”Ne pallot ovat tosi söpöjä”

Tämän blogikirjoituksen on kirjoittanut projektisuunnittelija Elina Lyijynen, Lappeenrannan kouluille suunnatun Salpalinja-opetusmateriaalin tekijä. Hän nostaa esiin tukun kysymyksiä, jotka meidän Salpalinja-oppaiden olisi hyvä muistaa, kun esittelemme lapsille ja nuorille rintakaarella viime sotien aikaista, siis yli 70 vuotta vanhaa rakennelmaa. Hyvää pohdintaa.

Salpalinjaan liittyvissä julkaisuissa ja aikuisille suunnatuissa esittelyissä korostuvat rakentamiset syyt ja sotien vaiheet, rakentamisen suuri työmäärä, linnoitustekniset asiat sekä sota-ajan ilmapiiri. Salpalinjasta puhutaan usein myös hyvin vahvalla isänmaallisella paatoksella.  Aikuisille ja vanhemmille, joilla on sota-aikaan liittyviä kokemuksia joko itsellä tai lähiomaisilla, on helpompi ymmärtää rakentamisen ajankohdan asioita, mutta lapsille tai nuorille viesti ei mene välttämättä perille samoilla sanoilla. Heille sota-aika ei ole enää itse koettua tai vanhemmilta kuultua lähihistoriaa, vaan se on jo heille historiaa. Nykypäivän koululaisten isovanhemmat ovat pääosin sodan jälkeen syntyneitä suuria ikäluokkia ja kaikilla ei ole kontaktia iso-isovanhempiin, jotka pystyisivät vielä sota-ajasta kertomaan.

Lapsilla ja nuorilla ei ole selkeää käsitystä siitä, millainen Suomi oli 1940-luvulla ja millaisissa oloissa silloin maatalousvaltaisessa maassa elettiin. Aikaa pitää varata myös ajan käsitteiden selvittämiseen, kuka tai mikä on lotta, Neuvostoliitto, kolmijalka tai häkäpönttö.  Samoin vertailukohdat pitää tuoda nykypäivään, esim. 40-luvun kuorma-auto vastaa nykyajan isoa lava-autoa tai montako betoniautoa tarvittaisiin yhden korsun valamiseen. 

Opastuksessa täytyy muistaa, millä luokilla koulussa Suomen historiaa opetetaan. 5-6 luokkalaiset tutustuvat yleisesti Suomen historiaan ja vasta 8. luokalla käydään lävitse I ja II maailmansota.  Salpalinja tulee koulussa lähinnä esille mainintana ja opettajatkaan eivät siitä välttämättä tiedä. Itse olen kouluilla 5-6-luokkalaisille tapahtuneissa opastuksissa lähtenyt siitä, että Salpalinja on jatkoa Itä-Suomen aiemmille linnoille ja linnoituksille. Linnat ja linnoitukset ovat lapsille tuttuja, niihin on tehty vierailuita joko koulun tai vanhempien kanssa. On helppo aloittaa tutusta asiasta ja tuoda Salpalinja esille seuraavana puolustautumisen muotona, joka on vastannut oman aikansa vaatimuksiin. Linnoitusrakenteet ovat kehittyneet erilaisiksi, komeista linnoista oli siirrytty salattuihin bunkkereihin.

Virallisen kouluopetuksen lisäksi varsinkin nuorille saattaa muodostua II maailmansodasta viihteen ja netin kautta todellisuudesta vieraantunut käsitys. Youtubesta katsotaan parodiaversioita Hitleristä tai aikaa vietetään pleikkarilla sotapelien kanssa, joissa räiskitään koko ajan. II maailmansotaan liittyvissä peleissä kuten Call of Duty:ssä taistellaan usein amerikkalaisten joukossa saksalaisia vastaan ja Suomi on erittäin vähällä huomiolla.  Nuoria ei kuitenkaan saa käsitellä massana, joukosta löytyy myös historiasta kiinnostuneita ja asiaan omatoimisesti perehtyneitä.

Sodasta puhuttaessa on huomioitava, että nykyään saattaa koululuokissa on myös maahanmuuttajien lapsia, joilla sodista saattaa olla omakohtaisia ehkä traumaattisiakin kokemuksia, tai venäläisten perheiden lapsia, jolloin ”ryssistä” puhuminen ei ole aina korrektia. En tarkoita, että sotaa pitäisi Salpalinjasta kerrottaessa vähätellä, vaan pitää kertoa selkeästi liiaksi tunteilematta, mistä oli kyse. Salpalinja rakennettiin Suomen puolustamiseksi Neuvostoliittoa vastaan ja sen aikaansaaminen oli suuri ponnistus, josta on syytä olla ylpeä.

Nykyajan lapset ovat niitä tulevaisuuden aikuisia, joille ja joiden lapsille esittelemme Salpalinjaa myös jatkossa. On syytä pohtia, toimivatko nykyiset opastusmetodit myös parinkymmenen vuoden päästä vai vaativatko nettisukupolven lapset virtuaalisen Salpalinjan tai onko heille toiminnallisuus samaa kuin airsoftaus Salpalinjassa? Voisiko muutaman yli 700 korsusta tai pesäkkeestä varata toimintaan, jossa voisi konkreettisesti kokea millaista Salpalinjassa olisi taistella?

Poikien joukosta löytyy aina sotahistoriasta kiinnostuneita, vaikeampaa on tyttöjen kiinnostuksen herättäminen. Ajatusmaailma ja mielenkiinnon kohteet ovat erilaisia. Otsikon lause: ”Ne pallot ovat tosi söpöjä”, kuultiin esittelyssä erään tytön suusta, kun oli katseltu kuvia linnoiterakenteista. Visuaalisesti koettuna sammaloitunut pallomainen muoto metsässä on kaunis.

Opetusmateriaalia löytyy täältä:
http://www.lappeenranta.fi/Suomeksi/Palvelut/Kulttuuri/Museot/Museot_lapsille.iw3

Elina Lyijynen

Projektisuunnittelija
Salpalinjan mahdollisuudet II-hanke

Linnoittajat isänmaan asialla

Tämän mielenkiintoisen vierailevan blogikirjoituksen on tehnyt Salpalinja-museon opas Mikko Kylmälä historian kandidaatin tutkielmansa tiivistelmänä ja yhteenvetona. Mikko osallistuu myös vapaaehtoiseen opastustoimintaan. Hän oli aktiivisesti mukana Salpavaellus-organisaation RUK-opastuksissa viime marraskuussa  ja on luvannut olla käytettävissä oppaana myös ensi syksyn RUK:n upseerioppilaiden perehdyttämisessä Salpalinjaan.

Isänmaan asialla elantoa tienaamassa – Salpa-aseman rakentajien suhtautuminen linnoitustöihin

Aloittaessani Miehikkälän Salpalinja-museon kesäoppaana reilu vuosi sitten, en vielä osannut arvata, kuinka perusteellisesti kesätyö lopulta veisi mukanaan. Melko pian töiden alkamisen jälkeen oli mielessä pyörinyt kandidaatintutkielman aihe jo vaihtunut viikinkiajan Englannista 1900-luvun alun Suomeen ja Salpa-asemaan. Työn puolesta ja oman mielenkiinnon ajamana olin jo ehtinyt perehtyä varsin mittavaan annokseen Salpa-asemaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Kirjojen sivuilla käsiteltiin asiantuntevasti puolustusaseman rakennetta ja linnoituslaitteiden tekniset yksityiskohdat tulivat perusteellisesti tutuiksi. Eräs asia jäi kuitenkin mielestäni harmillisen vähälle huomiolle: linnoitustyömiesten oma maailmankuva ja käsitykset linnoitustöiden merkityksestä.

Tämän havainnon innoittamana pääsin alkusyksystä jyvälle kandidaatintutkielmani aiheesta. Halusin tutkia Salpalinjan rakentamiseen osallistuneiden työmiesten näkemyksiä linnoitustöistä – ajoiko rakennusmiehiä korsutyömaille maanpuolustushenkisyys vai tuntuvasti siviilirakennustöitä korkeampi palkka? Lisäksi halusin selvittää, annettiinko työmiehille määräyksiä linnoitustöiden salassapidosta ja tähän liittyen, kuinka hyvin tavallinen linnoittaja oli perillä koko puolustusaseman massiivisesta mittakaavasta. Tutkimukseni pääasiallisena lähteenä käytin Miehikkälän Salpalinja-hankkeen tiimoilta kerättyjä linnoittajien teemahaastatteluja, joiden luovuttamisesta käyttööni haluan lausua suurkiitokset museotutkija Armi Oinoselle. Mahdollisia linnoitustöiden salassapitomääräyksiä koetin selvittää perehtymällä Sota-arkistossa säilytettäviin, linnoitustöiden yleisen osaston ja linnoitustöiden johtajan Edvard Hanellin työmaille lähettämiin määräyksiin, päiväkäskyihin, sekä muuhun kirjeistöön.

Tutkielmassani päädyin salassapidon osalta siihen johtopäätökseen, ettei työmiehille annettu erityisiä salassapitomääräyksiä. Tätä näkemystä tukee mielestäni se, ettei arkistomateriaalista etsinnöistä huolimatta löytynyt tavallisia työmiehiä koskevaa salassapito-ohjeistusta – kameran hallussapidon kieltänyttä Hanellin määräystä lukuun ottamatta. Myöskään haastatteluaineistossa ei muistettu erillisiä salassapitomääräyksiä annetun. Ilmeisesti työnjohto uskalsi luottaa tavallisen työmiehen arvostelukykyyn ja terveeseen järkeen – talvisodan henki ei ollut haihtunut ja haastatelluistakin moni oli sitä mieltä, että oli itsestään selvää, ettei linnoitustöistä parannut ulkopuolisille hiiskua. Nähdäkseni tätä kantaa tukee myös se seikka, että haastattelujen perusteella hyvin harva työmies tiesi linnoittamisen olevan käynnissä myös oman työmaansa ulkopuolella – Suomenlahden rannikolta aina Jäämerelle asti.

Linnoitustyöhön liittyneiden asenteiden osalta päädyin siihen tulokseen, että linnoittajia motivoivat työhön sekä maanpuolustustahto että työstä maksettu hyvä palkka. Maata saattoi puolustaa kiväärin lisäksi myös perinteisin työasein. Linnoitustyön maanpuolustuksen arvon ymmärsivät poikkeuksellisen hyvin kolme erityisryhmää: rajaseudun asukkaat, karjalaiset evakot ja talvisodan rintamamiehet. Paikallisille paras tae kodin säilymiselle entisellä paikallaan oli uuden itärajan vahva linnoittaminen. Karjalaiset evakot hakeutuivat linnoitustöihin toisaalta sen seurauksena, että entiseltä elämältä oli kadonnut pohja: koti ja työpaikka olivat jääneet luovutetulle alueelle. Toisaalta evakkojen keskuudessa eli oman kodin menettämisestä huolimatta vahvana halu torjua vihollisen mahdolliset uudet maahantunkeutumispyrkimykset myös jatkossa. Kenties konkreettisimmin linnoittamisen merkityksen ymmärsivät talvisodan taistelijat. Legendaarisen maineen saanut Mannerheim-linja oli useiden siinä taistelleen mielestä lähinnä ”kuoppia maassa”, kun taas peruskallioon louhittu Salpa-asema tuntui huomattavasti turvallisemmalta.

Toisaalta 1940-luvun Suomessa ei ollut vielä tietoakaan nykyisenkaltaisesta laajasta sosiaaliturvajärjestelmästä. Jokaisen oli tienattava itse elantonsa, eikä vasta päättyneen sodan jälkeen ollut kenelläkään varaa jäädä lepäämään laakereilleen. Elintarvikepulasta kärsineessä maassa oli monella leivänsaanti kortilla – toki kirjaimellisestikin. Tämän vuoksi ei linnoitustöiden houkuttavuutta varmasti kenenkään silmissä ainakaan vähentänyt niistä maksettu keskivertoa parempi palkka. Pätevän ja ahkeran työmiehen palkkaa oli työnjohdon mahdollista vielä korottaa käytössään olleen leveän palkkahaitarin ansiosta. Voisikin sanoa, että korkea palkkataso houkutteli linnoitustyömaille maan rakennusmiesten parhaimmiston. Toisaalta yhdellekään linnoittajalle tuskin jäi vastikään päättyneen talvisodan jälkeen epäselväksi linnoitustöiden maanpuolustuksellinen merkitys. Uuden sodan uhka leijui jatkuvasti ilmassa ja rauha vaikutti nimensäkin mukaisesti väliaikaiselta. Osa työntekijöistä oli linnoitustyömaalla ansaitsemassa rahaa ja osa isänmaan asialla – suurin osa työntekijöistä piti kuitenkin molempia seikkoja korkeassa arvossa. Työ oli fyysisesti raskasta, mutta hyvin tehtynä siitä sai ajan oloon myös tuntuvan korvauksen.  Erään Salpalinjan rakentajan sanoin:

”Se oli semmoista suomalaista työntekoa, talvisota oli vielä lisännyt työhalukkuutta ja haluttiin olla mukana järjestämässä uutta puolustusta huolimatta siitä, että väki oli palkattua. Sen puolustuksen, joka oli ollut Kannaksella oli nyt tarkoitus tulla tähän, ja jokainen teki kyllä tosiaan töitä palkkansa edestä.”

Kenties Salpa-asemaa ei tulisi pitääkään pelkästään sodan muistomerkkinä. Mielestäni se sopii hyvin myös – sekä ulkomailla ihaillun että erityisesti suomalaisten itsensä nykypäivänäkin suuresti arvostaman – suomalaisen työnteon monumentiksi.

Mikko Kylmälä

historian opiskelija Tampereen yliopistossa
museo-opas Miehikkälän Salpalinja-museolla
mikko.kylmala@uta.fi

Salpalinjan inventointi

Nyt se on valmis!

Salpalinjan inventointiraportti löytyy nykyisin Museoviraston sivuilta, raportissa on karttaliitteineen lähes 700 sivua, joten sen lataaminen kestää muutamia minuutteja, äsken latasin noin 4 megan yhteydellä lataus kesti viitisen minuuttia. linkki:

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=114394&ttyyppi=pdf&kansio_id=0

Päivitys 20.1.2017

Seikkailu kuilun huipulle

Ihminen vanhetessaan tulee lapseksi jälleen. Tämä tuli mieleen eilen äitienpäivänä, kun neljä vähintään keski-ikäistä aikuista miestä, kuin nuoret varsat, kirmasivat kolmet alumiinitikkaat mukanaan Virolahdella kohti pimeää luolaa. Tavoitteena oli tutkia luolan päällä oleva tulenjohtopaikka sisältä käsin. Asiaa tuntevat tietävät paikan, mutta kohteen vaarallisuuden takia en sitä tässä tarkemmin kerro.

Museoviraston tuoreessa inventointiraportissa kyseinen luola kuvataan 80 miehen majoitusluolaksi. Kaksi sisäänkäyntiä sisältävän onkalon kokonaispituus on 32 metriä ja leveys 6,4 metriä. Lattia on valettu ja siinä on sokkelikorotukset reunoilla.

Luolan perältä nousee inventointiraportin mukaan 14 metriä (14,4 metriä luolan lattiasta kallion pintaan, mitattu 20.5.2012) korkea pystykuilu kallion huipulle. Kuilun päällä on tulenjohtopaikka pitkälle tulenjohtoperiskoopille (”sikari”) sekä normaali tähystyskupu sisäpuolisine sulkurenkaineen. Ja tuonne tulenjohtopaikkaan pääsy meitä ”poikia” kiinnosti.

Ongelma sisäänpääsylle on nimittäin se, että kuiluun ylös johtaneet puiset rappuset ovat aikoja sitten tyystin lahonneet. Kuilussa on kaksi betonista välitasoa ja kolmas välitaso on jo tj-paikan lattia. Kussakin välitasossa on reilu miehen mentävä aukko. Tasojen ero on arvion mukaan 3,5 – 4 metrin paikkeilla. (Luolan lattian ja tj-tason lattian ero on 10,5 metriä, mitattu 20.5.2012) Ylimmästä tj-tasosta nousee siis vielä vajaan kahden metrin korkuinen kuilu mainittuun tähystuskupuun. Luolan kuilun ja tj-paikan päällä on 2,1 metrin paksuinen teräsbetonikatto.

(Luolan lattian ja tj-tason lattian ero 10.7 metriä ja luolan lattiasta tähystyskuvun sisäpuolen lakeen 15,4 metriä.Tasojen suurin ero 3,9 metriä.Mitannut 28.8.2014 Harri Ukkonen)

Pilkkopimeässä taskulampuin kolmien kaksiosaisten tikkaiden perille saaminen ja jatkaminen ahtaissa tiloissa tukevaan asentoon ei ollut iso ongelma. Ensimmäisenä ”ylös pimeään avaruuteen” nousseen tahattomasti pudottamat lahonneet puunpalaset välitasanteen aukon reunoilta hieman arvelluttivat. Mutta hulluja ei mikään pidätellyt. Ylös joka ukko!

Itse jo hieman emmin ylimmän tasanteen aukon pienuutta, mutta kavereiden ”etkö uskalla” –kannustus sai minutkin siitä läpi ja tulonjohtohuoneeseen. Se oli yllättävän kapea, vain alun toista metriä leveä, ja korkeuttakin oli alle kaksi metriä. Pituutta huoneella oli arviolta ehkä viitisen metriä.

Tj-huoneen varustusta oli metallinen sisäännousuaukon luukku, kaksi rinnakkaista huutoputkea seinällä tulenjohtosikaarin katossa olevan reiän kohdalla. Huoneen lattialla oli muutama sata kiloa kivenmursketta, jota tj-reiästä on ylhäältä sisään pudotettu; olipa yksi pitkäkaulainen lasipullokin löytänyt särkyneenä tiensä aukosta sisään. Nyt aukko oli tukittu pyöreällä puulla. Tähystyskuvun rakennelma metalliportaineen ja –luukkuinen oli samanlainen kuin tavallisisssa teräsbetonikorsuissakin. Ruoste on ottanut metallirakenteisiin aika vahvan otteen.

Nyt se on nähty. Mieleen tuli paikan rakentaminen louhimisineen, betonilaudoituksen rakentamisineen ja betonivaluineen. Ei ihan yksinkertainen homma, ei lainkaan. Hattua on jälleen linnoitusrakentajille nostettava. Toki mielessä käväisi myös kuilun betonisten välitasanteiden sitominen kallioon, siis eittämättä kallioon porattujen kannatinterästen kunto!

Välitasanteet ja pimeys (kun ei korkeuseroja nähnyt) joka tapauksessa auttoivat meikäläistäkin, lievää korkeanpaikan kammoisuutta potevaa, pysymään sakissa mukana. Käynti kyllä kannatti. Ja neljään mieheen pidimme toistemme turvallisuudesta huolen. Yksin ei missään tapauksessa kenenkään tule kuilun huipulle yrittää.

Kyseisessä luolassa on erikoisuutena myös massiivinen betonista valettu savun hajoittaja. Siihen johtaa lämmityslaitteiden paikalta kaksi paksua savuhormiputkea Se lienee koko Salpalinjan ainoa laatuaan. Idea on ollut se, ettei savu luolan lämmityshelloista tai keskuslämmityskattilasta nousisi paljastavana yhtenä patsaana taivaalle, vaan että savu hajoaisi näkymättömämmäksi. Laitteen toimivuudesta ei ole tietoa. Tosin alussa mainitsemassani inventointiraportissa se on tulkittu betoniseksi raittiin ilman sisäänottoaukoksi? Itse kallistun tuon savunhajottajan kannalle.

Kyseisen luolan ”pääsisäänkäynnin” oven ulkopuolella sisääntulokäytävän seinässä on pyöröteräksestä rakennettu ritilikkö ja sen takana pieni huonetila, johon on pääsy luolan sisältä. Kyseisen erikoisrakenteisen paikan tarkoitus ei ole selvinnyt. Itselle on tullut mieleen, että tila sopisi jonkin polttomoottorivoimakoneen, aggregaatin tai vastaavan, käyntipaikaksi. Kuka tietää paikan tarkoituksen, kommentoikoon.

Uudet upseerioppilaat Salpalinjalle

Viime marraskuussa Salpavaellus-tapahtuma järjesti Reserviupseerikoulun Viima-kurssille 239 kolmen tunnin opastuksen Salpa-asemaan Virolahden Harjussa. Yksi yksikkö hoiti opastuksen itse; Salpavaelluksen oppaat perehdyttivät muiden yksiköiden upseerioppilaat, liki 600 miestä ja naista Salpalinjaan. Tutustuminen toteutettiin viitenä päivänä.

Kurssi 239 oli ensimmäinen joka kokonaisuudessaan tutustui Salpalinjaan. Tutustuminen oli osa reserviupseerikurssin sotahistoriaopetusta.

Palaute RUK:lta ja opastusoperaation järjestelyissä mukana olleelta oppilaskunnalta oli hyvä. Koulun johto päätti jo viime vuoden puolella, että kahdelle seuraavalle kurssille, 240 ja 241, järjestetään vastaava kierros.

Kurssi 240 tutustuu kokonaisuudessaan (lähtövahvuus 649 oppilasta) Salpavaelluksen oppaiden johdolla Salpa-asemaan toukokuun ja kesäkuun kuutena sunnuntaina yksiköittäin. Ensimmäiset noin 140 varusmiestä koluavat korsuja ja luolia jo ensi sunnuntaina.

Alkukesän viikonloput eivät vapaaehtoistyölle ole kaikkein helpoimpia monien yhteensattumien vuoksi. Silti Salpavaelluksen opasarsenaalista löytyi varsin helposti riittävä määrä tehtävään sitoutuneita ja koulutettuja oppaita, 7 – 12 per päivä. Nyt heillä jokaisella on käytettävissään viime syksynä hyväksi havaittu ja päivitetty tarkka minuuttiaikataulu. Yhteensä 54 opastusryhmää samoaa Harjun kulttuurimaisemassa mainittuina opastuspäivinä.

On helppo kuvitella, että esimerkiksi ensi sunnuntain liki puolentoistasadan varusmiehen joukkoa ei voi lähettää yhdestä pisteestä yhtä aikaa matkaan. Se olisi kaaos jo alkuunsa. Pitää muistaa, että esimerkiksi korsukohteilla ei yhtä opastusryhmää (10- 15 henkeä) enempää kerralla sisään mahdu. Jotta kukin opas ja ryhmä saisi ruuhkattoman työrauhan, on heidät tässä tapauksessa hajautettava 12 eri lähtöpisteeseen. Homma onnistuu vain sillä, että oppaat noudattavat laadittua kiertojärjestystä ja kullekin kohteelle varattua aikasuunnitelmaa. Ryhmä ei voi olla aikataulustaan edellä eikä jäljessä.

Nyt puuta koputtaen voi sanoa: Vaikka erityisesti viime syksynä opastussuunnitelman laatiminen vaati ”hirmuisen” työn, oli se myös palkitsevaa. Oli hieno nähdä kuinka asiansa osaavat oppaat ryhmineen soljuivat ilman paniikin ja ruuhkan häivää pitkin Harjun kujia ja polkuja lähes minuutilleen aikataulussa. Ja kun reitin piti olla kierretty, putkahtivat ryhmät kuin tyhjästä määräaikana sovittuun kokoontumispisteeseen.

Niin kuin mainitsin, alkukesän kiireistä huolimatta vapaaehtoisoppaat ovat jälleen innolla mukana. Jopa kaksi uuttakin opasta on riviin sitoutunut. Ja tiedän, että muutama asiasta kiinnostunut on puhtaassa vapaaehtoisessa maanpuolustushengessä (niin kuin me kaikki) tulossa ryhmiin ”häntäpäänvalvojaksi” (hpv) perehtyäkseen ”oppisopimuksella” reittiin ja kerrottavaan asiaan. Näin vastuun ottaminen omasta ryhmästä esimerkiksi ensi syksyn (marras-joulukuu) RUK-opastuksissa on jo paljon helpompi.

Heitänkin tässä ilmaan mahdollisuuden myös niille, jotka eivät ole olleet oppaina Salpavaellus-organisaatiossamme, niin tervetuloa mukaan! ”Hpv:n” paikkoja on aina vapaana. Tämä toimintamme RUK-haara on innostanut oppaamme ja tuonut heille mahdollisuuden saada paljon kaivattuja opastustoistoja. Eli tällä toiminnalla on myös oppaita ”kasvattava” ja kouluttava merkitys.

Mukaan opastustoimintaan pääsee laittamalla halukkuudesta viestiä terho.ahonen@haminetti.net -osoitteeseen. Riveissämme on oppaita aina Helsinkiä ja Lahtea myöten, puhumattakaan lähipaikkakunnista Hamina ja Luumäki.

Vielä en tohdi varmuudella luvata, mutta koska Salpavaellus-tapahtuman lähivuodet ovat osanottajamäärien osalta todennäköisesti kasvavia, saatamme joutua järjestämään jonkinlaista opaskoulutusta jo ensi talvena. Opaskurssista saa enemmän irti, jos on jo hieman käsitystä oppaan työstä. Siihen nyt alkukesän ja loppusyksyn RUK-opastukset ja tietenkin itse Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen antavat erinomaisen mahdollisuuden.

Lue myös blogi: Puolustusvoimat heräämässä Salpalinjaan sekä kommentit blogista Oppaan vastuu .

Salpalinja on nosteessa!

Leijonakivet portin pylväinä

Nykyisen Salpalinja-museon kohdalle, Miehikkälä-Taavetti –maantien korkeimmalle harjanteelle rakennettiin välirauhan aikana kivieste. Itse asiassa pääasemassa on tuolla paikalla kiviestetasat myös molemmin puolin mainittua panssariestettä, eli tie olisi taistelutilanteessa katkaistu osin kolminkertaisella kiviesteellä (lisäksi vielä kolmella kaivantoesteellä)!

Korkeimmalla nyppylällä olevaa kiviestettä komistaa nykyisin tien molemmin puolin sijaitsevat Suomen leijonavaakunalla koristellut estekivet. Molemmissa reunakivissä on noin puolimetriä korkea ja noin kolmen sentin syvyiseksi ammattitaidolla työstetty kuvio. Kuviot on maalattu keltaisiksi joskus sotien jälkeen.

Toisessa kivessä leijonan alla on vuosiluku 1940 ja toisen alla Työr 211. Merkinnöistä paljastuu aika ja tekijä. Tarkkaan ottaen leijonakuviot hakkasi työryhmä 211:een kuulunut mikkeliläisessä Hyypiän kiviliikkeessä työskennellyt kivimies, selvästi kovan tason ammattilainen.

Tein lehtimiehenä olellessani vuonna 1985 Etelä-Saimaaseen leijonakivistä jutun otsikolla ”Leijonakivet – rakentajien puumerkki Salpalinjassa”. Sellaiseksi niitä voi myös sanoa. Mutta ammattimiehen ajan käyttäminen ”jonnin joutavaan” koristeluun aiheutti keskustelua aikanaan myös linnoitustyömaalla. Eikö muka tärkeämpää tekemistä ollut?

Aikalaismuistelut liittävät leijonakivet välirauhan aikana kyseisellä paikalla vierailleen ylipäällikkö Mannerheimin käyntiin. Linnoittajat halusivat kunnioittaa Marskin käyntiä rakentamalla koristelluista kivistä ikään kuin Suomen portin. Leijonakuviot portinpylväissä olivat muistuttamassa mahdollista tunkeutujaa, että viimeistään nyt he olivat tulossa väärälle maaperälle.

On mahdollista, että leijonakivet eivät olleetkaan sota-aikana tien vieressä maassa niin kuin nyt. Linnoitusohjehan oli, että käytössä olevien teiden kohdalla esteeseen piti jättää aukko. Valtateillä ja A-kantateillä kulku-uran tuli olla viisi ja muilla yleisillä teillä neljä metriä leveä.

Kulkuaukon sivuille oli varattava sulkukivet, jotka tuli asentaa pukeille, joista ne olisi nopeasti vipuamalla saatu pyöräytettyä kulkuaukkoon esteeksi. Edellä viittaamassani Etelä-Saimaan jutussa kerroin paikalliseen muistitietoon perustuen, että leijonakivet olisivat olleet sulkukivinä juuri noilla pukeilla. Jos näin todella oli, porttivaikutelma korkeine pylväineen on ollut selvästi nykyistä näyttävämpi.

Tuo tarina on uskottava. Sillä tienparannusten ja levittämisen yhteydessä leijonakiviä on siirrelty; ne eivät ole ”portinpylväinä” voineet olla niin kaukana toisistaan kuin nyt ovat. Hattua täytyy nostaa tientekijöille, että ovat silloin ymmärtäneet kivien historia-arvon, eivätkä ole niitä hävittäneet.

Tuolloin vuonna 1985 jutussani yhtenä muistelijana ollut, jo edesmennyt Rolf Peltonen kaipasi leijonakivistä laajempaakin muistomerkkiä ohikulkijoiden pysäyttämiseksi metsittyneeseen Salpalinjaan:

”Ei olisi suuri vaiva raivata leijonakivien kohdalla olevasta kiviesteestä aluskasvillisuus pois, jotta myös muistokivien syntymiseen johtanut itse asia tulisi näkyviin. Myöskään ei olisi suuri työ järjestää kivien läheisyyteen pysäköintitilaa ja taulua, jossa olisi leijonakivien historiaa selvitetty. Silloin kunnan nähtävyyttä voitaisiin myös nähtävyytenä esitellä.”

Kerrottakoon, että vielä 1980-luvulla Miehikkälän matkailuesitteissä leijonakivet mainittiin kunnan matkailunähtävyytenä.

Miehikkälän korsumuseo, sittemmin Salpalinja-museo, avattiin samalla paikalla vuonna 1987, vajaat kaksi vuotta myöhemmin kuin viittaamani juttu julkaistiin. Minulla ei ole mitään tietoa, onko asioilla yhteyttä sattumaa enempää.

Pienoismallikilpailu Salpalinjasta

Wikipedian mukaan dioraama on osittain kolmiulotteinen maisemamalli tai asetelma, joka esittää esimerkiksi historiallista tapahtumaa tai tilannetta luonnossa. Dioraamoja käytetään yleensä museoissa elävöittämään ja havainnollistamaan näyttelyitä.

Tuo alkukappale auttaa ymmärtämään, mikä on tai mitä tarkoittaa Salpalinja –dioraamakilpailu. Sellainen järjestetään Miehikkälässä Salpalinja-museolla lauantaina 12.5. 2012. Erinomainen idea Salpalinja- ja sotahistoriaharrastaja Juha Kilpeläiseltä Lahdesta. Hän on joutunut tekemään melkoisen ”pioneerityön” saadakseen kilpailun pystyyn ja dioraama-harrastajat innostumaan uudesta aihealueesta.

Olen paasannut suu vaahdossa sanoin ja kirjaimin suurin piirtein ajatuksella, että Salpalinjasta on puhuttava ja kerrottava, ei väliä miten, kunhan puhutaan. Salpalinja –dioraamakilpailu vastaa tähän huutoon erittäin asiallisella ja mielenkiintoisella tavalla. Massatapahtuma se ei ole, mutta osaltaan se tuo jälleen pienen, mutta toivottavasti kasvavan joukon uusia ihmisiä viime sotien aikaisen monumenttimme kiehtovaan maailmaan.

Pienoismallin rakentaminen jostakin Salpalinjan yksityiskohdasta ei luonnollisestikaan ole mahdollista tutustumatta edes jossain määrin linnoituskokonaisuuteen. Mielenkiintoista on, että kilpailuohjeet antavat mahdollisuuden myös luovuuteen ”entä jos olisi hyökätty” –tilanteen kuvauksella.

En lähde kilpailun kulkua sen kummemmin erittelemään, kun se näkyy linkistä www.salpalinja.net. Pääset myös suoraan sivustolle klikkaamalla tämän blogin otsikkoa.

Erinomaista on se, että tänä vuonna 10 vuotta täyttävä Salpalinjan Perinneyhdistys on lähtenyt kilpailun tukijaksi. Sanomattakin on selvää, että Salpalinja-museo on haistanut myös kilpailun hyödyt kenties joskus parhaiden töiden näytteillepanemisessa ja museotarjonnan edelleen elävöittämisessä. Hyvä.

Kilpailu on myös hyvä lisä Salpalinja-museon tapahtumatarjontaan. Kilpailun aikana ”suuri yleisökin” pääsee kuuntelemaan Panssarimuseon edustajan esitelmää Salpalinjan teräspesäkkeinä käytetyistä panssarivaunujen torneista.

Panssariestettä jopa rapakivestä!

Lähes koko Kymenlaakso kuuluu Viipurin rapakivialueeseen. Nimensä mukaisesti rapakivigraniitti rapautuu, murenee helposti muun muassa säävaihteluiden vuoksi, sopivissa oloissa jopa aivan rapasoraksi saakka.

Paljaan, säänarmoilla olleen rapakiven pinta on hyvin karkea sikäli, kun vesi ja tuuli on huuhtonut irronneen aineksen pois. Onpa joskus rapakiveä väitetty käytetyn apuna jopa nuorisonohjaajana työntekoon: jos ei nuorisolle ole työnteko oikein maistunut, niin tunti pari paljaalla pyllyllä istumista rapakivellä on kummasti työhaluja parantanut!

Panssariesteen rakentaminen Salpalinjan eteläpäässä rapakivigraniitista, käytännössä paikalta ainoana saatavissa olevasta kivilajista, askarrutti myös linnoitustyömaan johtoa. Onko rapakivi riittävän lujaa tarkoitukseen, jossa sen tulee kestää suora-ammuntatulta ja myös panssarivaunujen telojen ja vaunun massan mekaanista vaikutusta?

Edellisen johdosta jo linnoituksen rakentamisen alkuvaiheessa, syyskuussa 1940, Miehikkälässä kokeiltiin sotasaalisvaunulla rapakiviesteen kestävyyttä. Kokeessa todettiin, että rakennettu este vastasi tarkoitustaan myös panssarintykin tulen keston osalta. Kiviestekokeiluja oli jatkosodan aikana muun muassa Luumäen Taavetissa vuonna 1943, jossa itse ylipäällikkö Mannerheim oli paikalla seuraamassa kokeen tuloksia.

Panssariesteethän louhittiin ”terveestä” peruskalliosta, jossa rapautumista ei ole tapahtunut. Ja nyt noin 70 vuoden jälkeen on havaittavissa, että vieläkään rapautumisen merkkejä louhituissa rapakivissä en ainakaan minä huomiota herättävästi ole panssariesteessä nähnyt.

Kuten sanottu tämä rapakiviasia tuli esille lähinnä Virolahden ja Luumäen välillä. Jo Lappeenrannan länsipuolen estekivissä raaka-aineena on enimmäkseen muuta kuin rapakivigraniittia.

Kiven laatu tuli jo ongelmaksi asti esiin Lapissa, liuskeisten kallioiden ei katsottu soveltuvan estekivien louhintaan. Kiviesteitä tehtiin siellä Reino Arimon mukaan pääasiassa maakivistä. Ja olosuhteiden takia kiviesteen katsottiin tulevan Lapissa selvästi kalliimmaksi kuin Etelä-Suomessa.

Tammikuussa 1941 linnoitustoimiston rakennusosasto esittikin suunnitteluosastolle, että voitaisiinko Lapissa kivieste korvata rinneleikkauksilla tai kaivantoesteillä. Kaivantojen tekeminen olisi tullut mahdolliseksi vasta kesällä ja silloinhan tilanne jatkosodan sytyttyä oli jo toinen ja nekin jäivät tekemättä.

Ehdoin tahdoin ei linnoitustoimisto vaatinut kiviesteen tekemistä nelirivisenä. Työtä helpotti, jos kivieste voitiin tehdä kaksi tai kolmirivisenä. Ja mikäli estekivimateriaalia ei ollut kohtuuetäisyydeltä saatavissa, korvaattiin se kaivantoesteellä tai rinneleikkauksilla. Yksi suositeltava tapa oli käyttää hyödyksi luonnonesteitä, louhikkoja ja jyrkkiä rinteitä tehostamalla niiden estearvoa kulloinkin järkevällä tavalla. Tärkeää oli saada ne puolustuksen tulen alle.

Oma lukunsa kiviesteestä on Kerimäen Raikuussa maakivestä ja louheesta ilman sideaineksia tehty muurimainen vallieste. Sitä tehtiin yhteensä noin 1,5 km. Työtä on siinäkin riittänyt, kun muuri on 2-4 metriä korkea ja leveyttä on saman verran!

Hyvää pääsiäistä!

Linnoituspataljoonissa myös pst-aseistusta

Elokuussa 2010 kirjoitin linnoitusjalkaväestä siis linnoituspaljoonista ja erillisistä linnoituskomppanioista. Niiden tehtävänähän oli olla linnoituksen miehitysjoukkojen runkona ja perehdyttäjänä. Jatkosodan alussa tai oikeastaan jo ennen sitä linnoitusjoukot miehittivät muutaman viikon tulevaa Salpalinjaa, ainakin Suomenlahden ja Luumäen välillä. Linnoituspataljoonat ja erilliset –komppaniat perustettiin suojajoukkoina 10.6.1941. Sota alkoi pari viikkoa myöhemmin.

Linnoituspataljoonien pääaseistuksena oli Maxim-konekiväärit, kaliiperi 7,62. Miehikkälässä perustetun LinP 3:n aikalaiskertomuksissa puhutaan linnoituskonekivääreistä. Ja niillä tarkoitettaneen Suomeen keväällä 1941 Saksasta käytettynä hankittuja ja mauser-kantaisia patruunoita ampuvia 7,92 kaliiperin MG 08 konekiväärejä. Niitä ostettiin 998 kappaletta.

Suurin osa saksalaiskonekivääreistä sijoitettiin rannikkopuolustuksen käyttöön ja osa myös Salpalinjan linnoitusaseiksi; ainakin Virolahden Ravijoella niitä asennettiin teräsbetonikorsuihin. Ilmeisen patruunahuollon sekoittumisvaaran takia näitä aseita ei jaettu jalkaväen taistelujoukoille.

Linnoituspataljoonien kk-ryhmät olivat täysivahvuisena kuuden miehen ryhmiä. Jorma Liikkasen ja Martti Saarennon konekirjoitustekstissä ”Linnoituspataljoona 3:n mukana jatkosodassa” kerrotaan, että kolmijoukkueisessa komppaniassa oli 12 konekivääriä ja pataljoonassa vähintään 36 konekivääriä. Tuon laskuopin mukaan joukkueessa oli neljä kk-ryhmää. Aluksi ryhmää kohti oli myös yksi konepistooli, myöhemmin enemmän. Muilla miehillä henkilökohtaisena aseena olivat kiväärit.

Minulle on jäänyt vähemmälle huomiolle linnoituspataljoonien panssarintorjuntapuoli. Siinä on ollut paikallisia eroja. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historiassa mainitaan, että armeijakuntien linnoitukseen osoittamat pst-tykit ja niihin rinnastettavat sulkutykit sisällytettiin siihen linnoituspataljoonaan tai –komppaniaan, jonka alueella ne olivat.

Sulkutykit olivat vanhoja pienikaliiperisia tykkejä, jotka suorasuuntausasemista oli tarkoitettu jalkaväen torjuntaan. Pst-tykkejä oli useaa mallia, muun muassa talvisodan sotasaalisaseita ja ainakin yhdessä joukkueessa ”Madsen pikatykkejä”.

Linnoituspataljoona 3:ssa oli välirauhan aikana kolme tykkijoukkuetta, jotka vasta sodan sytyttyä yhdistettiin tykkikomppaniaksi. Joka tapauksessa linnoituspataljoonan pst-miehet harjoittelivat suorasuuntausammuntaa talvisodasta saaduilla venäläispiiskoilla ”pelipaikoillaan” muun muassa Miehikkälän Kylmälässä erääseen ”kalliovuoreen”.

LinP 3:n tykkijoukkueet alistettiin eri joukkoyksiköihin 12. divisioonassa. Tykkimiehet uusivat tykkikalustoaan sitä mukaan, kun uutta saatiin sotasaaliina tilalle. Näin LinP 3:n tykkiosat hyökkäsivät Kannakselle linnoitusjalkaväestä erillään, kunnes palasivat taistelukokeneina pataljoonaan myöhemmin syksyllä Koiviston suunnalla. Pataljoonan pääosathan oli edenneet 8. D:n alistuksina pitkin Suomenlahden rannikkoa lähinnä varmistustehtävissä ja olivat selvinneet huomattavasti vähemmin taistelukokemuksin kuin pataljoonan pst-tykkimiehet. Myöhemmästä pataljoonan sotatiestä ehkä joskus tuonnempana lisää.

Kun palataan linnoitusjoukkojen alkuperäiseen tehtävään myöhemmin Salpalinjaksi nimetyssä linnoituksessa, niin nuo edellä mainitut pst-aseet ja tykkijoukkueiden miehistö oli tarkoitettu tietenkin kenttälinnoitettuihin asemiin. Teräsbetoniasemissahan oli kiinteät pst-tykit, ns. korsutykit (näidenkin miehistö oli kai em. tykkijoukkueesta). Mutta hyvin moneen korsuun oli rakennettu sisäänkäynnin yhteyteen pst-tykin suoja juuri tässä puhuttuja ”piiskoja” varten. Sieltä tykkimiehistö olisi sitten miehissä vetänyt tykin asemaan, kun hyökkääjän tulivalmistelu sen salli.

Ja tähän loppuun silmiini omista juttuarkistoistani löytynyt Miehikkälän Hauhian ja Muhikon maisemissa asemaa jatkosodan alussa hetken miehittäneen LinP 3:n 3.K:n I joukkueenjohtajan, vänrikki (sittemmin evl) Veikko Salon muistelus vuodelta 1991.

”Mikäli tilanne olisi pääpuolustusasemassa ajautunut taistelutilanteeseen, olisivat linnoitusjoukot saaneet tuekseen jalkaväkeä, komppanian kutakin linnoitusjoukkuetta kohti.”

”Minun joukkueeni miehitti kahdeksan konekivääri- ja kaksi tykkikorsua ja se olisi taistellut siis korsuista käsin. Jalkaväkikomppania olisi sitten miehittänyt joukkueeni korsujen väliset avopesäkkeet”, Salo kertoi.

Tarkennuksena tuohon edelliseen sen verran, että Salon muisti todennäköisesti pettää noissa korsujen määrissä tai tyypeissä. Sellaisenaan joukkueenjohtajaveteraanin kuvaus ei sovi maastoon, mutta elävää ja arvokasta suuntaa se antaa linnoitusjoukkojen toimintaperiaatteesta, jos Salpa-asemassa olisi taisteltu.

Kaksi vuotta ja sata juttua!

Tasan kaksi vuotta sitten osallistuin kahden päivän internet-kurssille Kotkassa. Hieman varauksellisesti lähdin mukaan ajatuksella, että tuskin siellä mitään järkevää ”vanhalle” miehelle eteen tulee, nuorison humputusta. Toisaalta olin kuullut paljon puhetta netin mahdollisuuksista markkinoinnissa ja tiedottamisessa. Salpavaelluksen tiedottajaksi lupautuneena minulla oli pieni velvollisuus osallistua ja yrittää löytää tiedotukselle uusia kanavia ja päivittää osaamiseni nykyaikaan.

No, nyt täytyy tunnustaa, että kaksi myönteistä asiaa internet-kurssilta tarttui mukaan. Toinen oli liittyminen facebookiin ja toinen perustaa blogi. Facebookin rekisteröidyin jo kurssilla ja ensimmäinen blogi oli julkaistu seuraavana päivänä.

Aloitetaanpa tästä Salpalinjan salat –blogista. Ajattelin, että yritänpä lisätä blogin avulla yleistietoutta Salpa-asemasta ja sitä kautta herättää kiinnostusta linnoitusta kohtaan. Aiheita tuntui olevan yllin kyllin, ja on niitä ollutkin. Ilman sen kummempaa etukäteissuunnitelmaa läksin tuottamaan noin yhden aanelosen pituisia juttuja aina kulloinkin päähän pälähtäneestä palasta Salpalinjaa.

Kuvia en tietoisesti lähtenyt liittämään blogiin. Tämä siksi, että silloin minun salaamaton tavoite oli ja on yhä saada lukijat kiinnostumaan Salpalinjasta niin kovasti, että he tulevat tutustumaan siihen paikan päälle. Ei väliä missä, miten ja milloin, kunhan tulevat. Runsas kuvitus veisi pohjaa paikan päällä näkemiseltä. Toisaalta mikään kuva ei täysin korvaa ”elävää” näkymää. Ja taas netin suurkuluttajat kyllä tietävät, että kuvia Salpalinjasta löytyy paljonkin eri sivustoilta.

Nyt on siis kulunut kaksi vuotta tämän blogin perustamisesta ja tämä juttu on täsmälleen sadas, jonka olen bittiavaruuteen singauttanut. Kirjoitettu tekstimäärä vastaa pientä kirjaa. Muutamaa blogijuttua lukuunottamatta kaikki ovat olleet toistaiseksi omaa tuotantoani (edelleen odotan kirjoittajiksi halukkaita vapaaehtoisia). Sata blogia kahdessa vuodessa tarkoittaa, että olen hyvin pysynyt lupauksessani julkaista uusi blogi 1-2 viikon välein. Tähän saakka on siis pysytty lähes täsmälleen lupauksen ylärajassa. Voi olla, että tässä kevät- yms. kiireiden takia tahtia täytyy hivenen helpottaa.

Google analytics – laskentaohjelmaan mukaan tätä sivustoa on käynyt vähintäänkin kerran vilkaisemassa tähän päivään mennessä 7 141 eri henkilöä. Heistä noin 54 prosenttia tulee uudelleen.

Sivustolla on käyty noin 15 500 kertaa. Osa käynneistä on siis ensimmäisiä ja samalla viimeisiä ja osa on niitä, jotka käyvät kurkkaamassa, onko uutta juttua ilmestynyt. Jos lasken vakituiseksi lukijaksi vähintään kymmenen kertaa sivustolla käyneen, niin heitäkin on liki 40 prosenttia kaikista kävijöistä eli noin 2800 henkeä! Ja heistä yli sata kertaa blogissa käyneitä on noin 1500 lukijaa. Minusta se on paljon, jos vain näihin nettilaskureihin on uskominen. Muutakaan keinoa lukijamittauksiin ei ole.

Nuo edellisen kappaleen luvut kertovat, että tällaiselle spesiaaliaiheellekin on kysyntää. Lukijapalaute on ollut vähäistä, onneksi sitäkin sentään on ollut. Mielelläni vastailen palautteeseen ja ainakin kuulisin aihetoivomuksia ja tai täydennystoivomuksia jo kirjoitettuihin juttuihin.

Sitten vielä muutama sana Facebookista. Se on hyvä viestinnän väline, kun lähtökohtaisesti muistaa, että kaikki mitä sinne kirjoitat on julkista ja takertuu kaikenlaisiin muisteihin. Tällä varauksella ainakin minä olen saanut hyviä fb-kavereita, eritoten rauhanturvaaja-viiteryhmästäni, toki muitakin on.

Kutsuin tänään reilut 250 fb-ystävääni Salpavaellukselle suoralla viestillä. Se on tehokas tapa vaivata fb-kavereita ja saada heistä jopa muutamat innostumaan ja osallistumaan tapahtumaan. Totta kai pitää muistaa, että fb-lupaukset eivät ole sitovia, mutta kyllä nekin jotain suuntaa antavat. Itsekin saan monia tapahtumakutsuja (en ole vielä yhteenkään pystynyt osallistumaan), mutta en myöskään ole pahastunut niiden saamisesta. Tapahtumakutsut ja muukin markkinointi kuuluu fb-elämään. Sen ovat poliitikotkin oivaltaneet.

Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä on nyt satakunta jäsentä. Siellä käydään aika ajoin kiinnostavia keskusteluja milloin mistäkin Salpalinjan yksityiskohdasta. Sieltä löytyy myös kuvia linnoituksesta. Tervetuloa mukaan!

Näillä ajatuksilla kohti uusia ajatuksia.

Salpavaellus ei jäänyt juhlakaluksi

Tämä juttu on julkaistu helmikuussa 2011 Kymen Vartio –lehdessä. Koska se ei ole ollut kaikkien saatavissa, julkaisen sen omalla luvalla (kirjoittajan oikeudella) uudelleen osin päivitettynä tähän päivään. Juttu on blogiksi liian pitkä, mutta yrittäkää jaksaa; uskon, että lukeminen on silti pienempi vaiva kuin kirjoittaminen.

Suomen kansa osoitti viime sotien aikana yhteistuumin vertaansa vailla olevaa maanpuolustustahtoa. Se mahdollisti Suomen selviytymisen itsenäisenä kylmän sodan syövereiden läpi ja kehittyä maailman huippuyhteiskunnaksi. Salpa-asema tai kansanomaisemmin Salpalinja on kaikessa monumentaalisuudessaan huikea muistomerkki suomalaisten sisusta ja tahdonlujuudesta.

Voisiko Salpalinja olla väline kertoa ja näyttää nykypolville, mihin kaikkeen sodanaikaiset sukupolvet olivat valmiit, mitä he tekivät lastensa tulevaisuuden hyväksi? Tätä mietittiin myös puolustusvoimissa noin 20 vuotta sitten.

Maailma, tai pikemminkin totalitäärinen sosialismi oli tuolloin murroksessa. Kun sen padot murtuivat omaan mahdottomuuteensa, oli aika vihdoin muistaa ja kunnioittaa niitä, joille kunnia kuuluu, sotiemme veteraaneja, sodan ajan naisia ja miehiä, Salpalinjan rakentajia.

Vuoden 1996 alussa Kymen sotilasläänin esikunta pyysi tämän kirjoittajaa tekemään jutun Salpavaelluksesta Kouvolan sotilaspiirin perinneyhdistyksen Kymen Vartio -lehteen. Juttu julkaistiin heti helmikuun lopulla otsikolla "Salpavaellus ei jäänyt juhlakaluksi". Takana oli tuolloin kaksi vaellusta! Kolmas oli työn alla.

Syksyllä 2010 Itä-Suomen sotilasläänin esikunnasta tuli pyyntö Salpavaellus-tapahtuman johtajalle Risto Sivulalle tuottaa juttu Salpavaelluksesta johonkin ISSLE:n julkaisuun (sama Kymen Vartio) 2011. Sivula pani allekirjoittaneen, tapahtuman tiedottajaksi uudelleen ajautuneen miehen jutun kirjoittajaksi.

Tämä selvä. Päätin kertoa miten Salpalinjaa yhä hyödynnetään ja käyttää samaa otsikkoa kuin 15 vuotta aikaisemmin, nyt ehkä jo perustellummin. Takana on nyt 17 vaellusta ja 18. tapahtuma on valmiiksi suunniteltu (tätä blogia julkaistaessa toteutettukin).

Senkin uhalla, että vanhojen muistelijaa pistetään tikulla silmään, palaan alkuun.

Berliinin muuri murtui siis syksyllä 1989 ja Neuvostoliitto romahti lopullisesti 1991. Vuonna 1990 Kaakkois-Suomen sotilasläänin silloinen komentaja Gustav Hägglund käski tai ainakin otti esille, että puolustusvoimien tulisi valmistella juhlatilaisuuksia 50-vuotiaan Salpa-aseman ja sen rakentajien kunniaksi. Tosin jälkeenpäin kenraali oli epäillen kysynyt lähimmiltä alaisiltaan, olinko näin käskenyt! Joka tapauksessa hänen piikkiinsä asia meni.

Salpalinjan juhlia ei tohdittu kuitenkaan ajoittaa vielä linnoituksen rakentamisen aloittamisvuoteen. Annettiin suosiolla kuuman murroksen vanhan rautaesiripun takana hieman seestyä ja päädyttiin juhlimaan vasta vuonna 1994. Silloin oli kulunut 50 vuotta Salpalinjan rakentamistöiden päättymisestä!

Kymen sotilasläänin silloinen komentaja, edesmennyt kenraalimajuri Matti Suokas kävi Salpalinjan juhlavuoden kimppuun ilmeisesti alkuvuodesta 1993. Hän kutsui vanhan Kymen läänin kuntien ja maanpuolustusjärjestöjen edustajat palaveriin Kouvolaan ideoimaan Salpa-aseman 50-vuotisjuhlatapahtumien sarjaa vuodelle 1994.

Vaellusidea Miehikkälästä

Tuossa kokouksessa Miehikkälän kunnan toisena edustajana mukana ollut everstiluutnantti evp Arto Lavento heitti ajatuksen juhlavaelluksen järjestämisestä Salpalinjaan. Miehikkälässähän oli muutaman vuoden järjestetty joitakin pikkuvaelluksia ja todettu ne toimiviksi.

Lavennon idea sai tulta alleen. Asia eteni virkatietä. Sotilasläänin komentaja otti yhteyttä Virolahden ja Miehikkälän reserviupseerikerhon puheenjohtajaan Seppo Pylvänäiseen ja heitti toteuttamistoiveen Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan ja Luumäen reserviläisjärjestöille. No eihän tunnollisen reserviupseerin auttanut muu kuin luvata ja tehdä "työtä käskettyä".

Lavento ei ole vielä tänä päivänä tohtinut kertoa Pylvänäiselle vaelluksen todellista sylttytehdasta. Siksi työlääksi Seppo tehtävää myöhemmin luonnehti.

Omakohtaisesti tiedän, että Pylvänäinen yritti etsiä vaelluksen järjestämisen vetäjäksi halukkaita. Niitä ei onneksi löytynyt ja niin Seppo kutsui ensimmäisen palaverin koolle 8.4.1993. Siitä se alkoi.

Vekselivedolla alkuun

Tarkoitus oli siis järjestää sotilasläänin esikunnan masinoiman juhlavuoden yhtenä tapahtumana yksi Salpavaellus ja sillä siisti. Yhteen rutistukseen varsin pienissä toimintaympyröissä pyörineet reserviläiskerhot katsoivat voivansa osallistua, varsinkin kun aloitteen tekijänä oli sentään puolustusvoimat.

Tyhjästä oli lähdettävä liikkeelle. Mitään ei ollut valmiina, ei organisaatiota, ei reittejä, ei juuri kokemustakaan. Eikä ollut rahaakaan; intoa oli sitäkin enemmän. Onneksi vaelluksen johtajaksi nimetty Seppo Pylvänäinen oli paikallispankin johtaja Miehikkälässä. Hän otti pankistaan henkilökohtaisen 10 000 markan vekselin pakollisiin etukäteiskuluihin.

Ensimmäinen tapahtuma ajoitettiin Miehikkälän suurtapahtuman, pelimannipäivien kanssa samaan viikonloppuun ja päätösjuhla osaksi pelimannipäiviä. Vaellukselle osallistui komeat 205 maksavaa osanottajaa. Pylvänäinen maksoi seuraavana arkipäivänä vekselinsä pois.

Homman piti olla selvä. Mitä vielä?

Palaute pakotti
jatkamaan

Vaelluksen välitön palaute oli murhaava, nimittäin tapahtuman kertakäyttöidealle. Kaikkine virheineen, yli- ja alimitoituksineen, vaellus sai paljon kiitosta. Erilaisena, opastettuna retkenä pikkupuutteet painuivat yleisvaikutelman alle. Kahdella eri reitillä vaeltaneet ihmiset halusivat heti seuraavana vuotena nähdä ja kokea sen toisen ja päinvastoin.

Aavistuksen pitkin hampain, hieman jo levättyään, organisaatio päätti kuitenkin panna pystyyn sitten vielä toisen vaelluksen. Sekin onnistui ja keräsi 183 vaeltajaa. Suuruusluokka pysyi siis samana. Pohja ainakin yritykselle tehdä tapahtumasta toistuva oli luotu.

Välillä jotostellen

Salpavaelluksen yli maakuntarajan ulottunut järjestelyorganisaatio sai jo kahden ensimmäisen vaelluksen järjestämisen jälkeen ison lisätehtävän. Sen tulisi vahvennettuna Etelä-Karjalan kadettipiirillä ja Virolahden rajavartioalueella järjestää Reserviläisurheiluliiton valtakunnallinen syysjotos syksyllä 1997!

Hyvin onnistuneiden vaellusten yllyttämänä "puolihullu" vaellusorganisaatio päätti tarttua härkää sarvista ja tehdä jotoksenkin. Mutta samana vuonna ei kyllä vaellettaisi. Näin päätettiin.

Mutta kuinka ollakaan. Kansaneläkelaitoksen, Kelan, liikuntaihmiset halusivat päästä tutustumaan Salpalinjaan juuri vuonna 1997. Mitä tehdään, tämän kirjoittaja kysyi? Pylvänäinen sanoi, että vaelletaan. Tilausvaelluksella kesäkuussa oli noin 170 vaeltajaa Kelan toimistoista ympäri maan!

Salpajotokselle syyskuussa 1997 osallistui 145 partiota ja niissä peräti 542 jotostelijaa. Luvut olivat tuolloin jotoshistorian aivan kärkipäätä. Jotoksen johti reservin majuri, myöhemmin kansanedustajaksi valittu Seppo Lahtela. Hannu Koski oli kiitosta saanut ratamestari. Palaute veti liki 300 hengen järjestelyorganisaation hymyn korviin. Salpavaellusten järjestäminen tämän jälkeen olisi leikin tekoa.

Uutta putkeen

Patikkareittien oheen Salpavaellukselle haettiin myös muita tapoja liikkua Salpa-asemassa. Polkupyörillä on kieputeltu korsujen lomassa useana vuonna. Moottoripyörät ja kerran myös mopot ovat saaneet oman reittinsä. Parina viimeisenä vuotena on metsäteillä nähty myös vanhoja maataloustraktoreita jotoskulkupeleinä. Myös meloen on vesiosuuksilla tutustuttu linnoitukseen. Ja onpa tarjottu vanhemmalle väelle linja-autoretkiä osana vaellustapahtumaa. Kerran on myös ratsastettu kiviesteitä myötäillen.

Osanottajamäärät ovat spontaanisti vaihdelleet kahden sadan molemmin puolin. Ääripäätkin ovat olemassa. Osanottajaennätys on vuodelta 2003, jolloin Reino Pietikäisen johdolla päästiin jopa noin 350 osanottajaan. Lukuun sisältyy patikoijien lisäksi melojia, polkupyöräilijöitä ja pari bussillista linja-autoretkeläisiä. Pohjanoteeraus sattui vuoteen 2009, jolloin eri syistä poluille saatiin vain reilut 60 osallistujaa. Viime kesänä (2010) suunta muuttui ja kävijämäärä tuplaantui 125 vaeltajaan.

Salpavaelluksen johtajana ensimmäiset neljä vuotta oli siis Seppo Pylvänäinen. Hänen jälkeensä tapahtumaa johti niin ikään neljä kertaa ansiokkaasti Seppo Hallikainen (blogin kirjoittajan lisäys: Sepon poika, tangokuningas Jukka Hallikainen esiintyy Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2013.) Reino Pietikäisen kolmen vaelluksen kaudella päästiin edellä mainittuihin ennätyslukuihin.

Vuodesta 2005 alkaen ja edelleen vaelluksenjohtajana on toiminut mallikkaasti ja uutta sitkeästi ideoiden Risto Sivula. Hänen estyneenä ollessa viime kesän (2010) tapahtuman aikana tämän jutun kirjoittaja sai hetken sijaisena tuntea vaellusjohtajan kunniakkaiden saappaiden suuruuden; isot ne olivat.

Tekijöiden
taidot karttuvat

Tähänastiset vaellusjohtajat ovat toistaiseksi löytyneet pienestä Miehikkälästä. Se on ollut myös käytännöllistä, sillä onhan vaelluksen lähtö- ja päättymispaikkana ollut koko ajan Salpalinja-museo.

Vaikka vaelluksen johto on ollut tiukasti Miehikkälässä, ovat naapurikerhot työpanoksellaan olleet mahdollistamassa tapahtuman onnistumisen. Kaikkinensa Salpavaellus on tarjonnut Kaakonkulman reserviläisjärjestöille mielekästä ja luontevaa maanpuolustustekemistä. Sen ovat kerhot itsekin ymmärtäneet. Jokainen tekijä on entisestään kouliintunut tehtäviinsä. Niillä taidoilla tarvittaessa puolustettaisiin myös maata.

Huomionarvoista on valtakunnan tason maanpuolustusjärjestöjen herääminen Salpavaellukselle. Suomen Rauhanturvaajaliiton toimintasuunnitelmassa vaellus on ollut vuodesta 2008 lähtien. Reserviläisliitto tuli mukaan vaelluksen tiedotukseen vahvasti vuonna 2010 ja tapahtuma sisältyy vuonna 2011 myös liiton toimintasuunnitelmaan.

Reiteille teemat (päivitetty vuodelle 2012)

Vuoden 2012 vaelluksen suunnitelmat ovat valmiina. 19. Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen esittelee Salpa-asemaa perusteellisesti kolmella erilaisella teemareitillä Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan (nyk. Lappeenrannan) ja Luumäen alueella.

Kaikille avoimen vaellustapahtuman lähtö- ja päättymispisteenä on Miehikkälän Salpalinja-museo, yön yli reittien parkkipaikkana on viereinen ravirata.

Pisin, kahden yön yli kestävä reitti, Luumäen linja, tutustuttaa osanottajia Salpalinjan kohteisiin niin Luumäellä, Ylämaalla kuin Miehikkälässäkin.

Yhden yön reitti, Mereltä maalle, tutkailee linnoitusta Suomenlahden rantamaisemissa ja sieltä Ravijoen Harjun kautta kohti Miehikkälää.

Uusin reittivaihtoehto on vain kolmen tunnin ”Pätkä Miehikkälää”. Se pyörii Salpalinja-museon lähimaastossa ja antaa todella helpon tavan osallistua vaellukseen ja sen päättävään juhlaan.

Vaellus huipentuu 1.7.2012 klo 13. alkavaan maanpuolustusjuhlaan, johon vaeltajat marssivat komeasti Sillanpään marssilaulun tahdissa. Tilaisuus on avoin myös kaikelle kansalle. Vaellustapahtuman suojelijajoukko-osasto RUK esittelee juhlan yhteydessä jalkaväkiryhmän uuttaa taistelutapaa ja varustusta. Kymenlaakson aluetoimisto on mukana järjestelyissä.

Lisätietoja vaelluksesta, muun muassa reittiselostukset, löytyy netistä www.salpavaellus.net .

Terho Ahonen
Miehikkälä

Aina ei voi onnistua

Salpalinjan rakentaminen lyhyessä ajassa on vähintään pieni ihme; maailman seitsemään ihmeeseen se ei tietysti mahdu. Rakentamisen saavutuksia arvioitaessa on mietittävä aikaa, paikkaa ja tilannetta, jossa se tehtiin. Pääosin työ eteni suunnitelman mukaan ja tulosta tuli. Mutta yhtä varmaa kuin oli onnistuminen, niin varmasti myös vastoinkäymisiä oli, ehkä paljonkin.

Otanpa esimerkiksi vain pari tapausta koskien noin kymmenen tonnia painavien tähystyskupujen siirtoa ja asennusta.

Ensinnäkin noinkin painavien kappaleiden siirtäminen vaati erikoiskalustoa; tavallisen kuorma-auton kantavuus oli tuolloin vain 3-4 tonnia. Painavien kupujen siirtäminen autoihin ja sieltä pois on vaatinut joko voimaa ja kekseliäisyyttä tai molempia. Maastossa liikkumaan pystyviä nosturiautoja ei ollut.

Oman hankaluutensa kupujen siirtämiseen toivat tiet, jotka suureksi osaksi kuljetuksen loppupäässä olivat juuri tehtyjä ja varmasti paikoin pehmeitäkin. Ja joka paikassa ei ollut mahdollista käyttää nykytientekijän massat tasan –periaatetta, eli että nyppylät tasataan painanteisiin ja saadaan tasaista tietä.

Miehikkälän Muhikossa, nykyisen karttasana Korsumäen päälle rakennettiin 30 miehen majoituskorsu, johon kuului myös tähystyskupu katolle. Paikka on jyrkän mäen päällä. Autotietä ei ollut ja kun sellainen tehtiin, piti ajoluiskan jyrkkyyttä loiventaa puurakenteisella sillalla. Ainoa keino saada kupu korsun katolle oli saada se autolla perille.

Kun auto lähti kupu lavalla nousemaan loivennuksen jälkeen vielä varsin jyrkkää rinnettä ylös, oli kuljettajan vaihdettava mäessä vaihdetta pienempään. Vaikka kuljettaja oli varmasti taitava, tuli ratkaisevaan hetkeen kytkimen nostamisesta johtuva auton nykäys. Tuolla nykäyksellä oli kohtalokas vaikutus lavalla olleeseen, ehkä vähän huonosti sidottuun kupuun. Painovoima otti omansa ja kupu pyörähti lavalta alas ja saman tien pyöri pitkin rinnettä korkeussuunnassa ainakin noin 15 metriä alemmas.

Voi vain kuvitella paikalla olevan työnjohtajan tuskaa miettiä, millä 100 000 markkaa (10 % korsun koko hinnasta) maksava arvokappale saadaan mäenrinteestä uudelleen auton lavalle ja edelleen mäen päälle. Sitä tietolähteeni ei kertonut, kuinka se sinne saatiin, mutta siellä se on.

Toinen tapaus menee Virolahdelle Pihlajan kylään. Eräs linnoittajaveteraani sen minulle kertoi.

Työväki oli saanut hilattua painavan kuvun rautakangin pyöreiden puiden ja lankkujen päällä pikkuhiljaa paikalleen, sentilleen. Pitää muistaa, että kupu piti asentaa paikoilleen ennen valua laudoituksen ja tukipuiden päälle raudoituksen lomaan. Siirtoalustana betonilaudoitus ei varmasti ollut kaikken tukevin. (Osa kuvuista on kylläkin valettu jälkivaluna kattoon jätettyyn aukkoon, kun kupu ei ole ehtinyt aikataulussa paikalle).

Mutta kupu löysi suurella vaivalla paikkansa ja työväki veti huojentuneena henkeensä raittiin ilman ohella suuren määrän ansaittua onnistumiseniloa, euforiaa.

Ja juuri silloin kuului pieni narahdus ja saman tien kova räsähdys ja 10 000 kiloa valuterästä oli sekunnin murto-osissa kuusi metriä alempana, betoniraudoituksen, -laudoituksen ja töttipuiden sekamelskassa. Seuraavat äänet paikalla olivat mitä todennäköisemmin luetteloa toispuoleisen elämän hirviöiden nimistä ja synonyymeistä!

Linnoittajat olivat sitkeitä. Jollakin konstilla ja erikoisnosturein he saivat hilatuksi arvometallin syvältä montusta ylös. Vääntynyt ja rikkoutunut valumuotti piti purkaa ja rakentaa entiselleen ja aloittaa kuvun asennus uudelleen. Ja tietolähteeni kertoman mukaan kyseinen kupu on tiukasti kiinni teräsbetonikorsun kattorakenteessa vielä tänäkin päivänä ja siellä se pysyy.

Ja niin kuin taisin syksyllä kirjoittaa, ainakin yksi kupu on, oliko se nyt Kivijärven vai Jängynjärven, joka tapauksessa, järven pohjassa. Vastaavia tapauksia saattaa olla muitakin.

Mielellään kuulen muistakin vastoinkäymisistä, mitä laaja työmaa pitää sisällään. Niitä voi kertoa suoraa kommetteina tai kirjoittaa omaksi blogikseen ja lähettää minulle terho.ahonen@haminetti.net, niin minä ne julkaisen alkuperäisen kirjoittajan nimellä.

Tietotyhjiötkin täyttyvät

Edellistä blogia, Kuinka olisivatkaan voineet tietää, voisi jatkaa pohdiskelemalla, mitä rajattu tieto ja toisaalta ihmisten mielikuvitus saivat yhdessä aikaan. Tietotyhjiöilläkin on tapana täyttyä, jos ei totuudella, niin muunnellulla sellaisella.

Parisen viikkoa sitten minulta kysyttiin, tiedänkö missäpäin Hauhialla (Miehikkälää) on se saksalaisten rakentama kaksikerroksinen iso betonikorsu? Minun oli pakko tunnustaa tietämättömyyteni.

Sen tiesin, että kesällä 1944 saksalaisen 122. Divisioonan eli Greif-divisioonan osia oli reservissä Miehikkälässä, Kalliokosken lasitehtaalla ja osin ilmeisesti myös Salpalinjassa. Siten kysymys ei ollut aivan mahdoton. Mutta mahdottomaksi tuon saksalaiskorsun tekee se, että kesällä 1944 Miehikkälässä ei Salpalinjaan rakennettu betonista juuri muita kuin pallokorsuja. Ja niitäkään ei tehty Hauhialla.

Niin kauan kun en saa todisteita tuon esitetyn saksalaiskorsun olemassaolosta, lasken sen aikalaismielikuvituksen tuotokseksi.

Miehikkälässä kiertää vahva huhu, että vielä Salpalinja-museon alkuaikoina 1980-luvun lopulla olisi täkäläinen, nyt jo edesmennyt veteraaniopas kertonut vieraille hurjista taisteluista museoalueen kohdalla. Miehikkälä-Taavetti –tie olisi ollut täynnä hevosenraatoja ja mitä lie muuta. En itse ole asiasta kuullut samoja huhuja kummempaa. No, kaikki tiedämme, että mahdollinen taistelu on käyty aivan jossain muualla kuin Salpalinjassa, jos yleensä missään. Siinä sinänsä arvostetun kertojan mielikuvitus tai muisti sopivasti sekaantuivat ja tuloksena oli kuulijoille väärää ja värikästä informaatiota.

Tuon edellisen episodin taustalla voi olla myös se, että asianomaisella kertojalla ei vielä tuolloin ollut Salpalinjasta juuri muuta tietoa käytettävissään kuin aikalaiskuvaukset. Ja niin kuin edellisessä kirjoituksessa kerroin, ne olivat sangen rajallisia. On ollut houkutus täydentää tietoja olettamuksilla.

Uskallan väittää, että vastaavia omia ”uutisankkoja” kiertää muodossa jos toisessa jokaisella linnoituspaikkakunnalla. Salpalinjan uskottavuuden kannalta on siksi tärkeää, että me kaikki voisimme välittää oikeata tietoa ja tarvittaessa kumota väärää. Väärä tietoa tarpeeksi kauan kulkiessaan muuttuu vähitellen totuudeksi ja sotkeutuu todellisen tiedon mukaan ja pilaa osaltaan kokonaiskeitosta.

Ja lopuksi. En ole koskaan tervaa juonut, mutta tätä kirjoittaessani sellainen maku suuhun tuli. Toista viikkoa vaivannut influenssa on vienyt paitsi fyysiset myös henkiset voimat; arvaatte mitä tietotyhjiötä nyt tarkoitan. Olo on niin väsynyt, että ei jaksa edes levätä! No, eiköhän lääkekuuri ala hiljalleen vaikuttaa.

Kuinka olisivatkaan voineet tietää?

Salpalinjassa tai sen lähettyvillä asuvat ihmiset yleensä sanovat tuntevansa linnoituksen hyvin. Vieraan ihmisen ei auta kuin uskoa. Muutamalla kysymyksellä pystyisi näiden paikallisten tietäjien asiantuntemuksen asettamaan helposti kyseenalaiseksi. Mutta ainakaan minä en ole sitä tohtinut tehdä. Ja miksi nolata ihmisiä. He ovat tyytyväisiä siihen tietomäärään, joka heillä on ja pitävät sitä hyvänä ja riittävänä. Se heille suotakoon; Salpalinja-tietouden hankinta on kaikille vapaaehtoista. (Peruskoulussa voisi olla kyllä jonkinlainen katsaus historiassa pakollista!)

On tietenkin hyvin suhteellinen kysymys, milloin joku tietää jostakin asiasta tarpeeksi tai tuntee sen hyvin. Minä tunnustan rajallisuuteni: olen tietävinäni Salpalinjasta aika paljon, mutta tiedän, että en tiedä siitä läheskään tarpeeksi. Ja vaikka olisin jonkin asian lukenut tai kuullut, olen saattanut sen autuaasti unohtaa.

Minulla on muutamia esimerkkejä siitä, kuinka paikkakuntalaiset ovat osallistuneet minunkin opastuksiin hieman vähätellen: ”no voinhan lähteä kuuntelemaan mitä tiedät.” Muutamat näistä ovat retken päätyttyä jopa hieman nolona ja toisaalta nöyränä ihmetelleet ja tunnustaneet, että eivät todellaakaan tienneet, mitä kaikkea Salpa-asema pitää sisällään.

Ja nyt on aika palata otsikkoon: kuinka olisivatkaan voineet tietää?

Salpalinja-työmaa oli salainen. Siitä ei lehdissä kirjoitettu tai radiossa pakinoitu. Työmaalla oli kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Sitä kautta tietoa olisi voinut levitä, mutta ei levinnyt juurikaan yleistä ”olin linnoitustöissä” –kommenttia enempää. Tämä siksi, että kulloisetkin työntekijät tiesivät tietysti mitä itse tekivät, mutta eivät tienneet esimerkiksi, mitä seuraavalla mäellä tehtiin. Tiedon jyvästen kasaaminen ja yhdistäminen olisi vaatinut paljon vaivaa. Näin siis perimätieto ei ole voinut olla laajaa.

No tietenkin kirjallisuus ja lehtijutut ovat yksi paikka, mistä tietoa etsiä. Ensinnäkin lehtijuttuja Salpalinjasta, uskallan väittää, ei juurikaan löydy 1970-luvulta tai sitä vanhemmalta ajalta. Sotasalaisuudesta ei kirjoitettu.

No, kirjallisuutta sitten. Ensimmäinen merkittävä laaja teos Salpalinjasta on Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44. Se ilmestyi 1981. Sitä on tietenkin edeltänyt sotahistoriateoksissa suppeahkoja katsauksia Salpa-asemaan. Linnoitusteknikko Heikki Aallonpää on ollut ensimmäisten laajempien kirjoitusten tekijöiden kärkijoukossa kirjoittaessaan Salpalinjasta vuonna 1980 ilmestyneessä ja Etelä-Karjalan museon kustantamassa Kaakkoisraja ja sen linnoitukset –kirjassa. Kaikki laajempi ja yksityiskohtaisempi kirjallinen tuotanto on julkaistu mitä todennäköisimmin myöhemmin.

Eli uskaltaisin sanoa, että laajemmin vasta 1990-luvulta alkaen on syntynyt uutta kirjallista materiaalia Salpalinjasta. Viimeisimpiä taitaa olla tammikuulta 2012 julkaistu Otto Auran pro gradu -tutkielma viime sotien aikaisista linnoitustöistä. Linkki siihen löytyy tästä pro graduun.

Ilahduttavaa, että Salpalinja on kiehtonut opiskelijoita ja toivottavasti kiinnostaa jatkossakin, jopa tiedän, että kiehtoo. Hyvä.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Salpalinjaan perehtyminen laajemmin on ollut suurella yleisöllä mahdollista vain noin 30 vuoden ajan. Edellä mainitun kirjallisuuden julkitulo asettuu suurin piirtein samaan ajankohtaan, jolloin Salpalinjaa esitteleviä matkailukohteita on pikkuhiljaa putkahdellut itärajalle.

Olisi kiinnostavaa kuulla ja tietää, löytyykö merkittävää kirjallista tuotantoa Salpalinjasta ajalta ennen vuotta 1980? Kommentteja, olkaa hyvä!

Lumi ja linnoitustyöt

Salpalinjaa rakennettiin säästä välittämättä myös talvella 1940-41. Pakkanen ja lumi ovat hidastaneet töitä ja teettäneet paljon ylimääräistä työtä, se on selvä. Tuo lumi tuli äsken mieleen, kun tein traktorilla lumitöitä eilisen ja viimeöisen tuulen ja tuiskun jäljiltä. Lunta oli maassa 15- 20 senttiä. On hyvin todennäköistä, että vastaavia pyryjä on sattunut myös Salpalinjan rakentamistalveen.

Voin hyvin kuvitella vastuussa olevien työnjohtajien aamun ankeutta, kun aikataulut painavat päälle ja kaikki on lumen alla. Konevoimaa lumitöihin on korkeintaan käytettävissä muutama kärkiaurallinen kuorma-auto ja nekin pystyvät auraamaan vain linnoitusteitä, kun kenties tärkeimmiltä maanteiltä ehtivät.

Kaikki muu on putsattava käsipelillä. Tämän päivän muovisista kevyistä kolista ja lumilapioista ei edes kukaan ollut nähnyt unta. Tuon ajan lumilapion lapio-osa oli tehty yleensä vanerista. Lapion kärkeen oli naulattu tai niitattu peltivahvistus. Ja kun noita lumilapioita ei varmasti joka ukolle riittänyt, lunta luotiin sillä samalla isolla sora- tai maalapiolla, millä muutoinkin työskenneltiin.

Ajatellaanpa teräsbetonikorsun monttua. Sillä oli leveyttä vähintään kymmenen metriä, asekorsussa pituutta siipimuuri mukaan lukien parikymmentä metriä ja syvyyttä valmiina kuutisen metriä. Sopivalla tuulella monttuun on saattanut kertyä lunta jopa metrien paksuudelta. Ei kun välilaveritasanteet käyttöön ja lunta lappamaan ylöspäin. Vai miten se lumi sieltä kuuden metrin syvyydestä olisi poistettu?

Tuskin minkään muunkaan työn jatkaminen ilman lumitalkoita oli mahdollista. Taistelu- ja yhdyshaudat umpeutuivat varmasti siinä missä muutkin kaivannot. Ylimääräistä työtä siis riitti.

Lumi ja talvi tottakai hidastavat edelleenkin kaikkea rakentamista. Mutta on syytä uskoa, että korpiolosuhteissa ja ottaen huomioon linnoitustyömaan laajuuden, talvikelit ovat olleet keskimääräistä suurempi riesa.

Salpalinjan rakentamisella oli kiire. Talveksi työmaata ei voinut keskeyttää. Lumi ja pakkanen oli vain otettava realiteettina ja yrittää tulla sen kanssa toimeen.

Talvi ei pelkästään vaikuttanut työn lisääntymiseen. Oman mausteen lumi toi sopivassa lämpötilassa työmukavuuteen. Uusi lumi tarttuu sarkaisiin vaatteisin ja nahkahanskoihin ja kastelee ne nopeasti. Nykypäivän vettä hylkiviä materiaaleja ei tietenkään ollut. Ei paljon tarvitse arvailla, että työvuoron päätteeksi huonolla kelillä lähes kaikki päällä oleva oli litimärkää.

Olen ehkä kertonutkin, että työmaaparekeissa majoittui 30-60 miestä / parakki. Kun puolensataa miestä illalla riisuu märät vaatteensa ja jalkineensa ”kuivumaan”, niin kuivaustilan ilmassa voi aistia muutakin kuin pelkkää kosteutta.

Olihan toki parakkeihin tehty kuivaushuoneitakin. Ainakin osassa niistä ei ollut minkäänlaista lämmitystä. Se ilmenee tarkastuskertomuksista. Ja jos kuivaushuoneita ei ollut tai ne olivat kylmiä, niin ainoa paikka kuivatella talvella paksuja vaatteita, oli parakin majoitustilat. Sarka- ja villavaatteiden kosteus, hiki ja kenties ihmiskehon muutkin päästöt saattoivat tehdä majoitustilan ilmasta aamuyöstä todella varsin sakean! Sietää kuvitella.

Salpalinjasta lähimatkailun merkkipaalu

Joskus on hyvä muistella menneitä. Panenpa tähän näkyviin yhden vanhan kirjoittamani jutun sellaisenaan, joka julkaistiin mm. Etelä-Saimaan yleisönosastossa 25.9.2009. Ainoastaan viimeinen virke ei ole ajankohtainen. En tiedä lukiko kirjoitusta silloin kukaan. Nyt siihen on tässä blogissa mahdollisuus ja mielestäni juttu sopii oikein hyvin tuohon edellisen kirjoitukseni aiheeseen.
- - -
”Jos se betoni, joka Salpalinjaan valettiin pitkin metsiä, olisi sullottu yhteen kymmenen metriä kanttiinsa olevaan pilariin, olisi tuo paasi ilman terästä yli kaksi kilometriä korkea! Kun tuo betoni pantiin kuitenkin järkevästi salaisiin sotilaskohteisiin ja pääosin maan alle, ei Salpa-aseman rakenteita välttämättä näe, vaikka seisoisi niiden päällä.

Salpalinjan ongelma matkailukohteena onkin siis se, että se ei näy kauas eikä lähelle. Linnoitus toimii, kun se yllättää vihollisen. Vaikka Salpalinjaa ei tehty turistikohteeksi, se yllättää myös matkailijan. Useimmiten hämmästys on sitä suurempi mitä vähemmän kävijällä on etukäteistietoa kohteesta.

Miehikkälässä ja Virolahdella Salpalinjan matkailukohteilla on varsin vakaa ja tasainen kävijämääränsä. On ollut jo kauan.

Museot ja niiden puitteet ovat kunnossa ja kestävät vaativankin vertailun. Valitettavasti kävijämäärät eivät vielä ole lähelläkään sitä, mitä ne voisivat olla.

Opastus niin Miehikkälän Salpalinja-museolla kuin Virolahden Bunkkerimuseolla on saanut kiitosta. Nuoret museo-oppaat osaavat läksynsä. Ilman opasta Salpa-aseman teräsbetonikorsuista ja estekivistä ei tiedonmuruja irtoa. Opastus on onnistuneen käynnin aa ja oo ja se Salpalinjan museoissa pelaa.

Edellä mainittujen Salpalinjan matkailukohteiden ympärillä 60-70 kilometrin säteellä on neljä isohkoa kaupunkia, Kotka, Kouvola, Lappeenranta ja Viipuri; Hamina on vieläkin lähempänä. Niistä on vain yhden tunnin ajomatka kolmeen korkeatasoisiin sotahistorialliseen erikoismuseoon, kun myös valtakunnallinen Pioneerimuseo Miehikkälässä lasketaan mukaan. Näkemistä riittää yhteen, kahteen tai jopa kolmeen käyntiin.

Lähimatkailu on nyt taantuman aikana kova sana. Tähän saakka Salpalinja on ollut meille vanhan Kymen läänin asukkaille liian lähellä. Sitä ei ole nähty. Joitakin ihmisiä Salpa-asemassa opastaneena, rohkenen yllyttää myönteiseen uteliaisuuteen.

Tässä lähellä on enemmän näkemistä ja kokemista kuin moni arvaakaan. Miehikkälän museot ovat vielä syyskuun auki keskiviikosta sunnuntaihin ja kaikki kolme ryhmille tilauksesta läpi syksyn ja talven.

TERHO AHONEN
Miehikkälä"

Salpalinja matkailukohteena kovan työn takana

Lisäys tähän juttuun 8.2.2012.
Matkapojat on ottanut Salpalinjan uudeksi kotimaan ryhmämatkakohteekseen. Lisää asiasta tuossa oikealla ja Salpakeskus-portaalin uutisosiossa. Oikein hyvä. Kevätkesä näyttää minkälaisen vastaanoton ison matkanjärjestäjän tuote saa. Mielenkiinnolla seurataan.


Huhtikuussa 2010 kirjoitin tässä blogissa otsikolla Nähtävyys vaikka ei siltä näytä Salpalinjasta matkailukohteena. Tuo otsikko on edelleen ajankohtainen. Salpalinja ei vieläkään näytä turistirysältä. Miksi näyttäisikään, kun se on tehty mahdollisimman piilossa pysyväksi puolustuslinnoitukseksi, sotasalaisuudeksi.

Nyt laajennan tätä matkailukysymystä tiedottamisen ja samalla myös markkinoinnin suuntaan. Miten houkutella ihmisiä paikkaan, jota ei tunneta ja jota ei tietenkään myös mielletä matkailukohteeksi?

Me jotka tiedämme ja tunnemme Salpalinjan, pidämme itsestään selvyytenä, että se on hieno, hämmästystä ja ajatuksia herättävä kohde. Siitä meillä Salpalinja-oppailla on näyttöä yllin kyllin. Paradoksi, ristiriita on juuri siinä, että Salpalinja on kohteena erinomainen, mutta sitä ei tunneta, sinne ei osata tulla tai mennä.

Jotakin etelän matkakohdetta on helppo markkinoida, kun kaikki tietävät että siellä on aurinkoa ja lämmintä. Ja taas Lapissa on lunta ja tuntureita. Loppu, tarkempi kohde hotellin tarkkuudella on vain hienossäätöä. Kauppa käy.

Salpalinja ja toistaiseksi sen harvalukuiset matkailutuotteet ovat suurelle yleisölle blackout, täydellisen tuntemattomia. Tämän blogin lukijoille ( nyt jo yli 6 500 eri kävijää) väite kuulostaa uskomattomalta, mutta totta se on. Ja jos vähän lievennän väitettä, niin monet Salpalinjassa vierailleet sanovat kyllä tienneensä jotakin siitä, mutta eivät käsittäneet sen monumentaalisia ulottuvuuksia.

Toisin sanoen tiedottamisen saralla tekemistä riittää. Meitä Salpalinja-toimijoita on toistaiseksi niin vähän, onneksi sentään on, että läpimurtoon eivät ponnistelumme ole riittäneet. Olen osaltani pienillä voimillani, muun muassa tämän blogin kautta yrittänyt kertoa Salpa-asemasta ja herättää mielenkiintoa siihen. Yhden miehen panos ei pitkälle riitä. Uskottavuus kaipaisi levempiä hartioita ja isompia tekijöitä.

Hyvältä tuntuu se, että museoviraston tekemän Salpalinjan inventointi on jo sen aikana ja toivottavasti keväällä tapahtuvan loppuraportin julkistamisen myötä entistä enemmän nostamassa Salpalinjaa esille.

Hyvältä tuntuu, että Etelä-Kymenlaakson matkailuyhteistyön uusi Kaakko 135 –astetta –kampanja pitää sisällään sen historiaosiossa myös Salpalinjan.

Hyvältä tuntuu, että erityisesti Lappeenrannassa, niin kuin olen kertonutkin, on Salpalinjan osalta into päällä.

Hyvältä tuntuu, että koti-Miehikkälänikin tekee mitä voi. Ja onhan niitä monta muutakin hyvää hanketta ja toimintaa menossa. Matkailullista läpimurtoa ei vaan ole vieläkään tapahtunut.

Vielä paremmalta tuntuisi, jos keksisimme keinon, jolla Salpalinja päräytettäisiin kunnolla näkyviin, asiallisesti, sotiemme veteraanien ja sankarivainajiemme kunnioituksen hengessä.

Mutta jos emme tuota ”lottovoittoa” keksi, niin sitten vain jatkamme sinnikkäästi työtämme lyhyin askelin ja mikä tärkeintä, otamme niitä eteenpäin. Kovalla työllä on tapana tulla palkituksi tavalla tai toisella.

Lappeenrannassa hyvä läpileikkaus

Museoviraston inventointi paljastaa, että Salpalinja on hyvin säilynyt, Euroopassa ehkä jopa parhaiten säilynyt linnoituskokonaisuus. Se on vastaava tutkija John Lagerstedtin mukaan suorastaan ainutlaatuista. Paitsi kokonaisuus myös yksittäiset laitteet ovat paikoin jopa erittäin hyvässä kunnossa. Myös kenttälinnoitteet ovat aika huomioiden hyvin säilyneet.

Lagerstedt kertoi inventoinnin tuloksia Lappeenrannassa peräti 120-henkiselle yleisölle tiistai-iltana. Yleisömäärä heijastaa asian suurta kiinnostavuutta. Sitä selittää myös tutkijan havainto siitä, että linnoituksen välittömässä läheisyydessä asuvat ehkä monista käytännön harmeista huolimatta kokevat Salpalinjan merkittäväksi ja säilyttämisen arvoiseksi kulttuurikohteeksi.

Salpa-aseman kohteet Lappeenrannassa muodostavat Lagerstedtin mielestä oivallisen läpileikkauksen koko linnoituksesta ja sen erityyppisistä rakenteista ja laitteista. Hänen mukaansa vain kestolinnoitetut tykkiasemat puuttuvat, mutta nekin löytyvät läheltä, Lemiltä.

Miehikkäläläisenä minua lämmitti tutkijan ottamat myönteiset esimerkit Salpa-asemasta. Hänen mielestään Salpalinja-museo on Salpalinjaa esittelevistä kohteista paras. Miehikkälässä ja Virolahdella jo monta vuotta käytössä ollutta Salpapolkua hän suositteli myös Lappeenrantaan.

Museoviraston valtionvarainministeriölle tekemän inventoinnin maastotyöt on tehty kahden viime kesän aikana. Kestolinnoitteista tutkimus kattaa lähes kaikki. Loppuraportti valmistuu keväällä. Yksittäisiin kohteisiin ja valokuviinkin pääsee kuka tahansa käsiksi netissä, osaan jo nyt ja loppuihinkin vappuun mennessä. Kohteet löytyvät hakusanalla muinaisjäännösrekisteri ja noin 700 valokuvaa suomenmuseotonline.

Lappeenrannan Salpalinja-kohteet löytyvät Voisalmesta ja sen lähisaarista, Tuosan saaresta, Skinnarilasta, Rutolasta, Iitiästä, Hurtaanmaalta ja entisen Ylämaan Hostikalta. Lisäksi yksittäisiä, mutta hankalasti löydettäviä kohteita on runsaasti myös kaupunkialueen ja valtakunnan rajan välissä.

Yhtenä erinomaisena ideana minulle paljastui Saimaan Golfin Salpalinjan esille tuominen Tuosan saaressa. Pelaajat eivät voi välttyä linnoituslaitteilta, jos pallo lipsahtaa väylältä sivuun. Hyvä.

Hyvin pienenä yksityiskohtana nostan esiin inventointituloksista ja sen tarkkuudesta panssariluukullisen pst-tykkikorsun, jonka aseena on kenttätykki. Tiesin, että Miehikkälän Myllylammen rannassa sijaitsevan lisäksi toinen on jossakin Saimaan saaressa. Nyt se selvisi. Paikka on Ruohosaari. Mutta siellä ao. korsuja onkin kaksi. Toinen vain on jäänyt ampuma-aukkoluukkujen osalta keskeneräiseksi ja aukko on täytetty kivillä. Korsun rakenne kertoo, että siihen olisi saatu kenttätykki suojaisaan tuliasemaan.

Puuttumatta sen enempää inventoinnin yksityiskohtiin kerrottakoon vielä, että loppuraportissa museovirasto ottaa kantaa ainakin siihen, mitä kohteita ja miten Salpalinjasta suojellaan. Se on tärkeää, sillä yhdyskuntarakentaminen ja infrastruktuuri on tärvellyt osan hienoistakin kohteista. Enää vastaavia virheitä ei saa tulla.

Mielenkiinnolla jään odottamaan inventoinnin loppuraporttia ja ennen kaikkea, mitä johtopäätöksiä Salpalinjan omistaja valtionvarainministeriö ja sen työrukkanen Senaattikiinteistöt tekevät.

Aina ajankohtainen aihe

On myönteistä havaita, että ainakaan minun korviini ei ole kuulunut Salpa-asemasta ja siitä puhumisesta mitään kielteistä. Asialle vihkiytyneitä ja siitä kiinnostuneita ei ole leimattu sotahulluiksi tai militaarikiihkoilijoiksi. Se on hyvä ja se osoittaa, että aihe on perusteltu ja Salpalinja ymmärretään tärkeänä osana itsenäisyyshistoriaamme. Siksi se on aina myös ajankohtainen. Hyvä.

Näin ”Salpalinja-tiedottajan” näkökulmasta vastaväitteiden puuttuminen on pois kokonaisjulkisuudesta ja esilläolosta. Kas kun kielteisyys aina vetäisi paremmin kuin myönteisyys. Nimittäin jossain mielessä ajatus, ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan, toimisi Salpalinjassa. Esillä olo, kielteinenkin, toisi asialle tunnettavuutta ja ensimmäiseen kappaleeseen viitaten Salpalinjan oikeaksitodistaminen todennäköisesti aina kuitenkin voittaisi.

Tietenkään en tosissaan halua, että Salpa-asemasta nousisi joku sen arvoa kyseenalaistava kohu. Ja siksi tuota edellä olevaa provosointia en jatka enempää. Tyydyn siihen, että hiljaa hyvä tulee ja Salpalinjan myönteisyys ennen pitkään tavoittaa ne noin viisi miljoonaa suomalaista, jotka eivät sitä tunne. Niitä suomalaisia, jotka linnoituksen tuntevat ja tietävät voi olla sen verran kuin väkilukumme on yli viiden miljoonan! Tiedotustehtävää riittää.

Salpa-asema on siis minun mielestäni aina ajankohtainen viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon ja lujan työn muistomerkkinä, suorastaan monumenttina. Se on Suomen nykyrakentajienkin hyvä tietää ja tuntea. Historia on tulevaisuuden peili.

Tulevaan kevättalveen on odotettavissa uutisia Salpalinjan inventoinnin tuloksista. Niitä museovirasto varmasti tiedottelee pitkin itärajaa. Ensi viikolla kuullaan inventoinnin satoa Lappeenrannassa ja nimenomaan sieltä.

Tämä tehty inventointi on tärkeä ajateltaessa Salpa-aseman tulevaisuutta. Se antaa pitkälti viitteitä siitä, mitä osia linnoituksesta kannattaa säilyttää, kenties entisöidäkin ja ottaa matkailukäyttöön.

Jokainen ymmärtää, että ylivoimaisesti suurin osa linnoitusta, jossa ei missään taisteltu, tulee jäämään maastoon oman onnensa nojaan. Hyvää viime mainitussakin on se, että nytkin vielä nähtävissä olevat rakenteet, teräsbetonikorsut, kiviesteet ja kallioon louhitut luolat ja taisteluhaudat, säilyvät hamaan tulevaisuuteen enemmän tai vähemmän puuston ja kasvillisuuden peittämänä. Se mikä linnoituksesta lahoaa ja umpeutuu, on jo sen tehnyt.

Toivottavasti Salpalinjan inventointi antaa perusteita myönteisiin johtopäätöksiin niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Linnoituksen tunnettavuus kasvaa jokaisesta tekemisestä, jokaisesta eleestä sen esillenostamiseksi. Eikä vähiten siitä, että se jo tehdystä Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitteesta julistettaisiin vuonna 2017, itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlavuonna, itsenäisyytemme monumentiksi!

Huomioita Kivijärven tulvituksesta

Kirjoittaja: Hannu Ilves Luumäki

En puutu Kivijärven tulvituksen historiaan siltä osin, mitä siitä on aiemmin kirjoitettu (blogi tulvitusjärjestelmät 17.8.2010), vaan kerron huomioita joita olen tehnyt nyt vuodenvaihteessa, vanhan salaojittajan silmin.

Kun lähdetään Kivijärven padolta, joka sijaitsee Luumäen motellin läheltä, aivan kuutostien vieressä, niin ensimmäinen huomio on, että tien alla olevat putket ovat alapäästään tukossa. Tieremontin yhteydessä on vanhan betonivalun päälle valettu lisää seinää, mutta maata on valunut niin, ettei putkia näy.

Harju on tässä kohtaa harvinaisen matala ja padolta lähtevä kaivanto on vain noin 400 meriä pitkä, josta maasto alkaa laskea niin, ettei kaivua ole tarvinnut jatkaa pitemmälle. Tästä eteenpäin maastossa on selvä notkelma, aina noin kilometrin päässä olevalle rautatielle saakka. Eli pitempään juoksutettaessa olisi tähän notkelmaan syöpynyt jonkinlainen joki. Tämän välin panssariestearvo on mielestäni kyseenalainen, koska maaperä on tiivistä hiesusavea ja olisi kantanut hyvin panssareita, vaikka pohjan kautta.

Tämän notkon vedet alittavat rautatien läheltä uuden Lappeenrannan radan ja vanhan Pietarin radan risteystä. Vanhassa radassa on reilulla aukolla varustettu silta, kun uudessa taas vain pieni betonirumpu. Rautatie on aikanaan rakennettu paikkaan, mistä harjun jälkeen alkaa suoalueet, eli radan pohjoispuolelle ei olisi voinut tulla juuri minkäänlaista tulvitusta.

Heti radan jälkeen alkaa yhtenäinen suoalue aina kahden kilometrin päässä olevalle Urpalolle saakka. Kivijärven tulvitusjoki yhtyy heti radan jälkeen Urpalanjokeen, joka laskee länteen yhtyäkseen Haimilan kylän kohdalla lännestä tulevaan Kirkkojokeen. Muutama sata metriä radasta sijaitsee Multialan pato, jolla olisi estetty veden pääsy länteen. Padotuskorkeus on reilu metri.

Nyt korkean veden aikana on hyvin näkyvissä, että Urpalon vesi olisi ylettynyt radalle asti. Urpalo on siitä erikoinen järvi, että se laskee kahteen suuntaan, pohjoisesta länteen Urpalanjokeen ja etelään Kavinojaan.

Urpalo on noin 4 kilometriä pitkä järvi, jolla on leveyttä noin kilometri. Järven pohjoispäähän laskee idästä puro Pien-Urpalo järvestä ja siitä itään olevilta alueilta. Järvi on melko korkearantainen, joten järven vedenkorkeuden eroilla ei olisi merkitystä esteenä. Alempi Urpalon pato olisi ollut Orkola-Junttola tiellä ja tähänkin olisi saatu noin metri padotusta. Tieltä on matkaa Urpalon rantaa 300 meriä ja maasto on suota, johon olisi noussut vesi. Mitään merkkejä padosta ei tänä päivänä ole.

Urpalolta etelään jatkuu alavat suoalueet, jotka on osittain raivattu pelloksi. Noin kahden kilometrin päässä on Myllylampi, jossa on viimeinen pato. Maasto on näillä alueilla korkeitten mäkien ja pienten soitten sävyttämää ja hyvin vaikeakulkuista.

Myllylampi on korkeitten mäkien välissä, halkaisijaltaan muutama sata metriä. Laskuoja etelään menee kapeassa kalliokanjonissa, johon on tehty viereisestä kalliosta louhitusta kivestä patovallit. Mitään betonivaluja ei tänne ole tehty, mutta tukkimalla kapea uoma lohkokivillä olisi saatu helposti metrin puolentoista pato, jolla olisi saatu nostettua vettä aina Orkola-Junttola tielle saakka.

Yhteenvetona voi sanoa, että Kivijärven tulvituksella olisi saatu muodostettua aina rautatiestä Myllylammelle, noin 8 kilometrin matkalle, viholliselle hyvin vaikeakulkuinen alue.