Pyyhkäisevä sivustatuli

Salpa-aseman puolustuksen runko, niin kuin aiemmin on puhuttukin, nojaa tärkeimmällä osallaan Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä konekivääreiden yhtenäiseen maanpinnan myötäiseen sivustatuliverkoon. Se rakennettiin kesto- ja kenttälinnoitteisiin sijoitettuihin konekivääriasemiin.

Salpalinjassa on kaikkiaan 295 konekiväärin paikkaa betonissa ja 1250 kk-pesäkettä maasta, puusta ja kivistä tehdyissä kenttälinnoitteissa. Siis linnoituksessa oli tuliasema enemmän tai vähemmän valmiina 1545 konekiväärille.

Toinen toistensa eteen ampumaan sijoitettujen konekiväärien tulitus betonilaitteista oli yleensä aina myös panssarikiviesteen suuntaista. Oli suunnittelijoiden viisautta sijoittaa kk-asemat ja murtoviivana polveilevana kivieste toimimaan keskenään. Kun lisäksi kenttälinnoitetuista kk-asemista kiviesteitä voitiin ampua myös rintamasta päin, siis kohtisuoraan, ei vihollisen jalkaväki päässyt suojaan periaatteessa yhdenkään kiven taakse.

Ja kun kiviesteen ja konekivääritulen yhteistyö ulottui myös kivien sijoitteluun siten, että luodit mahdollisimman tehokkaasti viistoista pinnoista kimpoilivat viereisten kivien sivuille ja taakse, niin kovin levollinen suoja panssarieste ei olisi ollut vihollisen jalkaväkimiehelle. Päältäpäin katsottuna neliön tai lähellä salmiakin muotoa oleva estekivi sijoitettiin siis niin, että kiven kulma oli vihollisen tulosuuntaan päin. Näin särmän pinta oli viisto luodin tulosuuntaan nähden myös puolustajan suunnasta katsottuna.

Teräbetonikorsujen konekiväärit käskettiin sijoittaa 60 – 100 sentin korkeuteen maanpinnasta. Ampumasektorin leveys oli 38 astetta ja erittäin tehokkaana ampumaetäisyytenä pidettiin 300 metriä, käytännössä tehoa riitti siis ylikin.

Kun konekiväärikorsuja sijoitettiin maastoon, oli otettava huomioon paitsi sijoitus sivusuunnassa myös korkeussuunnassa. Jos korsu tuli liian alas, oli edessä suuritöisiä maaleikkauksia ampumasektorissa (niitäkin näkee maastossa edelleen) ja taas jos ase jäi ylös, ei luodin pyyhkäisevää lentorataa saatu aikaiseksi; mateleva vihollinen olisi ollut suojassa luotisateen alla.

Ja kuinka suunnittelu käytännössä tapahtui. Siitä kerroin viime kesäkuussa ilmestyneessä Kadettikunnan Kylkirauta-lehdessä, jossa siteerasin Yleisradion TV2:lle vuonna 1990 tehtyä tv-dokumenttia (Salpalinja - kriisin monumentti, toimittajat Pertti Hintikka ja Olavi Puusaari) seuraavasti:

”Eversti, sotahistorioitsija Vilho Tervasmäki (1915 - 2010) oli reservin vänrikkinä Salpalinjan suunnittelussa oman joukkonsa mukana ja kohdalla (kaiketi Luumäellä). Edellä mainitussa dokumentissa hän kertoo, kuinka puolustusasema käytännössä maastoon sijoitettiin:

- Komppania pantiin viimeistä miestä myöten suunniteltuun kohtaan puolustusryhmitykseen. Jokaisen miehen asema tarkastettiin ja sijoitettiin paikoilleen hyvin huolellisesti. Sitten kiikaroitiin, ryömittiin ja aseteltiin keppejä ja etsittiin konekiväärille edullinen sivustatuliasema. Tuon konekiväärin piti pystyä ampumaan komppanian asemien eteen pyyhkäisevää sivustatulta.

Ja kun konekiväärin ampumasektorit oli kepitetty ja aseen paikka selvitetty sentilleen, kk:n ampuma-aukon paikka merkittiin erityisellä siniseksi maalatulla vaneripalalla.

- Kyllä siinä nuori reservin vänrikki tunsi itsensä tärkeäksi, kun vanerin palaa paikalleen sijoitimme. Tiesimme korsun maksavan miljoonan! Ja siihen se korsu tehtiin, Tervasmäki muisteli pieni ylpeyden kare äänessään.”

Näin siis tunnettu historioitsija. Ja kun muistetaan Virolahden ja Luumäen välin suunnittelun kiireinen ajankohta, huhtikuu 1940, jolloin lunta oli jotakuinkin yhtä paljon maassa kuin keväällä 2011, niin konekivääriasemien suunnittelun ja rakentamisen erinomaista tulosta ei voi kuin ihmetellä.