Ote tuoreesta Facebook-keskustelusta

Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä käydään aika-ajoin mukavaa ja asiatietoa täydentävää keskustelua. Otan tässä omalla luvalla malliksi otteen siitä mitä muun muassa sivustolla jutellaan. Siellä on paljon Salpalinjasta kuvia ja asiaa muutenkin. Tervetuloa myös sinne.

 

Tämän keskustelun aloitin eilen illalla, 31.10.2012 noin klo 21:

 

 

Kukahan osaa tästä vanhasta peruskartasta tiedustella Salpalinjan, ainakin kiviesteen sijaintia?

Tykkää · · · 15 tuntia sitten

• Tämän on nähnyt 39

  Juha E. Tetri, Tuomo Pohjantuli ja 2 muuta tykkäävät tästä.
• 

  Hannu Ilves Eikös peloilla näy esteet valkoisena juovana.

  15 tuntia sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Terho, tämä oli hyvä!!

  15 tuntia sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Kari Tahvanainen Tämähän näyttää meidän jokakesäisen sunnuntaikahvin paikalta, ja kiviesteet ovat tosiaan Hannun mainitsemat valkoiset juovat. Panssariansa karttasana Jokelan kohdalla?

  6 tuntia sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Terho Ahonen Panssariansa? Kuulen tuon sanan tässä yhteydessä ensimmäistä kertaa. Millainen, mitä tarkoitat? Haluan oppia, haluan tietää.

  3 tuntia sitten · Tykkää
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Panssariansa? Kuinka monesta suunnasata siihen pystytään kekittämään tuli?

  3 tuntia sitten · Tykkää
• 

  Terho Ahonen Panssariansalla Salpalinja-museon lähimaastossa tarkoitetaan irtolohkareilla, kiviladoksella korotettua myötärinne-estettä, joka sortuisi vaunun viime tipassa sen huomattua ja jarrutettua esteen reunalla! Vaunu luiskahtaisi nenälleen. Teoriassa saattaisi toimia, tiedä häntä! Panssariansaa en muualla tiedä enkä ole kuullut puhuttavan. Siksi Karin tulkinta kiinnostaa. Kiviesteillä ja maaston käytöllä on toki rakennettu vaunuille sumppuja, umpiperiä, joihin on kohdistettu vähintään yhden pst-aseen tuli. Eli esteillä ja maastonkäytöllä olisi ohjattu vaunut surman suuhun.

  2 tuntia sitten · Tykkää · 2
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Ajattelinkin että esteillä ohjataa

  2 tuntia sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Terho Ahonen Kyllä. Virolahden Harjussa Vahtivuoren ja Harjun päärakennuksen välissä, Ravijoen itäpuolella lähellä Vahtivuorta on juuri tällainen kiviesteen kulmaus, johon on kohdistettu usean pst-tykin tuli, kaksi teräsbetonikorsuista ja muutama kenttälinnoitetusta asemista.

  noin tunti sitten · Tykkää · 2
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Mielenkiintoisia juttuja!!

  noin tunti sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Terho Ahonen Mitä enemmän Salpalinjaan tutustuu, sen enemmän tulee tuntu, että linnoituksen suunnittelijat ovat olleet täyspäisiä!

  noin tunti sitten · Tykkää · 1
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Suurella kiinnostuksella seuraan viestienne kautta Salpalinjan yksityiskohtia.

  noin tunti sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Tässä olisi mittavan kuvateoksen paikka.

  noin tunti sitten · Tykkää
• 

  Terho Ahonen Epäilemättä. Muutamalla tämän sivuston jäsenellä olisi siihen tod näk, valmis kuva-aineisto olemassa. Salpalinjan ongelma on se, että se ei yleiskuvassa näytä miltään. Yksityiskohdista teos olisi rakennettava. Toisaalta tämä on tunnustus jälleen linnoituksen suunnittelijoille. Siitä ei todellakaan tullut valokuvauksellsita turistinähtävyyttä! Kustantajat hoi!

  noin tunti sitten · Tykkää · 2
• 

  Hannu Ilves Hauhian ohi on kävelty kaikilla pohjoisen reitin vaelluksilla ja ihmetelty kiviesteitten määrää. On niistä ollut viljelijöille melkoinen riesa, tosin on niitä raivattukin muistaakseni yhdeltä pellolta. Härkämäen tykki ylettyy luultavasti ampumaan Pekkolan kohdan tielle, muista tykkiasemista ei tietoa. Harrilta voi löytä vastaus tähänkin.

  noin tunti sitten · Tykkää
• 

  Terho Ahonen Hannu juuri näin. Ja tässä on taas yksi surmanloukku. Pellolta nyt jo raivattu kivieste ja tien ja muuntajan kohdan harjanne olisi ohjannut sumppuun tykinruokaa. Härkämäen pst-tykille oikein sopiva ampumaetäisyys. Tuosta että Jokela-sanan kohdalla on kaksinkertainen kivieste voin vain todeta, että mitään ei jätettu sattuman varaan. 1939 kartassa tuo tie on merkitty kärrypoluksi. Ja tuosta pelloltahan alkaa noin 10 km yhtenäinen erämaataival Hostikkaan saakka. Ehkä siksi viimeinen hyökkäysura ennen sitä tuplavarmistettiin.

  8 minuuttia sitten · Tykkää · 2

20. Salpavaelluksen suuntaviivat 2013

Salpavaelluksen järjestelytoimikunta käynnisti viime viikolla ensi kesän juhlavaelluksen järjestelyt. Yksityiskohdat tarkentuvat ensi talven ja kevään aikana, mutta päälinjat ovat nyt selvillä. Vaellus on vakiintuneella paikallaan, viikko jälkeen juhannuksen 28.-30.6.2013.

 Vaelluksen tärkein elementti on kiinnostava reitti. Siitä huolimatta, että Salpalinja on ”kiveen hakattu”, uuttakin yritetään reitteihin ujuttaa. Tarjontaa ensi kesänä on neljällä erilaisella reitillä.

Ennakkoon mielenkiintoisin uutuus ja reitti tullee olemaan Laatuaikaa linjalla –reitti. Se on pari vuotta vaelluksella oppaana olleen haminalaisen Sami Forsströmin idea. Hän sen myös reittipäällikkönä tulee toteuttamaan. Apuna on luonnollisesti riittävä määrä asiansa osaavia oppaita.

Laatuaikaa linjalla –reitin ajatus on, että linnoitusta esitellään lapsille ja nuorille yhdessä heille läheisen aikuisen tai aikuisten kanssa. Lasten alaikärajaksi on kaavailtu noin seitsemää vuotta. Heidän huoltajakseen, tukijakseen ja vaelluskumppaniksi voi lähteä mukaan, äiti, isä, isoäiti, isoisä, kummi, kuka tahansa lapsen luottoaikuinen tai he kaikki.

Lapselle linnoituksessa liikkuminen on todennäköisesti enemmän seikkailua ja leikkiä kuin linnoitustiedon omaksumista. Mukana oleva tuttu aikuinen luo läsnäolollaan turvallisuutta. Samalla tämä aikuinen tulee olleeksi lapselle tai nuorelle tietopankkina niihin moninaisiin jälkeenpäin esiin nouseviin kysymyksiin, joita eittämättä tulee. Tällä tavalla viikonlopun kokemus voidaan kerrata moneen kertaan jälkeenpäin ja yhdessä eletty laatuaika jatkuu ja jatkuu.

Yö teltassa voi olla monelle lapselle, mutta myös nykyaikuiselle ainulaatuinen kokemus. Laatuaikaa linjalla –reitin kävelyosuuksien pituus ja opastus sovitetaan luonnollisesti kulloisenkin ryhmän mukaan.

Reitti tarjonnee myös aikaisemmin vaellukselle, kenties montakin kertaa osallistuneille oivallisen uuden motivaation lähteä mukaan: siirtää hieno kokemus ja elämys myös omalle jälkipolvelle. Samalla tulee annetuksi lapsille tärkeää maanpuolustuksellista ja isänmaallista kasvatusta. Aikanaan hekin sitten huomaavat, että kaikki hyvä mikä ympärillämme on, ei olekaan itsestään selvyys.

Tarkempi kuvaus uutuudesta kuin muistakin ensi kesän reiteistä tulee syksyn mittaan näkyviin www.salpavaellus.net –sivustolle.

Salpavaelluksen ohjelmaan takavuosina monta kertaa kuulunut polkupyöräreitti on taas ensi kesänä mukana. Se mahdollistaa Salpalinjaan tutustumisen laajemmalla alueella ja uusiin kohteisiin tutustumisen. Uskoisin, että reittipäällikkö Hannu Lavonen kokemuksellaan ja asiantuntemuksellaan käyttää pyöräilijöitä pääaseman kohteiden ohella Vaalimaan oikaisuasemassa ja todennäköisesti talvisodan aikaisen Luumäen linjan vähemmän tunnetuissa kohteissa Virolahdella ja Miehikkälässä.

Yhden yön yli kestävä polkupyöräreitti on avoin kaikille. Erityisesti sitä suositellaan rauhanturvaajille. Vuonna 1964 suomalaisen rauhanturvaajat herättivät maailmanlaajuista huomiota Kyproksella polkupyörämarsseineen. Puolustusvoimat on luvannut pitempimatkalaisille rauhanturvaajille 30 polkupyörää lainaksi. Pääsääntö on, että vaeltajat ottavat mukaansa oman tutun ja luotettavan ”fillarin”, joka ei sorateitä ja mahdollisesti metsäpolkujen juurenniskoja pelästy.

20. juhlavaelluksen ajallisesti pisin reitti on kaksi telttayötä käsittävä reitti Virolahden suunnasta Miehikkälään. Reittipäällikkö Erkki Rikkolalla on mielessä varmasti monta ennen koluamatonta korsua ja kohdetta.

Luumäen linnoitteiden entistä tarkempi tutkiminen on pohjoisen suunnasta Miehikkälään vaeltavien tavoitteena. Kari Tahvanaisen johdolla Luumäen linnoitteet -reitti joutunee ymmärrettävästi turvautumaan muita reittejä enemmin heittokuljetuksiin, jotta aikaa jää uusien asioiden esittelemiseen. Reitti viettää myös yhden yön telttamajoituksessa.

Kaikki reitit päättyvät sunnuntaina 30.6.2013 klo 13. Salpalinja-museon pihassa alkavaan maanpuolustusjuhlaan.

*****
Tuosta Laatuaikaa linjalla -reitistä juolahti mieleen äsken toiverikkaana kysyä nuorimmalta pojaltani, jonka kanssa olin Hanellin teräsbetonikorsussa yötä vajaat 20 vuotta sitten, että mitä hän siitä laatuajasta muistaa. Vastaus: Makkaraa oli, mutta ei yhtään sinappia! Eli se siitä isänmaallisuuskasvatuksesta!
*****
Toinen ihan eri asiaan liittyvä juttu sattui perjantaina Tallinnan laivalla kotiin tullessa. Kiinnitin huomiota nuoren rokkibändin nuoreen vetäjään, jonka johtamistyyli, vaikken musiikista niin pitänytkään, oli minusta esimerkillistä ja selvää johtamista. Se sai minut häneltä kysymään pelonsekaisin tuntein, ettet vaan ole sivari? En, olen alikersantti! Minun matkani oli pelastettu! 

Pääosin myönteistä Miehikkälässä

Lokakuun alun blogissani yritin virittää Salpalinjasta huolta kantavia kansalaisia ”kiusaamaan” kuntavaaliehdokkaita pitkin itärajaa ja kysymään heidän mielipidettään mahdollisista kehittämistoimista linnoituksen museaalisessa ja matkailullisessa käytössä paikkakunnillaan. Prosessi on tietysti vielä kesken, mutta jotain pääsen tässä sentään kommentoimaan kotikunnastani.

Kymen Sanomien vaalikoneeseen on vastannut vain hieman yli puolet Miehikkälän ehdokkaista. Se on hämmästyttävän vähän; jotakinhan sekin tietysti kertoo kyseisten ehdokkaiden innokkuudesta vaikuttaa. Ennakkoäänestys alkaa jo ylihuomenna.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä tämän blogin aiheeseen liittyen vain ko. vaalikoneen kysymys koskien kunnan rahojen käyttämistä Salpalinjan matkailulliseen kehittämiseen.

Miehikkälän ehdokkaista, siis vastanneista, kuitenkin 61 prosenttia on samaa tai jokseenkin samaa mieltä, että kunnan kannattaa olla aktiivinen Salpalinjan kehittämisessä. Itse asiassa vain kaksi ehdokasta tyrmää Salpalinjaan sijoittamisen täysin! Ylen maakuntaradion vaalitentissä asiaa sivuttiin Miehikkälän museotoimen henkilöstön suuruudella. Vain demareiden edustaja näki sen ylimitoitettuna.

 Minusta tulos on myönteinen. Ja miksi ei olisi. Eipähän Miehikkälässä juuri muuta ole, jolla erottua maan kaikista muista luonnonkauniista paikkakunnista! Uutta ”tykkimäkeä” tai veturimuseoa ei Miehikkälään kannata perustaa, kun rataakaan ei ole. Salpalinja on historiallinen, koko Suomen nykyhyvinvointiinkin välillisesti vaikuttanut tosiasia. Siinä ei ole mitään keinotekoista.

 Miehikkälä on jo yli neljännesvuosisata sitten valinnut oman ”tykkimäkensä”. Se on Salpalinja-museo ja siihen liittyvät toiminnat. Sen infra nimenomaan Salpalinjaa koskien on maan parasta. Kysymys on nyt siitä, haluaako Miehikkälän kunta pitää paikkansa maan kärjessä, olla alansa ykkönen myös tulevaisuudessa. Tuon paikan ottajia on!

On tietysti selvää, että vaalien jälkeen harva nyt myöntävästi vastanneista ja mahdollisesti päättäjiksi valituista muistaa Salpalinjaa hyvällä ajatelleensa. Sillä ei ole paljon merkitystä, että minä muistan!

Oli miten oli, eihän Salpalinja Miehikkälää tai muita itärajan kuntia yksin pelasta. Minun mielestäni hyvänä hiivana se voisi niiden elinkeinotaikinassa kuitenkin olla.

Panssariesteet jalokivestä!

Eilen facebook-kaverini Juha Siilasvuo kyseli Salpavaeltajat-ryhmässä onko ollut puhetta spektroliitin yhteydestä Salpalinjaan. Ainakin sivuttu on, mutta tässähän sitä voisi vielä kerrata. Tämän blogin otsikko on lainattu Juhan eilisestä lausahduksesta: ” Harvassa paikassa maailmalla panssariesteetkin on tehty jalokivestä!”

Nimittäin spektroliitti löytyi Ylämaan Ylijärveltä louhituista Salpalinjan panssariestekivistä välirauhan aikana. Wikipedian mukaan uuden jalokiven löysi vänrikki Pekka Laitakari kesällä 1940. Jotta en muuntaisi vahingossakaan totuutta, lainaan tähän Pekka Laitakarin isän professori Aarne Laitakarin käsityksen kiven löytöhistoriasta. Hän työskenteli Geologian tutkimuslaitoksella.

Spektroliitin löytöhistoria

”Bauerin suuressa jalokivikirjassa  on maininta, jossa kerrotaan Pietarin kaupungin läheltä tavatuista labradoriitti-irtokivistä. Näiden sanotaan hohtavan kauniin värisinä.

Nämä irtokivet ovat tulleet jääkauden jäämassojen mukana Suomesta, luoteesta päin. Ryhdyin etsimään näiden emäkallioita. Kuljin Säkkijärven pitäjän kohdalla Suomenlahden rantakiviköitä ja löysinkin joitakin irtokiviä, jossa oli tuota hohtavaa labradorimaasälpää. Vedin kartalle viivan Pietari-Säkkijärvi ja edelleen luoteeseen. Se osuu Mäntyharjun Ylärievelin järvelle, jonka rantakallioissa on labradorikiveä. Tutkin nuo seudut poikieni kanssa eräänä kesänä, mutta tulos oli laiha. Hohtavaa labradoria löytyi ylen vähän, eikä värit vastanneet Pietarin irtikivien väriä.

Kului eräitä vuosia. Nuorin etsintäretkellä mukana olleista pojistani oli välirauhan aikana asevelvollisuuttaan suorittamassa Ylämaan Ylijärven tienoilla ja siellä hän tapasi tankkiestekivistä ja myös louhoksesta, josta estekivet oli louhittu kauniisti, eri värein hohtavaa  plagioklaasimaasälpää. Hän lähetti minulle näytteen siitä ja kysyi eikö tämä ole juuri sitä, jota me olemme etsineet. Sitähän se oli. Riensin sinne ja otin lisää näytteitä. Eräästä hioin riipuskorun, joka kummaltakin puolelta on oikein päin. Siinä hohtavat spektrinvärit kauneimmillaan.

Kaupallisena nimenä käytti tästä jalkokivestä tietääkseni spektroliitti-nimeä ensiksi lahtelainen kivenhioja Mikkola. Hän tiedusti minulta tuon nimen sopivuutta ja minä hyväksyin sen.

Maailman kuuluisimmat jalokivien tuntijat ja tutkijat ovat myös tuon nimen hyväksyneet juuri Ylämaan spektroliitille, koska tämä on muualta saatua vastaavaa kiveä ylivoimaisesti loistavampi.”

                                                                   Aarne Laitakari

                                                                  Professori

                                                                  Geologinen tutkimuslaitos

Siinäpä se.

 

Tuo ottamani spektroliittikuva on virolahtelaisen kelloseppä Matti Taimiston hiomasta ja valmistamasta kynätelineestä, jonka olen joskus lahjaksi saanut.

 

Nyt tietysti herää kysymys, paljonkohan Salpalinjan tasearvo tämän jutun otsikon myötä kasvaa. 2000-luvun alussahan valtionvarainministeriön taseessa Salpalinjan arvo oli tasan yksi euro!

 

 

 

 

 

 

Vaaleista vauhtia Salpalinjan kehittämiseen

Salpalinjan säilyttäminen kansallisena kulttuuriperintönä ja sen kohteiden esilläpitäminen yhä useampien ihmisten tavoitettavana on museoviranomaisten tehtävä.

Samoin tavoittein yhtä jalkaa tarvitaan myös elinkeinollista kehittämistä. Siis sitä, että historiakohteiden näkemiseen liittyvät oheistoiminnat, matkailulliset palvelut ovat kunnossa.

Parhaimmillaan matkailu voi museoiduista, kenties passiivisista kohteista tehdä eläviä ja puoleensa vetäviä. Tällöin museaallinen ja elinkeinollinen intressi kohtaavat. Tarvitaan eittämättä molempia: kohde ja sen kuluttajat.

Kuntavaalikamppailu on koht´sillään kuumimmillaan, toivottavasti myös kiihkeimmillään.

Niin museotoiminta kuin sen realisoimiseen liittyvä elinkeinotoiminta ovat mitä suurimmassa määrin myös kuntapäättäjien käsissä.

Paikalliset kohteet hyödynnetään parhaiten paikallisesti. Siksi se liippaa läheltä ihmisten kannalta tärkeintä paikallisyhteisöä, kuntaa. On vaikea odottaa kannustavaa potkua takapuoleen juuri muualta kuin omasta kunnasta. Siksi on väliä, minkälaisia eteenpäin potkijoita kunnanvaltuustoihin valitaan.

Käytännössä monia asioita hoidetaan ja kehitetään nykyisin erilaisina hankkeina, projekteina, joille haetaan rahoitusta, kunnallisista, maakunnallisista, kansallisista ja jopa kansainvälisistä (EU) lähteistä. Nämäkään hankkeet eivät saa alkuaan itsestään. Nekin tarvitsevat aloitteen ja ajatuksen, idean.

Salpalinja on koko maata koskeva monumentti. Siihen liittyvät kehittämishankkeet kaipaavat aivan varmasti paikallisesta toteutuksesta huolimatta ylikunnallista ja myös ylimaakunnallista näkemystä.

Tuo yli-sana, yli-etuliite, saattaa olla monelle paikalliselle kyvylle ylittämätön paikka! Minä sanon, että ei pitäisi. Päinvastoin se kuntapoliitikko, joka näkee yli minkä tahansa rajojen, on kannuksensa ja äänensä ansaitseva. Laput silmillä, ympäröivästä elämästä sokeana elävä vaaleihin menevä ehdokas joutaakin jäädä rannalle.

On helppo sanoa, että itärajan kunnissa on tärkeämpääkin tekemistä, kuin survoa rahaa jo kerran maksettuun linnoitukseen. Elinkeinojen kehittäminen on kuitenkin se sampo, jota tarvitaan jokaisessa kunnassa rahoittamaan ”se tärkeämpi tekeminen”. Tulikohan tarpeeksi selvästi sanottua, että tarvitaan kunnissa myös Salpalinjan matkailullista kehittämistä, joka ennemmin tai myöhemmin tuottaa myös verotuloja. Kaikki ottaa aikansa. Maaliin pääsee vain, jos on matkaan lähtenyt!

Nyt me Salpalinjaa tärkeänä pitävät voisimme aktivoitua ja penätä oman kuntamme ehdokkailta kannaottoja Salpalinjaan liittyvään niin museaaliseen kuin matkailulliseen kehittämiseen. Se onnistuu kahden keskisin keskusteluin ehdokkaiden kanssa tai vaatimalla mielipiteitä vaalikeskusteluissa tai yleisönosastokirjoituksissa.

Nyt on hyvä sauma painaa päälle. Ehdokkaat ovat nyt herkimpiä antamaan äänestäjiä myötäileviä lausuntoja.

Minä sain ”ujutettua” Kymen Sanomien vaalikoneeseen koti-Miehikkäläni osalta kysymyksen ehdokkaiden suhtautumisesta Salpalinjan kehittämiseen.Yllättävän myönteisiä vastauksia on toistaiseksi tullut, mutta on myös jokunen kielteinenkin mielipide. Käykääpä seuraamassa http://www.kymensanomat.fi/vaalikone. Ja sitten valitsette kunnan ja ehdokaslistan ja sieltä näkyy vastanneiden ehdokkaiden mielipiteet.

Linnoitteiden kartoitus alkoi jo 1942

Keskusteluun, milloin Suomi alkoi varautua Saksan häviöön / Neuvostoliiton suurhyökkäykseen toisessa maailmansodassa, saatiin eilen Miehikkälässä mielenkiintoinen yksityiskohta. Päämajan linnoitusosaston kunnossapito- ja tarkastustoimisto sai 27.2.1942 käskyn kartoittaa ja kortistoida välirauhan aikana rakennetut linnoitteet ja niiden rakentajien käytössä olleet parakkialueet. Siis kokonaisuuden, joka 10.7.1944 sai nimen Suomen Salpa.

Tämä kävi ilmi viime keskiviikkona valtiotieteiden maisterin paperit saaneen Otto Auran esitelmästä Salpalinja-museolla. Hän kertoi isoisänsä rakennusmestari Veikko Mäkisen (1913 – 1994) sota-ajan työstä linnoittajana erilaisissa esimies- ja työnjohtotehtävissä sotilasvirkamiehenä.

Mäkinen oli yksi noista henkilöistä, joka määrättiin kyseiseen kortistointiin. Otto Aura teki pro gradu –tutkielmansa juuri isoisänsä linnoittajavaiheista. Tammikuussa 2012 hyväksytty pro gradu löytyy tästä.

Siis yhden rakennusmestarin vaiheiden penkominen sota-arkistosta toi esiin linnoitusosaston päiväkäskyn N:o 6/42 ”Moskovan rauhan aikaisen pääpuolustusaseman linnoituslaitteiden tarkastus, kartoittaminen ja kortistoon vienti suunnittelukarttoja apuna käyttäen.”

Asian tekee mielenkiintoiseksi nimittäin se, että välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden mahdollisen käytön varalta kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund (kenraali Gustav Hägglundin isä) sai 10.2.1944 päämajasta käskyn tarkastaa, mitä Moskovan rauhan rajalle oli tehty. Tämä oli seurausta Saksan sotamenestyksen jo tapahtueesta ratkaisevasta käänteestä ja NL:n hyökkäysuhasta. Yleisenä käsityksenä on pidetty, että Hägglund sai kartoitustehtävän nimenomaan siksi, kun koottua tietoa linnoitteesta ei ollut.

Hägglund teki tarkastuksen nopeasti heti helmikuun loppupuolella. Reino Arimo Suomen linnoittamisen historiassa toteaa Hägglundin tarkastuskertomuksessa mainitsevan, että Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä oli mm. 444 hyvinrakennettua ja pitkäkestoista kaaritulta kestävää betonilaitetta, joista ”tosin 80 hieman keskeneräistä”. Suurin puute raportin mukaan oli taisteluhautojen puute. Myös lähisyvyys puuttui ”melkein täydellisesti”.

Parissa viikossa syntynyt raportti viittaa siihen, että Hägglundilla olisi ollut käytössään linnoitusosaston ”rakennusmestaritason” toimeksiannon tulokset. Tai sitten ei ollut; kartoitus oli joko edelleen kesken tai sen tulokset olivat hukkuneet byrokratiaan.

Joka tapauksessa rakennusmestarien linnoitteiden kartoituksesta Otto Aura oli löytänyt elokuulta 1944 maininnan, että korsuja oli raportoitu Salpalinjalta 714 kappaletta. Olivatko korsut sitten kaikki teräsbetonikorsuja ja sisältyikö lukuun jo pallokorsuja, ei Aura ilman lisäselvitystä vielä osannut sanoa. Hän lupasi tiedon selvittää. Tuo luku 714 saattaisi olla hyvinkin lähellä teräsbetonikorsujen totuutta edellyttäen, että siihen sisältyisi suurin osa kesällä 1944 rakennetuista pallokorsuista.

Jääköön viisaampien tutkittavaksi ja pohdittavaksi, oliko päämajan linnoitusosaston (välirauhan aikana linnoitustoimisto) jo kevättalvella 1942 antama linnoitteiden kartoitustehtävä vain sattumaa, vai oliko jo takana huoli Saksan sotamenestyksestä. Jos oli jälkimmäistä, niin se oli sitten kaukaa viisautta.

Toisaalta kun lisään tähän perään Otto Auralta saamani Marskin kirjejäljennöksen, niin hunningolle linnoitteita ei ollut tarkoitus jättääkään.

"21.10.1941

Linnoitustöiden Johtajalle.

Moskovan rauhan jälkeen varustetut linnoitusalueet säilytetään toistaiseksi sellaisina, että ne lyhyessä valmisteluajassa saadaan täyteen kuntoon.

Tästä johtuen ei vielä mm. voida antaa lupaa hakata linnoitusalueelta muita kuin sellaisia puita, joilla ei ole sotilaallista merkitystä asemille. Oikeutan linnoitustöiden johtajan ratkaisemaan, voidaanko kulloinkin esitettyihin hakkuuanomuksiin tätä näkökohtaa silmälläpitäen suostua.

Kivi- ja piikkilankaesteisiin saadaan avata liikenteen ja maanviljelyksen tarvitsemat, Linnoitustöiden johtajan kulloinkin hyväksymät aukot. Piikkilangan puutteen tehdessä aikaisempien esteiden purkamisen välttämättömäksi, oikeutan Linnoitustöiden johtajan harkintansa mukaan purkauttamaan linnoitusalueen piikkilankaesteitä sillä rajoituksella, että

- - pääpuolustuslinjan esteet Suomenlahden ja Punkaharjun (ml.) sekä Koitereen ja Teljovaaran (45 km. Lieksan pohj. puolella) välillä samoin kuin

- - kaikki esteet Teljovaaran pohjoispuolella

jätetään paikoilleen.

ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim"

Ylipäällikön sotamarsalkka Mannerheimin kirje Linnoitustöiden johtajalle, 21.10.1941, 1/1372/Lin1/3/3/T12529, KA

 

Otto Auran kirjoituksia voi lukea täältä Oton kirja -blogista

Aladàr Paasonen 1944 suu supussa

Martti Turtolan huomenna ilmestyvässä kirjassa ”Mannerheimin ristiriitainen upseeri. Eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta” tuodaan esiin, että päämajoitusmestari Aksel Airo ei ollut ainoa Päämajan upseeri, joka panttasi keväällä 1944 ylipäälliköltä tiedustelutietoja Neuvostoliiton suurhyökkäysaikeista. Myös kenraali Erik Heinrichs ja tiedustelupäällikkö Paasonen tiesivät saman ja kantavat Turtolan mukaan siitä myös vastuun.

Paasonen itse asiassa kantoi asiasta raskaimman vastuun, koska hän ei ollut Airon vaan suoraan Mannerheimin alainen, jolle hän halutessaan olisi tietojaan voinut kertoa.

Tämä tohtori Turtolan mukaan on uutta tietoa paljon kalutusta kevätkesän 1944 tiedustelutietoja koskevasta keskustelusta. Näin hän kertoi tänään tiistaina Miehikkälän Salpalinja-museolla puhuessaan uuden kirjansa päähenkilöstä Aladàr Paasosesta. Tieto löytyi kirjaa tehdessä Paasosen ja Tukholmassa sotilasasiamiehenä toimineen eversti Martin Stewenin välisestä kirjeenvaihdosta.

Turtolan mukaan Stewen raportoi Suomeen Ruotsin Japanin sotilasasiamieheltä saamiaan tietoja. Myös Suomen Japanin sotilasasiamies Auno Kaila oli viestittänyt samankaltaista tietoa Suomeen, mutta sitäkään ei Paasonen päästänyt eteenpäin.

Noiden tietojen alkuperäislähdettä Turtola ei aivan varmuudella pystynyt sanomaan, mutta hyvin saattoi olla mahdollista, että ne olivat peräisin tavalla tai toisella jopa suoraan Moskovasta, jolla vielä tuolloin oli suhteet Japaniin. Ja näin tietoa kantautui Suomeen kahden oman asiamiehen kautta.

Miksi sitten ylipäällikölle ei kerrottu maan kannalta tärkeitä tiedustelutietoja. Martti Turtolan vahva tutkijan mielipide oli yksinkertaisesti se, että ei todella haluttu vanhaa sotapäällikköä hermostuttaa. Se ei kenestäkään alaisesta ole ”kivaa”.

Aladàr Paasosen nimittäminen vuonna 1942 Päämajan tiedustelupäälliköksi oli osin seurausta hänen erinomaisesta ja laajasta kielitaidostaan, mutta myös hyvistä suhteista Unkarin armeijan johtoon. Paasosen perhesyistä tapahtuneen Unkarin matkustelun varjolla hän saattoi samalla hankkia tietoja Saksasta. Eli vakoilla sumeilematta Suomen liittolaismaata.

Paasosen kytky Salpalinjaan tulee hänen talvisodan aikana Pariisissa sotilasasiamiehenä ollessaan avustamasta tykkikaupasta. Hän oli aktiivinen Suomen asehankinnoissa Ranskasta. Hänen johdollaan maahan saatiin, tosin talvisotaan pääosin myöhässä, 232 ensimmäisessä maailmansodassa käytössä ollutta vanhaa hyppyheikkiä kranaatteineen. Noista aseista tuli välirauhan aikana perustetun itärajan linnoitustykistön runko.

Tässä 20.9.2012 Helsingin Sanomien kirja-arvostelu, myös toisesta yhtä aikaa julkaistusta Paasonen-kirjasta.
 

Teräspesäkkeet tukena

Suomi sai jatkosodassa ja nimenomaan sen hyökkäysvaiheessa varsin paljon sotasaaliiksi panssarivaunuja, muun muassa amerikkalaisen Christie-vaunun pohjalta NL:n rakentamia BT- (nopea tankki) vaunuja noin 130 kpl. Kaikkia niitä ei pystytty kunnostamaan ajokuntoon.

Jo talvisodassa Suomi upotti osan panssarivaunukalustostaan, Ranskasta ostetut Renault FT-17 –vaunut, maahan linnoitteeksi. Renaultteja oli maassa asemissa pesäkkeinä ainakin Näykkijärvellä ja Taipaleella. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa oli venäläisten havaittu käyttäneen samaa menetelmää.

Ei siis ollut ihme, että linnoitusosasto pyysi jo syyskuussa 1942 taisteluvälineosastolta saada käyttöönsä purettavista sotasaalisvaunuista vapautuvia panssaritorneja. Kiikarissa olivat juuri nuo Christie - / BT –vaunut. Pyyntö ei johtanut mihinkään, kunnes se uudistettiin jo huomattavasti kiirellisemmässä tilanteessa 21.6.1944. Siitä prosessi vihdoin lähti käyntiin ja Salpa-aseman taistelukuntoa ryhdyttiin täydentämään teräspesäkkeiksi nimetyillä romutettujen panssareiden torni- ja sen alla olevilla runko-osilla.

Ajatuksena oli sijoittaa tornin edestä ja takaa katkaistu vaununosa kokonaisena joko teräsbetonikorsujen suojaan tai muuten suojattuun tai suojaisaan sivustatuliasemaan. Torni ja sen runko asennettiin puu- tai kiviperustukselle. Tarkoitus oli teräspesäkkeistä pystyä ampumaan sirpalekranaatein ja pikakiväärein lähinnä elävää voimaa panssari- ja piikkilankaesteiden suuntaan.

Teräspesäkkeissä oli paikoillaan panssarivaunun tornin oma aseistus. BT 5 ja BT 7 –vaunuissa oli 45 millin panssarivaunukanuunat ja aina myös rinnalla Degtarjev –pikakivääri. T 37 ja T 38 –vaunujen torneissa oli vain pikakivääri. BT 2 –vaunuihin alkuperäisaseistuksen sijaan asennettiin talvisodan Vickers vaunuissa olleet 37 mm Bofors-tykit.

 

Tämän näköinen on teräspesäke. BT 7 vm 1935 vaunun torni ja runko haudattuna tuliasemaan tänä päivänä Ravijoen valaistun ladun vieressä. Torni on jostain syystä hypännyt hammaskehältään pois.

Salpalinja-museon sotahistoriallisessa luentosarjassa teräspesäkkeistä sunnuntaina Virolahden Harjussa esitelmöinnyt  Jukka Purhonen kertoi, että jatkosodan päättymisen hetkillä suunnitelmissa oli asentaa Salpa-asemaan 20 kpl 37 mm PsvK:n tornia ja 38 kpl 45 mm PsvK:n tornia, yhteensä siis 58 tornia. Pikakivääritorneja oli määrä asentaa 52 kappaletta. On selvää, että kaikkia torneja ei ehditty Salpalinjan rakentamistöiden päättymiseen mennessä asentaa.

Maastosta on paikannettu teräspesäkkeitä kaiketi noin 50 kappaletta. Itse olen nähnyt tilastoissa ainakin luvun 49. Purhonen sanoo paikallistaneensa 1980-luvulla vielä noin 40 teräspesäkettä. Niitä on pieninä ryppäinä ja yksittäinkin Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä. Kun pelkät pikakivääripesäkkeet olivat vain torneja ilman runkoa, on mahdollista että ne on suurimmaksi osaksi kerätty parempaan talteen heti sodan jälkeen.

Suurin keskittymä teräspesäkkeitä sattuu Luumäelle rautatien ja nykyisen kuutostien seutuville. Kuutostien kahtapuolen Askolassa lähimpien teräsbetonisten kk-korsujen suojassa näkyy otos teräspesäkkeistä. Toinen niistä on asennettu siten, että korsun lähipuolustusaukon ja osittain myös varauloskäytävän mahdollinen käyttö olisi estynyt.

Erikoisuuksia tornien joukossa on ainakin kaksi. T 26 –vaunuista, joita oli saatu sotasaaliiksi noin sata, vain yksi torni päätyi Salpalinjaan Siikasaarentien varteen Virolahden Ravijoella. Sekin varsin hyvin ”ilmastoituna”, aiemmassa tehtävässään useasta kohtaa kenties norsupysyllä läpiammuttuna. Panssariauton BA-6 uniikkitorni löytyy taas Pajulahden linjalta, joka on osa Vaalimaan oikaisuasemakokonaisuutta.

Vaikkakin teräspesäkkeet tulivat Salpalinjaan viime tipassa ja niidenkin taistelukunto, kuten koko linnoituksen, jäi testaamatta, olivat ne lisärikkana rokassa. Teräspesäkkeet paljastavat, että kierrätys on tässä maassa ollut arvossaan aiemminkin. Ja huomattavaa ajanvietettä ruosteenväriset ”pöntöt” tarjoavat vielä monelle harrastajalle. Eilenkin tuli joka nippeli läpikäytyä ja niiden käyttötarkoitus ihmeteltyä pitkälti yli kymmenen hengen voimin.

Kommenttiblogi Salpalinjan merkityksestä

Miehikkälästä kotoisin oleva, Helsingissä asuva sotahistorian harrastaja Osmo Kimmo ottaa kantaa edelliseen blogiini. Koska kannanotto on sen verran laaja, julkaisen sen omana blogikirjoituksena. Siis seuraavan tekstin takana on Osmo Kimmo Helsingistä.

 

Jos Jartsevin neuvottelut olisivat johtaneet tulokseen, niin Neuvostoliitto olisi saanut jonkinlaista jalansijaa Suomenlahden saarilla ja Suomen kaupalliset suhteet Neuvostoliittoon olisivat tiivistyneet. Joutuminen Neuvostoliiton etupiiriin olisi ollut vain entistä varmempaa kun kohtalomme ratkaistiin 23.8.1939 Molotov-Ribbentrop -sopimuksella. Baltian maiden kohtalolla ei tarvitse jossitella. Sotilastukikohtien luovutuksella Neuvostoliitolle se prosessi alkoi. Samasta asiasta oli kysymys syksyn 1939 neuvotteluissa, mutta sen lisäksi myös alueluovutuksista Kannaksella siten, että osa pääasemaa (sittemmin Mannerheim-linjana tunnettu) olisi jäänyt Neuvostoliiton puolelle. Ainakin Suomessa oli laajasti herätty huomaamaan linnoitetun puolustusaseman merkitys. Tämän osoittivat kesän 1939 vapaaehtoiset linnoitustyöt.

Neuvostoliitossa oli 1930-luvun alusta alkaen pelattu säännöllisesti sotapelejä Suomen valloittamisesta. Puna-armeijan marssiopas Suomeen kuvaa valmistelujen perusteellisuutta. ”Rauhantahtoisen” valtion kannalta oli tärkeätä, että hyökkäys vietiin läpi nopeasti ennen kuin kansainvälinen yhteisö ehti reagoida, mitä vielä voitiin hidastaa harhainformaatiolla, kuten sitten tapahtui talvisodan alkaessa.

Tämä on tietysti spekulaatiota, mutta kun valtausoperaation läpiviennin nopeus oli keskeistä, niin tuskin voidaan ajatella, ettei sotapeleissä olisi huomattu linnoitetun - vaikkakin vaatimattomasti - pääsaseman hidastavaa vaikutusta. Se myös nähtiin käytännössä talvisodassa. Syksyn 1939 neuvottelujen eräänä tavoitteena oli tämän hidastavan tekijän poistaminen siltä varalta, ettei Suomen haltuunotto onnistuisi ilman sotilaallista operaatiota.

Talvisodassa Neuvostoliitto saavutti neuvotteluvaiheen tavoitteensa, vaikkakaan ei onnistunut Suomea valloittamaan sodan pitkittymisen takia. Lähtökohdat valloitusoperaation nopeaan läpivientiin olivat merkittävästi parantuneet. Suomalaiset onnistuivat kuitenkin osittain neutraloimaan Neuvostoliiton saavutukset rakentamalla hämmästyttävän nopeasti lujan linnoituksen itärajalle ja Hankoniemen poikki sekä vahvistamalla itäisen Suomenlahden rannikkopuolustusta.

Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan välirauhan aikana tunnetaan. Voidaan vain arvioida, mikä vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli sillä, että uuden rajan turvaksi rakennettiin puolustusasemaa palkatuin rakennusjoukoin ja että samalla alueella todellisissa korpivaruskunnissa toimiva armeijamme osallistui linnoitustöihin. Toiminnan laajuus merkitsi sitä, että Suomessa varmasti tiedettiin asiasta, niin myös Neuvostoliitossa.

Jatkosodan alussa Salpalinja mahdollisti joukkojen keskittämisen operaatioiden painopistesuuntiin ja heikentämisen toisaalla. Sodan alkaessa linnoitustyöryhmistä muodostettiin, tosin osa henkilöstöä vaihtaen, linnoitusrakennuspataljoonia, joilla oli käytännön kokemusta ja osaamista. Koko kenttäarmeija osallistui välirauhan aikana puolustusaseman kenttälinnoitustöihin. Nämä työt hallittiin varmasti hyvin ja sillä taidolla oli käyttöä asemasodan aikana. Vastapainona oli kuitenkin se, että taistelukoulutukseen käytetty aika jäi vähäisemmäksi

Kesän 1944 tilanteessa oli molemmin puolin suuri merkitys sillä, että tiedettiin Salpa-aseman olevan vielä takana. Suomalaisten torjuntavoitot kesällä 1944 kuluttivat vihollisen voimia siten, että hyökkäyksen jatkaminen ja Salpa-aseman murtaminen olisi vaatinut sellaista uusien voimien keskittämistä, ettei Neuvostoliitolla siinä vaiheessa ollut siihen mahdollisuuksia.

Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti joukkomme vetäytyivät nykyisen rajan länsipuolelle ja Salpalinjasta tuli taas pääpuolustusasema. Salpalinjan miehittäminen ja taisteluvalmiuden ylläpitäminen olivat varautumista pahimman varalle. Tässäkin tilanteessa Salpalinjalla oli merkitystä. Varautuminen jatkui asekätkentänä. Salpalinja on edelleen nähtävissä. Sillä on merkitystä. Se on jykevä näyttö siitä, millaisiin tekoihin Suomi on tarvittaessa valmis itsenäisyytensä säilyttämiseksi.

Salpalinjan merkityksettömyys?

Aina silloin tällöin lukiessani tai kuunnellessani historiatulkintoja Suomen selviytymisestä viime sodista huomio kiinnittyy siihen, että Suomen Salvasta, Salpa-asemasta ja tai Salpalinjasta ei yleensä mainita sanaakaan. Se tuntuu oudolta, kun tiedetään Salpalinjan olleen tuon ajan suurin rakennushanke Suomessa ja jopa koko Skandinaviassa. Turhaanko se tehtiin?

 Olen tällä palstalla moneen otteeseen tuonut esiin niitä valtavia ponnisteluja ja työmääriä, jota itärajan linnoitus vaati. Rahaakin se vei vuositasolla viisi prosenttia (1941) valtion tulo- ja menoarviosta. Osuus on samaa suuruusluokkaa kuin viime vuosien koko maan puolustusbudjetti.

Vieraalta tuntuu ajatus, että kaikella tuolla ei olisi ollut mitään merkitystä. Tietenkin Salpalinjaa harrastuksena ja kenties ammattinsakin puolesta tutkineet tietävät, että linnoitus täytti tehtävänsä, vaikkei siellä koskaan taisteltu. On luonnollista, että jokainen puolustaa omaansa, omaa näkökulmaansa, omaa uskomustaan. Ne, jotka eivät tunne Salpalinjaa, eivät tiedä sen suoria tai välillisiä mahdollisuuksia estää maahantunkeutujan aikeita, eivätkä voi siihen siis myös uskoa.

Salpalinjan merkityksen todistamisessa ongelmana on tietysti se, että siellä ei taisteltu. Ei ole olemassa konkreettisia faktoja. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan se olisi läpimurtoyrityksiä kestänyt tai kuinka kalliiksi sen mahdollinen murtaminen olisi viholliselle tullut. Kun tätä tietoa ei ole, on koko rakennelma helppo unohtaa merkityksettömänä.

Toisaalta olen tolkuttanut monet monituiset kerrat, että linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Tosiasia on se, että siellä ei taisteltu, eikä sitä läpäisty. Voiko kukaan kieltää, etteikö linnoituksella olisi ollut vaikutusta? No, meidän Salpalinjaan ”hurahtaneiden” mielestä vaikutusta ilman muuta oli. Salpalinja oli niin suuri vastus vihollisen sotapäälliköiden mielessä, että sen läpimurtoa ei tohdittu edes yrittää. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjan murtamisen vaikeuksista olivat hyvin muistissa.

En tarkoita, että Salpalinja olisi yksin kaiken ratkaissut. Sellaista en minä sen paremmin kuin kukaan muukaan ole koskaan väittänytkään. Suomen kannalta sodan lopputulokseen vaikuttivat monet, monet asiat yhdessä. Jos noita asioita ajatellaan ketjun lenkkeinä, yhdenkin heikkous olisi katkaissut koko ketjun. Salpalinja ei ollut ainakaan heikoin lenkki!

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun katsoin eilen illalla telkkarista uusintana esitettyä Arvo Tuomisen draamadokumenttia Sota ja raha. Se käsitteli valvontakommission toimia Suomessa jatkosodan jälkeen. Vaikka tiedetään, että valvontakomissio heti maahan tultuaan (dokumentin mukaan komissio, liekö tarkoitettu Andrei Ždanovia, saapui Neuvostoliitosta Suomeen 5.10.1944; Wikipedian mukaan valvontakomission pääosa saapui Suomeen jo 22-23.9.-44) vaati Salpalinjan asiakirjat itselleen ja myös sai ne, ei asiasta jutussa mainittu sanaakaan.

Niin kuin minä omasta harrastajan ja maallikon näkökulmastani tarkastelen asioita, niin näytti tehneen edellä mainitun dokkarin tekijäkin omastaan. Johtopäätöksenä hän ohjelman lopussa loihe jossitellen lausumaan jotenkin näin, että sotimalla ja maksamalla sotakorvaukset Suomelle kävi huonommin kuin, jos se olisi suostunut vuonna 1938 Stalinin erityisedustajan Boris Jartsevin alueluovutusvaatimuksiin. Minä tohdin olla tästä täysin eri mieltä. Se tie olisi aivan varmasti johtanut Suomen osaksi Neuvostoliittoa! Huh huh näitä jossitteluja!

Kovasti kiinnostaisi kuulla tämän blogin lukijoiden (niitäkin on) ajatuksia Salpalinjan merkityksestä tai merkityksettömyydestä. Ei kun kommentteja tähän alle klikkaamalla kommentti-linkkiä.

 

 

 

 

 

 

Perinneyhdistyksen juhlassa sanottua

Salpalinjan perinneyhdistyksen 10-vuotisjuhlan juhlapuhujana Taavetissa oli museonjohtaja, filosofian tohtori Janne Gallen-Kallela-Sirén. Harvoin näkee ja kuulee ilman paperia pidettyä puhetta, joka on sujuvaa, loogista ja ajateltua alusta loppuun. Hänen isänmaallinen puheensa oli sitä kaikkea.

Ensimmäinen uusi ajatus minulle hänen puheessaan oli se, että Euroopassa ei ole Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen ollut yhtään rajaa, jossa olisi sodittu ja verta vuodatettu enemmän kuin Suomen itäraja. Siihen hän näki syynä kahden erilaisen kulttuurin kohtauspaikan.

- Tähän pohjautuen ylipäällikkö Mannerheimin päätös Suomen Salvan rakentamisesta talvisodan jälkeen oli pitkä kulttuurinen jatkumo. Hän tunsi hyvin, miten Suomi oli jo ennen itsenäisyyttään rakentanut kulttuurisia salpoja maisemamaalauksen, musiikin ja kirjallisuuden avulla itää vastaan. Suomella oli itsenäistyttyään kulttuurinen identiteetti valmiina, kansa oli ”kuulolla”. Se oli pohja, jolla ylipäällikkö pystyi perustelemaan viime sotien aikaiset suuret maanpuolustukselliset päätöksensä. Maa, jolla on vahva kulttuuri, pystyy rakentamaan itselleen salpoja, Gallen-Kallela-Sirén sanoi.

Suomi on puhujan mukaan toisin kuin monet muut maat ollut aina kovan paikan tullen valmis suuriin tekoihin. Salpalinja on yksi sellainen, jonka rakentamisen ylipäällikkömme silloin ennakoivasti käski.

Gallen-Kallela-Sirénin puheessa tarkentui tieto, ainakin minulle, että talvisodan Keski-Kannaksen linnoituksesta ensimmäisen kerran Mannerheim-linja -nimeä käytettiin jo heti joulukuun alussa 1939 ranskalaisen Le Figaron ja amerikkalaisen New York Times´n uutisoinnissa. Suomalainen lehdistö alkoi puhua Mannerheim-linjasta vasta joulukuun lopussa.

Taustana edelliseen kappaleeseen: Juhlapuhujan isoisää ja Akseli Gallen-Kallelan poikaa, luutnantti Jorma Gallen-Kallelaa on pidetty Mannerheim-linja -nimen keksijänä. Jorma Gallen-Kallela kaatui talvisodan ensimmäisenä tai toisena päivänä pelastaessaan Adolf Ehrnoothin hengen heittäytymällä hänen päälleen väijytykseen joutuessaan. He olivat pidättämässä alasammuttuja puna-armeijan lentäjiä. Jorma Gallen-Kallela oli syksyllä 1939 ollut opastamassa linnoitustöihin tutustuneita ulkomaisia lehtimiehiä ja heidän kysyessään linnoituksen nimeä keksinyt nimen, jota mukana olleet reportterit sitten alkoivat käyttämään sodan sytyttyä.

Juhlan avaussanoissaan perinneyhdistyksen puheenjohtaja Arto Mikkonen kertoi yhdistyksen tukevan kahta suurta tavoitetta. Niistä vaikeimmaksi hän sanoi esitystä saada Salpalinja Unescon maailmanperintökohteeksi. Sen sijaan huomattavan paljon helpommaksi ta toteutuskelpoisemmaksi tavoitteeksi hän uskoi Salpalinjan nimeämisen vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden monumentiksi, niin kuin Etelä-Karjalan sotaveteraanipiiri on esittänyt.

Konkreettisena uutisena perinneyhdistyksen työstä Mikkonen kertoi, että syyskuussa avautuu internetissä uudessa osoitteessa www.salpaperinne.fi kattava sivusto Salpalinjasta. Sen toteuttajana on yhdistyksen hallituksen jäsen Jussi Lukkari.

Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo yhdistyksen hallituksen päätöksellä kutsuttiin yhdistyksen ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Kiitossanoissaan itärajalla lähes koko uransa palvellut Koskelo sanoi, että Salpalinjan sotilaallinen merkitys on ulottunut henkisen vaikutuksen kautta aina näihin päiviin saakka.

Museoviraston tervehdyksen tuonut Mikko Härö uskoi, että Salpalinjan merkityksen on pakko pikku hiljaa alkaa valjeta myös valtiolle. Perinneyhdistystä tarvitaan antamaan päätöksentekijöille ymmärrystä tehdä tarvittavia päätöksiä. Härön mukaan Salpalinjan heijastama maanpuolustustahto on isompi asia kuin tähän saakka on ymmärretty. Kulttuuriperinnön ydin on arvoissa ja asenteissa ja kulttuuriperinnön suurin uhka on välinpitämättömyys.

Itä-Suomen sotilasläänin tervehdyksen esittänyt esikuntapäällikkö, eversti Teppo Lahti puolestaan lupasi Salpalinjan perinteen vaalimisen jatkuvan puolustusvoimissa ilman muuta vielä senkin jälkeen kun ISSLE on reilun kahden vuoden päästä lakkautettu.

Dramaattinen juhla, uljas lähtö lentomestarille

Salpalinjan perinneyhdistyksen 10-vuotisjuhla Taavetissa 18.8.2012 oli alkamassa aikataulussaan, kun kävi ilmi, että katsomossa oli juuri joku saanut sairaskohtauksen. Ripeät vierustoverit aloittivat elvytyksen välittömästi. Muu yleisö ja ohjelman esittäjät odottivat suosiolla hoitotilanteen päättymistä. Ensivasteen auto ja ambulanssi olivat nopeasti paikalla. Potilas siirrettiin katsomosta sivuun ensiavun jatkamiseksi.

Puolen tunnin kuluttua Perinneyhdityksen puheenjohtaja Arto Mikkonen ilmoitti yleisölle, että 92-vuotias sotiemme veteraani, lentomestari Aimo Vahvelainen oli juuri menehtynyt. Mikkosen johdolla yleisö seisaaltaan kunnioitti vainajan muistoa hiljaisella hetkellä ja Pohjois-Kymen Sotilaspoikakuoro esitti Uuno Kailaan Suomalaisen rukouksen. Mikkonen totesi, että paras tapa kunnioittaa lentomestarin muistoa on viedä ohjelma suunnitellusti läpi.

Tilanne oli kaikille paikalla olleille dramaattinen ja koskettava. Salpalinjan perinneyhdistyksen 10-vuotisjuhla oli ollut lentomestarille niin tärkeä, että hän halusi lähteä Lahdesta saakka kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan. Hän on ollut Luumäellä tuttu myös monissa muissa isänmaallisissa juhlissa.

Niin surullinen kuin tapahtuma olikin, oli se sotaveteraanin päätepysäkkinä myös uljas. Kuolla isänmaallisessa juhlassa, historiallisessa ympäristössä vanhassa linnoituksessa ja Suomen Salvan pääaseman ja Hamina-Taavetti-linjan välimaastossa, on kunniakas päätös sotilaan pitkälle elämälle. Hän menehtyi paikassa ja tilaisuudessa, jossa hän vielä itse näki, että nykypolvi kunnioittaa ja antaa suuren arvon hänelle ja hänen aikalaistensa teoille. Lentomestari oli uskollinen isänmaalleen loppuun saakka ja ansaitsee nöyrän kunnioituksemme.

Lentomestari Aimo Vahvelaisen urasta voi lukea lisää esimerkiksi täältä: http://www.karjalanilmailumuseo.fi/waffe/

Salpalinjan perinneyhdistys 10-vuotias

Salpalinjan perinneyhdistys on toiminut kymmenen vuotta. Yhdistys viettää 10-vuotisjuhlaansa venäläisen kenraali Suvorovin rakennuttamassa Taavetin linnoituksessa (1773-1803) Luumäellä lauantaina 18.8.2012 klo 13. Juhlapaikan valinta on mielenkiintoinen. Suosittelen osallistumaan.

Salpalinjan perinneyhdistys perustettiin tyhjiöön. Valtakunnan tason Salpalinjan puolesta puhujaa ei tuolloin ollut. Tarvittiin piiskuri panemaan vauhtia linnoitukseen liittyvän vielä keräämättä ja kerättävissä olevan perinnetietouden kokoamiseksi, ylipäätään Salpalinjan perinteen vaalimiseksi ja vielä hengissä olevien linnoitusrakentajien muistamiseksi.

Tuore yhdistys lähti rivakasti liikkeelle. Salpalinjan rakentajien palkitsemiseksi luotiin Salpa-rakentajan ansiomitali, ensimmäinen virallinen tunnustus linnoituksen rakentajille, jota edelleen voi yhdistyksen kautta hakea. Säännöt sallivat mitalin myöntämisen myös viime sotien aikaisen linnoituksen hyväksi toimineelle henkilölle.

Perinneyhdistys oli moottorina ja yhtenä osatoimijana vuonna 2005 perustetussa Salpakeskuksessa. Viime mainitun työn käynnistäminen on tosin vielä kesken; kärjistäen voisi sanoa, että Salpakeskus on toistaiseksi yhtä kuin Miehikkälän Salpalinja-museo. Se on tietenkin parempi kuin ei mitään. Salpakeskuksen ehkä näkyvin juttu on juuri Salpalinja-museon toimesta ylläpidettävä www.salpakeskus.fi –internetportaali.

Julkaisutoiminnassa merkittävä päänvaus oli Matka Salpalinjalle –matkakirja sekä Matkailijan Salpa -virtuaalisivusto salpaportaalissa. Yhdistys oli vahvasti mukana myös ruotsalaisten vapaehtoisten toimintaa valottavassa Kohti Salpalinjaa (En mur mot öst) –kirjahankkeessa.

Salpalinjan perinneyhdistyksen keskeisiä toiminnan tarkoituksia perinnetyön lisäksi on myös kaikinainen kehittämistyö. Salpalinjan kansallisen ja kansainvälisen tunnettavuuden lisääminen sekä valtakunnallisen toiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen ovat juuri noita tavoitteita.

Kymmenessä vuodessa ei ihmeitä tee kukaan. Ei Salpalinjan perinneyhdistyskään. Paljon on tehty, mutta paljon on tekemättä. Tekemättä on varmasti vielä myös paljon sellaista, mistä ei vielä kukaan tiedä, että sitäkin voitaisiin tehdä.

Vapaaehtoisessa yhdistystoiminnassa on ratkaisevaa tekijöiden, siis työhön osallistuvien innokkuus ja halu ajaa yhdistyksen tavoitteita eteenpäin. Ilman tekeviä ihmisiä mitään merkittävää ei tapahdu. Niin kuin edellä viittasin, yhdistys on saanut tuloksia aikaan, tekeviä ihmisiä on ollut.

Salpalinjan yleinen tunnettavuus on se ulottuvuus, jota kautta myös perinneyhdistyksen toiminta voi elää. Mitä suuremmat ihmisjoukot ymmärtävät Salpalinjan massiivisuuden ja ennen kaikkea merkityksen, sitä isompi mahdollisuus on heidän joukostaan seuloutua myös yhdistykseen yhä uusia ”fanaattisia” toimijoita viemään viestiä entistä suuremmille ihmisryhmille.

Salpalinja-toimijoiden joukossa Salpalinjan perinneyhdistys ansaitsee vilpittömät onnittelut! Se tekee todella arvokasta työtä sotiemme ja linnoittajaveteraaniemme saavutusten esilläpitämisessä.

Osallistumalla sankoin joukoin Taavetin juhlaan me rivijäsenet ja kaikki muut Salpalinjaan ihastuneet osaltamme rohkaisemme yhdistystä ja sen toimielimiä jatkamaan ansiokasta työtään kantaen Suomen siniristilippua entistäkin korkeammalla!