R Arimon muistiinpanoja Salpalinjasta sotien jälkeen

Kiitos Juha Kilpeläisen arkistoaktiivisuuden sain käsiini Reino Arimon huhtikuussa 1981 muistinvaraisesti kirjoittaman paperin ”Muistiinpanoja osallisuudestani linnoitustoimintaan 1945-1961”. Laajassa tekstissä pulpahtaa Salpalinjakin vielä mielenkiintoisella tavalla pintaan.

Sodan jälkeinen linnoittaminen tuli esiin, kun hänen suurtyönsä Suomen linnoittamisen historiaan 1918-1944 (hänen esipuheensa päivätty tammikuuhun 1981) oli esitetty otettavan myös sotien jälkeistä aineistoa. Se osoittautui salaisten asiakirjojen, joita oli suurin osa aineistosta, takia mahdottomaksi. Siksi Arimolle esitettiin, että kirjan valmistumisen jälkeen hän laatisi tulevien historiantutkijoiden käyttöön oman näkemyksensä osuudestaan sodan jälkeiseen linnoitustoimintaan.

Puolustusvoimien palveluksesta kenraaliluutnanttina eläkkeelle jäänyt Reino Arimo (1908 - 1991) toimi aluksi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myöhemmin myös maastosuunnittelijoiden tarkastajana. Pioneeriaselajin johtotehtävien lisäksi hän oli puolustusministeriön kansliapäällikkönä ja yleisesikunnan päällikkönä.

Reino Arimo komennettiin pari viikkoa jatkosodan aselevon jälkeen Mikkeliin Päämajan operatiiviseen osastoon, jossa hän toimi asekätkennän johtoelimessä vuoden 1944 loppuun saakka. Tästä syystä Arimo pidätettiin elokuun alussa 1945. Hän oli pidätettynä, turvasäilössä ja vangittuna tammikuun lopulle 1948 saakka.

Alkukesästä 1945 valvontakomissio halusi tutustua Salpalinjaan. Reino Arimo käskettiin valvontakomission oppaaksi eteläisen rantamaantien suuntaan Virolahdelle Ravijoelta Vaalimaalle ja myöhemmin Kuhmon suuntaan.

Seuraavaksi lainaan suoraan pätkän minusta kiehtovaa Arimon muistiinpanotekstiä:

”Opastettavaani partiota johti eversti Bojorov ja siihen kuului useita upseereita, mm eräs insinöörieversti sekä useita ”esikuntatyöntekijöitä” kuten joku heistä asian ilmaisi. Ensimmäiseksi mentiin Vaalimaalle ja noustiin näköalakukkulalle. Täällä eversti Bojorov saneli kirjureilleen maaston arvostelun lähinnä hyökkäystä silmällä pitäen. Tajusin tämän kieltä ymmärtämättömänäkin.

Seuraavaksi minun piti viedä partio tien eteläpuolella olevaan asemaan, jossa oli paljon imubetonikorsuja. Huomasin, että he eivät niistä ymmärtäneet mitään, mutta kun selostin , että korsut olivat imubetoni- eli vaakkumibetonitekniikalla valettuja pallokorsuja, he sanoivat heti tietävänsä mistä on kysymys. He eivät olleet muka käsittäneet kirjainten IB merkitystä.

Harjun maamieskoulun pohjoispuolella olevalla kukkulalla (tod. näk. Vahtivuori, blogin kirj. lisäys) tutustuttiin varsinaiseen Salpalinjaan. Minulta kysyttiin milloin työ oli alkanut ja paljonko Salpalinjan oli tullut maksamaan. Sanoin linnoittamisen alkaneen 17.4.40, mutta he eivät sitä uskoneet, jolloin sanoin heidän voivan sen tarkistaa Helsingissä.

 Jälkimmäiseen kysymykseen en tiennyt vastausta, mutta sanoin voivani ilmoittaa esimerkiksi, kuinka paljon miespäiviä tarvittaisiin kilometrille tuon tapaista asemaa. Eversti Bojorov kysyi sitten asiaa insinöörieverstiltään, jolloin tämä arvioi näkemänsä perusteella, että Salpalinjan kustannukset olisivat olleet noin 5 miljardia Amerikan dollaria. Minua tämä huvitti, koska Linnoitusosaston rahan käyttö kokonaisuudessaan välirauhan ja jatkosodan aikana oli ollut noin viisi miljardia Suomen markkaa. Joka tapauksessa tämäkin osoitti, että näkemänsä oli vaikuttanut partioon ”imponoivasti” (tehnyt vaikutuksen, blogin kirj lisäys).”

Jatketaan poimintoja Arimon muistiinpanoista seuraavassa blogissa.