Salpapolku-hankkeen Salpalinjan opaskoulutus 2014 sai hyvän
vastaanoton. Kuuden illan kurssille oli tulijoita enemmän kuin mahtui. Kurssin
35 osanottajasta tietysti aina muutama oli estynyt osallistumasta kaikkiin luentoihin
ja maastokäynteihin. Keskimäärin paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä. Se on
hyvin. Asia kiinnosti loppuun saakka.
Kurssin yksi idea oli perehdyttää osallistujia Salpalinjaan
eri paikoissa. Nyt tulevilla oppailla on käsitys linnoituksesta Virolahdella,
Miehikkälässä, Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä. He tulivat nähneeksi,
kuinka samanlainen tai toisaalta erilainen Salpalinja on. Ratkaisevaa kunkin
kohteen rakenteessa on tietenkin sen sijainti ja maasto. Siksi Salpalinjaan
pitäisikin tutustua useassa eri paikassa, jos haluaa sen moniulotteellisuudesta
enemmän irti.
Puheena oleva opaskoulutus jatkuu vielä syksyllä muutamalla
lähinnä oppaiden yrittäjävalmiuksia kohottavalla luentoillalla.
Mutta mikään muutamien tuntien opaskurssi ei tee valmista
opasta, ei ainakaan Salpalinjasta. Linnoitukseen liittyvä mielenkiintoinen
asiamäärä on valtava. Kurssilla pystyttiin vain raapaisemaan pintaa.
Jos luennoitsijat eivät omaa valmistelemaansa aihetta oikein
tahtoneet saada mahtumaan esimerkiksi yhteen tuntiin, niin kuinka opas pystyy
tyhjentävästi kertomaan ja esittelemään koko Salpa-aseman samassa ajassa? Olen
aistinut jo oppaina toimineidenkin ihmisten pelkäävän, että onkohan minulla
tarpeeksi sanottavaa. Yleensä aina on, jos opas on vähänkään aiheeseensa
perehtynyt. Tiedon määrä ei ole ongelma, vaan aika sen jakamiseen.
Opastuksen lähtökohtana on tietenkin asiakkaan tai
asiakasryhmän käytössä oleva aika Salpalinjaan tutustumiseen. Jos se on vain
yksi tunti, niin opastus on tehtävä tunnissa. Silloin on vain kylmästi
sanottavaa karsittava. On kerrottava ja näytettävä se, minkä annetussa ajassa
hyvin ehtii ja yritettävä luoda ryhmälle tiedonnälkä, joka tuo heidät
kohteeseen uudelleen.
Muutaman tunnin patikkaretkellä tiedonvälitykseen on aikaa
äkkiä ajatellen jo paljon paljon enemmän. Mutta ei välttämättä, koska
kävelyosuuksilla ei juurikaan voi asioita kertoa, ainakaan niin että ryhmän
häntäpää sen kuulisi. Eli jälleen aika rajoittaa.
Oppaan on vain vähitellen ja pikkuhiljaa opittava
ymmärtämään, miten vähän loppujen lopuksi asioita pystyy ja ehtii kertomaan.
Mutta ei ole syytä huoleen. Kohteilla on näkemistä, jota kerronta täydentää. On
myös tajuttava että rajansa on kuulijankin vastaanottokyvyllä. Salpalinjassa on
niin paljon ”tavaraa”, että se on annosteltava sopiviin palasiin ja tarjoiltava
ne sen kokoisina, ettei niihin tukehdu.
Tärkeintä Salpalinja-oppaille on saada harjaantumista ja
toistoja opastuksiin. Tietomäärä kyllä aika äkkiä alkaa myös karata muistista,
ellei opastustilanteita ole. Ne oppaat jotka aikovat valmiuksiaan kehittää,
ymmärtävät sanomattakin, että ainoa tie siihen on opastaminen. On hakeuduttava
niihin tilanteisiin tai tapahtumiin, jossa siihen on mahdollisuus, vaikka viedä
oma suku tai kaveriporukka Salpalinja-kierrokselle. Vain työ tekee mestarin. Ja
sen voin sanoa, tässä hommassa valmiiksi ei tule koskaan, aina on parantamista.
Olen iloinen, että puheena ollut opaskurssi tuo muutaman
vapaaehtoisoppaan myös RUK:n upseerioppilaiden opastuksiin Virolahden Harjuun.
Kahden ru-kurssin perehdyttäminen esimerkiksi tänä vuonna antaa aktiiviselle
oppaalle mahdollisuuden jopa 12 opastuskertaan. Se tuo jo melkoista
lisärutiinia opastuksiin, teki niitä sitten tapahtumissa vapaaehtoisoppaana tai
kenties omana opasyrittäjänä. Edelleen olen sitä mieltä, että tarjonta luo
kysyntää – pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.
Salpalinja on hyvässä nosteessa. Jutut mediassa sitä
entisestään ruokkivat. Mitään ryntäystä ei tule, mutta kyllä sotahistoria
Salpalinjan muodossa täällä itärajalla on tervetullut lisä kaikenlaiseen
toimeliaisuuteen. Ei vähiten siksi, että Ukrainan kriisi on ylipäätään lisännyt
ihmisten mielenkiintoa ja jopa huoltakin maanpuolustuksellisiin asioihin
Suomessa. Salpalinja on esimerkki siitä, miten näitä asioita aikanaan
hoidettiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti