* * *
Suomi valmistautui syksyllä 1939 kiihtyvällä vauhdilla puolustamaan maataan. Uhka oli ilmeinen. Saksa oli hyökännyt Puolaan ja Neuvostoliitto kohta perässä. Suomi, vaikkei sitä vielä silloin itse tiennyt, kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Ei mennyt kauankaan, kun jo Suomelta vaadittiin alueluovutuksia Leningradin turvaksi.
Neuvostoliiton uhkaaviin vaatimuksiin reagoitiin nopeasti. Suomen kenttäarmeija oli ylimääräisten harjoitusten varjolla liikekannalla jo lokakuun puolivälissä 1939. Talvisota syttyi siitä puolentoista kuukauden kuluttua.
Suomen armeija lähti puolustussotaan puuttellisin varustein ja asein. Rahaa varusteluun ei oltu saatu tarpeeksi. Sen lähikuukaudet tulivat verisesti näyttämään.
Puolustusneuvosto yritti ehdotuksillaan parantaa puolustusvalmiutta sotaa edeltävinä vuosina. Poliitikoilta ei kuitenkaan rahaa herunut, vaikka tilanne oli jo levoton Keski-Euroopassa Saksan laajenemispyrkimyksien myötä. Yksi peruste hylätä asehankinnat oli se, että eihän nykyaikana, siis 1930-luvun lopulla, voi enää tulla maailmansotaa. Tosin toukokuussa 1938 eduskunnassa hyväksyttiin hankintaohjelma, mutta se olisi saatu loppuun vasta 1940-luvun alkuvuosina.
Vielä niinkin myöhään kuin elokuun alussa 1939 Viipurissa silloinen pääministeri A K Cajander puolusteli varustautumisen niukkuutta Kannaksen suurten sotaharjoitusten päätösparaatissa jotakuinkin näin: "Oli se hyvä, ettei niitä aseita silloin hankittu. Nehän olisivat vain vanhentuneet ja ruostuneet varastoissa."
Ja niin Suomen sotilaat osin siviilivaatteet päällään tappelivat puukoin, polttopulloin, koivuhaloin, vanhoin kiväärein ja lähes tyhjin tykein ylivoimaista supervaltaa vastaan. Talvisota kesti 105 päivää. Tappiot olivat suuret, mutta itsenäisyys säilyi. Stalinin joukkojen suunniteltu parin viikon pikamarssi Helsinkiin tyssäsi Suomen kansan yhtenäisyyteen ja urhoollisiin sotilaisiin.
Suomi menetti kunniakkaassa talvisodassa maa-alastaan kymmeneksen. Yli 400 000 evakkoa oli asutettava. Oli aloitettava jälleenrakennus ja uusi varustautuminen maan puolustamiseen. Maailmanpoliittinen kriisi ei ollut ohi. Alkoi uuden itärajan linnoittaminen. Päätös siitä syntyi reilussa viikossa sodan päättymisestä.
Sittemmin Salpalinjaksi tai virallisemmin Salpa-asemaksi nimetty linnoitus tuli olemaan Suomen ja joidenkin arvioiden mukaan myös Pohjoismaiden suurin rakennushanke. Sen osuus valtion budjettimenoista vuonna 1941 oli jo pelkästään peräti viisi prosenttia, yhtä paljon kuin koko puolustusbudjetin osuus valtion menoista nykyisin.
Nyt tullaan tämän jutun ydinkysymykseen. Mistä ihmeestä Suomen valtiolla oli ykskaks rahaa huikeaan puolustusinvestointiin "hävityn sodan" jälkeen, kun varoja ei ollut osoittaa tarpeeksi maanpuolustamiseen koko sotaa edeltäneen 20 itsenäisen vuoden aikana.
Ei rahaa Suomeen talvisodan aikana mistään lisää tullut, päinvastoin. Kysymys oli yksinkertaisesti asioiden tärkeysjärjestykseen panemisesta. Stalin ja Molotov motivoivat suomalaisten maanpuolustustahdon kansalaisten tärkeimmäksi asiaksi sillä hetkellä. Ilman itsenäistä Suomea ja sotaveteraaniemme urheutta muilla arvoilla ei olisi käyttöä. Se ymmärrettiin.
Vaikka Salpa-asemassa ei taisteltu, oli se osaltaan ja olemassaolollaan turvaamassa meille suomalaisille jatkosodassa siedettävät rauhanehdot. Salpalinjan voidaan sanoa olevan nykymenestyksemme symbolinen ja myös konkreettinen kivijalka. Sille ja vankalle arvopohjalle rakennettu Suomi kestää kyllä maailmantalouden yskähtelyt, vaikka hengitys välillä vähän vingaahtaakin.
Ratkaisut 70 vuotta sitten ovat historiaa. Historia on hyvä tuntea. Sankarihaudat sekä Salpalinjan teräsbetonikorsut ja estekivet muistuttakoot meitä näinä vaikeina hyvinä aikoina, mikä on tärkeää, mikä ei.
Salpalinjaan voi nykyisin tutustua monella tavalla.Tässä muutama vihje Miehikkälästä ja muualta itärajalta: http://www.salpavaellus.net/, http://www.salpakeskus.fi/, (http://www.bunkertours.net/ ei käytössä enää), http://www.salpakeskus.fi/matkailija/fi/.
TERHO AHONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti