Salpavaellus ei jäänyt juhlakaluksi

Tämä juttu on julkaistu helmikuussa 2011 Kymen Vartio –lehdessä. Koska se ei ole ollut kaikkien saatavissa, julkaisen sen omalla luvalla (kirjoittajan oikeudella) uudelleen osin päivitettynä tähän päivään. Juttu on blogiksi liian pitkä, mutta yrittäkää jaksaa; uskon, että lukeminen on silti pienempi vaiva kuin kirjoittaminen.

Suomen kansa osoitti viime sotien aikana yhteistuumin vertaansa vailla olevaa maanpuolustustahtoa. Se mahdollisti Suomen selviytymisen itsenäisenä kylmän sodan syövereiden läpi ja kehittyä maailman huippuyhteiskunnaksi. Salpa-asema tai kansanomaisemmin Salpalinja on kaikessa monumentaalisuudessaan huikea muistomerkki suomalaisten sisusta ja tahdonlujuudesta.

Voisiko Salpalinja olla väline kertoa ja näyttää nykypolville, mihin kaikkeen sodanaikaiset sukupolvet olivat valmiit, mitä he tekivät lastensa tulevaisuuden hyväksi? Tätä mietittiin myös puolustusvoimissa noin 20 vuotta sitten.

Maailma, tai pikemminkin totalitäärinen sosialismi oli tuolloin murroksessa. Kun sen padot murtuivat omaan mahdottomuuteensa, oli aika vihdoin muistaa ja kunnioittaa niitä, joille kunnia kuuluu, sotiemme veteraaneja, sodan ajan naisia ja miehiä, Salpalinjan rakentajia.

Vuoden 1996 alussa Kymen sotilasläänin esikunta pyysi tämän kirjoittajaa tekemään jutun Salpavaelluksesta Kouvolan sotilaspiirin perinneyhdistyksen Kymen Vartio -lehteen. Juttu julkaistiin heti helmikuun lopulla otsikolla "Salpavaellus ei jäänyt juhlakaluksi". Takana oli tuolloin kaksi vaellusta! Kolmas oli työn alla.

Syksyllä 2010 Itä-Suomen sotilasläänin esikunnasta tuli pyyntö Salpavaellus-tapahtuman johtajalle Risto Sivulalle tuottaa juttu Salpavaelluksesta johonkin ISSLE:n julkaisuun (sama Kymen Vartio) 2011. Sivula pani allekirjoittaneen, tapahtuman tiedottajaksi uudelleen ajautuneen miehen jutun kirjoittajaksi.

Tämä selvä. Päätin kertoa miten Salpalinjaa yhä hyödynnetään ja käyttää samaa otsikkoa kuin 15 vuotta aikaisemmin, nyt ehkä jo perustellummin. Takana on nyt 17 vaellusta ja 18. tapahtuma on valmiiksi suunniteltu (tätä blogia julkaistaessa toteutettukin).

Senkin uhalla, että vanhojen muistelijaa pistetään tikulla silmään, palaan alkuun.

Berliinin muuri murtui siis syksyllä 1989 ja Neuvostoliitto romahti lopullisesti 1991. Vuonna 1990 Kaakkois-Suomen sotilasläänin silloinen komentaja Gustav Hägglund käski tai ainakin otti esille, että puolustusvoimien tulisi valmistella juhlatilaisuuksia 50-vuotiaan Salpa-aseman ja sen rakentajien kunniaksi. Tosin jälkeenpäin kenraali oli epäillen kysynyt lähimmiltä alaisiltaan, olinko näin käskenyt! Joka tapauksessa hänen piikkiinsä asia meni.

Salpalinjan juhlia ei tohdittu kuitenkaan ajoittaa vielä linnoituksen rakentamisen aloittamisvuoteen. Annettiin suosiolla kuuman murroksen vanhan rautaesiripun takana hieman seestyä ja päädyttiin juhlimaan vasta vuonna 1994. Silloin oli kulunut 50 vuotta Salpalinjan rakentamistöiden päättymisestä!

Kymen sotilasläänin silloinen komentaja, edesmennyt kenraalimajuri Matti Suokas kävi Salpalinjan juhlavuoden kimppuun ilmeisesti alkuvuodesta 1993. Hän kutsui vanhan Kymen läänin kuntien ja maanpuolustusjärjestöjen edustajat palaveriin Kouvolaan ideoimaan Salpa-aseman 50-vuotisjuhlatapahtumien sarjaa vuodelle 1994.

Vaellusidea Miehikkälästä

Tuossa kokouksessa Miehikkälän kunnan toisena edustajana mukana ollut everstiluutnantti evp Arto Lavento heitti ajatuksen juhlavaelluksen järjestämisestä Salpalinjaan. Miehikkälässähän oli muutaman vuoden järjestetty joitakin pikkuvaelluksia ja todettu ne toimiviksi.

Lavennon idea sai tulta alleen. Asia eteni virkatietä. Sotilasläänin komentaja otti yhteyttä Virolahden ja Miehikkälän reserviupseerikerhon puheenjohtajaan Seppo Pylvänäiseen ja heitti toteuttamistoiveen Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan ja Luumäen reserviläisjärjestöille. No eihän tunnollisen reserviupseerin auttanut muu kuin luvata ja tehdä "työtä käskettyä".

Lavento ei ole vielä tänä päivänä tohtinut kertoa Pylvänäiselle vaelluksen todellista sylttytehdasta. Siksi työlääksi Seppo tehtävää myöhemmin luonnehti.

Omakohtaisesti tiedän, että Pylvänäinen yritti etsiä vaelluksen järjestämisen vetäjäksi halukkaita. Niitä ei onneksi löytynyt ja niin Seppo kutsui ensimmäisen palaverin koolle 8.4.1993. Siitä se alkoi.

Vekselivedolla alkuun

Tarkoitus oli siis järjestää sotilasläänin esikunnan masinoiman juhlavuoden yhtenä tapahtumana yksi Salpavaellus ja sillä siisti. Yhteen rutistukseen varsin pienissä toimintaympyröissä pyörineet reserviläiskerhot katsoivat voivansa osallistua, varsinkin kun aloitteen tekijänä oli sentään puolustusvoimat.

Tyhjästä oli lähdettävä liikkeelle. Mitään ei ollut valmiina, ei organisaatiota, ei reittejä, ei juuri kokemustakaan. Eikä ollut rahaakaan; intoa oli sitäkin enemmän. Onneksi vaelluksen johtajaksi nimetty Seppo Pylvänäinen oli paikallispankin johtaja Miehikkälässä. Hän otti pankistaan henkilökohtaisen 10 000 markan vekselin pakollisiin etukäteiskuluihin.

Ensimmäinen tapahtuma ajoitettiin Miehikkälän suurtapahtuman, pelimannipäivien kanssa samaan viikonloppuun ja päätösjuhla osaksi pelimannipäiviä. Vaellukselle osallistui komeat 205 maksavaa osanottajaa. Pylvänäinen maksoi seuraavana arkipäivänä vekselinsä pois.

Homman piti olla selvä. Mitä vielä?

Palaute pakotti
jatkamaan

Vaelluksen välitön palaute oli murhaava, nimittäin tapahtuman kertakäyttöidealle. Kaikkine virheineen, yli- ja alimitoituksineen, vaellus sai paljon kiitosta. Erilaisena, opastettuna retkenä pikkupuutteet painuivat yleisvaikutelman alle. Kahdella eri reitillä vaeltaneet ihmiset halusivat heti seuraavana vuotena nähdä ja kokea sen toisen ja päinvastoin.

Aavistuksen pitkin hampain, hieman jo levättyään, organisaatio päätti kuitenkin panna pystyyn sitten vielä toisen vaelluksen. Sekin onnistui ja keräsi 183 vaeltajaa. Suuruusluokka pysyi siis samana. Pohja ainakin yritykselle tehdä tapahtumasta toistuva oli luotu.

Välillä jotostellen

Salpavaelluksen yli maakuntarajan ulottunut järjestelyorganisaatio sai jo kahden ensimmäisen vaelluksen järjestämisen jälkeen ison lisätehtävän. Sen tulisi vahvennettuna Etelä-Karjalan kadettipiirillä ja Virolahden rajavartioalueella järjestää Reserviläisurheiluliiton valtakunnallinen syysjotos syksyllä 1997!

Hyvin onnistuneiden vaellusten yllyttämänä "puolihullu" vaellusorganisaatio päätti tarttua härkää sarvista ja tehdä jotoksenkin. Mutta samana vuonna ei kyllä vaellettaisi. Näin päätettiin.

Mutta kuinka ollakaan. Kansaneläkelaitoksen, Kelan, liikuntaihmiset halusivat päästä tutustumaan Salpalinjaan juuri vuonna 1997. Mitä tehdään, tämän kirjoittaja kysyi? Pylvänäinen sanoi, että vaelletaan. Tilausvaelluksella kesäkuussa oli noin 170 vaeltajaa Kelan toimistoista ympäri maan!

Salpajotokselle syyskuussa 1997 osallistui 145 partiota ja niissä peräti 542 jotostelijaa. Luvut olivat tuolloin jotoshistorian aivan kärkipäätä. Jotoksen johti reservin majuri, myöhemmin kansanedustajaksi valittu Seppo Lahtela. Hannu Koski oli kiitosta saanut ratamestari. Palaute veti liki 300 hengen järjestelyorganisaation hymyn korviin. Salpavaellusten järjestäminen tämän jälkeen olisi leikin tekoa.

Uutta putkeen

Patikkareittien oheen Salpavaellukselle haettiin myös muita tapoja liikkua Salpa-asemassa. Polkupyörillä on kieputeltu korsujen lomassa useana vuonna. Moottoripyörät ja kerran myös mopot ovat saaneet oman reittinsä. Parina viimeisenä vuotena on metsäteillä nähty myös vanhoja maataloustraktoreita jotoskulkupeleinä. Myös meloen on vesiosuuksilla tutustuttu linnoitukseen. Ja onpa tarjottu vanhemmalle väelle linja-autoretkiä osana vaellustapahtumaa. Kerran on myös ratsastettu kiviesteitä myötäillen.

Osanottajamäärät ovat spontaanisti vaihdelleet kahden sadan molemmin puolin. Ääripäätkin ovat olemassa. Osanottajaennätys on vuodelta 2003, jolloin Reino Pietikäisen johdolla päästiin jopa noin 350 osanottajaan. Lukuun sisältyy patikoijien lisäksi melojia, polkupyöräilijöitä ja pari bussillista linja-autoretkeläisiä. Pohjanoteeraus sattui vuoteen 2009, jolloin eri syistä poluille saatiin vain reilut 60 osallistujaa. Viime kesänä (2010) suunta muuttui ja kävijämäärä tuplaantui 125 vaeltajaan.

Salpavaelluksen johtajana ensimmäiset neljä vuotta oli siis Seppo Pylvänäinen. Hänen jälkeensä tapahtumaa johti niin ikään neljä kertaa ansiokkaasti Seppo Hallikainen (blogin kirjoittajan lisäys: Sepon poika, tangokuningas Jukka Hallikainen esiintyy Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2013.) Reino Pietikäisen kolmen vaelluksen kaudella päästiin edellä mainittuihin ennätyslukuihin.

Vuodesta 2005 alkaen ja edelleen vaelluksenjohtajana on toiminut mallikkaasti ja uutta sitkeästi ideoiden Risto Sivula. Hänen estyneenä ollessa viime kesän (2010) tapahtuman aikana tämän jutun kirjoittaja sai hetken sijaisena tuntea vaellusjohtajan kunniakkaiden saappaiden suuruuden; isot ne olivat.

Tekijöiden
taidot karttuvat

Tähänastiset vaellusjohtajat ovat toistaiseksi löytyneet pienestä Miehikkälästä. Se on ollut myös käytännöllistä, sillä onhan vaelluksen lähtö- ja päättymispaikkana ollut koko ajan Salpalinja-museo.

Vaikka vaelluksen johto on ollut tiukasti Miehikkälässä, ovat naapurikerhot työpanoksellaan olleet mahdollistamassa tapahtuman onnistumisen. Kaikkinensa Salpavaellus on tarjonnut Kaakonkulman reserviläisjärjestöille mielekästä ja luontevaa maanpuolustustekemistä. Sen ovat kerhot itsekin ymmärtäneet. Jokainen tekijä on entisestään kouliintunut tehtäviinsä. Niillä taidoilla tarvittaessa puolustettaisiin myös maata.

Huomionarvoista on valtakunnan tason maanpuolustusjärjestöjen herääminen Salpavaellukselle. Suomen Rauhanturvaajaliiton toimintasuunnitelmassa vaellus on ollut vuodesta 2008 lähtien. Reserviläisliitto tuli mukaan vaelluksen tiedotukseen vahvasti vuonna 2010 ja tapahtuma sisältyy vuonna 2011 myös liiton toimintasuunnitelmaan.

Reiteille teemat (päivitetty vuodelle 2012)

Vuoden 2012 vaelluksen suunnitelmat ovat valmiina. 19. Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen esittelee Salpa-asemaa perusteellisesti kolmella erilaisella teemareitillä Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan (nyk. Lappeenrannan) ja Luumäen alueella.

Kaikille avoimen vaellustapahtuman lähtö- ja päättymispisteenä on Miehikkälän Salpalinja-museo, yön yli reittien parkkipaikkana on viereinen ravirata.

Pisin, kahden yön yli kestävä reitti, Luumäen linja, tutustuttaa osanottajia Salpalinjan kohteisiin niin Luumäellä, Ylämaalla kuin Miehikkälässäkin.

Yhden yön reitti, Mereltä maalle, tutkailee linnoitusta Suomenlahden rantamaisemissa ja sieltä Ravijoen Harjun kautta kohti Miehikkälää.

Uusin reittivaihtoehto on vain kolmen tunnin ”Pätkä Miehikkälää”. Se pyörii Salpalinja-museon lähimaastossa ja antaa todella helpon tavan osallistua vaellukseen ja sen päättävään juhlaan.

Vaellus huipentuu 1.7.2012 klo 13. alkavaan maanpuolustusjuhlaan, johon vaeltajat marssivat komeasti Sillanpään marssilaulun tahdissa. Tilaisuus on avoin myös kaikelle kansalle. Vaellustapahtuman suojelijajoukko-osasto RUK esittelee juhlan yhteydessä jalkaväkiryhmän uuttaa taistelutapaa ja varustusta. Kymenlaakson aluetoimisto on mukana järjestelyissä.

Lisätietoja vaelluksesta, muun muassa reittiselostukset, löytyy netistä www.salpavaellus.net .

Terho Ahonen
Miehikkälä