Salpalinja käskettiin rakentaa yhtenäiseksi Suomenlahden ja
Luumäen Kivijärven välillä. Karjalan kannaksen jatkeella lyhin tie
puna-armeijalle Helsinkiin olisi ollut juuri tuon alueen kautta. Mannerheim piti sitä
kaikkein tärkeimpänä linnoitettavana alueena ja samalla myös vaarallisimpana
Suomen kohtalon kannalta. Linnoittamalla sen vahvasti hän varmasti ajatteli
Stalin olevan pakotettu etsimään kiertoreittejä, jotka taas olisivat kenties
antaneet tuiki tärkeää aikaa puolustusjärjestelyihin.
Ja aikahan Stalinilla oli kortilla sotien aikaista ilmaisua
niukkuudesta käyttääkseni. Hänellä ei ollut aikaa rajattomasti käyttää Suomen
valtaamiseen, kun tärkeimmät kohteet hänen ehtyville hyökkäysvoimille olivat
Keski-Euroopassa, Berliinissä. Seuraava kappale on suora lainaus kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon
puheesta Miehikkälässä 29.6.2014:
”Hyökkääjän voima oli kulunut loppuun. Neuvostojoukkojen
komentaja Govorov pyysi johdoltaan lisää joukkoja edetäkseen tavoitteeseensa
Kymijoelle. Stalin määräsi 12.7.1944 hyökkäykset pysäytettäväksi. Tuota
määräystä antaessaan Stalin otti huomioon, että suomalaisten talvisodan jälkeen
rakentama ja kesän aikana viimeistelty Salpalinja olisi läpäistävä
määrittämänsä tavoitteen saavuttamiseksi. Tuohon ponnistukseen Neuvostoliitolla
ei enää ollut aikaa. Oli tyydyttävä osavoittoon ja kiirehdittävä kohti
Keski-Eurooppaa, jossa II Maailmansota tullaan ratkaisemaan.”
Mutta palataanpa tuohon Salpalinjan yhtenäisyyteen sen
yhtenäiseksi käsketyllä osalla Suomenlahden ja Salpausselän välillä. Minun
linnoitusammattilaisilta saamani käsityksen mukaan yhtenäisyys tällä 50-60
kilometriä leveällä kannaksella tarkoitti yhtenäistä taistelu- ja
yhteyshautaverkostoa ja yhtenäistä panssariestettä, nimenomaan kiviestettä.
Jälkimmäinen pitänee paikkansa muutamia esteiksi jo sinällään sopivien
luonnonjyrkänteiden eteen jätettyjä pätkiä lukuunottamatta. Totuus on
nähtävissä maastossa.
Sen sijaan taistelu- ja yhteyshautaverkoston osalta asia on
nyt ilman alkuperäiskarttoja osittain uskon varassa. Ainakin pelloilta haudat
on luotu viljelyksien tieltä umpeen tai niitä ei ollut välttämättä edes vielä
kaivettu. Mutta metsissä liikkuessa on hyvin helppo uskoa, että yhtenäisyys
kyllä tältäkin osin toteutui.
Kestolaitteiden, siis teräsbetonikorsujen ja –pesäkkeiden
sekä luolien osalta yhtenäisyys on jo suhteellisempaa. Salpalinjan puolustuksen
runko nojaa konekiväärien yhtenäiseen, maanpinnanmyötäiseen
sivustatuliverkkoon. Tuo yhtenäisyys tuskin täysin toteutuu edes tässä
puhutulla linnoituksen yhtenäisellä osuudella, vaikka konekiväärikorsuja ja –
pesäkkeitä olisi täydennettykin sadoilla kenttälinnoitetuilla kk-asemilla,
niitähän Salpalinjaan tehtiin 1250 kappaletta.
Linnoituksen yhtenäisyydellä ei välttämättä tarkoitettukaan
sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, siis linnoituslaittein saavutettua
yhtenäisyyttä. Tuossa aiemmin viittasin luonnonjyrkänteisiin panssariesteenä.
Maastonkäyttö on siis hyvin tärkeä osa linnoittamista. Maasto voi olla
suoranainen este tai se ohjaa hyökkäystä puolustajan toivomaan suuntaan. Jos
maasto on sinällään este, minkä ihmeen takia sitä pitäisi lisää linnoittaa.
Tiettömät metsäalueet, suot, mäet, louhikot ja vesistöt olivat nopeaan
massiiviseen rintamahyökkäykseen moottoroiduilla joukoilla aivan varmasti
rajoittavia esteitä. Pakkastalvella tietysti vähemmän kuin sulan maan aikana.
Sen takia vesistöjen ja soiden länsirannat on varustettu mm. kiviestein.
On selvää, ettei viime sotien aikana supervallallakaan ollut
sellaista kalustoa, jonka se olisi voinut laittaa eteen raivaamaan erämaihin
tieverkkoa, hyökkäysuraa. Huonostikin puolustukseen varustautunut armeija olisi
sitä pystynyt häiritsemään. Siksi on luonnollista, että Salpa-asema on
rakennettu vahvimmaksi juuri niissä maastonkohdissa, jotka olivat luontaisia
hyökkäysuria, joko valmiita teitä tai peltoaukeita. Viime mainittujakaan ei
yhtenäisinä tuohon aikaan ollut.
No, miksi sitten Salpalinjaan on rakennettu esimerkiksi juuri
panssarikiviesteet yhtenäisiksi, vaikka todennäköisyys niiden tarpeeseen
jossakin Miehikkälän ja Ylämaan välisessä erämaassa oli vähäinen? Itse asiassa
juuri noilla tiettömillä taipaleilla kiviesteet ovat turhankin massiivisia ja
jopa liian isoista kivistä tehtyjä!
Uskallan tässä ääneen ajatella, että kun vihollistiedustelu
hyvin tiesi linnoituksen kulun myös syvällä metsissä, niin se tajusi, että
umpimetsässä hitaan etenemisen lisäksi vastassa oli ylipääsemättömiä esteitä ja
niitä suojaamassa sielä täällä myös kantalinnoitettuja asekorsuja sekä tietysti
joukkoja. Hyökkäysura oli poikki sielläkin. Eli linnoittaja päätteli, että
vihollisen kannattaa sittenkin suunnata hyökkäysvoimansa luonnollisiin
hyökkäysuriin. Ja ne puolustaja sulki hyvinkin tiiviillä ja yhtenäisellä
linnoitusrakenteella.
Linnoitussuunnittelulla, rohkenen sanoa, myös tässä mielessä
ohjattiin hyökkääjää puolustajan kannalta kaikkein vahvimpia asemia kohti.
Tämä jutun johtopäätös: puolustuslinnoitus voi olla
yhtenäinen olematta sitä sananmukaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti