Salpalinja oli periaatteessa sotasalaisuus Neuvostoliiton luhistumiseen eli vuoteen 1991 saakka. Suomessa, muun muassa Virolahdella seiskatien varressa, oli aloitettu 1980-luvun alussa pienessä mitassa Salpalinjan salojen avaaminen. Aikaisemmissa kirjoituksissa viittaamani Reino Arimon Suomen Linnoittamisen historia 1918-1944 vuodelta 1981 paljasti jo lähes kaiken.
Sotasalaisuuden varjeleminen on aina vaikeaa, vuotoja tapahtuu. Silti siinä nykysuomalaiset huomioiden onnistuttiin yli odotusten. Nimittäin uskallan väittää, että Salpalinja on yhä edelleen suurelle osalle suomalaisia kerran pari kuultu yhdyssana jos sitäkään. Synonyymi Salpa-asema saattaa heittää jonkun ajatukset Salpausselkään, Salpausselän kisoihin ja siis vaikkapa Lahden rautatieasemalle!
Jos on vaikeaa salassapito, vielä vaikeampaa on tiedon levittäminen, vaikka siihen ei Salpalinjan osalta ole enää mitään esteitä.
Tiedottamisongelmaa ei olisi, jos Salpalinjassa olisi taisteltu. Sotahistorioitsija Sampo Ahto on sanonut, että taistelu Salpa-asemassa olisi ollut ainakin pohjoismaalaisittain kaikkien aikojen suurin ja verisin. Jos tuon taistelun olisi Suomi voittanut ja linnoitus jäänyt Suomen puolelle, Salpalinja vetäisi väkeä kuin magneetti.
Onneksi ei tapeltu. Sotaveteraanimme hoitivat asian kunniakkaasti nykyrajan takaa katsottuna vieraan vallan puolella. Hyvin moni suomalainen olisi jäänyt syntymättä, jos Salpalinjasta olisi tullut taistelupaikka. Ehkä yhteiskuntajärjestelmämmekin olisi ollut toinen Neuvostoliiton sortumiseen saakka.
Tuota kaikkea me täällä rajanpinnassa elävät ihmiset haluaisimme Salpalinjan kautta viestittää. Ehjä ja koskemattomaksi jäänyt linnoitus kertoo monumentaalisuudellaan enemmän kuin yksi kuva ja tuhat sanaa. Siis ihmiset pitäisi saada innostumaan aiheesta ja houkuteltua heidät paikalle Salpalinjasta kunnostettuihin kohteisiin. He eivät tulisi pettymään.
Salpalinjaa eri tavoin tiedoksisaattavat toimijat tuskailevat saman ongelman kanssa: tieto ei tavoita. Tai ainakin siltä tuntuu.
Joku helposti väittää, että vika on viestissä ja kohteessa. Se ei kiinnosta. Väärin. Kyllä kiinnostaa.
Emme vain toistaiseksi ole keksineet mitään muuta toimivaa keinoa Salpalinjan sanoman läpiviemiseksi, kuin näyttää ja kertoa siitä paikan päällä. Salpalinjan näkijät ovat poikkeuksetta ihmeissään. Kohde herättää lähes kaikissa kävijöissä myönteisiä intohimoja. Joskus on suorastaan hyökätty sanan säilällä kimppuun ja perätty: miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?
Eli siinähän se ongelma on. Emme pääse kertomaan, kun emme saa ihmisiä paikalle. Tietenkin kävijöitä jo on, ajoittain runsaasti, mutta paljon, paljon enemmän ehtisimme heitä hämmästyttää.
Sitkeyttä ja lisää sitkeyttä. Sitä tarvitaan ja sitä meissä onneksi on. Pitää tiedottaa ja markkinoida yhä uudestaan ja uudestaan.
Entisenä lehtimiehenä ymmärrän jotain tiedottamisesta lehdistön kautta. 70 vuotta sitten rakennettu linnoitus ei ole enää uutinen. Lehdistö haluaa ja julkaisee uutisia. Uutinen-sanaan sisältyy sen yksi perusvaatimus, tuoreus. Kiinnostavuus-näkökulma hukkuu toimituksissa siihen samaan, johon jo viittasin. Salpalinja ei näytä 1-2 liuskan tekstinä , eikä 1-2 kuvana miltään. Siis kun ei ole relevanttia, merkityksellistä, klikataan roskakoriin.
Onhan maksetut ilmoitukset! Tietysti on. Mutta millä pelimerkeillä ilmoittelet, jos ei ole riittävästi kävijöitä, tuottoja museomaksuista, opas- ja ravintolapalveluista. Umpikuja on sielläkin.
Tiedetään. Pitää keksiä ja järjestää tapahtumia ja synnyttää niistä uutisia. Niin Miehikkälässä tehdäänkin. Hyvänä esimerkkinä on muutaman viikon pyörinyt Salpalinja-museon sotahistoriallinen luentosarja. Väkeä on ollut yllättävänkin paljon, kymmenittäin per ilta.
Ja huippu on lauantaina 12.6.2010 Salpalinja-seminaarissa, jossa historiantutkija, professori Ohto Mannisen aihe, Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat Talvisodan päätyttyä, suorastaan syyhyttää kuuntelemaan. Filosofian tohtori, yliopistotutkija Pia Olsson puhuu lotta-aatteesta ja lottajärjestön kuvasta Talvisodan jälkeen.
Viikko jälkeen juhannuksen on jälleen suurtapahtuma, Salpavaellus. Kyllä näitä tapahtumia on ja niistä yritetään luoda aiheita uutisille. Puolustusministeri Jyri Häkämiehen mukanaolo vaelluksen päätösjuhlassa kertoo, millä tasolla Miehikkälässä asioita puuhataan.
Ainakin yritys on kova.
Lukijat, teitä on tälle blogille osunut lyhyessä ajassa jo pitkälti yli 500 henkeä! Hienoa! Antakaapa tiedottamis- ja muita ideoita Salpalinjan näkymiseksi, hullutkin, tarkoitan ajatuksia, kelpaavat! Klikkaus heti tässä perässä olevaan kommenttipalkkiin ja kanava on auki. Kirjautuminen ei ole välttämätöntä.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
maanantai 31. toukokuuta 2010
tiistai 25. toukokuuta 2010
Kylmää koulutusta
Miehikkäläläisenä alkuasukkaana minä heräsin Salpalinjaan varsin myöhään. Synnyin- ja asuinkodistani lähimpään linnoitteeseen on linnuntietäkin matkaa kymmenen kilometriä. Korsut eivät kuuluneet leikkipaikkoihini, niin kuin monella muulla paikkakuntalaisella pojalla. Keskikoulun ja rippikoulun kävin Haminassa, eikä siten poikavuosina juuri montakaan kertaa matka suuntautunut Miehikkälän kirkonkylään. Matkan varrella olisi ollut nähtävää.
Linnoitustöistä yleisnimikkeenä kuulin poikasena kyllä silloin tällöin puhuttavan. Erityisesti naapurissani 1960-luvulla maata kymmenkunta vuotta viljellyt siirtolaisisäntä viittasi Miehikkälän linnoitustöihin tuon tuostakin. Valitettavasti minä en ymmärtänyt kiinnostua niistä, varsinkin kun miehen puheissa aikalaisten mielestä oli kauniisti sanottuna paljon "löysää". Saattoi olla, että mies puhui sittenkin totta. Salpalinjassa on nimittäin suunnaton määrä uskomattomilta tuntuvia asioita!
Ensimmäisissä kertausharjoituksissani vuonna 1972 huomasin rannikkotykistön tulenjohtajakoulutuksestani huolimatta minut sijoitetun paikallisjoukkoihin Koti-Miehikkälää ja osin myös naapurikunta Virolahtea puolustamaan. Johtohenkilöstön harjoitukseen sisältyi muun muassa ns. kovien paikkojen tiedustelu. Joukko johon kuuluin oli Salpalinjaan tukeutuva torjuntakomppania. Sitä ei ole ollut enää vuosikymmeniin.
Parikymppisenä reservin vänrikkinä minua ei oltu sijoitettu yhdenkään kolmesta torjuntajoukkueen johtajaksi vaan nuorimmaisena komppaniaan kuuluvan sissijoukkueen johtajaksi. Se vähän harmitti, sillä minua selvästi vanhempien torjuntajoukkueiden johtajien mukana tiedustelumatkalla havaitsin betonilaitteet kuusenhavuja turvallisemmiksi.
Mainittakoon, että noiden torjuntakomppanioiden miehistöön oli silloin varattu lähes kaikki paikkakunnan "vanhat ukot", muun muassa isäni, joka tuolloin oli 44-vuotias. Tosipaikan tullen olisi siinä ollut pojalla urakkaa johtaja-auktoriteetin hankkimiseen yhtä sukupolvea vanhemmalta joukolta.
Edellä mainittuun kertausharjoitukseen kuului myös teräsbetonikorsuihin sijoitettavien aseiden koulutus. Koulutuspaikkana oli Virolahden Ravijoella, Harjun maatalousoppilaitoksen lähes pihapiirissä sijaitseva kaksoisasekorsu, virallisesti konekivääri-, panssarintorjuntatykki- ja 20 miehen majoituskorsu.
Todennäköisesti koulutus käsitti myös konekiväärikoulutuksen, vaikka sitä en muista. Mutta korsutykin eli panssarintorjuntatykin koulutustapahtuman muistan oikein hyvin, sillä harjoitus oli kesäkuun alussa ja talven jäljiltä korsu oli kesävaatetuksessa hirvittävän kylmä. Sisällä paleli. Oli ilo päästä tauolla ulos lämmittelemään! Tykkikoulutuksen yksityiskohdista minulla ei enää ole hajuakaan.
Olen myös melko varma, että kyseisessä kertausharjoituksessa ei tarkoituksella pidetty yhtäkään yleisesitelmää Salpalinjan puolustuslaitteista ja rakenteesta. Kartta vain käteen ja maastoon; tutkikaa itse. Kaikki harjoituksessa syntynyt materiaali omia muistiinpanoja myöten kerättiin tiukasti sotilaspiirin lukkojen taakse. Salpalinjan saloja varjeltiin visusti.
Totta kai Salpalinjaa pidettiin sotasalaisuutena Suomessa. Isolle naapurille se oli tosin täsmälleen tiedossa heti jatkosodan päättäneen 19.9.1944 allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen. Nimittäin valvontakomission edustajat olivat seuraavana päivänä jo Myllykoskella Linnoitustoimiston ovella (tietolähteen ajoituksessa on ristiriita, sillä valvontakomissio tuli Suomeen vasta 22.9.1944).
Lainaus: Majuri Reino Lukkari soitti Myllykoskelta Päämajaan Mikkeliin ja kysyi, pitääkö kartat antaa. Eversti Valo Nihtilä vastasi: "Anna pois, kun niille pitää antaa paljon muutakin. Ei niiden kanssa kannata rähjätä." (Lähde: Pohjois-Kymenlaakson Asehistoriallinen Yhdistys ry, artikkeli netissä).
Viime syksynä pääsin käymään edellä mainitussa Ravijoen Harjun koulutuskorsussa, joka edelleen on puolustusvoimien lukitsema. Korsutykkiä ei enää sisällä ollut, ei konekivääriäkään. Sen sijaan kk-jalusta oli paikallaan. Myös korsuliesi ja ilmanvaihtojärjestelmä iv-koneineen olivat vielä varsin hyväkuntoisena paikoillaan.
Voi hyvinkin olla, että saamani linnoitusasekoulutus on ollut ainakin toistaiseksi tuon korsun viimeinen.
Linnoitustöistä yleisnimikkeenä kuulin poikasena kyllä silloin tällöin puhuttavan. Erityisesti naapurissani 1960-luvulla maata kymmenkunta vuotta viljellyt siirtolaisisäntä viittasi Miehikkälän linnoitustöihin tuon tuostakin. Valitettavasti minä en ymmärtänyt kiinnostua niistä, varsinkin kun miehen puheissa aikalaisten mielestä oli kauniisti sanottuna paljon "löysää". Saattoi olla, että mies puhui sittenkin totta. Salpalinjassa on nimittäin suunnaton määrä uskomattomilta tuntuvia asioita!
Ensimmäisissä kertausharjoituksissani vuonna 1972 huomasin rannikkotykistön tulenjohtajakoulutuksestani huolimatta minut sijoitetun paikallisjoukkoihin Koti-Miehikkälää ja osin myös naapurikunta Virolahtea puolustamaan. Johtohenkilöstön harjoitukseen sisältyi muun muassa ns. kovien paikkojen tiedustelu. Joukko johon kuuluin oli Salpalinjaan tukeutuva torjuntakomppania. Sitä ei ole ollut enää vuosikymmeniin.
Parikymppisenä reservin vänrikkinä minua ei oltu sijoitettu yhdenkään kolmesta torjuntajoukkueen johtajaksi vaan nuorimmaisena komppaniaan kuuluvan sissijoukkueen johtajaksi. Se vähän harmitti, sillä minua selvästi vanhempien torjuntajoukkueiden johtajien mukana tiedustelumatkalla havaitsin betonilaitteet kuusenhavuja turvallisemmiksi.
Mainittakoon, että noiden torjuntakomppanioiden miehistöön oli silloin varattu lähes kaikki paikkakunnan "vanhat ukot", muun muassa isäni, joka tuolloin oli 44-vuotias. Tosipaikan tullen olisi siinä ollut pojalla urakkaa johtaja-auktoriteetin hankkimiseen yhtä sukupolvea vanhemmalta joukolta.
Edellä mainittuun kertausharjoitukseen kuului myös teräsbetonikorsuihin sijoitettavien aseiden koulutus. Koulutuspaikkana oli Virolahden Ravijoella, Harjun maatalousoppilaitoksen lähes pihapiirissä sijaitseva kaksoisasekorsu, virallisesti konekivääri-, panssarintorjuntatykki- ja 20 miehen majoituskorsu.
Todennäköisesti koulutus käsitti myös konekiväärikoulutuksen, vaikka sitä en muista. Mutta korsutykin eli panssarintorjuntatykin koulutustapahtuman muistan oikein hyvin, sillä harjoitus oli kesäkuun alussa ja talven jäljiltä korsu oli kesävaatetuksessa hirvittävän kylmä. Sisällä paleli. Oli ilo päästä tauolla ulos lämmittelemään! Tykkikoulutuksen yksityiskohdista minulla ei enää ole hajuakaan.
Olen myös melko varma, että kyseisessä kertausharjoituksessa ei tarkoituksella pidetty yhtäkään yleisesitelmää Salpalinjan puolustuslaitteista ja rakenteesta. Kartta vain käteen ja maastoon; tutkikaa itse. Kaikki harjoituksessa syntynyt materiaali omia muistiinpanoja myöten kerättiin tiukasti sotilaspiirin lukkojen taakse. Salpalinjan saloja varjeltiin visusti.
Totta kai Salpalinjaa pidettiin sotasalaisuutena Suomessa. Isolle naapurille se oli tosin täsmälleen tiedossa heti jatkosodan päättäneen 19.9.1944 allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen. Nimittäin valvontakomission edustajat olivat seuraavana päivänä jo Myllykoskella Linnoitustoimiston ovella (tietolähteen ajoituksessa on ristiriita, sillä valvontakomissio tuli Suomeen vasta 22.9.1944).
Lainaus: Majuri Reino Lukkari soitti Myllykoskelta Päämajaan Mikkeliin ja kysyi, pitääkö kartat antaa. Eversti Valo Nihtilä vastasi: "Anna pois, kun niille pitää antaa paljon muutakin. Ei niiden kanssa kannata rähjätä." (Lähde: Pohjois-Kymenlaakson Asehistoriallinen Yhdistys ry, artikkeli netissä).
Viime syksynä pääsin käymään edellä mainitussa Ravijoen Harjun koulutuskorsussa, joka edelleen on puolustusvoimien lukitsema. Korsutykkiä ei enää sisällä ollut, ei konekivääriäkään. Sen sijaan kk-jalusta oli paikallaan. Myös korsuliesi ja ilmanvaihtojärjestelmä iv-koneineen olivat vielä varsin hyväkuntoisena paikoillaan.
Voi hyvinkin olla, että saamani linnoitusasekoulutus on ollut ainakin toistaiseksi tuon korsun viimeinen.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Teräsbetonikorsun rakennusmassat
Jalkaväen suoja ja tulivoima Salpalinjassa perustui teräsbetonikorsuihin. Kyllä, nimenomaan teräsbetonikorsuihin, jolla nimellä noita betonirakennelmia virallisesti kutsuttiin. Bunkkeri-sanaa ei asiakirjoissa tunnettu, vaikka sitä varmaan kansan suussa silloin niin kuin vielä nykyäänkin puheessa viljeltiin.
Korsu-sanallahan sotilaskielessä tarkoitetaan kenttälinnoitettua, maasta, puusta ja kivestä yleensä maanpinnan alapuolelle rakennettua vihollisaseilta suojaa antavaa sotilaiden suoja- ja majoituspaikkaa. Näitä kenttälinnoitettuja majoituskorsuja Salpalinjaankin tehtiin, yhteensä 720 kappaletta, a´-hinta 150 000 markkaa.
Teräsbetonikorsu on kestolinnoite. Nimi kertoo ajatuksen. Se on tehty kestämään. Järeiden korsujen oli laskettu kestävän tuon ajan suurimpien eli 500 - 1000 kilon lentopommien täysosuman.
Kun linnoitussuunnittelija löi kepin maahan tarkoittaen esimerkiksi konekiväärikorsun aseenjalustan tapin paikkaa, tarkoitti se tuon ajan rahassa karkeasti yhden miljoonan markan menoerää. Suunnittelijat tunsivat itsekin olevansa aika "tappeja", kun kalliita rakennelmia maastoon sijoittivat!
Teräsbetonikorsut pyrittiin, jos mahdollista, upottamaan kokonaan tai osittain peruskallioon. Tällöin säästettiin rakennusmateriaaleja ja saatiin vähemmällä työllä lujia rakenteita. Maaperusteisia korsujakin tehtiin kymmeniä. Seuraavat luvut pätevät niihin.
Lapiolla kaivettavalla korsumontulla oli siipimuuri huomioiden pituutta yli 20 metriä, leveyttä reilu kymmenen ja syvyyttä kuusi metriä. Montusta nousi irtomaata keskimäärin 1600 kuutiometriä. Pohjimmaiset lapiolliset nousivat kahden välilavan kautta reunan yli; vasta neljännen lapion jälkeen maa oli tarpeeksi kaukana niin, ettei se valunut takaisin monttuun.
Rengaskaivo kaivettiin korsumontun pohjalta tarvittaessa vielä jopa neljän metrin syvyyteen. Jos ei vieläkään vettä löytynyt, valmiiseen korsuun tuotiin muutaman sadan litran vesisäiliö. Viemäröinti ja salaojat tehtiin savesta poltetuista tiiliputkista.
Betonilaudoitukseen tarvittiin täyssärmälautaa 430 neliömetriä. Raudoitukseen meni pyöröterästä noin 45 000 kiloa. Harjaterästä ei tuolloin vielä käytetty. Betonia maavaraiseen korsuun valettiin noin 560 kuutiometriä. Kuutio betonia painaa kiviaineksesta riippuen noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi ottamaan laatikkolavalleen yhden kuution betonia. Eli korsuun ajettiin 560 kuormaa betonia.
Kun betoni oli sopivasti kastellen hitaasti kuivunut, muotti purettiin ja puutavara otettiin uusiokäyttöön. Paikasta ja tilanteesta riippuen maavaraisen korsun suojaksi tykistötulta vastaan seinien vieriin jopa kymmenen metrin levyiselle kehälle ajettiin isoja kivenlohkareita keskimäärin 1200 kuutiometriä. Sen lisäksi montusta kaivettu maa lapioitiin takaisin korsun päälle rakenteen maastouttamiseksi.
Kaiken kaikkiaan yhden maavaraisen korsun rakentamisessa liikutettiin lapioin, autoin ja käsin maa- ja rakennustarvikemassoja noin 10 000 tonnia. Jos se olisi pitänyt kaikki kuljettaa yhdellä kertaa autolla, tuohon määrään olisi tarvittu 3 000 kuorma-autoa. Koko Salpalinja-työmaalla oli käytössä vain noin tuhat kuorma-autoa, niistä 60 prosenttia puukaasu- eli häkäpyttyautoja.
Niin kuin aiemmin oli puhetta, kallioon osin tai kokonaan rakennetuissa korsuissa rakentamismassoja käsiteltiin vähemmän kuin maavaraisissa korsuissa.
Järeysluokaltaan edellä mainitun kaltaisia kestolinnoitteisia teräsbetonikorsuja rakennettiin Salpa-asemaan noin 450 kappaletta, a´-hinta noin yksi miljoona markkaa. Niistä kk-korsuja oli 168, kk- ja pst-tykkikorsuja 47, pst-tykkipesäkkeitä 5, tulenjohtokorsuja 30, majoituskorsuja 125 , kk-pesäkkeitä 46 ja kk-kupupesäkkeitä 26 kappaletta.
Näiden lisäksi selvästi kevytrakenteisempia pallo- tai toiselta nimeltään imubetonikorsuja Salpalinjaan valettiin 254 kappaletta.
Korsu-sanallahan sotilaskielessä tarkoitetaan kenttälinnoitettua, maasta, puusta ja kivestä yleensä maanpinnan alapuolelle rakennettua vihollisaseilta suojaa antavaa sotilaiden suoja- ja majoituspaikkaa. Näitä kenttälinnoitettuja majoituskorsuja Salpalinjaankin tehtiin, yhteensä 720 kappaletta, a´-hinta 150 000 markkaa.
Teräsbetonikorsu on kestolinnoite. Nimi kertoo ajatuksen. Se on tehty kestämään. Järeiden korsujen oli laskettu kestävän tuon ajan suurimpien eli 500 - 1000 kilon lentopommien täysosuman.
Kun linnoitussuunnittelija löi kepin maahan tarkoittaen esimerkiksi konekiväärikorsun aseenjalustan tapin paikkaa, tarkoitti se tuon ajan rahassa karkeasti yhden miljoonan markan menoerää. Suunnittelijat tunsivat itsekin olevansa aika "tappeja", kun kalliita rakennelmia maastoon sijoittivat!
Teräsbetonikorsut pyrittiin, jos mahdollista, upottamaan kokonaan tai osittain peruskallioon. Tällöin säästettiin rakennusmateriaaleja ja saatiin vähemmällä työllä lujia rakenteita. Maaperusteisia korsujakin tehtiin kymmeniä. Seuraavat luvut pätevät niihin.
Lapiolla kaivettavalla korsumontulla oli siipimuuri huomioiden pituutta yli 20 metriä, leveyttä reilu kymmenen ja syvyyttä kuusi metriä. Montusta nousi irtomaata keskimäärin 1600 kuutiometriä. Pohjimmaiset lapiolliset nousivat kahden välilavan kautta reunan yli; vasta neljännen lapion jälkeen maa oli tarpeeksi kaukana niin, ettei se valunut takaisin monttuun.
Rengaskaivo kaivettiin korsumontun pohjalta tarvittaessa vielä jopa neljän metrin syvyyteen. Jos ei vieläkään vettä löytynyt, valmiiseen korsuun tuotiin muutaman sadan litran vesisäiliö. Viemäröinti ja salaojat tehtiin savesta poltetuista tiiliputkista.
Betonilaudoitukseen tarvittiin täyssärmälautaa 430 neliömetriä. Raudoitukseen meni pyöröterästä noin 45 000 kiloa. Harjaterästä ei tuolloin vielä käytetty. Betonia maavaraiseen korsuun valettiin noin 560 kuutiometriä. Kuutio betonia painaa kiviaineksesta riippuen noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi ottamaan laatikkolavalleen yhden kuution betonia. Eli korsuun ajettiin 560 kuormaa betonia.
Kun betoni oli sopivasti kastellen hitaasti kuivunut, muotti purettiin ja puutavara otettiin uusiokäyttöön. Paikasta ja tilanteesta riippuen maavaraisen korsun suojaksi tykistötulta vastaan seinien vieriin jopa kymmenen metrin levyiselle kehälle ajettiin isoja kivenlohkareita keskimäärin 1200 kuutiometriä. Sen lisäksi montusta kaivettu maa lapioitiin takaisin korsun päälle rakenteen maastouttamiseksi.
Kaiken kaikkiaan yhden maavaraisen korsun rakentamisessa liikutettiin lapioin, autoin ja käsin maa- ja rakennustarvikemassoja noin 10 000 tonnia. Jos se olisi pitänyt kaikki kuljettaa yhdellä kertaa autolla, tuohon määrään olisi tarvittu 3 000 kuorma-autoa. Koko Salpalinja-työmaalla oli käytössä vain noin tuhat kuorma-autoa, niistä 60 prosenttia puukaasu- eli häkäpyttyautoja.
Niin kuin aiemmin oli puhetta, kallioon osin tai kokonaan rakennetuissa korsuissa rakentamismassoja käsiteltiin vähemmän kuin maavaraisissa korsuissa.
Järeysluokaltaan edellä mainitun kaltaisia kestolinnoitteisia teräsbetonikorsuja rakennettiin Salpa-asemaan noin 450 kappaletta, a´-hinta noin yksi miljoona markkaa. Niistä kk-korsuja oli 168, kk- ja pst-tykkikorsuja 47, pst-tykkipesäkkeitä 5, tulenjohtokorsuja 30, majoituskorsuja 125 , kk-pesäkkeitä 46 ja kk-kupupesäkkeitä 26 kappaletta.
Näiden lisäksi selvästi kevytrakenteisempia pallo- tai toiselta nimeltään imubetonikorsuja Salpalinjaan valettiin 254 kappaletta.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Panssariesteessä 400 000 louhittua kiveä
Salpalinjan näkyvimpiä laitteita vielä tänäänkin ovat kiviesteet. Pääosin nelirivistä kiviestettä on maastossa 225 kilometriä. Varovaisesti arvioiden siinä on noin 400 000 kappaletta vähintään kolme tonnia painavaa, kalliosta louhittua kiveä.
Kun tiedämme kivikuution painavan karkeasti noin 2 700 kiloa, olivat yksittäiset estekivet siis reilun kuution kokoisia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi kuljettamaan yhden kiven kerrallaan. Toisin sanoen Salpalinjassa on noin 400 000 autokuormaa estekiviä!
Talvisodasta saatujen kokemusten mukaan kivieste oli vihollispanssareille kaivantoa vaikeampi vastus. Puutteita tietenkin oli. Kivet esterivissä olivat paikoin liian pieniä. Lisäksi kivieste saattoi olla jopa 500 metrin päässä omista asemista. Sitä ei pystytty kunnolla tulella valvomaan ja näin vihollinen sai lähes rauhassa tehdä esteeseen aukon.
Kivieste on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Ainoastaan luonnonjyrkänteiden kohdalla ei kiviestettä ole. Se tarkoittaa, että myös vesistöjen siis jokien, lampien ja järvien länsirannat on varustettu kiviestein.
Kaikkein todennäköisimmillä panssariurilla, teiden suunnat ja peltoaukeat, kiviestettä on kahdessa ja esimerkiksi Miehikkälän Salpalinjan-museon kohdalla Taavetintiellä jopa osittain kolmessa tasassa. Mainittakoon, että tien poikki oli lisäksi kolminkertainen kaivantoeste. Eli Taavetintien läpäisemiseksi museon kohdalla vihollistankkien olisi pitänyt päästä läpi kuudesta panssariestelinjasta!
Kiviesteen eturiviin louhittiin ja kuljetettiin noin 170 sentin korkuiset kivet, jotka upotettiin 30 - 50 sentin syvyyteen. Alapäästään levenevän kiven juureen kiilattiin hevoskuorma sepeliä. Neljänteen eli takimmaiseen riviin mentäessä kivet saivat ohjeen mukaan olla parikymmentä senttiä eturiviä matalampia.
Kivien väli keskeltä keskelle oli hieman päälle kaksi metriä. Joillekin työryhmille saattoi tulla kilpailua, kuka isoimmat ja komeimmat kivet sai linjaan. Tällöin kivivälit tiivistyivät ja saattoivat antaa vihollisen jalkaväelle suojaa. Tavoite oli, että puolustus pystyi tulittamaan kiviestelinjoja niiden suuntaisesti sekä myös rintamasta. Eli yhdenkään kiven takana ei vihollisella ollut turvapaikkaa.
Salpalinjassa kiviesteet sijoitettiin 100 - 150 metrin päähän jalkaväen taisteluhaudasta, joskus lähemmäksikin. Näin niiden koskemattomuutta olisi pystytty tehokkaasti valvomaan.
Kiviesteen todennäköisin tuhoamistapa olisi ollut panssarin oman tykin tuli. Oli laskettu, että kolme kranaatin osumaa per kivi ja 15 laukasta per este olisi tarvittu tankin mentävän aukon tekemiseen. Tuona aikana puolustajalla olisi ollut tietenkin mahdollisuus yrittää tuhota tihutyötä tekevä vihollisvaunu. Mahdollisen aukon syntymisen varalta joihinkin kohtiin tehtiin poikittaisesteitä estämään vaunujen sivuttaisliike ja siirtyminen valmiista aukosta läpi.
Kiviesteen hinnaksi laskettiin tekoaikana noin 750 000 markkaa kilometriltä. Salpa-aseman kokonaiskustannukset olivat ajan rahassa noin 2 500 miljoonaa markkaa. Siitä kiviesteen osuus (225 km x 0,75 milj.mk) oli lähes 170 miljoonaa markkaa.
Suomen Rauhanturvaajaliiton kesäpäivät järjestetään Kymenlaakson Rauhanturvaajien isännyydessä Salpavaelluksen 3.-4.7.2010 yhteydessä Miehikkälässä. Ajatus "tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla" ja yhden tapahtuman hinnalla on erinomainen. Rauhanturvaajat jos ketkä ymmärtävät rauhaa edistävien rakennelmien ja Suomen rauhaa puolustaneiden sotiemme veteraanien työn merkityksen. Linkki kesäpäivien tiedotteeseen löytyy etusivun alalaidasta http://www.salpavaellus.net
Kun tiedämme kivikuution painavan karkeasti noin 2 700 kiloa, olivat yksittäiset estekivet siis reilun kuution kokoisia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi kuljettamaan yhden kiven kerrallaan. Toisin sanoen Salpalinjassa on noin 400 000 autokuormaa estekiviä!
Talvisodasta saatujen kokemusten mukaan kivieste oli vihollispanssareille kaivantoa vaikeampi vastus. Puutteita tietenkin oli. Kivet esterivissä olivat paikoin liian pieniä. Lisäksi kivieste saattoi olla jopa 500 metrin päässä omista asemista. Sitä ei pystytty kunnolla tulella valvomaan ja näin vihollinen sai lähes rauhassa tehdä esteeseen aukon.
Kivieste on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Ainoastaan luonnonjyrkänteiden kohdalla ei kiviestettä ole. Se tarkoittaa, että myös vesistöjen siis jokien, lampien ja järvien länsirannat on varustettu kiviestein.
Kaikkein todennäköisimmillä panssariurilla, teiden suunnat ja peltoaukeat, kiviestettä on kahdessa ja esimerkiksi Miehikkälän Salpalinjan-museon kohdalla Taavetintiellä jopa osittain kolmessa tasassa. Mainittakoon, että tien poikki oli lisäksi kolminkertainen kaivantoeste. Eli Taavetintien läpäisemiseksi museon kohdalla vihollistankkien olisi pitänyt päästä läpi kuudesta panssariestelinjasta!
Kiviesteen eturiviin louhittiin ja kuljetettiin noin 170 sentin korkuiset kivet, jotka upotettiin 30 - 50 sentin syvyyteen. Alapäästään levenevän kiven juureen kiilattiin hevoskuorma sepeliä. Neljänteen eli takimmaiseen riviin mentäessä kivet saivat ohjeen mukaan olla parikymmentä senttiä eturiviä matalampia.
Kivien väli keskeltä keskelle oli hieman päälle kaksi metriä. Joillekin työryhmille saattoi tulla kilpailua, kuka isoimmat ja komeimmat kivet sai linjaan. Tällöin kivivälit tiivistyivät ja saattoivat antaa vihollisen jalkaväelle suojaa. Tavoite oli, että puolustus pystyi tulittamaan kiviestelinjoja niiden suuntaisesti sekä myös rintamasta. Eli yhdenkään kiven takana ei vihollisella ollut turvapaikkaa.
Salpalinjassa kiviesteet sijoitettiin 100 - 150 metrin päähän jalkaväen taisteluhaudasta, joskus lähemmäksikin. Näin niiden koskemattomuutta olisi pystytty tehokkaasti valvomaan.
Kiviesteen todennäköisin tuhoamistapa olisi ollut panssarin oman tykin tuli. Oli laskettu, että kolme kranaatin osumaa per kivi ja 15 laukasta per este olisi tarvittu tankin mentävän aukon tekemiseen. Tuona aikana puolustajalla olisi ollut tietenkin mahdollisuus yrittää tuhota tihutyötä tekevä vihollisvaunu. Mahdollisen aukon syntymisen varalta joihinkin kohtiin tehtiin poikittaisesteitä estämään vaunujen sivuttaisliike ja siirtyminen valmiista aukosta läpi.
Kiviesteen hinnaksi laskettiin tekoaikana noin 750 000 markkaa kilometriltä. Salpa-aseman kokonaiskustannukset olivat ajan rahassa noin 2 500 miljoonaa markkaa. Siitä kiviesteen osuus (225 km x 0,75 milj.mk) oli lähes 170 miljoonaa markkaa.
Suomen Rauhanturvaajaliiton kesäpäivät järjestetään Kymenlaakson Rauhanturvaajien isännyydessä Salpavaelluksen 3.-4.7.2010 yhteydessä Miehikkälässä. Ajatus "tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla" ja yhden tapahtuman hinnalla on erinomainen. Rauhanturvaajat jos ketkä ymmärtävät rauhaa edistävien rakennelmien ja Suomen rauhaa puolustaneiden sotiemme veteraanien työn merkityksen. Linkki kesäpäivien tiedotteeseen löytyy etusivun alalaidasta http://www.salpavaellus.net
tiistai 4. toukokuuta 2010
Linnoitustoimisto Waldenin valtakunnassa
Itärajan linnoitustöiden esikunnaksi määrättiin heti huhtikuun alussa 1940 Maavoimien linnoitustoimisto. Nimi lyheni käytännössä Linnoitustoimistoksi. Tämän noin 400 henkilön esikunnan sijoituspaikaksi tuli nykyiseen Kouvolaan kuuluva Myllykoski.
Myllykoskella tilat Linnoitustoimistolle osoitettiin Yhtyneiden Paperitehtaiden, sittemmin Myllykoski Oy:n tehdasalueelta. Osia toimistosta oli sijoitettu parakkeihin ja muun muassa Myllykosken seurantalolle.
Vaikka linnoitustöiden johtaja, kenraalimajuri E F Hanell paikan määräsi, on oletettavaa, että työmaan johtoesikunnan sijaintiin vaikuttivat korkeammat voimat.
Ylipäällikkö Mannerheimin läheisimpiin ystäviin ja yhteistyökumppaneihin kuulunut Rudolf Walden oli nimitetty maaliskuun lopulla Rytin hallitukseen uudeksi puolustusministeriksi. Walden oli Yhtyneiden Paperitehtaiden perustaja ja hallituksen puheenjohtaja. On hyvinkin mahdollista, että Mannerheimin ja Waldenin yhteistyö osaltaan selittää linnoitustoimiston sijoittumisen Myllykoskelle.
Rudolf Walden ylennettiin 1942 jalkaväenkenraaliksi ja sai myöhemmin Mannerheim-ristin. Hänen sotilasuransa on poikkeuksellinen.
Walden valmistui upseeriksi Haminan kadettikoulusta vuonna 1900 kurssinsa priimuksena. Hän vastusti Suomen venäläistämistoimia ja joutui viralta parin vuoden päästä. Hän lähti teollisuusuralle.
Helmikuun alussa 1918 sujuvaa venäjää puhuva, 39-vuotias liikemies ja luutnantti Rudolf Walden ilmoittautui Seinäjoella valkoisen armeijan palvelukseen ja tapasi Mannerheimin. Walden määrättiin päämajan komendantin apulaiseksi ja kaksi viikkoa myöhemmin ylennettiin suoraan majuriksi. Ja 14 kuukautta myöhemmin väliylennysten jälkeen hän oli jo kenraalimajuri.
Nuoren itsenäisen Suomen sotaministerinä (vastaa nykyisin puolustusministeriä) Walden oli vajaan vuoden elokuuhun 1919 saakka ja siinä ohessa hän oli puolustusvoimien komentajanakin pari viikkoa vuoden 1918 lopulla.
Teollisuusmies Walden vedettiin mukaan 1930-luvulla puolustusneuvoston jäseneksi Mannerheimin vaatimuksesta. Hän osallistui Suomen edustajana sekä talvisodan että jatkosodan Moskovan rauhanneuvotteluihin. Puolustusministerinä Walden oli joulukuun alkuun 1944 saakka.
Joka tapauksessa linnoitustoimiston sijaintia Myllykoskella pidettiin hyvänä työmaiden läheisyyden ja liikenneyhteyksien takia. Myös työrauha oli Helsinki-vaihtoehtoa parempi. Tosin myöhemmin tarkoituksenmukaisia osia linnoitustoimistosta sijoitettiin Helsinkiin.
Linnoitustoimistolla oli huikea määrä työtä työmaan perustamiseksi ja töiden käynnistämiseksi. Talvisodan kokemukset oli kerättävä ja otettava opiksi. Erityisen kiire oli kouluttaa linnoitussuunnittelijoita. Tavoitteena oli saada vähintään yksi pätevä maastosuunnittelija divisioonaa kohti.
Yksi Salpalinjan suunnittelu-upseereista oli myöhemmin 1960-luvulla yleisesikunnan päälliköksi edennyt kenraaliluutnantti Reino Arimo, joka välirauhan aikana oli sotilasarvoltaan kapteeni.
Tämän blogin ja monen muun Salpalinjaa käsittelevän kirjallisuuden tärkeimpänä lähdeaineistona on juuri Reino Arimon kirjoittama erittäin yksityiskohtainen Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Sen Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi vuonna 1981. Painos on loppu. Teosta on onneksi kirjastoista lainattavissa.
Arimon yksityiskohtaisen kerronnan rohkeutta korostaa se, että teos julkaistiin vielä varsin vahvana suomettumisen aikana. Tosin itse en ainakaan muista, että kirjan julkaiseminen olisi herättänyt juuri minkäänlaisia intohimoja. Ehkä joku muistaa paremmin tai sitten kenraali ei kertonut sellaista, mitä ei jo olisi tiedetty.
Myllykoskella tilat Linnoitustoimistolle osoitettiin Yhtyneiden Paperitehtaiden, sittemmin Myllykoski Oy:n tehdasalueelta. Osia toimistosta oli sijoitettu parakkeihin ja muun muassa Myllykosken seurantalolle.
Vaikka linnoitustöiden johtaja, kenraalimajuri E F Hanell paikan määräsi, on oletettavaa, että työmaan johtoesikunnan sijaintiin vaikuttivat korkeammat voimat.
Ylipäällikkö Mannerheimin läheisimpiin ystäviin ja yhteistyökumppaneihin kuulunut Rudolf Walden oli nimitetty maaliskuun lopulla Rytin hallitukseen uudeksi puolustusministeriksi. Walden oli Yhtyneiden Paperitehtaiden perustaja ja hallituksen puheenjohtaja. On hyvinkin mahdollista, että Mannerheimin ja Waldenin yhteistyö osaltaan selittää linnoitustoimiston sijoittumisen Myllykoskelle.
Rudolf Walden ylennettiin 1942 jalkaväenkenraaliksi ja sai myöhemmin Mannerheim-ristin. Hänen sotilasuransa on poikkeuksellinen.
Walden valmistui upseeriksi Haminan kadettikoulusta vuonna 1900 kurssinsa priimuksena. Hän vastusti Suomen venäläistämistoimia ja joutui viralta parin vuoden päästä. Hän lähti teollisuusuralle.
Helmikuun alussa 1918 sujuvaa venäjää puhuva, 39-vuotias liikemies ja luutnantti Rudolf Walden ilmoittautui Seinäjoella valkoisen armeijan palvelukseen ja tapasi Mannerheimin. Walden määrättiin päämajan komendantin apulaiseksi ja kaksi viikkoa myöhemmin ylennettiin suoraan majuriksi. Ja 14 kuukautta myöhemmin väliylennysten jälkeen hän oli jo kenraalimajuri.
Nuoren itsenäisen Suomen sotaministerinä (vastaa nykyisin puolustusministeriä) Walden oli vajaan vuoden elokuuhun 1919 saakka ja siinä ohessa hän oli puolustusvoimien komentajanakin pari viikkoa vuoden 1918 lopulla.
Teollisuusmies Walden vedettiin mukaan 1930-luvulla puolustusneuvoston jäseneksi Mannerheimin vaatimuksesta. Hän osallistui Suomen edustajana sekä talvisodan että jatkosodan Moskovan rauhanneuvotteluihin. Puolustusministerinä Walden oli joulukuun alkuun 1944 saakka.
Joka tapauksessa linnoitustoimiston sijaintia Myllykoskella pidettiin hyvänä työmaiden läheisyyden ja liikenneyhteyksien takia. Myös työrauha oli Helsinki-vaihtoehtoa parempi. Tosin myöhemmin tarkoituksenmukaisia osia linnoitustoimistosta sijoitettiin Helsinkiin.
Linnoitustoimistolla oli huikea määrä työtä työmaan perustamiseksi ja töiden käynnistämiseksi. Talvisodan kokemukset oli kerättävä ja otettava opiksi. Erityisen kiire oli kouluttaa linnoitussuunnittelijoita. Tavoitteena oli saada vähintään yksi pätevä maastosuunnittelija divisioonaa kohti.
Yksi Salpalinjan suunnittelu-upseereista oli myöhemmin 1960-luvulla yleisesikunnan päälliköksi edennyt kenraaliluutnantti Reino Arimo, joka välirauhan aikana oli sotilasarvoltaan kapteeni.
Tämän blogin ja monen muun Salpalinjaa käsittelevän kirjallisuuden tärkeimpänä lähdeaineistona on juuri Reino Arimon kirjoittama erittäin yksityiskohtainen Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Sen Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi vuonna 1981. Painos on loppu. Teosta on onneksi kirjastoista lainattavissa.
Arimon yksityiskohtaisen kerronnan rohkeutta korostaa se, että teos julkaistiin vielä varsin vahvana suomettumisen aikana. Tosin itse en ainakaan muista, että kirjan julkaiseminen olisi herättänyt juuri minkäänlaisia intohimoja. Ehkä joku muistaa paremmin tai sitten kenraali ei kertonut sellaista, mitä ei jo olisi tiedetty.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Nähtävyys vaikka ei siltä näytä
Ennen kuin siirryn Salpalinjan rakenteen yksityiskohtien kertomiseen, tuon tähän väliin vähän ajatuksia Salpa-asemasta matkailunähtävyytenä.
Tosiasiassa Salpalinja ei näytä ulospäin nähtävyydeltä juuri lainkaan. Linnoituksessa on laitteita, joita ei huomaa vaikka seisoisi niiden päällä. Silti jalkojen alla saattaa olla "miljoonan markan" teräsbetonikorsu.
Salpalinja on puolustuslinnoitus, jonka missään tapauksessa ei pitänytkään näyttää turistirysältä. Päin vastoin. Hyvällä suunnittelulla, maastouttamisella ja naamioinnilla siitä pyrittiin tekemään niin näkymätön kuin mahdollista.
Jos Salpalinjan teräsbetonikorsuihin käytetty betonimäärä olisi valettu särmältään kymmenen metrin läpimittaiseen paateen ilman terästä, olisi se yli kaksi kilometriä korkea! Se näkyisi kauas ja vetäisi puoleensa. Mutta kun tuo betoni on levitetty pitkin metsiä ja pääosin maanpinnan alapuolelle, ei perinteistä nähtävyyselämystä synny.
Lähtökohtana olikin, että linnoituslaitteet rakennettiin maanpinnan alapuolelle. Tästä poikkeuksen tekivät oikeastaan vain kivi- ja piikkilankaesteet.
Järeiden teräsbetonikorsujen osalta "näkyvyysongelmana" oli siipimuurin suojassa oleva konekiväärin tai panssaritorjuntatykin ampuma-aukkoseinä, ns. korsun otsa. Kun rakennelman katto oli yleisen maanpinnan tasolla, oli ampuma-aukko siitä reilut kolme metriä alempana ja ampumasektori siitä vielä vajaan metrin alempana. Monessa paikkaa maastosta riippuen ampuma-alan rakentamiseen tarvittiin maaleikkauksia.
Varsinkin pallokorsujen rakentamisessa jouduttiin tekemään kompromisseja pohjaveden ja syntyvien "muurahaiskekojen" välillä. On selvää, että muusta maanpinnasta poikkeavat muodot olisivat vetäneet vihollisen tulta puoleensa.
Nykypäivän Salpalinjan näkyvyyttä peittää luonnollisesti lähes 70 vuoden kasvillisuus; sotasalaisuudet ovat entistä enemmän piilossa.
Millä sitten Salpalinjan salat saadaan näkyviin? Jossain määrin kohteiden raivaamisella ja kunnostuksella, mutta ennen kaikkea opastuksella. Osaava opastus tekee Salpalinjasta nähtävyyden.
Itärajan linnoituskohteissa opastuksen merkitys on ymmärretty. Vähimmillään se on opastetauluja ja parhaimmillaan asiaan perehtyneitä eläviä oppaita. Kohteissa kävijöiden on vain rohkeasti pyydettävä opastusta. Se kruunaa käynnin.
Toukokuu ennen lehtien puuhun tulemista ja heinäkasvien kasvua on näkyvyyden kannalta parasta linnoitukseen tutustumisaikaa. Toki on muistettava, että museoita lukuunottamatta korsut ovat pimeitä päivälläkin. Niissä ei ole ikkunoita eikä valoja. Talven jäljiltä vettä ja jäätä saattaa olla aina juhannukseen saakka.
Museoalueiden ulkopuolella linnoituksessa liikkuminen vaikkapa vaeltaen on parhaiten mahdollista merkityillä reiteillä kuten Kaakonkulmalla Salpapolulla. Opastauluista huolimatta ilman paikallista opasta reitillä jää paljon näkemättä. Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen on esimerkkituote Salpalinjaan perehdyttävästä matkailupaketista. www.salpavaellus.net
Tosiasiassa Salpalinja ei näytä ulospäin nähtävyydeltä juuri lainkaan. Linnoituksessa on laitteita, joita ei huomaa vaikka seisoisi niiden päällä. Silti jalkojen alla saattaa olla "miljoonan markan" teräsbetonikorsu.
Salpalinja on puolustuslinnoitus, jonka missään tapauksessa ei pitänytkään näyttää turistirysältä. Päin vastoin. Hyvällä suunnittelulla, maastouttamisella ja naamioinnilla siitä pyrittiin tekemään niin näkymätön kuin mahdollista.
Jos Salpalinjan teräsbetonikorsuihin käytetty betonimäärä olisi valettu särmältään kymmenen metrin läpimittaiseen paateen ilman terästä, olisi se yli kaksi kilometriä korkea! Se näkyisi kauas ja vetäisi puoleensa. Mutta kun tuo betoni on levitetty pitkin metsiä ja pääosin maanpinnan alapuolelle, ei perinteistä nähtävyyselämystä synny.
Lähtökohtana olikin, että linnoituslaitteet rakennettiin maanpinnan alapuolelle. Tästä poikkeuksen tekivät oikeastaan vain kivi- ja piikkilankaesteet.
Järeiden teräsbetonikorsujen osalta "näkyvyysongelmana" oli siipimuurin suojassa oleva konekiväärin tai panssaritorjuntatykin ampuma-aukkoseinä, ns. korsun otsa. Kun rakennelman katto oli yleisen maanpinnan tasolla, oli ampuma-aukko siitä reilut kolme metriä alempana ja ampumasektori siitä vielä vajaan metrin alempana. Monessa paikkaa maastosta riippuen ampuma-alan rakentamiseen tarvittiin maaleikkauksia.
Varsinkin pallokorsujen rakentamisessa jouduttiin tekemään kompromisseja pohjaveden ja syntyvien "muurahaiskekojen" välillä. On selvää, että muusta maanpinnasta poikkeavat muodot olisivat vetäneet vihollisen tulta puoleensa.
Nykypäivän Salpalinjan näkyvyyttä peittää luonnollisesti lähes 70 vuoden kasvillisuus; sotasalaisuudet ovat entistä enemmän piilossa.
Millä sitten Salpalinjan salat saadaan näkyviin? Jossain määrin kohteiden raivaamisella ja kunnostuksella, mutta ennen kaikkea opastuksella. Osaava opastus tekee Salpalinjasta nähtävyyden.
Itärajan linnoituskohteissa opastuksen merkitys on ymmärretty. Vähimmillään se on opastetauluja ja parhaimmillaan asiaan perehtyneitä eläviä oppaita. Kohteissa kävijöiden on vain rohkeasti pyydettävä opastusta. Se kruunaa käynnin.
Toukokuu ennen lehtien puuhun tulemista ja heinäkasvien kasvua on näkyvyyden kannalta parasta linnoitukseen tutustumisaikaa. Toki on muistettava, että museoita lukuunottamatta korsut ovat pimeitä päivälläkin. Niissä ei ole ikkunoita eikä valoja. Talven jäljiltä vettä ja jäätä saattaa olla aina juhannukseen saakka.
Museoalueiden ulkopuolella linnoituksessa liikkuminen vaikkapa vaeltaen on parhaiten mahdollista merkityillä reiteillä kuten Kaakonkulmalla Salpapolulla. Opastauluista huolimatta ilman paikallista opasta reitillä jää paljon näkemättä. Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen on esimerkkituote Salpalinjaan perehdyttävästä matkailupaketista. www.salpavaellus.net
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Linnoitus myös tärkeä työllistämiskohde
Itärajan linnoituksen rakentamiseen uskottiin keväällä 1940 saatavan varsin helposti työvoimaa. Toisin kuin oli arveltu, talvisodasta kotiutetut miehet eivät heti olleetkaan innokkaita palamaan "sotatöihin". Sota oli tuoreessa muistissa ja kenttälinnoittamisesta jäisessä maassa oli ilmeisesti saatu tarpeekseen. Katseet olivat pikemminkin suunnattu siviilielämän jälleenrakentamiseen.
Kun jälleenrakentaminen ei lähtenytkään toivotulla tavalla liikkeelle, alkoivat työhaluiset hakeutua pikkuhiljaa linnoitustöihin uudelle itärajalle. Linnoittajia rekrytoitiin isojen kaupunkien työvoimatoimistojen kautta. Jos kohta paikallinen väki pääsi töihin myös suoraan hakeutumalla kunkin työkohteen mestarin puheille.
Huomattava oli, että maassa oli paljon siirtoväkeä, jotka olivat paitsi menettäneet juuri kotinsa myös työpaikkansa. Heille suuri linnoitustyömaa oli valtion suunnasta oivallinen työllistämiskohde. Maa tarvitsi rajoilleen turvaa ja linnoitus rakentajia. Kaksi tärkeää asiaa kohtasivat.
Siirtolaisten tilannetta pyrittiin auttamaan ohjeella, joka asetti heidät etusijalle, mikäli töihin oli ylitarjontaa.
Loppujen lopuksi alun hankaluuksien jälkeen työvoiman saanti ei ollut ongelma. Juoppoja ja laiskoja ei tarvinnut kirjoissa pitää. Tulijoita riitti. Työehdot olivat kunnossa. Palkkaus tapahtui voimassa olevien työehtosopimusten mukaan noudattaen Kotkan palkkatasoa.
Tuntipalkat riippuen työtehtävistä liikkuivat 8-16 markan haarukassa. Palkan ostovoimasta antaa suuntaa se, että lottien valmistama lähes omakustanteinen ateria maksoi kesällä 1940 seitsemän markkaa. Kahvikupillisen sai 50 pennillä.
Huomionarvoista työnjohdon viisautta oli se, että tuntipalkan vaihtoehtona lähes kaikki työvaiheet oli urakkahinnoiteltu. "Suomalainenhan on yleensäkin hullu tekemään töitä, mutta auta-armias, kun hän saa urakan!" oli yksi selitys Salpalinjan huikeille ja nopeasti syntyneille työsaavutuksille.
Majoitus kuului luontaisetuihin ja oli siis ilmainen. Aluksi asutettiin kaikki paikalliset "kortteerit", ja kun ne täyttyivät, käytettiin telttoja, kangas ja jopa pahvisellaisia.
Linnoituslaitteista kiireellisyysjärjestyksessä etusijalla olivat panssariesteet. Syksyyn 1940 mentäessä tuli kiire rakentaa myös linnoituslinjan varteen parakkikyliä. Niillä turvattaisiin töiden jatkuminen talven yli ja toisaalta työmatkat säilyisivät lyhyinä muuten asumattomissa korvissa.
Toukokuuhun 1941 mennessä linnoitustyömaalla oli pystyssä yli 800 majoitusparakkia ja toistasataa ruokalaparakkia. Lisäksi rakennettiin kymmenittäin työmaan tarvitsemia muita tiloja kuten varastoja, pajoja ja tietysti saunoja.
Linnoitustoimiston alaisuudessa tunti- ja tai urakkapalkkaisen työvoiman lisäksi Salpalinjaa urakoivat maan johtavat rakennusliikkeet. Urakkasopimuksia teki ainakin 26 yritystä. Ne hankkivat oman työnjohtonsa ja työväkensä sekä tietysti koneensa.
Kaikkiaan maaliskuussa 1941 Salpalinjaa oli rakentamassa liki 35 000 siviilimiestä. Urakoitsijoiden osuus tuosta määrästä oli noin 5000 miestä. Noin 2000 lottaa oli erilaisissa huoltotehtävissä.
Pitää myös muistaa, että kenttäarmeija oli ryhmittyneenä puolustukseen linnoitustyömaan tasalle. Joukot tekivät koulutus- ja muun palvelun ohessa noin kolme päivää viikossa kenttälinnoitustöitä, lapioin, rautakangin, sahoin ja kirvein.
Esimerkiksi Miehikkälän pitäjää Salpalinja halkoo 16 kilometrin matkalla. Välirauhan aikoihin kunnan asukasluku oli noin 5 000 henkeä. Jo syksyllä 1940 Miehikkälässä hääräsi linnoitustöissä täydellä palkalla yli 3 000 miestä. Kun lukuun lisätään kenttäarmeijan joukot, niin väkeä oli varovaisestikin arvioiden tuplamäärä asukalukuun verrattuna. Kaikenlaista sutinaa riitti.
Miehikkälässä on tänä päivänä kaksi sotahistoriallista erikoismuseota vajaan kolmen kilometrin päässä toisistaan. Salpalinja-museo ja keskellä kirkonkylää sijaitseva valtakunnallinen Pioneerimuseo ovat osa Salpakeskus-kokonaisuutta. Salpalinjan rakentaminenhan on yksi osa hyvin monipuolista pioneeritoimintaa. Siihen muuhun osaan kannattaa tutustua samalla Miehikkälä-käynnillä. Lisätietoja http://www.pioneerimuseo.fi
Kun jälleenrakentaminen ei lähtenytkään toivotulla tavalla liikkeelle, alkoivat työhaluiset hakeutua pikkuhiljaa linnoitustöihin uudelle itärajalle. Linnoittajia rekrytoitiin isojen kaupunkien työvoimatoimistojen kautta. Jos kohta paikallinen väki pääsi töihin myös suoraan hakeutumalla kunkin työkohteen mestarin puheille.
Huomattava oli, että maassa oli paljon siirtoväkeä, jotka olivat paitsi menettäneet juuri kotinsa myös työpaikkansa. Heille suuri linnoitustyömaa oli valtion suunnasta oivallinen työllistämiskohde. Maa tarvitsi rajoilleen turvaa ja linnoitus rakentajia. Kaksi tärkeää asiaa kohtasivat.
Siirtolaisten tilannetta pyrittiin auttamaan ohjeella, joka asetti heidät etusijalle, mikäli töihin oli ylitarjontaa.
Loppujen lopuksi alun hankaluuksien jälkeen työvoiman saanti ei ollut ongelma. Juoppoja ja laiskoja ei tarvinnut kirjoissa pitää. Tulijoita riitti. Työehdot olivat kunnossa. Palkkaus tapahtui voimassa olevien työehtosopimusten mukaan noudattaen Kotkan palkkatasoa.
Tuntipalkat riippuen työtehtävistä liikkuivat 8-16 markan haarukassa. Palkan ostovoimasta antaa suuntaa se, että lottien valmistama lähes omakustanteinen ateria maksoi kesällä 1940 seitsemän markkaa. Kahvikupillisen sai 50 pennillä.
Huomionarvoista työnjohdon viisautta oli se, että tuntipalkan vaihtoehtona lähes kaikki työvaiheet oli urakkahinnoiteltu. "Suomalainenhan on yleensäkin hullu tekemään töitä, mutta auta-armias, kun hän saa urakan!" oli yksi selitys Salpalinjan huikeille ja nopeasti syntyneille työsaavutuksille.
Majoitus kuului luontaisetuihin ja oli siis ilmainen. Aluksi asutettiin kaikki paikalliset "kortteerit", ja kun ne täyttyivät, käytettiin telttoja, kangas ja jopa pahvisellaisia.
Linnoituslaitteista kiireellisyysjärjestyksessä etusijalla olivat panssariesteet. Syksyyn 1940 mentäessä tuli kiire rakentaa myös linnoituslinjan varteen parakkikyliä. Niillä turvattaisiin töiden jatkuminen talven yli ja toisaalta työmatkat säilyisivät lyhyinä muuten asumattomissa korvissa.
Toukokuuhun 1941 mennessä linnoitustyömaalla oli pystyssä yli 800 majoitusparakkia ja toistasataa ruokalaparakkia. Lisäksi rakennettiin kymmenittäin työmaan tarvitsemia muita tiloja kuten varastoja, pajoja ja tietysti saunoja.
Linnoitustoimiston alaisuudessa tunti- ja tai urakkapalkkaisen työvoiman lisäksi Salpalinjaa urakoivat maan johtavat rakennusliikkeet. Urakkasopimuksia teki ainakin 26 yritystä. Ne hankkivat oman työnjohtonsa ja työväkensä sekä tietysti koneensa.
Kaikkiaan maaliskuussa 1941 Salpalinjaa oli rakentamassa liki 35 000 siviilimiestä. Urakoitsijoiden osuus tuosta määrästä oli noin 5000 miestä. Noin 2000 lottaa oli erilaisissa huoltotehtävissä.
Pitää myös muistaa, että kenttäarmeija oli ryhmittyneenä puolustukseen linnoitustyömaan tasalle. Joukot tekivät koulutus- ja muun palvelun ohessa noin kolme päivää viikossa kenttälinnoitustöitä, lapioin, rautakangin, sahoin ja kirvein.
Esimerkiksi Miehikkälän pitäjää Salpalinja halkoo 16 kilometrin matkalla. Välirauhan aikoihin kunnan asukasluku oli noin 5 000 henkeä. Jo syksyllä 1940 Miehikkälässä hääräsi linnoitustöissä täydellä palkalla yli 3 000 miestä. Kun lukuun lisätään kenttäarmeijan joukot, niin väkeä oli varovaisestikin arvioiden tuplamäärä asukalukuun verrattuna. Kaikenlaista sutinaa riitti.
Miehikkälässä on tänä päivänä kaksi sotahistoriallista erikoismuseota vajaan kolmen kilometrin päässä toisistaan. Salpalinja-museo ja keskellä kirkonkylää sijaitseva valtakunnallinen Pioneerimuseo ovat osa Salpakeskus-kokonaisuutta. Salpalinjan rakentaminenhan on yksi osa hyvin monipuolista pioneeritoimintaa. Siihen muuhun osaan kannattaa tutustua samalla Miehikkälä-käynnillä. Lisätietoja http://www.pioneerimuseo.fi
keskiviikko 14. huhtikuuta 2010
Työvoimaa, kalustoa ja rahaa Ruotsista
Salpalinjan käytännön rakennustyöt alkoivat 70 vuotta sitten Virolahden Ravijoella. Ensimmäiset lapiolliset kaivettiin Harjun vanhan lahjoitusmaakartanon ja maatalousoppilaitoksen kulttuurimaisemassa 17.4.1940. Työtä olivat aloittamassa ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat.
Jo tammikuussa 1940 oli syntynyt ajatus, että Ruotsista voitaisiin lähettää talvisotaa käyvään Suomeen työvoimaa rakentamaan uuttaa puolustuslinjaa Mannerheim-linjan tueksi. Näin suomalaisia miehiä voitaisiin vapauttaa aseisiin rintamalle. Asian otti erityisesti omakseen Ruotsin työväen ammatillisen keskusjärjestön LO:n puheenjohtaja August Lindberg.
Ruotsin linnoitusapuhankkeesta Suomeen talvisodan aikana ja sen jälkeen on kirjoittanut yksityiskohtaisen Kohti Salpalinjaa -kirjan ruotsalainen toimittaja Eric Björklund. Vuonna 2007 ilmestynyttä kirjaa saa muun muassa www.salpakeskus.fi -sivuston kauppapaikalta.
Eri vaiheiden jälkeen ensimmäiset ruotsalaiset linnoittajat, 320 miestä, saapuivat Luumäelle 10. maaliskuuta, kolme päivää ennen Moskovan rauhaa. He eivät ehtineet käytännössä aloittaa töitä lainkaan, kun heidät jo neljä päivää myöhemmin siirrettiin Kotkan Sutelaan, Kymijoen varteen. Tilaa Luumäellä tarvittiin uuden itärajan taakse vetäytyville suomalaisjoukoille.
Alun perinhän tavoitteeksi asetettiin, että Ruotsista olisi kevättalven aikana saatu 9000 linnoittajaa Suomeen. Norjasta piti tulla 3000 miestä. Tanskassakin asiaa jo valmisteltiin. Kaksi merkittävää sotatapahtumaa muutti suunnitelmia: Moskovan rauha 13.3 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja 9.4 Saksa miehitti Tanskan ja Norjan.
Ruotsissa "linnoitusjuna" oli jo liikkeellä, mutta naapurimaan miehitys pysäytti jatko-ohjelman. Norjasta lähteneet 240 linnoittajaa palasivat saman tien takaisin, kaksi päivää Saksan miehityksen jälkeen. Tanskassa ei ehditty puheita pidemmälle.
Ruotsista saapui Suomeen kolmessä erässä noin 940 vapaaehtoista linnoittajaa. Heistä suurin osa palasi kotimaahansa kesäkuun puolivälissä ja loputkin syyskuun alussa 1940.
Ennen kuin uuden itärajan linnoitussuunnitelmat olivat täsmentyneet, ruotsalaiset linnoittajat työskentelivät aluksi Kymijoki-varressa. Kymijoen linjan linnoittaminen oli aloitettu varsin vähäisin voimin jo talvisodan alkuvaiheessa. Sodan loputtua joukkoja oli osoittaa Kymijoelle jo enemmän, mutta suunnitelmat olivat vasta alkutekijöissään ja se hidasti työn tuloksia. Kymijoki-linjaa rakennettiin pienessä mitassa ja pätkittäin vuoden 1940 loppupuolelle saakka. Uusi itärajan linnoitus vei lopulta kaiken huomion.
Joka tapauksessa ruotsalaiset pääsivät työn makuun Kotkassa, kunnes huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin tulevalle Salpalinjalle Virolahdelle. Ruotsalaisten joukko SAK (Svenska Arbetskåren i Finland) oli itse asiassa ensimmäinen valmis organisaatio, joka voitiin osoittaa uudelle itärajalle linnoitustöihin.
Työvoiman ohella Ruotsin apu oli hyvin tärkeää linnoitustyössä tarvittavan kaluston muodossa. Ruotsalaisethan toivat suuren osan tarvitsemastaan kalustosta tullessaan. Miesten palattua kotimaahansa kalusto jäi suomalaisten linnoittajien käyttöön.
Huomattava oli myös ruotsalaisten linnoitustyöhön osoittama rahallinen avustus, 20 miljoonaa kruunua. Se vastasi silloin noin 235 miljoonaa markkaa. Ja nyt tiedetään, että tuo summa oli lähes 10 prosenttia koko Salpalinjan kustannuksista. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että luvattu raha-apu myös käytettiin hämmästyttävän tarkasti; ylitys oli vain 93 000 kruunua.
Ruotsalaisraha oli siksikin arvokasta, että silla voitiin ostaa muun muassa paineilmalaitteita ja betoniterästä. Niitä oli sodan takia vaikea saada.
Vaikka ruotsalaiset vapaaehtoiset työntekijät eivät kovin kauan ehtineet työskennellä heille osoitetulla Suomenlahden ja Säkäjärven välisellä alueella, oli heillä tulevien työmaiden organisoinnin kautta suuri merkitys.
Ruotsalaisen Fred Hansenin johtaman SAK:n organisaatiosta saatiin toimivia käytäntöjä myös suomalaisten työjoukkojen järjestelyyn. Ruotsalaisten poistuttua heidän SAK-nimensä säilyi yhtenä työpiirinä kunnioituksena ja kiitollisuutena Suomelle annetusta avusta.
Kiitoksena Ruotsin linnoitusavusta pystytettiin kesällä 2000 muistomerkki Virolahdelle Harjun hovin kartanomiljööseen teräsbetonikorsun katolle.
Herää tietysti kysymys, miksi ruotsalaiset halusivat auttaa Suomen puolustuslinnoituksen rakentamisessa. Yksi vastaus voisi olla se, että linnoittaessaan Suomen itärajaa he linnoittivat myös omaa itärajaansa. Siinä oli vain Suomi-niminen puskuri- tai jopa voisi sanoa turvallisuusvyöhyke välissä.
Salpalinjaan paikan päällä omatoimitutustujille paras mahdollinen apu koko itärajan mittakaavassa on Salpalinjan perinneyhdistyksen vuonna 2005 kustantama kirja Matka Salpalinjalle. Armi Oinonen ja Arvo Tolmunen ovat tehneet erinomaista työtä asiasta kiinnostuneille. Kirjaa saa muun muassa http://www.salpakeskus.fi -sivuston kauppapaikalta.
Jo tammikuussa 1940 oli syntynyt ajatus, että Ruotsista voitaisiin lähettää talvisotaa käyvään Suomeen työvoimaa rakentamaan uuttaa puolustuslinjaa Mannerheim-linjan tueksi. Näin suomalaisia miehiä voitaisiin vapauttaa aseisiin rintamalle. Asian otti erityisesti omakseen Ruotsin työväen ammatillisen keskusjärjestön LO:n puheenjohtaja August Lindberg.
Ruotsin linnoitusapuhankkeesta Suomeen talvisodan aikana ja sen jälkeen on kirjoittanut yksityiskohtaisen Kohti Salpalinjaa -kirjan ruotsalainen toimittaja Eric Björklund. Vuonna 2007 ilmestynyttä kirjaa saa muun muassa www.salpakeskus.fi -sivuston kauppapaikalta.
Eri vaiheiden jälkeen ensimmäiset ruotsalaiset linnoittajat, 320 miestä, saapuivat Luumäelle 10. maaliskuuta, kolme päivää ennen Moskovan rauhaa. He eivät ehtineet käytännössä aloittaa töitä lainkaan, kun heidät jo neljä päivää myöhemmin siirrettiin Kotkan Sutelaan, Kymijoen varteen. Tilaa Luumäellä tarvittiin uuden itärajan taakse vetäytyville suomalaisjoukoille.
Alun perinhän tavoitteeksi asetettiin, että Ruotsista olisi kevättalven aikana saatu 9000 linnoittajaa Suomeen. Norjasta piti tulla 3000 miestä. Tanskassakin asiaa jo valmisteltiin. Kaksi merkittävää sotatapahtumaa muutti suunnitelmia: Moskovan rauha 13.3 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja 9.4 Saksa miehitti Tanskan ja Norjan.
Ruotsissa "linnoitusjuna" oli jo liikkeellä, mutta naapurimaan miehitys pysäytti jatko-ohjelman. Norjasta lähteneet 240 linnoittajaa palasivat saman tien takaisin, kaksi päivää Saksan miehityksen jälkeen. Tanskassa ei ehditty puheita pidemmälle.
Ruotsista saapui Suomeen kolmessä erässä noin 940 vapaaehtoista linnoittajaa. Heistä suurin osa palasi kotimaahansa kesäkuun puolivälissä ja loputkin syyskuun alussa 1940.
Ennen kuin uuden itärajan linnoitussuunnitelmat olivat täsmentyneet, ruotsalaiset linnoittajat työskentelivät aluksi Kymijoki-varressa. Kymijoen linjan linnoittaminen oli aloitettu varsin vähäisin voimin jo talvisodan alkuvaiheessa. Sodan loputtua joukkoja oli osoittaa Kymijoelle jo enemmän, mutta suunnitelmat olivat vasta alkutekijöissään ja se hidasti työn tuloksia. Kymijoki-linjaa rakennettiin pienessä mitassa ja pätkittäin vuoden 1940 loppupuolelle saakka. Uusi itärajan linnoitus vei lopulta kaiken huomion.
Joka tapauksessa ruotsalaiset pääsivät työn makuun Kotkassa, kunnes huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin tulevalle Salpalinjalle Virolahdelle. Ruotsalaisten joukko SAK (Svenska Arbetskåren i Finland) oli itse asiassa ensimmäinen valmis organisaatio, joka voitiin osoittaa uudelle itärajalle linnoitustöihin.
Työvoiman ohella Ruotsin apu oli hyvin tärkeää linnoitustyössä tarvittavan kaluston muodossa. Ruotsalaisethan toivat suuren osan tarvitsemastaan kalustosta tullessaan. Miesten palattua kotimaahansa kalusto jäi suomalaisten linnoittajien käyttöön.
Huomattava oli myös ruotsalaisten linnoitustyöhön osoittama rahallinen avustus, 20 miljoonaa kruunua. Se vastasi silloin noin 235 miljoonaa markkaa. Ja nyt tiedetään, että tuo summa oli lähes 10 prosenttia koko Salpalinjan kustannuksista. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että luvattu raha-apu myös käytettiin hämmästyttävän tarkasti; ylitys oli vain 93 000 kruunua.
Ruotsalaisraha oli siksikin arvokasta, että silla voitiin ostaa muun muassa paineilmalaitteita ja betoniterästä. Niitä oli sodan takia vaikea saada.
Vaikka ruotsalaiset vapaaehtoiset työntekijät eivät kovin kauan ehtineet työskennellä heille osoitetulla Suomenlahden ja Säkäjärven välisellä alueella, oli heillä tulevien työmaiden organisoinnin kautta suuri merkitys.
Ruotsalaisen Fred Hansenin johtaman SAK:n organisaatiosta saatiin toimivia käytäntöjä myös suomalaisten työjoukkojen järjestelyyn. Ruotsalaisten poistuttua heidän SAK-nimensä säilyi yhtenä työpiirinä kunnioituksena ja kiitollisuutena Suomelle annetusta avusta.
Kiitoksena Ruotsin linnoitusavusta pystytettiin kesällä 2000 muistomerkki Virolahdelle Harjun hovin kartanomiljööseen teräsbetonikorsun katolle.
Herää tietysti kysymys, miksi ruotsalaiset halusivat auttaa Suomen puolustuslinnoituksen rakentamisessa. Yksi vastaus voisi olla se, että linnoittaessaan Suomen itärajaa he linnoittivat myös omaa itärajaansa. Siinä oli vain Suomi-niminen puskuri- tai jopa voisi sanoa turvallisuusvyöhyke välissä.
Salpalinjaan paikan päällä omatoimitutustujille paras mahdollinen apu koko itärajan mittakaavassa on Salpalinjan perinneyhdistyksen vuonna 2005 kustantama kirja Matka Salpalinjalle. Armi Oinonen ja Arvo Tolmunen ovat tehneet erinomaista työtä asiasta kiinnostuneille. Kirjaa saa muun muassa http://www.salpakeskus.fi -sivuston kauppapaikalta.
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
Kiire ratkaista linnoituksen sijainti
Uuden itärajan linnoitustöiden johtajaksi ylipäällikkö Mannerheim määräsi maaliskuun lopulla 1940 kenraalimajuri Edvard F Hanellin. Hän työskenteli talvisodan aikana päämajassa pioneerikomentajan apulaisena linnoitusasioissa. Aivan talvisodan loppuvaiheessa Hanell oli Haminan ryhmän komentajana.
Hanell oli jääkäriupseeri, pioneeri, insinööri ja betoniasiantuntija. Sotakorkeakoulun hän kävi Ranskassa.
Korostaakseen Hanellin asemaa linnoitustöiden johtajana Mannerheim määräsi hänet huhtikuun alkupuolella yleisesikunnan päälliköksi ja ylensi kenraaliluutnantiksi. Kaksi kuukautta myöhemmin Hanell oli jo saanut asiat rullaamaan ja hänet vapautettiin keskittymään päätehtäväänsä, edelleen ylipäällikön suorassa alaisuudessa. Uudeksi yleisesikunnan päälliköksi tuli silloinen kenraaliluutnantti Erik Heinrichs.
Itärajan linnoitustöiden suunnittelulla oli kiire. Kenttäarmeija oli marssimassa uuden rajan taakse ja ryhmittymässä puolustukseen. Oli tärkeää nopeasti määrittää uuden pääpuolustuslinjan sijainti, jotta puolustukseen kaivautuvien joukkojen jokainen lapionpisto palvelisi tulevaa linnoitusta.
Linnoituksen käytännön suunnittelijoina tulivat toimimaan puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät. Taka-ajatuksena oli, että ne joukot, jotka tulisivat mahdollisesti linnoituksessa taistelemaan, suunnittelisivat ja osin rakentaisivat sen itse. Näin motivaatio kaikissa vaiheissa olisi paras mahdollinen.
Pääperiaatteena oli rakentaa linnoitus karkeasti rajasta vihollisen tykinkantaman ulkopuolelle. Muualla linnoitus hahmottui paikalleen vaikeuksitta lukuun ottamatta aivan eteläisintä osaa, Ylämaan Ihaksenjärvestä Suomenlahteen.
Vaihtoehtoja oli useita. Ihaksenjärvestä Tyllinjärven kautta Virolahden pohjukkaan maasto olisi ollut suotuisa (oikaisuasema 1944), mutta linjan katsottiin olevan liian lähellä rajaa ja sitä ei ehkä ehdittäisi miehittää ajoissa. Yhdessä vaihtoehdossa linja olisi alkanut Haminan länsipuolelta Summanjoesta ja kulkenut sieltä Kaipiaisten kautta Kivijärveen.
Noin kuukauden kädenväännön jälkeen päädyttiin Virolahden Ravijoen kylän Siikasaaren tyvestä alkaneeseen ratkaisuun. Mannerheimin 22.3.1940 Inkilän kartanossa antamassa käskyssä puhutusta Klamila-Luumäki -linjasta lähtöpaikka muuttui Klamilasta yhden kylän verran itään.
Itse asiassa itärajan uuden linnoituksen yhtenä vaihtoehtona etelässä oli jopa Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten mukautettu toiminta puolustustarpeisiin olisi ontunut.
Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpalinjan jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.
Hanellin johdolla tehty itärajan linnoitussuunnitelma hyväksyttiin 11.5.1940. Sen pääkohdat olivat:
1. yhtenäisen puolustusaseman rakentaminen Hankonimen poikki (Hankohan oli vuokrattu rauhanehdoissa NL:lle 30 vuodeksi laivastotukikohdaksi),
2. yhtenäinen puolustusasema välille Suomenlahti ja Luumäen Kivijärvi,
3. vesistöihin nojautuvat puolustusasemat Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle,
4. tärkeimpien tiensuuntien katkaiseminen kenttälinnoitetuin tukikohdin Pieliseltä Petsamoon ja
5. merirajan linnoittaminen Suomenlahdella maalinnoitteiden jatkeella Virolahdelta Kotkan edustalle.
Raami suurelle urakalle oli luotu.
Salpavaelluksella 2010 http://www.salpavaellus.net/viikko jälkeen juhannuksen on kolme reittivaihtoehtoa tutustua Salpalinjan syövereihin. Valmiiksi mietittyyn pakettiin on helppo osallistua. Suosittelen.
Hanell oli jääkäriupseeri, pioneeri, insinööri ja betoniasiantuntija. Sotakorkeakoulun hän kävi Ranskassa.
Korostaakseen Hanellin asemaa linnoitustöiden johtajana Mannerheim määräsi hänet huhtikuun alkupuolella yleisesikunnan päälliköksi ja ylensi kenraaliluutnantiksi. Kaksi kuukautta myöhemmin Hanell oli jo saanut asiat rullaamaan ja hänet vapautettiin keskittymään päätehtäväänsä, edelleen ylipäällikön suorassa alaisuudessa. Uudeksi yleisesikunnan päälliköksi tuli silloinen kenraaliluutnantti Erik Heinrichs.
Itärajan linnoitustöiden suunnittelulla oli kiire. Kenttäarmeija oli marssimassa uuden rajan taakse ja ryhmittymässä puolustukseen. Oli tärkeää nopeasti määrittää uuden pääpuolustuslinjan sijainti, jotta puolustukseen kaivautuvien joukkojen jokainen lapionpisto palvelisi tulevaa linnoitusta.
Linnoituksen käytännön suunnittelijoina tulivat toimimaan puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät. Taka-ajatuksena oli, että ne joukot, jotka tulisivat mahdollisesti linnoituksessa taistelemaan, suunnittelisivat ja osin rakentaisivat sen itse. Näin motivaatio kaikissa vaiheissa olisi paras mahdollinen.
Pääperiaatteena oli rakentaa linnoitus karkeasti rajasta vihollisen tykinkantaman ulkopuolelle. Muualla linnoitus hahmottui paikalleen vaikeuksitta lukuun ottamatta aivan eteläisintä osaa, Ylämaan Ihaksenjärvestä Suomenlahteen.
Vaihtoehtoja oli useita. Ihaksenjärvestä Tyllinjärven kautta Virolahden pohjukkaan maasto olisi ollut suotuisa (oikaisuasema 1944), mutta linjan katsottiin olevan liian lähellä rajaa ja sitä ei ehkä ehdittäisi miehittää ajoissa. Yhdessä vaihtoehdossa linja olisi alkanut Haminan länsipuolelta Summanjoesta ja kulkenut sieltä Kaipiaisten kautta Kivijärveen.
Noin kuukauden kädenväännön jälkeen päädyttiin Virolahden Ravijoen kylän Siikasaaren tyvestä alkaneeseen ratkaisuun. Mannerheimin 22.3.1940 Inkilän kartanossa antamassa käskyssä puhutusta Klamila-Luumäki -linjasta lähtöpaikka muuttui Klamilasta yhden kylän verran itään.
Itse asiassa itärajan uuden linnoituksen yhtenä vaihtoehtona etelässä oli jopa Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten mukautettu toiminta puolustustarpeisiin olisi ontunut.
Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpalinjan jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.
Hanellin johdolla tehty itärajan linnoitussuunnitelma hyväksyttiin 11.5.1940. Sen pääkohdat olivat:
1. yhtenäisen puolustusaseman rakentaminen Hankonimen poikki (Hankohan oli vuokrattu rauhanehdoissa NL:lle 30 vuodeksi laivastotukikohdaksi),
2. yhtenäinen puolustusasema välille Suomenlahti ja Luumäen Kivijärvi,
3. vesistöihin nojautuvat puolustusasemat Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle,
4. tärkeimpien tiensuuntien katkaiseminen kenttälinnoitetuin tukikohdin Pieliseltä Petsamoon ja
5. merirajan linnoittaminen Suomenlahdella maalinnoitteiden jatkeella Virolahdelta Kotkan edustalle.
Raami suurelle urakalle oli luotu.
Salpavaelluksella 2010 http://www.salpavaellus.net/viikko jälkeen juhannuksen on kolme reittivaihtoehtoa tutustua Salpalinjan syövereihin. Valmiiksi mietittyyn pakettiin on helppo osallistua. Suosittelen.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Alueluovutukset tuskin olisivat estäneet Suomen ja NL:n sotaa
Neuvostoliitto loi suunnitelmissaan ”Kuukauden sodan” Suomeen jo 1930-luvun alussa. Petroskoin valtiollisen yliopiston professori Juri Kilin sanoi viime vuoden lopulla Haminassa Talvisota-seminaarissa, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen oli yksiselitteisesti valmistautumista sotaan Saksaa vastaan.
Suomen valtaaminen ja muuttaminen neuvostotasavallaksi olisi Kilinin mukaan lyhentänyt Neuvostoliiton tulevaa Saksan rintamaa 3700 kilometristä 2200 kilometriin. Se olisi ratkaisevasti tiivistänyt puna-armeijan iskuvoimaa Saksan suuntaan, kun Suomen sivustauhka olisi eliminoitu.
Stalinin ja Molotovin aluevaatimukset Leningradin turvallisuuden varjolla olivat näin silkkaa teatteria Mainilan laukauksineen. Tätä tukee myös se, että NL hyökkäsi koko Suomen vastaisen rajan pituudella. Valtaussuunnitelmat olivat siis valmiina. Venäläistutkijan näkemys tuntuu uskottavalta.
Suomella ei ollut 70 vuotta sitten muuta vaihtoehtoa kuin taistelu. Karjalan menetys oli hirveä isku, mutta pakon edessä se oli pienempi paha kuin koko maan miehitys. Välirauhan aikaiset puolustusvalmistelut ja uuden itärajan linnoittaminen olivat välttämättömät. Stalinin tavoitteet olivat vielä saavuttamatta. Uuteen hyökkäykseen oli varauduttava ja sen torjumiseen pelkkä malli Cajander ei enää riittäisi.
Talvisodan päiväkirja -kirjassaan Wolf H Halsti kuvaa 70 vuoden takaisia katkeria tuntojaan heti Talvisodan jälkeen niin erinomaisesti, että rohkenen liittää tähän suoran lainauksen:
"Työhön! Se on meidän tehtävämme. Sen olemme velkaa kaatuneillemme, raajarikoiksi tulleille, leskille ja orvoille, koko kansallemme ja sen uudelle työlle. Meilläkin on sarkamme kynnettävänä! Ja niin marssimme ulos maastoon karttoinemme, mittanauhoinemme, hakkuinemme, kirveinemme ja lapioinemme. Marssimme rakentamaan sellaisen muurin (tuleva Salpalinja, blogin kirjoittajan lisäys), että, kun sen harjalla seisoo uusi Suomen mies tukeva käsi konekiväärin kahvassa, jokainen tulija lyö siihen päänsä puhki. Se on päämäärämme, ja nyt sen toteutamme. Se nousee tahdostamme, ja tällä kertaa tahto menee perille vaikka läpi harmaan kiven. Toista kertaa ei suomalaista teurasteta suojattomana tykkituleen eikä ruhjota hyökkäysvaunujen alle! Kaksikymmentätuhatta veljeä on uhrattu fraasien ja humanistisen haaveilun alttarille, kokonainen vuosikerta Suomen miehiä. Se ei toistu! Nyt on Suomen kansa saava sen, minkä se tarvitsee uuden työnsä ja elämänsä suojaksi"
Mannerheim-ristin ritariksi syksyllä 1944 nimitetty Halsti (ylennettiin everstiksi 1965) oli osaltaan aloittamassa Salpalinjan rakentamista 1940 Luumäellä talvisodan aikaisen 5.Divisioonan huoltopäällikkönä.
Päätöksen uuden itärajan linnoittamisesta ylipäällikkö Mannerheim oli tehnyt 22.3.1940. Suunnittelu alkoi välittömästi. Maaston ja maaperän tiedustelua hankaloitti kuluneen talven kaltainen lumimäärä.
Suomen valtaaminen ja muuttaminen neuvostotasavallaksi olisi Kilinin mukaan lyhentänyt Neuvostoliiton tulevaa Saksan rintamaa 3700 kilometristä 2200 kilometriin. Se olisi ratkaisevasti tiivistänyt puna-armeijan iskuvoimaa Saksan suuntaan, kun Suomen sivustauhka olisi eliminoitu.
Stalinin ja Molotovin aluevaatimukset Leningradin turvallisuuden varjolla olivat näin silkkaa teatteria Mainilan laukauksineen. Tätä tukee myös se, että NL hyökkäsi koko Suomen vastaisen rajan pituudella. Valtaussuunnitelmat olivat siis valmiina. Venäläistutkijan näkemys tuntuu uskottavalta.
Suomella ei ollut 70 vuotta sitten muuta vaihtoehtoa kuin taistelu. Karjalan menetys oli hirveä isku, mutta pakon edessä se oli pienempi paha kuin koko maan miehitys. Välirauhan aikaiset puolustusvalmistelut ja uuden itärajan linnoittaminen olivat välttämättömät. Stalinin tavoitteet olivat vielä saavuttamatta. Uuteen hyökkäykseen oli varauduttava ja sen torjumiseen pelkkä malli Cajander ei enää riittäisi.
Talvisodan päiväkirja -kirjassaan Wolf H Halsti kuvaa 70 vuoden takaisia katkeria tuntojaan heti Talvisodan jälkeen niin erinomaisesti, että rohkenen liittää tähän suoran lainauksen:
"Työhön! Se on meidän tehtävämme. Sen olemme velkaa kaatuneillemme, raajarikoiksi tulleille, leskille ja orvoille, koko kansallemme ja sen uudelle työlle. Meilläkin on sarkamme kynnettävänä! Ja niin marssimme ulos maastoon karttoinemme, mittanauhoinemme, hakkuinemme, kirveinemme ja lapioinemme. Marssimme rakentamaan sellaisen muurin (tuleva Salpalinja, blogin kirjoittajan lisäys), että, kun sen harjalla seisoo uusi Suomen mies tukeva käsi konekiväärin kahvassa, jokainen tulija lyö siihen päänsä puhki. Se on päämäärämme, ja nyt sen toteutamme. Se nousee tahdostamme, ja tällä kertaa tahto menee perille vaikka läpi harmaan kiven. Toista kertaa ei suomalaista teurasteta suojattomana tykkituleen eikä ruhjota hyökkäysvaunujen alle! Kaksikymmentätuhatta veljeä on uhrattu fraasien ja humanistisen haaveilun alttarille, kokonainen vuosikerta Suomen miehiä. Se ei toistu! Nyt on Suomen kansa saava sen, minkä se tarvitsee uuden työnsä ja elämänsä suojaksi"
Mannerheim-ristin ritariksi syksyllä 1944 nimitetty Halsti (ylennettiin everstiksi 1965) oli osaltaan aloittamassa Salpalinjan rakentamista 1940 Luumäellä talvisodan aikaisen 5.Divisioonan huoltopäällikkönä.
Päätöksen uuden itärajan linnoittamisesta ylipäällikkö Mannerheim oli tehnyt 22.3.1940. Suunnittelu alkoi välittömästi. Maaston ja maaperän tiedustelua hankaloitti kuluneen talven kaltainen lumimäärä.
Salpalinjaan voi nykyisin tutustua monella tavalla.Tässä muutama vihje Miehikkälästä ja muualta itärajalta: http://www.salpavaellus.net/, http://www.salpakeskus.fi/, http://www.bunkertours.net/, http://www.salpakeskus.fi/matkailija/fi/
torstai 25. maaliskuuta 2010
Talvisodasta tahto Salpalinjaan
Tästä se alkoi 25.3.2010, 'Talvisodasta tahto Salpalinjaan' oli ensimmäinen blogini. Kymmenen vuotta on takana! Niin kuin blogiarkisto armotta paljastaa, 2018 kirjoitusvauhti hyytyi jo liki puoleen aiemmista vuosista ja vuosi 2019 oli vieläkin hiljaisempi. Alkava vuosi 2020 ei lupaa enempää. Mutta jos ja kun kohdalle sattuu, kirjoitetaan sitten lisää. Minulla on tautia tarpeeksi saada vapaaehtoistiedottajana Haminassa toimiva Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanha Veteraani iskostettua Suomen maanpuolustuksesta kiinnostuneiden ihmisten tajuntaan ja käyntikohteeksi! Mutta uskallan väittää, että nämä kirjoitukset, ainakin suurin osa, ovat yhä relevantteja, kiinnostavia Salpalinja-harrastajille. Mukana on myös muiden kuin minun kirjoittamia tekstejä kymmenittäin, kiitos heille! Ahmikaa sisällysluetteloa ja etsikää mieleistä luettavaa. TA
* * *
Suomi valmistautui syksyllä 1939 kiihtyvällä vauhdilla puolustamaan maataan. Uhka oli ilmeinen. Saksa oli hyökännyt Puolaan ja Neuvostoliitto kohta perässä. Suomi, vaikkei sitä vielä silloin itse tiennyt, kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Ei mennyt kauankaan, kun jo Suomelta vaadittiin alueluovutuksia Leningradin turvaksi.
Neuvostoliiton uhkaaviin vaatimuksiin reagoitiin nopeasti. Suomen kenttäarmeija oli ylimääräisten harjoitusten varjolla liikekannalla jo lokakuun puolivälissä 1939. Talvisota syttyi siitä puolentoista kuukauden kuluttua.
Suomen armeija lähti puolustussotaan puuttellisin varustein ja asein. Rahaa varusteluun ei oltu saatu tarpeeksi. Sen lähikuukaudet tulivat verisesti näyttämään.
Puolustusneuvosto yritti ehdotuksillaan parantaa puolustusvalmiutta sotaa edeltävinä vuosina. Poliitikoilta ei kuitenkaan rahaa herunut, vaikka tilanne oli jo levoton Keski-Euroopassa Saksan laajenemispyrkimyksien myötä. Yksi peruste hylätä asehankinnat oli se, että eihän nykyaikana, siis 1930-luvun lopulla, voi enää tulla maailmansotaa. Tosin toukokuussa 1938 eduskunnassa hyväksyttiin hankintaohjelma, mutta se olisi saatu loppuun vasta 1940-luvun alkuvuosina.
Vielä niinkin myöhään kuin elokuun alussa 1939 Viipurissa silloinen pääministeri A K Cajander puolusteli varustautumisen niukkuutta Kannaksen suurten sotaharjoitusten päätösparaatissa jotakuinkin näin: "Oli se hyvä, ettei niitä aseita silloin hankittu. Nehän olisivat vain vanhentuneet ja ruostuneet varastoissa."
Ja niin Suomen sotilaat osin siviilivaatteet päällään tappelivat puukoin, polttopulloin, koivuhaloin, vanhoin kiväärein ja lähes tyhjin tykein ylivoimaista supervaltaa vastaan. Talvisota kesti 105 päivää. Tappiot olivat suuret, mutta itsenäisyys säilyi. Stalinin joukkojen suunniteltu parin viikon pikamarssi Helsinkiin tyssäsi Suomen kansan yhtenäisyyteen ja urhoollisiin sotilaisiin.
Suomi menetti kunniakkaassa talvisodassa maa-alastaan kymmeneksen. Yli 400 000 evakkoa oli asutettava. Oli aloitettava jälleenrakennus ja uusi varustautuminen maan puolustamiseen. Maailmanpoliittinen kriisi ei ollut ohi. Alkoi uuden itärajan linnoittaminen. Päätös siitä syntyi reilussa viikossa sodan päättymisestä.
Sittemmin Salpalinjaksi tai virallisemmin Salpa-asemaksi nimetty linnoitus tuli olemaan Suomen ja joidenkin arvioiden mukaan myös Pohjoismaiden suurin rakennushanke. Sen osuus valtion budjettimenoista vuonna 1941 oli jo pelkästään peräti viisi prosenttia, yhtä paljon kuin koko puolustusbudjetin osuus valtion menoista nykyisin.
Nyt tullaan tämän jutun ydinkysymykseen. Mistä ihmeestä Suomen valtiolla oli ykskaks rahaa huikeaan puolustusinvestointiin "hävityn sodan" jälkeen, kun varoja ei ollut osoittaa tarpeeksi maanpuolustamiseen koko sotaa edeltäneen 20 itsenäisen vuoden aikana.
Ei rahaa Suomeen talvisodan aikana mistään lisää tullut, päinvastoin. Kysymys oli yksinkertaisesti asioiden tärkeysjärjestykseen panemisesta. Stalin ja Molotov motivoivat suomalaisten maanpuolustustahdon kansalaisten tärkeimmäksi asiaksi sillä hetkellä. Ilman itsenäistä Suomea ja sotaveteraaniemme urheutta muilla arvoilla ei olisi käyttöä. Se ymmärrettiin.
Vaikka Salpa-asemassa ei taisteltu, oli se osaltaan ja olemassaolollaan turvaamassa meille suomalaisille jatkosodassa siedettävät rauhanehdot. Salpalinjan voidaan sanoa olevan nykymenestyksemme symbolinen ja myös konkreettinen kivijalka. Sille ja vankalle arvopohjalle rakennettu Suomi kestää kyllä maailmantalouden yskähtelyt, vaikka hengitys välillä vähän vingaahtaakin.
Ratkaisut 70 vuotta sitten ovat historiaa. Historia on hyvä tuntea. Sankarihaudat sekä Salpalinjan teräsbetonikorsut ja estekivet muistuttakoot meitä näinä vaikeina hyvinä aikoina, mikä on tärkeää, mikä ei.
Salpalinjaan voi nykyisin tutustua monella tavalla.Tässä muutama vihje Miehikkälästä ja muualta itärajalta: http://www.salpavaellus.net/, http://www.salpakeskus.fi/, (http://www.bunkertours.net/ ei käytössä enää), http://www.salpakeskus.fi/matkailija/fi/.
TERHO AHONEN
* * *
Suomi valmistautui syksyllä 1939 kiihtyvällä vauhdilla puolustamaan maataan. Uhka oli ilmeinen. Saksa oli hyökännyt Puolaan ja Neuvostoliitto kohta perässä. Suomi, vaikkei sitä vielä silloin itse tiennyt, kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Ei mennyt kauankaan, kun jo Suomelta vaadittiin alueluovutuksia Leningradin turvaksi.
Neuvostoliiton uhkaaviin vaatimuksiin reagoitiin nopeasti. Suomen kenttäarmeija oli ylimääräisten harjoitusten varjolla liikekannalla jo lokakuun puolivälissä 1939. Talvisota syttyi siitä puolentoista kuukauden kuluttua.
Suomen armeija lähti puolustussotaan puuttellisin varustein ja asein. Rahaa varusteluun ei oltu saatu tarpeeksi. Sen lähikuukaudet tulivat verisesti näyttämään.
Puolustusneuvosto yritti ehdotuksillaan parantaa puolustusvalmiutta sotaa edeltävinä vuosina. Poliitikoilta ei kuitenkaan rahaa herunut, vaikka tilanne oli jo levoton Keski-Euroopassa Saksan laajenemispyrkimyksien myötä. Yksi peruste hylätä asehankinnat oli se, että eihän nykyaikana, siis 1930-luvun lopulla, voi enää tulla maailmansotaa. Tosin toukokuussa 1938 eduskunnassa hyväksyttiin hankintaohjelma, mutta se olisi saatu loppuun vasta 1940-luvun alkuvuosina.
Vielä niinkin myöhään kuin elokuun alussa 1939 Viipurissa silloinen pääministeri A K Cajander puolusteli varustautumisen niukkuutta Kannaksen suurten sotaharjoitusten päätösparaatissa jotakuinkin näin: "Oli se hyvä, ettei niitä aseita silloin hankittu. Nehän olisivat vain vanhentuneet ja ruostuneet varastoissa."
Ja niin Suomen sotilaat osin siviilivaatteet päällään tappelivat puukoin, polttopulloin, koivuhaloin, vanhoin kiväärein ja lähes tyhjin tykein ylivoimaista supervaltaa vastaan. Talvisota kesti 105 päivää. Tappiot olivat suuret, mutta itsenäisyys säilyi. Stalinin joukkojen suunniteltu parin viikon pikamarssi Helsinkiin tyssäsi Suomen kansan yhtenäisyyteen ja urhoollisiin sotilaisiin.
Suomi menetti kunniakkaassa talvisodassa maa-alastaan kymmeneksen. Yli 400 000 evakkoa oli asutettava. Oli aloitettava jälleenrakennus ja uusi varustautuminen maan puolustamiseen. Maailmanpoliittinen kriisi ei ollut ohi. Alkoi uuden itärajan linnoittaminen. Päätös siitä syntyi reilussa viikossa sodan päättymisestä.
Sittemmin Salpalinjaksi tai virallisemmin Salpa-asemaksi nimetty linnoitus tuli olemaan Suomen ja joidenkin arvioiden mukaan myös Pohjoismaiden suurin rakennushanke. Sen osuus valtion budjettimenoista vuonna 1941 oli jo pelkästään peräti viisi prosenttia, yhtä paljon kuin koko puolustusbudjetin osuus valtion menoista nykyisin.
Nyt tullaan tämän jutun ydinkysymykseen. Mistä ihmeestä Suomen valtiolla oli ykskaks rahaa huikeaan puolustusinvestointiin "hävityn sodan" jälkeen, kun varoja ei ollut osoittaa tarpeeksi maanpuolustamiseen koko sotaa edeltäneen 20 itsenäisen vuoden aikana.
Ei rahaa Suomeen talvisodan aikana mistään lisää tullut, päinvastoin. Kysymys oli yksinkertaisesti asioiden tärkeysjärjestykseen panemisesta. Stalin ja Molotov motivoivat suomalaisten maanpuolustustahdon kansalaisten tärkeimmäksi asiaksi sillä hetkellä. Ilman itsenäistä Suomea ja sotaveteraaniemme urheutta muilla arvoilla ei olisi käyttöä. Se ymmärrettiin.
Vaikka Salpa-asemassa ei taisteltu, oli se osaltaan ja olemassaolollaan turvaamassa meille suomalaisille jatkosodassa siedettävät rauhanehdot. Salpalinjan voidaan sanoa olevan nykymenestyksemme symbolinen ja myös konkreettinen kivijalka. Sille ja vankalle arvopohjalle rakennettu Suomi kestää kyllä maailmantalouden yskähtelyt, vaikka hengitys välillä vähän vingaahtaakin.
Ratkaisut 70 vuotta sitten ovat historiaa. Historia on hyvä tuntea. Sankarihaudat sekä Salpalinjan teräsbetonikorsut ja estekivet muistuttakoot meitä näinä vaikeina hyvinä aikoina, mikä on tärkeää, mikä ei.
Salpalinjaan voi nykyisin tutustua monella tavalla.Tässä muutama vihje Miehikkälästä ja muualta itärajalta: http://www.salpavaellus.net/, http://www.salpakeskus.fi/, (http://www.bunkertours.net/ ei käytössä enää), http://www.salpakeskus.fi/matkailija/fi/.
TERHO AHONEN
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)