Hägglundin inventointi helmikuussa 1944

Välirauhan aikana tehdyt linnoitustyöt talvisodan jälkeisellä itärajalla keskeytyivät jatkosotaan. Asemasodan aikana linnoitus oli lähes omissa oloissaan. Vain ns. hermotoipilaskomppaniat valvoivat linnoitteita ja tekivät niissä kenties pieniä ylläpitotöitä. Jatkosodan hyökkäysvaiheen menestys vei etulinjan niin kauas, ettei välirauhan aikainen pääpuolustusasema tuntunut ajankohtaiselta. Kauas selustaan jäänyt linnoitus toimi jopa materiaalivarastona, erityisesti piikkilankaa purettiin valmiista rakenteista ja siirrettiin idempiin asemiin.

Vuodesta 1943 lähtien ylipäällikön tarkastustehtävissä työskennellyt kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund sai helmikuun puolivälin alla 1944 käskyn selvittää, mitä itärajalle oikein välirauhan aikana tehtiin. Hägglund teki tarkastuksen nopeasti heti menossa olleen helmikuun aikana.

Saatu tehtävä viittaa selvästi, että päämajassakin oli jo silloin haju tai ainakin aavistus siitä mitä tuleman pitää. Toisaalta sodan käänteen arvioitiin tapahtuneen Stalingradin taisteluissa jo vuotta aiemmin, vuosien 1942-43 kahtapuolen. Sitä kaikki ajassa eläneet eivät huomanneet tai halunneet uskoa.

Hägglund toteaa tarkastuskertomuksessaan Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä olevan muun muassa 444 betonilaitetta. Niistä 80 kappaletta oli hieman keskeneräisiä, mutta kenttälinnoittein saatavissa taistelukuntoon.

Nyt pitää muistaa, että Salpa-asemaan (nimi Suomen Salpa vasta heinäkuussa 1944) valetut noin 250 pallokorsua eri oikaisu- ja tukilinjoihin tehtiin vasta loppukesästä 1944. Toisaalta uusien järeiden teräsbetonikorsujen rakentamista ei viimeisenä jatkosotakesänä aloitettu, lukuunottamatta kevyen luokan teräsbetonikorsuja. Niitä löytyy ainakin Vaalimaan oikaisusta.

Kenraali Hägglund kehui tarkastuskertomuksessaan teräsbetonilaitteet ”erittäin hyvin rakennetuiksi ja pitempiaikaistakin raskasta kaaritulta kestäviksi.” Suurin heikkous oli taisteluhautojen puute. Niitä tosin oli vähän kestolaitteiden läheisyydessä, paikoin muuallakin, ”mutta suurinpiirtein arvosteltuna ne puuttuvat.”

Lappeenrannan ja Kuhmon väliltä Hägglund löysi vain 26 taistelukelpoista betonilaitetta. Alue oli jäänyt ”kenttävarustustöiden varaan”. Yleisarvosteluna hän totesi em. osuudesta: ”koko tämä linja on varustuksellisesti arvosteltava hyvin heikoksi.”

Koko tarkastusosuudella hän näki pahana lähisyvyyden puuttumisen melkein täydellisesti.

Edellä oleva siis helmikuussa 1944. Sodan tilanne muuttuikin kevätkesästä pelättyyn suuntaan. Päämaja antoi 18.6.1944 käskyn linnoitustyöjoukkojen keskittämisestä välirauhan aikana rakennetun linnoituksen (Salpalinja) taistelukuntoon saattamiseen.

Suunnitelmia vanhan linnoituksen työn jatkamisesta ei ollut. Linnoitustoimisto joutui aloittamaan työt osin samoin kuin talvisodan jälkeen eli tilanteen mukaan toimien. Nyt helpotusta toi sentään se, että puolustuslinnoituksen runko ja rakentamiseen käytettävissä oleva työvoima oli olemassa. Erona oli se, että vihollisen suurhyökkäys kohti länttä ja keskeneräisiä asemia oli Karjalan Kannaksella jo kovassa vauhdissa ja alkaisi muutaman päivän päästä Syvärillä!

Linnoitteiden kartoitus alkoi jo 1942

Keskusteluun, milloin Suomi alkoi varautua Saksan häviöön / Neuvostoliiton suurhyökkäykseen toisessa maailmansodassa, saatiin eilen Miehikkälässä mielenkiintoinen yksityiskohta. Päämajan linnoitusosaston kunnossapito- ja tarkastustoimisto sai 27.2.1942 käskyn kartoittaa ja kortistoida välirauhan aikana rakennetut linnoitteet ja niiden rakentajien käytössä olleet parakkialueet. Siis kokonaisuuden, joka 10.7.1944 sai nimen Suomen Salpa.

Tämä kävi ilmi viime keskiviikkona valtiotieteiden maisterin paperit saaneen Otto Auran esitelmästä Salpalinja-museolla. Hän kertoi isoisänsä rakennusmestari Veikko Mäkisen (1913 – 1994) sota-ajan työstä linnoittajana erilaisissa esimies- ja työnjohtotehtävissä sotilasvirkamiehenä.

Mäkinen oli yksi noista henkilöistä, joka määrättiin kyseiseen kortistointiin. Otto Aura teki pro gradu –tutkielmansa juuri isoisänsä linnoittajavaiheista. Tammikuussa 2012 hyväksytty pro gradu löytyy tästä.

Siis yhden rakennusmestarin vaiheiden penkominen sota-arkistosta toi esiin linnoitusosaston päiväkäskyn N:o 6/42 ”Moskovan rauhan aikaisen pääpuolustusaseman linnoituslaitteiden tarkastus, kartoittaminen ja kortistoon vienti suunnittelukarttoja apuna käyttäen.”

Asian tekee mielenkiintoiseksi nimittäin se, että välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden mahdollisen käytön varalta kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund (kenraali Gustav Hägglundin isä) sai 10.2.1944 päämajasta käskyn tarkastaa, mitä Moskovan rauhan rajalle oli tehty. Tämä oli seurausta Saksan sotamenestyksen jo tapahtueesta ratkaisevasta käänteestä ja NL:n hyökkäysuhasta. Yleisenä käsityksenä on pidetty, että Hägglund sai kartoitustehtävän nimenomaan siksi, kun koottua tietoa linnoitteesta ei ollut.

Hägglund teki tarkastuksen nopeasti heti helmikuun loppupuolella. Reino Arimo Suomen linnoittamisen historiassa toteaa Hägglundin tarkastuskertomuksessa mainitsevan, että Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä oli mm. 444 hyvinrakennettua ja pitkäkestoista kaaritulta kestävää betonilaitetta, joista ”tosin 80 hieman keskeneräistä”. Suurin puute raportin mukaan oli taisteluhautojen puute. Myös lähisyvyys puuttui ”melkein täydellisesti”.

Parissa viikossa syntynyt raportti viittaa siihen, että Hägglundilla olisi ollut käytössään linnoitusosaston ”rakennusmestaritason” toimeksiannon tulokset. Tai sitten ei ollut; kartoitus oli joko edelleen kesken tai sen tulokset olivat hukkuneet byrokratiaan.

Joka tapauksessa rakennusmestarien linnoitteiden kartoituksesta Otto Aura oli löytänyt elokuulta 1944 maininnan, että korsuja oli raportoitu Salpalinjalta 714 kappaletta. Olivatko korsut sitten kaikki teräsbetonikorsuja ja sisältyikö lukuun jo pallokorsuja, ei Aura ilman lisäselvitystä vielä osannut sanoa. Hän lupasi tiedon selvittää. Tuo luku 714 saattaisi olla hyvinkin lähellä teräsbetonikorsujen totuutta edellyttäen, että siihen sisältyisi suurin osa kesällä 1944 rakennetuista pallokorsuista.

Jääköön viisaampien tutkittavaksi ja pohdittavaksi, oliko päämajan linnoitusosaston (välirauhan aikana linnoitustoimisto) jo kevättalvella 1942 antama linnoitteiden kartoitustehtävä vain sattumaa, vai oliko jo takana huoli Saksan sotamenestyksestä. Jos oli jälkimmäistä, niin se oli sitten kaukaa viisautta.

Toisaalta kun lisään tähän perään Otto Auralta saamani Marskin kirjejäljennöksen, niin hunningolle linnoitteita ei ollut tarkoitus jättääkään.

"21.10.1941

Linnoitustöiden Johtajalle.

Moskovan rauhan jälkeen varustetut linnoitusalueet säilytetään toistaiseksi sellaisina, että ne lyhyessä valmisteluajassa saadaan täyteen kuntoon.

Tästä johtuen ei vielä mm. voida antaa lupaa hakata linnoitusalueelta muita kuin sellaisia puita, joilla ei ole sotilaallista merkitystä asemille. Oikeutan linnoitustöiden johtajan ratkaisemaan, voidaanko kulloinkin esitettyihin hakkuuanomuksiin tätä näkökohtaa silmälläpitäen suostua.

Kivi- ja piikkilankaesteisiin saadaan avata liikenteen ja maanviljelyksen tarvitsemat, Linnoitustöiden johtajan kulloinkin hyväksymät aukot. Piikkilangan puutteen tehdessä aikaisempien esteiden purkamisen välttämättömäksi, oikeutan Linnoitustöiden johtajan harkintansa mukaan purkauttamaan linnoitusalueen piikkilankaesteitä sillä rajoituksella, että

- - pääpuolustuslinjan esteet Suomenlahden ja Punkaharjun (ml.) sekä Koitereen ja Teljovaaran (45 km. Lieksan pohj. puolella) välillä samoin kuin

- - kaikki esteet Teljovaaran pohjoispuolella

jätetään paikoilleen.

ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim"

Ylipäällikön sotamarsalkka Mannerheimin kirje Linnoitustöiden johtajalle, 21.10.1941, 1/1372/Lin1/3/3/T12529, KA

 

Otto Auran kirjoituksia voi lukea täältä Oton kirja -blogista