Kiire ratkaista linnoituksen sijainti

Uuden itärajan linnoitustöiden johtajaksi ylipäällikkö Mannerheim määräsi maaliskuun lopulla 1940 kenraalimajuri Edvard F Hanellin. Hän työskenteli talvisodan aikana päämajassa pioneerikomentajan apulaisena linnoitusasioissa. Aivan talvisodan loppuvaiheessa Hanell oli Haminan ryhmän komentajana.

Hanell oli jääkäriupseeri, pioneeri, insinööri ja betoniasiantuntija. Sotakorkeakoulun hän kävi Ranskassa.

Korostaakseen Hanellin asemaa linnoitustöiden johtajana Mannerheim määräsi hänet huhtikuun alkupuolella yleisesikunnan päälliköksi ja ylensi kenraaliluutnantiksi. Kaksi kuukautta myöhemmin Hanell oli jo saanut asiat rullaamaan ja hänet vapautettiin keskittymään päätehtäväänsä, edelleen ylipäällikön suorassa alaisuudessa. Uudeksi yleisesikunnan päälliköksi tuli silloinen kenraaliluutnantti Erik Heinrichs.

Itärajan linnoitustöiden suunnittelulla oli kiire. Kenttäarmeija oli marssimassa uuden rajan taakse ja ryhmittymässä puolustukseen. Oli tärkeää nopeasti määrittää uuden pääpuolustuslinjan sijainti, jotta puolustukseen kaivautuvien joukkojen jokainen lapionpisto palvelisi tulevaa linnoitusta.

Linnoituksen käytännön suunnittelijoina tulivat toimimaan puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät. Taka-ajatuksena oli, että ne joukot, jotka tulisivat mahdollisesti linnoituksessa taistelemaan, suunnittelisivat ja osin rakentaisivat sen itse. Näin motivaatio kaikissa vaiheissa olisi paras mahdollinen.

Pääperiaatteena oli rakentaa linnoitus karkeasti rajasta vihollisen tykinkantaman ulkopuolelle. Muualla linnoitus hahmottui paikalleen vaikeuksitta lukuun ottamatta aivan eteläisintä osaa, Ylämaan Ihaksenjärvestä Suomenlahteen.

Vaihtoehtoja oli useita. Ihaksenjärvestä Tyllinjärven kautta Virolahden pohjukkaan maasto olisi ollut suotuisa (oikaisuasema 1944), mutta linjan katsottiin olevan liian lähellä rajaa ja sitä ei ehkä ehdittäisi miehittää ajoissa. Yhdessä vaihtoehdossa linja olisi alkanut Haminan länsipuolelta Summanjoesta ja kulkenut sieltä Kaipiaisten kautta Kivijärveen.

Noin kuukauden kädenväännön jälkeen päädyttiin Virolahden Ravijoen kylän Siikasaaren tyvestä alkaneeseen ratkaisuun. Mannerheimin 22.3.1940 Inkilän kartanossa antamassa käskyssä puhutusta Klamila-Luumäki -linjasta lähtöpaikka muuttui Klamilasta yhden kylän verran itään.

Itse asiassa itärajan uuden linnoituksen yhtenä vaihtoehtona etelässä oli jopa Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten mukautettu toiminta puolustustarpeisiin olisi ontunut.

Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpalinjan jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.

Hanellin johdolla tehty itärajan linnoitussuunnitelma hyväksyttiin 11.5.1940. Sen pääkohdat olivat:
1. yhtenäisen puolustusaseman rakentaminen Hankonimen poikki (Hankohan oli vuokrattu rauhanehdoissa NL:lle 30 vuodeksi laivastotukikohdaksi),
2. yhtenäinen puolustusasema välille Suomenlahti ja Luumäen Kivijärvi,
3. vesistöihin nojautuvat puolustusasemat Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle,
4. tärkeimpien tiensuuntien katkaiseminen kenttälinnoitetuin tukikohdin Pieliseltä Petsamoon ja
5. merirajan linnoittaminen Suomenlahdella maalinnoitteiden jatkeella Virolahdelta Kotkan edustalle.

Raami suurelle urakalle oli luotu.

Salpavaelluksella 2010 http://www.salpavaellus.net/viikko jälkeen juhannuksen on kolme reittivaihtoehtoa tutustua Salpalinjan syövereihin. Valmiiksi mietittyyn pakettiin on helppo osallistua. Suosittelen.