Salpalinja ja Facebook

Salpalinjan sisältöä, rakennetta ja merkitystä on muutaman vuoden ajan käsitelty internetissä maanpuolustuksellisten keskustelupalstojen ohella lähinnä Facebookissa. (Koska Facebook on selvästi tuotemerkki, kirjoitan sen isolla kirjaimella. Voi olla, että jo nyt Facebook koetaan yleisnimenä, jolloin se voidaan kirjoittaa myös facebook, pienellä alkukirjaimella.)

Facebookissa on ainakin kaksi Salpalinjaan keskittyvää ryhmää ikäjärjestyksessä Suomen Salpa ja tämän blogin kirjoittajan perustama Salpavaeltajat. Edellisessä on jäseniä tätä kirjoitettaessa 194 ja jälkimmäisessä 257 jäsentä. Jäsenistä osa on yhteisiä.

Molempia ryhmiä yhdistää runsas valokuvien määrä, voi sanoa, että yhteensä niitä on tuhansia. Suomen Salvassa niitä on selvästi enemmän kuin Salpavaeltajissa. Kuvien tarkkaa määrää osoittavaa lukua en löytänyt.

Huomionarvoista kuvissa on, että niistä suurin osa on yksittäisten ryhmäläisten ottamia aitoja kuvia Salpalinjan kanta- ja kenttälinnoitteista yleiskuvista aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka. Ne ovat autenttista ajankuvaa Salpalinjan kunnosta kuvaushetkellä. Niitä on kymmenien tai satojen vuosien päästä alan harrastajien mielenkiintoista verrata sen hetken tilanteeseen. Eri asia on, että löytyykö nyt netissä olevia kuvia sitten enää mistään.

Kuvien jatkokäytön kannalta ongelma on myös se, että niiden arkistointi ainakin Salpavaeltajat ryhmässä on hoitamatta. Enkä ole varmaa löytyykö joka kuvan kohdalta edes mainintaa mistä se on, mitä se esittää ja milloin se on otettu. Tietenkin kuvaajan nimi on tärkeä jo tekijänoikeussyistä. Toki kerran netissä julkaistu kuva on helposti vapaata riistaa, mutta kohteliasta on silti mainita kuvan ottaja.

Mutta jo nyt kuvat ovat loistava tapa dokumentoida Salpalinjan yksityiskohtia. Mieltäni lämmitti yksityiskohtana eilen Harri Ukkosen ehtymättömästä kuva-arkistosta Salpavaeltajat-ryhmään nousseet kuvat Salpalinjan teräsbetonikorsujen ja asutuksen symbioosista, yhteiselosta. Ilman noita kuvia avauskuvaa lukuunottamatta minulle olisi nuokin yksityiskohdat jääneet todennäköisesti näkemättä ja tietämättä. Erinomaista.

Tässä linkki Facebookiin Mika Ahtiaisen hienoon kuvakavalkadiin Salpalinjan korsuista.
https://www.facebook.com/groups/74322056048/photos/

Valokuvien ohella Salpalinjan Facebook-ryhmissä käyty keskustelu on valtaosaltaan Salpalinja-tietoutta erinomaisella tavalla lisäävää. Yksi tietää yhtä, toinen toista ja kenties kolmas kumoaa kaiken tai tuo jotain aivan uutta esiin. Minusta siinäkin mielessä Facebook-ryhmät toimivat Salpalinjaan liittyvän linnoitusperinteen taltioijana, kulttuuritekona. Jälleen kerran tulee mieleen, että miten sitten jälkeenpäin tiedon tarvittaessa löydät. Ihmismuisti, puhun itsestäni, on todella epäluotettava arkistopaikka.

On vaikea tuoda muuta tapaa esiin, jossa toisiaan tuntemattomat ihmiset voivat samalla ”hiekkalaatikolla” tuottaa toisilleen lisätietoa, niin kuin Facebook Salpalinjasta on tehnyt ja tekee.

Facebook on monelle kirosana. Minäkin panin kauan hanttiin, etten lähde nuorison muotihumputuksiin mukaan, kunnes tasan neljä vuotta sitten tajusin kanavan monet mahdollisuudet tiedon levitykseen. Ja huomasin, että vaikka itsekin lähestyin jo kuutta kymppiä, etten ole edes vanhimpia Facebookin opettelijoita. Oikeastaan muuta huomioon otettavaa Facebookissa ei ole kuin, että muistaa kaiken kirjoitetun olevan julkista ja jäävän internetin syövereihin kenties ikuisiksi ajoiksi.

En tiedä yhtään, minkä verran Salpalinja-harrastajia tai siitä ylipäätään kiinnostuneita ihmisiä Suomessa on. Se on varmaa, että heitä on taatusti enemmän kuin puheena olevien ryhmien muutama sata. Kaikkia Salpalinja-ihmisiä ei tietenkään saada Facebook-ryhmiin mukaan, mutta yritän tällä kirjoituksella kannustaa epäröiviä tai Facebook-mahdollisuudesta tietämättömiä tulemaan porukkaan mukaan.

Ja ei pidä pelästyä, jos keskustelu joskus rönsyilee ja ryöpsähtää hieman aiheen ulkopuolella tai sitä löysästi sivuaa. Facebookissa on sama kuin sanomalehdessä: luet vain ne jutut ja katsot ne kuvat, mitkä sinua miellyttävät. Suomen Salpa ja Salpavaeltajat –ryhmissä todennäköisyys osua Salpalinjaan on taatusti suurempi kuin missään muualla somessa, sosiaalisessa mediassa. Tietysti tämä blogi on täysin oma lukunsa.

Facebook Salpalinjan palveluksessa

Facebook on kirosana. Se on niitä nuorten juttuja, joihin täyspäinen aikuinen ei sorru. Näin minäkin ajattelin vielä kolme vuotta sitten. Mutta niin maailma muuttuu terhoseni. Siitä huolimatta, että suurin hurma maailmalla Facebookin käytössä on laantumassa, on ”naamakirja” edelleen ja varmasti pitkään käyttökelpoinen väline helppoon kommunikointiin ja tiedon välitykseen.

Minä liityin Facebookiin maaliskuussa 2010, kun osallistuin Salpavaelluksen tiedottajan ominaisuudessa Cursorin järjestämälle sähköisen markkinoinnin kaksipäiväiselle kurssille Kotkassa. Tämän blogin perustin kurssinjälkeisenä päivänä. Täällä on jo tuhansia kävijöitä ja satoja säännöllisiä lukijoita. Kurssilla avasin oman Facebook-tilin, kun siihen ”pakotettiin”. Tuota pakotusta ei ole tarvinnut katua.

Facebookissa olen eniten ajatuksia vaihtanut minulle läheisessä YK/Nato rauhanturvaajat -ryhmässä ja perustamassani Salpavaeltajat-ryhmässä. Ensin mainitussa on jäseniä liki puolitoistatuhatta. Sieltä olen löytänyt paljon entisiä ja uusia rauhanturvaajaystäviä. Kuvia ja kokemuksia on vaihdettu ja tykätty. Ja uskokaa, ryhmän jäsenten keski-ikä on varmasti lähempänä 70 kuin 30 vuotta. Ja minä (61) en ole läheskään vanhin mukanaolijoista.

Salpavaeltajat-ryhmässä on nyt 139 jäsentä. Olen mukana myös toisessa Salpalinjaan erikoistuneessa Suomen Salpa –ryhmässä, siinä on 158 jäsentä. Joukossa on paljon yhteisiä jäseniä.

Nuo Salpalinjaan erikoistuneet ryhmät ovat antoisia. Siellä on hirmuinen määrä tietoa ja intoa kaivaa sitä. Kuvia on enemmän kuin kerralla jaksaa selata. Facebook on tässä mielessä kuin avoin Salpalinja-kirjasto sillä erolla, että se on tavoitettavissa kotikoneelta tarvitsematta pahruta esimerkiksi tänään puolen metrin hangessa ja liki 30-asteen pakkasessa!

Salpavaeltajat-ryhmässä olemme yhdessä ratkaisseet monta pulmaa. Yksi tietää yhtä, toinen toista ja viimein linjoille tulee joku asiantuntija (se en ole minä), joka sanoo kuinka asia on. Tällä tavalla yleinen Salpalinja-tietous ryhmän sisällä lisääntyy ja linnoitus, oikeammin sen suunnittelijat ja rakentajat, saa aina uutta ja uutta ymmärrystä osakseen. Se on hieno asia.

Facebookissa käydään jos jonkinlaista keskustelua ja varmasti jonninjoutavistakin aiheista. Niihin ei tarvitse osallistua eikä niihin takertua, ellei sitä ajanvietteenä halua. Ainakaan minulle ei ole mikään ongelma pysyä mukana niissä aiheissa, jotka kiinnostavat. Se loppu saa olla omissa oloissaan. Ja jos fb-kaveriksi on tullut epähuomiossa hyväksytyksi henkilö, jonka ajatuksenjuoksu ei vastaa omaani, niin ei se ole kuin yksi poista-klikkaus.

Salpalinjan yleistietouden lisäämisessä fb on siis verraton. Niin se on myös monissa muissa ajankohtaisissa Salpalinja-asioissa. Facebookissa on vaihdettu linkkejä mielenkiintoisiin kirjoituksiin tai lehtijuttuihin heti tuoreeltaan. Ryhmän jäseniä on voitu innostaa osallistumaan kyselyihin ja keskusteluihin tai tarvittaessa varoittaa osallistumasta niihin yms.

Tiedon välittäminen erilaisista Salpalinjaa sivuavista tapahtumista tai niiden valmistelusta on fb-verkossa ihan paikallaan, silloin kun se palvelee linnoituksen olemassaolon, rakenteen ja sen merkityksen tunnetuksi tekemistä. Rajansa tietysti kaikella. Sopimattomuuksia sen paremmin kuin mauttomuuksiakaan ei tarvitse sietää. Siihen on ryhmän ylläpitäjällä jälleen poista-nappula käytettävissä.

Salpalinja-ryhmien lisäksi Facebookissa on myös Salpavaellus –tuotesivusto, jonne päivitellään ao. tapahtumaan liittyvää materiaalia.

Facebookissa mukanaolossa on tärkeää muistaa oikeastaan vain se, että kaikki minkä sinne kirjoitat on periaatteessa julkista ja kaikkien nähtävillä. Siksi minä en sinne kirjoita mitään sellaista, josta muutenkaan en ääneen puhu. Ja meillä tavallisilla tallaajilla ei ole juurikaan sellaista sanottavaa, jota joku viitsisi lähteä valtavasta tiedon määrästä tonkimaan. Harha- ja vahingonlaukaukset hukkuvat massaan. Yksityisyysasetuksilla voi tietenkin rajata omaa näkyvyyttään.

Tiedän, että Facebook on edelleen monelle tämän blogin tähän saakka lukeneille kirosana. Ja saa minun puolestani ollakin. Halusin vain kertoa, että napakka kirosana sopivassa paikassa saattaa olla hyvinkin paikallaan ja elävöittää kokonaistajuntaa!

Vaaleista vauhtia Salpalinjan kehittämiseen

Salpalinjan säilyttäminen kansallisena kulttuuriperintönä ja sen kohteiden esilläpitäminen yhä useampien ihmisten tavoitettavana on museoviranomaisten tehtävä.

Samoin tavoittein yhtä jalkaa tarvitaan myös elinkeinollista kehittämistä. Siis sitä, että historiakohteiden näkemiseen liittyvät oheistoiminnat, matkailulliset palvelut ovat kunnossa.

Parhaimmillaan matkailu voi museoiduista, kenties passiivisista kohteista tehdä eläviä ja puoleensa vetäviä. Tällöin museaallinen ja elinkeinollinen intressi kohtaavat. Tarvitaan eittämättä molempia: kohde ja sen kuluttajat.

Kuntavaalikamppailu on koht´sillään kuumimmillaan, toivottavasti myös kiihkeimmillään.

Niin museotoiminta kuin sen realisoimiseen liittyvä elinkeinotoiminta ovat mitä suurimmassa määrin myös kuntapäättäjien käsissä.

Paikalliset kohteet hyödynnetään parhaiten paikallisesti. Siksi se liippaa läheltä ihmisten kannalta tärkeintä paikallisyhteisöä, kuntaa. On vaikea odottaa kannustavaa potkua takapuoleen juuri muualta kuin omasta kunnasta. Siksi on väliä, minkälaisia eteenpäin potkijoita kunnanvaltuustoihin valitaan.

Käytännössä monia asioita hoidetaan ja kehitetään nykyisin erilaisina hankkeina, projekteina, joille haetaan rahoitusta, kunnallisista, maakunnallisista, kansallisista ja jopa kansainvälisistä (EU) lähteistä. Nämäkään hankkeet eivät saa alkuaan itsestään. Nekin tarvitsevat aloitteen ja ajatuksen, idean.

Salpalinja on koko maata koskeva monumentti. Siihen liittyvät kehittämishankkeet kaipaavat aivan varmasti paikallisesta toteutuksesta huolimatta ylikunnallista ja myös ylimaakunnallista näkemystä.

Tuo yli-sana, yli-etuliite, saattaa olla monelle paikalliselle kyvylle ylittämätön paikka! Minä sanon, että ei pitäisi. Päinvastoin se kuntapoliitikko, joka näkee yli minkä tahansa rajojen, on kannuksensa ja äänensä ansaitseva. Laput silmillä, ympäröivästä elämästä sokeana elävä vaaleihin menevä ehdokas joutaakin jäädä rannalle.

On helppo sanoa, että itärajan kunnissa on tärkeämpääkin tekemistä, kuin survoa rahaa jo kerran maksettuun linnoitukseen. Elinkeinojen kehittäminen on kuitenkin se sampo, jota tarvitaan jokaisessa kunnassa rahoittamaan ”se tärkeämpi tekeminen”. Tulikohan tarpeeksi selvästi sanottua, että tarvitaan kunnissa myös Salpalinjan matkailullista kehittämistä, joka ennemmin tai myöhemmin tuottaa myös verotuloja. Kaikki ottaa aikansa. Maaliin pääsee vain, jos on matkaan lähtenyt!

Nyt me Salpalinjaa tärkeänä pitävät voisimme aktivoitua ja penätä oman kuntamme ehdokkailta kannaottoja Salpalinjaan liittyvään niin museaaliseen kuin matkailulliseen kehittämiseen. Se onnistuu kahden keskisin keskusteluin ehdokkaiden kanssa tai vaatimalla mielipiteitä vaalikeskusteluissa tai yleisönosastokirjoituksissa.

Nyt on hyvä sauma painaa päälle. Ehdokkaat ovat nyt herkimpiä antamaan äänestäjiä myötäileviä lausuntoja.

Minä sain ”ujutettua” Kymen Sanomien vaalikoneeseen koti-Miehikkäläni osalta kysymyksen ehdokkaiden suhtautumisesta Salpalinjan kehittämiseen.Yllättävän myönteisiä vastauksia on toistaiseksi tullut, mutta on myös jokunen kielteinenkin mielipide. Käykääpä seuraamassa http://www.kymensanomat.fi/vaalikone. Ja sitten valitsette kunnan ja ehdokaslistan ja sieltä näkyy vastanneiden ehdokkaiden mielipiteet.

Linnoitteiden kartoitus alkoi jo 1942

Keskusteluun, milloin Suomi alkoi varautua Saksan häviöön / Neuvostoliiton suurhyökkäykseen toisessa maailmansodassa, saatiin eilen Miehikkälässä mielenkiintoinen yksityiskohta. Päämajan linnoitusosaston kunnossapito- ja tarkastustoimisto sai 27.2.1942 käskyn kartoittaa ja kortistoida välirauhan aikana rakennetut linnoitteet ja niiden rakentajien käytössä olleet parakkialueet. Siis kokonaisuuden, joka 10.7.1944 sai nimen Suomen Salpa.

Tämä kävi ilmi viime keskiviikkona valtiotieteiden maisterin paperit saaneen Otto Auran esitelmästä Salpalinja-museolla. Hän kertoi isoisänsä rakennusmestari Veikko Mäkisen (1913 – 1994) sota-ajan työstä linnoittajana erilaisissa esimies- ja työnjohtotehtävissä sotilasvirkamiehenä.

Mäkinen oli yksi noista henkilöistä, joka määrättiin kyseiseen kortistointiin. Otto Aura teki pro gradu –tutkielmansa juuri isoisänsä linnoittajavaiheista. Tammikuussa 2012 hyväksytty pro gradu löytyy tästä.

Siis yhden rakennusmestarin vaiheiden penkominen sota-arkistosta toi esiin linnoitusosaston päiväkäskyn N:o 6/42 ”Moskovan rauhan aikaisen pääpuolustusaseman linnoituslaitteiden tarkastus, kartoittaminen ja kortistoon vienti suunnittelukarttoja apuna käyttäen.”

Asian tekee mielenkiintoiseksi nimittäin se, että välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden mahdollisen käytön varalta kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund (kenraali Gustav Hägglundin isä) sai 10.2.1944 päämajasta käskyn tarkastaa, mitä Moskovan rauhan rajalle oli tehty. Tämä oli seurausta Saksan sotamenestyksen jo tapahtueesta ratkaisevasta käänteestä ja NL:n hyökkäysuhasta. Yleisenä käsityksenä on pidetty, että Hägglund sai kartoitustehtävän nimenomaan siksi, kun koottua tietoa linnoitteesta ei ollut.

Hägglund teki tarkastuksen nopeasti heti helmikuun loppupuolella. Reino Arimo Suomen linnoittamisen historiassa toteaa Hägglundin tarkastuskertomuksessa mainitsevan, että Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä oli mm. 444 hyvinrakennettua ja pitkäkestoista kaaritulta kestävää betonilaitetta, joista ”tosin 80 hieman keskeneräistä”. Suurin puute raportin mukaan oli taisteluhautojen puute. Myös lähisyvyys puuttui ”melkein täydellisesti”.

Parissa viikossa syntynyt raportti viittaa siihen, että Hägglundilla olisi ollut käytössään linnoitusosaston ”rakennusmestaritason” toimeksiannon tulokset. Tai sitten ei ollut; kartoitus oli joko edelleen kesken tai sen tulokset olivat hukkuneet byrokratiaan.

Joka tapauksessa rakennusmestarien linnoitteiden kartoituksesta Otto Aura oli löytänyt elokuulta 1944 maininnan, että korsuja oli raportoitu Salpalinjalta 714 kappaletta. Olivatko korsut sitten kaikki teräsbetonikorsuja ja sisältyikö lukuun jo pallokorsuja, ei Aura ilman lisäselvitystä vielä osannut sanoa. Hän lupasi tiedon selvittää. Tuo luku 714 saattaisi olla hyvinkin lähellä teräsbetonikorsujen totuutta edellyttäen, että siihen sisältyisi suurin osa kesällä 1944 rakennetuista pallokorsuista.

Jääköön viisaampien tutkittavaksi ja pohdittavaksi, oliko päämajan linnoitusosaston (välirauhan aikana linnoitustoimisto) jo kevättalvella 1942 antama linnoitteiden kartoitustehtävä vain sattumaa, vai oliko jo takana huoli Saksan sotamenestyksestä. Jos oli jälkimmäistä, niin se oli sitten kaukaa viisautta.

Toisaalta kun lisään tähän perään Otto Auralta saamani Marskin kirjejäljennöksen, niin hunningolle linnoitteita ei ollut tarkoitus jättääkään.

"21.10.1941

Linnoitustöiden Johtajalle.

Moskovan rauhan jälkeen varustetut linnoitusalueet säilytetään toistaiseksi sellaisina, että ne lyhyessä valmisteluajassa saadaan täyteen kuntoon.

Tästä johtuen ei vielä mm. voida antaa lupaa hakata linnoitusalueelta muita kuin sellaisia puita, joilla ei ole sotilaallista merkitystä asemille. Oikeutan linnoitustöiden johtajan ratkaisemaan, voidaanko kulloinkin esitettyihin hakkuuanomuksiin tätä näkökohtaa silmälläpitäen suostua.

Kivi- ja piikkilankaesteisiin saadaan avata liikenteen ja maanviljelyksen tarvitsemat, Linnoitustöiden johtajan kulloinkin hyväksymät aukot. Piikkilangan puutteen tehdessä aikaisempien esteiden purkamisen välttämättömäksi, oikeutan Linnoitustöiden johtajan harkintansa mukaan purkauttamaan linnoitusalueen piikkilankaesteitä sillä rajoituksella, että

- - pääpuolustuslinjan esteet Suomenlahden ja Punkaharjun (ml.) sekä Koitereen ja Teljovaaran (45 km. Lieksan pohj. puolella) välillä samoin kuin

- - kaikki esteet Teljovaaran pohjoispuolella

jätetään paikoilleen.

ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim"

Ylipäällikön sotamarsalkka Mannerheimin kirje Linnoitustöiden johtajalle, 21.10.1941, 1/1372/Lin1/3/3/T12529, KA

 

Otto Auran kirjoituksia voi lukea täältä Oton kirja -blogista