Vaaleista vauhtia Salpalinjan kehittämiseen

Salpalinjan säilyttäminen kansallisena kulttuuriperintönä ja sen kohteiden esilläpitäminen yhä useampien ihmisten tavoitettavana on museoviranomaisten tehtävä.

Samoin tavoittein yhtä jalkaa tarvitaan myös elinkeinollista kehittämistä. Siis sitä, että historiakohteiden näkemiseen liittyvät oheistoiminnat, matkailulliset palvelut ovat kunnossa.

Parhaimmillaan matkailu voi museoiduista, kenties passiivisista kohteista tehdä eläviä ja puoleensa vetäviä. Tällöin museaallinen ja elinkeinollinen intressi kohtaavat. Tarvitaan eittämättä molempia: kohde ja sen kuluttajat.

Kuntavaalikamppailu on koht´sillään kuumimmillaan, toivottavasti myös kiihkeimmillään.

Niin museotoiminta kuin sen realisoimiseen liittyvä elinkeinotoiminta ovat mitä suurimmassa määrin myös kuntapäättäjien käsissä.

Paikalliset kohteet hyödynnetään parhaiten paikallisesti. Siksi se liippaa läheltä ihmisten kannalta tärkeintä paikallisyhteisöä, kuntaa. On vaikea odottaa kannustavaa potkua takapuoleen juuri muualta kuin omasta kunnasta. Siksi on väliä, minkälaisia eteenpäin potkijoita kunnanvaltuustoihin valitaan.

Käytännössä monia asioita hoidetaan ja kehitetään nykyisin erilaisina hankkeina, projekteina, joille haetaan rahoitusta, kunnallisista, maakunnallisista, kansallisista ja jopa kansainvälisistä (EU) lähteistä. Nämäkään hankkeet eivät saa alkuaan itsestään. Nekin tarvitsevat aloitteen ja ajatuksen, idean.

Salpalinja on koko maata koskeva monumentti. Siihen liittyvät kehittämishankkeet kaipaavat aivan varmasti paikallisesta toteutuksesta huolimatta ylikunnallista ja myös ylimaakunnallista näkemystä.

Tuo yli-sana, yli-etuliite, saattaa olla monelle paikalliselle kyvylle ylittämätön paikka! Minä sanon, että ei pitäisi. Päinvastoin se kuntapoliitikko, joka näkee yli minkä tahansa rajojen, on kannuksensa ja äänensä ansaitseva. Laput silmillä, ympäröivästä elämästä sokeana elävä vaaleihin menevä ehdokas joutaakin jäädä rannalle.

On helppo sanoa, että itärajan kunnissa on tärkeämpääkin tekemistä, kuin survoa rahaa jo kerran maksettuun linnoitukseen. Elinkeinojen kehittäminen on kuitenkin se sampo, jota tarvitaan jokaisessa kunnassa rahoittamaan ”se tärkeämpi tekeminen”. Tulikohan tarpeeksi selvästi sanottua, että tarvitaan kunnissa myös Salpalinjan matkailullista kehittämistä, joka ennemmin tai myöhemmin tuottaa myös verotuloja. Kaikki ottaa aikansa. Maaliin pääsee vain, jos on matkaan lähtenyt!

Nyt me Salpalinjaa tärkeänä pitävät voisimme aktivoitua ja penätä oman kuntamme ehdokkailta kannaottoja Salpalinjaan liittyvään niin museaaliseen kuin matkailulliseen kehittämiseen. Se onnistuu kahden keskisin keskusteluin ehdokkaiden kanssa tai vaatimalla mielipiteitä vaalikeskusteluissa tai yleisönosastokirjoituksissa.

Nyt on hyvä sauma painaa päälle. Ehdokkaat ovat nyt herkimpiä antamaan äänestäjiä myötäileviä lausuntoja.

Minä sain ”ujutettua” Kymen Sanomien vaalikoneeseen koti-Miehikkäläni osalta kysymyksen ehdokkaiden suhtautumisesta Salpalinjan kehittämiseen.Yllättävän myönteisiä vastauksia on toistaiseksi tullut, mutta on myös jokunen kielteinenkin mielipide. Käykääpä seuraamassa http://www.kymensanomat.fi/vaalikone. Ja sitten valitsette kunnan ja ehdokaslistan ja sieltä näkyy vastanneiden ehdokkaiden mielipiteet.

Linnoitteiden kartoitus alkoi jo 1942

Keskusteluun, milloin Suomi alkoi varautua Saksan häviöön / Neuvostoliiton suurhyökkäykseen toisessa maailmansodassa, saatiin eilen Miehikkälässä mielenkiintoinen yksityiskohta. Päämajan linnoitusosaston kunnossapito- ja tarkastustoimisto sai 27.2.1942 käskyn kartoittaa ja kortistoida välirauhan aikana rakennetut linnoitteet ja niiden rakentajien käytössä olleet parakkialueet. Siis kokonaisuuden, joka 10.7.1944 sai nimen Suomen Salpa.

Tämä kävi ilmi viime keskiviikkona valtiotieteiden maisterin paperit saaneen Otto Auran esitelmästä Salpalinja-museolla. Hän kertoi isoisänsä rakennusmestari Veikko Mäkisen (1913 – 1994) sota-ajan työstä linnoittajana erilaisissa esimies- ja työnjohtotehtävissä sotilasvirkamiehenä.

Mäkinen oli yksi noista henkilöistä, joka määrättiin kyseiseen kortistointiin. Otto Aura teki pro gradu –tutkielmansa juuri isoisänsä linnoittajavaiheista. Tammikuussa 2012 hyväksytty pro gradu löytyy tästä.

Siis yhden rakennusmestarin vaiheiden penkominen sota-arkistosta toi esiin linnoitusosaston päiväkäskyn N:o 6/42 ”Moskovan rauhan aikaisen pääpuolustusaseman linnoituslaitteiden tarkastus, kartoittaminen ja kortistoon vienti suunnittelukarttoja apuna käyttäen.”

Asian tekee mielenkiintoiseksi nimittäin se, että välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden mahdollisen käytön varalta kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund (kenraali Gustav Hägglundin isä) sai 10.2.1944 päämajasta käskyn tarkastaa, mitä Moskovan rauhan rajalle oli tehty. Tämä oli seurausta Saksan sotamenestyksen jo tapahtueesta ratkaisevasta käänteestä ja NL:n hyökkäysuhasta. Yleisenä käsityksenä on pidetty, että Hägglund sai kartoitustehtävän nimenomaan siksi, kun koottua tietoa linnoitteesta ei ollut.

Hägglund teki tarkastuksen nopeasti heti helmikuun loppupuolella. Reino Arimo Suomen linnoittamisen historiassa toteaa Hägglundin tarkastuskertomuksessa mainitsevan, että Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä oli mm. 444 hyvinrakennettua ja pitkäkestoista kaaritulta kestävää betonilaitetta, joista ”tosin 80 hieman keskeneräistä”. Suurin puute raportin mukaan oli taisteluhautojen puute. Myös lähisyvyys puuttui ”melkein täydellisesti”.

Parissa viikossa syntynyt raportti viittaa siihen, että Hägglundilla olisi ollut käytössään linnoitusosaston ”rakennusmestaritason” toimeksiannon tulokset. Tai sitten ei ollut; kartoitus oli joko edelleen kesken tai sen tulokset olivat hukkuneet byrokratiaan.

Joka tapauksessa rakennusmestarien linnoitteiden kartoituksesta Otto Aura oli löytänyt elokuulta 1944 maininnan, että korsuja oli raportoitu Salpalinjalta 714 kappaletta. Olivatko korsut sitten kaikki teräsbetonikorsuja ja sisältyikö lukuun jo pallokorsuja, ei Aura ilman lisäselvitystä vielä osannut sanoa. Hän lupasi tiedon selvittää. Tuo luku 714 saattaisi olla hyvinkin lähellä teräsbetonikorsujen totuutta edellyttäen, että siihen sisältyisi suurin osa kesällä 1944 rakennetuista pallokorsuista.

Jääköön viisaampien tutkittavaksi ja pohdittavaksi, oliko päämajan linnoitusosaston (välirauhan aikana linnoitustoimisto) jo kevättalvella 1942 antama linnoitteiden kartoitustehtävä vain sattumaa, vai oliko jo takana huoli Saksan sotamenestyksestä. Jos oli jälkimmäistä, niin se oli sitten kaukaa viisautta.

Toisaalta kun lisään tähän perään Otto Auralta saamani Marskin kirjejäljennöksen, niin hunningolle linnoitteita ei ollut tarkoitus jättääkään.

"21.10.1941

Linnoitustöiden Johtajalle.

Moskovan rauhan jälkeen varustetut linnoitusalueet säilytetään toistaiseksi sellaisina, että ne lyhyessä valmisteluajassa saadaan täyteen kuntoon.

Tästä johtuen ei vielä mm. voida antaa lupaa hakata linnoitusalueelta muita kuin sellaisia puita, joilla ei ole sotilaallista merkitystä asemille. Oikeutan linnoitustöiden johtajan ratkaisemaan, voidaanko kulloinkin esitettyihin hakkuuanomuksiin tätä näkökohtaa silmälläpitäen suostua.

Kivi- ja piikkilankaesteisiin saadaan avata liikenteen ja maanviljelyksen tarvitsemat, Linnoitustöiden johtajan kulloinkin hyväksymät aukot. Piikkilangan puutteen tehdessä aikaisempien esteiden purkamisen välttämättömäksi, oikeutan Linnoitustöiden johtajan harkintansa mukaan purkauttamaan linnoitusalueen piikkilankaesteitä sillä rajoituksella, että

- - pääpuolustuslinjan esteet Suomenlahden ja Punkaharjun (ml.) sekä Koitereen ja Teljovaaran (45 km. Lieksan pohj. puolella) välillä samoin kuin

- - kaikki esteet Teljovaaran pohjoispuolella

jätetään paikoilleen.

ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim"

Ylipäällikön sotamarsalkka Mannerheimin kirje Linnoitustöiden johtajalle, 21.10.1941, 1/1372/Lin1/3/3/T12529, KA

 

Otto Auran kirjoituksia voi lukea täältä Oton kirja -blogista