Torjuntataisteluista 70 vuotta, Salpalinjan merkitys

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella 9.6.1944. Liki kolmen vuoden ”hiljaisen” asemasotavaiheen jälkeen Kannaksen tulimyrsky ja vajaat kaksi viikkoa myöhemmin sama Syvärillä oli sokki Suomen armeijalle. Hyökkäyksen voima oli sellainen, että  niissä oloissa ja niissä asemissa mikään puolustus ei olisi pitänyt. Alkoi alkuvaiheessa hallitsematon peräytyminen, joka muuttui vähitellen hallituksi ja sittemmin komeiksi torjuntavoitoiksi, niin Viipurinlahdella, Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Nietjärvellä ja myöhemmin vielä Ilomantsissa vain suurimmat taistelut mainiten.

Tänä kesänä noista taisteluista tulee kuluneeksi 70 vuotta.

Päämaja antoi 15.6.1944 esikäskyn välirauhan aikana rakennetun itärajan linnoituksen, joka heinäkuussa 1944 sai nimen Suomen Salpa, taistelukuntoon saattamisesta. Käsky vahvistettiin 18.6.1944 ja siihen liittyi myös oikaisuasemien rakentamista Virolahden Vaalimaan ja Miehikkälän väliin sekä pääaseman lähisyvyyden vahvistamista ainakin todennäköisimmillä painopistesuunnilla.

Taistelut eivät koskaan Salpa-asemaan, Salpalinjaan saakka ehtineet. Kenttäarmeijamme terästäytyi ja löi viholliselle luun kurkkuun jo paljon ennen Salpalinjaa. Neuvostoliiton oli luovuttava Suomen armeijan tuhoamistavoitteesta ja maan valtaamisesta ja vedettävä joukkonsa Stalinille tärkeämmälle suunnalle, kilpajuoksuun Berliiniin.

On tietysti loputon suo lähteä pohtimaan, mikä oli Salpalinjan merkitys Stalinin luopumiseen Suomesta. Neuvostoliiton tiedustelu varmasti tiesi suomalaisten linnoituksen vahvuudet. Sitä ei hetkessä eikä kulunein vähin voimin murreta. Eittämättä naapurilla olisi siihen ollut ennemmin tai myöhemmin tarvittava voima, mutta ei aikaa, koska se halusi olla jakamassa poliittisia pelimerkkejä, vaikutusvaltaa Keski-Euroopassa. Näin voidaan hyvällä syyllä uskoa ja sanoa, että Salpalinjalla oli siinä tilanteessa merkityksensä. Se täytti tehtävänsä olemassa olollaan.

Mitään linnoitusta ei koskaan pystytä tekemään läpäisemättömäksi. Sellaisen keskitysvoiman suurvallat pystyvät aina loihtimaan, että vahvakin linnoitus jostakin murtuu. Mutta sellaisessa voimankäytössä ei ole mitään järkeä. Diktatuureissa ihmishengillä ei ollut arvoa, mutta joku tolkku niissäkin kansan tapattamisessa olisi vastaan tullut.

Vuoden 1944 tilanteessa Salpalinjan puolustusvaikutus siis riitti. Sen kestävyyttä ei suuri ja mahtava tohtinut lähteä koettelemaan. Välirauhan ja vielä viimeisen sotakesän investoinnit ja työt riittivät. Linnoitus osaltaan mahdollisti Suomen kehittymisen kukoistavaksi länsivallaksi. Siitä on kiittäminen ennen kaikkea elämisen arvoisen rauhan taistelleille armeijamme sotilaille ja tietysti osin myös linnoituksen rakentajille.

Minunlaistani sotahistorian harrastajaa on askarruttanut useasti, ja monesti sitä on minulta Salpalinja-opastuksissa kysyttykin, että millä joukoilla Suomi olisi Salpalinjassa taistellut, jos sota sinne saakka olisi edennyt? Minä en ole osannut sanoa muuta kuin, että se olisi ollut sodanjohtomme ongelma. Taitavaan sodanjohtoon olisi ilman muuta kuulunut varautuminen selkeästi viimeisen puolustuslinjan miehittämiseen. Kenttäarmeija olisi pitänyt pystyä vetämään Salpa-asemaan taistelukuntoisena.

Ja toisaaltahan nyt tiedämme, kiitos saksalaisavun, että kenttäarmeijamme aseistus oli jatkosodan lopussa vahvimmillaan koko sodan aikana! Suomella oli hyvät eväät puolustautua, vaikka sota olisi pitkittynytkin.