Miten ihmeessä - en minä tiedä!

Salpalinjan rakentaminen viime sotien aikana silloisin menetelmin ja laittein on paikoin käsittämätöntä. Koneita tietysti oli, se vähän mitä oli, mutta nekin olivat sitä aikaa. Suurin rakentamisen voimavara on ollut miestyövoima. Ja kun senkään voima ei ole riittänyt, niin avuksi on pitänyt ottaa luovuus, sanalla sanoen konstit!

Minä pyysin lauantaina opastusryhmääni miettimään Ventonvuoren päällä Virolahdella, miten esimerkiksi tähystyskupu on mäenpäälle hilattu ja asennettu betonilaudoituksen ja raudoituksen päälle luolan tulenjohto- ja tähystyskuilun päälle? Kuvun ja kuilun katon leikkauskohdasta on alaspäin luolan lattiapintaan noin 14 metriä! Kuvun paino on noin 10 000 kiloa!

Aikansa mietittyään ja kun vastausta ei löytynyt, ryhmä kysyi minulta. Minä sanoin, että en minä tiedä!

Jos kupu on hilattu mäen päälle ulkoapäin, ei kuorma-autolla ole päässyt korkeussuunnassa ainakaan 4-5 metriä lähemmäs huippua ja sivusuunnassa matka on ainakin kaksinkertainen. Nuo metrimäärät ovat tässä mainittuna muistinvaraisia. Siis miten ihmeessä?

Minun on turha lähteä arvailemaan käytettyjä konsteja.

Arvuuttelen kuitenkin, joka tullee varmasti tyrmätyksi kommenteissa, mutta onpahan keskustelun herättäjä. Jos sitä kautta pääsisimme lähemmäksi ratkaisua.

Entäpä, jos puheena oleva kupu on nostettu huipulle louhitusta luolasta ja louhitusta avokuilusta ennen betonivaluja, ennen välitasanteita ja teräsovien asentamista. Tämä sillä edellytyksellä, että luolaan on päästy peruuttamaan kuorma-auto kuilun alle. Sitten vain ylös kuilun päälle järeätekoinen kolmijalka ja nosto ketju- tai vaijeritaljalla. Sen jokainen ymmärtää, että jos näin on menetelty, niin kukaan ei ole varmasti tohtinut seurata nostoa kuilun pohjalla! Noston varrella on ollut monta muttaa esimerkiksi se, että taljan lyhyehkö nostovara (näin luulen) on aina saatu uudelleen käyttöön.

Jos siis nosto on noin tapahtunut, niin sitten ylhäällä erinäisin keinoin kupu on siirretty aukon päältä sivuun, tehty tarvittavat muotti- ja raudoitus- ja valutyöt. Kun välitasanteet ja muut valutyöt on tehty, on päästy itse kuilun katon (2,1 metriä teräsbetonia) muotti- ja raudoitustöihin ja lopulta kuvun virittämiseen sen päälle ennen valua. Ei tunnu helpolta.

Seuraava kysymys on miten tulenjohtatason ja lattiapinnan välillä olevat kaksi välitasannetta on valettu. Mistä betoni on tuotu, ylä- vai alakautta? Molemmat lienevät mahdollisia, kun hieman ajettelee. Välitasoissahan on reilun miehen mittainen aukko puuportaiden kohdalla. Ja miten ylipäätään betoni tulenjohtokuilun katolle, useita kuutioita, on nostettu. Ämpäreillä kantamalla mäenrinnettä ylös vai?

Jääköön ajatusleikki tähän. Eikä tämä puheena oleva paikka ole ainoa Salpalinjassa, jossa nykyjärki ei auta ymmärtämään, miten kaikki on lopulta tehty ja aikaan saatu. Tässä saattaa olla yksi suola joka Salpalinjassa janottaa! Siis tiedonjano siitä, miten kaikki tuohon aikaan oikein tehtiin. Jos ja kun kirjallisia eikä muistitietovastauksia ole, ei ole muuta keinoa kuin asennoitua tuon ajan työntekijöiden ja työnjohdon pöksyihin ja alkaa käyttämään mielikuvitusta ja luovaa ajattelua. Se on varmaa, että ilman järjen käyttöä Salpalinja ei olisi sellainen ihmeteko niin kuin se nyt on.

Minusta ei olisi Salpalinjan tekijäksi, järki ei riitä!

Salpalinjan yhtenäisyys on epäyhtenäisyydessä

Salpalinja käskettiin rakentaa yhtenäiseksi Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Karjalan kannaksen jatkeella lyhin tie puna-armeijalle Helsinkiin olisi ollut juuri tuon alueen kautta. Mannerheim piti sitä kaikkein tärkeimpänä linnoitettavana alueena ja samalla myös vaarallisimpana Suomen kohtalon kannalta. Linnoittamalla sen vahvasti hän varmasti ajatteli Stalin olevan pakotettu etsimään kiertoreittejä, jotka taas olisivat kenties antaneet tuiki tärkeää aikaa puolustusjärjestelyihin.

Ja aikahan Stalinilla oli kortilla sotien aikaista ilmaisua niukkuudesta käyttääkseni. Hänellä ei ollut aikaa rajattomasti käyttää Suomen valtaamiseen, kun tärkeimmät kohteet hänen ehtyville hyökkäysvoimille olivat Keski-Euroopassa, Berliinissä. Seuraava kappale on suora lainaus  kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puheesta Miehikkälässä 29.6.2014:

”Hyökkääjän voima oli kulunut loppuun. Neuvostojoukkojen komentaja Govorov pyysi johdoltaan lisää joukkoja edetäkseen tavoitteeseensa Kymijoelle. Stalin määräsi 12.7.1944 hyökkäykset pysäytettäväksi. Tuota määräystä antaessaan Stalin otti huomioon, että suomalaisten talvisodan jälkeen rakentama ja kesän aikana viimeistelty Salpalinja olisi läpäistävä  määrittämänsä tavoitteen saavuttamiseksi. Tuohon ponnistukseen Neuvostoliitolla ei enää ollut aikaa. Oli tyydyttävä osavoittoon ja kiirehdittävä kohti Keski-Eurooppaa, jossa II Maailmansota tullaan ratkaisemaan.”

Mutta palataanpa tuohon Salpalinjan yhtenäisyyteen sen yhtenäiseksi käsketyllä osalla Suomenlahden ja Salpausselän välillä. Minun linnoitusammattilaisilta saamani käsityksen mukaan yhtenäisyys tällä 50-60 kilometriä leveällä kannaksella tarkoitti yhtenäistä taistelu- ja yhteyshautaverkostoa ja yhtenäistä panssariestettä, nimenomaan kiviestettä. Jälkimmäinen pitänee paikkansa muutamia esteiksi jo sinällään sopivien luonnonjyrkänteiden eteen jätettyjä pätkiä lukuunottamatta. Totuus on nähtävissä maastossa.

Sen sijaan taistelu- ja yhteyshautaverkoston osalta asia on nyt ilman alkuperäiskarttoja osittain uskon varassa. Ainakin pelloilta haudat on luotu viljelyksien tieltä umpeen tai niitä ei ollut välttämättä edes vielä kaivettu. Mutta metsissä liikkuessa on hyvin helppo uskoa, että yhtenäisyys kyllä tältäkin osin toteutui.

Kestolaitteiden, siis teräsbetonikorsujen ja –pesäkkeiden sekä luolien osalta yhtenäisyys on jo suhteellisempaa. Salpalinjan puolustuksen runko nojaa konekiväärien yhtenäiseen, maanpinnanmyötäiseen sivustatuliverkkoon. Tuo yhtenäisyys tuskin täysin toteutuu edes tässä puhutulla linnoituksen yhtenäisellä osuudella, vaikka konekiväärikorsuja ja – pesäkkeitä olisi täydennettykin sadoilla kenttälinnoitetuilla kk-asemilla, niitähän Salpalinjaan tehtiin 1250 kappaletta.

Linnoituksen yhtenäisyydellä ei välttämättä tarkoitettukaan sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, siis linnoituslaittein saavutettua yhtenäisyyttä. Tuossa aiemmin viittasin luonnonjyrkänteisiin panssariesteenä. Maastonkäyttö on siis hyvin tärkeä osa linnoittamista. Maasto voi olla suoranainen este tai se ohjaa hyökkäystä puolustajan toivomaan suuntaan. Jos maasto on sinällään este, minkä ihmeen takia sitä pitäisi lisää linnoittaa. Tiettömät metsäalueet, suot, mäet, louhikot ja vesistöt olivat nopeaan massiiviseen rintamahyökkäykseen moottoroiduilla joukoilla aivan varmasti rajoittavia esteitä. Pakkastalvella tietysti vähemmän kuin sulan maan aikana. Sen takia vesistöjen ja soiden länsirannat on varustettu mm. kiviestein.

On selvää, ettei viime sotien aikana supervallallakaan ollut sellaista kalustoa, jonka se olisi voinut laittaa eteen raivaamaan erämaihin tieverkkoa, hyökkäysuraa. Huonostikin puolustukseen varustautunut armeija olisi sitä pystynyt häiritsemään. Siksi on luonnollista, että Salpa-asema on rakennettu vahvimmaksi juuri niissä maastonkohdissa, jotka olivat luontaisia hyökkäysuria, joko valmiita teitä tai peltoaukeita. Viime mainittujakaan ei yhtenäisinä tuohon aikaan ollut.

No, miksi sitten Salpalinjaan on rakennettu esimerkiksi juuri panssarikiviesteet yhtenäisiksi, vaikka todennäköisyys niiden tarpeeseen jossakin Miehikkälän ja Ylämaan välisessä erämaassa oli vähäinen? Itse asiassa juuri noilla tiettömillä taipaleilla kiviesteet ovat turhankin massiivisia ja jopa liian isoista kivistä tehtyjä!

Uskallan tässä ääneen ajatella, että kun vihollistiedustelu hyvin tiesi linnoituksen kulun myös syvällä metsissä, niin se tajusi, että umpimetsässä hitaan etenemisen lisäksi vastassa oli ylipääsemättömiä esteitä ja niitä suojaamassa sielä täällä myös kantalinnoitettuja asekorsuja sekä tietysti joukkoja. Hyökkäysura oli poikki sielläkin. Eli linnoittaja päätteli, että vihollisen kannattaa sittenkin suunnata hyökkäysvoimansa luonnollisiin hyökkäysuriin. Ja ne puolustaja sulki hyvinkin tiiviillä ja yhtenäisellä linnoitusrakenteella.

Linnoitussuunnittelulla, rohkenen sanoa, myös tässä mielessä ohjattiin hyökkääjää puolustajan kannalta kaikkein vahvimpia asemia kohti.

Tämä jutun johtopäätös: puolustuslinnoitus voi olla yhtenäinen olematta sitä sananmukaisesti.

Uutisella ja uutisella on väliä

Viime talvena Helsingin Sanomat teki jymyuutisen siitä, että puolustusvoimat oli pitänyt kylmän sodan aikana Salpalinjan teräsbetonikorsuja kunnossa. Teräsovien saranoita oli rasvattu ja ruosteisia kohtia oli maalilla paikattu! Minä en nähnyt tässä mitään uutista, kun asia oli ainakin täällä ”etulinjassa” täysin tiedossa.

Ja mitä ihmeen uhkaa puolustuslinnoituksen vähäisestä kunnossapidosta syvällä sisämaassa on kenellekään, ei ainakaan rauhanomaista rinnakkaiseloa korostaville naapurimaille! Hyökkäyssotaan soveltuvia linnoituksia ei käsittääkseni ole olemassakaan, ellei panssarivaunuja sellaisiksi lasketa.

Vanhana lehtimiehenä haistoin todella merkittävän uutisen kaksi viikkoa sitten Salpavaelluksen päätösjuhlassa puhuneen itärajan asiantuntijan, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puheessa. Hän totesi yksiselitteisen painokkaasti, että Salpalinja täytti täydellisesti tehtävänsä, niin jo välirauhan aikana 1940-41 kuin kesällä 1944 ja vieläpä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin. Se esti olemassa olollaan Suomen miehittämisen!

Vaelluksen entisenä tiedottajana tajusin, että lyhennelmä Koskelon puheesta pitää ehdottomasti lähettää Suomen tietotoimistolle ja Hesarille sekä Ylen ja MTV3:n uutistoimituksiin. Tässä on se paikka ja sanoma, jolla Salpalinja ja sen merkitys nostetaan suomalaisten tietoisuuteen. Olihan kaiken lisäksi sopivasti 70 vuotta kulunut kesän 1944 torjuntaisteluista.

Lisäsin samaan referaattiin myös pätkän Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtajan Mikko Halkilahden puheesta, jossa hän vetosi puolustusmäärärahojen tason noston puolesta esimerkkinä juuri Salpalinja aikanaan. Viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon tuloksekas ilmentymä Salpalinja yhdistettynä nykypuolustuksen tasonnostovaatimukseen tukivat mielestäni erinomaisesti toisiaan. Tahto ja teot kulkevat käsikädessä. Siinä olisi ainekset uutiseen.

Mutta eipä ollut tiedotteesta ainesta uutiseen. Pettymykseni oli suuri, kun havaitsin, että Salpalinjan merkityksessä kenraalin sanomana ei ollut mitään uutista. Missään en nähnyt riviäkään lähetetystä referaatista. No, korjaan sen verran, että pääosin Miehikkälässä ja Virolahdella ilmestyvä paikallislehti Kaakonkulma paikalla olleena siteerasi Koskelon puhetta. Ei muut.

Olin siis täydellisen väärässä. Se että Salpalinja on täyttänyt täydellisesti tehtävänsä, ei ollut mikään uutinen. Ei, vaikka se ensimmäistä kertaa näin selväsanaisesti esiin tuotiin. Ei, vaikka sanojana oli tunnettu kenraali. Ei, vaikka tuona päivänä ei tapahtunut mitään lähellekään tuon arvoista uutista. Silti tuon päivän sähköiset uutiset ja seuraavan päivän lehdet olivat täynnä ties mitä, tässä tapauksessa minun näkökulmastani täysin toisarvoista palstan täytettä. Minä olisin ollut tyytyväinen yhden palstan pikkupätkään Salpalinjasta, mutta ei sitäkään, ei mitään!

Kyllä minä tiedän, mikä on uutinen. Se on uusi, ajankohtainen, merkityksellinen (tärkeä), läheinen ja ihmisiä kiinnostava asia. Sitä paitsi uutisessa ei tarvitse olla kaikkia noita osia yhtä aikaa.

Koskelon puheessa minusta olivat kaikki nuo elementit. Hänen kannanottonsa oli uusi ja selväsanaisin koskaan (tähän mennessä julkisesti sanottuna) Salpalinjan merkityksestä. Hänellä oli siihen painava asema Salpalinjan ja itärajan puolustuksen tuntevana ammattisotilaana. Aihe on erityisen ajankohtainen Ukrainan kriisin aiheuttamana turvallisuuskeskusteluna Suomessa. Maan turvallisuus kiinnostaa ja pitää kiinnostaa kaikkia suomalaisia. Itärajan tuntumassa, Salpalinjan vaikutuspiirissä asuu satojatuhansia suomalaisia. Se on siis läheinen monelle jo siksikin. Uutisen kriteerit olivat täydellisesti olemassa.

Mitä asialle voi tehdä ja mitä tämä vuodatus auttaa. Vastaus on, ei mitään. Ei auta muu kuin vain yrittää jaksaa levittää Salpalinjan sanomaa edelleen pienissä erissä pienin askelin. Isot erät ja isot askeleet eivät ylitä uutiskynnystä.

Tämä on vähän sama kuin aikanaan paikallisena lehtimiehenä seurasin täkäläisten pikkukuntien kunnanvaltuustojen kokouksia. Eniten keskustelua valtuutetuissa herättivät silloin markka-aikana muutaman markan koiraveron korotukset. Koiraveron määrä saattoi olla 20-40 markkaa vuodessa. Sen sijaan satojentuhansien markkojen hankkeet, puhumattakaan miljoonista, menivät läpi ilman puheenvuoroja! Miksiköhän? Vastaan kaiken varalta itse: Pienet asiat ymmärrettiin, isoja ei!

Tavoitetaso saavutettiin, työ jatkuu Salpavaelluksella

21. Salpavaellus on takana. Se sisälsi paljon tekemisen riemua, mutta myös sattuu ja tapahtuu -juttuja. Päällimmäisenä on ilo siitä, että viime vuoden jo silloin mieliä hivellyt 162 hengen kävijämäärä kasvoi edelleen nyt jo 203 vaeltajaan. Se on huippuluku kymmenen vuoteen. Tästä olen unelmoinut tiedottajana syksystä 2009, kun tehtävän 12 välivuoden jälkeen otin vastaan. Nyt tänä vuonna hyvänä tiedottajana jo oli res.vänr. Emilia Ristola.

Syitä suosioon on monia. Yksi voi olla vuodesta 2010 aloitettu vahva tiedottaminen. Siihen kaksi blogia alempana Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtaja Mikko Halkilahti ottaa kauniisti kantaa. Osana sitä ovat viime syksynä uudistetut omat nettisivumme. Siellä on käynyt viime marraskuusta lähtien yli 10 000 kävijää.

Erityisen ilahtunut olen nimenomaan Suomen Reserviupseeriliiton (RUL) panoksesta suojelijana. Se ei ollut rahaa eikä työvoimaa telttojen pystytyksessä. Se oli paljon näkyvyyttä ja sitä kautta myös henkistä tukea meille järjestäjille. Ja vielä mitä. Liitto laittoi maastoon ”tunnustelijoiksi” korkeimman johtonsa, puheenjohtajansa, I varapuheenjohtajansa, toiminnanjohtajansa ja kaksi liittohallituksen jäsentä. Siitä olemme hyvillämme. Tuore palaute heiltä on, että ”Meille RUL:n porukoille viikonlopusta jäi TODELLA HYVÄT tunnelmat.”

Symboliikkaa tai ei, RUL halusi myös antaa Salpavaelluksen ydinjoukolle tai sellaiseksi rinnastettavalle myös oman esineellisen tunnustuksen. Joukostamme kymmenen miestä sai kirveen ja teki meistä sananmukaisesti kirvesmiehiä. Vaikkakin palkinto on ymmärrettävä kiitoksena, minä haluan ymmärtää sen myös, että toiminnassamme on kehuista huolimatta kirveelle töitä.

No nyt on syytä muistuttaa, että saamamme lahjus on hyvin pieni ja lyhytvartinen retkikirves. Sillä pystyy tekemään vain pieniä askareita. Ja sen tunnustan, sellaiseen on suuri tarve, monet pienet asiat tarvitsevat juuri tuon kokoista työkalua. Isot asiat ovat näet aina kasa pieniä sellaisia. Kun pienet asiat ovat kunnossa, ovat isotkin.

Palaan tämän jutun alkuun. Tavoitteeni yhtenä Salpavaelluksen puuhamiehenä ja yhtenä todella monesta sydänverellään tätä hommaa tekevänä on ollut se, että kävijämäärä asettuisi tasolle, että osanottajamaksut kattaisivat kulut. Nyt on lähellä näin tapahtua. Se taas mahdollistaa sen, että joka käänteessä tekemistä ja uudistuksia mietittäessä ei aina tarvitse ajatella ensimmäisenä rahaa. Näin pystytään parantamaan vaelluksen laatua ja sisältöä. Yksi näistä on kuljetukset; jatkossa yritämme entistä enemmän keskittyä näkemisen ja kokemisen arvoisiin kohteisiin ja jättää ”puuduttavaa” siirtymäpatikointia vähemmälle! Totta kai liikuntanäkökulma pidetään kuvassa mukana edelleenkin.

Osanottajamäärän kasvu paljasti meille järjestäjille monia jo kuntoon luultuja asioita. Ne ovat suurimmalta osalta seurausta juuri siitä, että ”käsiteltävä” asiakasmäärä kasvoi. Vanhat pikkuvaellusten resurssit eivät riitäneet ja se näkyi kokonaisuutena pieninä, mutta kohdalle sattuvan vaeltajan kannalta kenties isoina puutteina. Valitan ja pahoittelen. Minunkin hyvin kokeneena järjestäjänä ja organisoijana olisi pitänyt ymmärtää noista muistuttaa, vaan en ymmärtänyt!

Edellä oleva tarkoittaa, että rohkenemme kuitenkin kohdata tarvittaessa jo vaikkapa ensi kesänä 250 henkeä lähentelevän osanottojoukon. Se alkaa olla kaikin puolin sopiva yläraja. Mutta siihen tarvitaan ennen kaikkea huoltopuolelle lisävoimia. Ensi syksynä päättyvän (viime kevään kurssin jatko-osa) opaskurssin myötä oppaita on uskoakseni tarpeeksi, tosin vain vähäksi aikaa. Mutta meillä on tarjolla monta hyvää ja motivoivaa ”aliupseerivakanssia” kykeneville miehille ja naisille. Tehtäviin ei ole paikkakunta-, mitään jäsenyys- tai Salpalinja-osaamisvaatimuksia. Riittää intohimoinen halu olla tekemässä vapaaehtoista maanpuolustustyötä viime sotien aikaisessa Salpalinjan rakentajien hengessä.

Tuo edellä kuvattu antaa myös vaelluksen taustaorganisaatiossa mukana oleville Luumäen Reserviläisille ja Kaakonkulman Reserviläisille oivan mahdollisuuden jäsenkuntansa vahvistamiseen osoittamalla heille samantien motivoivia tehtäviä Salpavaelluksella. Reserviläisille profiilin nosto on luontevaa siksikin, että Reserviläisliitto on 22. Salpavaelluksen suojelija vuonna 2015.

Ja lopuksi vielä yksi suuri ilon aihe Salpavaelluksen päätöshetkiltä viime sunnuntaina, kun jo kiireisimmät olivat autoilla lähdössä kotimatkalle. Kymmenen vuotta Salpavaellusta johtaneen Risto Sivulan tehtävän jatkajaksi lupautui 24-vuotias Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon hallituksen jäsen Antti Pakkanen. Se on myös parasta mitä Salpavaellukselle on tapahtunut vuosikausiin. Antin myötä katse kääntyy sotiemme veteraanien perinnön siirtämiseen hänen ikäluokilleen sen jälkeen, kun käytännön ketju veteraaneihin pikkuhiljaa luonnollista tietä katkeaa.

Salpalinja täytti täydellisesti tehtävänsä

Kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo

Salpalinjan Perinneyhdistys ry:n puheenvuoro Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa Miehikkälässä 29.6.2014.

Salpavaeltajat – Hyvät Salpalinjan Ystävät !

Onnittelen Teitä vaelluksen suorittaneet naiset ja miehet. Te olette nyt saaneet elävän kosketuksen maailman ainutlaatuisimpaan puolustusasemaan. Tämän puolustusaseman pääosat rakennettiin Suomen turvaksi heti talvisodan jälkeen. Salpalinjalla on ollut ennalta ehkäisevä pelotearvo syntymästään saakka. Se on täyttänyt täydellisesti tuon tehtävän, vaikka siinä ei ole koskaan taisteltu.

Tasan seitsemänkymmentä vuotta sitten suomalaiset kävivät ankaria torjuntataisteluja Karjalan kannaksen pohjoisosassa täältä noin 70-80 km:n päässä. Voisimme hyvin kuulla tänne tuon taistelun kumun. Neuvostojoukkojen raivokkaat hyökkäykset pysäytettiin kahden-kolmen viikon kuluttua Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella. Suomalaiset olivat saavuttaneet torjuntavoiton.

Hyökkääjän voima oli kulunut loppuun. Neuvostojoukkojen komentaja Govorov pyysi johdoltaan lisää joukkoja edetäkseen tavoitteeseensa Kymijoelle. Stalin määräsi 12.7.1944 hyökkäykset pysäytettäväksi. Tuota määräystä antaessaan Stalin otti huomioon, että suomalaisten talvisodan jälkeen rakentama ja kesän aikana viimeistelty Salpalinja olisi läpäistävä  määrittämänsä tavoitteen saavuttamiseksi. Tuohon ponnistukseen Neuvostoliitolla ei enää ollut aikaa. Oli tyydyttävä osavoittoon ja kiirehdittävä kohti Keski-Eurooppaa, jossa II Maailmansota tullaan ratkaisemaan.

Salpalinja täytti tuolloin toisen kerran ennalta ehkäisevän tehtävänsä. Ensimmäinen kerran näin tapahtui välirauhan aikana. Salpalinjasta oli näin muodostunut neuvostovoimille pelote, jonka taistelukykyä ei haluttu saattaa edes koetukselle. Tuo pelotevaikutus ulottui vuosikymmeniksi sodan vuosien jälkeenkin. 

RUL:n puheenjohtaja Salpavaelluksen päätösjuhlassa

Mikko Halkilahti

Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtajan

tervehdyspuhe Salpavaeltajille ja maanpuolustusjuhlan yleisölle

Miehikkälässä 29.6.2014

Kunnioitetut sotiemme veteraanit

Herra kenraali

Arvoisa maanpuolustusjuhlaväki,

Hyvät naiset ja herrat,

Kun Suomen Reserviupseeriliitolle tarjottiin Salpavaelluksen suojelijan tehtävää viime vuonna, ei meidän liitossa tarvinnut sitä kauaa miettiä. Otimme tehtävän kunnioituksella vastaan. Salpavaelluksen edustajat esittivät viime kesänä vaelluksen suojelijalle, puolustusvoimain komentajalle Ari Puheloiselle, että olisiko puolustusvoimilla mitään sitä vastaan, että suojelijarinkiin pyydettäisiin mukaan Suomen Reserviupseeriliitto ja Reserviläisliitto. Vastaus on tässä. Olemme otettuja ja kiitämme vielä kerran kunniasta.

Suojelijan tehtävä, kuten nimikin sanoo, on varmistaa omalla toiminnallaan ja että tapahtuma järjestään onnistuneesti. Salpavaelluksen osalta itse järjestelyorganisaatio on toiminut moitteettomasti ja ammattimaisesti. Eritoten Salpavaelluksen tiedotuspuoli, erinomaisine netti- ja facebook-sivuineen sekä blogeineen, on näyttänyt mallisuorituksen koko maamme vapaaehtoisille maanpuolustusjärjestöille. Tällä tavalla tiedotus tulisi todellakin hoitaa.

Lisäksi tämä viikonloppu on osoittanut kuinka järjestelyorganisaatio on täydellä sydämellä paneutunut tehtäviinsä. Olemme saaneet nauttia hienosta vaellusretkestä mahtavina reitteinä ja huikeina opastuksina. Suojelijan tehtävä on osoittautunut varsin miellyttäväksi Teidän Salpa-asemien puolustajien rinnalla. Liiton panos on jäänyt lähinnä tapahtuman markkinointiin valtakunnallisesti ja toivottavasti sillä on ollut myös jonkunnäköinen merkitys. Ainakin osanottajia on kiitettävä määrä, taitaa olla jopa lähes ennätystasoa?

Suomen Reserviupseeriliiton uutena puheenjohtajana olen liiton johdon kanssa kiertänyt kevään aikana seitsemän maamme kahdestakymmenestä piiristä ja tarkoituksena on vuoden loppuun mennessä kiertää myös ne loput 13 reserviupseeripiiriä. Piirikierrosten yhteydessä olen tehnyt myös soittokierroksen yhdistysten puheenjohtajille. Maassamme on 320 reserviupseeriyhdistystä ja samanmoinen määrä myös reserviläisyhdistyksiä. Jokaisella yhdistyksellä on omat toimintamuotonsa ja aktiivisimmilla yhdistyksillä on lisäksi joku oma juttunsa, jonka ympärillä toiminta pyörii ja yhdistys saa siitä ison osan omaa identiteettiään. On selvää että teille Luumäen Reserviupseerit, Luumäen Reserviläiset, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerit ja Kaakonkulman Reserviläiset tämä Salpavaellus on teidän juttunne ja Salpa-asema osa teidän identiteettiänne. Olette hienosti oivaltaneet miten teette Salpalinjaa tunnetuksi koko maamme reserviläisille ja sitä kautta myös koko Suomen kansalle. Lisäksi tällä esimerkillä luotte mallin myös muille yhdistyksille, miten toimia aktiivisesti ja yhteistyössä tällä reserviläissaralla.

Olemme liitossa erityisen suopeasti katsoneet myös yhteistyötänne Reserviupseerikoulun, RUK:n kanssa. Olette opastaneet Salpalinjaan nyt kuusi reserviupseerikurssia ja näissä on ollut mukana yli 3500 upseerioppilasta. On äärettömän hyvä idea Salpavaelluksen järjestäjiltä laajentaa tapahtuma myös reserviupseerikursseille. Aika on lohduton, se jatkaa kulkuaan, vaikka joskus haluaisimmekin sen hidastuvan. Samalla tahdilla aika käy myös veteraaniemme elämänkellossa. Sukupolvet vaihtuvat, tahdoimmepa sitä tai emme. Tänä päivänä enää vain harvalla varusmiehellä tai –naisella on perhepiirissä isoisä tai isoisoisä, joka on sodan käynyt veteraani. Tästä syystä on erityisen tärkeää, että veteraanien perintöä siirretään uusille sukupolville.

Vaikka nykynuoriin parhaiten näyttää toimivan bittimuotoinen viestintä väitän, että vasta täällä Salpalinjalla käynti pysäyttää nuoren ja kertoo havainnollisesti isiemme aikaansaannoksista ja uhrautumisista yhteisen päämäärän, vapaan itsenäisen Suomen eteen tehdystä työstä. Vaikkei Salpa-asemassa koskaan taisteltukaan, on se merkki siitä uskollisuudesta isänmaata kohtaan, joka Suomen kansalla tuolloin oli. Se löytyisikö nyky-yhteiskunnasta tiukan paikan tullen samanlaista yhteisöllisyyttä tässä yksilöiden maailmassa, on suuri kysymysmerkki. Uskon kuitenkin, että mitä useampi nuori tutustuu tähän uskomattomaan maamerkkiin, uskoo se enemmän myös yhteisöllisyyteen ja antaa arvostusta sukupolvelle, joka silloin linjan rakentamisen aikana pelasti Suomen vihollisen miehitykseltä. Arvostan suuresti myös sitä Reserviupseerikoulun panosta, jossa kurssin tiukasta aikataulusta saadaan löytymään se puolipäivää, jolloin upseerioppilaat, maamme tulevat toivot, saavat tutustua Salpa-asemaan ja maamme merkittävään historiaan.

Salpalinja oli Suomen viimeinen vakuutus. Siihen panostettiin merkittävä määrä henkilötyötunteja ja tietysti myös iso osa valtion vähäisistä varoista. Vakuutuksia on otettava ja niistä on maksettava myös hinta. Samalla kuitenkin toivotaan, että niitä ei koskaan jouduttaisi käyttämään. Näin kävi myös Salpalinjalle, onneksi. Tänä päivänä maailman myllerrykset ovat lähempänä kuin varmasti toivoisimmekaan. Valtiontalous on kurja ja kaikesta leikataan. Kysymys kuuluukin; minkälaisen vakuutuksen haluamme Suomelle otettavan? Mennäänkö halvalla ja säästetään vakuutuslaskuissa, vai pitäisikö maailmantilanteeseen reagoida ottamalla vähän kalliimpi vakuutus, ihan vaan kaiken varalle? Tasavallan presidentti otti mielestäni asianmukaisesti kantaa uuden hallituksen nimittämistilaisuudessa: ”Meidän on ensisijaisesti itse pidettävä huolta omasta puolustuskyvystämme. Se edellyttää panostuksia, ehkä suurempia kuin mistä olemme tähän asti puhuneet” On selvää, että tulevien eduskuntavaalien alla meidän on herkällä korvalla kuunneltava poliitikkojen lupauksia ja vaadittava myös lupauksille vastineita. Suomen puolustuskyvyn kannalta on erityisen tärkeää saada puolustusbudjettia nostetuksi tasolle, joka vähintään ylläpitää puolustuskykymme nykyisellä tasolla myös tulevaisuudessa. Mutta ennen kaikkea se tulisi pitää tasolla, joka vastaa lähialueemme turvallisuuspoliittista tilaa. Tämä saattaa, kuten presidenttikin puheessaan sanoi, edellyttää suurempia panostuksia kuin mitä olemme odottaneet.

Arvoisa maanpuolustusjuhlaväki,

Hyvät Salpavaelluksen osanottajat,

Näillä sanoilla tuon Salpavaelluksen suojelijan Suomen Reserviupseeriliiton terveiset tähän arvokkaaseen, mutta mukavalla tavalla leppoisaan maanpuolustusjuhlaan. Vielä kerran suuri kiitos järjestäjille. Toivotan kaikille hyvää ja toivottavasti myös hieman lämpimämpää kesää. 

”Kotikontujen sota ja rauha” kurkistaa Miehikkälän sota-aikaan

Miehikkälän Sotaveteraanit ry julkisti maanantaina historiikkiteoksensa Kotikontujen sota ja rauha. Kirjan alaotsikko on Miehikkälän Sotaveteraanit ry – veljes- ja sisarapua vuodesta 1967.

Kirja on paljon enemmän kuin tavallinen yhdistyshistoriikki, vaikka sitäkin se tietysti on.

Teoksen sisällöstä hieman yli puolet käsittelee sota-aikaa tavalla tai toisella. Talvisodan jälkeen rajapitäjäksi jääneen Miehikkälän sota-ajan tapahtumat antavat lukemista ja katselemista 30 sivun verran. Lisäksi teoksessa hyödynnetään Suomen Sotaveteraaniliiton kannustuksella vuonna 1998 Miehikkälässä tehtyjä sotaveteraanien haastattelunauhoja. Niistä on lyhennetty ja muokattu kirjaan yhdeksän veteraanin muistelukuvaus heidän sotatiestään.

Myös Salpalinja on vahvasti esillä. Siihen ”törmätään” edellä mainitussa Armi Oinosen laajassa  Miehikkälän sota-aikakatsauksessa useaan otteeseen samoin kuin monen veteraanin muisteluissa. Tämän blogin kirjoittaja käsittelee omassa yli kymmenen sivun kuvallisessa jutussa Salpalinjaa yleisesti, mutta myös nimenomaan Miehikkälän näkökulmasta. Ja ei linnoitusta voida sivuuttaa myöskään yhdistyksen historiikkiosassa, johon Salpalinja on oman vahvan mausteensa jättänyt.

Teoksen historiikkiosassa ei ole lähdetty kopioimaan toimintakertomuksia. Tietysti niistäkin on asioita nostettu esille. Kulloistakin ajan kuvaa yhdistyksen toiminnasta tuodaan esiin tasavuosijuhlien muutamassa puheessa sekä varsin monessa toiminnan yksityiskohtia kuvaavassa lehtileikkeessä vuosien varrelta. Lukuisat valokuvat osaltaan kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tosin kahden ensimmäisen vuosikymmenen osalta yhdistyksen kuva-arkisto huokuu tyhjyyttään.

Merkittävä havainto kirjaprosessissa oli se, että Miehikkälässä olisi ainesta pelkkään sota-ajan tapahtumia kuvaavaan kirjaan yllin kyllin. Nyt mukaan saatiin vain osa ja siitäkin osa vain pintaa raapien. Tämä ilmaisena vihjeenä esimerkiksi historian opinnäytetöiden aiheita tuskaileville opiskelijoille tai paikallishistorian tutkijoille.

Kirjan toimituskunnassa ovat puhtaasti vapaaehtoispohjalta työskennelleet Terho Ahonen, Armi Oinonen, Reino Pietikäinen ja Virpi Pietikäinen. Kirjan painokustannuksia tukee Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiön myöntämä merkittävä apuraha.

Kotikontujen sota ja rauha –teos on myynnissä muu muassa Salpavaelluksen päättävän maanpuolustusjuhlan yhteydessä. Sotaveteraanien myyntipöydältä kirja lähtee 20 eurolla. Kirja tulee tietysti myyntiin juhlan jälkeen museolle ja sitä voi tilata reino.pietikainen@pp.inet.fi -osoitteesta. Jällenmyyntihinta museolla ja kirjepostina (postimaksu mukana) on 25 euroa. Kirjan painokustannuksien ylittävä osa tuotosta menee sellaisenaan yhdistyksen rintamatunnuksen omaavien jäsenten kuntoutus- ja tukitoimintaan.

Itse kirjan teossa mukanaolleena en tietenkään lähde sen sisältöä arvostelemaan, en kehumaan, en moittimaan. Sen sijaan mielelläni julkaisen tällä palstalla kirja-arvion, jos joku sellaisen haluaa tehdä. Niin tai en julkaise, jos arviossa ei nähdä kirjassa yhtään mitään hyvää, kun sitäkin siinä varmasti on!

Osanottajaennätys himottaa ja kova huuto

21. Salpavaellus on käsillä viikko jälkeen juhannuksen. www.salpavaellus.net  -laskuri näyttää tätä kirjoitettaessa, että perjantai-iltana alkavan avausreitin alkuun on seitsemän päivää ja 14 tuntia! Osanottajia on ilmoittautunut epävirallisen laskennan mukaan 190 henkeä, voi olla jopa hieman yli kuin ali.

Kun ensimmäinen Salpavaellus patikoitiin heinäkuussa 1994, sille osallistui 205 vaeltajaa. Alkuinnostus oli suuri ja sen koommin ei ole päästy jalkapatikkakyydissä samaan. Nyt minua himottaisi saada houkuteltua / vedettyä mukaan vielä noin parikymmentä vaeltajaa jälki-ilmoittautuneena.

Nimittäin, kun nytkin on mukana seitsemän traktorimiestä muistuttamassa puolustusvoimien 1960-70 –lukujen joukkojen kuljetuskalustoreservistä, maataloustraktoreista, niin ne poislukien tarvittaisiin ennätykseen vielä siis se parikymmentä henkeä. Vaelluksella on ollut ainakin kerran 2000-luvun alussa reilusti  yli 200 osanottajan, mutta silloin on ollut useita reittejä eri menopeleillä. Silloisen vaellusjohtaja Reino Pietikäisen määriin ei nyt pystytä, mutta patikoitsijaenkka olisi mahdollista.

Miksikö pitäisi päästää uusiin lukuihin? Siksi että ennätys on aina uutinen ja se ruokkisi tulevia vaelluksia ja veisi Salpalinja-asiaa yhä paremmin eteenpäin.

Kirjoitin tänään facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä näin:

”Salpavaelluksen suosio on nosteessa. Kun vuonna 2009 tuskailtiin noin 65 urhoollisen ja uskollisen vaeltajan kanssa, että tuleekohan tästä enää mitään, niin sen jälkeen suunta on kääntynyt iloiseksi tekemisen meiningiksi. Kova työ ja usko asiaan tuottaa tulosta. Taistelu ihmisten vapaa-ajasta on kovaa. Jotta kaikki hyvät Suomen kesätapahtumat saisivat arvoisensa huomion ja tarpeeksi yleisöä ja osanottajia, Suomen kesän pitäisi olla varovaisesti arvioiden noin kymmenen vuoden pituinen. Kun ei ole, siihen nähden Salpavaellus on pitänyt erinomaisesti pintansa tapahtumien suosion aaltoliikkeessä.”

Osanottoennätykseen pääseminen näinä kovina ja kovasti kilpailtuina aikoina olisi aika temppu. Joka tapauksessa lähelle päästään ja jo siitä ainakin minä olen iloinen.

* * * * *

Ja sitten otsikon toiseen osaan – kovaan huutoon.

Tämän kirjoittaja, tietääkseni maailman ainoa Salpalinja-blogisti, on Salpavaelluksen päättävässä maanpuolustusjuhlassa paljon haltijana muutaman minuutin ajan ohjelman loppupuolella. Silloin nimittäin myydään huutokaupalla Salpalinja-opas Heikki Savolaisen veistämät komeat portinpylväät. Minä olen meklarina, en ole muuten koskaan ennen ollut!

Paljon haltijana olen Heikin toivomuksesta siksi, että pylväistä saatava tuotto menee lyhentämättömänä sotiemme veteraanien hyväksi Luumäellä, Miehikkälässä ja Virolahdella. Mitä enemmän kivillä saataisiin, sen suurempi olisi apu paikallisille todellisille maanpuolustajille, Suomen ja sen yhteiskuntajärjestelmän pelastajille. He eivät enää hirveän monta vuotta apua tarvitse, mutta sitäkin tärkeämpää se heille on. Siksi tavoittelemme portinpylväillä mahdollisimman isoa summaa jaettavaksi.

Minä odotan siis sitä ”kovaa huutoa”, sitä viimeistä huutoa, ennen kuin kopautan vasaralla kolmannen kerran. Sen viimeisen huudon toivomme olevan nelinumeroisen luvun, joka ei ala ainakaan ykkösellä! Huutokauppaehdoissa pidätämme oikeuden olla hyväksymättä parasta tarjousta, jos se jää nähtyyn vaivaan nähden liian alhaiseksi. Palataan asiaan sitten vuoden päästä, jos silloin todellisia pylväiden tarvitsijoita ja rahamiehiä olisi paikalla enemmän. Uskon ja toivon, että Salpalinja-museon pihalla sunnuntaina 29.6.2014 noin kello 13.50 kuullaan todella komea huuto ja pylväät saavat silloin uuden omistajan!

Hyvää juhannusta! Pysykää hengissä!

Salpavaellus on kokoaan paljon suurempi

TIEDOKSI! Salpavaellukselle on ilmoittautunut määräaikaan mennessä noin 190 vaeltajaa. Viime kesänä vaelsi 162 henkeä. Mukaan pääsee vielä jälki-ilmoittautuneenakin. Vaeltajia tulee enemmän kuin pitkiin aikoihin. Sakkiin mukaan vaan! Hyvä tulee! Homma pelaa!

Ja kaiken kukkuraksi pitkän ajan sääennuste lupaa oikein sopivaa vaelluskeliä, ei liian kuumaa, ei liian kylmää. Viileä ranta- ja auringonottoviikonloppu kannattaa vaihtaa elämykselliseen ja varmasti mieliinjäävään, ikimuistoiseen vaellusviikonloppuun!
...............

Viikko jälkeen juhannuksen Salpavaellus samotaan 21. kerran. Ensimmäinen vaellus oli 20 vuotta sitten. Sen jälkeen on joka vuosi saatu väkeä liikkeelle. Joskus vähemmän joskus enemmän, yleensä 100 – 200 ihmisen verran, poikkeuksia on molempiin suuntiin. Nyt osanottajamäärä näyttäisi nousevan lähemmäksi haarukan yläpäätä. Hyvä niin.

Täytyy muistaa, että Salpavaellus ei ole luonteeltaan massatapahtuma. 150 –200, ehkä tiukan paikan tullen 250 hengen joukko pystytään meidän oloissamme opastamaan, huoltamaan, saunottamaan ja telttamajoittamaan jakautuneena noin kolmeen yöpymistukikohtaan. Näin leppoisa rauha, toimintojen sujuvuus ja aikatauluissa pysyminen pystytään turvaamaan, turvallisuuskin.

Salpavaelluksen yksi merkittävä ulottuvuus on aktiivinen tiedotustoiminta. Salpavaellus näkyy vuoden mittaan tiedotuksen kautta vähintään tuhansille, ellei kymmenille tuhansille ihmisille ja tuo esiin osaltaan sitä sanomaa, joka varsinaisille vaeltajille metsässä konkreettisesti kantapään kautta näytetään. Ja se sanomahan on näyttää ja iskostaa Salpalinjan avulla nykypolville viime sotien aikainen kansamme luja maanpuolustustahto, halu puolustaa omaa maataan, kieltään ja kulttuuriaan. Salpalinjan jokainen laite ja estekivi huokuvat sitä yhä, sitä enemmän mitä enemmän ne ovat peittyneet pusikoihin ja sammaliin.

Kaikki tuo edellä kuvattu on samalla syvää kunnianosoitusta sotiemme veteraaneja, linnoittajaveteraaneja ja sankarivainajiamme sekä koko sodan eläneitä sukupolvia kohtaan. Ja totta kai tavoitteena on, että kun Salpalinjaan tutustujat oivaltavat tuon, he oivaltavat myös nykyisen Suomen puolustuksen tärkeyden. Viime kevät on osoittanut, ettei mikään edelleenkään ole itsestään selvyys.

Tiedotuksen ohella syksyllä 2011 alkanut reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan on ollut merkittävä aluevaltaus Salpavaellus-tapahtumalle. Se on pakottanut panostamaan opaskoulutukseen, vapaaehtoisten uusien oppaiden vetämiseen riviin mukaan ja myös opastuksen laatuun. Uskallan sanoa, että olemme onnistuneet. Viimeksi sunnuntaina RUK:n menossa olevan kurssi 244:n kurssijohtaja everstiluutnantti Mikko Monola upseerioppilaiden mukana kiertäessään antoi opastoiminnallemme tunnustusta.

Tähän mennessä reilun kahden ja puolen vuoden aikana on 3565 upseerioppilasta perehdytetty Salpalinjaan Virolahden Harjussa vähintään kolmen tunnin ajan! Siihen on tarvittu noin 360 opasvuoroa, vapaaehtoisesti!

Osittain kaikesta edellä olevasta johtuen on vaelluksen yksi keskeisistä taustajoukoista, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerho palkittu Suomen Reserviupseeriliiton vuoden 2013 maanpuolustustekopalkinnolla. Ja juuri viime viikolla lippujuhlapäivänä julkistettiin, että samoista syistä sama kerho on saanut Sotavahinkosäätiöltä 2000 euron tunnustuspalkinnon! Osa tästä tunnustuksesta (rahaa en uskalla luvata) kuuluu ilman muuta myös hyvälle naapurillemme ja yhteistyökumppanillemme Luumäen Reserviupseereille.

Kun tähän lisätään, että Suomen Reserviupseeriliitto on tänä vuonna suojelijana auttanut ja tukenut Salpavaelluksen työtä merkittävästi, ja erityisesti tiedotuksen osalta, on pullat hyvin uunissa. Unohtaa ei sovi viime kesänä vaelluksella mukana olleen puolustusvoimain komentajan, kenraali Ari Puheloisen sanoja siitä, että myös puolustusvoimat näkee tapahtuman edelleen tukemisen arvoisena.

Ja edelleen. Ensi vuonna suojelijana oleva Reserviläisliitto ottaa Salpavaelluksen mukaan yhdeksi 60-vuotisjuhlatapahtumakseen. Se tuo vaellukselle lisäarvoa ja korostaa järjestelyissä mukana olevien Kaakonkulman Reserviläisten ja Luumäen Reserviläisten merkitystä ja panosta tapahtuman onnistumisessa.

Salpalinjan Perinneyhdistys on myös oivaltanut Salpavaelluksen näkyvyyden ja maanpuolustushenkisiä ihmisiä kokovan vaikutuksen.

Yhdistyksen uusi puheenjohtaja eversti evp Teppo Lahti kertoo perinneyhdistyksen hallituksen olleen yksimielisesti sitä mieltä, että Salpavaellus on erinomainen paikka järjestää yhdistyksen vuotuinen kesätapaaminen. Yhdistyksen ei Lahden mukaan ainakaan omineen kannata ryhtyä järjestämään tilaisuuksia, vaan ne on kytkettävä jollekin aiheeseen liittyvälle alustalle. Siten jatkossakin Salpavaellus on vahvoilla myös perinnepäivän osalta.

Ja totta kai tuo sopii myös Salpavaellukselle. On mielenkiintoista nähdä kuinka paljon perinneyhdistyksen kutsu itärajan jäsenkunnilleen tuo kuntavaikuttajia Miehikkälään Salpavaelluksen päätöspäivänä. Ja eivät tule suotta, koska Salpalinjan yksi vaikutusvaltaisimmista asiantuntijoista kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo on sanomassa tilaisuudessa painavan sanansa.

Tervetuloa Salpavaellukselle, ilmoittautuminen kolmelle eri reitille käy kätevimmin osoitteessa www.salpavaellus.net

Torjuntataisteluista 70 vuotta, Salpalinjan merkitys

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella 9.6.1944. Liki kolmen vuoden ”hiljaisen” asemasotavaiheen jälkeen Kannaksen tulimyrsky ja vajaat kaksi viikkoa myöhemmin sama Syvärillä oli sokki Suomen armeijalle. Hyökkäyksen voima oli sellainen, että  niissä oloissa ja niissä asemissa mikään puolustus ei olisi pitänyt. Alkoi alkuvaiheessa hallitsematon peräytyminen, joka muuttui vähitellen hallituksi ja sittemmin komeiksi torjuntavoitoiksi, niin Viipurinlahdella, Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Nietjärvellä ja myöhemmin vielä Ilomantsissa vain suurimmat taistelut mainiten.

Tänä kesänä noista taisteluista tulee kuluneeksi 70 vuotta.

Päämaja antoi 15.6.1944 esikäskyn välirauhan aikana rakennetun itärajan linnoituksen, joka heinäkuussa 1944 sai nimen Suomen Salpa, taistelukuntoon saattamisesta. Käsky vahvistettiin 18.6.1944 ja siihen liittyi myös oikaisuasemien rakentamista Virolahden Vaalimaan ja Miehikkälän väliin sekä pääaseman lähisyvyyden vahvistamista ainakin todennäköisimmillä painopistesuunnilla.

Taistelut eivät koskaan Salpa-asemaan, Salpalinjaan saakka ehtineet. Kenttäarmeijamme terästäytyi ja löi viholliselle luun kurkkuun jo paljon ennen Salpalinjaa. Neuvostoliiton oli luovuttava Suomen armeijan tuhoamistavoitteesta ja maan valtaamisesta ja vedettävä joukkonsa Stalinille tärkeämmälle suunnalle, kilpajuoksuun Berliiniin.

On tietysti loputon suo lähteä pohtimaan, mikä oli Salpalinjan merkitys Stalinin luopumiseen Suomesta. Neuvostoliiton tiedustelu varmasti tiesi suomalaisten linnoituksen vahvuudet. Sitä ei hetkessä eikä kulunein vähin voimin murreta. Eittämättä naapurilla olisi siihen ollut ennemmin tai myöhemmin tarvittava voima, mutta ei aikaa, koska se halusi olla jakamassa poliittisia pelimerkkejä, vaikutusvaltaa Keski-Euroopassa. Näin voidaan hyvällä syyllä uskoa ja sanoa, että Salpalinjalla oli siinä tilanteessa merkityksensä. Se täytti tehtävänsä olemassa olollaan.

Mitään linnoitusta ei koskaan pystytä tekemään läpäisemättömäksi. Sellaisen keskitysvoiman suurvallat pystyvät aina loihtimaan, että vahvakin linnoitus jostakin murtuu. Mutta sellaisessa voimankäytössä ei ole mitään järkeä. Diktatuureissa ihmishengillä ei ollut arvoa, mutta joku tolkku niissäkin kansan tapattamisessa olisi vastaan tullut.

Vuoden 1944 tilanteessa Salpalinjan puolustusvaikutus siis riitti. Sen kestävyyttä ei suuri ja mahtava tohtinut lähteä koettelemaan. Välirauhan ja vielä viimeisen sotakesän investoinnit ja työt riittivät. Linnoitus osaltaan mahdollisti Suomen kehittymisen kukoistavaksi länsivallaksi. Siitä on kiittäminen ennen kaikkea elämisen arvoisen rauhan taistelleille armeijamme sotilaille ja tietysti osin myös linnoituksen rakentajille.

Minunlaistani sotahistorian harrastajaa on askarruttanut useasti, ja monesti sitä on minulta Salpalinja-opastuksissa kysyttykin, että millä joukoilla Suomi olisi Salpalinjassa taistellut, jos sota sinne saakka olisi edennyt? Minä en ole osannut sanoa muuta kuin, että se olisi ollut sodanjohtomme ongelma. Taitavaan sodanjohtoon olisi ilman muuta kuulunut varautuminen selkeästi viimeisen puolustuslinjan miehittämiseen. Kenttäarmeija olisi pitänyt pystyä vetämään Salpa-asemaan taistelukuntoisena.

Ja toisaaltahan nyt tiedämme, kiitos saksalaisavun, että kenttäarmeijamme aseistus oli jatkosodan lopussa vahvimmillaan koko sodan aikana! Suomella oli hyvät eväät puolustautua, vaikka sota olisi pitkittynytkin.

Majoitustiloja isoja ja pieniä, harvassa ja tiheässä

Salpalinjan ja ylipäätään linnoituksen tärkein tehtävä on antaa suojaa. Sitä tarvitaan taistelussa, sitä tarvitaan vihollisen hyökkäyksen tulivalmistelun aikana. Suoja-arvon ohella merkittävä osa linnoitusta on sen pelotevaikutus, se että sitä ei pystytä murtamaan, se että sen läpäisy-yritys käy liian kalliiksi – jopa supervallallekin.

Viime viikolla olin tilaisuudessa perehtyä useampana päivänä Salpalinjaan erityisesti Rantamaalla, sen eteläisimmässä osassa. Huomioni kiintyi tietysti moneen asiaan, mutta tällä kertaa varsinkin pelkästään majoitukseen tarkoitettujen teräsbetonikorsujen mitoitukseen.

Kun yleensä majoituskorsut Virolahden pohjoisosien, Miehikkälän, Ylämaan ja Luumäen alueella ovat enimmäkseen 30 – 40 miehen suuruisia, ovat ne erityisesti rantamaantien (nykyinen museotie) eteläpuolella enimmäkseen 20 miehelle tarkoitettuja. Ehkä niitä on vastaavasti isompia korsuja tiheämmässä.

Luonnollisin selitys Ravijoen kylän eteläosien korsujen mitoitukseen löytyy samalle alueelle osuvasta luolien keskittymästä. Salpalinjan 25 luolasta puheena olevalla varsin suppealla alueella on 7-8 kappaletta riippuen vähän, mitkä lasketaan luoliksi, mitkä korsuiksi. Joukossa on puhtaita majoitusluolia, mutta myös monitoimiluolia asepesäkkeineen ja tykistön tulenjohtomahdollisuuksineen. Luolat ovat siis ilman muuta osaltaan ja ainakin osaksi keventäneet korsujen majoitustilavaatimuksia.

Salpalinjan luolien mitoitus on vain muutamassa yli sadan miehen. Yleensähän luolat ovat etulinjassa, Suo-Anttilan Lusikkovuoren luola, Salpalinjan suurin, on sekin vain muutaman sadan metrin päässä taisteluasemista. Se ei tietenkään 400 miehen suuruisena voi olla etulinjan miehitysjoukkojen suoja. On helppo tajuta, että siirtyminen etulinjan tuliasemiin tykistövalmistelun loputtua ja jalkaväen jo rynnäköidessä puolustajan asemiin on aivan liian pitkä. Siksi isot luolat eivät olleet suojaratkaisu etulinjan taistelijoille. Heidän suojansa piti olla lähellä omaa taistelupoteroa tai -pesäkettä. Isot luolat olivat majoitustiloina ilman muuta reservin tiloja.

Nyt täytyy tietenkin muistaa, että tulikorsuissa, konekivääri- ja tai pst-tykkikorsuissa, on yleensä aina myös tilat noin 20 miehen majoitukseen. Salpalinjasta löytyy myös muutamia vain kymmenen miehen majoitukseen tarkoitettuja teräsbetonikorsuja. Niille löytyy varmaan perusteensa, mutta sen jokainen tajuaa, että ”nuppia” kohti niiden rakentaminen on ollut kallista.

Toinen huomio majoituskorsuista löytyy nykyisen seiskatien eteläpuolelta. Tähän näkökulman sain Virolahden Bunkkerimuseon pääoppaalta ja Salpalinja-tuntijalta Erkki Rikkolalta.

Todellakin en sitä ollut aiemmin ajatellut. Huossiosuon länsireunalla on enimmillään puolen kilometrin sisällä peräti viisi 30 – 40 miehen majoituskorsua. Keskittymän keskellä on vain yksi asekorsu. On helppo yhtyä Rikkolan Erkin käsitykseen, että suomaasto edessä ohjaa vihollista ratkaisemaan taistelua muualle ja että runsas majoituskapasiteetti ”turvallisessa maastossa” viittaa jonkinlaisen lähi- tai aluereservin sijoittamiseen alueen korsuihin.

Nyt täytyy jälleen muistaa, että valtatie 7 on rakennettu vasta 1960-luvulla. Toki suurin piirtein sen paikalla Pihlajan peltolaaksosta länteen on sotien aikana ollut niin sanottu tykkitie kohti Haminaa. Se taas selittää, miksi puheena olevan Pihlajan peltoaukea on linnoitettu vahvasti, muun muassa kaksinkertaisella panssariesteellä muutaman sadan metrin välein. Alue on nähty tärkeäksi ja siksi sen läheisyyteen mahdollisten läpimurtojen varalta on varattu myös reservijoukoille suojatilaa, josta ne olisi tarpeen tullen heitetty tuleen. Kenties?

Niin kauan kuin arkistot eivät paljasta linnoitussuunnittelijoiden aivoituksia, meillä harrastajilla on lupa yrittää ymmärtää ja pohdiskella tuon ajan sodan kulun mahdollisuuksia ja oivalluksia.

Sotiemme veteraanien hyväksi

Kuvat kertovat kaiken, ellei lisää tietoa: http://www.salpavaellus.net/upeat-portinpylvaat-nahtavana-nyt-salpalinja-museolla-huutokauppaa-varten/

Pienen ihmisen Nato-kannanotto 15 vuotta sitten

Kiirettä pitää monella tavalla, enkä ole ehtinyt päivittämään blogiani. Tuossa yöllä "väkisinmaatessani" ajatus heräsi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun; Ukrainan kriisi on antanut sille vauhtia. Moni Naton kannattaja on uskaltautunut tunnustamaan suhteensa. Minä pienenä Miehikkälän ihmisenä liityn samaan sarjaan. Tosin minä tunnustin "rakkauteni" julkisesti jo vuonna 1999 Miehikkälän ja Virolahden kuntien yhteisessä itsenäisyyspäivän juhlassa, jossa olin puhujana. Kun luin tuon henkeni tuotteen uudelleen, en osaisi sitä nyt juurikaan muuttaa, enkä edes yritä sitä lyhentää. Se on aikalaisnäkemys silloin. Harmi, kun liki 15 vuotta sitten tietokoneella kirjoitettua puhetta ei nykyvehkeet pysty avaamaan, kun koneessa ei ole edes paikkaa 3,5 tuuman levykkeelle! Skannattuna kuvina puhe on tässä, kokeillaan onnistuiko. Suosittelen luettavaksi!

Laitan tähän alkuperäistekstin skannauksesta wordiksi muutetun tekstin. (4.1.2022 TA)

Terho Ahonen

Puhe itsenäisyyspäivänä 6.12.1999 Miehikkälän ja Virolahden kuntien juhlassa

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät naiset ja herrat!

Kuusikymmentä vuotta sitten Miehikkälä ja Virolahti olivat valtakuntamme itärajaa ajatellen turvallista sisämaata. Turvallista siitä huolimatta, että talvisodan taistelut olivat käynnissä ja pitäjiemme parhaassa iässä ja kunnossa olevat miehet olivat ase kädessä puolustamassa nuoren itsenäisen Suomen koskemattomuutta. Silloin ei varmasti vielä tiedetty koko totuutta. Stalinin diktatuurin tavoitteena oli pikamarssi Helsinkiin ja Suomen saattaminen osaksi Neuvostoliittoa.

Talvisotaa on sanottu ihmeeksi. Eikä ihme, kun tietää miten Suomi oli loppujen lopuksi varustautunut rajojensa puolustamiseen. Kun maailmanpalon vaara oli näköpiirissä 1930-luvun loppupuolella, pyrkivät sotilaat saamaan lisää puolustusmäärärahoja. Vielä niinkin myöhään kuin 1938 suomalaiset vastuulliset poliitikot vastasivat, että eihän nykyaikana voi tulla enää maailmansotaa, siis vuonna 1938. Ja toisaalta katsottiin, ettei uusia aseita kannata ostaa, sillä nehän vain vanhenevat. Niinpä talvisotaan mentiin osaksi malli Cajanderissa, osalle miehistä oli jakaa vain kivääri, kokardi ja vyö. Raskaita aseita ja ammuksia oli vähän. Panssareita torjuttiin lähitaistelussa polttopulloin ja taisteluhautaan työntyneitä vihollisia omin puukoin. Noilla aseilla taistelu oli mahdollista vain suunnattoman rohkeuden, jopa uhkarohkeuden avulla. Onneksi maa- ja metsätalousvaltainen maa oli kasvattanut arktisiin olosuhteisiin karaistuneita, erittäin kenttäkelpoisia reserviläisiä.

Talvisota oli torjuntavoitto. Suomi säilytti itsenäisyytensä. Alueluovutukset tekivät Miehikkälästä ja Virolahdesta rajapitäjiä. Koko valtakunta ymmärsi itäisen vaaran. Alkoi ennennäkemättömän tehokas ja kallis itärajan linnoittaminen. Enää ei luotettu optimistiseen sanahelinään "muka nykyajan rauhasta", vaan kaikki voimat keskitettiin itärajan varustamiseen. Myöhemmin Salpa-asemaksi kutsuttu Pohjoismaiden suurin rakennustyö alkoi. Nyt oli rahaa maanpuolustamiseen, vaikka aineelliset ja henkiset tappiot sodassa olivat olleet valtavia. Mistä rahaa sitten ilmestyi, kun sitä ei vielä pari vuotta aikaisemmin ollut? Olihan rahaa silloinkin, mutta sitä ei vielä tuolloin haluttu käyttää sotilaiden esittämiin tarkoituksiin. Puolustusmenoista säästäminen maksettiin talvisodassa verellä ja kyynelillä. Rahan käyttö ja riittävyys on siis arvostuskysymys.

Välirauhan jälkeen jatkosota siirsi rintaman kauaksi itään. Kotiseutumme ja tänne rakennettu Salpalinja jäivät jälleen selustaan kolmeksi vuodeksi. Kesä 1944 toi sodan ja linnoitustyöt jälleen ajankohtaiseksi. Neuvostoliiton suurhyökkäys pysäytettiin Tali-lhantalaan. Salpa-asema jäi koskemattomaksi. Se oli osaltaan vaikuttamassa sodan lopputulokseen. Niinpä voidaan sanoa, että linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Miehikkälästä ja Virolahdesta tuli jälleen rajapitäjiä ja sitä ne ovat vieläkin.

Vaikka minunkin juureni ovat äitini kautta luovutetussa Karjalassa, olen silti valmis tyytymään synnyin- ja asuinkuntani Miehikkälän lopulliseen rajapitäjäasemaan. Minulla ei ole erityistä halua lähteä laajentamaan Suomea itään, ei vaikka nykyinen elinkeinoni ja työpaikkani kahden kilometrin päässä rajasta saha- ja puutavaran hankinnan osalta sitä puoltaisikin. Tietysti en pane pahaksi, jos vääryydet oikaistaisiin ja me pääsisimme rauhanomaisin keinoin rakentamaan ja kohentamaan Karjalaa sen takavuosien kukoistukseen. Mutta meidän on muistettava, että Karjala on asuttu ja sen nykyisistä asukkaista suurelle osalle se on synnyinseutu, isänmaa, niin kuin Suomi on meille. Voisimmeko elää yhdessä, kaksi täysin erilaista kulttuuria, ilman ristiriitoja ja riitoja? Olisiko se hyväksi kenellekään?

Nykyinen tilanne on siis hyvä, mutta vain sillä ehdolla, että pystymme kansakuntana rajamme turvaamaan. ltärajamme ei voi, eikä saa siirtyä länteen enää tuumaakaan.

Jotta säilyttäisimme nykyisen maantieteellisen tilanteen, on meidän varauduttava pahimpaan. Koska luotan, että Suomen valtiojohto ei koskaan päätä hyökätä itään, on mahdollinen sotatilanne siis ainoastaan se, että itärajan yli hyökätään Suomeen päin. Se merkitsee meille rajaseudun ihmisille aina sodan jalkoihin jäämistä. Ylitsemme käveltäisiin. Omaisuutemme ja mantumme jäisivät ilman muuta ainakin väliaikaisesti viholliselle. Ratkaisutaistelut käytäisiin jossakin lännempänä.

Nykytilanteen säilyttäminen tarvitsee tueksemme kuvainnollisen Salpalinjan. Siis sellaisen puolustuspoliittisen rakennelman, joka olemassaolollaan tekee minkä tahansa vainolaisen aikeet tyhjäksi uhata itsenäisyyttämme.

Kun syksyn 1994 kansanäänestyksessä kysyttiin mielipidettämme Suomen EU-jäsenyydestä, oli ratkaisu minulle maanviljelijätaustasta huolimatta helppo. Äänestin jäsenyyden puolesta. Sen tein puhtaasti maanpuolustus- ja turvallisuuspoliittisin perustein. Kun kerrankin Suomella oli mahdollisuus liittyä länsimaiseen, kansanvaltaiseen ja luotettavaan organisaatioon ja saada sitä kautta tarvittaessa apua, oli se tehtävä.

Talvisodassa Suomi taisteli käytännössä yksin. Saimme avuksemme pääasiassa vain myötätuntoa. Jatkosotaan Suomi meni Saksan rinnalla. Se oli sen hetkisen tiedon ja kokemuksen valossa ainoa ratkaisu. Yksin ei olisi pärjätty. Ja ilman Saksan aseapua puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella 1944 ei olisi pysähtynyt ennen Salpa-asemaa.

Jatkosodassa Suomi säilytti itsenäisyytensä, kielensä ja kulttuurinsa. Mutta poliittiseen kielenkäyttöön tuli oma YYA-slanginsa, ystävyys-, yhteistyö- ja avunantoliturgia. Kylmä sota vaimensi Suomen äänen. Oli elettävä kieli keskellä suuta ja varottava loukkaamasta suurta ja mahtavaa naapuria. Tämäkin puhe jo tähän saakka olisi vielä 1980- luvun alussa ollut todennäköisesti julkisena täysin mahdoton. ltsesensuuri oli ylikorostetun tiukkaa.

Neuvostoliiton hajoaminen ja Berliinin muurin kaatuminen kymmenen vuotta sitten ovat antaneet meille suomalaisille mahdollisuuden ajatella jälleen ääneen. Nyt itänaapurimme on Venäjä. Maantiede ei ole muuttunut. Paasikiven-Kekkosen linjan ulkopoliittiset viisaudet eivät ole vanhentuneet. Ison ja vahvemman varjossa ei ole mitään järkeä uhitelta. Ei ole syytäkään. Historia on historiaa. Venäjän kanssa ei ole koskaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin elää rauhassa ja rinnakkain.

Tässä voi ehkä tuntua yliampuvalta pienen ihmisen, pienessä Miehikkälässä puhua Suomen Nato-jäsenyydestä. Minusta siihen on meillä nimenomaan rajaseudullinen oikeus, pelkästään jo niillä perusteilla, joihin aiemmin viittasin. Eli olisimme jo sodanuhkatilanteessa ensimmäisten evakuoitavien joukossa.

Minulla ei ole perusteita antaa ohjeita, millainen Suomen Nato­jäsenyyden tai jonkun muun vastaavan länsiliiton tiukkuusaste tai muoto olisi. Tärkeintä on, että syntyy uskottava puolustus- ja turvallisuuspoliittinen nykyajan Salpalinja rajoillemme.

Mahdollisen Nato-liittoutumisen taì Euroopan Unionin oman sotilaallisen turvallisuusorganisaation on pelätty johtavan siihen, että suomalaisen sotilaan veri tulee vuotamaan jossakin muualla kuin Suomen maaperällä ja jonkun muun aatteen kuin Suomen puolustamisen hyväksi. Ehkä niin, mutta sen ei tarvitse tapahtua pakotettuna. Olihan Suomenkin sodissa ulkomaalaisia vapaaehtoisia, ainakin Ruotsista ja Virosta. Miksi ei voisi olla myös toisinpäin?

Suomalaisia sotilaita on palvellut ase kädessä ulkomailla rauhanturvajoukoissa noin 27 000 miestä. Minä olen yksi heistä. Olen omin silmin ollut näkemässä sodan julmuuden ja ollut tykistö- ja käsiasetaistelujen keskellä pelkäämässä henkeni edestä. Olen myös nähnyt, kuinka kaksi suomalaista YK-aseveljeä kaatui miinaonnettomuudessa. Olen vakuuttunut, että suomalainen veri voi vuotaa kunniallisesti myös muun kuin Suomen isänmaan hyväksi. Se voi vuotaa myös maailmanrauhan turvaksi. Minusta se on vähintään yhtä jalo uhri kuin kaatuminen kotimaan kamaralla.

Merkittävää YK-palveluksessa on se, että se tapahtuu vapaaehtoispohjalta. Jos suomalaisia sotilaita Euroopan Unionin tai Naton puolustusorganisaatio joskus tarvitsee, olen aivan varma, että Suomen kiintiön verran löytyy aina vapaaehtoisia. Heillä on tekemiseensä oma halu ja vakaumus. Olkoonkin, että vapaaehtoisuuteen sitoutuminen voi palvella joidenkin osalta seikkailunkin halua, mutta se kyllä haihtuu hyvin pian sodan todellisuuteen ja haluun turvata rauha hädässä oleville ihmisille niin pian kuin mahdollista.

Mahdollisesta kansainvälisestä sotilaallisesta avusta huolimatta Suomen on kuitenkin turvattava voimallisesti myös omaan puolustukseensa, puolustusvoimiin. Viime maailmansota osoitti, miten vähämerkityksellisiä jotkut sopimukset ovat. Niitä irtisanottiin ja sovittiin uusia aina tilanteen mukaan. Siksi oma apu on kaikkein paras apu. Mutta jos sen tueksi saadaan jotakin apua jonkinlaisen Naton muodossa muualta, niin hyvä on.

Kaikkein tärkeintä Suomen turvallisuuspolitiikan järjestelyissä on se, että se palvelee rauhaa. Ja kun se palvelee rauhaa, se tekee kunniaa viime sotien veteraaneille, teille joita vielä joukossamme on, ja myös niille jotka ovat jo kaikkensa antaneet. Te taistelitte meille rauhan.

Hyvät kuulijat!

Suomen itsenäisyyspäivä on aina kunnioitus sotiemme veteraaneille, naisille ja miehille. ltsenäisyyspäivän juhlallisuudet ovat kulkeneet vuodesta toiseen samaa perinteistä kaavaa. Nyt tässä juhlassa ja tässä päivässä on täällä Miehikkälässä ja Virolahdella haettu muutosta, toisenlaista tapaa kunnioittaa isäimme töitä. Tärkeintä juhlatapahtumissamme on saada viestitettyä sanaa eteenpäin nuorisollemme, että kaikki hyvä ympärillämme, kieli, kulttuuri, luonto ja elämisen vapaus eivät ole itsestään selvyyksiä, vaan ne on hankittu suurin uhrauksin.

Aika muuttuu. Se on hyväksyttävä. Me keski-ikäiset íhmiset, ainakín minä, olemme yhä enemmän turvaamassa tuttuun ja turvalliseen. Muutosta pelätään ja siten sitä vastustetaan. Talvisodan hengen takana oli kansan yksimielisyys ja rohkeus taistella vääryyttä vastaan. Ehkä tulevaisuuden itsenäisyystaistelu Suomessa ja täällä kaakonkulmalla onkin taistelua muutoksen puolesta paikalleen juuttumista vastaan.

Suomen kansan itsenäisyyttä ei siis loppujen lopuksi varjella pelkällä sotilaallisella puolustuksella. Kaiken ratkaisee se, kuinka tämän maan kansalaiset pystyvät rakentamaan elinkeinonsa, tulevaisuutensa.

Jos ihmiset eivät Suomessa ja sen maaseudulla elä, ei ole mitään puolustettavaakaan. Jo tällä vuosikymmenellä on tapahtunut paljon. Yhteiskunnan monet vahvaksi luullut rakenteet ovat murtuneet ja tilalle on syntynyt uusia tai uusittuja rakenteita. Muutos jatkuu. Se on varmaa.

Erityisen haastavaa tilanne on peruselinkeinomme, maatalouden tulevaisuuden osalta. Näinä päivinä Suomen hallitukselta vaaditaan samaa lujuutta ja peräänantamattomuutta kuin syksyn 1939 neuvotteluissa. Periksi ei saa antaa, nyt ei uhkaa edes sota, pikemminkin perikato.

Kävi miten kävi, meidän on vain oltava rohkeita, havaittava muutos ja sen tarve ja käytettävä tietomme ja taitomme sen vahvistamiseen. Nuoria on rohkaistava luovuuteen ja uuden keksimiseen. Uskon tai ainakin toivon, että he myös pystyvät siihen, viimeistään kun aikuistuvat. Elämisen vietti on vahva. Toivottavasti emme ole kasvattaneet nousevaa sukupolvea pilalle antamalla lähes kaiken valmiina, vastikkeetta. Nuorilla on toimeentulo; he saavat melkein kaiken haluamansa. Toivottavasti hekin aikanaan oivaltavat, että yhteiskunta ja sen ihmiset voivat elää vain työstä. Työ, niin kuin kansamme itsenäisyyskään, ei ole itsestään selvyys. Sitä on haluttava.

Lainaan tähän lopuksi vuodelta 1987 Miehikkälän 100-vuotisjuhlajulkaisussa olleen kirjoitukseni päätöskappaleen. Se pätee Miehikkälän lisäksi niin emäpitäjä Virolahteen kuin koko Suomeenkin:

"Kaiken kaikkiaan: Miehikkälä on ja pysyy. Se on kotiseutu, jolle elää, jolle rakentaa ja jolle lapsia kasvattaa."

Eläköön Suomi!

Tässä alla Kaakonkulman 8.12.1999 tulkinta puheesta yli puolen sivun jutussa kahtena skannauksena:

Tässä alla vielä vakuudeksi alkuperäinen käsikirjoitus skannattuna viidellä sivulla:

Salpalinjan opasopit jakoon ja käyttöön

Salpapolku-hankkeen Salpalinjan opaskoulutus 2014 sai hyvän vastaanoton. Kuuden illan kurssille oli tulijoita enemmän kuin mahtui. Kurssin 35 osanottajasta tietysti aina muutama oli estynyt osallistumasta kaikkiin luentoihin ja maastokäynteihin. Keskimäärin paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä. Se on hyvin. Asia kiinnosti loppuun saakka.

Kurssin yksi idea oli perehdyttää osallistujia Salpalinjaan eri paikoissa. Nyt tulevilla oppailla on käsitys linnoituksesta Virolahdella, Miehikkälässä, Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä. He tulivat nähneeksi, kuinka samanlainen tai toisaalta erilainen Salpalinja on. Ratkaisevaa kunkin kohteen rakenteessa on tietenkin sen sijainti ja maasto. Siksi Salpalinjaan pitäisikin tutustua useassa eri paikassa, jos haluaa sen moniulotteellisuudesta enemmän irti.

Puheena oleva opaskoulutus jatkuu vielä syksyllä muutamalla lähinnä oppaiden yrittäjävalmiuksia kohottavalla luentoillalla.

Mutta mikään muutamien tuntien opaskurssi ei tee valmista opasta, ei ainakaan Salpalinjasta. Linnoitukseen liittyvä mielenkiintoinen asiamäärä on valtava. Kurssilla pystyttiin vain raapaisemaan pintaa.

Jos luennoitsijat eivät omaa valmistelemaansa aihetta oikein tahtoneet saada mahtumaan esimerkiksi yhteen tuntiin, niin kuinka opas pystyy tyhjentävästi kertomaan ja esittelemään koko Salpa-aseman samassa ajassa? Olen aistinut jo oppaina toimineidenkin ihmisten pelkäävän, että onkohan minulla tarpeeksi sanottavaa. Yleensä aina on, jos opas on vähänkään aiheeseensa perehtynyt. Tiedon määrä ei ole ongelma, vaan aika sen jakamiseen.

Opastuksen lähtökohtana on tietenkin asiakkaan tai asiakasryhmän käytössä oleva aika Salpalinjaan tutustumiseen. Jos se on vain yksi tunti, niin opastus on tehtävä tunnissa. Silloin on vain kylmästi sanottavaa karsittava. On kerrottava ja näytettävä se, minkä annetussa ajassa hyvin ehtii ja yritettävä luoda ryhmälle tiedonnälkä, joka tuo heidät kohteeseen uudelleen.

Muutaman tunnin patikkaretkellä tiedonvälitykseen on aikaa äkkiä ajatellen jo paljon paljon enemmän. Mutta ei välttämättä, koska kävelyosuuksilla ei juurikaan voi asioita kertoa, ainakaan niin että ryhmän häntäpää sen kuulisi. Eli jälleen aika rajoittaa.

Oppaan on vain vähitellen ja pikkuhiljaa opittava ymmärtämään, miten vähän loppujen lopuksi asioita pystyy ja ehtii kertomaan. Mutta ei ole syytä huoleen. Kohteilla on näkemistä, jota kerronta täydentää. On myös tajuttava että rajansa on kuulijankin vastaanottokyvyllä. Salpalinjassa on niin paljon ”tavaraa”, että se on annosteltava sopiviin palasiin ja tarjoiltava ne sen kokoisina, ettei niihin tukehdu.

Tärkeintä Salpalinja-oppaille on saada harjaantumista ja toistoja opastuksiin. Tietomäärä kyllä aika äkkiä alkaa myös karata muistista, ellei opastustilanteita ole. Ne oppaat jotka aikovat valmiuksiaan kehittää, ymmärtävät sanomattakin, että ainoa tie siihen on opastaminen. On hakeuduttava niihin tilanteisiin tai tapahtumiin, jossa siihen on mahdollisuus, vaikka viedä oma suku tai kaveriporukka Salpalinja-kierrokselle. Vain työ tekee mestarin. Ja sen voin sanoa, tässä hommassa valmiiksi ei tule koskaan, aina on parantamista.

Olen iloinen, että puheena ollut opaskurssi tuo muutaman vapaaehtoisoppaan myös RUK:n upseerioppilaiden opastuksiin Virolahden Harjuun. Kahden ru-kurssin perehdyttäminen esimerkiksi tänä vuonna antaa aktiiviselle oppaalle mahdollisuuden jopa 12 opastuskertaan. Se tuo jo melkoista lisärutiinia opastuksiin, teki niitä sitten tapahtumissa vapaaehtoisoppaana tai kenties omana opasyrittäjänä. Edelleen olen sitä mieltä, että tarjonta luo kysyntää – pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.

Salpalinja on hyvässä nosteessa. Jutut mediassa sitä entisestään ruokkivat. Mitään ryntäystä ei tule, mutta kyllä sotahistoria Salpalinjan muodossa täällä itärajalla on tervetullut lisä kaikenlaiseen toimeliaisuuteen. Ei vähiten siksi, että Ukrainan kriisi on ylipäätään lisännyt ihmisten mielenkiintoa ja jopa huoltakin maanpuolustuksellisiin asioihin Suomessa. Salpalinja on esimerkki siitä, miten näitä asioita aikanaan hoidettiin!

Lappeenranta vastaa Mustolan kiviestekyselyyn

Maaliskuun 31. päivänä 2014 julkaisemani blogi ”Yhdyskuntarakentaminen ja Salpalinja” sai lappeenrantalaisen Salpalinja-aktiivi Juha Huttusen kyselemään Lappeenrannan kaupungilta, miten se ottaa muinaismuistot kaavoituksessa huomioon.

Nyt Juha on saanut Lappeenrannan palautepalvelulta anonyymin, nimettömän vastauksen. Hän antoi vastauksen käyttööni. Minusta on selvää, että en ala toispaikkakuntalaisena retostelemaan asioita, joiden yksityiskohtia en tunne. Julkaisen vastauksen sellaisenaan arvoisieni lukijoiden tulkittavaksi ja kenties kommentoitavaksi. Alla oleva vastaus lienee hyvä ja käypä esimerkki siitä, miten asia kunnallisessa byrokratiassa hoituu, ja rohkenisinko sanoa "hukutetaan" tekstiin. Hyvä, että kaupunki vastasi! Sitä arvostan.

Vastaus palautteeseesi:
Blogissa esitetyssä valokuvassa näkyy näkymä Mustolan kiertoliittymän
vierestä kohti tulevaa Ikean ja Ikanon tonttia. Kuvassa näkyvät kivet on
siirretty ja sijoitettu ko. paikkaan jo aikaisemmassa vaiheessa. Eli siis jo
Mustolan eritasoliittymän ja kiertoliittymän rakentamisen yhteydessä.

Reissumiehenkadun asemakaavan suunnittelualueen kaakkoiskulmassa sijaitsee
muinaismuistorekisteriin inventoitu muu kulttuuriperintökohde:
puolustusvarustukset, panssariesteet (Tirilä). Kohde on osa Salpalinjaan
kuuluvaa puolustusketjua, jonka rakentaminen aloitettiin 1940. Salpalinja on
yksi merkittävimmistä II maailmansodan aikana rakennetuista
linnoitusketjuista. Suunnittelualueen pohjoisosassa on kenttälinnoitettuja,
maahan kaivettuja taisteluhaudan pätkiä (juoksuhautoja) ja asemia sekä
Mustolanlammen länsipuolella, tien kummallakin puolella on ollut
panssarivaunun kiviestettä. Nelirivistä kiviestettä on ollut tien
itäpuolella 15 m ja länsipuolella 5 m, mutta Vt 13 Mustolan eritasoliittymän
rakentamisen yhteydessä panssarikiviesteet on jouduttu siirtämään.

Alueella olevat Salpalinjan rakenteet ovat muinaisjäännöksiksi luettavia
moderneja puolustusvarustuksia. Niiden rauhoitusluokka on 2. Museovirasto on
Mustolan eritasoliittymän rakentamisen yhteydessä todennut, että kohde ei
ole niin merkittävä, että se täytyisi ehdottomasti säilyttää. Lausunnon
mukaan kivien siirtäminen muualle (panssarikiviesteenä) ei ole kannattava
ratkaisu, mutta Museovirasto kuitenkin suhtautuu suopeasti ajatukseen kivien
käyttämisestä hyvin suunnitelluissa muistomerkkihankkeissa. Lausunnon mukaan
estekivet on otettava talteen ja niiden sijoituspaikasta on ilmoitettava
Museovirastolle. Muinaismuistokohteeseen kuuluu myös Tirilän eteläpuolella,
Huotarintien varressa on n. 200 metrin matkalla nelirivistä panssarivaunun
kiviestettä. Kiviesteen pohjoispuoleisilla rinteillä saattaa olla osittain
säilyneitä kenttälinnoitteita mutta aluetta ei ole tutkittu
muinaismuistokartoituksen yhteydessä (ko. kohde asemakaavan muutosalueen
ulkopuolella).

Asemakaavan KM-korttelialueella (Ikean ja Ikanon tontti) olevat II
maailmansodan aikaiset kohteet on inventoitu asemakaavatyön yhteydessä
(Selvitys II MS aikaisista kohteista alueella (Mikroliitti Oy 2013, Hannu
Poutiainen ja Timo Jussila.) Selvityksessä todettiin, että alueella
havaittiin kahdessa maastonkohdassa Salpalinjan varustusten huonokuntoisia
jäänteitä. Muinaisjäännösrekisteriin merkitty Tirilän panssarieste
(1000017729) todettiin hävinneeksi siltä osin kuin sitä on sijainnut
Mustolanlammen länsipuolella uuden kiertoliittymän liepeillä.

Eli asemakaavatyön yhteydessä on selvitetty alueella olevat muinaismuistot
ja Salpalinja-rakenteet. Varsinaisella kaava-alueella sijaitsevat
valokuvassa esitetyt panssariesteet, jotka ovat jo tuhoutuneet Mustolan
eritasoliittymän rakentamisen aikaisemmassa vaiheessa. Lisäksi
kaava-alueella sijaitsi Ikean ja Ikean tontin alueella tuhoutuneita ja
huonokuntoisia juoksuhautoja. Eli kaavaan ei tullut määräyksiä
muinaismuistoja tai Salpalinjan rakenteita koskien, koska säilytettäväksi
katsottavia kohteita ei ko. alueella ollut. Tirilän jäljellä oleva
nelirivinen panssarivaunukivieste sijaitsee Reissumiehenkadun
asemakaava-alueen ulkopuolella.

http://epalvelu.lappeenranta.fi/eFeedback/fi/View/1846

Palautetyyppi: Kartat, kaavoitus ja tontit
Aihe: Kaavoitus
Kuvaus:
Kuinka pn otettu kaavassa alueen muinaimuistot huomioon? Aiheesta lisää
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/03/yhdyskuntarakentaminen-ja-salpalinja.html

Jos haluat lisätietoja asiasta, ota yhteyttä asiakaspalveluun.

Älä vastaa tähän viestiin. Viesti lähetettiin automaattisesti osoitteesta,
jonka sähköposteja ei lueta.

Ystävällisin terveisin,
Palautepalvelu

Reino Arimon muistiinpanoja sotien jälkeen, osa 2

Linnoittamiskoulutus oli todettu sotien aikana niin päällystön kuin miehistönkin osalta hyvin puutteelliseksi. Samalla havaittiin, että kaikkien joukkojen ja aselajien piti pystyä tekemään tarvitsemansa linnoitustyöt. Pioneeriaselajin tehtävänä oli huolehtia linnoittamisen teknillisestä kehittämisestä ja alan tiedon jakamisesta joukoille.

Osana tuota sodan jälkeistä linnoittamiskoulutusta oli Salpalinjan rakenteiden ottaminen koulutus- ja harjoituskäyttöön. Tällaisia paikkoja oli kolme, Luumäellä Kivijärveltä etelään, Virolahden Ravijoella ja Hankoniemellä Harparskog-linjalla.

Kivijärvestä etelään kunnostettiin Reino Arimon muistin mukaan kymmenkunta korsua. Ne varustettiin kaikilla laitteilla. Niihin asennettiin takaisin hellat, ilmanvaihto ja kaikki jalustat. Korsuja jopa sähköistettiin helpottamaan niissä asumista. Ravijoella koulutuskorsut valittiin vanhan maantien (nyk. museotie) läheisyydestä.

Arimon mukaan ainakin joinakin ”alkuvuosina” (vuodet eivät käy paperista selville) joukot pitivät Salpalinjassa muutaman päivien harjoituksia, joista saatiin tuntumaa taistelusta linnoitetussa asemassa.

Myös eri sotakoulut käyttivät Salpalinjaa hyödyksi tutustumalla niihin ja pitämällä maastoharjoituksia niihin tukeutuen.

Suora sitaatti Arimon muistiinpanoista:

”Olin oppaana muutamilla Kadettikoulun retkillä, jotka tapahtuiovat pyörämarsseina Ravijoelta Luumäelle; niihin kuului aina majoittuminen korsuihin. Sotakorkeakoulun kesäharjoitusten yhteyteen järjestettyihin tutustumisiin Salpa-asemaan osallistuin myös ainakin pari kertaa.”

Sodan päätyttyä Salpa-asema oli taisteluvalmiina. Aseet ja kalusteet olivat paikoillaan. Kenttäarmeijan kotiuttamisen ohella myös Salpalinja piti riisua aseista ja saattaa rauhan tilaan. Työn aloitti Päämajan Linnoitustoimisto ja sitä jatkoi Maalinnoitusten hoitotoimisto.

Korsujen kalusto, hellat, suodattimet, vesisäiliöt ja ylipäätään kaikki irtisaatava ja tietysti aseet irrotettiin ja kuljetettiin puolustusvoimien varikoihin. Muu materiaali, lähinnä korsujen sekä taistelu- ja yhdyshautojen puutavara kelpasi vähintään polttopuuksi. Myös piikkilanka kävi siviilimarkkinoilla kaupaksi.

Arimon muistiinpanojen mukaan korsujen ulkopuolella olevat panssarivaunujen tornit (teräspesäkkeet) myytiin romuksi. Ehkä niin, mutta iso osa niistä löytyy maastosta edelleen. Valuteräksestä tehdyt ja varsinkin puujalustoille asennetut konekiväärikuvut sekä linnoitustoimiston varastoissa olleet kuvut lienee Arimon mukaan toimitettu varikoille.

Noista konekiväärikuvuista tämän kirjoittajalla on tieto, että niitä oli jonkinlainen määrä varastoitu ainakin Kyminlinnaan vielä 1970-luvun puolella. Niistä osa oli määrä kaivaa asemiin sinne ja osa viedä rannikkolinnakkeille, mutta näin ei käynyt. Nyt irrallisia kk-kupuja on nähtävillä ainakin Virolahden ja Miehikkälän Salpalinja-museoilla.

Sodan jälkeen riisuttujen korsujen kunnossapidon tavoitteena oli pitää korsut kunnossa niin, että ne eivät ainakaan turmeltuisi. Viemäreiden ja salaojien aukipito oli tärkeää. Samoin kuin ruostuvien metalliosien puhdistaminen, uudelleen maalaaminen ja rasvaaminen.

Luolista Arimo kertoo, että niiden sisään rakennetut puuosat purettiin, koska ne olisivat lahonneet joka tapauksessa muutamassa vuodessa.

Linnoituslaitteet, korsut ja luolat, lukittiin. Ja niin kuin Arimo kirjoittaa: ” … jotta sivulliset eivät pääsisi niihin pahantekoon, mutta monin paikoin lukot rikottiin, ehkä useinkin enemmän uteliaisuudesta kuin pahanteon vuoksi.”

Korsujen kunnossapidosta Arimo toteaa, että aluksi (tarkoittanee 1950-luvun alkua) niihin käytettiin siviilityövoimaa, mutta rahan puutteen takia jouduttiin ennen pitkään käyttämään varusmiehiä.

”Yleensä alkukesästä irrotettiin 3. Divisioonan joukoista (Kouvola, blogin kirj lisäys) pieni komennuskunta, joka sitten sotilasmestari Taivalmaan ja kersantti Aallonpään johdolla kulki pitkin linjaa ja suoritti tarvittavat kunnostustyöt.”

Näin siis Arimon muistiinpanoissa. Tiedossahan on, että ainakin 1960-luvulla korsujen kunnossapitoon Kouvolassa palkattiin kesätöihin lukio-ikäisiä koululaisia, ”kapiaisten kakaroita”, niin kuin he itseään nimittivät.

R Arimon muistiinpanoja Salpalinjasta sotien jälkeen

Kiitos Juha Kilpeläisen arkistoaktiivisuuden sain käsiini Reino Arimon huhtikuussa 1981 muistinvaraisesti kirjoittaman paperin ”Muistiinpanoja osallisuudestani linnoitustoimintaan 1945-1961”. Laajassa tekstissä pulpahtaa Salpalinjakin vielä mielenkiintoisella tavalla pintaan.

Sodan jälkeinen linnoittaminen tuli esiin, kun hänen suurtyönsä Suomen linnoittamisen historiaan 1918-1944 (hänen esipuheensa päivätty tammikuuhun 1981) oli esitetty otettavan myös sotien jälkeistä aineistoa. Se osoittautui salaisten asiakirjojen, joita oli suurin osa aineistosta, takia mahdottomaksi. Siksi Arimolle esitettiin, että kirjan valmistumisen jälkeen hän laatisi tulevien historiantutkijoiden käyttöön oman näkemyksensä osuudestaan sodan jälkeiseen linnoitustoimintaan.

Puolustusvoimien palveluksesta kenraaliluutnanttina eläkkeelle jäänyt Reino Arimo (1908 - 1991) toimi aluksi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myöhemmin myös maastosuunnittelijoiden tarkastajana. Pioneeriaselajin johtotehtävien lisäksi hän oli puolustusministeriön kansliapäällikkönä ja yleisesikunnan päällikkönä.

Reino Arimo komennettiin pari viikkoa jatkosodan aselevon jälkeen Mikkeliin Päämajan operatiiviseen osastoon, jossa hän toimi asekätkennän johtoelimessä vuoden 1944 loppuun saakka. Tästä syystä Arimo pidätettiin elokuun alussa 1945. Hän oli pidätettynä, turvasäilössä ja vangittuna tammikuun lopulle 1948 saakka.

Alkukesästä 1945 valvontakomissio halusi tutustua Salpalinjaan. Reino Arimo käskettiin valvontakomission oppaaksi eteläisen rantamaantien suuntaan Virolahdelle Ravijoelta Vaalimaalle ja myöhemmin Kuhmon suuntaan.

Seuraavaksi lainaan suoraan pätkän minusta kiehtovaa Arimon muistiinpanotekstiä:

”Opastettavaani partiota johti eversti Bojorov ja siihen kuului useita upseereita, mm eräs insinöörieversti sekä useita ”esikuntatyöntekijöitä” kuten joku heistä asian ilmaisi. Ensimmäiseksi mentiin Vaalimaalle ja noustiin näköalakukkulalle. Täällä eversti Bojorov saneli kirjureilleen maaston arvostelun lähinnä hyökkäystä silmällä pitäen. Tajusin tämän kieltä ymmärtämättömänäkin.

Seuraavaksi minun piti viedä partio tien eteläpuolella olevaan asemaan, jossa oli paljon imubetonikorsuja. Huomasin, että he eivät niistä ymmärtäneet mitään, mutta kun selostin , että korsut olivat imubetoni- eli vaakkumibetonitekniikalla valettuja pallokorsuja, he sanoivat heti tietävänsä mistä on kysymys. He eivät olleet muka käsittäneet kirjainten IB merkitystä.

Harjun maamieskoulun pohjoispuolella olevalla kukkulalla (tod. näk. Vahtivuori, blogin kirj. lisäys) tutustuttiin varsinaiseen Salpalinjaan. Minulta kysyttiin milloin työ oli alkanut ja paljonko Salpalinjan oli tullut maksamaan. Sanoin linnoittamisen alkaneen 17.4.40, mutta he eivät sitä uskoneet, jolloin sanoin heidän voivan sen tarkistaa Helsingissä.

 Jälkimmäiseen kysymykseen en tiennyt vastausta, mutta sanoin voivani ilmoittaa esimerkiksi, kuinka paljon miespäiviä tarvittaisiin kilometrille tuon tapaista asemaa. Eversti Bojorov kysyi sitten asiaa insinöörieverstiltään, jolloin tämä arvioi näkemänsä perusteella, että Salpalinjan kustannukset olisivat olleet noin 5 miljardia Amerikan dollaria. Minua tämä huvitti, koska Linnoitusosaston rahan käyttö kokonaisuudessaan välirauhan ja jatkosodan aikana oli ollut noin viisi miljardia Suomen markkaa. Joka tapauksessa tämäkin osoitti, että näkemänsä oli vaikuttanut partioon ”imponoivasti” (tehnyt vaikutuksen, blogin kirj lisäys).”

Jatketaan poimintoja Arimon muistiinpanoista seuraavassa blogissa.