Linnoituspataljoonissa myös pst-aseistusta

Elokuussa 2010 kirjoitin linnoitusjalkaväestä siis linnoituspaljoonista ja erillisistä linnoituskomppanioista. Niiden tehtävänähän oli olla linnoituksen miehitysjoukkojen runkona ja perehdyttäjänä. Jatkosodan alussa tai oikeastaan jo ennen sitä linnoitusjoukot miehittivät muutaman viikon tulevaa Salpalinjaa, ainakin Suomenlahden ja Luumäen välillä. Linnoituspataljoonat ja erilliset –komppaniat perustettiin suojajoukkoina 10.6.1941. Sota alkoi pari viikkoa myöhemmin.

Linnoituspataljoonien pääaseistuksena oli Maxim-konekiväärit, kaliiperi 7,62. Miehikkälässä perustetun LinP 3:n aikalaiskertomuksissa puhutaan linnoituskonekivääreistä. Ja niillä tarkoitettaneen Suomeen keväällä 1941 Saksasta käytettynä hankittuja ja mauser-kantaisia patruunoita ampuvia 7,92 kaliiperin MG 08 konekiväärejä. Niitä ostettiin 998 kappaletta.

Suurin osa saksalaiskonekivääreistä sijoitettiin rannikkopuolustuksen käyttöön ja osa myös Salpalinjan linnoitusaseiksi; ainakin Virolahden Ravijoella niitä asennettiin teräsbetonikorsuihin. Ilmeisen patruunahuollon sekoittumisvaaran takia näitä aseita ei jaettu jalkaväen taistelujoukoille.

Linnoituspataljoonien kk-ryhmät olivat täysivahvuisena kuuden miehen ryhmiä. Jorma Liikkasen ja Martti Saarennon konekirjoitustekstissä ”Linnoituspataljoona 3:n mukana jatkosodassa” kerrotaan, että kolmijoukkueisessa komppaniassa oli 12 konekivääriä ja pataljoonassa vähintään 36 konekivääriä. Tuon laskuopin mukaan joukkueessa oli neljä kk-ryhmää. Aluksi ryhmää kohti oli myös yksi konepistooli, myöhemmin enemmän. Muilla miehillä henkilökohtaisena aseena olivat kiväärit.

Minulle on jäänyt vähemmälle huomiolle linnoituspataljoonien panssarintorjuntapuoli. Siinä on ollut paikallisia eroja. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historiassa mainitaan, että armeijakuntien linnoitukseen osoittamat pst-tykit ja niihin rinnastettavat sulkutykit sisällytettiin siihen linnoituspataljoonaan tai –komppaniaan, jonka alueella ne olivat.

Sulkutykit olivat vanhoja pienikaliiperisia tykkejä, jotka suorasuuntausasemista oli tarkoitettu jalkaväen torjuntaan. Pst-tykkejä oli useaa mallia, muun muassa talvisodan sotasaalisaseita ja ainakin yhdessä joukkueessa ”Madsen pikatykkejä”.

Linnoituspataljoona 3:ssa oli välirauhan aikana kolme tykkijoukkuetta, jotka vasta sodan sytyttyä yhdistettiin tykkikomppaniaksi. Joka tapauksessa linnoituspataljoonan pst-miehet harjoittelivat suorasuuntausammuntaa talvisodasta saaduilla venäläispiiskoilla ”pelipaikoillaan” muun muassa Miehikkälän Kylmälässä erääseen ”kalliovuoreen”.

LinP 3:n tykkijoukkueet alistettiin eri joukkoyksiköihin 12. divisioonassa. Tykkimiehet uusivat tykkikalustoaan sitä mukaan, kun uutta saatiin sotasaaliina tilalle. Näin LinP 3:n tykkiosat hyökkäsivät Kannakselle linnoitusjalkaväestä erillään, kunnes palasivat taistelukokeneina pataljoonaan myöhemmin syksyllä Koiviston suunnalla. Pataljoonan pääosathan oli edenneet 8. D:n alistuksina pitkin Suomenlahden rannikkoa lähinnä varmistustehtävissä ja olivat selvinneet huomattavasti vähemmin taistelukokemuksin kuin pataljoonan pst-tykkimiehet. Myöhemmästä pataljoonan sotatiestä ehkä joskus tuonnempana lisää.

Kun palataan linnoitusjoukkojen alkuperäiseen tehtävään myöhemmin Salpalinjaksi nimetyssä linnoituksessa, niin nuo edellä mainitut pst-aseet ja tykkijoukkueiden miehistö oli tarkoitettu tietenkin kenttälinnoitettuihin asemiin. Teräsbetoniasemissahan oli kiinteät pst-tykit, ns. korsutykit (näidenkin miehistö oli kai em. tykkijoukkueesta). Mutta hyvin moneen korsuun oli rakennettu sisäänkäynnin yhteyteen pst-tykin suoja juuri tässä puhuttuja ”piiskoja” varten. Sieltä tykkimiehistö olisi sitten miehissä vetänyt tykin asemaan, kun hyökkääjän tulivalmistelu sen salli.

Ja tähän loppuun silmiini omista juttuarkistoistani löytynyt Miehikkälän Hauhian ja Muhikon maisemissa asemaa jatkosodan alussa hetken miehittäneen LinP 3:n 3.K:n I joukkueenjohtajan, vänrikki (sittemmin evl) Veikko Salon muistelus vuodelta 1991.

”Mikäli tilanne olisi pääpuolustusasemassa ajautunut taistelutilanteeseen, olisivat linnoitusjoukot saaneet tuekseen jalkaväkeä, komppanian kutakin linnoitusjoukkuetta kohti.”

”Minun joukkueeni miehitti kahdeksan konekivääri- ja kaksi tykkikorsua ja se olisi taistellut siis korsuista käsin. Jalkaväkikomppania olisi sitten miehittänyt joukkueeni korsujen väliset avopesäkkeet”, Salo kertoi.

Tarkennuksena tuohon edelliseen sen verran, että Salon muisti todennäköisesti pettää noissa korsujen määrissä tai tyypeissä. Sellaisenaan joukkueenjohtajaveteraanin kuvaus ei sovi maastoon, mutta elävää ja arvokasta suuntaa se antaa linnoitusjoukkojen toimintaperiaatteesta, jos Salpa-asemassa olisi taisteltu.

Kaksi vuotta ja sata juttua!

Tasan kaksi vuotta sitten osallistuin kahden päivän internet-kurssille Kotkassa. Hieman varauksellisesti lähdin mukaan ajatuksella, että tuskin siellä mitään järkevää ”vanhalle” miehelle eteen tulee, nuorison humputusta. Toisaalta olin kuullut paljon puhetta netin mahdollisuuksista markkinoinnissa ja tiedottamisessa. Salpavaelluksen tiedottajaksi lupautuneena minulla oli pieni velvollisuus osallistua ja yrittää löytää tiedotukselle uusia kanavia ja päivittää osaamiseni nykyaikaan.

No, nyt täytyy tunnustaa, että kaksi myönteistä asiaa internet-kurssilta tarttui mukaan. Toinen oli liittyminen facebookiin ja toinen perustaa blogi. Facebookin rekisteröidyin jo kurssilla ja ensimmäinen blogi oli julkaistu seuraavana päivänä.

Aloitetaanpa tästä Salpalinjan salat –blogista. Ajattelin, että yritänpä lisätä blogin avulla yleistietoutta Salpa-asemasta ja sitä kautta herättää kiinnostusta linnoitusta kohtaan. Aiheita tuntui olevan yllin kyllin, ja on niitä ollutkin. Ilman sen kummempaa etukäteissuunnitelmaa läksin tuottamaan noin yhden aanelosen pituisia juttuja aina kulloinkin päähän pälähtäneestä palasta Salpalinjaa.

Kuvia en tietoisesti lähtenyt liittämään blogiin. Tämä siksi, että silloin minun salaamaton tavoite oli ja on yhä saada lukijat kiinnostumaan Salpalinjasta niin kovasti, että he tulevat tutustumaan siihen paikan päälle. Ei väliä missä, miten ja milloin, kunhan tulevat. Runsas kuvitus veisi pohjaa paikan päällä näkemiseltä. Toisaalta mikään kuva ei täysin korvaa ”elävää” näkymää. Ja taas netin suurkuluttajat kyllä tietävät, että kuvia Salpalinjasta löytyy paljonkin eri sivustoilta.

Nyt on siis kulunut kaksi vuotta tämän blogin perustamisesta ja tämä juttu on täsmälleen sadas, jonka olen bittiavaruuteen singauttanut. Kirjoitettu tekstimäärä vastaa pientä kirjaa. Muutamaa blogijuttua lukuunottamatta kaikki ovat olleet toistaiseksi omaa tuotantoani (edelleen odotan kirjoittajiksi halukkaita vapaaehtoisia). Sata blogia kahdessa vuodessa tarkoittaa, että olen hyvin pysynyt lupauksessani julkaista uusi blogi 1-2 viikon välein. Tähän saakka on siis pysytty lähes täsmälleen lupauksen ylärajassa. Voi olla, että tässä kevät- yms. kiireiden takia tahtia täytyy hivenen helpottaa.

Google analytics – laskentaohjelmaan mukaan tätä sivustoa on käynyt vähintäänkin kerran vilkaisemassa tähän päivään mennessä 7 141 eri henkilöä. Heistä noin 54 prosenttia tulee uudelleen.

Sivustolla on käyty noin 15 500 kertaa. Osa käynneistä on siis ensimmäisiä ja samalla viimeisiä ja osa on niitä, jotka käyvät kurkkaamassa, onko uutta juttua ilmestynyt. Jos lasken vakituiseksi lukijaksi vähintään kymmenen kertaa sivustolla käyneen, niin heitäkin on liki 40 prosenttia kaikista kävijöistä eli noin 2800 henkeä! Ja heistä yli sata kertaa blogissa käyneitä on noin 1500 lukijaa. Minusta se on paljon, jos vain näihin nettilaskureihin on uskominen. Muutakaan keinoa lukijamittauksiin ei ole.

Nuo edellisen kappaleen luvut kertovat, että tällaiselle spesiaaliaiheellekin on kysyntää. Lukijapalaute on ollut vähäistä, onneksi sitäkin sentään on ollut. Mielelläni vastailen palautteeseen ja ainakin kuulisin aihetoivomuksia ja tai täydennystoivomuksia jo kirjoitettuihin juttuihin.

Sitten vielä muutama sana Facebookista. Se on hyvä viestinnän väline, kun lähtökohtaisesti muistaa, että kaikki mitä sinne kirjoitat on julkista ja takertuu kaikenlaisiin muisteihin. Tällä varauksella ainakin minä olen saanut hyviä fb-kavereita, eritoten rauhanturvaaja-viiteryhmästäni, toki muitakin on.

Kutsuin tänään reilut 250 fb-ystävääni Salpavaellukselle suoralla viestillä. Se on tehokas tapa vaivata fb-kavereita ja saada heistä jopa muutamat innostumaan ja osallistumaan tapahtumaan. Totta kai pitää muistaa, että fb-lupaukset eivät ole sitovia, mutta kyllä nekin jotain suuntaa antavat. Itsekin saan monia tapahtumakutsuja (en ole vielä yhteenkään pystynyt osallistumaan), mutta en myöskään ole pahastunut niiden saamisesta. Tapahtumakutsut ja muukin markkinointi kuuluu fb-elämään. Sen ovat poliitikotkin oivaltaneet.

Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä on nyt satakunta jäsentä. Siellä käydään aika ajoin kiinnostavia keskusteluja milloin mistäkin Salpalinjan yksityiskohdasta. Sieltä löytyy myös kuvia linnoituksesta. Tervetuloa mukaan!

Näillä ajatuksilla kohti uusia ajatuksia.

Salpavaellus ei jäänyt juhlakaluksi

Tämä juttu on julkaistu helmikuussa 2011 Kymen Vartio –lehdessä. Koska se ei ole ollut kaikkien saatavissa, julkaisen sen omalla luvalla (kirjoittajan oikeudella) uudelleen osin päivitettynä tähän päivään. Juttu on blogiksi liian pitkä, mutta yrittäkää jaksaa; uskon, että lukeminen on silti pienempi vaiva kuin kirjoittaminen.

Suomen kansa osoitti viime sotien aikana yhteistuumin vertaansa vailla olevaa maanpuolustustahtoa. Se mahdollisti Suomen selviytymisen itsenäisenä kylmän sodan syövereiden läpi ja kehittyä maailman huippuyhteiskunnaksi. Salpa-asema tai kansanomaisemmin Salpalinja on kaikessa monumentaalisuudessaan huikea muistomerkki suomalaisten sisusta ja tahdonlujuudesta.

Voisiko Salpalinja olla väline kertoa ja näyttää nykypolville, mihin kaikkeen sodanaikaiset sukupolvet olivat valmiit, mitä he tekivät lastensa tulevaisuuden hyväksi? Tätä mietittiin myös puolustusvoimissa noin 20 vuotta sitten.

Maailma, tai pikemminkin totalitäärinen sosialismi oli tuolloin murroksessa. Kun sen padot murtuivat omaan mahdottomuuteensa, oli aika vihdoin muistaa ja kunnioittaa niitä, joille kunnia kuuluu, sotiemme veteraaneja, sodan ajan naisia ja miehiä, Salpalinjan rakentajia.

Vuoden 1996 alussa Kymen sotilasläänin esikunta pyysi tämän kirjoittajaa tekemään jutun Salpavaelluksesta Kouvolan sotilaspiirin perinneyhdistyksen Kymen Vartio -lehteen. Juttu julkaistiin heti helmikuun lopulla otsikolla "Salpavaellus ei jäänyt juhlakaluksi". Takana oli tuolloin kaksi vaellusta! Kolmas oli työn alla.

Syksyllä 2010 Itä-Suomen sotilasläänin esikunnasta tuli pyyntö Salpavaellus-tapahtuman johtajalle Risto Sivulalle tuottaa juttu Salpavaelluksesta johonkin ISSLE:n julkaisuun (sama Kymen Vartio) 2011. Sivula pani allekirjoittaneen, tapahtuman tiedottajaksi uudelleen ajautuneen miehen jutun kirjoittajaksi.

Tämä selvä. Päätin kertoa miten Salpalinjaa yhä hyödynnetään ja käyttää samaa otsikkoa kuin 15 vuotta aikaisemmin, nyt ehkä jo perustellummin. Takana on nyt 17 vaellusta ja 18. tapahtuma on valmiiksi suunniteltu (tätä blogia julkaistaessa toteutettukin).

Senkin uhalla, että vanhojen muistelijaa pistetään tikulla silmään, palaan alkuun.

Berliinin muuri murtui siis syksyllä 1989 ja Neuvostoliitto romahti lopullisesti 1991. Vuonna 1990 Kaakkois-Suomen sotilasläänin silloinen komentaja Gustav Hägglund käski tai ainakin otti esille, että puolustusvoimien tulisi valmistella juhlatilaisuuksia 50-vuotiaan Salpa-aseman ja sen rakentajien kunniaksi. Tosin jälkeenpäin kenraali oli epäillen kysynyt lähimmiltä alaisiltaan, olinko näin käskenyt! Joka tapauksessa hänen piikkiinsä asia meni.

Salpalinjan juhlia ei tohdittu kuitenkaan ajoittaa vielä linnoituksen rakentamisen aloittamisvuoteen. Annettiin suosiolla kuuman murroksen vanhan rautaesiripun takana hieman seestyä ja päädyttiin juhlimaan vasta vuonna 1994. Silloin oli kulunut 50 vuotta Salpalinjan rakentamistöiden päättymisestä!

Kymen sotilasläänin silloinen komentaja, edesmennyt kenraalimajuri Matti Suokas kävi Salpalinjan juhlavuoden kimppuun ilmeisesti alkuvuodesta 1993. Hän kutsui vanhan Kymen läänin kuntien ja maanpuolustusjärjestöjen edustajat palaveriin Kouvolaan ideoimaan Salpa-aseman 50-vuotisjuhlatapahtumien sarjaa vuodelle 1994.

Vaellusidea Miehikkälästä

Tuossa kokouksessa Miehikkälän kunnan toisena edustajana mukana ollut everstiluutnantti evp Arto Lavento heitti ajatuksen juhlavaelluksen järjestämisestä Salpalinjaan. Miehikkälässähän oli muutaman vuoden järjestetty joitakin pikkuvaelluksia ja todettu ne toimiviksi.

Lavennon idea sai tulta alleen. Asia eteni virkatietä. Sotilasläänin komentaja otti yhteyttä Virolahden ja Miehikkälän reserviupseerikerhon puheenjohtajaan Seppo Pylvänäiseen ja heitti toteuttamistoiveen Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan ja Luumäen reserviläisjärjestöille. No eihän tunnollisen reserviupseerin auttanut muu kuin luvata ja tehdä "työtä käskettyä".

Lavento ei ole vielä tänä päivänä tohtinut kertoa Pylvänäiselle vaelluksen todellista sylttytehdasta. Siksi työlääksi Seppo tehtävää myöhemmin luonnehti.

Omakohtaisesti tiedän, että Pylvänäinen yritti etsiä vaelluksen järjestämisen vetäjäksi halukkaita. Niitä ei onneksi löytynyt ja niin Seppo kutsui ensimmäisen palaverin koolle 8.4.1993. Siitä se alkoi.

Vekselivedolla alkuun

Tarkoitus oli siis järjestää sotilasläänin esikunnan masinoiman juhlavuoden yhtenä tapahtumana yksi Salpavaellus ja sillä siisti. Yhteen rutistukseen varsin pienissä toimintaympyröissä pyörineet reserviläiskerhot katsoivat voivansa osallistua, varsinkin kun aloitteen tekijänä oli sentään puolustusvoimat.

Tyhjästä oli lähdettävä liikkeelle. Mitään ei ollut valmiina, ei organisaatiota, ei reittejä, ei juuri kokemustakaan. Eikä ollut rahaakaan; intoa oli sitäkin enemmän. Onneksi vaelluksen johtajaksi nimetty Seppo Pylvänäinen oli paikallispankin johtaja Miehikkälässä. Hän otti pankistaan henkilökohtaisen 10 000 markan vekselin pakollisiin etukäteiskuluihin.

Ensimmäinen tapahtuma ajoitettiin Miehikkälän suurtapahtuman, pelimannipäivien kanssa samaan viikonloppuun ja päätösjuhla osaksi pelimannipäiviä. Vaellukselle osallistui komeat 205 maksavaa osanottajaa. Pylvänäinen maksoi seuraavana arkipäivänä vekselinsä pois.

Homman piti olla selvä. Mitä vielä?

Palaute pakotti
jatkamaan

Vaelluksen välitön palaute oli murhaava, nimittäin tapahtuman kertakäyttöidealle. Kaikkine virheineen, yli- ja alimitoituksineen, vaellus sai paljon kiitosta. Erilaisena, opastettuna retkenä pikkupuutteet painuivat yleisvaikutelman alle. Kahdella eri reitillä vaeltaneet ihmiset halusivat heti seuraavana vuotena nähdä ja kokea sen toisen ja päinvastoin.

Aavistuksen pitkin hampain, hieman jo levättyään, organisaatio päätti kuitenkin panna pystyyn sitten vielä toisen vaelluksen. Sekin onnistui ja keräsi 183 vaeltajaa. Suuruusluokka pysyi siis samana. Pohja ainakin yritykselle tehdä tapahtumasta toistuva oli luotu.

Välillä jotostellen

Salpavaelluksen yli maakuntarajan ulottunut järjestelyorganisaatio sai jo kahden ensimmäisen vaelluksen järjestämisen jälkeen ison lisätehtävän. Sen tulisi vahvennettuna Etelä-Karjalan kadettipiirillä ja Virolahden rajavartioalueella järjestää Reserviläisurheiluliiton valtakunnallinen syysjotos syksyllä 1997!

Hyvin onnistuneiden vaellusten yllyttämänä "puolihullu" vaellusorganisaatio päätti tarttua härkää sarvista ja tehdä jotoksenkin. Mutta samana vuonna ei kyllä vaellettaisi. Näin päätettiin.

Mutta kuinka ollakaan. Kansaneläkelaitoksen, Kelan, liikuntaihmiset halusivat päästä tutustumaan Salpalinjaan juuri vuonna 1997. Mitä tehdään, tämän kirjoittaja kysyi? Pylvänäinen sanoi, että vaelletaan. Tilausvaelluksella kesäkuussa oli noin 170 vaeltajaa Kelan toimistoista ympäri maan!

Salpajotokselle syyskuussa 1997 osallistui 145 partiota ja niissä peräti 542 jotostelijaa. Luvut olivat tuolloin jotoshistorian aivan kärkipäätä. Jotoksen johti reservin majuri, myöhemmin kansanedustajaksi valittu Seppo Lahtela. Hannu Koski oli kiitosta saanut ratamestari. Palaute veti liki 300 hengen järjestelyorganisaation hymyn korviin. Salpavaellusten järjestäminen tämän jälkeen olisi leikin tekoa.

Uutta putkeen

Patikkareittien oheen Salpavaellukselle haettiin myös muita tapoja liikkua Salpa-asemassa. Polkupyörillä on kieputeltu korsujen lomassa useana vuonna. Moottoripyörät ja kerran myös mopot ovat saaneet oman reittinsä. Parina viimeisenä vuotena on metsäteillä nähty myös vanhoja maataloustraktoreita jotoskulkupeleinä. Myös meloen on vesiosuuksilla tutustuttu linnoitukseen. Ja onpa tarjottu vanhemmalle väelle linja-autoretkiä osana vaellustapahtumaa. Kerran on myös ratsastettu kiviesteitä myötäillen.

Osanottajamäärät ovat spontaanisti vaihdelleet kahden sadan molemmin puolin. Ääripäätkin ovat olemassa. Osanottajaennätys on vuodelta 2003, jolloin Reino Pietikäisen johdolla päästiin jopa noin 350 osanottajaan. Lukuun sisältyy patikoijien lisäksi melojia, polkupyöräilijöitä ja pari bussillista linja-autoretkeläisiä. Pohjanoteeraus sattui vuoteen 2009, jolloin eri syistä poluille saatiin vain reilut 60 osallistujaa. Viime kesänä (2010) suunta muuttui ja kävijämäärä tuplaantui 125 vaeltajaan.

Salpavaelluksen johtajana ensimmäiset neljä vuotta oli siis Seppo Pylvänäinen. Hänen jälkeensä tapahtumaa johti niin ikään neljä kertaa ansiokkaasti Seppo Hallikainen (blogin kirjoittajan lisäys: Sepon poika, tangokuningas Jukka Hallikainen esiintyy Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2013.) Reino Pietikäisen kolmen vaelluksen kaudella päästiin edellä mainittuihin ennätyslukuihin.

Vuodesta 2005 alkaen ja edelleen vaelluksenjohtajana on toiminut mallikkaasti ja uutta sitkeästi ideoiden Risto Sivula. Hänen estyneenä ollessa viime kesän (2010) tapahtuman aikana tämän jutun kirjoittaja sai hetken sijaisena tuntea vaellusjohtajan kunniakkaiden saappaiden suuruuden; isot ne olivat.

Tekijöiden
taidot karttuvat

Tähänastiset vaellusjohtajat ovat toistaiseksi löytyneet pienestä Miehikkälästä. Se on ollut myös käytännöllistä, sillä onhan vaelluksen lähtö- ja päättymispaikkana ollut koko ajan Salpalinja-museo.

Vaikka vaelluksen johto on ollut tiukasti Miehikkälässä, ovat naapurikerhot työpanoksellaan olleet mahdollistamassa tapahtuman onnistumisen. Kaikkinensa Salpavaellus on tarjonnut Kaakonkulman reserviläisjärjestöille mielekästä ja luontevaa maanpuolustustekemistä. Sen ovat kerhot itsekin ymmärtäneet. Jokainen tekijä on entisestään kouliintunut tehtäviinsä. Niillä taidoilla tarvittaessa puolustettaisiin myös maata.

Huomionarvoista on valtakunnan tason maanpuolustusjärjestöjen herääminen Salpavaellukselle. Suomen Rauhanturvaajaliiton toimintasuunnitelmassa vaellus on ollut vuodesta 2008 lähtien. Reserviläisliitto tuli mukaan vaelluksen tiedotukseen vahvasti vuonna 2010 ja tapahtuma sisältyy vuonna 2011 myös liiton toimintasuunnitelmaan.

Reiteille teemat (päivitetty vuodelle 2012)

Vuoden 2012 vaelluksen suunnitelmat ovat valmiina. 19. Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen esittelee Salpa-asemaa perusteellisesti kolmella erilaisella teemareitillä Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan (nyk. Lappeenrannan) ja Luumäen alueella.

Kaikille avoimen vaellustapahtuman lähtö- ja päättymispisteenä on Miehikkälän Salpalinja-museo, yön yli reittien parkkipaikkana on viereinen ravirata.

Pisin, kahden yön yli kestävä reitti, Luumäen linja, tutustuttaa osanottajia Salpalinjan kohteisiin niin Luumäellä, Ylämaalla kuin Miehikkälässäkin.

Yhden yön reitti, Mereltä maalle, tutkailee linnoitusta Suomenlahden rantamaisemissa ja sieltä Ravijoen Harjun kautta kohti Miehikkälää.

Uusin reittivaihtoehto on vain kolmen tunnin ”Pätkä Miehikkälää”. Se pyörii Salpalinja-museon lähimaastossa ja antaa todella helpon tavan osallistua vaellukseen ja sen päättävään juhlaan.

Vaellus huipentuu 1.7.2012 klo 13. alkavaan maanpuolustusjuhlaan, johon vaeltajat marssivat komeasti Sillanpään marssilaulun tahdissa. Tilaisuus on avoin myös kaikelle kansalle. Vaellustapahtuman suojelijajoukko-osasto RUK esittelee juhlan yhteydessä jalkaväkiryhmän uuttaa taistelutapaa ja varustusta. Kymenlaakson aluetoimisto on mukana järjestelyissä.

Lisätietoja vaelluksesta, muun muassa reittiselostukset, löytyy netistä www.salpavaellus.net .

Terho Ahonen
Miehikkälä

Aina ei voi onnistua

Salpalinjan rakentaminen lyhyessä ajassa on vähintään pieni ihme; maailman seitsemään ihmeeseen se ei tietysti mahdu. Rakentamisen saavutuksia arvioitaessa on mietittävä aikaa, paikkaa ja tilannetta, jossa se tehtiin. Pääosin työ eteni suunnitelman mukaan ja tulosta tuli. Mutta yhtä varmaa kuin oli onnistuminen, niin varmasti myös vastoinkäymisiä oli, ehkä paljonkin.

Otanpa esimerkiksi vain pari tapausta koskien noin kymmenen tonnia painavien tähystyskupujen siirtoa ja asennusta.

Ensinnäkin noinkin painavien kappaleiden siirtäminen vaati erikoiskalustoa; tavallisen kuorma-auton kantavuus oli tuolloin vain 3-4 tonnia. Painavien kupujen siirtäminen autoihin ja sieltä pois on vaatinut joko voimaa ja kekseliäisyyttä tai molempia. Maastossa liikkumaan pystyviä nosturiautoja ei ollut.

Oman hankaluutensa kupujen siirtämiseen toivat tiet, jotka suureksi osaksi kuljetuksen loppupäässä olivat juuri tehtyjä ja varmasti paikoin pehmeitäkin. Ja joka paikassa ei ollut mahdollista käyttää nykytientekijän massat tasan –periaatetta, eli että nyppylät tasataan painanteisiin ja saadaan tasaista tietä.

Miehikkälän Muhikossa, nykyisen karttasana Korsumäen päälle rakennettiin 30 miehen majoituskorsu, johon kuului myös tähystyskupu katolle. Paikka on jyrkän mäen päällä. Autotietä ei ollut ja kun sellainen tehtiin, piti ajoluiskan jyrkkyyttä loiventaa puurakenteisella sillalla. Ainoa keino saada kupu korsun katolle oli saada se autolla perille.

Kun auto lähti kupu lavalla nousemaan loivennuksen jälkeen vielä varsin jyrkkää rinnettä ylös, oli kuljettajan vaihdettava mäessä vaihdetta pienempään. Vaikka kuljettaja oli varmasti taitava, tuli ratkaisevaan hetkeen kytkimen nostamisesta johtuva auton nykäys. Tuolla nykäyksellä oli kohtalokas vaikutus lavalla olleeseen, ehkä vähän huonosti sidottuun kupuun. Painovoima otti omansa ja kupu pyörähti lavalta alas ja saman tien pyöri pitkin rinnettä korkeussuunnassa ainakin noin 15 metriä alemmas.

Voi vain kuvitella paikalla olevan työnjohtajan tuskaa miettiä, millä 100 000 markkaa (10 % korsun koko hinnasta) maksava arvokappale saadaan mäenrinteestä uudelleen auton lavalle ja edelleen mäen päälle. Sitä tietolähteeni ei kertonut, kuinka se sinne saatiin, mutta siellä se on.

Toinen tapaus menee Virolahdelle Pihlajan kylään. Eräs linnoittajaveteraani sen minulle kertoi.

Työväki oli saanut hilattua painavan kuvun rautakangin pyöreiden puiden ja lankkujen päällä pikkuhiljaa paikalleen, sentilleen. Pitää muistaa, että kupu piti asentaa paikoilleen ennen valua laudoituksen ja tukipuiden päälle raudoituksen lomaan. Siirtoalustana betonilaudoitus ei varmasti ollut kaikken tukevin. (Osa kuvuista on kylläkin valettu jälkivaluna kattoon jätettyyn aukkoon, kun kupu ei ole ehtinyt aikataulussa paikalle).

Mutta kupu löysi suurella vaivalla paikkansa ja työväki veti huojentuneena henkeensä raittiin ilman ohella suuren määrän ansaittua onnistumiseniloa, euforiaa.

Ja juuri silloin kuului pieni narahdus ja saman tien kova räsähdys ja 10 000 kiloa valuterästä oli sekunnin murto-osissa kuusi metriä alempana, betoniraudoituksen, -laudoituksen ja töttipuiden sekamelskassa. Seuraavat äänet paikalla olivat mitä todennäköisemmin luetteloa toispuoleisen elämän hirviöiden nimistä ja synonyymeistä!

Linnoittajat olivat sitkeitä. Jollakin konstilla ja erikoisnosturein he saivat hilatuksi arvometallin syvältä montusta ylös. Vääntynyt ja rikkoutunut valumuotti piti purkaa ja rakentaa entiselleen ja aloittaa kuvun asennus uudelleen. Ja tietolähteeni kertoman mukaan kyseinen kupu on tiukasti kiinni teräsbetonikorsun kattorakenteessa vielä tänäkin päivänä ja siellä se pysyy.

Ja niin kuin taisin syksyllä kirjoittaa, ainakin yksi kupu on, oliko se nyt Kivijärven vai Jängynjärven, joka tapauksessa, järven pohjassa. Vastaavia tapauksia saattaa olla muitakin.

Mielellään kuulen muistakin vastoinkäymisistä, mitä laaja työmaa pitää sisällään. Niitä voi kertoa suoraa kommetteina tai kirjoittaa omaksi blogikseen ja lähettää minulle terho.ahonen@haminetti.net, niin minä ne julkaisen alkuperäisen kirjoittajan nimellä.

Tietotyhjiötkin täyttyvät

Edellistä blogia, Kuinka olisivatkaan voineet tietää, voisi jatkaa pohdiskelemalla, mitä rajattu tieto ja toisaalta ihmisten mielikuvitus saivat yhdessä aikaan. Tietotyhjiöilläkin on tapana täyttyä, jos ei totuudella, niin muunnellulla sellaisella.

Parisen viikkoa sitten minulta kysyttiin, tiedänkö missäpäin Hauhialla (Miehikkälää) on se saksalaisten rakentama kaksikerroksinen iso betonikorsu? Minun oli pakko tunnustaa tietämättömyyteni.

Sen tiesin, että kesällä 1944 saksalaisen 122. Divisioonan eli Greif-divisioonan osia oli reservissä Miehikkälässä, Kalliokosken lasitehtaalla ja osin ilmeisesti myös Salpalinjassa. Siten kysymys ei ollut aivan mahdoton. Mutta mahdottomaksi tuon saksalaiskorsun tekee se, että kesällä 1944 Miehikkälässä ei Salpalinjaan rakennettu betonista juuri muita kuin pallokorsuja. Ja niitäkään ei tehty Hauhialla.

Niin kauan kun en saa todisteita tuon esitetyn saksalaiskorsun olemassaolosta, lasken sen aikalaismielikuvituksen tuotokseksi.

Miehikkälässä kiertää vahva huhu, että vielä Salpalinja-museon alkuaikoina 1980-luvun lopulla olisi täkäläinen, nyt jo edesmennyt veteraaniopas kertonut vieraille hurjista taisteluista museoalueen kohdalla. Miehikkälä-Taavetti –tie olisi ollut täynnä hevosenraatoja ja mitä lie muuta. En itse ole asiasta kuullut samoja huhuja kummempaa. No, kaikki tiedämme, että mahdollinen taistelu on käyty aivan jossain muualla kuin Salpalinjassa, jos yleensä missään. Siinä sinänsä arvostetun kertojan mielikuvitus tai muisti sopivasti sekaantuivat ja tuloksena oli kuulijoille väärää ja värikästä informaatiota.

Tuon edellisen episodin taustalla voi olla myös se, että asianomaisella kertojalla ei vielä tuolloin ollut Salpalinjasta juuri muuta tietoa käytettävissään kuin aikalaiskuvaukset. Ja niin kuin edellisessä kirjoituksessa kerroin, ne olivat sangen rajallisia. On ollut houkutus täydentää tietoja olettamuksilla.

Uskallan väittää, että vastaavia omia ”uutisankkoja” kiertää muodossa jos toisessa jokaisella linnoituspaikkakunnalla. Salpalinjan uskottavuuden kannalta on siksi tärkeää, että me kaikki voisimme välittää oikeata tietoa ja tarvittaessa kumota väärää. Väärä tietoa tarpeeksi kauan kulkiessaan muuttuu vähitellen totuudeksi ja sotkeutuu todellisen tiedon mukaan ja pilaa osaltaan kokonaiskeitosta.

Ja lopuksi. En ole koskaan tervaa juonut, mutta tätä kirjoittaessani sellainen maku suuhun tuli. Toista viikkoa vaivannut influenssa on vienyt paitsi fyysiset myös henkiset voimat; arvaatte mitä tietotyhjiötä nyt tarkoitan. Olo on niin väsynyt, että ei jaksa edes levätä! No, eiköhän lääkekuuri ala hiljalleen vaikuttaa.

Kuinka olisivatkaan voineet tietää?

Salpalinjassa tai sen lähettyvillä asuvat ihmiset yleensä sanovat tuntevansa linnoituksen hyvin. Vieraan ihmisen ei auta kuin uskoa. Muutamalla kysymyksellä pystyisi näiden paikallisten tietäjien asiantuntemuksen asettamaan helposti kyseenalaiseksi. Mutta ainakaan minä en ole sitä tohtinut tehdä. Ja miksi nolata ihmisiä. He ovat tyytyväisiä siihen tietomäärään, joka heillä on ja pitävät sitä hyvänä ja riittävänä. Se heille suotakoon; Salpalinja-tietouden hankinta on kaikille vapaaehtoista. (Peruskoulussa voisi olla kyllä jonkinlainen katsaus historiassa pakollista!)

On tietenkin hyvin suhteellinen kysymys, milloin joku tietää jostakin asiasta tarpeeksi tai tuntee sen hyvin. Minä tunnustan rajallisuuteni: olen tietävinäni Salpalinjasta aika paljon, mutta tiedän, että en tiedä siitä läheskään tarpeeksi. Ja vaikka olisin jonkin asian lukenut tai kuullut, olen saattanut sen autuaasti unohtaa.

Minulla on muutamia esimerkkejä siitä, kuinka paikkakuntalaiset ovat osallistuneet minunkin opastuksiin hieman vähätellen: ”no voinhan lähteä kuuntelemaan mitä tiedät.” Muutamat näistä ovat retken päätyttyä jopa hieman nolona ja toisaalta nöyränä ihmetelleet ja tunnustaneet, että eivät todellaakaan tienneet, mitä kaikkea Salpa-asema pitää sisällään.

Ja nyt on aika palata otsikkoon: kuinka olisivatkaan voineet tietää?

Salpalinja-työmaa oli salainen. Siitä ei lehdissä kirjoitettu tai radiossa pakinoitu. Työmaalla oli kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Sitä kautta tietoa olisi voinut levitä, mutta ei levinnyt juurikaan yleistä ”olin linnoitustöissä” –kommenttia enempää. Tämä siksi, että kulloisetkin työntekijät tiesivät tietysti mitä itse tekivät, mutta eivät tienneet esimerkiksi, mitä seuraavalla mäellä tehtiin. Tiedon jyvästen kasaaminen ja yhdistäminen olisi vaatinut paljon vaivaa. Näin siis perimätieto ei ole voinut olla laajaa.

No tietenkin kirjallisuus ja lehtijutut ovat yksi paikka, mistä tietoa etsiä. Ensinnäkin lehtijuttuja Salpalinjasta, uskallan väittää, ei juurikaan löydy 1970-luvulta tai sitä vanhemmalta ajalta. Sotasalaisuudesta ei kirjoitettu.

No, kirjallisuutta sitten. Ensimmäinen merkittävä laaja teos Salpalinjasta on Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44. Se ilmestyi 1981. Sitä on tietenkin edeltänyt sotahistoriateoksissa suppeahkoja katsauksia Salpa-asemaan. Linnoitusteknikko Heikki Aallonpää on ollut ensimmäisten laajempien kirjoitusten tekijöiden kärkijoukossa kirjoittaessaan Salpalinjasta vuonna 1980 ilmestyneessä ja Etelä-Karjalan museon kustantamassa Kaakkoisraja ja sen linnoitukset –kirjassa. Kaikki laajempi ja yksityiskohtaisempi kirjallinen tuotanto on julkaistu mitä todennäköisimmin myöhemmin.

Eli uskaltaisin sanoa, että laajemmin vasta 1990-luvulta alkaen on syntynyt uutta kirjallista materiaalia Salpalinjasta. Viimeisimpiä taitaa olla tammikuulta 2012 julkaistu Otto Auran pro gradu -tutkielma viime sotien aikaisista linnoitustöistä. Linkki siihen löytyy tästä pro graduun.

Ilahduttavaa, että Salpalinja on kiehtonut opiskelijoita ja toivottavasti kiinnostaa jatkossakin, jopa tiedän, että kiehtoo. Hyvä.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Salpalinjaan perehtyminen laajemmin on ollut suurella yleisöllä mahdollista vain noin 30 vuoden ajan. Edellä mainitun kirjallisuuden julkitulo asettuu suurin piirtein samaan ajankohtaan, jolloin Salpalinjaa esitteleviä matkailukohteita on pikkuhiljaa putkahdellut itärajalle.

Olisi kiinnostavaa kuulla ja tietää, löytyykö merkittävää kirjallista tuotantoa Salpalinjasta ajalta ennen vuotta 1980? Kommentteja, olkaa hyvä!

Lumi ja linnoitustyöt

Salpalinjaa rakennettiin säästä välittämättä myös talvella 1940-41. Pakkanen ja lumi ovat hidastaneet töitä ja teettäneet paljon ylimääräistä työtä, se on selvä. Tuo lumi tuli äsken mieleen, kun tein traktorilla lumitöitä eilisen ja viimeöisen tuulen ja tuiskun jäljiltä. Lunta oli maassa 15- 20 senttiä. On hyvin todennäköistä, että vastaavia pyryjä on sattunut myös Salpalinjan rakentamistalveen.

Voin hyvin kuvitella vastuussa olevien työnjohtajien aamun ankeutta, kun aikataulut painavat päälle ja kaikki on lumen alla. Konevoimaa lumitöihin on korkeintaan käytettävissä muutama kärkiaurallinen kuorma-auto ja nekin pystyvät auraamaan vain linnoitusteitä, kun kenties tärkeimmiltä maanteiltä ehtivät.

Kaikki muu on putsattava käsipelillä. Tämän päivän muovisista kevyistä kolista ja lumilapioista ei edes kukaan ollut nähnyt unta. Tuon ajan lumilapion lapio-osa oli tehty yleensä vanerista. Lapion kärkeen oli naulattu tai niitattu peltivahvistus. Ja kun noita lumilapioita ei varmasti joka ukolle riittänyt, lunta luotiin sillä samalla isolla sora- tai maalapiolla, millä muutoinkin työskenneltiin.

Ajatellaanpa teräsbetonikorsun monttua. Sillä oli leveyttä vähintään kymmenen metriä, asekorsussa pituutta siipimuuri mukaan lukien parikymmentä metriä ja syvyyttä valmiina kuutisen metriä. Sopivalla tuulella monttuun on saattanut kertyä lunta jopa metrien paksuudelta. Ei kun välilaveritasanteet käyttöön ja lunta lappamaan ylöspäin. Vai miten se lumi sieltä kuuden metrin syvyydestä olisi poistettu?

Tuskin minkään muunkaan työn jatkaminen ilman lumitalkoita oli mahdollista. Taistelu- ja yhdyshaudat umpeutuivat varmasti siinä missä muutkin kaivannot. Ylimääräistä työtä siis riitti.

Lumi ja talvi tottakai hidastavat edelleenkin kaikkea rakentamista. Mutta on syytä uskoa, että korpiolosuhteissa ja ottaen huomioon linnoitustyömaan laajuuden, talvikelit ovat olleet keskimääräistä suurempi riesa.

Salpalinjan rakentamisella oli kiire. Talveksi työmaata ei voinut keskeyttää. Lumi ja pakkanen oli vain otettava realiteettina ja yrittää tulla sen kanssa toimeen.

Talvi ei pelkästään vaikuttanut työn lisääntymiseen. Oman mausteen lumi toi sopivassa lämpötilassa työmukavuuteen. Uusi lumi tarttuu sarkaisiin vaatteisin ja nahkahanskoihin ja kastelee ne nopeasti. Nykypäivän vettä hylkiviä materiaaleja ei tietenkään ollut. Ei paljon tarvitse arvailla, että työvuoron päätteeksi huonolla kelillä lähes kaikki päällä oleva oli litimärkää.

Olen ehkä kertonutkin, että työmaaparekeissa majoittui 30-60 miestä / parakki. Kun puolensataa miestä illalla riisuu märät vaatteensa ja jalkineensa ”kuivumaan”, niin kuivaustilan ilmassa voi aistia muutakin kuin pelkkää kosteutta.

Olihan toki parakkeihin tehty kuivaushuoneitakin. Ainakin osassa niistä ei ollut minkäänlaista lämmitystä. Se ilmenee tarkastuskertomuksista. Ja jos kuivaushuoneita ei ollut tai ne olivat kylmiä, niin ainoa paikka kuivatella talvella paksuja vaatteita, oli parakin majoitustilat. Sarka- ja villavaatteiden kosteus, hiki ja kenties ihmiskehon muutkin päästöt saattoivat tehdä majoitustilan ilmasta aamuyöstä todella varsin sakean! Sietää kuvitella.

Salpalinjasta lähimatkailun merkkipaalu

Joskus on hyvä muistella menneitä. Panenpa tähän näkyviin yhden vanhan kirjoittamani jutun sellaisenaan, joka julkaistiin mm. Etelä-Saimaan yleisönosastossa 25.9.2009. Ainoastaan viimeinen virke ei ole ajankohtainen. En tiedä lukiko kirjoitusta silloin kukaan. Nyt siihen on tässä blogissa mahdollisuus ja mielestäni juttu sopii oikein hyvin tuohon edellisen kirjoitukseni aiheeseen.
- - -
”Jos se betoni, joka Salpalinjaan valettiin pitkin metsiä, olisi sullottu yhteen kymmenen metriä kanttiinsa olevaan pilariin, olisi tuo paasi ilman terästä yli kaksi kilometriä korkea! Kun tuo betoni pantiin kuitenkin järkevästi salaisiin sotilaskohteisiin ja pääosin maan alle, ei Salpa-aseman rakenteita välttämättä näe, vaikka seisoisi niiden päällä.

Salpalinjan ongelma matkailukohteena onkin siis se, että se ei näy kauas eikä lähelle. Linnoitus toimii, kun se yllättää vihollisen. Vaikka Salpalinjaa ei tehty turistikohteeksi, se yllättää myös matkailijan. Useimmiten hämmästys on sitä suurempi mitä vähemmän kävijällä on etukäteistietoa kohteesta.

Miehikkälässä ja Virolahdella Salpalinjan matkailukohteilla on varsin vakaa ja tasainen kävijämääränsä. On ollut jo kauan.

Museot ja niiden puitteet ovat kunnossa ja kestävät vaativankin vertailun. Valitettavasti kävijämäärät eivät vielä ole lähelläkään sitä, mitä ne voisivat olla.

Opastus niin Miehikkälän Salpalinja-museolla kuin Virolahden Bunkkerimuseolla on saanut kiitosta. Nuoret museo-oppaat osaavat läksynsä. Ilman opasta Salpa-aseman teräsbetonikorsuista ja estekivistä ei tiedonmuruja irtoa. Opastus on onnistuneen käynnin aa ja oo ja se Salpalinjan museoissa pelaa.

Edellä mainittujen Salpalinjan matkailukohteiden ympärillä 60-70 kilometrin säteellä on neljä isohkoa kaupunkia, Kotka, Kouvola, Lappeenranta ja Viipuri; Hamina on vieläkin lähempänä. Niistä on vain yhden tunnin ajomatka kolmeen korkeatasoisiin sotahistorialliseen erikoismuseoon, kun myös valtakunnallinen Pioneerimuseo Miehikkälässä lasketaan mukaan. Näkemistä riittää yhteen, kahteen tai jopa kolmeen käyntiin.

Lähimatkailu on nyt taantuman aikana kova sana. Tähän saakka Salpalinja on ollut meille vanhan Kymen läänin asukkaille liian lähellä. Sitä ei ole nähty. Joitakin ihmisiä Salpa-asemassa opastaneena, rohkenen yllyttää myönteiseen uteliaisuuteen.

Tässä lähellä on enemmän näkemistä ja kokemista kuin moni arvaakaan. Miehikkälän museot ovat vielä syyskuun auki keskiviikosta sunnuntaihin ja kaikki kolme ryhmille tilauksesta läpi syksyn ja talven.

TERHO AHONEN
Miehikkälä"

Salpalinja matkailukohteena kovan työn takana

Lisäys tähän juttuun 8.2.2012.
Matkapojat on ottanut Salpalinjan uudeksi kotimaan ryhmämatkakohteekseen. Lisää asiasta tuossa oikealla ja Salpakeskus-portaalin uutisosiossa. Oikein hyvä. Kevätkesä näyttää minkälaisen vastaanoton ison matkanjärjestäjän tuote saa. Mielenkiinnolla seurataan.


Huhtikuussa 2010 kirjoitin tässä blogissa otsikolla Nähtävyys vaikka ei siltä näytä Salpalinjasta matkailukohteena. Tuo otsikko on edelleen ajankohtainen. Salpalinja ei vieläkään näytä turistirysältä. Miksi näyttäisikään, kun se on tehty mahdollisimman piilossa pysyväksi puolustuslinnoitukseksi, sotasalaisuudeksi.

Nyt laajennan tätä matkailukysymystä tiedottamisen ja samalla myös markkinoinnin suuntaan. Miten houkutella ihmisiä paikkaan, jota ei tunneta ja jota ei tietenkään myös mielletä matkailukohteeksi?

Me jotka tiedämme ja tunnemme Salpalinjan, pidämme itsestään selvyytenä, että se on hieno, hämmästystä ja ajatuksia herättävä kohde. Siitä meillä Salpalinja-oppailla on näyttöä yllin kyllin. Paradoksi, ristiriita on juuri siinä, että Salpalinja on kohteena erinomainen, mutta sitä ei tunneta, sinne ei osata tulla tai mennä.

Jotakin etelän matkakohdetta on helppo markkinoida, kun kaikki tietävät että siellä on aurinkoa ja lämmintä. Ja taas Lapissa on lunta ja tuntureita. Loppu, tarkempi kohde hotellin tarkkuudella on vain hienossäätöä. Kauppa käy.

Salpalinja ja toistaiseksi sen harvalukuiset matkailutuotteet ovat suurelle yleisölle blackout, täydellisen tuntemattomia. Tämän blogin lukijoille ( nyt jo yli 6 500 eri kävijää) väite kuulostaa uskomattomalta, mutta totta se on. Ja jos vähän lievennän väitettä, niin monet Salpalinjassa vierailleet sanovat kyllä tienneensä jotakin siitä, mutta eivät käsittäneet sen monumentaalisia ulottuvuuksia.

Toisin sanoen tiedottamisen saralla tekemistä riittää. Meitä Salpalinja-toimijoita on toistaiseksi niin vähän, onneksi sentään on, että läpimurtoon eivät ponnistelumme ole riittäneet. Olen osaltani pienillä voimillani, muun muassa tämän blogin kautta yrittänyt kertoa Salpa-asemasta ja herättää mielenkiintoa siihen. Yhden miehen panos ei pitkälle riitä. Uskottavuus kaipaisi levempiä hartioita ja isompia tekijöitä.

Hyvältä tuntuu se, että museoviraston tekemän Salpalinjan inventointi on jo sen aikana ja toivottavasti keväällä tapahtuvan loppuraportin julkistamisen myötä entistä enemmän nostamassa Salpalinjaa esille.

Hyvältä tuntuu, että Etelä-Kymenlaakson matkailuyhteistyön uusi Kaakko 135 –astetta –kampanja pitää sisällään sen historiaosiossa myös Salpalinjan.

Hyvältä tuntuu, että erityisesti Lappeenrannassa, niin kuin olen kertonutkin, on Salpalinjan osalta into päällä.

Hyvältä tuntuu, että koti-Miehikkälänikin tekee mitä voi. Ja onhan niitä monta muutakin hyvää hanketta ja toimintaa menossa. Matkailullista läpimurtoa ei vaan ole vieläkään tapahtunut.

Vielä paremmalta tuntuisi, jos keksisimme keinon, jolla Salpalinja päräytettäisiin kunnolla näkyviin, asiallisesti, sotiemme veteraanien ja sankarivainajiemme kunnioituksen hengessä.

Mutta jos emme tuota ”lottovoittoa” keksi, niin sitten vain jatkamme sinnikkäästi työtämme lyhyin askelin ja mikä tärkeintä, otamme niitä eteenpäin. Kovalla työllä on tapana tulla palkituksi tavalla tai toisella.

Lappeenrannassa hyvä läpileikkaus

Museoviraston inventointi paljastaa, että Salpalinja on hyvin säilynyt, Euroopassa ehkä jopa parhaiten säilynyt linnoituskokonaisuus. Se on vastaava tutkija John Lagerstedtin mukaan suorastaan ainutlaatuista. Paitsi kokonaisuus myös yksittäiset laitteet ovat paikoin jopa erittäin hyvässä kunnossa. Myös kenttälinnoitteet ovat aika huomioiden hyvin säilyneet.

Lagerstedt kertoi inventoinnin tuloksia Lappeenrannassa peräti 120-henkiselle yleisölle tiistai-iltana. Yleisömäärä heijastaa asian suurta kiinnostavuutta. Sitä selittää myös tutkijan havainto siitä, että linnoituksen välittömässä läheisyydessä asuvat ehkä monista käytännön harmeista huolimatta kokevat Salpalinjan merkittäväksi ja säilyttämisen arvoiseksi kulttuurikohteeksi.

Salpa-aseman kohteet Lappeenrannassa muodostavat Lagerstedtin mielestä oivallisen läpileikkauksen koko linnoituksesta ja sen erityyppisistä rakenteista ja laitteista. Hänen mukaansa vain kestolinnoitetut tykkiasemat puuttuvat, mutta nekin löytyvät läheltä, Lemiltä.

Miehikkäläläisenä minua lämmitti tutkijan ottamat myönteiset esimerkit Salpa-asemasta. Hänen mielestään Salpalinja-museo on Salpalinjaa esittelevistä kohteista paras. Miehikkälässä ja Virolahdella jo monta vuotta käytössä ollutta Salpapolkua hän suositteli myös Lappeenrantaan.

Museoviraston valtionvarainministeriölle tekemän inventoinnin maastotyöt on tehty kahden viime kesän aikana. Kestolinnoitteista tutkimus kattaa lähes kaikki. Loppuraportti valmistuu keväällä. Yksittäisiin kohteisiin ja valokuviinkin pääsee kuka tahansa käsiksi netissä, osaan jo nyt ja loppuihinkin vappuun mennessä. Kohteet löytyvät hakusanalla muinaisjäännösrekisteri ja noin 700 valokuvaa suomenmuseotonline.

Lappeenrannan Salpalinja-kohteet löytyvät Voisalmesta ja sen lähisaarista, Tuosan saaresta, Skinnarilasta, Rutolasta, Iitiästä, Hurtaanmaalta ja entisen Ylämaan Hostikalta. Lisäksi yksittäisiä, mutta hankalasti löydettäviä kohteita on runsaasti myös kaupunkialueen ja valtakunnan rajan välissä.

Yhtenä erinomaisena ideana minulle paljastui Saimaan Golfin Salpalinjan esille tuominen Tuosan saaressa. Pelaajat eivät voi välttyä linnoituslaitteilta, jos pallo lipsahtaa väylältä sivuun. Hyvä.

Hyvin pienenä yksityiskohtana nostan esiin inventointituloksista ja sen tarkkuudesta panssariluukullisen pst-tykkikorsun, jonka aseena on kenttätykki. Tiesin, että Miehikkälän Myllylammen rannassa sijaitsevan lisäksi toinen on jossakin Saimaan saaressa. Nyt se selvisi. Paikka on Ruohosaari. Mutta siellä ao. korsuja onkin kaksi. Toinen vain on jäänyt ampuma-aukkoluukkujen osalta keskeneräiseksi ja aukko on täytetty kivillä. Korsun rakenne kertoo, että siihen olisi saatu kenttätykki suojaisaan tuliasemaan.

Puuttumatta sen enempää inventoinnin yksityiskohtiin kerrottakoon vielä, että loppuraportissa museovirasto ottaa kantaa ainakin siihen, mitä kohteita ja miten Salpalinjasta suojellaan. Se on tärkeää, sillä yhdyskuntarakentaminen ja infrastruktuuri on tärvellyt osan hienoistakin kohteista. Enää vastaavia virheitä ei saa tulla.

Mielenkiinnolla jään odottamaan inventoinnin loppuraporttia ja ennen kaikkea, mitä johtopäätöksiä Salpalinjan omistaja valtionvarainministeriö ja sen työrukkanen Senaattikiinteistöt tekevät.

Aina ajankohtainen aihe

On myönteistä havaita, että ainakaan minun korviini ei ole kuulunut Salpa-asemasta ja siitä puhumisesta mitään kielteistä. Asialle vihkiytyneitä ja siitä kiinnostuneita ei ole leimattu sotahulluiksi tai militaarikiihkoilijoiksi. Se on hyvä ja se osoittaa, että aihe on perusteltu ja Salpalinja ymmärretään tärkeänä osana itsenäisyyshistoriaamme. Siksi se on aina myös ajankohtainen. Hyvä.

Näin ”Salpalinja-tiedottajan” näkökulmasta vastaväitteiden puuttuminen on pois kokonaisjulkisuudesta ja esilläolosta. Kas kun kielteisyys aina vetäisi paremmin kuin myönteisyys. Nimittäin jossain mielessä ajatus, ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan, toimisi Salpalinjassa. Esillä olo, kielteinenkin, toisi asialle tunnettavuutta ja ensimmäiseen kappaleeseen viitaten Salpalinjan oikeaksitodistaminen todennäköisesti aina kuitenkin voittaisi.

Tietenkään en tosissaan halua, että Salpa-asemasta nousisi joku sen arvoa kyseenalaistava kohu. Ja siksi tuota edellä olevaa provosointia en jatka enempää. Tyydyn siihen, että hiljaa hyvä tulee ja Salpalinjan myönteisyys ennen pitkään tavoittaa ne noin viisi miljoonaa suomalaista, jotka eivät sitä tunne. Niitä suomalaisia, jotka linnoituksen tuntevat ja tietävät voi olla sen verran kuin väkilukumme on yli viiden miljoonan! Tiedotustehtävää riittää.

Salpa-asema on siis minun mielestäni aina ajankohtainen viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon ja lujan työn muistomerkkinä, suorastaan monumenttina. Se on Suomen nykyrakentajienkin hyvä tietää ja tuntea. Historia on tulevaisuuden peili.

Tulevaan kevättalveen on odotettavissa uutisia Salpalinjan inventoinnin tuloksista. Niitä museovirasto varmasti tiedottelee pitkin itärajaa. Ensi viikolla kuullaan inventoinnin satoa Lappeenrannassa ja nimenomaan sieltä.

Tämä tehty inventointi on tärkeä ajateltaessa Salpa-aseman tulevaisuutta. Se antaa pitkälti viitteitä siitä, mitä osia linnoituksesta kannattaa säilyttää, kenties entisöidäkin ja ottaa matkailukäyttöön.

Jokainen ymmärtää, että ylivoimaisesti suurin osa linnoitusta, jossa ei missään taisteltu, tulee jäämään maastoon oman onnensa nojaan. Hyvää viime mainitussakin on se, että nytkin vielä nähtävissä olevat rakenteet, teräsbetonikorsut, kiviesteet ja kallioon louhitut luolat ja taisteluhaudat, säilyvät hamaan tulevaisuuteen enemmän tai vähemmän puuston ja kasvillisuuden peittämänä. Se mikä linnoituksesta lahoaa ja umpeutuu, on jo sen tehnyt.

Toivottavasti Salpalinjan inventointi antaa perusteita myönteisiin johtopäätöksiin niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Linnoituksen tunnettavuus kasvaa jokaisesta tekemisestä, jokaisesta eleestä sen esillenostamiseksi. Eikä vähiten siitä, että se jo tehdystä Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitteesta julistettaisiin vuonna 2017, itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlavuonna, itsenäisyytemme monumentiksi!

Huomioita Kivijärven tulvituksesta

Kirjoittaja: Hannu Ilves Luumäki

En puutu Kivijärven tulvituksen historiaan siltä osin, mitä siitä on aiemmin kirjoitettu (blogi tulvitusjärjestelmät 17.8.2010), vaan kerron huomioita joita olen tehnyt nyt vuodenvaihteessa, vanhan salaojittajan silmin.

Kun lähdetään Kivijärven padolta, joka sijaitsee Luumäen motellin läheltä, aivan kuutostien vieressä, niin ensimmäinen huomio on, että tien alla olevat putket ovat alapäästään tukossa. Tieremontin yhteydessä on vanhan betonivalun päälle valettu lisää seinää, mutta maata on valunut niin, ettei putkia näy.

Harju on tässä kohtaa harvinaisen matala ja padolta lähtevä kaivanto on vain noin 400 meriä pitkä, josta maasto alkaa laskea niin, ettei kaivua ole tarvinnut jatkaa pitemmälle. Tästä eteenpäin maastossa on selvä notkelma, aina noin kilometrin päässä olevalle rautatielle saakka. Eli pitempään juoksutettaessa olisi tähän notkelmaan syöpynyt jonkinlainen joki. Tämän välin panssariestearvo on mielestäni kyseenalainen, koska maaperä on tiivistä hiesusavea ja olisi kantanut hyvin panssareita, vaikka pohjan kautta.

Tämän notkon vedet alittavat rautatien läheltä uuden Lappeenrannan radan ja vanhan Pietarin radan risteystä. Vanhassa radassa on reilulla aukolla varustettu silta, kun uudessa taas vain pieni betonirumpu. Rautatie on aikanaan rakennettu paikkaan, mistä harjun jälkeen alkaa suoalueet, eli radan pohjoispuolelle ei olisi voinut tulla juuri minkäänlaista tulvitusta.

Heti radan jälkeen alkaa yhtenäinen suoalue aina kahden kilometrin päässä olevalle Urpalolle saakka. Kivijärven tulvitusjoki yhtyy heti radan jälkeen Urpalanjokeen, joka laskee länteen yhtyäkseen Haimilan kylän kohdalla lännestä tulevaan Kirkkojokeen. Muutama sata metriä radasta sijaitsee Multialan pato, jolla olisi estetty veden pääsy länteen. Padotuskorkeus on reilu metri.

Nyt korkean veden aikana on hyvin näkyvissä, että Urpalon vesi olisi ylettynyt radalle asti. Urpalo on siitä erikoinen järvi, että se laskee kahteen suuntaan, pohjoisesta länteen Urpalanjokeen ja etelään Kavinojaan.

Urpalo on noin 4 kilometriä pitkä järvi, jolla on leveyttä noin kilometri. Järven pohjoispäähän laskee idästä puro Pien-Urpalo järvestä ja siitä itään olevilta alueilta. Järvi on melko korkearantainen, joten järven vedenkorkeuden eroilla ei olisi merkitystä esteenä. Alempi Urpalon pato olisi ollut Orkola-Junttola tiellä ja tähänkin olisi saatu noin metri padotusta. Tieltä on matkaa Urpalon rantaa 300 meriä ja maasto on suota, johon olisi noussut vesi. Mitään merkkejä padosta ei tänä päivänä ole.

Urpalolta etelään jatkuu alavat suoalueet, jotka on osittain raivattu pelloksi. Noin kahden kilometrin päässä on Myllylampi, jossa on viimeinen pato. Maasto on näillä alueilla korkeitten mäkien ja pienten soitten sävyttämää ja hyvin vaikeakulkuista.

Myllylampi on korkeitten mäkien välissä, halkaisijaltaan muutama sata metriä. Laskuoja etelään menee kapeassa kalliokanjonissa, johon on tehty viereisestä kalliosta louhitusta kivestä patovallit. Mitään betonivaluja ei tänne ole tehty, mutta tukkimalla kapea uoma lohkokivillä olisi saatu helposti metrin puolentoista pato, jolla olisi saatu nostettua vettä aina Orkola-Junttola tielle saakka.

Yhteenvetona voi sanoa, että Kivijärven tulvituksella olisi saatu muodostettua aina rautatiestä Myllylammelle, noin 8 kilometrin matkalle, viholliselle hyvin vaikeakulkuinen alue.

Pyyhkäisevä sivustatuli

Salpa-aseman puolustuksen runko, niin kuin aiemmin on puhuttukin, nojaa tärkeimmällä osallaan Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä konekivääreiden yhtenäiseen maanpinnan myötäiseen sivustatuliverkoon. Se rakennettiin kesto- ja kenttälinnoitteisiin sijoitettuihin konekivääriasemiin.

Salpalinjassa on kaikkiaan 295 konekiväärin paikkaa betonissa ja 1250 kk-pesäkettä maasta, puusta ja kivistä tehdyissä kenttälinnoitteissa. Siis linnoituksessa oli tuliasema enemmän tai vähemmän valmiina 1545 konekiväärille.

Toinen toistensa eteen ampumaan sijoitettujen konekiväärien tulitus betonilaitteista oli yleensä aina myös panssarikiviesteen suuntaista. Oli suunnittelijoiden viisautta sijoittaa kk-asemat ja murtoviivana polveilevana kivieste toimimaan keskenään. Kun lisäksi kenttälinnoitetuista kk-asemista kiviesteitä voitiin ampua myös rintamasta päin, siis kohtisuoraan, ei vihollisen jalkaväki päässyt suojaan periaatteessa yhdenkään kiven taakse.

Ja kun kiviesteen ja konekivääritulen yhteistyö ulottui myös kivien sijoitteluun siten, että luodit mahdollisimman tehokkaasti viistoista pinnoista kimpoilivat viereisten kivien sivuille ja taakse, niin kovin levollinen suoja panssarieste ei olisi ollut vihollisen jalkaväkimiehelle. Päältäpäin katsottuna neliön tai lähellä salmiakin muotoa oleva estekivi sijoitettiin siis niin, että kiven kulma oli vihollisen tulosuuntaan päin. Näin särmän pinta oli viisto luodin tulosuuntaan nähden myös puolustajan suunnasta katsottuna.

Teräbetonikorsujen konekiväärit käskettiin sijoittaa 60 – 100 sentin korkeuteen maanpinnasta. Ampumasektorin leveys oli 38 astetta ja erittäin tehokkaana ampumaetäisyytenä pidettiin 300 metriä, käytännössä tehoa riitti siis ylikin.

Kun konekiväärikorsuja sijoitettiin maastoon, oli otettava huomioon paitsi sijoitus sivusuunnassa myös korkeussuunnassa. Jos korsu tuli liian alas, oli edessä suuritöisiä maaleikkauksia ampumasektorissa (niitäkin näkee maastossa edelleen) ja taas jos ase jäi ylös, ei luodin pyyhkäisevää lentorataa saatu aikaiseksi; mateleva vihollinen olisi ollut suojassa luotisateen alla.

Ja kuinka suunnittelu käytännössä tapahtui. Siitä kerroin viime kesäkuussa ilmestyneessä Kadettikunnan Kylkirauta-lehdessä, jossa siteerasin Yleisradion TV2:lle vuonna 1990 tehtyä tv-dokumenttia (Salpalinja - kriisin monumentti, toimittajat Pertti Hintikka ja Olavi Puusaari) seuraavasti:

”Eversti, sotahistorioitsija Vilho Tervasmäki (1915 - 2010) oli reservin vänrikkinä Salpalinjan suunnittelussa oman joukkonsa mukana ja kohdalla (kaiketi Luumäellä). Edellä mainitussa dokumentissa hän kertoo, kuinka puolustusasema käytännössä maastoon sijoitettiin:

- Komppania pantiin viimeistä miestä myöten suunniteltuun kohtaan puolustusryhmitykseen. Jokaisen miehen asema tarkastettiin ja sijoitettiin paikoilleen hyvin huolellisesti. Sitten kiikaroitiin, ryömittiin ja aseteltiin keppejä ja etsittiin konekiväärille edullinen sivustatuliasema. Tuon konekiväärin piti pystyä ampumaan komppanian asemien eteen pyyhkäisevää sivustatulta.

Ja kun konekiväärin ampumasektorit oli kepitetty ja aseen paikka selvitetty sentilleen, kk:n ampuma-aukon paikka merkittiin erityisellä siniseksi maalatulla vaneripalalla.

- Kyllä siinä nuori reservin vänrikki tunsi itsensä tärkeäksi, kun vanerin palaa paikalleen sijoitimme. Tiesimme korsun maksavan miljoonan! Ja siihen se korsu tehtiin, Tervasmäki muisteli pieni ylpeyden kare äänessään.”

Näin siis tunnettu historioitsija. Ja kun muistetaan Virolahden ja Luumäen välin suunnittelun kiireinen ajankohta, huhtikuu 1940, jolloin lunta oli jotakuinkin yhtä paljon maassa kuin keväällä 2011, niin konekivääriasemien suunnittelun ja rakentamisen erinomaista tulosta ei voi kuin ihmetellä.

Asiasta poiketen

Kuvassa Suezilla 1974 Terho Ahonen ja Ensio Siilasvuo.

Kuulostakoon kuinka omahyväiseltä tahansa ja Salpa-asemaan suoranaisesti liittymättömältä, en malta ottaa esiin kahta minulle merkittävää peräkkäistä päivää, tämän ja huomisen.

Tänään on asevelvollisuuteni viimeinen päivä. Reserviupseerin asevelvollisuus päättyy sen vuoden lopussa, kun hän täyttää 60 vuotta. Sillä siisti.

Olen siinä mielessä onnekas, että olen vasta seitsemäs ikäluokka (1951 syntyneet), joka on selvinnyt kokonaan ilman sotaa Suomen itsenäisyyden aikana. Toivottavasti seuraavat asevelvollisuusikäluokat selviävät samoin.

Astuin varusmiespalvelukseen vapaaehtoisena lokakuussa 1969. Jäin reserviin syyskuussa 1970. Olin 18-vuotias. Kolme viikkoa myöhemmin astuin Kotkan Rannikkopatteristoon palvelukseen alemman palkkaluokan kersantin vakanssille opetusaliupseeriksi. Keskikoulupohja ei riittänyt kesävänrikin paikkaan. Kun tarkoitukseni oli vain ”puolipiruuttaan” kokeilla maatalon metsätyövaihtoehdon sijaan palkkahommia, erosin suunnitelmani mukaan puolustusvoimien palveluksesta seitsemän kuukautta myöhemmin, olin 19 ½ -vuotias!

Kun olin edellisenä perjantaina riisunut kersantin asetakkini, niin seuraavana maanantaina puin ylleni YK-luutnantin uniformun Niinisalossa YK-koulutuskeskuksessa. Astuin YK:n Suomen valmiusjoukon kaksiviikkoiseen koulutustilaisuuteen. Sen jälkeen vastoin odotuksiani en päässyt rauhanturvaajaksi Kyprokselle. Keskikouluenglantini ei silloin riittänyt upseeritehtäviin.

Mutta vihdoin syksyllä 1973 tärppäsi. Lokakuun sota, Jom Kippur –sota sai YK:n lähettämään Suezille rauhanturvajoukot. Minä pääsin mukaan UNEF II suomalaiseen valvontajoukkoon YKSV 1:een. Koko lähi-idän valvontajoukkoa komensi Suomen itsenäisyyspäivänä 1973 kenraaliluutnantiksi ylennetty Ensio Siilasvuo.

Vuonna 2003 edesmenneen Siilasvuon syntymästä tulee huomenna uudenvuodenpäivänä kuluneeksi 90 vuotta.

Oma rauhanturvaajakertomukseni on luettavissa kirjastani Tulikaste Suezilla (julkaistu 2005, kirjastoista löytyy). Rauhanturvaajana siis kohtasin sodan, mutta se on ollut oma valinta, ei asevelvollisuus.

Korkeasti kunnioittamani esimieheni kenraali Ensio Siilasvuon syntymäpäivää ja oman asevelvollisuuteni päättymistä rohkenen laittaa yhdistämään oheisen valokuvan. Se on otettu Suezin kaupungissa tammikuussa 1974 eräänä tulitaukorikkomusten välisenä seesteisenä hetkenä.

Hyvää Uutta Vuotta!

Hyvää Joulua!

Maaliskuun lopulla tulee kaksi vuotta kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Kaksi asiaa on yllättänyt itseni. Toinen on se, että olen jaksanut kirjoittaa viikosta toiseen, juttu per viikko –vauhdilla, ilman suurempaa väkisinpakoitusta. Ja toinen vielä parempi asia on se, että tällä blogilla on hieman yli 6000 eri lukijaa.

Noista lukijoista pikkuista vaille puolet piipahtaa kurkkaamassa vain kerran. Eli reilut kolme tuhatta ihmistä tulee lukusille vähintään toisen kerran. Ja heistä vähintään yhdeksän kertaa sivuihin tutustuu 2252 henkeä.

Kun nyt ei ole lunta, niin viime talvena helmikuun alussa oli.

Ja kun analyysiä mennään vielä pitemmälle, niin vähintään sata eri kertaa sivuilla käyneitä on 1156 henkilöä ja heistä yli 200 kertaa käyneitä on 750 eri henkeä! Ja ei tarvitse pelästyä, Google Analytics ei tuon tarkempaan pysty ketään jäljittämään. Ainostaan käyntijälki jää näkyviin.

Ja vielä ihan yksityiskohtana kerron, että keskimäärin yhden sivun lukemiseen on aikaa käytetty yksi minuutti ja 48 sekuntia. Se kerrottuna sivumäärällä nostaa tehollisen kokonaislukuajan 23,5 yhtämittaiseen vuorokauteen. Hommaa on siinäkin.

Minusta nuo ovat komeita lukuja. Se viestittää ilman muuta Salpalinjaan kohdistuvasta varsin suuresta ja yksityiskohtaisesta kiinnostuksesta. Pitää muistaa, että Salpa-asema erikoisrakenteena on spesiaalitietoa. Toisaalta minä haluan, että Salpalinja pikkuhiljaa avautuisi koko kansalle. Salpa-asemassa heijastuu suomalaisten koko maanpuolustustahto!

Mikäli henkeni edelleen pihisee, jatkan kirjoittamista. Aiheita kyllä löytyy. Olen itse kirjoittanut nyt 84 blogia; Risto Häkämies kolme. Edelleen toivon, että vierailevia tähtiä ilmoittautuisi lisää. Varmasti monella teistä lukijoista tietoa on yllin kyllin enemmän kuin minulla. Muiden ajatukset toisivat tälle kirjoitussarjalle lisää painoarvoa. Ja sitä paitsi ei tässä kenenkään tarvitse kaikkea tietää, yksi tietää yhtä, toinen toista. Siitä se paketti syntyy.

Yksityiskohdat, suuret linjat, mikä tahansa kiinnostava, kelpaa minulle. Jos ei kelpaa, sorvataan sitten pyöreämmäksi.

Näihin tietoihin ja toiveisiin päätän tämän vuoden.

Oikein Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2012!

Terho Ahonen
Miehikkälä

Betonin koekuutiot laadun takeena

Salpa-aseman teräsbetonikorsuihin valetun betonin laatua valvottiin tarkasti. Laadunvalvontaa helpotti se, että teräsbetonikorsujen, poisluettuna pallokorsut, betoni valettiin keskitetysti keskusbetoniasemilla. Niissä oli omat laboratoriot ja laborantit.

Laboranttien tehtävänä oli tuoreeltaan ottaa tuotantoeristä näytteet ja tehdä niistä kiviainestutkimukset ja betonin suhteitus. Näin pystyttiin nopeasti reagoimaan mahdollisiin laatuvirheisiin betonin koostumuksessa ja aineksien laadussa.

Lisäksi laborantin tuli ottaa ja valaa tuotantoeristä koekappaleet puristuslujuusmittauksia varten. Korsujen betonin puristuslujuudeksi vaadittiin 450 kg/cm². Tuon aikaista K450 lujuusluokkaa nykypäivän betonimiehet pitävät varsin kunnioitettavana. Lattialaattaan riitti 350 kg/cm².

Mainittakoon, että VTT teki vuonna 1995 puristuskokeita Salpalinjan korsuista otetuista näytteistä. Niissä todettiin puristuslujuuksien edelleen kasvaneen. Tämä vahvistaa sen, jonka minäkin olen betonimiesten suusta kuullut, että Salpalinjaan valettu betoni kovettuu (vahvistuu) noin sata vuotta. Sitten se alkaa kestämään!

Puristuslujuusnäytteen koekappale piti valaa 20 senttiä kanttiinsa olevassa metallisessa muotissa. Se täytettiin vielä nykyisinkin käytössä olevalla tavalla. Valu tehtiin kolmessa osassa. Jokainen kolmannes sullottiin erikseen niin, että ylemmän kolmanneksen sullonta ei saanut ulottua alempaan.

Koekuutioita otettiin kolmen kuution sarjoissa. Jokaista rakenneosaa, lattia, seinä ja katto, kohti tuli tehdä vähintään yksi kolmen koekuution sarja. Sen lisäksi jokaista kunkin rakenneosan betonoitavaa sataa kuutiometriä kohti tuli ottaa tuo kolmen kappaleen sarja.

Kuutiot merkittiin tikulla kuution yläpintaan tuoreena kunkin korsun ja tai juoksevalla numerolla ja rakenneosamerkinnällä. Kaikki muut tarpeelliset tunnistemerkinnät päivämäärineen ja valuajankohtineen (työvuoro) tehtiin luonnollisesti valupöytäkirjaan. Koekappaleet lähetettiin tarkastustoimiston määräämään paikkaan testattavaksi. Koekappaleiden säilytyksestä oli tarkat ohjeet, jotta tulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia.

Puristuslujuuksia mitattiin seitsemän ja 28 vuorokauden kuluttua valusta. Tarvittiin siis koekappaleita molempiin testeihin.

Puristuskokeesta pidettiin koekuutiomurskauspöytäkirjaa. Lomakkeessa on muun muassa sarake Murskaamispäivämäärä. Se viittaa siihen, että koetilanteessa kuutiota on puristettu niin kauan, että se on rikkoutunut. Maastosta on löytynyt aivan viime vuosina näitä koekuutioita, siis ehjänä. Tämä kertoo siitä, että joko niitä on otettu enemmän, mitä on tarvinnut tarkastustoimistolle lähettää tai sitten jatkosodan alkaminen kesällä 1941 on keskeyttänyt koeprosessin ja kappaleiden lähettämisen.

Sain käsiini Salpalinja-museolta peräisin olevan kopion Luumäelle alkuvuodesta 1941 päivätystä pöytäkirjasta. Se paljastaa, että koekappaleita on voinut jäädä ehjäksi myös puristuksen jälkeen. Nimittäin siinä on ”koeponnistettu” seitsemän koekappaletta ja viiden osalla on kuutiolujuudeksi saatu suurempi kuin 500 kg/cm² ja kahdessa muussa 447 (seinä) ja 455 (katto). Eli puristuslaite on mitoitettu tuohon 500:aan ja sen kovempaa voimaa ei ole käytetty. Näin vain tuon rajan alle jääneet kappaleet ovat rikkoutuneet. Huomautuksia sarakkeeseen on laskettu keskiavoksi 486 ja suurempi eli koekappaleet ovat selvästi täyttäneet laatukriteerit.

Samasta lähteestä saamani valupöytäkirja Miehikkälän Salpalinja-museon pitkän lenkin päässä olevasta kaksoisasekorsusta vahvistaa muutamia aikaisempia tässä blogissa kertomiani tietoja. Maaliskuun lopulla 1941 valutyö on tehty oikeaoppisesti keskeytymättä kolmessa vuorossa, yhteensä 39 tunnissa. Työvuoroja oli neljä, ensimmäinen vuoro oli yhdeksän tuntia ja loput kolme kymmenen tunnin vuoroja.

Valunopeus on ollut keskimäärin 12,4 kuutiota tunnissa ja betonia on seiniin ja kattoon valettu 484,9 kuutiota. Siihen on käytetty 4122 säkkiä sementtiä. Lattia on tehty erikseen jälkivaluna (tai 75 cm paksuna laattana ennen päävalua?), jolloin ollaan lähellä kertomaani maavaraisen korsun 560 kuutiometrin kokonaismäärää, johon olisi tarvittu 5000 säkkiä sementtiä a´ 50 kg. Edellä puhuttuja koekuutioita korsuun ajetusta betonista otettiin 12 kappaletta.

Valupöytäkirja kertoo työn aikana olleen kirkkaan sään. Päivällä lämpötila on ollut noin viiden pakkasasteen paikkeilla, mutta viimeinen valuyö on ollut jo kylmä, pakkasta aamuyöstä oli 22 astetta!

Valelaitteet

Osana maastouttamista ja naamiointia linnoitukseen kuuluvat valelaitteet. Niiden tarkoituksena on luonnollisesti harhauttaa vihollista. Valelaitteilla pyritään antamaan totuutta vahvempi kuva linnoituksesta tai niillä ohjataan vihollinen tekemään puolustajan haluamia ratkaisuja.

Valelaitteiden teko kestolinnoitteeseen ei ole aivan niin yksinkertaista kuin sodan nopeammin vaihtuviin elementteihin. Tykkiasemat, vaikkapa lentokonesuojat ja monet muut tilapäisluonteiset harhauttamiset toimivat kerran pari ja ovat jälleen käytettävissä jossakin toisessa tilanteessa ja paikassa.

Kestolinnoitteita kuvaavien valelaitteiden tehoa vaarantaa niiden paljastuminen ja paikallaan pysyvyys. Vihollinen aivan varmasti seuraa ja selvittää, siis tiedustelee, linnoitusrakentamista kaikin mahdollisin keinoin. ”Pahviset” valelaitteet paljastuvat viimeistään hyökkäystä edeltävän tulivalmistelun aikana. Siksi valelaitteidenkin tulee kestää tulta. Ja kun niitä rakennetaan, uskottavuuden kannalta työ olisi tehtävä yhtä aikaa muiden rakenteiden kanssa.

Salpalinjassa minä tiedän oikeastaan vain kahdenlaisia valelaitteita, kupuja ja ampuma-aukkoja (kommentoikaa, kun varmasti joku tietää muitakin olevan). Avokallioon sijoitettujen valekupujen tarkoituksena on kertoa paikalla olevasta korsusta ja sieltä tapahtuvasta tähystysmahdollisuudesta. Konekiväärin ampuma-aukko kallioseinässä puolestaan viestittää omaa uhkaansa.

Salpalinjan linnoitteita kuvaavien valelaitteiden teko on ollut periaattessa helppoa ja halpaa. Mitäpä korsuista juuri muuta näkyykään kuin tähystyskuvut ja ampuma-aukot. Oikea tähystykupu tosin maksoi tuolloin maltaita, mutta betonista tehtynä ei paljoakaan ja ampuma-aukon sopivaan kallioseinään sai parilla säkillä sementtiä.

Valelaitteiden sijoittamisella on eittämättä haluttu ohjata vihollisen liikettä todellisten aseiden eteen. Siksi valelaitteet on mitä todennäköisemmin sijoitettu paikkoihin, josta ei muutenkaan helposti mentäisi läpi, kuten esimerkiksi Ravijoella estekivilouhoksen korkeaan kallioseinämään.

Toisaalta valelaitteiden aavistuksen huolimattomalla naamioinnilla hyvin naamioitujen oikeiden laitteiden lähellä olisi vihollinen saatu kenties harhautetuksi käyttämään huomiotaan ja tulivoimaansa väärään kohteeseen. Kiivastahtisessa taistelutilanteessa näin varmasti voisi aluksi käydäkin, kunnes totuus viholliselle paljastuisi. Ja nuo hetket puolustajan tulisi pystyä käyttämään hyväksi.

Salpa-asemassa on valelaitteita vähän, voisi sanoa hyvin vähän. Salpalinja on itseasiassa maastoutettu ja naamioitukin niin hyvin, että ainakaan sen vahvimmilla osilla Suomenlahden ja Salpausselän välillä ei valtavasti ole sijaa valelaitteille jäänytkään. Ja toisaalta rakentamisessa oli kiire kaiken aikaa; oli siis keskityttävä oikeiden tulivoimaisten ja todellista estearvoa kohottavien rakenteiden tekoon.

Voin kuvitella, että sikäli mikäli olisi ollut resursseja, esimerkiksi ylimääräisiksi jääneitä tai vanhoja aikansa eläneitä kupuja tai vain betonista paikalla tehtyjä, niitä olisi työn loppuvaiheessa varmasti sijoiteltu sopiviin paikkoihin valelaitteiksi. Harhautus on ilman muuta osa taistelua. Mutta kuten tunnettua Salpalinja jäi muutenkin keskeneräiseksi, niin varmasti valelaitteidenkin osalta.

Ja on tietysti myös ajateltava, että naamioinnin ja valelaitteiden rajanveto on yhtä vaikeaa kuin hulluuden ja viisauden. Toisinpäin: harhautustahan on myös hyvin tehty konekiväärikorsun ampuma-aukon otsan naamioiminen kiviladoksin näyttämään luonnonjyrkänteeltä. Jälleen kerran taistelun kiihkeydessä, pölyn ja savun keskellä vihollinen ei kaikkia yksityiskohtia millään pysty hahmottamaan: valekallio onkin asekorsu. Taistelussa elämästä ja kuolemasta ei ole aina aikaa verrata tiedustelutietojen koordinaatteja ja luottaa vain niihin. Ihminen uskoo vahvasti näkemäänsä ja sitä valelaitteilla ja hyvällä naamioinnilla yritetään sotkea.

Ajattelemisen aihetta työmääristä

Metsien ja pusikoiden kätköihin piiloutuneen Salpalinjan rakenteita ja niihin tarvittua työmäärää on helppo tänä päivänä vähätellä. Eihän se olisi kuitenkaan vihollista pidätellyt, ajastaan jälkeen jäänyt jäykkä linnoitus, moni ajattelee.

Mutta itärajan linnoitukseen käytetty työmäärä on 70 vuotta sitten tehtynä niin huikea, ettei sitä voi eikä pidä vähätellä. Ei varsinkaan nyt Suomen itsenäisyyspäivän aikaan. Salpa-asema osaltaan oli vaikuttamassa itsenäisyytemme säilymiseen. Jos sitä olisi pidetty turhana ja vähäpätöisenä, tuskin ylipäällikkö Mannerheim olisi käskenyt sitä rakentaa.

Heitänpä tässä muutaman ajatusleikkiluonteisen esimerkin mietittäväksi, kuinka juuri minä tai juuri sinä selviäisin tai selviäisit niistä nykykunnollani tai –kunnollasi. On muistettava, että Salpalinjan tehollinen työaika oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Tärkeimmät työkalut olivat lapio, saha, kirves, rautakanki, kivipora ja leka. Liike-energia niiden heiluttamiseen tuotettiin kymmenien tuhansien miesten hartiapankissa.

Kuinka kauan arvelet, että tarvitsisit aikaa louhiaksesi kalliosta yhden reilun kuution kokoisen panssariestekiven, osaksi käsiporaa käyttäen? Miten siirtäisit kiven louhokselta maastoon ehkä kilometrienkin päähän? Vähän aikaa varmaan ottaisi kaivaa moreenimaahan liki puoli metriä syvä ja reilusti metri kanttiinsa oleva monttu? Ja sitten vielä kiven pystytys siihen ja kiilaksi kiven ympärille hevoskuorma sepeliä?

Sitten kun olet mielessäsi päätellyt tuon yhden kiven tarvitseman työmäärän ja ajan, voit miettiä, että niitä yhden vuoden aikana Salpalinjaan pystytettiin 350 000 – 400 000 kappaletta, kaikki peruskalliosta yksi kerrallaan louhittuja ja esterivistöihin siirrettyjä!

Tai kuinka pitkälti kaivaisit panssarikaivantoa päivässä, leveys viisi metriä, syvyys yli kolme metriä? Yhdeltä juoksumetriltä nousee maata 7,5 kuutiometriä. Saisitkohan puoli juoksumetriä päivässä? Jos saisit ja jaksaisit, sadan metrin pätkä sinulla olisi kaivettuna 200 päivässä ilman yhtäkään vapaapäivää. Kilometrin kaivaminen vaatisi viisi ja puoli vuotta ilman yhtäkään vapaapäivää. Kaivantoestettä Salpalinjassa on 130 kilometriä!

Taistelu- ja yhteyshautaa Salpalinjassa on 350 kilometriä. Vajaan metrin levyistä ja yli miehen pituuden syvyistä hautaa kiviseen, juuriseen ja kallioiseen maahan ei sitäkään heittämällä kaiveta?

Maavaraisen teräsbetonikorsun montusta lähtee irtomaata 1600 kuutiometriä. Osa siitä on lapioitava kuuden metrin syvyydestä maanpinnalle. Tai jos korsumonttu on louhittu kallioon, millä ne kivenlohkareet ja sepeli sieltä montusta on nostettu pois? Järeitä teräsbetonikorsuja linnoituksessa on noin 450 kappaletta. Huh!

Viime kesän Salpavaelluksella osalla vaeltajista oli mahdollisuus kokeilla kivenporausta käsipelillä. Moni sitä innostuneena kokeilikin. Työnäytöksen jälkeä kiveen syntyi noin tunnin työn tuloksena kymmenkunta senttiä. Yhden panssariestekiven kiilaporauksiin tarvittiin reikää vähintään metrin verran.

Ensi kesän vaelluksella voisimme oikeastaan kokeilla rautakangin ja lapioin, minkä verran ottaa aikaa muutamalta mieheltä siirtää panssariestekivi sijansa verran sivuun, kunnon monttuun ja hyvin kiilattuna. Seuraava ryhmä luonnollisesti siirtää kiven takaisin alkuperäiseen paikkaansa, ettei museovirasto hermostu. Näin ehkä mielikuvissa helpolta tuntuva työ saakin uusia ulottuvuuksia. Tämä demostraatio ei tietenkään ole tarpeen, jos mukana olevat suostuvat uskomaan työmäärän suuruuden vapaaehtoisesti.

Salpalinja oli iso työ, hirvittävän iso. Se tehtiin satoi tai paistoi!

Itsenäisyyspäivänä nostamme Suomen lipun salkoon, sataa tai paistaa.

Yleiskatsaus RUK:n upseerioppilaille

Laitanpa tässä näkyviin, mitä ”posmitin” Reserviupseerikoulun oppilaille viiden minuutin yleiskatsauksena Salpalinjasta tässä marraskuun parin viimeisen viikon aikana. Kerroin tämän kohdeoppaana 49 kertaa Harjun oppimiskeskuksen kulttuurimaisemassa.

"Hyvät naiset ja herrat!

Talvisodassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Vanhan Sallan. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan 30 vuodeksi Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi.

Uuden sodan vaara oli ilmeinen. Länsivaltojen pelossa Stalin taipui rauhaan, vaikka sen sotilaallinen ote oli vielä vahva. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin NL jatkaisi kesken jäänyttä tavoitettaan vallata Suomi ja muuttaa sen yhteiskuntajärjestelmä mieleisekseen, liittää Suomi yhdeksi neuvostotasavallaksi suuren ja mahtavaan Neuvostoliittoon.

Tämä ymmärrettiin Suomen sotilas- ja valtiojohdossa. Niinpä ylipäällikkö Mannerheim teki nopeasti päätöksen uuden itärajan linnoittamisesta. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjasta olivat hyviä. Vahva linnoitus säästää ylivoimaista vihollista vastaan puolustajan verta ja sitkistää puolustusta.

Päämajan pioneeriosastossa työskennellyt kenraalimajuri E F Hanell, joka oli myös insinööri ja betoniasiantuntija sai tehtäväksi laatia itärajan linnoitussuunnitelman ja sen valmistuttua noin kahdessa kuukaudessa johtaa myös työt. Antaakseen Hanellille arvovaltaa Marski ylensi hänet kenraaliluutnantiksi, nosti pariksi kuukaudeksi yleisesikunnan päälliköksi ja piti hänet suoraan alaisuudessaan.

Hanellin suunnitelman mukaan Hankoniemen poikki piti rakentaa kestolinnoite (Harparskog-linja), Itäisen Suomenlahden saaret tuli linnoittaa Kotkasta Virolahdelle, Suomenlahdelta Luumäen Kivijärvelle piti rakentaa yhtenäinen kestolinnoitus. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle rakennettiin vesistöihin ja pääosin tykistön käyttöön nojaava linnoitus. Pieliseltä Sallaan käskettiin sulkea kenttälinnoitetuin tukikohdin tärkeimmät itä-länsi suuntaiset tiet, hyökkäysurat. Kenttälinnoitettuna suunnitelma ulottui Petsamoon, Jäämerelle saakka.

Työt alkoivat Virolahden Ravijoella, Harjussa ruotsalaisten vapaaehtoisten voimin 17.4.1940, itseasiassa lähes kuukausi aikaisemmin kuin suunnitelma tuli hyväksytyksi.

Nyt kun tänä päivänä ajatelellaan puolustusjärjestelyjä Virolahdella, on muistettava, että nykyistä Vaalimaa – Haminan valtatie 7:ää ei tuolloin ollut. Se rakennettiin vasta 1960-luvulla. Siihen saakka rannikon suunnassa ainoa todennäköinen moottoroidun armeijan hyökkäysura oli vanha Turku-Helsinki-Hamina-Viipuri rantatie, nykyinen museotie Virolahdella. Museotie sivuaa Harjua.

Tämä tosiasia selittää sen, miksi Ravijoen ja Harjun seutu on näin vahvasti linnoitettu.

Ventonvuori museotien eteläpuolella muodostaa luonnollisen esteen ja toisaalta tarjoaa puolustajalle hyviä tulenjohtomahdollisuuksia tykistön käytölle. Ventonvuori väkisinkin johdattaa vihollisen hyökkäyspainetta helpompi kulkuiseen maastoon ja se tarkoittaa Harjussa Ravijoen laaksoa, peltoaukeaa kohti pohjoisluodetta. Hyökkäyksen luonnollinen jatkosuunta ja aseman aiottu läpimurtokohta olisi Harjun ja Vahtivuoren välinen muutaman sadan metrin levyinen peltoaukea.

Rantamaantien puolustus keskellä kulttuurimaisemaa sisältää monipuolisen kokoelman Salpa-aseman tai kansankielellä Salpalinjan laitteita. Vahva tykistön käyttö, panssariesteet, kiviesteet ja luonnonesteet maastoa ja tulvitusta hyödyntäen, erityisesti konekivääritulen yhtenäinen sivustatuliverkko, lähisyvyys, reservien suoja- ja lepotilat ovat Harjussa nähtävissä.

Hyvät upseerioppilaat!

Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Käyntinne Salpa-asemassa on kunniaosoitus puoleltanne sankarivainajillemme, sotiemme veteraaneille ja linnoituksen rakentajille. Samalla kun ajattelette sitä, voitte miettiä voisiko jotain Salpa-aseman ideoista ja sen viisauksista jatkojalostettuina ja edelleen kehitettyinä ottaa käyttöön nykypäivän sodankäynnissä.”

Tässä RUK:n viiden päivän opastusurakassa oli mukana 20 vapaaehtoisopasta. Muutamat täydet viisi päivää, useimmat 3-4 päivänä. Erinomaista. Kiitos kaikille oppaille, jokainen kolmen tunnin rupeama oli tuiki tärkeä osa kokonaisonnistumista.

Koko ru-kurssin opastus onnistui siksi hyvin, että RUK "tilasi" alustavasti opastukset myös kahdelle seuraavalle kurssille. Salpavaellus-oppaista tulee väkisinkin taidoiltaan "ammattilaisia". Toistot takaavat sen. Ilolla oli todettava myös se, miten tunnollisesti ja asiallisesti upseerioppilaat oppaitamme kuuntelivat. Viesti Salpalinjasta menee eteenpäin!

Miehitys 1944 vanhoilla ukoilla!

Suomen ilmailuhistoriallisessa lehdessä 3/2011 on alan harrastajan Pentti Mannisen artikkeli Virolaiset ilmavoimissa kesällä 1944. Jutussa puhutaan pääasian ohessa suomalaisten suurista tappioista Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa ja että harvenneiden rivien täydentämiseksi rintamalta vapautuneet vanhimmat ikäluokat kutsuttiin takaisin palvelukseen.

Tuossa ei vielä ole uutta, mutta jutun uutinen on tässä:

”Kotijoukkojen esikunta sai myös valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti.”

Tiedon Manniselle kertoi everstiluutnantti evp Jarmo Nieminen, joka on toiminut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorialaitoksen johtajana. Tieto tarkoittaa, että Salpalinjan vanhimmat puolustajat olisivat olleet peräti 56-vuotiaita! Tänä päivänä ”viiskutoset” ovat lähes poikasia, mutta tuohon aikaan luonnehdinta ”vanhoista ukoista” ei ole kaukana! Sopii tietysti myös kysyä, minkähänlaista sotilaskoulutusta tuon ikäiset miehet olivat saaneet!

Sain asiasta tiedon eilen illalla Salpalinja-ystävältäni Juha Kilpeläiseltä Lahdesta, joka tänä viikonloppuna esittelee Hämeenlinnassa pienoismallitapahtumassa (Nordic Challenge II) Miehikkälän Salpalinja-museolla 12.5.2012 pidettävää Salpalinja Dioraamakilpailua. Juha puolestaan sai tiedon hänen viereisellä osastolla olevalta ilmailuhistorian harrastaja Pentti Manniselta, joka myös pitää ikäluokkatietoa uutena.

Joka tapauksessa tieto ikäluokista Salpalinjan miehittäjinä aina 1888 saakka, on minulle todella uutta.

Kotijoukkojen esikunnan valmistautumiskäsky kertoo kyllä Suomen puolustuksen tilanteen kriittisyydestä. Mutta, että noinkin vanhat miehet olisi kutsuttu aseisiin, yllättää.

Kun tuosta kertova asiakirja on löytynyt, voisi kuvitella löytyvän myös tietoja, miten pitkälle asiaa valmisteltiin ja missä vaiheessa. Miehityskysymystä on täytynyt ajatella viimeistään samaan aikaan, kun annettiin käsky Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta. Se tapahtui kesäkuun puolivälissä 1944.

Talin – Ihantalan taistelujen ja siellä mahdollisesti tapahtuneen läpimurron jälkeen ei olisi ollut kuin päivien kysymys, kun puna-armeija olisi ollut Salpa-aseman edessä. Siis ”pappa-armeijan” kokoamisella olisi ollut todella kiire.

Jonkin verran on keskusteltu siitä, millä joukoilla Suomen sodanjohto olisi kesän 1944 tilanteessa Salpa-aseman miehittänyt. Muistelen kuulleeni ajatuksia saksalaisjoukoista, mutta en pysty muistikuvaani tässä täsmentämään.

Itse olen omassa pienessä päässäni ajatellut ja joillekin kysyjille vastannutkin, että Salpalinjan miehitys olisi ollut kiinni sodanjohdon taidoista. Eli kuinka se olisi pystynyt jatkamaan hallittua vetäytymistä ja viivytystaistelua ja mistä se olisi pystynyt irroittamaan taistelukuntoisia reservejä linnoituksen miehittäjäksi?

Pystyäkseen tehokkaaseen taisteluun Salpalinjassa sen joukkojen olisi pitänyt päästä ja ehtiä valmistautumaan puolustukseen, muun muassa perehtymään linnoituslaitteiden käyttöön ja viimeistelemään keskeneräisiä rakenteita, asentamaan aseita jne. Siihenkin olisi tarvittu päiviä.

Talvisodan Mannerheim-linjan kokemusten perusteella Salpalinjaa varten perustettiin linnoituspataljoonia pitkin itärajaa perehdyttämään kenttäarmeija sen laitteiden käyttöön. He miehittävätkin linnoitusta jatkosodan alussa, kesä-heinäkuussa 1941. Sen jälkeen linnoituspataljoonat lähtivät kenttäarmeijan mukaan ja olivat kesällä 1944 täysin sitoutuneet torjuntataisteluihin muun muassa Kannaksella. Heistä ei olisi ollut juurikaan apua.

Eli kaiken kaikkiaan Salpalinjan miehitys 1944 on mielenkiintoinen kysymys. Toivon asiasta enemmän tietäviltä kommentointeja. Täydennän ja korjaan tämän jutun tietoja sitä mukaa kuin niitä tulee. Mutta lähdetään tällä liikkeelle.