Viisi vuotta sanaa Salpalinjasta

Eilen illalla viisi vuotta siten tulin kotiin Kotkasta alueellisen kehitysyhtiö Cursorin järjestämältä matkailuaiheisen sähköisen markkinoinnin kurssilta. Kahden päivän kurssille osallistuin hieman epäillen hankkiakseni uusia valmiuksia hoitaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen uudelleen ottamaani Salpavaelluksen tiedottajan tehtäviä. Sen verran ymmärsin, että kurssin sisältö ei ollutkaan ihan huuhaata. Ehkä nykyajan kotkotuksilla on paikkansa!

Siksi tänään tasan viisi vuotta sitten silloisilla tuoreilla kurssiopeilla avasin oman blogin ja kirjoitin siihen ensimmäisen jutun. Mitään ennakkotietoa blogin kiinnostavuudesta ja mahdollisista lukijoista ei ollut. Tein kuitenkin työtä käskettyä; blogi olisi yksi tapa viedä Salpalinjan ja siinä samalla Salpavaelluksen viestiä eteenpäin.

Tiesin, että tuuhean tukkani alla saattaisi olla valmista Salpalinja-tekstiä kerran viikossa julkaistavaksi ehkä noin puoleksi vuodeksi! Sen kummempaan tutkimustyöhön en aikonut sitoutua. Ajattelin kirjoittaa siitä, minkä Salpalinja-opaskokemukseltani tiedän. Suurin piirtein aanelosen pituisen tekstin tuottaminen ehkä noin kerran viikossa (oma aikatauluajatus) ei minulle olisi ongelma, jos vain aiheita on.

No, tämä teksti on nyt 274:s Salpalinjan salat –blogiin kirjoitettu juttu. Noista parisenkymmentä on vierailevien tähtien töitä, loput omiani. Kyllähän tuosta tekstimäärästä kohtuullisen paksun kirjan tekisi, mutta sitä tuskin kukaan viitsisi lukea. Sen sijaan 1-3 minuutin luku-urakka kerrallaan kuivaakin tekstiä on jo helpompi kenen tahansa lukaista, vaikka juuri se aihe ei kaikkein kiinnostavin hänelle olisikaan.

Google Analyticsin laskuri (noin kuukauden oli näppihäiriön takia pois pelistä) väittää, että Salpalinjan salat –blogia on käynyt vilkaisemassa tai jopa lukemassa tähän mennessä 33 333 eri kävijää! En tiedä mitä tuo numerosattuma ennakoi? Samainen laskuri tietää, että karkeasti joka toinen kävijä pistäytyy blogissa samalla ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Mutta se puolikas joka jää enemmän tai vähemmän säännölliseksi lukijaksi, on se mikä minua kirjoittajana lämmittää. Kun jätän vain muutaman kerran piipahtaneet luvuista pois, jää vähintään kymmenen kertaa blogia lukeneita vielä noin 10 000 henkeä! Ja kun edelleen tiivistetään lukijakunta vähintään 200 kertaa, lähes viikottain blogissa käyneisiin, on heitäkin vielä 2 000 - 3 000 henkeä. Siitä olisi jo keskisuuri paikallislehtikin ylpeä. Niin minäkin, siitä huolimatta että laskurin lukuihin pitää suhtautua varauksella. Mutta ainakin suuntaa luvut antavat!

Se mikä Salpalinjan salat –blogissa eroaa vaikkapa paikallislehdestä on se, että blogi käsittelee vain yhtä ainoaa ja erittäin kapea-alaista aihetta, Salpalinjaa. Erikoisaiheena Salpalinja on siinäkin mielessä vaikea, että koko teema oli sotasalaisuus käytännössä Neuvostoliiton luhistumiseen saakka. Uskallan väittää, että potentiaalisessa, siis mahdollisessa suomenkielisessä lukijakunnassa on valtaosa, joka ei ole koskaan kuullutkaan tai ainakaan tiedä, mikä Salpalinja on. Miten siitä silloin voisi olla kiinnostunutkaan, saatikka, että tietäisi tämän blogin olemassa olosta!

Edellä olevassa on siis jo kulunutta muoti-ilmaisua käyttääkseni haastetta blogikirjoittajalle kerrakseen. Iloa on tuottanut se, että päivittäin blogissa vierailee jopa kymmeniä uusia kävijöitä, joista siis joka toinen jää tavalla tai toisella ”koukkuun”. Lukijakunta siis kasvaa hitaasti mutta varmasti.

Tämän kirjoittajalla ei ole lukijoilleen juuri muuta vastuuta kuin, että tekstillä on katetta. Siitä olen tarkka. Totta kai vahinkoja ja lipsahduksia sattuu, mutta ne korjataan heti kun havaitaan.

Lukukokemus, oli se sitten ilo tai kärsimys, ei maksa lukijalleen kuin oman lukemisen vaivan. Ehkä se selittää myös sen, että kielteistä palautetta ei ole tullut edes nimeksi; positiivista palautetta tulee onneksi enemmän. Ja jälkimmäinen on se voima, joka saa minut ”vääntäytymään” tietokoneen ääreen viikosta toiseen. Ja nyt viiden vuoden jälkeen täytyy kyllä tunnustaa, että viikottainen aihe ei enää humahda päähän niin helposti kuin alkuaikoina.

Minulla ei ole toistaiseksi pienintäkään aikomusta lopettaa kirjoittamista. Ehkä blogien ilmestymistiheys voi hivenen harventua, mutta niitä kyllä tulee, jos terveys säilyy edes tällaisena. Olisin tietysti hyvilläni, jos noista kirjoittamisaiheista saisin toivomuksia; itse alan olla niille sokea. En lupaa kaikkea toteuttaa, mutta mahdollisuuksien rajoissa kyllä. Suurena apuna tiedon tuottamisessa minulla on viime aikoina ollut Salpalinjan tutkijaystäväni Juha Kilpeläinen Lahdesta, kiitos! Yhteistyö jatkuu. Aihetoiveita voi lähetellä vaikkapa suoraan sähköpostiini terho.ahonen@haminetti.net

Välirauhan linnoittamisen johtopäätöksiä

Palmusunnuntaina 24.3.2013 on tasan kolme vuotta kulunut siitä, kun julkaisin ensimmäisen Salpalinjan salat –blogikirjoitukseni. Arvelin tuolloin aiheita juttu / viikko -tahdilla riittävän muutamaksi kuukaudeksi! No, kirjoituksia on täällä bittieetterissä nyt reilut 150 kappaletta. Joskus, niin kuin olette varmasti huomanneet, blogiaihe on väkisinväännetty, joskus juttu on syntynyt helposti.

Olen silti vielä toiveikas, että tarinaa ja kirjoitettavaa ainakin toistaiseksi riittää. Seuraava juttu on esimerkki siitä, miten tätä blogia voi auttaa. Vihjeet ja aineisto kelpaavat aina - ja myös valmiit kirjoitukset. Palkkioksi lupaan ainoastaan hyvän mielen; se lähtee jokaisen omasta isänmaatamme hellivästä sydämestä. Suomalaiset ansaitsevat tietää, mitä heidän hyväksensä on sotavuosina tehty. Tämän sivuston linkkiä saa surutta jakaa.

*   *   *

Sain Salpalinja-ystävältäni Juha Kilpeläiseltä Lahdesta sähköpostilla muutamia Salpalinjaa koskevia otteita Pioneeriaselajin historia 1918 – 1968 -kirjasta (painovuosi 1975, Saarinen Eero-Eetu, Pioneeriupseeriyhdistys). Takerrun niistä kirjassa esitettyyn yhteenvetoon välirauhan ajan linnoitustöistä. Päätelmiin ei varmaan edelleenkään ole kenellekään huomauttamista.

Ensinnäkin kirjassa todetaan, että sotien välisen ajan (välirauha) linnoittamistoiminnan päätarkoituksena oli valtakunnan rajojen puolustuksen lujittaminen. ”Ensin on rajat turvattava ja sitten vasta leipä levennettävä”, oli Ukko-Pekka Svinhufvud määrittänyt asian jo 1930-luvulla.

Tuo aika lailla itsestään selvä vaatimus ja linnoitustehtävän suuruus toi eteen ratkaistavaksi monta aiemmin kohtaamatonta seikkaa.

Niitä olivat muun muassa Suomen oloissa poikkeuksellisen laajan suurtyömaan organisoiminen ja nopea käynnistäminen, sotilas- ja siviilijohdon yhteistyö rauhan aikana ja täystyöllisyyden aikaansaaminen työttömälle kansanosalle, lähinnä siirtoväelle. Naistyövoiman, erityisesti Lotta Svärd –järjestön ja Sotilaskotiliiton tehokas hyväksikäyttö rauhanaikaisessa, erikoisoloissa tapahtuneessa huoltotyössä oli merkille pantavaa. Rakennus- ja linnoitustekniikan yleinen leviäminen teknisellä alalla toimivan sotilas- ja siviilihenkilöstön keskuuteen oli välttämätöntä.

Edelleen kirjassa tuodaan esiin välirauhan linnoitustöiden merkitystä teollisuuden mukautumiselle sille ennen arvaamattomien tuotteiden nopeaan valmistamiseen. Näitä olivat muun muassa panssarikuvut, korsujen teräsovet, periskoopit, konekiväärien erikoisvalmisteiset jalustat sekä sokkoammunta- ja äänenvaimennuslaitteet. Vastaaville tuotteille ei varmasti siviilituotannossa juurikaan edeltäjiä ollut.

Talvisodan tuoreet kokemukset olivat välttämätöntä saada huomioiduksi niin taktillisissa kuin teknillisissäkin ratkaisuissa. Ja kirja luettelee esimerkkejä:

- Linnoituslaitteille asetettiin entistä suuremmat lujuusvaatimukset, erityisesti suorasuuntaustulta vastaan. Laitteet upotettiin kallioon ja kalliotunnelit tulivat käytäntöön.

- Panssarivaunuesteinä käytettiin miltei yksinomaan järeitä kiviesteitä, ne rakennettiin entistä harvemmiksi ja niin lähelle omia asemia, että niitä pystyttiin tehokkaasti tulittamaan.

- Piikkilankaesteet tehtiin myös entistä tehokkaammiksi ja korkeammiksi etteivät ne peittyisi lumeen. Esteet rakennettiin omien asemien lähituntumaan kuten kiviesteetkin.

- Taisteluhaudat rakennettiin entistä kapeammiksi ja niiden etuluiskaan tehtiin ampumasyvennyksiä ja –pesäkkeitä.

Kirjassa on myös hyvä luonnehdinta siitä, mitä välirauhan aikana 14 kuukaudessa oli saatu aikaan jatkosodan alkuun mennessä:

- Oli tehty suurtyö, luotu lujat taisteluasemat, joilla jo kesäkuussa (1941) oli huomattava taisteluarvo. Suomenlahdesta Saimaaseen oli täysin aukoton, vahva asema, jolla oli jo paikoin syvyyttäkin. Haminan – Taavetin linjalla oli lisäksi jokseenkin yhtenäinen kivieste, korsujen rakentaminen oli aloitettu, muutamia oli jo valmiinakin. Saimaan ja Kemijärven välillä olivat tärkeimmät järvikannakset ja teiden suunnat tyydyttävästi suljetut. Joensuun ja Kuhmon välisellä osalla olivat betonikorsujen rakennustyöt laajemmissa puitteissa tosin vasta alkamassa. Hankoniemen poikki oli rakennettu yhtenäinen, luja puolustusasema.

- Suomi oli valmistautunut puolustamaan talvisodan supistamaa aluettaan kaikin käytettävissään olevin voimin ja keinoin.

Kaksi vuotta ja sata juttua!

Tasan kaksi vuotta sitten osallistuin kahden päivän internet-kurssille Kotkassa. Hieman varauksellisesti lähdin mukaan ajatuksella, että tuskin siellä mitään järkevää ”vanhalle” miehelle eteen tulee, nuorison humputusta. Toisaalta olin kuullut paljon puhetta netin mahdollisuuksista markkinoinnissa ja tiedottamisessa. Salpavaelluksen tiedottajaksi lupautuneena minulla oli pieni velvollisuus osallistua ja yrittää löytää tiedotukselle uusia kanavia ja päivittää osaamiseni nykyaikaan.

No, nyt täytyy tunnustaa, että kaksi myönteistä asiaa internet-kurssilta tarttui mukaan. Toinen oli liittyminen facebookiin ja toinen perustaa blogi. Facebookin rekisteröidyin jo kurssilla ja ensimmäinen blogi oli julkaistu seuraavana päivänä.

Aloitetaanpa tästä Salpalinjan salat –blogista. Ajattelin, että yritänpä lisätä blogin avulla yleistietoutta Salpa-asemasta ja sitä kautta herättää kiinnostusta linnoitusta kohtaan. Aiheita tuntui olevan yllin kyllin, ja on niitä ollutkin. Ilman sen kummempaa etukäteissuunnitelmaa läksin tuottamaan noin yhden aanelosen pituisia juttuja aina kulloinkin päähän pälähtäneestä palasta Salpalinjaa.

Kuvia en tietoisesti lähtenyt liittämään blogiin. Tämä siksi, että silloin minun salaamaton tavoite oli ja on yhä saada lukijat kiinnostumaan Salpalinjasta niin kovasti, että he tulevat tutustumaan siihen paikan päälle. Ei väliä missä, miten ja milloin, kunhan tulevat. Runsas kuvitus veisi pohjaa paikan päällä näkemiseltä. Toisaalta mikään kuva ei täysin korvaa ”elävää” näkymää. Ja taas netin suurkuluttajat kyllä tietävät, että kuvia Salpalinjasta löytyy paljonkin eri sivustoilta.

Nyt on siis kulunut kaksi vuotta tämän blogin perustamisesta ja tämä juttu on täsmälleen sadas, jonka olen bittiavaruuteen singauttanut. Kirjoitettu tekstimäärä vastaa pientä kirjaa. Muutamaa blogijuttua lukuunottamatta kaikki ovat olleet toistaiseksi omaa tuotantoani (edelleen odotan kirjoittajiksi halukkaita vapaaehtoisia). Sata blogia kahdessa vuodessa tarkoittaa, että olen hyvin pysynyt lupauksessani julkaista uusi blogi 1-2 viikon välein. Tähän saakka on siis pysytty lähes täsmälleen lupauksen ylärajassa. Voi olla, että tässä kevät- yms. kiireiden takia tahtia täytyy hivenen helpottaa.

Google analytics – laskentaohjelmaan mukaan tätä sivustoa on käynyt vähintäänkin kerran vilkaisemassa tähän päivään mennessä 7 141 eri henkilöä. Heistä noin 54 prosenttia tulee uudelleen.

Sivustolla on käyty noin 15 500 kertaa. Osa käynneistä on siis ensimmäisiä ja samalla viimeisiä ja osa on niitä, jotka käyvät kurkkaamassa, onko uutta juttua ilmestynyt. Jos lasken vakituiseksi lukijaksi vähintään kymmenen kertaa sivustolla käyneen, niin heitäkin on liki 40 prosenttia kaikista kävijöistä eli noin 2800 henkeä! Ja heistä yli sata kertaa blogissa käyneitä on noin 1500 lukijaa. Minusta se on paljon, jos vain näihin nettilaskureihin on uskominen. Muutakaan keinoa lukijamittauksiin ei ole.

Nuo edellisen kappaleen luvut kertovat, että tällaiselle spesiaaliaiheellekin on kysyntää. Lukijapalaute on ollut vähäistä, onneksi sitäkin sentään on ollut. Mielelläni vastailen palautteeseen ja ainakin kuulisin aihetoivomuksia ja tai täydennystoivomuksia jo kirjoitettuihin juttuihin.

Sitten vielä muutama sana Facebookista. Se on hyvä viestinnän väline, kun lähtökohtaisesti muistaa, että kaikki mitä sinne kirjoitat on julkista ja takertuu kaikenlaisiin muisteihin. Tällä varauksella ainakin minä olen saanut hyviä fb-kavereita, eritoten rauhanturvaaja-viiteryhmästäni, toki muitakin on.

Kutsuin tänään reilut 250 fb-ystävääni Salpavaellukselle suoralla viestillä. Se on tehokas tapa vaivata fb-kavereita ja saada heistä jopa muutamat innostumaan ja osallistumaan tapahtumaan. Totta kai pitää muistaa, että fb-lupaukset eivät ole sitovia, mutta kyllä nekin jotain suuntaa antavat. Itsekin saan monia tapahtumakutsuja (en ole vielä yhteenkään pystynyt osallistumaan), mutta en myöskään ole pahastunut niiden saamisesta. Tapahtumakutsut ja muukin markkinointi kuuluu fb-elämään. Sen ovat poliitikotkin oivaltaneet.

Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä on nyt satakunta jäsentä. Siellä käydään aika ajoin kiinnostavia keskusteluja milloin mistäkin Salpalinjan yksityiskohdasta. Sieltä löytyy myös kuvia linnoituksesta. Tervetuloa mukaan!

Näillä ajatuksilla kohti uusia ajatuksia.