Ennaltaehkäisevä pelote Salpalinjasta Natoon

Edesmennyt kenraaliluutnantti Heikki Koskelo (1935 – 2020) valittiin / kutsuttiin vuoden 2003 alussa toimintansa aloittaneen, 25.7.2002 perustetun Salpalinjan perinneyhdistys ry:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Hän kävi toimeen ripeästi. Hän järjesti yhdistykselle rahoitusta, kutsui tuntemiaan ihmisiä toimintaan mukaan ja käynnisti yhdistyksen valtakunnallisen käynnistämishankkeen.

Ei juuri sellaista Salpalinja-esitelmää kenraali Koskelo pitänyt, missä hän ei puhunut Salpalinjasta itärajamme ennaltaehkäisevänä pelotteena. Sitä se oli jo jatkosodan loppuvaiheessa ja aina pitkälti kylmän sodan vuosiin saakka. Hän perusteli pelotevaikutusta Neuvostoliiton toiminnalla ja joidenkin korkeiden neuvostokenraalien puheista vetämillään johtopäätöksillä.

Salpalinjaa vastaan ei koskaan ole hyökätty. Se on tärkein todiste Salpalinjalle annetun tehtävän täyttämisestä.

Itärajan linnoituksen pelotevaikutuksen yksi konkreettinen ilmeneminen oli liittoutuneiden valvontakomission (käytännössä NL) suuri mielenkiinto Salpalinjaan. Se pyysi ja sai  haluamastaan materiaalista osan heti maahan tultuaan ja osan myöhemmin. Valvontakomisio halusi itselleen kaikki linnoitukseen liittyvät asiakirjat, piirustukset, laitteiden sijaintikartat ja yms.

Suomalaisupseereiden opastamilla kahdella valvontakomission maastoretkellä linnoituksessa huomionarvoista oli punaupseereiden vahva halu selvittää Salpalinjan lujuutta eri kohdissa. Samalla tutkittiin Suomeen johtavien teiden kuntoa ja tehtiin varmasti myös merkintöjä maastossa vahvoiksi tai heikoiksi havaituista linnoitteista tai maastokohdista.

Tämä ei suinkaan johtunut huolesta suomalaisten kykyyn puolustautua, vaan se oli valmistautumista Neuvostoliiton omaan hyökkäykseen Suomeen. Miten ja missä Salpalinja olisi helpoiten, tai ylipäätään murrettavissa? Siihen haettiin voittajan laillisella, valvontakomission nimissä tehdyllä tiedustelulla selkoa.

Ja kun tuota hyökkäystä Neuvostoliiton aikana ei koskaan tullut, valvontakomission tiedusteluretkien johtopäätökset olivat olleet selvät. Salpalinjaa vastaan ei kannata hyökätä Neuvostoliiton sen ajan kalustolla ja joukoilla. Näin pääosin itärajalla koko virkauransa palvellut ja alueen hyvin tuntenut Heikki Koskelo asian tulkitsi. Hänen näkemykseensä oli kuuntelijana helppo uskoa.

Venäjän vaatimukset joulukuussa 2021 Naton laajenemisen estämiseksi itään ( blogi:  https://salpalinjansalat.blogspot.com/2021/12/salpalinja-on-taas-hyvin-ajankohtainen.html ) ja sitten hyökkäys 24.2.2022 Ukrainaan kertoivat suomalaisille kaiken oleellisen. YYA-ajan ystävyysliturgia oli ollut käytännössä NL:n puolelta vain sopivan hetken odottamista työntää sen omaa turvallisuusvyöhykettä kauemmas länteen. Ukraina oli siihen ei-Nato-maana sopivasti ensimmäinen vaihe ja seuraava helppo kukistettava ei-Nato-maa olisi Suomi ja luontevasti edelleen Ruotsikin. Ainakin Ruotsi saisi Venäjän karhun naapurikseen.

Olemme lukeneet ja kuulleet Venäjä-asiantuntijoiden toistuvasti todistaneen viimeisen reilun vuoden aikana, että Venäjä toteuttaa vain satoja vuosia vanhaa laajenemisoppiaan, johon Suomikin sisältyy. Huomattava on, että tällaisia todistuksia ei Suomessa juuri kukaan tutkija ja asiantuntija julkisesti esittänyt toisen maailmansodan jälkeen. Ei kylmän sodan vuosina, ei NL:n romahtamiseen 1991 mennessä, ei ennen Venäjän Krimin valtausta 2014, eikä paljon edes ennen 24.2.2022 Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Tai sitten niihin ei korvaa lotkautettu.

Onneksi hämmästyttävän nopeasti reilu vuosi sitten Suomen kansa tajusi, että Suomi tarvitsee nykyaikaan sopivan itärajamme ennaltaehkäisevän pelotteen, nykyajan Salpalinjan. Ja nyt se uskallettiin kiihtyvällä vauhdilla sanoa ääneen. Kun kansan kannatus hakeutua Naton jäseneksi ylitti nopeasti mielipidetiedusteluissa yli 50 prosentin, tulivat poliitikot kiitettävästi ja kiltisti perässä, vielä sanojaan varoen, mutta tulivat kuitenkin. Ei heille jäänyt muuta vaihtoehtoa.

Suomessa päätös Natoon hakemisesta ja siihen liittymisestä tehtiin itäblogin kansandemokratioiden kaltaisin, lähes sadan prosentin kannatusluvuin. Käytännössä liki yksimielisesti.

Nyt noita toisin ajattelijoita, jäljellä olevia muutamia Nato-vastaisia kansalaisia haravoi kertomaan mielipiteensä enää vain ”kansanradio” Yle! En ymmärrä, miksi heitä harvoja vähemmistössä olevia pitää hyysätä ja päästää julkisuuteen valittamaan surkeuttaan Suomessa. Silloin kun Suomi ei ollut Natossa ja vain harvat ääneen uskalsivat Nato-jäsenyydestä puhua, niin silloin Yle ei nähnyt tarvetta kuulla tämän harvalukuisen vähemmistön ääntä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Suomi pääsi Naton täysivaltaiseksi jäseneksi 4.4.2023. Siitä suuri kiitos kaikille asiaan myötävaikuttaneille.

Nyt meillä itärajan ihmisilläkin on rauha nukkua yömme sikeästi; Natossa Suomen tiedustelu tietää mahdollisen vaaranpaikan jo kauan ennen kuin tankkien telaketjujen kolina rajan yli kuuluu. Ja näinhän ei edes tapahdu; Naton pelotevaikutus toimii 24/7, siis juuri tälläkin hetkellä.

Salpalinjan tehtävä itärajan pelotteena on siirtynyt muodollisestikin vihdoin jatkuvasti nykyajan hermolla olevaan Natoon. Salpalinja rakennettiin kenraali Koskelon mukaan itärajamme pelotteeksi. Ja kun se sen tehtävän täydellisesti täytti, voidaan sanoa Salpalinjan raivanneen tai auranneen tien suomalaisten mieliin ja ajatuksiin ainoalle järkevälle turvalle, Natolle!

Kun vielä pidämme huolen oman armeijamme puolustuskyvystä, olemme niin turvassa, kuin olla voimme. Hyvä! Kiitos valtiojohdolle!

TERHO AHONEN

Salpalinja itärajan ajankohtainen varmuusvara

Viimeisen viikon aikana varsin paljon julkisuutta saaneet Venäjän joukkojen Ukrainaan aloittaman ”Wagner-linjan” panssariesteet ovat lähinnä huvittaneet asiantuntijoita. Vain noin 300 kilon (lähde diplomi-insinööri Veikko Luomi) painoisista ja 90 senttiä (lähde Yle) korkeista betonitetroista, ”puutarhakoristeista”, maanpintaan asetellut panssariesteet työntyvät kuivalla kelillä vaikkapa Ladoilla (henkilöauto) syrjään. Panssareita ne eivät pidättele millään kelillä.

Salpalinja on vedetty vertailuna mukaan jo useammassa mediajutussa aivan toisen luokan esteenä. Salpalinjan, varsinkin panssariesteiden tehoa on pidetty ammattipiireissä ajastaan jääneenä. Mutta onko Salpalinja kokonaan aikansa elänyt?

Seuraava pohdiskelu ei paljasta mitään sellaista, jota valvontakomission vaatimuksesta ei Neuvostoliitolla / Venäjällä olisi ollut jo tiedossa syyskuun lopulta 1944 lähtien. Silloinhan kaikki Salpalinjaan liittyvät asiakirjat, kartat ja piirustukset piti luovuttaa valvontakomissiolle. Ja tekihän se ainakin kaksi retkeä Salpalinjaan. Niillä punaupseerit visusti kirjasivat ylös näkemänsä tulevia tarpeita varten. Ja mitäs ne tarpeet olisivat olleet muita kuin Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen sujuvuutta palvelevia maastotietoja.

Ja niin kuin tiedämme, sitä hyökkäystä vielä näihin päiviin mennessä ei ole tullut. Olisivatkohan saatu linnoitusaineisto ja tiedustelut osasyynä asiaan?

Linnoittamisen, joukkojen ja aseiden suojan tarve ei ole hävinnyt nykysodissakaan mihinkään.

Puolustusvoimat perusteli taannoin Salpalinjasta luopumistaan sillä, että nykysodissa ei synny maarintamia. Sota on liikkuvaa ja sitä käydään ilmasta käsin lentokonein, ohjuksin ja viimeisenä ”villityksenä” droonein. Mutta kyllä tuolla Ukrainassa näkyy maajoukkojakin olevan vaikka millä mitalla. Ne liikkuvat maanpinnassa. Ja kyllä kai suojautuminen, kaivautuminen kuuluu nykyajankin jalkaväkisotilaan pitkän iän salaisuuteen?

Salpalinja on yhä paikoillaan. Kivieste 225 kilometrin matkalla on muutamien satojen metrien pätkiä viljelyksillä ja teiden aukkoja lukuun ottamatta pystyssä. Salpalinjan teräsbetonikorsut, Kuusamoon rakennettuja 32 teräsbetonikorsua ja yhtä E 18 tielinjauksen alle jäänyttä Virolahden korsua lukuun ottamatta, ovat yhä paikoillaan. Edelliset räjäytti Neuvostoliitto miehittäessään Kuusamoa laittomasti syksyllä 1944 aseleposopimuksen ja välirauhan jälkeen. Jälkimmäisen posautti moottoritien alta YIT!

Salpalinjan korsuihin valettu betoni ”kovettuu” sata vuotta; se siis vahvistuu vielä parikymmentä vuotta! Salpalinjahan on nykyisin yksityistä omaisuutta, pois lukien kuntien ja valtion maat. Tietysti tarvittaessa ”sotatilalakeja” varmaan löytyy nopeastikin palauttamaan rakenteet valtion käyttöön.

Kahdessa viikossa puolustusvalmis

Yli-ikäisenä reserviupseerina ja etulinjan toiveajattelijana puheitani voidaan tietenkin pitää katteettomina. Mutta sanon silti:

Salpalinjan rakenteet ovat otettavissa parin viikon työllä puolustuskäyttöön. Linnoituksella on edelleen jonkinlainen hyökkääjän toimintoja ohjaava, suuntaava vaikutus. Mutta aivan varmasti Salpalinjalla on vähintään suoja-arvo vihollisen maahyökkäyksiä vastaan!

Suomen itärajalla Salpalinja on yhä puolustuksellisesti parhaassa mahdollisessa maastossa ja paikassa. Sen paremmin sitä eivät nykyupseeritkaan voisi maastoon sijoittaa. Tämän olen kuullut monen ammattiupseerin suusta.

Tilanne vain on nyt se, että meillä sattuu olemaan itärajalla valmiiksi sijoitettu, kestolaitteiden osalta rakennettu ja kaivantojenkin osalta vain puhdistuskaivuja ja puuston raivauksia vajaa valmis puolustusasema. Sen käyttöönottamiseen ei tarvita kuin miehiä, lapioita, moottorisahoja ja teiden aukkojen sulkemiseen kaivinkoneita.

Kallioon louhitut kaivannot, tst- ja yhdyshaudat vaativat vain pientä pensaston raivausta ja siivousta.

Puutavaraa, kakkosnelosta ja lautaa, tarvitaan teräsbetonikorsujen majoitustilojen sisustamiseen, lavereiden rakentamiseen. Rautakaupasta saa vaikkapa Upo-kamiinoita korsun lämmityslaitteeksi (minulla on koeteltua kokemusta, toimii). Hätätilassa telttakamiinakin poistaa kosteutta ja tuo lämpöä.

Soveltuu nykytaisteluun nykyasein

Korsuaseita ei enää ole. Nykyiset kevyet konekiväärit soveltuvat sellaisenaan linnoitteisiin.

Salpalinjan teräsbetonisissa asekorsuissa on noin 300 paikkaa konekiväärille, joista nykyisillä jalkaväen konekivääreillä pystyy ampumaan. Lisäksi panssarintorjuntatykkien tuliasemat teräsbetonikorsuissa, noin 50 kappaletta, soveltuvat samoin konekiväärin tuliasemiksi. Ampumisen epämukavuus korvautuu hyvällä suojalla, puusta voi tarvittaessa rakentaa apujalustaa aseelle.

Maahan kaivetut taistelu- ja yhteyshaudat sekä panssarikaivantoesteet vaativat puuston raivausta ja pohjalle kaatuneen maan tai karikkeen poistamista, kaivannon syventämistä.

Lähes valmiit taisteluasemat ja ampumasyvennykset antavat hyvän suojan yksittäisen taistelijan tulitoiminnalle rynnäkkökiväärillä. Sen tulinopeus ja tehokkuus ovat jotain muuta, kuin viime sotien aikaisilla kivääreillä.

Ampuma-alojen raivaus moottorisahoin tai hakkuukonein ei ole iso homma. Samalla syntyy murroste eteen.

Nykyajan panssaritorjunta-aseet taas soveltuvat linnoituksessa avoasema-ammuntaan siinä, missä tahansa muussakin taisteluasemassa.

Kiviesteillä, maahan upotettua ja kiilattua, on maastossa ainakin ohjaava ja joka tapauksessa hidastava vaikutus. Umpimetsiin ja soille hyökkääjä tuskin menee.

Kenttätykistön toiminta on sellaisenaan käyttökelpoista linnoitustaisteluun.

Lisätehoa ennaltaehkäisevälle pelotteelle  

Salpalinja ei ratkaise tietenkään yksin mitään. Se on valmis olemassa oleva rakennelma siellä missä pitääkin. Salpalinjaa olisi viisasta käyttää soveltuvin osin nykyarmeijamme hyväksi ja ennen kaikkea suojaksi. Ihmettelisin, jos ei käytettäisi.

Eihän vanha ole kelvotonta vain iän takia, jos se toimii. Esimerkiksi Haminan 1700-luvun linnoituksen vallit oli piirretty viime sotien Salpalinjan Hamina-Taavetti -linjan ”eteentyönnetyiksi” panssariesteiksi kaupungin kohdalla rantamaantien suunnassa. Haminan linnoituksen vallit ohjaavat tarvittaessa vieläkin vihollisliikennettä puolustajan kannalta sopiviin torjuntakapeikkoihin!

Edelleenkin korostan sitä, että Salpalinja on soveltuvin osin helposti ja nopeasti otettavissa itärajan puolustuksemme vahvistukseksi ja lisäsuojaksi. Kun se kerran on jo olemassa, hulluahan olisi, jos sen rakennelmien suoja- ja käyttöarvoa ei varauduttaisi käyttämään.

On syytä uskoa, että Salpalinja, Suomen puolustusvoimat ja Nato nojaavat vielä toisiinsa. Ne yhdessä muodostavat sellaisen ennaltaehkäisevän pelotteen, jota itänaapurimme, meidän ajattelumme vastainen ”käyttöjärjestelmä”, ei rohkene uhmata!

Salpalinja on ajankohtainen itärajamme varmuusvara! Museovirastollakaan ei luulisi olevan tähän mitään sanomista; ennaltaehkäisevänä pelotteena Salpalinja ei museaalisestikaan tuhoudu!

TERHO AHONEN

Salpalinja raivasi tien Natolle

Kirjoitin tämän kannanoton 20.5.2022 ja tarjosin lukijan mielipiteenä lehdistölle. Juttua on julkaistu reilusti yli kymmenessä erikokoisessa lehdessä. Se on hyvä. Näkökulmani on varmasti hengästyttävä ja uusi valtaosalle suomalaisia, yhtä tuntematon kuin Salpalinja on vieläkin. Yhtäkään poikkipuolista sanaa en ole vielä jutusta saanut, siis etteikö asia noin voisi olla.

Minusta Salpalinja on täysin verrattavissa Suomen turvallisuushankkeena ja päätöksen suuruusluokkana Natoon. Nyt Nato-hakemus on jätetty "ajallaan" ennen mahdollista sotaa. Sodan ennakointi Karjalankannaksella Mannerheim-linjan rakentamisella 1930-luvulla ei ollut riittävä pelote. Mutta kun Suomen armeijan taistelutahtoon liitettiin talvisodan jälkeen rakennettu, selkeästi vahvempi Salpalinja, niin myös sen pelotevaikutus alkoi toimia. (TA)

Suomen puolustus on koko itsenäisyytemme ajan perustunut omiin puolustusvoimiin. Talvisota osoitti, että se ei riittänyt estämään sotaa, jota Neuvostoliitto tekaistuine syineen halusi. Moskovan rauhasta 13.3.1940 huolimatta vahva ja välitön sodan uhka jäi päälle. Neuvostoliitolta Suomen valloitus jäi kesken.

Koska tuolloin ei ollut heti saatavissa sopivaa liittolaista, apua tai minkäänlaista puolustusliittoa, johon liittyä, Suomi rakensi Salpalinjan. Se oli ylipäällikkö C.G. Mannerheimin yhden miehen päätös. Linnoitustyömaa kosketti Suomen itärajaa ja Hankoniemeä. Töissä oli välirauhan ajan koko suuren kenttäarmeijan sotilaat ja kymmenet tuhannet suomalaiset siviilit. Työmaa oli Suomen suurin siihen mennessä ja on osin vieläkin.

Salpalinjasta piti tulla ja tuli Suomen itärajalle ennaltaehkäisevä pelote. Sitä vastaan ei Neuvostoliitto hyökännyt sotavuosina eikä kylmän sodankaan aikana.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022 avasi historiaa tuntevien ja ainakin evakkoajan kokeneiden suomalaisten silmät. Sama koskee tietysti myös sodissamme kaatuneiden, sotainvalidien ja sotiemme veteraanien omaisia ja sukuja.

Suomi oli tullut samaan tilanteeseen kuin syksyllä 1939. Talvisodan oppi oli muistissa. Yksin ei pärjätä. Salpalinja puolustuksellista suoja-arvoaan lukuun ottamatta oli vanhentunut. Tarvittiin uusi ennaltaehkäisevä pelote, Nato. Sitä oli pohjustettu jo Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alusta lähtien. Kansan tukea se ei ennen viime talvea vielä saanut. Puhuttiin vain Naton haitoista, mitään hyötyä suuri enemmistö ei siinä nähnyt.

Aivan samoin kuin Salpalinjaa perusteltiin aikanaan ennaltaehkäisevänä pelotteena, niin myös nyt Natoa. Näin Salpalinja oli yli 80 vuotta sitten raivannut suomalaisten mielentilaan Naton mentävän aukon. Nyt se on täyttymässä. Kiitos kansan paineen ja valtiojohdon ymmärryksen, Suomi saa jo nyt Naton turvaa.

Suomen armeija on saamassa tuekseen puolustusliiton voiman. Parempaa turvaa ja rauhan takeita ei maailmalta ole saatavissa, jos haluamme säilyttää Suomeen rakennetun hyvinvoinnin ja länsimaisen elämäntavan. Ja mehän haluamme. Sotiemme veteraanien hankkimaa ja rakentamaa saavutettua etua ei pois anneta.

Salpalinjan rakentamispäätös talvisodan jälkeen oli helppo, mutta työ oli vaikea, hankala ja kallis. Se maksoi silloin noin viisi prosenttia koko valtion talousarviomenoista. Se on samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti on nyt.

Suomen Nato-päätös vuosikymmenten kiellettynä puheenaiheena oli vaikea aina menossa olevaan Venäjän käynnistämään Ukrainan sotaan saakka. Päätöksen toimeenpano on helppo; puolustusvoimien yhteensopivuus ja kyky ovat yhteistyön aloituskäskyä vaille valmiit.

Nato on nyt Suomen suoja. Salpalinja voi jäädä siitä tehtävästä ansaitulle ”eläkkeelle”. Salpalinjan rooli ja perintö suomalaisen huikean maanpuolustustahdon symbolina jatkuu. Siinä on tehtävää kyllikseen.

TERHO AHONEN

Surma tai turva Suomen vaihtoehtoina

Suomen on tehtävä Venäjän Ukrainaan täysin käsittämättömin verukkein tehdyn hyökkäyksen johdosta vihdoin viimein ja nopeasti syvälle peruskallioomme ulottuva tulevaisuutemme turvallisuusratkaisu. Vaihtoehtoja on käytännössä kaksi: ei tehdä mitään tai haetaan turvallisuutta, rauhantilan jatkumoa puolustusliitto Natosta.

Nyt jo kiireisimmät ehtivät uskottelemaan, että rauhantila Suomessa säilyy tekemättä mitään, olemalla provosoimatta Venäjää millään lailla. Siis vaalimme ja jatkamme hyviä naapuruussuhteita Venäjään aivan samoin kuin ennen Neuvostoliittoon. Kumarramme ja hoemme olematonta onttoa ystävyyttä ja yhteistyötä. Pidämme rauhaa parempana pienin tai isoin myönnytyksin, kuin joutuisimme jatkuvaan sodan uhkaan Naton etulinjassa.

Ehkä tuo edellinen oli sinisilmäisen Suomen kansan ja sen poliittisen edustajiston mielestä ehdottomasti paras ja turvallisin ratkaisu aina 24.2.2022 saakka. Silloin Venäjän federaatio aloitti sotilaallisen erityisoperaation Ukrainassa. Se kutsui sitä myös rauhanturvaoperaatioksi venäläisten pelastamiseksi enemmältä Ukrainan toimeenpanemalta kansanmurhalta.

Tuota Putinin jankuttamaa kansanmurhaa ei Itä-Ukrainasta löytynyt, ennen kuin Venäjän hyökkäysjoukot sellaisen Ukrainassa panivat toimeksi! Vaikka kansainväliset uutistoimistot suoltavat kammottavia uutiskuvia sidottuina teloitetuista ukrainalaisista siviileistä, Venäjä kiistää kaiken. Kumpaa uskomme, länsimaista totuuteen pohjautuvaa tiedonvälitystä vai Venäjän täyttä valepropagandaa?

Nyt olemme tilanteessa, jossa Ukraina puolustaa ja taistelee oman henkensä lisäksi länsimaisen, myös Suomen, elämänmuodon ja sen tuomien etujen puolesta. Vaihtoehtona on vain Ukrainan voitto. Jos Ukraina häviää, häviää Eurooppa ja Suomi. Venäjä nuolee voittajana Ukrainan haavansa ja käy seuraavan uhrin kimppuun. Ei Nato-maana se olisi ilman muuta Suomi!

Eli jos Suomi ei nyt hae Nato-jäsenyyttä, eikä tee muuta kuin luottaa entiseen tapaan Venäjään, on se Suomen surma ennemmin tai myöhemmin. Suomihan on jo nyt Euroopan Unionin jäsenmaana Venäjän terminologiassa epäystävällinen naapuri, käytännössä vihollinen.

Näin kävi Ukrainallekin. Kun se alkoi kukoistua omittuaan länsimaisia elämän- ja demokratian oppeja, se oli uhka Venäjälle ja ennen kaikkea Putinin yksinvaltiaalle hallinnolle. Kohti kivikautta menossa oleva Venäjän kansa ennen pitkään ymmärtäisi olevansa täysin diktaattorinsa armoilla kurjuudessa ja tietopimennossa. Venäläisille oma ihanneyhteiskunta onkin osoittautumassa vastoin valtionjohdon vakuutteluja todellisuudessa täydeksi helvetiksi, jossa ei ole edes lämmitystä (vertaa ”ryssän helvetti”); lännessä ihmiset elävät itään verrattuna kuin paratiisissa.

Venäjän etu on saada Suomen paratiisi muutettua mahdollisimman nopeasti Putinin helvetiksi. Se ei onnistu muuten kuin ajamalla suomalaiset pois maastaan tai tappamalla heidät, siis meidät, sijoillemme, niin kuin Ukrainassa osin jo tehdään. Siinä rytäkässä sinisilmätkin lasittuvat lopullisesti samaan kohtaloon.

Ainoa todellinen turva Suomelle on hakeutuminen ja liittyminen puolustusliitto Natoon. Silloin saamme suojaksemme aikanaan Salpalinjaan vertautuvan ennaltaehkäisevän pelotteen, jota ”suuri ja mahtava” Venäjäkään ei tohdi uhmata. Tähän suuntaan onneksemme olemme matkalla, mutta olemmeko ajoissa? Kaikki viivemiinat on Suomen Nato-tieltä nopeasti raivattava tai kierrettävä.

Salpalinja oli yhden miehen, ylipäällikkö Mannerheimin, päätös. Se päätös oli silloisessa tilanteessa heti talvisodan jälkeen helppo, mutta toteutus oli koko kansan iso, iso urakka. Nyt kansan, käytännössä sen eduskunnan, ei tarvitse tehdä kuin päätös. Sen toteutuksen edellytykset ovat olemassa, oma puolustus on kunnossa ja Nato-organisaatio antaa sille rikkoutumattoman sinetin.

Salpalinjassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä ennaltaehkäisevänä pelotteena olemassaolollaan. Niin tekee Natokin Suomessa.

Suomen itsenäisyyden tulevat vaihtoehdot ovat nykymeno Venäjän kainalossa ja sen seurauksena lähimmän kymmenen vuoden aikana kansan surma tai sitten valitsemme Naton turvan hamaan tulevaisuuteen. Minä kannatan jälkimmäistä.

TERHO AHONEN

Nato on nyt Suomen suoja

Suomalaiset eivät vähästä usko. Mutta uskovat viimeiseltä, kun on pakko.

Itsenäisen Suomen hieno selviytymistarina ei enää etene "YYA"-henkisen poliittisen liturgian varassa. Ei etene, kun yhteistyötä, avunantoa ja keskinäistä luottamusta valehtelevin pyörein silmin kaikissa tilanteissa vakuuttanut Neuvostoliitto-Venäjä petti suomalaisten luottamuksen. Venäjän varaan rakennettu lahoamassa ollut puujalka lopulta katkesi umpimätänä yhdessä yössä.

Kaikki vanha ritirimpsu vesittyi 24.2.2022 n. klo 5. aamulla. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tai Putinin kielellä Venäjä aloitti rauhanturvaoperaation Itä-Ukrainan venäläisten kansanmurhan lopettamiseksi. Jälkimmäinen virke on silkkaa valetta, edellinen totisinta totta.

Moskovan Punaisen torin vappumarssien paraatiarmeija ei vallannut Ukrainaa muutamassa päivässä. ”Vappuarmeijan” loisto sammui sen sotilaiden motivaation sekä miesten ja kaluston huollon puutteeseen. Käsittämätöntä!

Sota on nyt kestänyt kohta neljä viikkoa. Putinin joukot ovat osoittautumassa katastrofiksi; vaikka Venäjä vielä jollain konstilla taistelun kaukoammuksillaan voittaisikin, sodan se häviää. Putin on samalla tuhonnut Venäjän tulevaisuuden. Ukraina nousee mataliksi ammuttujen kaupunkien raunioista hirvittävin kärsimyksin, mutta nousee. Muuta vaihtoehtoa sillä ei olekaan. Sitä me kokemusperäisesti ymmärrämme kannustaa.

Meillä Suomessa ei ole mitään syytä ilakoida Venäjän armeijan hetkellisellä ”täystuholla” ja Putinin kasvojen menetyksellä. Myös Venäjä historiansa jatkumona nousee vielä uhkaamaan sen näennäisiä haamuvihollisia, kuten vaikkapa Suomea. Siitä ei Ukrainan sodan jäljiltä ole epäilystäkään.

Sääli diktaattorijohtajansa armoilla elävää Venäjän kansaa. Demokraattisessa rauhan maailmassa sillä olisi ollut paljon annettavaa; nykytilanne vie Venäjän pitkäksi aikaa kohti perikadon tietä. Koko muulla maailmalla on edessään melkoinen tekeminen olla lipsahtamatta samalle liejuiselle uralle.

Viimeistenkin suomalaisten on nyt avattava sinisilmänsä ja otettava lusikka kauniiseen käteen. Ukrainan kaltaista yksintaistelua Suomella ei ole toista kertaa varaa kokeilla. Talvisodasta jotakuinkin samalla tavoin yksin selvisimme, juuri ja juuri. Se oli kova oppi ja se on nyt otettava.

Jo kolme perättäistä eri tutkimuslaitosten tekemää mielipidekyselyä suomalaisten suhtautumisesta puolustusliitto Natoon kertoo, että vähintään kolme viidesosaa kannattaa Nato-jäsenyyttä ja enintään yksi viidesosa vastustaa. Yksi viidennes ei osaa tai ei halua ottaa asiaan kantaan.

EU-kansanäänestyksessä syksyllä 1994 äänestäneistä noin 57 prosenttia vastasi kyllä. Sen pohjalta eduskunta päätti hakea EU-jäsenyyttä. EU on näyttänyt nyt Ukraina-asiassa vihdoin voimansa ja yhtenäisyytensä. Se oli oikea päätös.

Nato on Suomen puolustuksen tuki ja turva tulevaisuudessa. Se tulevaisuus saattaa alkaa hyvin pian – olemmeko valmiina?

Nyt on enää kysymys aikataulusta, milloin Suomi päättää hakea Nato-jäsenyyttä. Joka tapauksessa Putinin Venäjä siitä metelin nostaa ja uhkailujensa mukaan saattaa heitellä kapuloita suomalaisten rattaisiin.

Suomen hetki olisi minun mielestäni nyt jo heti, ennen kuin Ukrainan sota loppuu ja tai Putin saa armeijansa rippeet siirretyksi Suomen itärajalle valmiiksi ”rauhanturvaoperaatioon Suomessa tapahtuvan venäläisiin kohdistuvan kansanmurhan estämiseksi”! Tuohan on se retoriikka, puheenparsi, veruke, vale, jolla Venäjä Ukrainaan hyökkäsi.

Suomi rakensi talvisodan jälkeen turvakseen Salpalinjan. Se oli ja on nykyiseen Natoon verrattava ennaltaehkäisevä sodan este, pelote.

Salpalinjan rakentaminen oli iso fyysinen ponnistus. Henkisesti sen rakentaminen oli helppoa. Motivaatio siihen saatiin talvisodasta. Suomen Nato-päätökselle henkisen valmiuden antoi uljas Ukraina. Tätä mahdollisuutta ei saa nyt menettää.

Suomen poliittiset johtajat, lopettakaa turha veivaaminen ja poliittisten irtopisteiden lypsäminen selvässä asiassa. Viekää Suomi Natoon niin kuin olisi jo! Itsenäinen tulevaisuuden Suomi on liian vakava asia pelleiltäväksi politiikalla! Salpalinjaakaan ei pilattu puoluepolitiikalla, se päätös oli turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Sitä on Nato-päätöskin.

TERHO AHONEN

Naamioitu tähystyskupu Salpalinjan teräsbetonikorsun katolla.

Pienen ihmisen Nato-kannanotto 15 vuotta sitten

Kiirettä pitää monella tavalla, enkä ole ehtinyt päivittämään blogiani. Tuossa yöllä "väkisinmaatessani" ajatus heräsi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun; Ukrainan kriisi on antanut sille vauhtia. Moni Naton kannattaja on uskaltautunut tunnustamaan suhteensa. Minä pienenä Miehikkälän ihmisenä liityn samaan sarjaan. Tosin minä tunnustin "rakkauteni" julkisesti jo vuonna 1999 Miehikkälän ja Virolahden kuntien yhteisessä itsenäisyyspäivän juhlassa, jossa olin puhujana. Kun luin tuon henkeni tuotteen uudelleen, en osaisi sitä nyt juurikaan muuttaa, enkä edes yritä sitä lyhentää. Se on aikalaisnäkemys silloin. Harmi, kun liki 15 vuotta sitten tietokoneella kirjoitettua puhetta ei nykyvehkeet pysty avaamaan, kun koneessa ei ole edes paikkaa 3,5 tuuman levykkeelle! Skannattuna kuvina puhe on tässä, kokeillaan onnistuiko. Suosittelen luettavaksi!

Laitan tähän alkuperäistekstin skannauksesta wordiksi muutetun tekstin. (4.1.2022 TA)

Terho Ahonen

Puhe itsenäisyyspäivänä 6.12.1999 Miehikkälän ja Virolahden kuntien juhlassa

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät naiset ja herrat!

Kuusikymmentä vuotta sitten Miehikkälä ja Virolahti olivat valtakuntamme itärajaa ajatellen turvallista sisämaata. Turvallista siitä huolimatta, että talvisodan taistelut olivat käynnissä ja pitäjiemme parhaassa iässä ja kunnossa olevat miehet olivat ase kädessä puolustamassa nuoren itsenäisen Suomen koskemattomuutta. Silloin ei varmasti vielä tiedetty koko totuutta. Stalinin diktatuurin tavoitteena oli pikamarssi Helsinkiin ja Suomen saattaminen osaksi Neuvostoliittoa.

Talvisotaa on sanottu ihmeeksi. Eikä ihme, kun tietää miten Suomi oli loppujen lopuksi varustautunut rajojensa puolustamiseen. Kun maailmanpalon vaara oli näköpiirissä 1930-luvun loppupuolella, pyrkivät sotilaat saamaan lisää puolustusmäärärahoja. Vielä niinkin myöhään kuin 1938 suomalaiset vastuulliset poliitikot vastasivat, että eihän nykyaikana voi tulla enää maailmansotaa, siis vuonna 1938. Ja toisaalta katsottiin, ettei uusia aseita kannata ostaa, sillä nehän vain vanhenevat. Niinpä talvisotaan mentiin osaksi malli Cajanderissa, osalle miehistä oli jakaa vain kivääri, kokardi ja vyö. Raskaita aseita ja ammuksia oli vähän. Panssareita torjuttiin lähitaistelussa polttopulloin ja taisteluhautaan työntyneitä vihollisia omin puukoin. Noilla aseilla taistelu oli mahdollista vain suunnattoman rohkeuden, jopa uhkarohkeuden avulla. Onneksi maa- ja metsätalousvaltainen maa oli kasvattanut arktisiin olosuhteisiin karaistuneita, erittäin kenttäkelpoisia reserviläisiä.

Talvisota oli torjuntavoitto. Suomi säilytti itsenäisyytensä. Alueluovutukset tekivät Miehikkälästä ja Virolahdesta rajapitäjiä. Koko valtakunta ymmärsi itäisen vaaran. Alkoi ennennäkemättömän tehokas ja kallis itärajan linnoittaminen. Enää ei luotettu optimistiseen sanahelinään "muka nykyajan rauhasta", vaan kaikki voimat keskitettiin itärajan varustamiseen. Myöhemmin Salpa-asemaksi kutsuttu Pohjoismaiden suurin rakennustyö alkoi. Nyt oli rahaa maanpuolustamiseen, vaikka aineelliset ja henkiset tappiot sodassa olivat olleet valtavia. Mistä rahaa sitten ilmestyi, kun sitä ei vielä pari vuotta aikaisemmin ollut? Olihan rahaa silloinkin, mutta sitä ei vielä tuolloin haluttu käyttää sotilaiden esittämiin tarkoituksiin. Puolustusmenoista säästäminen maksettiin talvisodassa verellä ja kyynelillä. Rahan käyttö ja riittävyys on siis arvostuskysymys.

Välirauhan jälkeen jatkosota siirsi rintaman kauaksi itään. Kotiseutumme ja tänne rakennettu Salpalinja jäivät jälleen selustaan kolmeksi vuodeksi. Kesä 1944 toi sodan ja linnoitustyöt jälleen ajankohtaiseksi. Neuvostoliiton suurhyökkäys pysäytettiin Tali-lhantalaan. Salpa-asema jäi koskemattomaksi. Se oli osaltaan vaikuttamassa sodan lopputulokseen. Niinpä voidaan sanoa, että linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Miehikkälästä ja Virolahdesta tuli jälleen rajapitäjiä ja sitä ne ovat vieläkin.

Vaikka minunkin juureni ovat äitini kautta luovutetussa Karjalassa, olen silti valmis tyytymään synnyin- ja asuinkuntani Miehikkälän lopulliseen rajapitäjäasemaan. Minulla ei ole erityistä halua lähteä laajentamaan Suomea itään, ei vaikka nykyinen elinkeinoni ja työpaikkani kahden kilometrin päässä rajasta saha- ja puutavaran hankinnan osalta sitä puoltaisikin. Tietysti en pane pahaksi, jos vääryydet oikaistaisiin ja me pääsisimme rauhanomaisin keinoin rakentamaan ja kohentamaan Karjalaa sen takavuosien kukoistukseen. Mutta meidän on muistettava, että Karjala on asuttu ja sen nykyisistä asukkaista suurelle osalle se on synnyinseutu, isänmaa, niin kuin Suomi on meille. Voisimmeko elää yhdessä, kaksi täysin erilaista kulttuuria, ilman ristiriitoja ja riitoja? Olisiko se hyväksi kenellekään?

Nykyinen tilanne on siis hyvä, mutta vain sillä ehdolla, että pystymme kansakuntana rajamme turvaamaan. ltärajamme ei voi, eikä saa siirtyä länteen enää tuumaakaan.

Jotta säilyttäisimme nykyisen maantieteellisen tilanteen, on meidän varauduttava pahimpaan. Koska luotan, että Suomen valtiojohto ei koskaan päätä hyökätä itään, on mahdollinen sotatilanne siis ainoastaan se, että itärajan yli hyökätään Suomeen päin. Se merkitsee meille rajaseudun ihmisille aina sodan jalkoihin jäämistä. Ylitsemme käveltäisiin. Omaisuutemme ja mantumme jäisivät ilman muuta ainakin väliaikaisesti viholliselle. Ratkaisutaistelut käytäisiin jossakin lännempänä.

Nykytilanteen säilyttäminen tarvitsee tueksemme kuvainnollisen Salpalinjan. Siis sellaisen puolustuspoliittisen rakennelman, joka olemassaolollaan tekee minkä tahansa vainolaisen aikeet tyhjäksi uhata itsenäisyyttämme.

Kun syksyn 1994 kansanäänestyksessä kysyttiin mielipidettämme Suomen EU-jäsenyydestä, oli ratkaisu minulle maanviljelijätaustasta huolimatta helppo. Äänestin jäsenyyden puolesta. Sen tein puhtaasti maanpuolustus- ja turvallisuuspoliittisin perustein. Kun kerrankin Suomella oli mahdollisuus liittyä länsimaiseen, kansanvaltaiseen ja luotettavaan organisaatioon ja saada sitä kautta tarvittaessa apua, oli se tehtävä.

Talvisodassa Suomi taisteli käytännössä yksin. Saimme avuksemme pääasiassa vain myötätuntoa. Jatkosotaan Suomi meni Saksan rinnalla. Se oli sen hetkisen tiedon ja kokemuksen valossa ainoa ratkaisu. Yksin ei olisi pärjätty. Ja ilman Saksan aseapua puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella 1944 ei olisi pysähtynyt ennen Salpa-asemaa.

Jatkosodassa Suomi säilytti itsenäisyytensä, kielensä ja kulttuurinsa. Mutta poliittiseen kielenkäyttöön tuli oma YYA-slanginsa, ystävyys-, yhteistyö- ja avunantoliturgia. Kylmä sota vaimensi Suomen äänen. Oli elettävä kieli keskellä suuta ja varottava loukkaamasta suurta ja mahtavaa naapuria. Tämäkin puhe jo tähän saakka olisi vielä 1980- luvun alussa ollut todennäköisesti julkisena täysin mahdoton. ltsesensuuri oli ylikorostetun tiukkaa.

Neuvostoliiton hajoaminen ja Berliinin muurin kaatuminen kymmenen vuotta sitten ovat antaneet meille suomalaisille mahdollisuuden ajatella jälleen ääneen. Nyt itänaapurimme on Venäjä. Maantiede ei ole muuttunut. Paasikiven-Kekkosen linjan ulkopoliittiset viisaudet eivät ole vanhentuneet. Ison ja vahvemman varjossa ei ole mitään järkeä uhitelta. Ei ole syytäkään. Historia on historiaa. Venäjän kanssa ei ole koskaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin elää rauhassa ja rinnakkain.

Tässä voi ehkä tuntua yliampuvalta pienen ihmisen, pienessä Miehikkälässä puhua Suomen Nato-jäsenyydestä. Minusta siihen on meillä nimenomaan rajaseudullinen oikeus, pelkästään jo niillä perusteilla, joihin aiemmin viittasin. Eli olisimme jo sodanuhkatilanteessa ensimmäisten evakuoitavien joukossa.

Minulla ei ole perusteita antaa ohjeita, millainen Suomen Nato­jäsenyyden tai jonkun muun vastaavan länsiliiton tiukkuusaste tai muoto olisi. Tärkeintä on, että syntyy uskottava puolustus- ja turvallisuuspoliittinen nykyajan Salpalinja rajoillemme.

Mahdollisen Nato-liittoutumisen taì Euroopan Unionin oman sotilaallisen turvallisuusorganisaation on pelätty johtavan siihen, että suomalaisen sotilaan veri tulee vuotamaan jossakin muualla kuin Suomen maaperällä ja jonkun muun aatteen kuin Suomen puolustamisen hyväksi. Ehkä niin, mutta sen ei tarvitse tapahtua pakotettuna. Olihan Suomenkin sodissa ulkomaalaisia vapaaehtoisia, ainakin Ruotsista ja Virosta. Miksi ei voisi olla myös toisinpäin?

Suomalaisia sotilaita on palvellut ase kädessä ulkomailla rauhanturvajoukoissa noin 27 000 miestä. Minä olen yksi heistä. Olen omin silmin ollut näkemässä sodan julmuuden ja ollut tykistö- ja käsiasetaistelujen keskellä pelkäämässä henkeni edestä. Olen myös nähnyt, kuinka kaksi suomalaista YK-aseveljeä kaatui miinaonnettomuudessa. Olen vakuuttunut, että suomalainen veri voi vuotaa kunniallisesti myös muun kuin Suomen isänmaan hyväksi. Se voi vuotaa myös maailmanrauhan turvaksi. Minusta se on vähintään yhtä jalo uhri kuin kaatuminen kotimaan kamaralla.

Merkittävää YK-palveluksessa on se, että se tapahtuu vapaaehtoispohjalta. Jos suomalaisia sotilaita Euroopan Unionin tai Naton puolustusorganisaatio joskus tarvitsee, olen aivan varma, että Suomen kiintiön verran löytyy aina vapaaehtoisia. Heillä on tekemiseensä oma halu ja vakaumus. Olkoonkin, että vapaaehtoisuuteen sitoutuminen voi palvella joidenkin osalta seikkailunkin halua, mutta se kyllä haihtuu hyvin pian sodan todellisuuteen ja haluun turvata rauha hädässä oleville ihmisille niin pian kuin mahdollista.

Mahdollisesta kansainvälisestä sotilaallisesta avusta huolimatta Suomen on kuitenkin turvattava voimallisesti myös omaan puolustukseensa, puolustusvoimiin. Viime maailmansota osoitti, miten vähämerkityksellisiä jotkut sopimukset ovat. Niitä irtisanottiin ja sovittiin uusia aina tilanteen mukaan. Siksi oma apu on kaikkein paras apu. Mutta jos sen tueksi saadaan jotakin apua jonkinlaisen Naton muodossa muualta, niin hyvä on.

Kaikkein tärkeintä Suomen turvallisuuspolitiikan järjestelyissä on se, että se palvelee rauhaa. Ja kun se palvelee rauhaa, se tekee kunniaa viime sotien veteraaneille, teille joita vielä joukossamme on, ja myös niille jotka ovat jo kaikkensa antaneet. Te taistelitte meille rauhan.

Hyvät kuulijat!

Suomen itsenäisyyspäivä on aina kunnioitus sotiemme veteraaneille, naisille ja miehille. ltsenäisyyspäivän juhlallisuudet ovat kulkeneet vuodesta toiseen samaa perinteistä kaavaa. Nyt tässä juhlassa ja tässä päivässä on täällä Miehikkälässä ja Virolahdella haettu muutosta, toisenlaista tapaa kunnioittaa isäimme töitä. Tärkeintä juhlatapahtumissamme on saada viestitettyä sanaa eteenpäin nuorisollemme, että kaikki hyvä ympärillämme, kieli, kulttuuri, luonto ja elämisen vapaus eivät ole itsestään selvyyksiä, vaan ne on hankittu suurin uhrauksin.

Aika muuttuu. Se on hyväksyttävä. Me keski-ikäiset íhmiset, ainakín minä, olemme yhä enemmän turvaamassa tuttuun ja turvalliseen. Muutosta pelätään ja siten sitä vastustetaan. Talvisodan hengen takana oli kansan yksimielisyys ja rohkeus taistella vääryyttä vastaan. Ehkä tulevaisuuden itsenäisyystaistelu Suomessa ja täällä kaakonkulmalla onkin taistelua muutoksen puolesta paikalleen juuttumista vastaan.

Suomen kansan itsenäisyyttä ei siis loppujen lopuksi varjella pelkällä sotilaallisella puolustuksella. Kaiken ratkaisee se, kuinka tämän maan kansalaiset pystyvät rakentamaan elinkeinonsa, tulevaisuutensa.

Jos ihmiset eivät Suomessa ja sen maaseudulla elä, ei ole mitään puolustettavaakaan. Jo tällä vuosikymmenellä on tapahtunut paljon. Yhteiskunnan monet vahvaksi luullut rakenteet ovat murtuneet ja tilalle on syntynyt uusia tai uusittuja rakenteita. Muutos jatkuu. Se on varmaa.

Erityisen haastavaa tilanne on peruselinkeinomme, maatalouden tulevaisuuden osalta. Näinä päivinä Suomen hallitukselta vaaditaan samaa lujuutta ja peräänantamattomuutta kuin syksyn 1939 neuvotteluissa. Periksi ei saa antaa, nyt ei uhkaa edes sota, pikemminkin perikato.

Kävi miten kävi, meidän on vain oltava rohkeita, havaittava muutos ja sen tarve ja käytettävä tietomme ja taitomme sen vahvistamiseen. Nuoria on rohkaistava luovuuteen ja uuden keksimiseen. Uskon tai ainakin toivon, että he myös pystyvät siihen, viimeistään kun aikuistuvat. Elämisen vietti on vahva. Toivottavasti emme ole kasvattaneet nousevaa sukupolvea pilalle antamalla lähes kaiken valmiina, vastikkeetta. Nuorilla on toimeentulo; he saavat melkein kaiken haluamansa. Toivottavasti hekin aikanaan oivaltavat, että yhteiskunta ja sen ihmiset voivat elää vain työstä. Työ, niin kuin kansamme itsenäisyyskään, ei ole itsestään selvyys. Sitä on haluttava.

Lainaan tähän lopuksi vuodelta 1987 Miehikkälän 100-vuotisjuhlajulkaisussa olleen kirjoitukseni päätöskappaleen. Se pätee Miehikkälän lisäksi niin emäpitäjä Virolahteen kuin koko Suomeenkin:

"Kaiken kaikkiaan: Miehikkälä on ja pysyy. Se on kotiseutu, jolle elää, jolle rakentaa ja jolle lapsia kasvattaa."

Eläköön Suomi!

Tässä alla Kaakonkulman 8.12.1999 tulkinta puheesta yli puolen sivun jutussa kahtena skannauksena:

Tässä alla vielä vakuudeksi alkuperäinen käsikirjoitus skannattuna viidellä sivulla: