Salpalinjaa sisävesinäkökulmasta

Tämän kirjoituksen on kirjoittanut Elina Lyijynen. Hän vetää Salpalinja-hanketta Lappeenrannassa, joka keskittyy retkeilyreitistöön ja Salpaportaalin uudistamiseen. Paljon ajatusta ja tietoa.

Jängyllä ja Pien-Saimaalla lihasvoimin liikuttaessa ehti ajatella monenlaista liittyen sekä linnoitteisiin ja niiden rakentajiin. Maiseman muuttuessa ja linnoitesaarien lähentyessä ehti havainnoida oletetut vihollisen hyökkäyssuunnat ja parhaat paikat sen pysäyttämiseen. Jatkossa esitetyt asiat perustuvat omiin havaintoihin ja muistikuviin luetuista arkistomateriaaleista, joten asioista voi olla vapaasti eri mieltä.

Pien-Saimaan Sunisenselän sulkemiseksi vihollisen ylimenolta ei ole käytännössä ollut muuta vaihtoehtoa kuin Ruoho- ja Naurissaaren linnoittaminen. Ehkä linjan olisi voinut vetää taaempiin saariin, mutta tällöin edellä mainitut saaret olisivat olleet viholliselle hyvä jalansija eteenpäin. Puolustuslinjan sijoittaminen ison järvenselän taakse mahdollisti laajat näkymäalueet ja saarten väliset kapeikot oli helppo sulkea ristitulen avulla. Kova talvi ja paksu jääkerros olisivat kuitenkin mahdollistaneet laajamittaisen rynnäkön noin kaksi kilometrisen Sunisenselän ylitse.

Pienikokoinen Naurissaari Voisalmensaaren kupeessa linnoitettiin vahvasti osana Voisalmen alueen rakentamista. Saarelle rakennettiin kaksi panssarintorjuntatykin ja konekiväärin korsua ja yksi tulenjohtokorsu, yhteys- ja taisteluhautoja sekä siellä oli kivilouhos, josta kuljetettiin jäätä myöden estekiviä Voisalmensaarelle. Saarella työskennelleet miehet asuivat Voisalmen puolella Piiluvassa, lisää työmiehiä kuljettiin työmaalle Juvolasta tykkipatterien valmistuttua. Rakenteiden näkyvyys on kuitenkin melko huono Saimaalta käsin, vaatisi raivausta maiseman korsujen ja louhoksen edustalta. Saaren pohjoisosassa on todennäköisesti kaapelikomero, josta on selkeä louhittu ura Saimaaseen. Tutkittavaa jäi toiseksikin kertaa, mm. ruokalan ja pajan paikat jäivät löytämättä.

Ruohosaarta rakennettiin osana Märkälää ja tietoa saaren rakentamisesta allekirjoittaneella ei tässä vaiheessa ole paljoakaan. Villein vastaan tullut ajatus oli erään tarkastuskertomuksen kirjoittajan ehdotus rakentaa majoitustunneli Ruohosaaren linnoittajien turvaksi. Jossain aivojen pohjukassa on mielessä asiakirja, jossa kerrotaan ns. vasikkakorsujen rakentamisesta, joilla lienee tarkoitettu tykkikorsuja. (Vasikka tarkoittaa lehmän jälkeläisen lisäksi isomman rakennuksen kylkeen rakennettua katosta tai siipeä.) Ruohosaareen ehdittiin rakentaa vain viisi korsua, joista toinen tykkikorsu jäi keskeneräiseksi. Saarella on matalaa taistelu- tai yhteyshautaa vain nimeksi. Kummassakaan saarista ei ole kiviesteitä eikä korsuissa kaivoa.

Naurissaari olisi melko pienillä toimenpiteillä muutettavissa nyt pelkästään lähialueen asukkaiden virkistysalueesta myös linnoituskohteeksi. Rantautumispaikkojen merkitseminen, opastaulut, kaiteet ja kulun ohjaaminen turvallista kautta korsuihin auttaisi paljon. Saaren pieni koko ja asumattomuus sekä Lappeenrannan läheisyys edesauttavat asiaa. Ruohosaaressa vain tykkikorsut ovat varteenotettavia kohteita ja ne on suhteellisen helppo saavuttaa saaren kaakkoisosaan rantautuen. Muiden korsujen läheisyydessä kesämökit rajoittavat liikkumista. Ruohosaaressa olevaa valmista laavua voivat kaikki retkeilijät hyödyntää. Saaret on helposti saavutettavissa melon tai soutaen, mutta ensikertalaisille en suosittelisi melontaretkeä yksinään. Tuulisessa säässä suoritettu melontaretki Saimaalla ehti jo synnyttää perhosia vatsan pohjaan ennen ensimmäistä rantautumista. Tuuli synnyttää selällä helposti aallokkoa ja Sunisenselällä on useita pienvenesatamia ja risteävää liikennettä. Salpalinja-opastuksiin voidaan saarten osalta yhdistää melomisen opastus ja välineiden vuokraus.

Jängyllä liikkuminen melon tai soutaen tuntuu turvallisemmalta kapean vesistön vuoksi kuin Saimaalla. Kapean järven leveys vaihtelee noin 60 metristä reiluun 400 metriin, rannat tuntuvat olevan aina lähellä ja muita liikkujia vähän. Nykyisellään rantautumispaikkojen vähyys tuottaa pitkiä melonta- tai soutumatkoja ja ainakin Hurtanmaalle voisi ajatella rantautumispaikkaa ja mahdollisuutta tutustua Salpalinjaan. Jängyn rantojen ruovikkoisuus ja tiheä mökkiasutus aiheuttaa omat haasteensa Salpalinjan näkyvyydelle ja rantautumiselle. Näkyvyyttä ja rantautumista testattiin 18 kilometrin soutumatkalla Iitiästä Vuossaareen ja takaisin elokuun puolessa välissä.

Jängyllä puolustuslinja hyödynsi vanhaa Väliväylän uittoreittiä, Salpalinjan rakenteiden sijoittuessa pääosin väylän pohjoispuolelle. Väliväylän uittoväylä oli käytössä 1890-luvulta 1960-luvulle, uiton mahdollisti Rutolaan rakennettu ylivientilaitos, joka nosti puut Saimaan vesistöalueelta Kärjenlammelle ja Jängylle uittorännien kautta ja puut uitettiin edelleen Jängyn ja Kivijärven kautta Kymijoen suuntaan. Uitto loppui aikanaan Kivijärven pinnan laskuun. Yhä edelleen uittoväylän ja puolustusväylän rakenteet ovat näkyvissä rinnan ja niistä molemmista on kerrottava. Enso-Gutzeit edellytti sota-aikana linnoitustoimistoa korjaamaan linnoitustöissä vaurioituneita rakenteita ja mm. sotapäiväkirjojen mukaan sotilaat rakensivat rauhan tultua syyskuussa 1944 uittorännit uudelleen. Purkamisen ajankohdasta ei ole tietoa, mutta purettuna uittoränni vastasi melko hyvin panssarikaivantoa.

Puolustuslinja painottuu pitkälti vesistön vastarannalle, mutta säännöstä tekee poikkeuksen Hurtanmaa, jonka halki puolustuslinja kulkee. Harvemmalla on ehkä tiedossa, että Hurtanmaan koilliskulmasta oli aikoinaan lossiyhteys Varis-Lavolaan ja Lemin suuntaan. Puolustusvoimat suunnitteli lossiyhteyttä Hurtanmaan toiselle puolelle Reusaan eli Hautasenvuoren läheisyyteen. Tällöin yhteys Hurtanmaalle ja huolto olisi hoitunut kahta kautta. Hurtanmaa ja Vuossaari ehdittiin linnoittaa vahvemmin, mutta Jängyn pohjoispuoli jäi vähemmälle suunnitelmista huolimatta. Rannan tuntumaan ehdittiin ajaa kiviesteitä, mutta niiden pystyttäminen jäi kesken. Pohjoisranta jäi pitkälti kenttälinnoitteiden varaan, 1940-luvun linnoitekarttojen mukaan pohjoisrantaa myöten kulkivat piikkilankaesteet koko matkan Kukkolasta Iitiään. Vesiltä käsin saattaa pohjoisrannan estekiviä havainnoida paikoin, mutta se vaatii etukäteistietämystä paikoista. Vesiltä käsin erottuvat paremmin Hurtanmaan (kiviesteet ja Hautasenvuoren louhos) ja Vuossaaren rakenteet (kiviesteet ja korsut). Aiemmin mainituista Ruoho- ja Naurissaaresta poiketen Vuossaaressa kulkee saaren poikki kivieste ja korsuissa on kaivot. Korsuissa huomion kiinnitti sisäänmenojen kattojen pultitukset/kiinnikkeet, aivan kuin joku olisi suunnitellut laittavansa niihin sisäkatot kuten korsuissa muutoin sisätiloissa. Aina oppii jotain uutta. Korsut eivät ole kaikkialla samanlaisia.

En tiedä kuinka paljon puolustuslinjan sijaintia saariin suunniteltaessa on ajateltu kustannusten minimointia, rakentamisen olosuhteita, kuljetustarpeita ja tositilanteessa tapahtuvaa huoltoa, nykysanastolla logistiikkaa.  Kuljetuksia varten pakkolunastettiin aluksia puolustusvoimien käyttöön teollisuudelta ja alueen asukkailta. Kova talvi 1940-41 ja paksu jääpeite helpottivat kuljetuksia saariin kuorma-autoilla, mm. betonivalut saarissa saatiin tehtyä maaliskuussa vielä jään kantaessa ja mantereella jatkettiin töitä sen jälkeen.

En malta olla loppuun lainaamatta kertomusta Kivijärveltä talviaikaan: Talviaikaan tavaraa kuljetettiin paljon jääteitä myöden, kun maanteiden kunto oli huono. Matikan kutuaikaan keskitalvella oli Luumäen mies katsomassa Kivijärvellä pyydyksiä. Tavaran kuljetuksessa olleessa automiehessä oli sen verran kalamiehen vikaa, että hiljensi autoaan kohdalla ja kysyi, että vieläkö matikoita tulee. Ajelemiseen tympääntynyt isäntä vastasi, että ”Saatana, oot sie millon nähnt, et maantieojasta matikoita saap.”

ELINA LYIJYNEN

 

 

Harparskog-linja

Talvisodan jälkeen tehtyyn linnoittamisohjelmaan sisältyi itärajan linnoittamisen ohella myös yhtenäisen puolustusaseman rakentaminen Hankoniemen poikki. Harparskog-linjan nimellä rakennettu kestolinnoitettu puolustusasema on laitteiltaan kuin pala Salpalinjaa, käytännössä ihan samanlainen.

En käy keksimään pyörää uudelleen, vaan laitan tähän linkin Kimmo Nummelan erinomaiselle sivustolle http://www.hangonrintama.fi/. Siihen kannattaa tutustua, lämpimästi suosittelen. Ainoa asia, jonka pikaisesti katsottuna sivustolta havaitsin, joka poikkeaa Salpalinjasta, on nimikkeistö. Nummela itsekin toteaa, että virallisissa asiakirjoissa puhutaan järjestelmällisesti vain korsuista. Hän haluaa käyttää esityksessään teräsbetonikorsuista nimitystä bunkkeri erottaakseen ne kenttälinnoitetuista korsuista.

Kävin viikonloppuna aivan pikakäynnillä ummikkoturistin tapaan Harparskog-linjalla valmistautumatta ennakkoon mitenkään. Odotin jonkinlaista opastusta kyseiseen kohteeseen. Ainoa minkä Hangontiellä näin, oli näyttävä tienvarsiopastus Mannerheimin muistokivelle! Ajoin ohi ja ajattelin, että käyn sen sitten katsomassa takaisin tullessa. Mutta seuraava kohde olikin sitten jo Rintamamuseo Hangon vuokra-alueen rajalla, jolloin tajusin, että nimensä mukaisesti Harparskog-linja löytyy kyseisen kylän tasalta ja yhteys edellä mainittuun muistokiveen on siellä. No, tämä vain kertoo, että opastus / viitoitus satunnaisten matkailijoiden houkuttelemiseksi kohteille on välttämätöntä.

Rintamamuseo oli kiinni ja sateen siivittämä pikakierros ulkona ei antanut minkäänlaista tietoa Harparskog-linjasta tai sen sijainnista. Jos museo olisi ollut auki, tietoa olisi varmasti löytynyt. Rintamamuseon kunto on päässyt mitä ilmeisemmin repsahtamaan, kun vertasin nykyilmettä täällä netissä näkemiini kuviin takavuosilta. Siihen on varmaan luonnollinen selitys se, että veteraanien perustamaan museoon eivät enää heidän voimansa riitä ja jatkajaa museon ylläpidolle ei ole löytynyt. Ken tietää asianlaidan paremmin, kertokoon sen tämän kirjoituksen kommenttiosiossa.

No, sitten kun paluumatkalla noudatin muistokiven opasteita, Harparskog-linjan ensimmäinen teräsbetonikorsu löytyi tien varresta helposti ja kohta toinenkin koulun kohdalta. Kumpaankaan ei päässyt sisälle. Jälkimmäinen paljastui esittelykohteeksi, mutta mitään siihen viittaavaa tietoa ei löytynyt. Mannerheimin muistokivi löytyi myös helposti. Ja sen opastaulussa oli jo hieman tietoa ja karttakin etsimästäni linnoituslinjasta.

Ei siis ihme, ettei Hangontien tienvarressa ollut erikseen opastusta Harparskog-linjaan, kun sitä ei maastossa varsinaisesti esitellä. Näkemäni tien varressa olleet kaksi korsua ja muutama sata metriä kiviestettä ei linnoituksesta aiemmin tietämättömälle juurikaan mitään kerro.

Uskoisin Hangontiellä olevan liikennettä kesäaikaan siksi paljon, että opastettuna kohteena Harparskog-linja voisi vetää. Tai voi olla, että sitä on kokeiltu ja todettu, että imu ei riitä.

Tässä tullaankin jälleen kerran siihen, että viime sotien aikana suomalaisten tekemät huikeat linnoitusrakennelmat, joissa ei siis taisteltu, ovat suomalaisille pimennossa. Salpalinjan ja Harparskog-linjan massiivisuutta ei osata kaivata, kun ei tiedetä, mitä ne sisältävät ja mikä niiden merkitys oli.

Kun ihmisellä on nälkä, hän tietää tarvitsevansa leipää. Vastaavasti ihmisille olisi jotenkin saatava syntymään sellainen tarve tai kutina, joka helpottuisi ainoastaan tutustumalla kunnolla Salpalinjaan tai tämän kirjoituksen otsikkoon Harparskog-linjaan. Tuon tarpeen nostattaminen on mahdollista, jos sitä lähdettäisiin tekemään tarpeeksi laajalla rintamalla.

Kukahan tai mikä arvovaltainen taho tekisi aloitteen valtakunnallisesta, johdonmukaisesta tiedotuskampanjasta, jolla viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon linnoitushedelmät tuotaisiin mahdollisiman monen suomalaisen silmille ja poimittavaksi? Kun on kysyntää, markkinatalous sopivasti avitettuna hoitaa kyllä tuotteistuksen!

Salpa-asema rakentamisen mestarinäyte

Tämän kirjoituksen olen kirjoittanut 26.1.2002 liittyen Kotkan asuntomessuihin saman vuoden kesällä. Joku sitä on minulta pyytänyt, mutta onko missään julkaistu, en tiedä enkä ainakaan muista. Jutussa on paljon kertausta kertauksen perään tämän blogin lukijoille, mutta ehkä jokunen uusi näkökulmakin. Suurin murhe on se, että kirjoitus on kirjoitettava uudelleen; levy jolla se todennäköisesti on, ei millään sovi mihinkään nykyisen tietokoneeni reikään. Paperikopio onneksi on. Ja sen nyt jäljennän sellaisenaan.

Suomen itärajan turvaksi viime sotien aikana rakennettu Salpa-asema –puolustuslinnoitus on rakennustyönä vertaansa vailla. Puolentoista vuoden tehollisena työaikana saatiin aikaiseksi linnoitusrakennelma, joka vaikutti osaltaan Stalinin päätöksiin lopettaa Suomen valtausyritykset kesällä 1944. Salpa-asemassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä olemassaolollaan. Nyt Salpa-asema elää uutta tulemistaan – elämyksiä tuottavana matkailukohteena.

Salpa-aseman valtavia mittasuhteita on vaikea kuvata. pelkät sanat ja kuvat eivät kerro koko totuutta huikean laajasta linnoituskokonaisuudesta. Linnoitus pitää nähdä. Se muun muassa Miehikkälässä on oivallettu. Siksi kuntaan on perustettu jo vuonna 1987 Salpalinja-museo. Museoalueeksi entisöity pala Salpalinjaa on monipuolisin ja edustavin näyte, mitä itärajalle on linnoitusketjusta kunnostettu.

Museon lisäksi Miehikkälässä on rakennettu vaellusreitistö ja siihen liittyvät opastetut vaellukset erämaasaunoineen ja korsuyöpymisineen. Vaelluksia ryhmille järjestää miehikkäläläinen Korsumatkat – Bunker Tours –yritys läpi kesä- ja syyskauden. Yrityksellä on käytössään maan parhaat Salpa-asema –oppaat. Myös alueen reserviläisjärjestöt järjestävät kerran kesässä vaelluksen, jolle ryhmien ohella voivat luontevasti osallistua myös yksittäiset linnoitushistoriasta kiinnostuneet luontoystävät.

Salpa-aseman rakentamiseen osallistui suurimmillaan 35 000 miestä ja 2 000 naista, lottaa. Työmaata pidetään edelleen Skandinaavian suurimpana yksittäisenä työkohteena.

Linnoitukseen rakennettiin yli 700 erilaista kestolinnoituslaitetta, joista valtaosa on teräsbetonikorsuja. Kenttälinnoitteita tehtiin noin 3 000 kappaletta. Taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin tai louhittiin 350 km ja kaivantoestettä lapioitiin 130 km. Piikkilankaestettä pystytettiin 315 km ja panssariestelinjaa 225 kilometriä. Viime mainittuun on peruskalliosta yksitellen louhittu ja kuljetettu vähintään kolmen tonnin painoisia estekiviä peräti noin 400 000 kappaletta.

Järeitä, silloin noin miljoona markkaa (tämän päivän rahassa noin puoli miljoonaa euroa) maksaneita, teräsbetonikorsuja rakennettiin yli 400 kappaletta.  Yhden tällaisen maavaraisen järeän korsun rakentamiseen tarvittiin 5 000 säkkiä, a´ 50 kg, sementtiä. Tuolla sementtimäärällä valaisi komeasti 50 omakotitalon perustukset.

Esimerkkinä korsun mittasuhteista voi mainita vaikkapa majoituskorsun makuuhuoneiden väliseinän paksuuden. Kun se omakotitalossa on useimmiten kakkosneloskoolaus ja lastulevy, niin korsussa se on metri umpibetonia. Katossa on 2,1 metriä teräsbetonia. Ulkoseinä on paksuimmillaan vihollisen tulosuunnassa 2,5 (2,3, kirj. huom.) metriä ja takaseinä ohuimmillaan 1,4 metriä betonia.

Majoituskorsun varustuksiin kuului oma kaivo tai usean sadan litran vesisäiliö, korsuliesi (puuhella) ja käsin veivitettävä ilmastointikone. Korsut olivat kaasutiiviitä. Viemäröinti päättyi salakaivoon, joten senkään kautta ei korsuun voitu johtaa myrkyllisiä taistelukaasuja.

Muun sisustuksen osalta tärkeimmät osat olivat puusta tehdyt makuulaverit, kahdessa tasossa. Valaistus tukeutui öljylyhtyihin. Käymäläkin korsusta löytyi, jos taistelutilanne ei olisi sallinut ulkosellaisen käyttöä. Sisäkäymälä oli yksinkertaisesti puureunuksin varustettu kannellinen ämpäri.

Salpa-aseman rakentamisessa yksi tärkeä osa oli työn laadunvalvonta. Se näkyy vielä tänä päivänä korsujen betonipintojen sileytenä ja ehjyytenä. Esimerkiksi betonimuottilaudoissa ei sallittu lainkaan vajaasärmää. Vastaavasti betoninvalmistusta ja betonin koostumusta seurattiin jatkuvin laboratoriokokein.

Kansankielellä myös Salpalinjaksi kutsutusta linnoituskokonaisuudesta on siis tehty matkailukohde, jossa erityisesti Miehikkälässä ollaan edelläkävijöitä. Kuluvan kevään aikana ratkeaa valtakunnallinen ideakilpailu, jolla haetaan täydennystä jo olemassaolevaan Miehikkälän Salpa-asema –tarjontaan.

Matkailukohteen markkinointia vaikeuttaa edelleen se, että Salpa-asema oli sotasalaisuus Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Suuri yleisö ei siis tiedä eikä tunne Salpa-asemaa, eikä osaa sitä tutustumismielessä kaivatakaan. Vasta linnoitukseen tutustuttuaan vierailijoiden silmät avautuvat: ”Miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?”

Nyt esimerkiksi asuntomessujen vierailla on ainutlaatuisen hyvä mahdollisuus poiketa itärajalla saakka hakemassa vertailukohdetta ja kontrastia Kotkassa näkemäänsä. Salpa-aseman ”asumukset” rakennettiin turvaamaan suomalaisten oikeus asumiseen vapaassa suomalaisessa kulttuurissa sekä valitsemaan itse asuinpaikkansa ja –muotonsa. Salpa-asemalla on välillinen vaikutus asumiseemmekin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Salpalinjan hyötyjä ja haittoja

Salpalinjan rakentaminen itärajalle oli tuohon aikaan vähintäänkin nykyistä moottoritien rakentamista vastaava myllerrys. Maita ja mantuja jäi sotatilalain nojalla huomattava määrä linnoitteiden alle.

Vahinkoja korvattiin ja laitteiden alle jääneet maa-alueet lunastettiin valtiolle. Korvauksiin kukaan tuskin oli tyytyväinen. Talvisodan näyttämä varoitus itärajan takaa lievensi maista luopumisen tuskaa. Toisaalta vasta äsken nähdyt evakkojen taivallukset kohti läntä muistuttivat, että uuden rajaseudun ihmisille olisi paljon huonomminkin voinut käydä. Evakot menettivät kaikki; linnoitus vei vain osan ja loi turvaa siihen, että enemmästä ei tarvitsisi luopua.

Suuri rakennustyömaa pani liikettä moneen taloudelliseen asiaan. Se loi työpaikkoja. Tosin paikallisille ihmiselle, joista suurin osa sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, työtä löytyi satunnaisesti, kenties erityisosaamisten kautta. Nimittäin maan elintarvike- ja polttoainehuolto edellytti maatalousväestön pysyvän ”lestissään”, töissään. Linnoitustyövoimaa palkattiin ensisijaisesti kaupungeista työvoimatoimistojen kautta.

Sen sijaan maatalousväestökin hyötyi linnoittajista juuri nimenomaan elintarvikkeiden ja varmasti myös halkojen ja muun puutavaran myynnin ansiosta. Myös linnoittajien majoituspalvelut, kortteerit, toivat jonkin roposen isäntien ja emäntien taskuun. Linnoituskylien kaupat varmasti tekivät tiliä, sikäli kuin tavaraa oli myydä tiskin päältä tai alta.

On täysin selvää, että vaikka linnoittajien huolto oli isojen organisaatioiden käsissä, niin taloudellista hyötyä jäi varmasti muutenkin paikkakunnalle. Esimerkiksi kotipitäjässäni Miehikkälässä oli välirauhan aikana parhaimmillaan linnoittajia liki yhtä paljon kuin asukkaita. Alueelle puolustukseen ryhmittynyt armeija toi tietysti oman lisänsä väenpaljouteen. Kun on ihmisiä, on kaikenlaista kulutusta.

Kansantaloudellisesti Salpalinja ei ollut pelkkää rahan menoa, jos nyt ei oteta juuri tässä huomioon sen sotilaallista merkitystä. On nimittäin täysin selvää, että jotenkinhan valtion olisi pitänyt huolehtia yli 400 000 siirtolaisesta, evakosta. Linnoitustyöt olivat juuri sillä hetkellä mitä hyödyllisin työllisyyskohde. Se tarjosi työtä ja se piti joka tapauksessa tehdä. Siirtolaiset olivat siis etuasemassa, kun linnoitustyöpaikkoja täytettiin. Näin näiden kahden asian tarpeet kohtasivat. Siitä hyötyi välillisesti koko kantaväestö.

Olen varmaan tälläkin palstalla muutamaan kertaan ihmetellyt, että mistä ihmeestä Suomessa löytyi rahaa välirauhan aikana linnoittamiseen ja myös kaikkeen muuhun maanpuolustusvalmisteluun. Sitähän välirauhan aika oli monella tapaa. Vastaus on yksinkertainen: talvisota opetti, mikä vaara kansaamme idästä uhkaa. Sen valtaosa suomalaisista tajusi. Ja kun se ymmärrettiin, niin asiat pantiin tärkeysjärjestykseen. Silloin se oli maan puolustaminen. Hyvä niin. Salpalinjassa ei tarvinnut taistella. Se täytti tehtävänsä olemassaolollaan.

Korsun betonityön vaateita ja vaatimuksia

Salpalinjan tyypillinen järeä teräsbetonikorsu on konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu. Pelkästään niitä on rakennettu 168 kappaletta. Muita saman kokoluokan korsuja tehtiin enemmän kuin toinen mokoma.

Suurin osa korsuista on pyritty rakentamaan kallioon, mutta myös maavaraisia korsuja on varmasti kymmeniä. Yhteen maavaraiseen korsuun on laskettu menevän betonia noin 560 kuutiometriä. Siihen tarvittiin 250 000 kg sementtiä ja miljoona kiloa kiviainesta, hiekkaa ja soraa.

Betonimassojen määrä tulee ymmärrettävämmäksi, kun sementin laittaa 50 kilon säkkeihin. Niitä on silloin oltava yhtä korsua varten betoniaseman varastossa 5 000 kpl. Sen ajan kuorma-auto pystyi kuljettamaan kenties 50 – 60 säkkiä sementtiä kerrallaan, siis lähes sata kuormaa sementtiä!

Kiviainesta tarvittiin myllyjen vieressä 400 kuutiota, silloin 400 autokuormaa! Sekin on melkoinen sorakasa. Vettä pelkästään betoniin meni noin satatuhatta litraa, sata tuhannen litran kuormaa! Siihen päälle kasteluvesi valetun betonin kuivumisen hidastamiseksi ainakin kesäaikana.

Betonimuotin, kansanomaisesti betonilaudoituksen, tekemiseen käytettiin 430 neliötä täyssärmälautaa.

Kun valukorkeudet seinänjatkeilla olivat lähes viisi metriä ja esimerkiksi vihollisen puolen etuseinän paksuus oli 2,3 metriä, niin valupaine vaati äärimmäisen vahvat tukirakenteet muotille. Siinä on pitänyt olla ”kakkosnelosia” varsin tiheässä tukikoolonkina sekä niiden vaakatukina.

Myöskään katon alustukipuiden, töttipuiden, määrää ei Salpa-kirjallisuus kerro, kattovahvuushan oli aina 2,1 metriä betonia. Paljon lienee oikea määre. Täytyy sanoa, että muottien periksiantamisia ei korsujen sisäseinä- ja kattorakenteissa näe.  Ulkoseinät ovat suurimmaksi osaksi maalla ja kivellä peitettyjä, mutta tuskin moisia virheitä olisi niissäkään sallittu.

Terästä, 18 mm pyöräterästä (harjaterästä ei silloin ollut käytössä), meni yhteen maavaraiseen korsuun 45 000 kiloa. Betoniraudoituksen teko ei ollut siis pikkujuttu sekään.

Itse betonivalu tehtiin lattiaa lukuunottamatta yhtämittaa, keskeytyksettä kymmenen kuution tuntivauhdilla. Tärytys ja sullonta piti tehdä huolella. Valettava pinta-ala oli seinienkin osalta kymmeniä neliöitä, puhumattakaan katosta. Valusaumojen välttämiseksi tärystys ja sullonta on ollut jatkuvaa. Tuskin on liioiteltua sanoa, että sullojia on pitänyt olla hiha hihassa kiinni.

Betonia valettiin läpi vuoden jopa 20-asteen pakkasilla. Betoni itsessään tuottaa lämpöä. Kylmä ei ollut ongelma, paitsi valujen ulkopinnoissa. Mutta tuskin monessakaan kohdin betoni on päässyt jäätymään. Jos olisi, se ei olisi kovettunut ja betoniraudat olisivat pinnoissa näkyvissä murentuneen valumassan jäljiltä; kaikkiin jälkipaikkauksiin tarvittiin linnoitustoimiston tarkastajan hyväksyntä.

Kova pakkanen on ollut hankala myös valuvälineiden osalta. Lapiot ja betonikärryt, jotka saattoivat olla jopa puusta tehtyjä, pakkasella helposti paksuuntuivat jäätyvästä betonista. Myös keskusbetoniasemilta kuljetuksiin käytettyjen kuorma-autojen laidat ja lava voivat ”turvota” samasta syystä.

Aiemmin viitattu betonin kastelu liian nopean kuivumisen ja sitä kautta halkeiluvaaran takia vaati huomattavan määrän kasteluvettä. Toisaalta yksi ongelma saattoi olla helleaikana paksujen valumassojen liika kuumeneminen. Milläpä betonimassaa sitten muulla jäähdytit kuin vedellä, jos ”ylikuumenemista” tapahtui. Muistutettakoon, että korsun kattoon valetussa betonikuutiossa oli 450 kiloa sementtiä! Nykyiset normaalivalut taidetaan tehdä puolta pienemmillä sementtipitoisuuksilla.

Muun muassa tämän tyyppisiä asioita on siis yhden korsun betonitöissä esiin saattanut tulla. Nämä näkökulmaotannat olen pengannut Salpalinja-kirjallisuudesta ja keskusteluista alan ammattilaisen kanssa.

JK. Otto Aura inspiroitui tästä. Lue: http://otonkirja.blogspot.fi/2013/07/hieman-salpalinjasta.html?spref=fb

Valokuvat Salpavaellus 2013

Salpavaelluksen 2013 valokuvat ovat alla olevien linkkien takana katsottavissa.  Ajatus on, että kuvat löytyisivät tätä kautta vaikkapa hakusanoilla Salpavaellus kuvia 2013, valokuvia Salpavaellukselta tai Salpavaellus kuvat.

Kuvasarja linkin takana Salpavaelluksen 2013 päätösjuhlan yhteydessä paljastetusta Rauhan rakentajat -muistomerkistä. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5901440163858437553

Tähän perään kuvasarja Rauhan rakentajat -muistomerkin rakentamisprosessista, kuvat: Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5903327102244905585

Laatuaikaa linjalla -reitti. Kuvat: Salpavaellus 2013 /  Armi Oinonen
https://plus.google.com/photos/115232574212395935010/albums/5899053651234913649?authkey=CIn_vJrgo_e9iAE

Maanpuolustusjuhla 30.6.2013 Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902357450226587905

Illanviettoa Pyyhinlammella. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902648802215627505

Komentajan vierailu Salpavaelluksella ja Eteläisen Rantamaan reitin alkukilometrit. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902618835815907713

Luumäen linnoitteet -reitin tunnelmia. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen.
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902660303607649553

Polkupyöräreitti ja muutama kuva vielä mukana pyöräilleiden rauhanturvaajien iloksi muistomerkin paljastuksesta. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Rainer Fabricius. Alun kolme alamäkipyöräilykuvaa on T Ahosen otoksia, kaikki muut siis Fabrin.
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902694456054031313

Vielä paikallislehti Kaakonkulman kesätoimittajan Emilia Ristolan kuvakatsaus täydentämään osaa edellä olevaa Salpavaelluksen kuvitusta. Lisätty 24.7.2013:
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5904163707202449585/5904163966413156690?pid=5904163966413156690&oid=109160698378724670804

Kuorma-autokalusto Salpalinjalla

Salpalinjan rakentamisessa avainasemassa tietysti monen muuan asian kanssa on ollut materiaalin kuljetukset. Rautatiet oliva kaukana, samoin kuin osa maanteistä. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historiassa kerrotaan, että Salpa-aseman rakentamiseksi tehtiin uutta tietä 353 kilometriä ja vanhoja teitä korjattiin 452 kilometriä.

Viime sotien aikana kuorma-autoilla oli kysyntää paitsi vahingoittumisalttiissa armeijan sota-ajoissa, tietysti myös linnoitustöissä. Välirauhan aikana linnoitustoimiston käytössä oli yli tuhat kuorma-autoa. Niistä 60 prosenttia oli muutettu puukaasukäyttöisiksi, olivat siis ”häkäpönttö”-autoja.

Salpalinja-työmaalla kuorma-autoja on sanottu olleen puolet silloisesta Suomen kuorma-autokannasta. Voisiko se tarkoittaa näihin töihin vapaana olevia ja soveltuvia autoja? Täytyihän muun yhteiskunnan kuljetukset toimia. 1940-luvulla Suomessa oli kuorma-autoja enemmän kuin henkilöautoja. Google ei tähän hätään löytänyt minulle tilastotietoa autojen määristä sotavuosina.

Salpalinjan rakentamisesta on näilläkin sivuilla kerrottu, että sen ajan tavallinen kuorma-auto pystyi kuljettamaan vain yhden estekiven kerrallaan tai vain kuution betonia. Asia tulee todistettua ja ymmärrettäväksi, kun liitän oheen valokuvan kesältä 2012 Salpalinja-museon työnäytöksestä. Tuo auto on ollut sodassa ja se on saatu jos ei käyttö- niin ainakin korjauskelpoisena takaisin. Nyt se on siis entisöity. Auton merkin varmaan joku kommenttiosiossa julkaiseekin.

 

Lyhyesti sanottuna auton hytti ja nokka on jotakuinkin yhtä pitkä kuin lavakin. Kippi oli mekaaninen yhden tai kahden miehen veivitettävä ratkaisu. Omat vaaransa on siinäkin. Muistan lapsena, kun isoisäni sai vanhasta kuorma-autosta tehdyn traktorin peräkärrin veivistä leuoilleen. Vammojen laatua en muista, mutta kovaa se lyö, jos lukitussalpa ylösnostaessa ei loksahdakaan rattaan hampaille.

Kuorma-autoyrittäjille riitti siis töitä enemmän kuin jaksoivat ja ehtivät ajaa. Pervetiiniä ja viinaakin käytettiin piristeinä sillä seurauksella, että aina ei tiellä pysytty!

Vielä muutamia lukuja muistutukseksi joistakin kuljetusmääristä. Estekiviä ajettiin 350 000 – 400 000 autokuormaa, kivi / kuorma. Maavaraiseen korsuun meni betonia 560 kuutiota, se on 560 autokuormaa. Teräsbetonikorsuja Salpa-asemassa on noin 450 kappaletta, joista suurin osa on osaksi tai kokonaan kallioon rakennettuja, jolloin betonia ei mennyt aivan maavaraisen korsun määrää. Pallokorsujen, 254 kpl Salpa-asemassa, betonitarpeet olivat vain 24 kuutiota / kpl. Muun materiaalin kuskaaminen ja huoltoajot ovat luku sinänsä.

Salpalinja-työmaalla on vetojuhtina ollut myös hevosia. Jostakin olen lukenut tai nähnyt luvun 3 500 hevosta. Ainoa kirjallisuudesta tai sitten opettajieni suusta tullut yhteys hevosiin on mielessäni ollut maininta, että estekivien ympärille, siis maahan monttuun kaivetun kiven ympärille tuli hevoskuorma sepeliä kiilakiviksi, kenties myös routaeristykseksi. Aivan varmasti hevosia on käytetty muuhunkin kevyeeseen ajoon.

Salpalinjan taistelusuunnitelma?

Minulta on muutaman kerran kysytty, onko olemassa Salpalinjasta taistelusuunnitelmia. Kysymyksissä on tarkoitettu tietenkin puolustustaistelusuunnitelmia. En ole osannut vastata muuta kuin, että en ole kirjallisuudessa erillisistä taistelusuunnitelmista tehnyt havaintoja, enkä itse niitä nähnyt enkä niistä kuullut.

Uskon edelleen, että Salpalinjasta ei ole erikseen puolustustaistelusuunnitelmia yksinkertaisesti siitä syystä, että Salpa-asema, puolustuslinnoitus, on taistelusuunnitelma jo itsessään. Linnoituksen rakenteet määrittävät hyvin pitkälle taistelun kulun. Totta kai mahdollisessa taistelussa tilannejohtaminen antaa sijaa tai pakottaa omiin tilanteen mukaisiin ratkaisuihin. Sitä vartenhan lähijohtajat, ryhmänjohtajat, joukkueenjohtajat ja komppaniapäälliköt ovat olemassa.

Taistelun kulku Salpa-asemassa olisi saattanut olla jotensakin seuraavanlainen:

Ensinnäkin puolustukseen ryhmittyvät kenttäarmeijan joukot olisi pikaisesti perehdytetty linnoituksen laitteisiin ja niiden yksityiskohtiin aina jokaista ilmastointiventtiilin asentoa ja poteroa myöten. Perehdyttäjinä olisivat olleet tätä varten perustetut linnoituspataljoonat ja erilliset linnoituskomppaniat.

Taistelu kohti pääasemaa hyökkäävää vihollista vastaan olisi alkanut tykistön, se on linnoitustykistön, kenttätykistön ja kranaatinheittimistön tulella tulenjohtajien osoittamiin maaleihin ja osin etukäteen mitattuihin sulkumaaleihin. Pääaseman edessä olevissa etuasemissa olisi viivytetty ja hidastettu vihollisen liikettä, saatu se kenties pysähtymään ja altistumaan entistä enemmän puolustajan tykkitulelle.

Riippuen ilmatilan hallinnasta puolustajat ilmavoimat olisivat tietenkin kuluttaneet vihollista parhaan kykynsä mukaan ja ainakin yrittäneet pitää ilmaherruuden käsissään.

Etumaaston selkeät hyökkäysurat, tiet, olisivat pioneerit miinoittaneet, virittäneet panoskaivot laukaisuvalmiiksi, panostaneet sillat ja niin edelleen. Tulvitusjärjestelmiin olisi vesi nostettu toimintakorkeuteen, niin kuin kesällä 1944 tehtiinkin.

Hyökkääjän lähestyessä kivi- tai kaivantoesteitä peliin tulevat miinakentät, suorasuuntausaseet, panssarintorjuntatykit kenttä- ja kantalinnoitetuista asemista. Vihollisjalkaväen lähestyessä tankkien suojassa kiviesteitä mukaan liittyvät teräsbetonikorsujen konekiväärit ampuen kiviesteiden suuntaista sivustatulta samoin kuin korsujen pst-tykitkin. Myös kenttälinnoitetut kk-pesäkkeet aloittavat laulunsa tilanteen (vihollisen tykkitulen) sen salliessa.

Vielä tässä vaiheessa vihollisen tulivalmistelu pakottaa puolustajan avoasemien miehityksen pysymään korsuissaan suojassa. Siinä vaiheessa kun jalkaväen rynnäkkö alkaa, siirtyy vihollisen tulivalmistelu puolustusasemien taakse ja tällöin puolustava jalkaväki pääsee miehittämään omat asemansa ja aloittamaan torjuntataistelun käsiaseilla.

Mikäli vihollinen pääsisi puolustajan asemiin, taistelu jatkuisi lähisyvyydessä, johon myös panssaritorjunnassa oltiin kesän 1944 torjuntataisteluiden kokemusten perusteella valmistauduttu.

Taistelu saattoi jatkua myös teräsbetonikorsuissa vielä, vaikka vihollinen olisi ne saartanut. Tällöin olisi pyydetty, mikäli viestiyhteydet olisivat olleet kunnossa, omalta tykistöltä tuli-isku korsun päälle (kestivät tuhannen kilon lentopommin täysosuman) ja eliminoitu sisäänpyrkivää vihollista myös lähipuolustusaukoista, tähystyskuvusta korsukonepistoolilla ja kranaatinpudotusaukoista.

Reservin vastaiskuja olisi varmaankin tarvittu. Siihen tärkeimmissä suunnissa oli varauduttu rakentamalla lähisyvyyteen muutaman sadan metrin päähän pääasemasta teräsbetonisia majoituskorsuja reservin suojatiloiksi.

Karkeasti kuvattuna jotenkin noin taistelu Salpalinjassa olisi kulkenut. Ja jos pääasemasta olisi pitänyt esimerkiksi todennäköisimmässä painopistesuunnassa Virolahden ja Luumäen suunnassa luopua, olisi taistelua jatkettu Hamina-Taavetti –linjassa ja tarvittaessa vielä Kymijoki-linjassa. Ja täytyy muistaa, että hyökkääjän voimia olisi tuossa vaiheessa jo ratkaisevasti heikennetty, eikä suurvaltakaan olisi ehtymättömästi pystynyt syöttämään uutta voimaa sitkeän puolustajan kimppuun.

Taistelu Salpa-asemassa olisi ollut sotahistorioitsija Sampo Ahton mukaan verisin koskaan Pohjoismaissa. Siinä olisi ratkaistu Suomen kohtalo. Tätä jossittelua ei tietysti tarvita, koska Salpalinja olemassa olollaan hoiti osaltaan tehtävänsä, jonka kunnioitetut sotiemme veteraanit loistavalla tavalla sitä ennen taistelurintamilla pohjustivat. Suomi oli liian kova pala Stalinin Neuvostoliitolle. Suomi säilytti itsenäisyytensa ja itseääräämisoikeutensa, saavutti viime sodissa tavoitteensa.

Juha Kilpeläinen lähetti tämän kartan joka kuvaa 3. prikaatin vastuualuetta syksyllä 1944. Tämäkään ei ole varsinainen taistelusuunnitelma, pikemminkin kartta puolustuslinjoista. Varmaan tarkempiakin suunnitelmia tehtiin, ainakin kylmän sodan vuosina. Minäkin ainoassa Salpalinjaan liittyvässä kertausharjoituksessani 1970-luvun alussa tiedustelin ja piirsin erään torjuntakomppanian kohdalla sissiylläkköpaikkoja ja kätköjä Salpalinjan maastoissa jossakin kotiseudullani. Ne piirrokset jäivät lukkojen taakse sotilaspiiriin.

Palautteen kautta eteenpäin

Viikko on kulunut sulatellessa 20. Salpavaelluksen tapahtumia. Päällisin puolin jäi oikein hyvä maku suuhun. Joitakin asioita olisi tietysti pitänyt tehdä hieman toisin ja jatkossa varmaan tehdäänkin. Palautetta vaeltajilta, maanpuolustusjuhlan yleisöltä ja kanssajärjestäjiltä kootaan yhteen. Sitä voi pikku yksityiskohtia myöten surutta lähettää sähköpostiini terho.ahonen@haminetti.net. Myös tämän blogin kommenttiosio on käytettävissä.

Salpavaellus-idean ydin on, että sen avulla ja mahdollisimman asiantuntevasti esitellään mukavassa seurassa Salpalinjaa, suomalaisen maanpuolustustahdon monumenttia. Salpalinja on nähtävyys, kun siihen liitetään opastus. Yhdessä ne ovat siis samalla paitsi matkailukohde myös aatteellisen maanpuolustustyön väline, viestikapula. Salpa-asema viestittää olemassa olollaan maanpuolustustyön ytimen; on varauduttava pahimpaa, vaikka kukaan ei toivo pahimman tapahtuvan.

Viime sotien aikaan tuo pahin oli konreettista maan miehittämisen ja yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaisen muuttamisen uhkaa. Tehty työ osaltaan sen torjui. Tänä päivänä uhkat ovat kenties toisenlaisia. Niihinkin pitää varautua. Maanpuolustus on maan ja sen kansalaisten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolustamista.

Suomi on saanut elää rauhan aikaa noin 70 vuotta. Joku voi ajatella, että perinteisiä sotia ei enää tule. Uskoo ken tahtoo. Suomalaiset poliitikot torjuivat vielä 1938 varustelumäärärahojen lisäämisen perustelulla, että eihän nykyaikana, siis vuonna 1938, enää tule maailmansotia! Hieman vanhempi väki muistaa, kun Marja-Liisa Hämäläinen hiihti kultamitaleita Sarajevon olympialaisissa vuonna 1984. Muutama vuosi sen jälkeen paikka oli sotatantereena! Kuka olisi uskonut kisojen aikana.

Maanpuolustukseen valmistautuminen ei ole sotilaallista uhoa. Miten esimerkiksi Salpalinja olisi voinut olla uhka kenelläkään? Sehän oli ja on puolustuslinnoitus. Ei sen avulla kukaan hyökkää minnekään. Maanpuolustaminen ei ole uhka, sen laiminlyöminen on.

Jos ja kun Salpavaellus osaltaan on pystynyt välittämään osallistujilleen vuodesta 1994 lähtien suomalaista maanpuolustustahtoa ja auttanut ymmärtämään sen merkityksen, on tapahtuma lunastanut paikkansa ja tehtävänsä. Silti suomalaisista puhuttaessa yli viisi miljoonaa kansalaistamme ei ole vielä Salpalinjaan ja sen sanomaan perehtynyt. Tekemistä siis Salpavaelluksellakin riittää.

Salpavaelluksella on aina muutamia kymmeniä vaeltajia, jotka vuodesta toiseen tai aika-ajoin osallistuvat tapahtumaan. He ovat luoneet paineita järjestäjille miettiä, mitä uutta heille keksittäisiin. On kyllä paljon keksittykin, mutta oma vaatimaton mielipiteeni on, että peruspolulta ei pidä kauas poiketa.

Viittaan noihin yli viiteen miljoonaan suomalaiseen, jotka eivät ole käyneet Salpalinjassa sitä ensimmäistäkään kertaan. Heille meidän pitäisi Salpavaellusta rakentaa. Siihen riittäisi periaatteessa ihan se sama konsepti kuin ensimmäisellä vaelluksella 1994 oli: tehdään kaksi perusreittiä, jotka päättyvät Miehikkälään; eteläinen ja pohjoinen.

Silti meidän ei tarvitse unohtaa vakituisia vaeltajiamme. Kun oppaiden taso ja tietämys on valtavasti parantunut viime vuosien aikana, tehtäköön vanhoille vaeltajakonkareille oma spesiaalireittinsä ja pantakoot kaikkein tietävimmät asiantuntijat heille oppaiksi. Sieltä löytyy uutta ja kiinnostavaa yllin kyllin. Ja ensikertalaisille keskitytään kertomaan ja näyttämään ne perusasiat, jotka päivässä parissa kohtuudella ehtii ja minkä vastaanottajat ehtivät ja kykenevät myös sulattamaan.

Samalla kun kaikki opasryhmässä olevat lähtevät samalta viivalta liikkeelle, ei tule sitä tunnetta, että olenpa tyhmä ja hölmö kun en edes sitä ja tätä tiedä. Nimittäin kun ryhmässä on sekaisin ensikertalaisia ja lähes kaiken tietäviä vaeltajakonkareita, niin viime mainituille saattaa tulla ymmärrettävä ja inhimillinen tarve tahtomattaan ja tahattomasti olla kaikkitietäviä. Jokainen meistä taas tietää, että aina se ei tunnu mukavalta. Kun pannaan konkarit omiin ryhmiin ja ensikertalaiset omiin, niin homma saattaisi toimia tältäkin osin paremmin. Tästä on puhuttu heti vaelluksen jälkeen. Huomio ei siis ole minun keksintöni.

Näillä ajatuksilla kohti uusia blogiaiheita. Salpavaellus saa jäädä nyt muhimaan hyvinä muistoina toistaiseksi itsekunkin mieleen.

Risto Sivulan kiitossanat

Salpavaelluksen johtajan Risto Sivulan kiitospuhe päätösjuhlassa 30.6.2013.

Herra kenraali, kunnioitetut sotiemme veteraanit, salpavaeltajat, hyvät naiset ja herrat!

Salpalinjan perinneyhdistykselle parhaat kiitokset saamistamme huomionosoituksista, kiitos.

Samalla kiitän kenraalimajuri Parkattia, kun toit komentajan terveiset kaikille vaeltajille tähän päätöstilaisuuteen, kiitos.

Vaelluksen ensimmäisenä vuonna mukana ollut Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt pyysi välittämään sydämellisen tervehdyksensä kaikille vaeltajille.

Alkuaan kertaluontoiseksi ajateltu Salpavaellus-tapahtuma on kertautunut nyt 20 kertaa.

Peruskuvio tapahtumassa on säilyttänyt hyväksi koetun muotonsa. Toki pientä muutostakin on ajan saatossa tullut. Vaeltajien määrä vuosittaisessa tapahtumassa on vaihdellut muutamasta kymmenestä noin 200 henkeen.

Salpavaellus-organisaatio otti lisää haasteita parisen vuotta sitten. Vaellus perehdyttää myös RUK:n oppilaat Salpalinjan saloihin Terho Ahosen ja muiden asiansa osaavien oppaiden johdolla ja näin tietoa välittyy myös nuorten tulevien upseereiden kautta ympäri maata.

Juhlavuoden kunniaksi Salpavaellus palkitsee eräitä henkilöitä Salpavaelluksen eteen tehdystä pyyteettömästä työstä. Samalla jaan muistoesineen Kenraalimajuri Parkatille ja Kymenlaakson aluetoimiston edustajalle majuri Pasi Kallioniemelle.

Pyydän edellä mainittujen henkilöiden lisäksi seuraavia henkilöitä saapumaan tänne eteen:
Arto Lavento Salpavaellusidean isänä sekä Erkki Rikkola, Petri Rajajärvi, Pekka Krouvi, Hannu Ilves, Jukka Sillanpää, Armi Oinonen ja Kimmo Salmela.
Onnittelut palkituille!

 

Kiitän järjestäjiä ja kaikkia vaeltajia. Kaikki ovat päässeet turvallisesti perille!

Kiitos ja hyvää kesää kaikille!

Perinneyhdistyksen puheenvuoro

Salpalinjan Perinneyhdistyksen puheenjohtajan, eversti evp Arto Mikkosen puhe Salpavaelluksen päättäneessä maanpuolustusjuhlassa Miehikkälässä 30.6.2013

Kunnioitetut veteraanit ja lotat,                                                          

Arvoisat Salpalinjan rakentajat,

Hyvät naiset ja herrat!

Minulla on ilo ja kunnia Salpalinjan Perinneyhdistyksen edustajana onnitella Salpavaellusta ja sen organisaatiota puuhamiehineen 20-vuotisesta työstä Salpalinjan tunnettavuuden edistämiseksi. Vaellukset eri reitteineen ovat olleet paras mahdollinen tapa tutustua Salpalinjaan. Tapahtuman toteutus on kasvattanut vuosien aikana monia Salpalinjan asiantuntijoita ja ystäviä niin tänne Miehikkälän ympäristöön kuin laajemmallekin

Salpalinjan perinneyhdistys perustettiin 11 vuotta sitten vaalimaan Salparakentajien perinnettä ja edistämään Salpalinjan tunnettavuutta. Yhdistys on toteuttanut tarkoitustaan tuottamalla kirjallista ja sähköistä materiaalia Salpalinjasta, järjestämällä tapahtumia ja tukemalla käytettävissä olevin keinoin muita Salpatoimijoita tai asiasta kiinnostuneita. Yhdistys on myös koonnut piiriinsä monia Salpalinjan asiantuntijoita ja harrastajia. Viimeisin, toivottavasti tulosta tuottava toimenpide oli keväällä, kun yhdistys jätti Valtioneuvoston kansliaan esityksen nimetä Salpalinja ”Itsenäisyyden monumentiksi ” vuonna 2017 Suomen viettäessä itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlavuottaan.

Uskon, että te kaikki tunnette Salpalinjan historian ja merkityksen hyvin, joten en puutu näihin. Tämän hetkisestä tilanteesta totean, että Salpalinjan omistaa Valtiovarainministeriö ja sitä hallinnoi Senaattikiinteistöt. Se teetti Museovirastolla vuosi sitten valmistuneen kaksivuotisen linjan inventointihankkeen, jossa todettiin rakenteiden sijainti ja kunto. Tämän ja joidenkin muiden kriteerien perusteella on määritelty kohteet ja alueet, joita tullaan jatkossa suojelemaan. Salpalinja ei kuulu tällä hetkellä muinaismuistolain piiriin, mutta suojelu tapahtuu mm kaavoituksen avulla. Myös suojelulainsäädäntöä ollaan kehittämässä.

Käytännön tapahtumana Lappeenrannan seudulla on meneillään hanke, jonka tuloksena  valmistunee Salpapolulle jatkoa Luumäen kautta Lappeenrantaan. Hankkeessa kehitetään myös Salpa-portaalia.

Hyvä juhlaväki

Salpalinjan perinneyhdistyksen j a Salpavaelluksen tavoite on sama, tehdä Salpalinjaa tunnetuksi. Tämän takia perinneyhdistys haluaa tässä hienossa juhlassa palkita joitakin vaelluksen puuhamiehiä. He ovat olleet mukana alusta alkaen tai johtaneet järjestelyjä vuosikausia.

Perinneyhdistyksellä on mahdollisuus palkita Salpa-rakentajan ansiomitalilla. Se voidaan myöntää Salpalinjan rakentajalle tai huoltotehtävissä olleelle. Se voidaan antaa myös erittäin aktiivisesti linnoittamisen perinnetyössä toimineelle henkilölle. Tätä ennen mitaleja on myönnetty 185 kappaletta

Salpalinjan perinneyhdistyksen hallitus on myöntänyt Salpa-rakentajan ansiomitalin seuraaville henkilöille:                                                                                                                                     

- Eero Kaasalainen                                              - Reino Pietikäinen

- Jukka Lappi                                                       - Risto Sivula

- Hannu Lavonen                                                  - Kari Tahvanainen

- Jorma Mänttäri

Onnittelen palkittuja ja toivon teille intoa jatkaa edelleen työtä Salpalinjan parissa.

 

Hyvä juhlaväki, Salpalinjan ystävät, toivotan teille kaikille hyvää kesää.

Paavo Kiljusen muistomerkkipuhe

Suomen Rauhanturvaajaliiton puheenjohtajan, kenrl evp Paavo Kiljusen Rauhan rakentajat –muistomerkin paljastuspuhe Miehikkälän Salpalinja-museolla 30.6.2013

Salpalinja oli osoitus peräänantamattomuudesta

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, herra kenraali, hyvä juhlaväki!

Olemme paljastamassa Rauhan rakentajat –muistomerkkiä, jolla kunnioitetaan Salpalinjan rakentajien uutteraa työtä Isänmaamme itsenäisyyden ja kansamme vapauden puolesta.

Salpalinja oli Suomen suurin rakennustyömaa, jossa työskenteli enimmillään 35 000 rakentajaa. Muonitushuollosta vastasi 2 000 lottaa.

Salpalinjan kestävyyttä ei koskaan koeteltu taisteluissa. Pelkällä linnoituksen olemassaololla oli kuitenkin tärkeä merkitys sodan lopputulokselle.

Torjuntataisteluissa uhrautuvasti taistelleitten sotilaiden tavoin Salpalinjan rakentajat osoittivat hyökkääjälle peräänantamatonta tahtoa puolustaa kansamme vapautta ja vastustaa tarjottua orjuutta. Tietoisuus linnoitteen olemassaolosta vähensi hyökkääjän etenemishalua ja toisaalta antoi puolustajalle uskoa puolustuksen pitävyyteen.

Arvoisat kuulijat!

Jämijärven kappalainen totesi vuonna 1871 ilmestyneessä kirjassaan seuraavaa: ”Mutta joka ei tunne eikä kysy isäinsä ja maansa vaiheita, se elää itsekkäisesti ja umpimähkään ja on omassa maassansa juuri kuin muukalainen”.

Tänään täällä Miehikkälässä paljastettava muistomerkki on selkeä osoitus tekijöidensä syvästä historian tuntemuksesta ja veteraanisukupolven uhrauksien arvostuksesta.

Kymenlaakson Rauhanturvaajat teki hienon aloitteen, johon Suomen Rauhanturvaajaliiton oli helppo tulla mukaan. Muistomerkki on näkyvä jatko jokakesäiselle Salpavaellukselle, jossa rauhanturvaajat ovat olleet alusta alkaen mukana yhdessä muiden täkäläisten maanpuolustajien kanssa. Uskon, että koko Kaakonkulman maanpuolustusväki on täysillä tämän hankkeen takana.

Kiitän kaikkia muistomerkin toteuttamiseen eri tavoin osallistuneita talkoolaisia ja tukijoita. Erityisesti haluan mainita Kymenlaakson Rauhanturvaajat ja puheenjohtajansa Mikko Räinän hankkeen käynnistäjänä. Kalle Räinä on ansiokkaasti vastannut muistomerkin suunnittelusta ja pystytyksen taiteellisesta johdosta. Kivimateriaalilla ja kuljetuksilla ovat hanketta tukeneet Työyhteenliittymä Haminan Kehä (Kesälahden Maansiirto Oy ja YIT), työmaa-insinööri Marja Mattinen ja turvallisuuspäällikkö Risto Sivula.

Hanketta ovat tukeneet myös Haminan Rautakauppa Oy ja toimitusjohtajansa Mika Urpa-lainen, Suomen Kiviteollisuus Oy ja sen työnjohtaja Heikki Savolainen, koneurakoitsija Muisto Korpela, rauhanturvaaja Teuvo Ruippo sekä Miehikkälän kunta ja Salpalinja-museo. Lukuisa joukko yksityisiä henkilöitä on ollut hankkeessa eri tavoin mukana. Lämmin kiitos kaikille tekijöille ja tukijoille.

Hyvä juhlaväki!

Rauhan rakentajat –muistomerkki symboloi päättäväisyyttä ja peräänantamattomuutta, jota Salpalinjan rakentajat osoittivat. Suomalaiset rauhanturvaajat ovat maailman kriiseissä antaneet oman panoksensa samoin periaattein. Muistomerkki on suomalaisten rauhantur-vaajien kunnianositus ja kiitos sotavuosina Suomea puolustaneille miehille ja naisille.

Olkoon tämä Rauhan rakentajat –muistomerkki osaltaan muistuttamassa arvokkaista viime sotiemme aikaisista perinteistä ja sotasukupolven urotöistä niin sodassa kuin rauhassa. Kannustakoon se meitä kaikkia pitämään hyvää huolta kauniista ja hyvästä Isänmaastamme.

Kenrm Parkatin puhe Salpavaelluksella

ISSL:n komentajan, kenraalimajuri Veli-Pekka Parkatin puhe Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa 30.6.2013 Miehikkälän Salpalinja-museolla

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, herra kenraali, arvoisat vaeltajat ja maanpuolustusjuhlayleisö!

Toivotan teidät tervetulleeksi tähän Salpavaelluksen päättävään maanpuolustusjuhlaan, joka on myös Salpalinjan perinneyhdistyksen Salpa-tapaamispäivän päätapahtuma. Puolustusvoimien arvostusta tätä tapahtumaa kohtaan osoittaa se, että puolustusvoimain komentaja kenraali Ari Puheloinen on asettunut tilaisuuden suojelijaksi. Kenraali Puheloinen osallistui vaellustapahtumaan viime perjantaina ja lähetti terveisensä juhlaamme.

Tänä viikonloppuna jo kahdennenkymmenennen kerran järjestetyssä Salpavaelluksessa olemme saaneet tutustua maamme parhaimmistoon kuuluvien oppaiden opastamana viime sotien aikaisen suomalaisen maanpuolustustahdon kestävään monumenttiin - Salpalinjaan.

Salpalinjan linnoittaminen lähti liikkeelle runsaan viikon kuluttua Talvisodan päättymisestä, kun ylipäällikkö marsalkka Mannerheim päätti Inkilän herraskartanossa Juvalla käydyn neuvottelun tuloksena, että linja Klamila - Luumäki on viipymättä linnoitettava. Talvisodan kokemukset olivat osoittaneet, että puolustustaisteluissa ilman suojaa olevat joukot väsyivät nopeasti ja kärsivät suuria tappioita. Tarvittiin siis linnoitettu puolustusasema.

Linnoittamisella olikin kiire, sillä Talvisodan rauhansopimuksen edellyttämät alueluovutukset merkitsivät Suomen puolustusmahdollisuuksien ratkaisevaa heikkenemistä Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Kaikki aiemmin itärajan suojaksi rakennetut linnoitteethan jäivät luovutetuille alueille.

Talvisodan rauhansopimus ei poistanut Neuvostoliiton hyökkäyksen uhkaa. Päinvastoin, Neuvostoliitolla oli vahvat joukot rajan tuntumassa. Tapahtui rajaloukkauksia ja uusia teitä ja lentokenttiä rakennettiin rajan läheisyyteen. Hyökkäyksen uhka ja epävarmuus vaikuttivat siihen, että linnoitustyöt käynnistyivät nopeasti ja rakentamiseen osoitettiin ennennäkemättömän paljon työvoimaa ja muita resursseja.

Salpa-asemaa pidetään eräänä vahvimmista toisen maailmansodan aikana rakennetuista linnoitusketjuista. Suomenlahdelta Savukoskelle, ja sieltä kenttälinnoitettuna aina Jäämerelle saakka ulottuva Salpalinja on yhä Suomen suurin rakennustyömaa. Erityistä kunnioitusta linjan rakentamisessa ansaitsevat linjan kulun ja asemien sijoittamisen sekä puolustusasemarakenteiden teknillinen suunnittelu sekä se, että se on pääosin rakennettu sitkeiden suomalaisten rakentajien hartiavoimin.

Linnoituksen on laskettu maksaneen tuon ajan rahassa ilman ulkomaista työvoima-apua yhteensä noin 2,5 miljardia markkaa. Pelkästään vuonna 1941 linnoittamiseen käytettiin 1,1 miljardia markkaa eli noin viisi prosenttia valtion budjetista. Se on suhteellisesti yhtä paljon kuin koko tämän vuoden puolustusbudjetin osuus valtion budjetista. Nykyään suositun jos -historian kirjoittaja voisi pohtia, mikä olisi ollut Talvisodan kulku, jos nuo rahat olisi käytetty Kannaksen linnoittamiseen pari vuotta aiemmin.

Talvisodan jälkeen Salpalinjan merkitys oli siinä, että se osoitti Neuvostoliitolle Suomen puolustustahtoa ja samalla päivä päivältä rakentamisen edistyessä paransi joukkojen taisteluedellytyksiä. Näin ollen se omalta osaltaan vaikutti myös siihen, että Suomi välttyi uudelta Neuvostoliiton hyökkäykseltä. Jatkosodan alussa vankka puolustusasema etelässä mahdollisti Karjalan armeijan muodostamisen ja hyökkäyksen aloittamisen Talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamiseksi.

Jatkosodassa Pääaseman ja Vammelsuu - Taipale aseman murruttua kesäkuun alkupuolella 1944, tilanne koettiin Päämajassa jo lähes epätoivoiseksi. Salpa-asema muodosti kuitenkin tällöin puolustustaistelujen henkisen selkärangan ja viimeisen linnoitetun torjuntatasan, jota onneksi ei tarvinnut käyttää. Hyökkäyksen pysähdyttyä Kannaksella Neuvostoliitto olisi tarvinnut merkittävät lisävoimat koko maan tai edes Etelä-Suomen valtaamiseen. Tässä lainaan sotahistorioitsija Sampo Ahdon sanoja:

"Tätä puolustusasemaa ei testattu koskaan, se ei joutunut taisteluun. Joku voi sanoa, että mitä hyötyä siitä sitten oli. Todellisuudessa linnoitus, joka on ollut niin vahva, ettei sitä vastaan kannattanut edes hyökätä, on parhaiten täyttänyt tehtävänsä."

Salpalinja oli sotataidollisesti viimeisiä kiinteisiin puolustusasemiin perustuvia linnoitusketjuja. Siihen päättyi monia satoja vuosia kestänyt linnoitusperinne. Näin massiivisia puolustusasemia ei enää ole. Toisen maailmansodan jälkeen sotataito on muuttanut muotoaan. Linjapuolustuksesta on luovuttu ja siirrytty aluepuolustukseen. Linnoitteiden suojaa tarvitaan toki tänäkin päivänä, mutta linnoittamisperiaatteet ja rakentamistavat ovat muuttuneet. Toisaalta voi todeta, että salpalinjan linnoitteet antaisivat vielä tänäkin päivänä hyvän suojan erilaista tulivaikutusta vastaan.

Yhtenä merkittävimmistä toisen maailmansodan linnoitusketjuista Salpalinja kuuluu Museoviraston määrittelemiin Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiiri ja sen jäsenyhdistykset ovat esittäneet Valtioneuvostolle Salpalinjan nimeämistä Itsenäisyytemme Monumentiksi Suomen itsenäisyyden 100 v. juhlavuonna 2017. Toivon aloitteelle menestystä.

Arvoisa juhlayleisö

Uskon, että tämä vaellustapahtuma innostaa meitä kartuttamaan tietojamme maamme historian ratkaisuvaiheista. Salpa-aseman merkitys sodan, rakentamisen ja omalta osaltaan myös rauhan monumenttina on kiistaton. Jyhkeine korsuineen ja muine rakenteineen se muistuttaa meitä niistä valtavista ponnisteluista, joita sotaveteraanimme ja rakentajaveteraanimme sekä koko sotiemme sukupolvi toteutti. Ilman heidän uhrauksiaan olisi maamme historia saanut synkän suunnan. Emme myöskään voisi ylpeinä lukea lehdistä, että Suomi kulkee turvallisuudessa ja vakaudessa koko maailman kärjessä. Maanpuolustuksesta huolehtiminen on tämän turvallisuuden ja vakauden ylläpitämistä.

Kiitän lämpimästi Salpalinjan perinneyhdistystä sekä Luumäen, Virolahden ja Miehikkälän reserviläisjärjestöjä hienosti järjestetystä vapaaehtoisvoimin toteutetusta vaellustapahtumasta. Kiitos myös puolustusvoimien puolelta vahvasti tilaisuuden järjestelyissä mukana olleelle RUK:lle. Edelleen kiitoksen meitä viihdyttävästä musiikista ansaitsevat mainiot muusikkomme: rakuunasoittokunta, rauhanturvaajien Faitteri-soittokunta, kapellimestari musiikkieverstiluutnantti Harri Saksa ja tangokuningas Jukka Hallikainen sekä laulaja Raija Bernitz, häntä säestävä Pertti Husu ja nuori näyttelijä Antti Peltola.

Kannustan kaikkia tulemaan vaellukselle taas ensi vuonna ja innostamaan mukaan myös muita luontoliikunnan ja historian harrastajia. Toivotan teille kaikille hienoa juhlaa ja hyvää kesää.

Neljä hyvää syytä osallistua Salpavaellukselle!

20. Salpavaellus on rakennettu huolella. Erityistä painoa on laitettu reitteihin, reittivalikoimaan. Järjestäjien rasitteena reittien suunnittelussa on yksinkertaisesti Salpalinjan rakenne. Kun liikutaan maantieteellisesti varsin suppealla alueella, uuden etsiminen niille kymmenille vaeltajille, jotka vuodesta toiseen tulevat mukaan, on vaikeaa.

Tällä kertaa rohkenen väittää, että kaikki neljä reittiä ovat omalla tavallaan uusia. Ensimmäistä kertaa osallistuville kaikki on uutta, useammin mukana olleillekin aina joku reitin osa tai asia on uutta. Yksityiskohdat loytyvät reittikuvauksista Salpavaelluksen sivuilta kunkin reitin kohdalta tai tästä blogistakin viime joulu- ja tammikuulta.

Aloitan kestoltaan pisimmästä, Eteläisen rantamaan reitistä. Reitti painottuu nimensä mukaisesti kertomaan ja näyttämään, miten vihollinen olisi Salpalinjassa pysäytetty historiallisen rantatien (nykyinen museotie Virolahdella) suunnassa. Ensimmäinen yöpymispaikka on upea Harjun oppimiskeskuksen Rantaharju-sauna Suomenlahden rannassa. Silti muutama kilometri on jo linnoitteita nähty ja kuultu myös hieman, miten rannikkopuolustus nivoutuu Salpa-asema –kokonaisuuteen.

Luumäen linnoitteet –reitin erikoisuus ja painopiste on lauantaina nimenomaan Luumäellä. Käynti Taavetin linnoituksessa vie ajatukset Suvorovin linnoitusketjuun. Välillä Salpalinjaa Askolassa ja sitten käynti Kotkaniemessä on joillekin kenties tuttua, monelle uutta. Myös ensimmäisen maailmansodan aikaiset patterityöt otetaan reitillä esille. Tällä kertaa haetaan siis kyseisellä reitillä rohkeasti ajallista syvyyttä linnoittamiseen pysyen silti samoissa maantieteellisissä maisemissa.

Lasten ja nuorten laatuaikaa linjalla –reitti on mielenkiintoinen kokeilu siitä, innostuvatko lasten läheiset aikuiset tuomaan nuorensa kuulemaan ja näkemään lähihistoriaamme. Ajatuksena on, että läheisen aikuisen seurassa lapset ja nuoret voisivat turvallisesti vähän kerrallaan ottaa vastaan Suomen maanpuolustushistoriaa, jota varmasti jokaisen iso- tai isoisovanhemmat ovat olleet tavalla tai toisella tekemässä.

Oppaiden kertomukset eivät nuorille välttämättä jää ensikerralla mieleen, mutta niitähän voidaan sitten kotona kerrata vanhemman kanssa aina kun asia mieleen juolahtaa. Näin viikonvaihteen kokemus ja ehkä elämyskin voi jatkua vielä kauan eteenpäin.

Polkupyöräreitti muutaman vuoden tauon jälkeen painottuu tällä kertaa myös aivan uusiin ja vähän puhuttuihin puolustuslinjoihin itärajan pinnassa unohtamatta pääasemaakaan.

Rajan läheisyydessä saadaan kouriintuntuvasti myös kuvaa siitä, mitä uusi raja niin talvisodan kuin jatkosodan jälkeen käytännössä merkitsi esimerkiksi niille säkkijärveläisille, joiden maat raja pirstoi kahden valtakunnan alueelle. Tässä on aasinsiltaa myös sille, miksi myös rauhanturvaajia on suositeltu osallistumaan polkupyöräreitille. Puolustusvoimilta saadaan käyttöön 30 polkupyörää, omaa ei siis välttämättä tarvitse mukaan tuoda.

Edellä on siis lyhyesti kuvattu ne neljä hyvää syytä, neljä erilaista reittiä, osallistua 20. Salpavaellukselle viikko jälkeen juhannuksen. Tuosta valikoimasta löytyy mieluinen jokaiseen makuun.

Ja jokaisen neljän hyvän syyn kruunaa yhteinen päätösparaati, yhteinen komea maanpuolustusjuhla sunnuntaina myös niille, jotka tällä kertaa eivät vaeltaen osallistu tapahtumaan. Kaiken huippuna rauhanturvaajien Salpalinjan rakentajien kunniaksi pystyttämän Rauhan rakentajat –muistomerkin paljastaminen. Tervetuloa!

Salpalinjan kulttuuriarvo

Jälkikirjoitus jäljempänä olevaan:

Hain Miehikkälän kunnan kulttuurirahastolta toukokuussa yleisesti hakuun pantua apurahaa henkisen ja taloudellisen kulttuurin vaalimiseksi ja kehittämiseksi Miehikkälän kunnassa. Hakijoita oli kaksi, minä olin toinen.

Ja uskokaa tai älkää, Miehikkälän kunnanhallitus myönsi minulle päivää ennen kuin tämä viimeisin blogipostaus on kirjoittu 300 euron apurahan Salpalinjan salat -blogin kirjoittamiseksi. Summa on heidän päätöksensä ja ylittää komeasti korkeimmatkin odotukseni. Ensimmäinen apurahani koskaan lämmittää tietysti kovasti, mutta myös se että Miehikkälän kunta arvostaa tätä vapaaehtoistyötäni. Samoin kuin myös te lukijat! Nöyrä kiitos!

* * *

Kansallinen kulttuuri on merkittävä osa kansallisvaltiota, niin Suomessakin. Kulttuuri ja historia kulkevat käsikädessä. Kulttuuria syntyy joka päivä ja joka päivä sitä jää historiaan. Tämän päivän kulttuuriteot ovat uutisia, eilistä vanhemmat kulttuuriteot ovat historiaa. Jotkut isommat vanhat tapahtumat tulevat kirjatuksi jopa valtakunnan historiaan, pienemmät paikallishistoriaan ja merkityksettömät asiat vaietaan siihen paikkaan.

Sotilaskohteen, kuten esimerkiksi juuri Salpalinjan osalta tilanne on ristiriitainen. Kun sitä rakennettiin, kohde oli salainen, siitä ei kerrottu, sitä ei uutisoitu. Historiaan, arkistoihin jäi vain rakentamisdokumentteja, käskyjä, suunnitelmia ja piirustuksia. Vanhoista sanomalehdistä on turha lähteä etsimään uutisia esimerkiksi Salpalinja harjakaisista, ei edes yhdenkään korsun harjakaisista, vaikka ne yksittäisenä kohteena vetävät vertoja jollekin tämän päivän rivitalolle tai vastaavalle.

No ajan myötä, sitten kun sen sotilaallinen merkitys mitätöityi, Salpalinjastakin on tullut historiaa. Siitä on tullut Suomen historiaa ja paikallishistoriaa jokaisella paikkakunnalla, jossa sen rakenteita sijaitsee. Ja kun se on historiaa, on se varmasti myös kulttuuria.

Tämän vuoksi kaikki paikalliset Salpalinjaa koskevat taltioinnit ovat myös kulttuuria ja siis myös paikallishistoriaa. Paikallishistorian ymmärtäminen vaatii tietysti myös tietoa laajemmasta kokonaisuudesta, viitekehyksestä niin kuin nykyinen muoti-ilmaisu asian viestittää. Jotta ymmärtää paikalliset ratkaisut, on tiedettävä miten se suureen kokonaisuuteen asettuu.

Salpalinjan rakentamisen aikana kymmenet tuhannet linnoituksen rakentajat eivät salaamissyistä tienneet juuri muuta kuin mitä itse tekivät ja rakensivat. Laajat kokonaisuudet olivat vain ylempien johtoportaiden hallussa. Ja siihen oli uskominen ja luottaminen.

Rohkenen arvella, että monilla Salpalinjan paikkakunnilla ei vieläkään tiedetä, miten juuri heidän kohdallaan olevat rakenteet ovat kokonaisuutta palvelleet. Siksi on erinomainen asia, että siellä täällä pitkin itärajaa on asioita kirjattu ylös kylähistorioihin, kuntahistorioihin ja vaikkapa vain lehtijuttuihin.

Lehtien, varsinkin paikallislehtien vuosikerrat ovat erittäin hyvää historiamateriaalia. Lähtökohdaksi pitää ottaa olettama, että lehdissä on yleensä enemmän sellaisia juttuja, jotka pitävät paikkansa kuin mitkä eivät. Esimerkiksi minä olen ihan kenties muutamaa yksittäistä numeroa lukuunottamatta tallentanut kaikki oman paikkakuntani paikallislehden, Kaakonkulman, vuosikerrat ainakin vuodesta 1980 lähtien. Monta kertaa olen sieltä tiedonmurusia löytänytkin.

Sotilaallisen näkökulman lisäksi Salpalinjan rakentaminen satoine ja tuhansine vieraspaikkakuntalaisina vaikutti monilla tavoin kunkin kylän tai taajaman elämään rakentamisvuosina. Harmi, että niitä ei silloin paljon kuvattu eikä kerrottu. Nyt ne olisivat mielenkiintoista luettavaa ja nähtävää. Siksi kaikki ponnistelut tuon ajankuvan taltioimiseksi ovat tärkeitä ja kannustettavia.

Salpalinjan osalta muistitiedon kerääminen aikalaisilta alkaa olla viime hetkillä. Mutta pitää muistaa, että on myös niitä nuorempia polvia, jotka ovat noita puheita kuulleet. Nekin kannattaisi ja pitääkin kirjata talteen. Puutteineenkin nekin tiedon jyväset ovat arvokkaita. Historian ammattilaiset osaavat kyllä sitten yhdistellä tiedon palaset kokonaisuuksiksi tai arvioida, missä kerronta ja tapahtunut eivät kohtaa.

Ja tähän lopuksi yksi Salpalinjan kulttuurinen merkitys, joka sekään ei ole ihan vähäinen. Tämä kirjoitus on luettavissa osin myös Salpalinjan ansiosta suomen kielellä!

Lehdistötiedote Salpavaelluksesta

Tiedote 7.6.2013
Lehdistölle vapaasti käyttöön

Kenraalit kärjessä Salpavaelluksella

Puolustusvoimain komentaja, kenraali Ari Puheloinen osallistuu 20. Salpavaellukselle. Hän tutustuu Eteläisen rantamaan reitin alkupäähän Virolahden Ravijoella perjantai-iltana 28. kesäkuuta. Ennen sitä hänet tapahtuman suojelijana perehdytetään lyhyesti vaelluksen historiaan ja Salpalinja-museoon Miehikkälässä.

Itä-Suomen sotilasläänin komentaja, tuore kenraalimajuri Veli-Pekka Parkatti vaeltaa sunnuntaina 30. kesäkuuta aamupäivällä Miehikkälässä. Hän kulkee loppupätkän Luumäen linnoitteet sekä lasten ja nuorten Laatuaikaa linjalla –reittien mukana.  Hän ottaa myös vaeltajat vastaan ja puhuu  tapahtuman päättävässä avoimessa maanpuolustusjuhlassa Miehikkälän Salpalinja-museolla.

Juhlan yhteydessä paljastetaan Kymenlaakson Rauhanturvaajien pystyttämä Rauhan rakentajat –muistomerkki. Sen paljastaa Suomen Rauhanturvaajaliiton puheenjohtaja, kenraaliluutnantti evp Paavo Kiljunen. Rauhanturvaajat osallistuvat vaelluksen polkupyöräreitille.

Kiinnostus juhlavaellusta kohtaan on ennakkoon aiempia vuosia selvästi suurempi. Ilmoittautumisaikaa on juhannukseen saakka. Reittikuvaukset ja ohjeet löytyvät salpavaellus.net –sivuilta.

Salpavaelluksen maanpuolustusjuhla on tällä kertaa myös osa Salpalinjan Perinnehdistyksen vuotuista Salpaperinnepäivää. Puolustusvoimista toimintaa paikalla esittelee Kymenlaakson aluetoimisto.

Juhlaa tahdittavat Rakuunasoittokunta sekä rauhanturvaajien Faitterit-soittokunta. Tangokuningas Jukka Hallikainen esiintyy PV:n entisen ylikapellimestari Harri Saksan säestyksellä. Raija Bernitziä säestää Pertti Husu. Juhlan juontaa Antti Pakkanen.

Lisätietoja:

Vaellusjohtaja Risto Sivula, 044 080 4616 tai työ 050 581 0454

Tiedottaja Terho Ahonen 040 504 0293

terho.ahonen@haminetti.net
 

20. Salpavaellus kohta käsillä

Perustin tämän blogin maaliskuussa 2010 tavoitteena Salpalinjan ”yleismarkkinoinnin” ohessa tiedottaa Salpavaelluksesta. Olin ottanut vaelluksen tiedottajan pestin muutamaa kuukautta aikaisemmin Virolahden kunnanjohtajaksi valitulta, entiseltä Kaakonkulman päätoimittajalta Osmo Havuaholta.

No homma ei ollut minulle aivan vieras. Viiden ensimmäisen vaelluksen tiedottaminen oli vastuullani 1994-98. Osanottajamäärältään viides vuosi oli alkuvuosien heikoin. Järjestelyorganisaatio katsoikin minua sillä silmällä (ainakin minusta itsestä siltä tuntui), että eikö Terho ole hoitanut tehtäviään. Muiden vielä tärkeämpien työkiireiden takia ehdin tehdä vain sen, minkä olin tehnyt ennenkin. Olin kirjoittanut tiedotteita ja lähettänyt niitä postimerkkejä liimaten vähintään saman määrän kuin aiemminkin. Se vaan ei riittänyt. Salpavaellus ei ollut enää uutinen, eivätkä ”puffit” menneet aiemmassa mitassa lehdissä läpi.

Tuo vain kertoo, että vaikka kuinka paljon tekisi, paikallaan ei pidä polkea. Pitää uudistua, uudistaa työtapoja ja tuotettakin. Jos ei muuta, niin pitää polkea samat askeleet vaikka uuteen paikkaan, uuteen lumeen. No, nyt on tässä yritetty käyttää näitä nykyajan vimpaimia hyväksi, on tätä blogia, on facebookin Salpavaeltajat-ryhmää, Salpavaellus-tuotetta ja sähköpostia. Toivottavasti joku niistä tai ne yhdessä purevat.

Muistutan, että Salpavaelluksen tiedottaminen on tehty koko ajan käytännöllisesti katsoen nollabudjetilla. Joskus on esitteitä painettu. Siinä kaikki. Kyllähän rahaa saisi lehti-ilmoituksiin poltettua vaikka kuinka, mutta suostuisivatko vaeltajat sen osanottomaksuissaan maksamaan? Epäilen. Nykyhinnoilla järjestäjille ei jää mitään, ei tosin ole tarkoituskaan. Salpavaellus on niin osanottajille kuin ennen kaikkea järjestäjille vapaaehtoista maanpuolustustyötä ja siinä eri toten viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon näyttöä ja iskostamista nykysukupolville.

Salpavaelluksen tiedottaminen on siinä mielessä turvallista, että tuotteen laadun ja käyttämieni laatusanojen välillä ei ole ristiriitaa. Sanoilla on katetta. Siitä Salpalinja itsessään pitää huolen.

Nyt siis alkaa olla käsillä 20. Salpavaelluksen eteen tehdyn tiedottamisen realisoiminen.

Ilmoittautuneita viikko jälkeen juhannuksen samottavalle vaellukselle on jo nyt enemmän kuin moniin vuosiin tähän aikaan. Niin pitääkin, sillä järjestelyt kaikin puolin, sen tiedän, on tehty niin vetovoimaisiksi, kuin ison organisaation eväillä pystymme. Sille työlle odotamme palkintoa. Se on runsas osanotto vaellukselle.

Edellä olevasta huolimatta tähän mennessä ilmoittautuneilla ei kateta edes kuljetuksia, saatikka sapuskoita. Siksi. Uskallan kehottaa, että jos joskus itsekullakin on ollut aikomuksena pistäytyä Salpavaelluksella edes kerran, niin nyt on se hetki. Kuluttajasuojan nimissä on toki varoitettava ensimmäistä kertaa mukaan tulevia: Salpalinjaan jää koukkuun!

Salpavaellukselle ilmoittautuminen on helppoa. Kuka pystyy lukemaan tätä blogia, pystyy menemään www.salpavaellus.net -sivustolle ja sieltä löytyvät niin reittikuvaukset kuin ilmoitautumisohjeetkin. Reittipäälliköt odottavat ilmoittautumisia keskiviikkoon 19.6 mennessä. Tietysti senkin jälkeen mukaan pääsee, jos tilaa on, mutta se aiheuttaa järjestäjille pikkuisen lisää hommaa, mutta sitä vartenhan täällä kaakonkulmalla tätä työtä tehdään.

Osallistumispäätöksessä ei kenelläkään tule olemaan mitään katumista. Ainoat katujat ovat niitä, jotka eivät nyt osallistu, mutta jotka kuulevat vaellukseen osallistujilta hämmästyttäviä, jännittäviä, hauskoja ja ainutkertaisia kokemuksia Salpalinjasta ja Salpavaelluksesta!

 

Mainittakoon, että juhlavaelluksen suojelija, Puolustusvoimain komentaja, kenraali Ari Puheloinen osallistuu vaellukselle perjantaina 28.6. Päätöspäivänä vaelluksen loppupätkälle osallistuu ja ottaa vaeltajat vastaan Salpalinja-museolla pidettävässä maanpuolustusjuhlassa Itä-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Veli-Pekka Parkatti.

Tervetuloa Salpavaellukselle!