Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella
9.6.1944. Liki kolmen vuoden ”hiljaisen” asemasotavaiheen jälkeen Kannaksen
tulimyrsky ja vajaat kaksi viikkoa myöhemmin sama Syvärillä oli sokki Suomen
armeijalle. Hyökkäyksen voima oli sellainen, että niissä oloissa ja niissä asemissa mikään puolustus ei olisi
pitänyt. Alkoi alkuvaiheessa hallitsematon peräytyminen, joka muuttui
vähitellen hallituksi ja sittemmin komeiksi torjuntavoitoiksi, niin Viipurinlahdella,
Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Nietjärvellä ja myöhemmin vielä Ilomantsissa
vain suurimmat taistelut mainiten.
Tänä kesänä noista taisteluista tulee kuluneeksi 70 vuotta.
Päämaja antoi 15.6.1944 esikäskyn välirauhan aikana
rakennetun itärajan linnoituksen, joka heinäkuussa 1944 sai nimen Suomen Salpa,
taistelukuntoon saattamisesta. Käsky vahvistettiin 18.6.1944 ja siihen liittyi
myös oikaisuasemien rakentamista Virolahden Vaalimaan ja Miehikkälän väliin
sekä pääaseman lähisyvyyden vahvistamista ainakin todennäköisimmillä
painopistesuunnilla.
Taistelut eivät koskaan Salpa-asemaan, Salpalinjaan saakka
ehtineet. Kenttäarmeijamme terästäytyi ja löi viholliselle luun kurkkuun jo
paljon ennen Salpalinjaa. Neuvostoliiton oli luovuttava Suomen armeijan
tuhoamistavoitteesta ja maan valtaamisesta ja vedettävä joukkonsa Stalinille
tärkeämmälle suunnalle, kilpajuoksuun Berliiniin.
On tietysti loputon suo lähteä pohtimaan, mikä oli
Salpalinjan merkitys Stalinin luopumiseen Suomesta. Neuvostoliiton tiedustelu
varmasti tiesi suomalaisten linnoituksen vahvuudet. Sitä ei hetkessä eikä
kulunein vähin voimin murreta. Eittämättä naapurilla olisi siihen ollut
ennemmin tai myöhemmin tarvittava voima, mutta ei aikaa, koska se halusi olla
jakamassa poliittisia pelimerkkejä, vaikutusvaltaa Keski-Euroopassa. Näin
voidaan hyvällä syyllä uskoa ja sanoa, että Salpalinjalla oli siinä tilanteessa
merkityksensä. Se täytti tehtävänsä olemassa olollaan.
Mitään linnoitusta ei koskaan pystytä tekemään
läpäisemättömäksi. Sellaisen keskitysvoiman suurvallat pystyvät aina
loihtimaan, että vahvakin linnoitus jostakin murtuu. Mutta sellaisessa
voimankäytössä ei ole mitään järkeä. Diktatuureissa ihmishengillä ei ollut
arvoa, mutta joku tolkku niissäkin kansan tapattamisessa olisi vastaan tullut.
Vuoden 1944 tilanteessa Salpalinjan puolustusvaikutus siis
riitti. Sen kestävyyttä ei suuri ja mahtava tohtinut lähteä koettelemaan.
Välirauhan ja vielä viimeisen sotakesän investoinnit ja työt riittivät.
Linnoitus osaltaan mahdollisti Suomen kehittymisen kukoistavaksi länsivallaksi.
Siitä on kiittäminen ennen kaikkea elämisen arvoisen rauhan taistelleille
armeijamme sotilaille ja tietysti osin myös linnoituksen rakentajille.
Minunlaistani sotahistorian harrastajaa on askarruttanut
useasti, ja monesti sitä on minulta Salpalinja-opastuksissa kysyttykin, että
millä joukoilla Suomi olisi Salpalinjassa taistellut, jos sota sinne saakka
olisi edennyt? Minä en ole osannut sanoa muuta kuin, että se olisi ollut
sodanjohtomme ongelma. Taitavaan sodanjohtoon olisi ilman muuta kuulunut
varautuminen selkeästi viimeisen puolustuslinjan miehittämiseen. Kenttäarmeija
olisi pitänyt pystyä vetämään Salpa-asemaan taistelukuntoisena.
Ja toisaaltahan nyt tiedämme, kiitos saksalaisavun, että
kenttäarmeijamme aseistus oli jatkosodan lopussa vahvimmillaan koko sodan
aikana! Suomella oli hyvät eväät puolustautua, vaikka sota olisi
pitkittynytkin.
1 kommentti:
Salpa-asemaa tuskin olisi kyetty läpäisemään liikkeestä. Olisi tarvittu taas massiivinen läpimurtohyökkäys. Sen hyökkäyksen rakentaminen olisi vienyt aikansa, jo pelkistä logistisista syistä, jona aikana osa joukoistamme olisi palautunut Kannaksen taisteluista. Näillä perusteilla uskon puolustusasemallamme olleen merkitystäkin.
Lähetä kommentti