Oesch ymmärsi kantalinnoitteiden merkityksen

Joulukirjana luin Vesa Määtän kirjoittaman  K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa (Gummerus). Kirjassa tuodaan suomalaisen kenraalin elämänkerraksi esiin tavallista enemmän linnoittamista. Syy siihen selviää luonnollisesti päähenkilöstä. Muun muassa Salpalinjan rakentamisen aikaan kenraaliluutnantti Oech oli II armeijakunnan komentaja, jonka vastuualueena oli Salpalinjan vahvimmaksi rakennettu Suomenlahden ja Kivijärven välinen kannas. Hänen ja hänen esikuntapäällikkönsä, silloinen everstiluutnantti, Valo Nihtilän voidaan sanoa olleen linnoitusmiehiä!

Opiskellessaan Ranskassa sotakorkeakoulussa ja tutustuessaan ensimmäisen maailmansodan taistelupaikkoihin vuonna 1926 Oesch kiinnostui entisestään linnoitteista. Hän oli ihmetellyt matkansa aikana sodan lukuisia, turhalta tuntuneita uhreja ja tuhoa:

”50 000 miestä ilman mitään erikoista tulosta, ranskalaiset menettivät 60 000 miestä, kilometrien laajuudella kranaattikuoppia toisensa vieressä, todellakin erämaita, joissa ei näkynyt kiveä kiven päällä”, hän kirjoittaa näkemästään.

Erityisesti saksalaisten kantalinnoitteet olivat Oeschin mielestä hyvin suunniteltuja ja rakennettuja. Niihin oli käytetty runsaasti teräsbetonia. Hän mainitsee eräänkin divisioonan sidontapaikan, jonka  teräsbetonikatto oli vahvistettu ratakiskoilla ja se oli kaksi metriä paksu!

Vasta itsenäistyneen Suomen puolustusvalmiutta ajateltaessa metsäinen maasto tarjosi itärajalla suojaa muualla mutta ei Karjalan kannaksella.  Lyhyet etäisyydet, tiheä tieverkko ja vähämetsäiset alueet puolsivat ilman muuta  linnoittamista. Oeschin mielestä raskaasti aseistautuneen hyökkäysarmeijan pysäyttämisessä kantalinnoitteilla oli keskeinen merkitys.

”Heikostikin aseistetun puolustusjoukon taistelukapasiteetti moninkertaistuu linnoitteiden myötä”, kirjassa todetaan Oeschin ajatelleen.

Kirjan mukaan lähinnä Oesch ja Airo olivat myötävaikuttamassa 1931 tehtyyn päätökseen, että tuleva pääasema, ”Mannerheim-linja”,  pääosin sijoitettiin 1920-luvun alussa rakennetulle Enckell´n linjalle. Sittemmin talvisodan alla Oesch oli katkera poliitikkojen nuivalle suhtautumiselle linnoittamismäärärahoihin.

Tunnettuahan on, että talvisodassa Mannerheim-linja pidätteli Neuvostoliittoa kahden kuukauden ajan, ennen kuin vihollinen onnistui läpimurrossaan Summassa Lähteen lohkolla.

10.2.1940, viisi päivää ennen linnoituksen murtumista, oli ylipäällikön johdolla hänen lähimmät kenraalinsa ja valtiojohto pohtineet sotatilannetta. Siinä asetettiin tärkeimmäksi päämääräksi tavoitella rauhaa. Puolustusneuvosto päätyi samana päivänä samoihin ajatuksiin. Samassa kokouksessa puolustusneuvosto esitti jo toivomuksia sodan jälkeisen maanpuolustuksen vahvistamisesta:

”Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat”, Vesa Määttä kirjoittaa K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa –kirjassaan.

Tähän saakka olen ollut siinä käsityksessä, että päätös itärajan linnoittamisesta heti kohta talvisodan jälkeen olisi ollut Mannerheimin idea. Edellä kerrottuhan ei sitä kumoa, nyt en varmuudella tiedä, mutta oletan Mannerheimin edelleen johtaneen puolustusneuvostoa! Wikipedian mukaan se kokoontui talvisodan aikana vain tuon yhden kerran.

Mutta on selvää, että Marskin päätöstä ainakin helpotti edellä kerrottu puolustusneuvoston periaatekanta 10.2.1940. Se oli varmasti myös hiljainen siunaus sille, että rauhan tultua määrärahat eivät tulisi olemaan enää linnoittamisen esteenä.

Palaan Oeschin näkemyksiin Salpalinjasta seuraavassa blogikirjoituksessani.

TERHO AHONEN

Kiitos sotiemme veteraaneille tänäkin jouluna!

Tämä kirjoittamani teksti julkaistiin kesäkuussa 2014 ilmestyneessä Miehikkälän Sotaveteraanien historiikkikirjassa Kotikontujen sota ja rauha.  Vaikka tekstissä ei ole sanaakaan Salpalinjasta, katson kirjoituksen sanoman olevan aina ajankohtainen ja sopivan myös tähän blogiin näin jouluna.

Kiitos sotiemme veteraaneille!

Sota on ihmiskunnan suurimpia onnettomuuksia. Sitä tulee välttää viimeiseen asti, mutta ei kuitenkaan hinnalla millä hyvänsä. Suomen kannalta olisi ollut vielä suurempi onnettomuus, jos maamme ei olisi taistellut toisen maailman sodan aikana. Kukaan ei voi tietää, olisiko käsien ylös nostaminen säästänyt yhtään enempää ihmishenkiä, mitä sodassa menetettiin. Se on varmaa, että Neuvostoliiton tahtoon taipuminen olisi merkinnyt Suomelle ja suomalaisille ainakin 50 vuoden suunnatonta kurjuutta ja alisteista elämää viime sotien jälkeen.

Tämä Miehikkälän Sotaveteraanien historiikki tulee ihan liian myöhään kertoakseen myös sotiemme veteraaneille itselleen heidän työnsä arvon ja merkittävyyden niin Miehikkälälle kuin koko Suomelle. Osa kansastamme suorastaan syyllisti 1960 - 1970 –luvuilla veteraanejamme siitä työstä, jolla Suomi ja sen kansalaisten vapaus ja hyvinvointi pelastettiin. Onneksi valtaosa suomalaisista ajatteli ja ajattelee toisin; he ottavat nöyränä vastaan kaiken sen, minkä veteraanisukupolviemme taistelu meille on antanut. Me olemme sitä tulevaisuutta, jonka takia he taistelivat. Meidän on ymmärrettävä arvostaa sitä ja viedä veteraanien perintöä eteenpäin.

Vaikkakin tämä kirja pystyy kertomaan vain osan sota-ajan tapahtumista, osan veteraaniemme tarinaa ja heidän vertaistoimintaansa, on se ja sen tekeminen sotien jälkeen syntyneiden sukupolvien kiitos sotiemme veteraaneille Miehikkälässä. Kirja ei tavoita enää kaikkia sen sankareita, mutta viestittäköön se heidän suvuilleen nykypolven kiitollisuuden kaikkien veteraanien teoille.

Maan ja paikkakunnan tulevaisuus ja selviytyminen lähtee historian tuntemisesta. Niin kauan kuin miehikkäläläiset jaksavat käydä sankarihaudalla ja kirkkomaalla muistamassa kaatuneitaan ja sota-ajan eläneitä omaisiaan, meillä on pohja ponnistaa eteenpäin.

Olen rauhanturvaajana nähnyt maailmalla sodan tuoreet jäljet ja jopa sotaa. Osaan arvostaa rauhaa. Siksi annan erityisen arvon sotiemme veteraaneille, jotka taistelivat meille suomalaisille ja miehikkäläläisille elämisen arvoisen rauhan. Minäkin saan muistaa läheisiäni ja sukuani oman syntymäseurakuntani ja asuinkuntani kirkkomaalla Miehikkälässä.

Kiitos sotiemme veteraaneille!

TERHO AHONEN

                                                                                                              

Salpalinjan Oppaat ry valmistautuu palvelukseen

Salpalinjan esilletuomisessa vuosi 2015 on merkittävä siksi, että tuolloin perustettiin Salpalinjan Oppaat ry. Yhdistys on perustettu välittämään oppaita, ylläpitämään heidän ammattitaitoaan ja levittämään tietämystä Salpalinjassa. Yhdistyksen jäseneksi hyväksyttäviltä edellytetään Salpalinjan opaskoulutusta tai käytännön kokemusta Salpalinja-opastuksista. Jäseniä yhdistyksellä on jo 27 henkilöä!

Salpalinjan Oppaat ry:n perustaminen on johdonmukainen jatko Lappeenrannassa vuonna 2014 järjestetylle Salpalinjan opaskoulutukselle. Sille osallistui yli 30 henkeä, joista valtaosa oli Lappeenrannasta. Opaskurssin aikana selvisi jo aiemmin tiedostettu asia, että Lappeenrannassa ei ole käytännössä toimijaa, joka pystyisi tarjoamaa opaspalveluja Salpalinjaan. Ratkaisuna päädyttiin em. yhdistykseen.

Vaikka yhdistyksen toiminta alkoi Lappeenrannan tarpeesta ja sitä se tulee ensitöikseen myös täyttämään, on yhdistys valtakunnallinen, koko Salpalinjaa käsittävä. Yli kaupunginrajan ulottuvasta toiminnasta on hyvä esimerkki yhdistyksen jäsenten asuinpaikkojen sijaintiluettelo. Siellä löytyy muun muassa Helsinkiä, Lahtea, Luumäkeä, Miehikkälää, Virolahtea ja Haminaa.

Niin kuin Salpalinjaakaan eivät rakentamisvaiheessa kylä-, kunta- eivätkä maakuntarajat pidätelleet, eivät ne sitä tee myös opasyhdistyksen toiminnassa.

Yhdistyksen toimintaa on aloitusvuotena leimannut luonnollisesti toiminnan käynnistäminen ja toimintamuotojen hakeminen. Parhaillaan yhdistys rakentaa internettiin kotisivujaan. Kun ne alkuvuodesta julkaistaan, on silloin jo paljon suuntaviivoja selvillä, paljon on varmasti vielä silloinkin kesken ja työn alla. Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu!

En käy tässä luettelemaan kaikkea niitä moninaisia tehtäviä, joita yhdistyksen ylösajaminen ja toiminnan käynnistäminen vaatii. Ne selviävät sitten alkuvuonna yhdistyksen nettisivuilta ja vähitellen toiminnan muotoutuessa uomiinsa.

Salpalinjaa on esitelty matkailijoille säännöllisesti vuodesta 1980, jolloin Virolahden Bunkkerimuseon toiminnan katsotaan alkaneen. Ylämaan Hostikalla oli Salpalinjaa esitelty jo 1970-luvulla, mutta pienemmässä mitassa.

Noin 35 vuoden aikana Salpalinjaan on tutustunut paljon suomalaisia. Ensimmäisten parin vuosikymmenen aikana vierasjoukon ydin rakentui tavalla tai toisella sotiemme veteraaneihin. Sen jälkeen vuorossa ovat olleet heidän jälkikasvunsa ja ovat edelleen. Mutta entistä suurempi osa Salpalinjan kävijäpotentiaalista on niitä suomalaisia, joilla ei ole enää yhteyttä sota-ajan tapahtumiin.

Matkailutarjonnassa on viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut paljon. Tarjontaa on tullut lisää. Kova kilpailu on pakottanut nostamaan myös tarjonnan laatua ja kohteen vetovoimaista kestävyyttää; ilmapalloideat puhkeavat helposti.

Salpalinjan vetovoima on sen historiassa, sen merkityksessä yhtenä osana itsenäistä Suomea. Salpalinja heijastaa sitä suomalaista maanpuolustustahtoa, jonka ansiosta ja mahdollistuksella Suomi on noussut maailman kansojen valioluokkaan. Sota-ajan ponnistukset ja uhraukset sietävät tulla oikein kerrottuina ja totuuteen pohjautuen suomalaisten tietouteen kauas tulevaisuuteen. Tätä tehtävää varten Salpalinjan Oppaat ry on perustettu. Tehtävä on vaativa mutta samalla kunniakas!

Salpalinjan Oppaat ry tulee lähivuosina olemaan merkittävä valtakunnallinen toimija Salpalinjan ja sen perinteen ikkunana yhdessä ja rinnalla Salpalinjan Perinneyhdistyksen kanssa ja myös sen työrukkasena!

Tarkennuksena vielä, että tämän kirjoittajalla ei ole osuutta Salpalinjan Oppaat ry:n perustamiseen. Anoin jäsenyyttä hyvään yhdistykseen ja se hyväksyttiin. Nyt olen yhdistyksessä mukana kuten muutkin jäsenet, autan ja toimin siinä missä voin!

Hyvää joulua ja uutta vuotta!

TERHO AHONEN

Salpalinjalla kohti ”tuntematonta”

Paikallisen uutisoinnin (Kaakonkulma 10.12.2015) mukaan kolmannen Tuntemattoman sotilaan (ohjaus Aku Louhimies) elokuvan tuotantoyhtiö etsiin kuvauspaikkoja Kotkan-Haminan seudulta. Taistelukohtauksethan kuvataan Pahkajärvellä.

Kaakonkulman uutisen mukaan elokuvan filmauksiin etsitään sopivia kohteita myös Salpalinjalta, lähinnä Salpalinja-museolta Miehikkälästä ja Bunkkerimuseolta Virolahdelta. Salpalinjallahan ei Väinö Linnan kertomuksessa ole osaa eikä arpaa. Taistelu-/yhteyshautakohtauksiin Salpalinjan kaivannot tietenkin sopivat entisöityinä. Miksi ei myös kenttälinnoitettuja korsuja voitaisi rakentaa täydentämään Salpalinjan museoiden tarjontaa.

Lehtijutun mukaan elokuvassa kenttälinnoitteiden pitää näyttää vastatehdyiltä, uusilta. Olisi tietenkin erinomaista, jos elokuvassa tarvittavat kulissit voisivat jäädä hyödyntämään paikallista matkailutarjontaa.

Miehikkälän Salpalinja-museolla on entisöityä, puuverhoiltua taisteluhautaa 1-4 vuoden vanhana pikku pätkiä. Viimeiset kolme vuotta taisteluhaudan puuverhousta ovat olleet talkoilla uusimassa rauhanturvaajat. Ensi kesänä työ jatkuu vuorostaan Virolahdella sekä Bunkkerimuseolla että Harjun Oppimiskeskuksen maisemissa. Linnoitustalkoot toteutetaan 2016 MPK-linnoittamiskurssina ja sille voivat osallistua kaikki reserviläiset.

Bunkkerimuseolla uusitaan puuverhousta yhteyshautaan. Se palvelee tietenkin museokävijöitä.

Harjussa puolestaan entisöinnin tarpeen selittää Reserviupseerikoulun reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan. Ravijoella, osin Harjun Oppimiskeskuksen mailla on erinomaisen monipuolinen kierros esitellä kestolinnoitteita. Sen sijaan kunnostettuja kenttälinnoitteita ei ole upseerioppilaille näyttää lainkaan. Sen takia linnoittamiskurssin toisena kohteena on Harju, jonne on tarkoitus autenttiseen paikkaan rakentaa katettu kk-pesäke ja pätkä taisteluhautaa.

Edellä kerrotut kohteet on sovittu tehtäväksi jo viime kesänä, jolloin ei ollut mitään tietoa Tuntemattoman sotilaan elokuvan tekemisestä. Totta kai, jos edellä puhutut kohteet palvelevat elokuvaa, niin ne ilman muuta, näin uskoisin, ovat käytettävissä. Edellinen tietysti varauksella, että juhannuksen jälkeisellä viikolla toteutettavan linnoittamiskurssin työn tulokset sopivat kuvausaikatauluihin.

Linnoittamiskurssin ohjelma on työn alla ja se tulee MPK:n kurssitarjontaan näkyville alkuvuodesta. Kurssille otetaan noin 35 osallistujaa. Nyt on jo tiedossa, että ainakin noin 15 rauhanturvaajaa on joka tapauksessa töihin tulossa. Mutta lisää innokkaita tarvitaan!

Salpalinjasta on jäämässä E18-moottoritien alle yksi järeä teräsbetonikorsu, 30 miehen majoituskorsu. Se on tiesuunnitelmassa määrätty tuhottavaksi. Vahvistamattoman tiedon mukaan tientekijät aikovat delegoida korsun räjäyttämisen puolustusvoimille. Se on erinomainen ajatus. Puolustusvoimilla ei liene ollut juurikaan aiemmin tarjolla vastaavan lujuusluokan, ainakaan Salpalinjan kaltaisia korsukohteita räjäytettävänä. Ja me, jotka tunnemme Salpalinjan teräsbetonikorsujen rakenteen, tiedämme, että ihan pienellä latingilla homma ei onnistu.

Tuntemattoman sotilaan tuotantoyhtiölle on tietääkseni väläytetty, että em. korsun räjäyttämisen voisi myös ikuistaa filmille. No korsu pitäisi tietysti lavastaa ”ryssän korsuksi”, jonka Koskela kasapanoksellaan tuhoaa. Korsun yli kaksimetriä paksun betonikaton jyräyttäminen pölyksi on taatusti näyttävä episodi, mutta onko liian näyttävä? Jos näin tapahtuu, haluan kyllä silminnäkijäksi, mutta en ihan lähelle kohdetta!

TERHO AHONEN

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 3

Tässä Osmo Kimmon kirjoituksen kolmannessa osassa kirjoittaja päätyy varsin käytännölliseen johtopäätökseen: ”On ajateltavissa, että kenttäarmeijan siirtyminen tehokkaasti viivyttäen Salpalinjalle, olisi voitu toteuttaa niillä joukoilla, jotka olivat käytettävissä.” Kannattaa lukea! Painavaa tekstiä!

Kaikkia Kannakselle keskitettyjä yksiköitä – myös saksalaisia – tarvittiin VKT-linjan torjuntataisteluissa ja Viipurinlahdella, samoin sinne saatuja henkilötäydennyksiä. Mitään helppoa ratkaisua Salpalinjan runkomiehitykseksi ei siis ollut, ehkä lukuun ottamatta 122.Divisioonaa ennen sen sitoutumista torjuntataisteluihin Viipurinlahdella. Tästä huolimatta voidaan olettaa, että vetäytyminen Salpalinjalle sitkeästi viivyttäen ja joukot hallinnassa, olisi ollut mahdollista.

Vastaava operaatio VT-linjalta VKT-linjalle onnistui huolimatta sen lähes olemattomasta vastaanottomiehityksestä. Tosin silloin oli vahvennuksia tulossa, mutta vastaavasti tässä tilanteessa Kannaksella oli merkittävästi enemmän omia joukkoja ja suhde vihollisvoimiin oli tasoittunut. Taistelutaktiikka oli hiottu tilanteen tasalle. Lisäksi rekyylittömät pst-aseet oli jaettu joukoille ja niitä osattiin myös käyttää.

Ongelmaksi jäisi kuitenkin rintaman venyminen Vuoksen alajuoksulta Saimaaseen Laatokan pohjoispuolella taistelevien omien joukkojen suojaamiseksi. Vastapainona olisi kuitenkin ollut Viipurinlahdella taistelevien joukkojen vapautuminen.

Operaatiota voidaan pitää mahdollisena, mutta kuinka pitkään tilanne olisi ollut hallittavissa joukkojen kulumisen kannalta. Lisäksi Saksan reaktiot vetäytymiseen VKT-linjalta olisivat olleet ainakin kielteiset. Mikä vaikutus sillä olisi ollut Saksalta saatavaan apuun, jää avoimeksi kysymykseksi. VKT-linjan pitäminen oli Hitlerin lupaaman tuen ehtona.

Kannaksella Talin-Ihantalan suurtaistelu alkoi 25.6. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksen myös Viipurinlahdella 1.7. ja tunkeutuivat 5.7. Vuosalmella suomalaisten sillanpääasemaan. Ihantalan taistelut päättyivät 9.7. suomalaisten torjuntavoittoon. Saksalainen 122.D torjui 9.7. neuvostojoukkojen maihinnousuyritykset Viipurinlahdella ja Vuosalmella taistelut vaimenivat 10.7. Neuvostoliiton Karjalan kannaksella olevat joukot saivat 11.7.1944 käskyn ryhmittyä puolustukseen.

Laatokan pohjoispuolella torjuntataistelut päättyivät Nietjärvellä 17.7.1944, jolloin suomalaiset valtasivat takaisin menettämänsä osat U-asemasta ja neuvostoliittolainen 114.D menetti taistelukykynsä.

Laatokan ja sen pohjoispuolen puolustukseen liittyen kenraalimajuri Järvinen sai Päämajassa 8.7.1944 käskyn suunnitella Laatokan rannikkoprikaatin siirron Salpa-asemaan Kivijärven ja Pielisen välisen alueen runkomiehitykseksi sekä valmistautua johtamaan rannikkoprikaatin siirtymistä asteittain.

Tässä Mannerheimin ja Airon allekirjoittamassa käskyssä määrätään lisäksi yhteistyöstä uutta sijoitusta ja materiaalia koskevissa kysymyksissä Tykistön tarkastajan ja Merivoimien komentajan kanssa sekä linnoitustöitä koskevissa kysymyksissä Linnoitustöiden johtajan kanssa (T-5761/5, Kannaksen joukkojen komentajan arkisto).

Laatokan rannikkoprikaatin sijoitussuunnitelma valmistui 28.7. ja yksityiskohtainen suunnitelma 22.8. Laatokan saarilla olleen raskaan kaluston siirto alkoi 3.9. ja välirauhansopimuksen tultua voimaan 19.9. annettiin käsky joukkojen lopullisesta siirtymisestä Salpa-asemaan. (Jatkosodan historia, osa 6, s. 122-123.)

Voidaan ajatella, että tarvittaessa joukkojen vetäytyminen Laatokan pohjoispuolelta Salpalinjalle olisi voitu suorittaa hallitusti jo aikaisemmin, viimeistään Nietjärven taistelujen päätyttyä, tosin raskasta kalustoa ja varastoja menettäen.

Tämä siis siinä tapauksessa, että Laatokan eteläpuolella olisi jouduttu vetäytymään Salpalinjalle ja pitämään asemat Saimaasta Vuoksen alajuoksulle tai viivytetty sieltä Laatokkaa myötäillen siihen saakka, että Laatokan Karjalassa olleet joukot olisivat ehtineet vetäytyä Salpalinjalle. Muistamme, että Salpalinjan puolustus järvialueella tukeutui vahvasti tykistön käyttöön. Tämän takia oli tärkeää saada Laatokan rannikkoprikaatin raskas kalusto miehistöineen siirrettyä ajoissa Salpalinjalle puolustuksen rungoksi.

Kivijärven ja Suomenlahden välisen Salpalinjan osan puolustus perustui normaaleihin jalkaväkiyhtymiin liikkuvine kenttätykistöyksiköineen. Tälle alueelle jatkosodan alkaessa keskitetyt linnoitustykistön yksiköt olivat asemasotavaiheen aikana muodostaneet Syvärin linnoitustykistön, jonka kalusto oli jouduttu tuhoamaan Neuvostoliiton hyökkäyksen alkaessa.

Tapahtuneita tosiasioita lukuun ottamatta tämä on tietysti spekulaatiota ja vaikka suunnitelmia on ollutkin, niin sodassa ne yleensä ensimmäisenä tuhoutuvat. On ajateltavissa, että kenttäarmeijan siirtyminen tehokkaasti viivyttäen Salpalinjalle, olisi voitu toteuttaa niillä joukoilla, jotka olivat käytettävissä. Toki se olisi vaatinut johtajilta huippusuoritusta sekä joukoilta sitkeyttä ja taistelutahtoa, mutta niistä kyllä saatiin näyttöä käydyissä torjuntataisteluissa. 

OSMO KIMMO

Blogin puolesta lämmin kiitos Osmolle em. juttusarjasta! Myös muiden Salpalinja-harrastajien tai muuten Salpalinjasta näkemystä omaavien lyhyet kirjoitukset ovat tervetulleita. Julkaisen mielelläni.  terho.ahonen@haminetti.net 

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 2

Osmo Kimmon kirjoitus jatkuu:

Mistä siis lisää joukkoja? Jo saapuneiden 17.D:n ja 20.Pr:n lisäksi Itä-Karjalasta saapuivat 23.6. alkaen 11.D, joka alistettiin Kannaksen joukkojen komentajalle ryhmitettäväksi Tervajoen-Merijoen alueelle sekä 25.6. alkaen 6.D Ylipäällikön reserviksi Kilpeenjoen-Suokumaan alueelle.

Lento-osasto Kuhlmey oli saapunut jo 12.6.1944 ja osallistui suurhyökkäyksen torjuntaan elokuulle saakka. Saksan lupaamista maavoimien yksiköistä 303.Rynnäkkötykkiprikaatin ensimmäiset osat tulivat Lappeenrantaan 24.6. ja alistettiin Panssaridivisioonalle. Samaan aikaan saksalainen 122.D kuljetettiin rautateitse Kaitjärven, Somerharjun ja Taavetin asemille, mistä se keskitettiin Säkkijärvelle Ylipäällikön reserviksi. Divisioonan tuli olla valmiina käytettäväksi ensisijaisesti V AK:n lohkolla tai Merivoimien alaiseen rannikon puolustukseen. (T-5761/5)

Merivoimien esikunta antoi 14.7.44 käskyn 1.Rannikkodivisioonan (1.RD) perustamisesta Äänisen rannikkoprikaatin pääosan siirryttyä Säkkijärvelle. Divisioonan tehtävänä oli muodostaa Säkkijärven rannikon puolustuksen runko.

1.Rannikkodivisioonan lohko oli RTR 22:n lohko: oikeana rajana Ravijärvi – Pihlajajoki – Harsaari – Suur-Lakasaari – Kinnari (ml.) – Huovari (ml.) – Narvi (ml.) ja vasen raja Nisajoki – Nisalahden pohjoispää – Lammassaari (pl.) – Melansaari (ml.). Divisioonan esikunta perustettiin Äänisen rannikkoprikaatin esikunnasta ja divisioonan joukot: RTR 22, RTR 4, RJR 1 (rannikkojalkaväkirykmentti 1), RIt.Psto 4 ja RVP 1 (rannikkoviestipataljoona 1). Divisioona alistettiin operatiivisesti V AK:n komentajalle. Näin tämän rannikkolohkon oikea raja ulottui Salpalinjalle. (T-5761/5.)

Päämajan operatiivisen osaston arkiston mukaan (T-15708/10) henkilötäydennysmahdollisuudet olivat 22.4.1944 ikäluokkien 1899-1908 osalta 81 479 rintamakelpoista ja 19 149 rintamakelvotonta miestä. 20.6.1944 kutsuttiin palvelukseen 1905 ja 1906 syntyneet aliupseerit ja miehet, 22.6.1944 kutsuttiin palvelukseen 1902 ja sen jälkeen syntyneet upseerit, 30.6.1944 kutsuttiin palvelukseen 1904 ja sen jälkeen syntyneet aliupseerit ja miehet sekä vielä 11.7.1944 kutsuttiin palvelukseen 1902 ja sen jälkeen syntyneet aliupseerit ja miehet.

Tämän jälkeen täydennysmahdollisuudet rajoittuivat ikäluokkiin 1899-1901 eli noin 15 000 mieheen. Myös vanhempien ikäluokkien kutsuminen on ollut esillä. On kuitenkin vähintäänkin kyseenalaista, että tätä kautta olisi nopeasti saatu luotua taistelukelpoisia joukkoja.

Viimeisin mahdollisuus olisi ollut muodostaa koulutuskeskusten henkilöstöstä taistelukelpoisia yksiköitä. Näin toimittiin talvisodan viimeisinä päivinä, jolloin jalkaväen koulutuskeskuksissa eri puolilla maata muodostettiin 14 erillistä pataljoonaa, joista pääosa keskitettiin Luumäki-linjalle varustustöihin ja runkomiehitykseksi. Nämä, osaltaan vajaan kuukauden mittaisen koulutuksen saaneet joukot, olivat Mannerheimin ilmauksen mukaan ”viimeiset voimavaramme”, jotka eivät onneksi joutuneet taistelutehtäviin.

22.4.1944 tilanteen mukaan koulutuskeskuksissa oli 11 668 miestä, jotka olivat astuneet palvelukseen 20.2.44 (T-15708/10).

Varsinaiset linnoitusrakennusjoukot oli pääosin siirretty Salpalinjalle.

Päämajassa kannettiin kuitenkin huolta töiden etenemisestä. Operatiivisen osaston käskyssä 21.7.1944 todetaan:

”Useat sotatoimiyhtymät ovat siirtäneet raskaimpia huoltolaitoksiaan ja muitakin joukkojaan suhteellisen kauas taakse, jopa Salpa-linjan korkeudelle ja sen taaksekin. Näiden henkilöstöllä havaitsee olevan vielä verraten runsaasti vapaata aikaa varsinaisen työnsä suorituksen jälkeen. Koska kaikki irtisaatava voima on nykytilanteessa jännitettävä puolustustamme lujittavien töiden suorittamiseen, on kaikki Salpa-linjan lähistölle sijoitetut osastot (huolto-, täydennys-, is- ym, joukot) määrättävä osallistumaan Salpa-linjan varustamiseen. Yksityiskohdista sopivat ao. komentajat Linnoitustöiden johtajan  kenr.luutn. Hägglundin kanssa.”

Päämajan linnoitusosasto pyysi 25.7.1944 jakelussa mainittuja ilmoittamaan Salpa-aseman läheisyydessä sijaitsevat, varustustöihin käytettäväksi sopivat huolto- ja muut yksiköt sekä niiden sijoituspaikat. Kirjelmän jakelu oli:  II AKE, III AKE, IV AKE, V AKE, VI AKE, 14. DE, kenr luutn Hägglund, KaJoKE, Lin.2 (yht 9 kpl). (T-5761/5.)

Voidaan siis todeta, että vaikkakaan Salpalinjalla ei ollut kesällä 1944 runkomiehitystä, niin sen lähistöllä oli rakennusjoukkojen lisäksi huolto-, täydennys ja is-joukkoja, joten ainakin opastus asemiin olisi ollut nopeasti järjestettävissä, ehkä ohut vastaanottomiehityskin täydennysjoukkojen avulla.

… juttu jatkuu                                                                                               OSMO KIMMO

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 1

Mistä joukot Salpalinjalle, jos VKT-linja olisi murtunut? Osmo Kimmo on tutkinut sota-arkistoja ja koonnut johdonmukaisen kirjoituksen nyky-Salpalinjalla paljon esitettyyn otsikon kysymykseen. Julkaisen Osmon kirjoituksen kolmessa osassa.Tässä ensimmäisessä hän rakentaa perusteita tuleviin ajatuksiinsa.

VT-asema oli murtunut yllättävän nopeasti 14.6.1944 ja joukot vetäytyivät viivyttäen VKT-linjalle. Kannaksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Oesch antoi 17.6.1944 käskyn joukkojen ryhmittäytymisestä puolustukseen VKT-linjalle 20.6.1944 mennessä. VKT-linjan pitävyydestä oli epävarmuutta, kun paremmin varustettu VT-linjakin oli menetetty.

IV AK vastasi Länsi-Kannaksen puolustuksesta ja III AK Itä-Kannaksesta. IV AK:n lohkolle tuli puolustukseen 6 divisioonaa ja 3 prikaatia. Asemien eteen piti jättää vahvat taisteluetuvartiot ajan voittamiseksi taisteluasemien lujittamista varten.

Lisäksi tärkeimmille suunnille määrättiin runkomiehitykseksi linnoituspataljoonien 4 ja 5 osia. (Näin kolmesta jäljellä olevasta linnoituspataljoonasta kahta käytettiin alkuperäisen tehtävänsä mukaisesti linnoitettujen puolustusasemien runkomiehitykseen. Lin.P 3, se kolmas jäljellä oleva linnoituspataljoona, kuului III Armeijakuntaan ja koottiin 16.6. Taipaleen kannaksen vahvistukseksi.) IV AK:n lohkon piti olla kaikilta osiltaan lujasti miehitetty 20.6.1944 kello kuuteen mennessä.

Viipuri menetettiin 20.6. ja näin VKT-linjaan syntyi murtuma, mutta uusi puolustuslinja vakiinnutettiin Viipurin länsipuolelle. Oesch oli jo Viipurin taistelun alettua nostanut reservien valmiutta ja määrännyt vielä samana päivänä Panssaridivisioonan siirtymään uhanalaisen rintaman taakse Suur-Merijoelle.

Kannaksen joukkojen komentaja jakoi Päämajan määräyksestä Vuoksen länsipuolen joukot kahdeksi armeijakunnaksi 20.6. Oikealle tuli kenraalimajuri Svenssonin V AK (17.D, 10.D, Ps.D, Rv.Pr, 20.Pr) ja vasemmalle Laatikaisen IV AK ( 18.D, 4.D, 3.D, 3.Pr.), Vuoksen suunta jäi III AK:lle (15.D, 2.D, 19.Pr.). Rintamavastuu siirtyi oikealla lohkolla V AK:n komentajalle 22.6.

Päämajan käsky Vuoksen länsipuolen joukkojen jakamisesta kahdeksi armeijakunnaksi oli osuva vastatoimi hyökkääjän suunnitelmille. Ohto Mannisen mukaan (Jatkosodan pikkujättiläinen s. 835 – 843) Leningradin Rintaman hyökkäyssuunnitelmassa 21.6.1944 olisivat 21.A ja 59.A hyökänneet Viipurin valtauksen jälkeen länteen, 21.A rannikolla ja 59.A Lappeenranta-Kouvola suunnassa tavoitteena ensin Virolahti-Imatra -tasa ja sitten Kymijoki. 23.A:n tehtävänä olisi ollut hyökätä Laatokan länsipuolitse Aunuksen kannaksella taistelevien joukkojemme selustaan.

Jokaista NL:n hyökkäävää armeijaa vastassa olisi ollut suomalainen armeijakunta, V AK rannikolla, IV AK Kivijärven ja Vuoksen yläjuoksun välillä sekä III AK siitä Laatokalle.

Ylipäällikkö oli jo 15.6.1944 antanut käskyn Salpalinjan saattamisesta taistelukuntoon ja linnoitusrakennusjoukot keskitettiin Salpalinjan kunnostus- ja parannustehtäviin.

Päämajan operatiivinen johto hahmotteli suunnitelmia VKT-linjan murtumisen varalle (Jatkosodan historia, osa 4, s. 396-398). Suunnitelman mukaan Kannaksen joukkojen oikealla siivellä taisteleva V AK vetäytyisi Suomenlahden ja Kivijärven väliselle Salpalinjan osalle. Keskikannaksella taisteleva IV AK vetäytyisi linjalle Kivijärvi-Saimaa-Vuoksen yläjuoksu. Sen sijaan III AK täytyisi pitää asemat Vuoksen alajuoksun varrella Laatokan pohjoispuolella taistelevien suomalaisten joukkojen selustan turvaamiseksi. 

Suunnitelman ongelmana oli Kannaksella taistelevien suomalaisjoukkojen rintaman piteneminen siinä määrin, että käytettävissä olevien voimien riittävyys oli kyseenalaista.

Suomen vaihtoehdot olivat vähissä. Parhaassa tapauksessa kyettiin puolustamaan VKT-linjaa tai sen murtuessa toteuttamaan vetäytymissuunnitelma, mihin ilman lisävoimia sisältyi riski.

On selvää, että kuvattu vetäytymissuunnitelma ei ollut kestävä ratkaisu vaan osavaihe vetäytymisessä, joka täytyi synkronoida Laatokan pohjoispuolella taistelevien joukkojen vetäytymiseen.

Suomalaisten vetäytyminen Syväriltä alkoi 17.6. Heinrichs pyysi Mannerheimin valtuuttamana Erfurthin kautta lisää sotilaallista apua, 6 divisioonaa, joita ei luvattu.

Tukholman kautta tiedustellut Neuvostoliiton rauhanehdot olivat edelleen ehdoton antautuminen. Taistelu jatkui.

... juttu jatkuu                                                                                   OSMO KIMMO

NL:n keräämiä tiedon sirpaleita suomalaisten linnoitustöistä

Tässä Osmo Kimmon kokoama mielenkiintoinen näkökulma Neuvostoliiton tiedustelutiedosta koskien suomalaisten linnoituksia. Jutun lähde on mainittu heti seuraavassa kappaleessa.

Stalinin salainen jatkosota - Jatkosodan venäläiset dokumentit (2014, toim. Timo Vihavainen, Ohto Manninen) on kirja, johon on koottu ja käännetty suomeksi asiakirjoja sekä Suomen että Venäjän arkistoista.

Asiakirjat kertovat millaista tietoa Suomesta kerättiin välirauhan aikana ja jatkosodan alkuvaiheessa. Aineistoon sisältyy tiedustelukatsauksia, Neuvostoliiton lähetystön raportteja, operatiivisia käskyjä, salaisen poliisin raportteja ja propagandaa. Lähdekritiikki on pidettävä mielessä, mutta myös se, että dokumentit ovat aitoja.

Eräänä kiinnostuksen kohteena oli rakenteilla ollut uusi pääpuolustusasemamme. Olen seuraavaan koonnut joitakin poimintoja Salpalinjaa koskevista maininnoista. Asia kiinnostanee, koska tyypillinen kysymys Salpalinjalla opastusten yhteydessä on: Tiesivätkö venäläiset tästä puolustuslinjasta? Tässä aineistossa linnoitustöitä koskevat maininnat ovat yksittäistapauksia, mutta on luonnollista, että Neuvostoliitto keräsi eri lähteistä saamansa aineiston ja koosti niistä kokonaiskuvan, joka pääpiirteissään vastasi todellisuutta.

17.6.1940 laaditussa poliittisessa katsauksessa Suomen tilanteesta todetaan, ettei reserviläisiä ole kotiutettu rauhansopimuksesta huolimatta ja linnoitustöitä jatketaan erityisesti Viipurin ja Hangon suunnissa. (s. 89.)

25.7.1940 raportoitiin Suomen hallituksen vihamielisistä toimista eräänä esimerkkinä linnoitustyöt alueilla, joilla todennäköisimmin joudutaan tekemisiin Neuvostojoukkojen kanssa. Eniten linnoituslaitteita ja suurin joukkojen keskittymä on Hankoniemen alueella. Linnoitustyöt ulottuvat koko rannikolle Hangosta Karjalan kannakselle. (s. 99.)

Neuvostoliiton lähetystö raportoi 5.8.1940 Molotoville suomalaisten linnoitustöistä.  Hankoniemellä töitä tehdään ympäri vuorokauden, Tammisaaren alueella rakennetaan kestolaitteita, raja on tukittu piikkilankaesteellä ja alueelle on keskitetty paljon joukkoja, myös ympäröiviä saaria linnoitetaan. (s. 107.)

Leningradin piirin rajavartiojoukot tuottivat viiden päivän välein tiedustelukatsauksia Suomen rajavartioston tilasta, sijainnista ja toiminnasta. Erityisen huomion kohteena olivat Ravijoen itäpuolelle rakennettava puolustuslinja ja Ruokolahdella Syyspohjanlahden, Vehkajärven ja Virmutjoen välille sekä muuallekin nopeassa tahdissa kaivetut panssariestekaivannot, piikkilankaesteet ja juoksuhaudat. Ilmeisesti mainitut seudut olivat alueita, joilta Neuvostoliiton tiedustelu myös sai runsaasti tietoja. Lisäksi tiedustelu oli havainnut miinoituksia koko rajavyöhykkeellä. Toukokuun 5. päivän 1941 tiedustelukatsauksessa raportoitiin suuresta määrästä suomalaisia joukkoja aivan rajan pinnassa Viipurin suunnassa.  (s. 53-54.)

Petroskoissa 5.5.1941 laaditun tiedusteluraportin mukaan Vainikkalan ja Kouvolan väliseltä rataosuudelta on todettu:

- panssariestekaivanto molemmin puolin rataa kaksi kilometriä Vainikkalan asemalta ja siitä 200 metrin päässä metrin mittaisia kivitolppia (kuvauksesta päätellen kivieste on ollut raportoijalle tuntematon laite) ja niiden takana toinen panssariestekaivanto.

- 279 km kohdalla (Paikanmäärityksissä on käytetty radan kilometritolppia, jotka ilmoittivat etäisyyden Helsingistä) on kolme riviä 2-metristä piikkilankaestettä ja radan eteläpuolella tehtiin graniittia, rautaa ja sementtiä vaativia töitä.

- 277 km kohdalla Viipurista tullessa on piikkilankaeste ja sen takana juoksuhautoja.

- 276 km kohdalla on kaksi piikkilankaestettä, ensimmäisessä neljä riviä ja toisessa kolme riviä, esteiden väli on 600-700 m. Tässä kohdassa on myös neljä riviä metrin mittaisia graniittitolppia.

- 264 km kohdalla on vasemmalla panssariestekaivanto ja toinen 262 km kohdalla oikealla.

-255 km kohdalla on vasemmalla puolella  havuilla peitetty naamioverkko, jonka alla rakennetaan tuliasemia. Samalla kohdalla linnoitetaan kukkulaa. Radan oikealla puolella 200-300 m päässä on rakenteilla kaksi pientä bunkkeria. Niistä 200 m päässä on kolme betonivarustusta valmiina ja 254 km kohdalla on kolme riviä kivitolppia.

- 253 km kohdalla vasemmalla on panssariestekaivanto ja oikealla 3-rivinen piikkilankaeste. 252 km kohdalla on molemmin puolin kuusi riviä puutolppia ja 500 m niiden takana on panssariestekaivanto ja sen takana juoksuhautoja edessään kolme riviä piikkilankaa. (s. 113-114.)

Leningradin rajavartiojoukkojen tiedusteluyhteenvedossa 5.6.1941 kuvataan Suomen puolustusvalmisteluja:

- Lappeenrannan tien varrella neljä km Luumäen asemalta rakennetaan kahta bunkkeria eri puolille tietä.

- Imatran – Ruokolahden tien varteen on koottu isoja kiviä tien tukkimiseksi. Tien länsipuolelle on rakennettu piikkilankaeste ja kaivettu ampumahautoja, tien itäpuolella on neljä tulikorsua.
- Syyspohjan tien yli on linjassa neljässä rivissä 1,6 – 2 m korkuisia kivitolppia, jotka on upotettu maahan 30 cm. Tolpista luoteeseen on kaksi bunkkeria, joiden kohdalla on kumpu ja siinä panssaritorni, missä on tähystysaukot. Bunkkerien ampuma-aukot ovat kaakkoon.

- Viipurin – Haminan tien varressa 200 m rajasta on molemmin puolin neljä riviä kivitolppia ja tiellä on kahdeksan riviä tolppia. Tolppien takana kolmen metrin päässä on nelirivinen piikkilankaeste.

- Tammikuussa 1941 Virmutjoen ja Eräjärven välisen tien molemmille puolille on pystytetty 4 – 5 riviä 1,5 m korkuisia kivitolppia. Tien laidoille on puisille lavoille sijoitettu 2x2 metrisiä kiviä. Tolpista 1,5 km pohjoiseen on katettuja ampumahautoja ja kk-korsuja, joissa on kolme ampuma-aukkoa kussakin. Juoksuhautojen takana 5 m päässä on 12 – 15 hengen majoituskorsuja, joissa on laverit ja kamiinat. 

- Linnoitustöihin otetaan työläisiä erityisissä toimistoissa, joita on Vuoksenniskalla ja Imatralla. Alueen keskustoimisto on Lappeenrannassa, osoite Koulukatu 10. Toimistoissa tarkastetaan työhön otettavan henkilöllisyys ja täytetään henkilökortti. Sekatyöläisten palkka on 10-11 mk/tunti ja ammattimiesten 13-15 mk/tunti. (s. 125-127.)

Tiedustelukatsauksessa 24.6.1941 on raportoitu asiamiesten tekemistä havainnoista Suomen halki kulkiessaan. Neuvostoliittolaiset olivat keränneet tiedot Hankoon liikennöivissä junissa, niitä saattavilta suomalaisilta rautatieläisiltä.  Lähteistä on käytetty koodinimiä, tehtävänimikkeitä tai oikeita nimiä, kuten Lähde ”B” tai lähde ”Sts” Pasilan junavarikon veturinkuljettaja, lähteet ”J” ja ”B”. Tämä asiakirja on todellinen ”tarinatori”. 

- Linnoitustöihin on sijoitettu runsaasti väestöä, koska on annettu laki, jonka mukaan jokainen työkykyinen joutuu tekemään valtion töissä seitsemänpäiväisen viikon.

- Lähelle Kouvolaa rakennetaan neljättä puolustuslinjaa, molemmin puolin rataa kaivetaan panssarikaivantoja ja pystytetään nelirivistä piikkilankaestettä. Utin asemalta Viipuriin päin rakennetaan konekivääriasemien ketjua.

- Vainikkalan ja Simolan välille 276 km kohdalla on kolmen rivin tolppaesteiden jatkoksi lisätty kaksi riviä isoja kiviä. Samalle kohdalle rakennetaan teräsbetonista tykistöasemaa.

- Saksa ja Ruotsi auttavat linnoittamisessa, Saksa toimittaa rautaa ja aseistusta, ja Ruotsi rakentaa linnoitteita Pohjois-Suomessa. (s. 136-137.)

Leningradin tiedusteluosaston raportti Suomen sotavalmisteluista 27.6.1941:

- Suomi evakuoi siviiliväestöä raja-alueelta.

- Suomalaisten pääpuolustuslinja alkaa Simolan aseman itäpuolella. Siellä on piikkilankaesteitä ja niiden takana linnoitettuja kohteita. Piikkilankaesteitä lähestyviä voi tulittaa korkeammilta maastokohdilta.

- Simolan aseman jälkeen on vahvempi puolustusvyöhyke: viidessä rivissä kivitolppia, 5-6 m leveä ja 2 m syvä panssariestekaivanto, sitten piikkilankaesteet  ja niistä 50-100 m juoksuhautoja ja kk-asemia.  Joitakin kilometrejä Kouvolan suuntaan on puunrungoista rakennettuja panssariesteitä, panssariestekaivantoja ja 5-rivisiä piikkilankaesteitä. (s.139-141.)

Lopuksi poiminta kokonaan linnoitusaiheen ulkopuolelta XLII AK:n taistelukokemuksista 22.6.-22.7.1941 väliseltä ajalta pohjoiselta rintamalta, missä neuvostoliittolaisilla oli vastassaan sekä saksalaisia että suomalaisia joukkoja. Raportin johtopäätös kokemuksista kuvaa mielenkiintoisella tavalla neuvostoliittolaisten näkemystä suojeluskuntalaisista: 

”Saksalainen on verraten keskinkertainen vastustaja, joka perustaa kaikki toiveensa taistelutekniikkaan. Jos tekniikka pettää, elävä voima ei kestä kauankaan.”

”Suomalainen on taitava, häikäilemätön, kavala vastustaja, mutta hänen teknilliset välineensä ovat niukat. Hänen kestävyytensä johtuu suojeluskunta-aineksen vahvasta kerrostumasta. Tälle ainekselle on nimittäin uskottu santarmi- ja poliisitehtävät armeijassa.” (s. 185.)

OSMO KIMMO

E18 läpäisee Salpalinjan, tappiot yksi korsu!

E18 Hamina-Vaalimaa -sivusto  toi esiin eilen facebookissa, millä tavalla uuden moottoritien rakentaminen ja Salpalinja kohtaavat toisensa molempia mahdollisimman vähän vaurioittaen. Lähtökohtahan on, että jo suunnittelussa Salpalinjan tärkeys ja historiallinen merkitys muinaismuistona on otettu huomioon. Salpalinjan järeät rakenteet ovat olleet suunnittelijoiden tiedossa ja ne on merkitty suunnittelukarttoihin.

Salpalinjan 1940-41 rakennetun pääaseman osalta tie ja linnoitus leikkaavat Virolahdella ns. Saarasjärven liittymän kohdalla.  Suora lainaus YIT:n eilisesta postauksesta:

”Salpalinjan silta (S20) ylittää historiallisesti merkittävän Salpalinjan yhdellä aukolla ja näin näkymät sillan alla saadaan avariksi. Sillan (S20) ali kulkee uudelleen linjattu Salpapolku sekä rakennustöiden aiheuttaman katkeamisen vuoksi uudelleen rekonstruoitava panssarieste. Alikulku rakennetaan avarana niin, että se palvelee hyvin myös eläinalikulkuna.

Tien ja sillan rakentamisen vaatimalla alueella sijaitsevat panssariesteen kivet luetteloidaan ja merkitään ja niiden tarkka sijainti mitataan. Tämän jälkeen kivet siirretään työmaan tuntumassa olevaan välivarastoon. Rakennustöiden päätteeksi kivet asennetaan alkuperäisille paikoilleen. Panssarieste erikoisvalaistaan siltaan kiinnitettävillä valaisimilla.”

Näin tapahtuu, mutta valitettavasti tien alle niukasti jää  30 miehen järeä  majoituskorsu numero 67. Siinä on majoitustilojen lisäksi tähystyskupu ja pst-tykin suoja. Tiesuunnitelmassa korsu on merkitty tuhottavaksi. Ja siltä nyt näyttää, että puolustusvoimat saa tuon ikävän tehtävän, joka sinänsä on varmasti mielenkiintoinen ja kokemuksia antava! Korsun tähystyskupu irrotetaan ennen tuhoamista ja siirretään tässä jutussa jäljempänä mainittavaan ”monumenttiin”.

Mutta ei mitään niin huonoa, etteikö hyvääkin! Samanlainen korsu tielinjauksen reunassa vastakkaisella puolella tietä säilyy ja sen kunto jopa paranee.  Korsu on nyt veden vallassa, mutta tienrakentaja on luvannut avata viemäröinnin ja näin korsu 66 tulee uuden tien ja korsun välistä kulkevan Salpapolun uuden linjauksen myötä vaeltajien nähtäville myös sisältä.

Saarasjärven liittymästä lähtevä uusi yhdystie nykyiselle valtatie seitsemälle, mm. Bunkkerimuseolle, leikkaa kiviesteen. Kyseisessä kohdassa tien alle jäävät kivet siirretään muutaman kymmenen metrin päähän rakennettavan ja ainakin Salpalinjaan tutustujia palvelevan pysäköintialueen viereen, johon niistä rakennetaan vielä suunnittelematon ”monumentti”.  Siihen tulee kiinnitettäväksi muun muassa laatta tai laatat, johon tulevat näkyviin liittymän ylittävän sillan kaiteisiin tehtävän ja Salpalinjaa esittävän ”tilataidetyön” rahoittajat.

Edelleen rakentajan tulee kunnostaa ja entisöidä Salpapolulle osuvia kenttälinnoitteita. Uusi moottoritie antaa erinomaisen mahdollisuuden muutaman ennen metsän kätköissä olleen komean teräsbetonikorsun päivänvaloon tulolle Salpapolun uuden reitin myötä. Matkaa Bunkkerimuseollekaan ei ole polkua pitkin kuin parisen kilometriä.

Yleisjohtopäätöksenä voi sanoa, että  korsun 67 menetyksen vastapainoksi E18 tuo Salpalinjan edellä mainitussa paikassa jokaisen ao. tienkäyttäjän näkyviin tavalla, johon mikään muu tiedotustoiminta ei päivittäin pysty.  Kokonaisvaikutus on varmasti plusmerkkinen.

Salpalinjan kesällä 1944 rakennetut oikaisuasemat Vaalimaalla E18 läpäisee pallokorsujen välistä. Ainoastaan yksi pallokorsu, numero 1417, jää Häkälänjärven metsäautotien ja päätien leikkauskohdassa  niin lähelle tielinjausta, että se kuljetetaan kokonaisena nähtävyydeksi Virolahden Bunkkerimuseolle.

E18:lta Vaalimaalla erkanee uusi linjaus Lappeenrannan suuntaan. Sen varteen ajouran ulkopuolelle, mutta tieaukkoon jäävä pallokorsu numero 1423 säilyy paikallaan. Kuitenkin rakentajat poistavat korsun päältä maata sen verran, että sekin tulee ohikulkijoiden näkyviin muistuttamaan, että ko. kohdassakin oli varauduttu Suomen puolustamiseen.

Kaiken kaikkiaan Salpalinja korsua 67 lukuunottamatta selviää E18 tiestä pienin vaurioin ja jopa tulee entistä paremmin ohikulkijoiden nähtäville.  Salpalinjan paikalliset asiantuntijat Miehikkälässä ja Virolahdella ovat tehneet tässä kuluneen syksyn aikana yhteistyötä tienrakentajan edustajien kanssa hyvässä hengessä puolin ja toisin.

Huhujen ja vakoilun torjuntaa

Tässä sotahistoriaharrastaja ja sotahistoriatutkija Osmo Kimmon kirjoittamaa mielenkiintoista luettavaa. Tämä osa on irrotettu laajemmasta Miehikkälän sota-aikaa käsittelevästä kirjoituksesta. Talvisodan jälkeen Miehikkälän suunnan puolustuksesta vastasi 3.D, joka 11.8.1940 muutettiin prikaatikokoonpanoon,  3.Prikaatiksi (jatkosodan Sininen prikaati).

Välirauhan pysyvyydestä oli epävarmuutta monista syistä. Päämajan Linnoitustoimisto lähetti 7.9.1940 työmailleen huhujen levittämistä koskeneen kiertokirjeen. Siinä lainattiin Päämajan kirjettä: ”Nykyinen jännittynyt maailmantilanne on kaikkialla aikaansaanut huolestuneisuutta ja hermostuneisuutta. Niin meidänkin maassamme.”  ”Asiallisesti arvostellen juuri sotilashenkilöt, jotka tietävät, että esimerkiksi lkp:a koskevat huhut ovat tuulesta temmattuja, voivat parhaiten ympäristössään vaikuttaa harkitun ja maltillisen mielialan säilymiseen yhteiskuntamme keskuudessa.”

Linnoitustöihin osallistuvilta edellytettiin poliittista luotettavuutta ja hyvää kansalaiskuntoa. Useissa tapauksissa tämä tuli osoittaa nimismiehen tai poliisilaitoksen antamalla luotettavuustodistuksella. Työmailla esiintyi jonkun verran häiriköintiä. Työryhmästä erotetut saattoivat kiertää työryhmästä toiseen. Tämän takia alettiin ylläpitää luetteloita työryhmistä erotetuista.

Liikkuminen Miehikkälässä – kuten muuallakin rajan pinnassa, missä tehtiin linnoitustöitä - oli rajoitettua ja valvottua. Rajoitetulta alueelta pois tai sinne matkustaminen vaati erityisen matkustusluvan.  II AKE:n kirjelmässä 31.10.1940 todettiin: nk. sotilashallintoalue käsittää Viipurin läänissä kaikki kaupungit, kauppalat ja kunnat lukuun ottamatta Kouvolan kauppalaa, Valkealan, Suomeniemen ja Savitaipaleen kuntia. Matkustettaessa sotilashallintoalueelle vaaditaan yleensä kaikilta matkustavilta poliisiviranomaisen antama matkustuslupa.

Kaikilla paikallisilla asukkailla oli oltava henkilöllisyystodistus. Henkilö ei saanut liikkua oman poliisipiirin alueelta ilman ao. poliisiviranomaisen lupaa kieltoalueella olevaan toiseen poliisipiiriin.

Sisäasiainministeriön 14.6.1940 antaman päätöksen mukaisesti ylipäällikkö oli jo aikaisemmin kieltänyt ulkomaalaisia liikkumasta sotilashallintoalueella ilman Päämajan lupaa.

Itärajan linnoitustyöt kiinnostivat Neuvostoliittoa, joka monin tavoin pyrki selvittämään Salpa-aseman rakenteita. 3. Pr:n esikunnan käsky yleistarkastuksesta 14.8.1940 liittyi vakoilun estämiseen. Käskyssä painotettiin vartioinnin edelleen tehostamista. Etenkin syrjäteillä ja poluilla oli noudatettava väijymistaktiikkaa liikenteen valvonnassa. Vartio- ja partiomiehille, jotka saavat vakoilijan kiinni, oli luvassa ylimääräistä lomaa. Prikaatin alueella suoritettiin 17.8.1940 yleistarkastus. Tarkastuksen suorittivat prikaatin joukot yhteistoiminnassa valtiollisen poliisin kanssa.

Neuvostoliiton tiedustelutoiminta oli tuloksellista, mutta tiedot tuottivat pahan pettymyksen Neuvostoliiton johdolle. SNS:n (Suomi-Neuvostoliitto -seura) varaan suunniteltu sisäinen kumous ei edennyt. Itärajalle rakennettiin tehokkaasti uutta puolustuslinjaa. Talvisodan rauhanneuvotteluissa Moskovassa maaliskuussa 1940 Molotov vastasi Rytin linnoittamista koskevaan kysymykseen, että Suomi voi Neuvostoliiton puolesta linnoittaa rajansa kuten haluaa.

Elokuussa 1940 Molotov piti linnoittamista rauhansopimuksen vastaisena vihamielisenä tekona. Neuvostoliitossa ei ilmeisestikään uskottu, että Suomi pystyisi talvisodan menetysten jälkeen merkittävään linnoitustoimintaan. Suomalaisten maanpuolustustahto yllätti jälleen. Linnoitustyöt uudella itärajalla etenivät nopeasti ja osoittivat, että Suomi valmistautui aseelliseen vastarintaan. 

3. Prikaatin esikunta muistutti jälleen 17.9.1940 vakoiluvaarasta: Agenttitoiminta vihollisen taholta on havaittu vilkkaaksi ja sitä helpottavat tätä nykyä käynnissä olevat linnoitustyöt, joita suorittavia henkilöitä eivät paikkakuntalaisetkaan tunne. Myös siitä syystä, että vakoilijat on varustettu kaikilla asianmukaisilla (väärennetyillä) henkilöllisyystodistuksilla, vieläpä kaatuneilta sotilailta saaduilla sotilaspasseilla sekä puhuvat suomea, on heidän paljastamisensa yleensä vaikea tehtävä asevelvollisille varusmiehille. Että tulokset vartioinnista ovat sen mukaiset osoittaa mm. se, että aikaisemmin on 5. Prikaatin alueella pidätetty vakoilija, joka oli päässyt Luumäelle saakka ja 14.9. pidätettiin 3. Prikaatin alueella prikaatin esikunnan lähettyvillä vakoilija, joka siis oli päässyt pidätykseltä välttyen kulkemaan valtakunnan rajalta nelisenkymmentä kilometriä.

3. Prikaatin esikunnan vartio-ohjeissa 2.10.1940 todettiin vakoilijoiden varusteista: Vakoilijoilla, jotka on lähetetty Venäjältä Suomeen, on todettu useimmissa tapauksissa olleen seuraavat tavarat:

siviilipuku, jossa voi olla nykyisen valtakunnan rajan takaisten seutujen leimoja,

saappaat, varakengät repussa,

solmioita (kravatteja) kaksi, joista toinen repussa,

suomalainen kompassi,

kartta, tavallisesti kapealta alueelta,

repussa irtonaisena ja sekaisin: sokeria (isot palat), ruskeasta leivästä korppuja, suklaata joko tinapaperissa tai ilman, keksiä ja makkaraa, jossa ryppyinen pinta ja leikkauspinnassa suuria valkoisia rasvapaloja, makkaran täyteliha on punertavaa,

varusteissa on vierasperäinen haju (ryssän haju).

OSMO KIMMO

Salpalinjan miehitysjoukot kesällä 1944?

Salpalinja-museon syksyn 2015 luentosarjan viimeinen esitys ei antanut pienestä ennakkotoivosta huolimatta lisäaineksia pohtia, millä voimin Salpalinja olisi miehitetty kesällä 1944, jos tarve olisi vaatinut (muuten Pertti Huhtasen luento oli hyvä). Asia jää paremman tiedon puutteessa jossitteluksi, koska siihen tilanteeseen ei koskaan tultu. Mutta täytyy muistaa, että samalla tavalla kuin linnoittaminen on asioiden ennakointia, niin onhan linnoituksen olennaisesta osasta betonin ja teräksen ohella, siis käyttäjistä, pitänyt olla jonkinlainen suunnitelma! Tutkijoiden eteen paperia tai papereita ei ole vielä näemmä sattunut.

Kun Suomi satsasi huikeat panostukset itärajansa linnoitukseen, tuskin sodanjohto olisi tohtinut jättää Salpalinjan miehitystä sattuman varaan. Vai luotettiinko vain sodanjohtoon, että se pystyy vetäytymisen hoitamaan niin johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti, että linnoitettu puolustusasema saadaan miehitetyksi taistelukykyisillä joukoilla?

Tähän mennessä tiedossahan on, että välirauhan aikana valmistellut ja jatkosodan alla suojajoukkoina perustetut linnoituspataljoonat ja erilliset linnoituskomppaniat oli kotiutettu Virolahden (LinP4) Miehikkälän (LinP3) ja Luumäen (LinP5) pataljoonia lukuunottamatta jo vuosina 1941 ja 1942. Kyseiset jäljellä olevat linnoituspataljoonat taistelivat kyllä Karjalan kannaksella, mutta kuluneina ja hajallaan eriasteisina alistettuina joukkoina. Niitä tuskin olisi saatu kesken vetäytymisen koottua Salpalinjan runkomiehitykseksi.

Ehkä em. linnoituspataljoonista olisi kumminkin pystytty irrottamaan edes jonkinlainen määrä linnoituskouluttajia. Mitkä tahansa joukot heitettynä puolustamaan Salpalinjaa olisivat ehdottomasti tarvinneet perehdytyksen linnoituslaitteiden käyttöön!

Edelliseen liittyen elokuun puolivälissä 1944 käskettiin muodostaa aiemmin kesäkuussa linnoitustöihin II luokan nostomiehistä perustetuista noin 200 miehen työkomppanioista Salpalinjaan runkomiehitysosastoja. Olisivatko ne sitten ehtineet akuuttiin paineeseen, on kysymys vailla vastausta. Näitä työkomppanioita ehdittiin perustaa 28 kappaletta.

Mannerheimin tiedetään kesäkuussa –44 pyytäneen Saksasta kuutta divisioonaa miehittämään Salpa-asemaa Suomenlahden ja Saimaan välillä. Niitä ei saatu. Jo ylipäällikön pyyntö viitannee siihen, että hänellä ei ollut asiaan valmista ratkaisua. http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/10/pekka-visurin-huomioita-jatkosodan.html

Lisäksi tiedetään, että Kotijoukkojen esikunta sai läpimurron Karjalan kannaksella tapahduttua valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti! Muuta tästä asiasta ei tiedetäkään. Milloin ja missä laajuudessa näistä ”vanhoista ukoista” olisi saatu kasaan puolustuskykyinen joukko, on myös vailla vastausta. Osalla heistä, ainakaan vanhimmilla ikäluokilla, ei ole voinut olla minkäänlaista asekoulutusta (kun ei sitä järjestetty järjestelmällisesti Suomessa kuin vasta vapaussodan jälkeen), osalla saattoi olla sotakokemusta vapaussodasta, ehkä talvisodastakin.

http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2011/11/miehitys-1944-vanhoilla-ukoilla.html

Mannerheimillä oli reservit tulessa. Pohjoisesta olisi kenties vielä joitakin joukkoja voitu irrottaa Karjalan kannaksen jatkeelle Salpalinjaan. En osaa arvioida minkä verran ja miten olisivat paikalle ehtineet. Pitää muistaa, että Laatokan Karjalassa oli menossa myös massiivinen NL:n suurhyökkäys. Salpalinja olisi tarvinnut puolustajansa myös tuolla korkeudella.

Saksasta apuun saatu 122. Div taisteli Viipurinlahdella. Miehikkäläläisen jo edesmenneen sotaveteraanin Tapani Lahden kirjallisissa muisteluissa puhutaan, että tuon divisioonan yksi rykmentti oli reservissä Miehikkälässä, keskuspaikkana entinen Kalliokosken lasitehdas. Jos se oli vielä heinäkuussa Miehikkälässä, siitä olisi tietysti ollut apua, mutta vain osaan Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välistä kannasta. Em. tietoa en ole tarkistanut.

Miehikkälän Salpalinja-museon museotutkija Armi Oinonen piti eilisessä Salpavaeltajat-ryhmän facebook-postauksessaan tässä puhuttua Salpalinjan miehityskysymyksen selvittelyä mielenkiintoisena aiheena. Hän tosin hieman epäuskoisena totesi: ”Se, että Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu, ei tunnu innostavan sotahistorioitsijoita tarttumaan ylipäätään Salpalinjan tutkimiseen!”

Ymmärsin, että Salpalinja-museo yrittää saada jonkun tutkimaan tai ainakin pohdiskelemaan aihetta ja houkutella hänet kertomaan ajatuksistaan jollakin Salpalinja-museon yleisöluennolla. Hyvä niin! Jäämme siltä osin odotuskannalle.

Tähän lopuksi huomio syksyn Salpalinja-museon ja sitä ennen elokuussa Virolahden bunkkerimuseon yleisöluentojen suosiosta. Sotahistoria vetää pitkienkien matkojen päästä kymmenittäin innostuneita ihmisiä kuuntelemaan erilaisiä näkemyksiä ja näkökulmia. Eilenkin noin 70-henkisessä kuulijakunnassa oli ainakin minulle noin puolet tuntemattomia ihmisiä. Hyvä. Siinä samalla, kun he saavat täyttymystä kiinnostukselleen, saamme me paikallisetkin!

Salpavaellus 2015 saa osanottajilta kiitosta

Reserviläisliitto kruununa hyvin tehdylle työlle Salpavaellus 2015 suojelijana toteutti vielä palautekyselyn tapahtuman osanottajille. Kysely tehtiin syyskuun lopussa. Palautteen anti täyttää siltä osin odotukset, että virheitä ja korjattavaa osattiin odottaa, mutta määrän pienuus yllätti. Sitäkin suurempi yllätys oli osanottajien vuolas kiitos tapahtumasta ja sen järjestelyistä.

Julkaisen tässä laatimani yhteenvedon kyselytutkimuksen tuloksista. Salpavaellus-sivuston uutisesta  http://www.salpavaellus.net/4902-2/ löytyy linkki myös kaikkiin vastauksiin.

Kyselylomake lähetettiin 103 sähköpostiosoitteeseen. Osoitteet oli poimittu vaellukselle netissä ilmoittautuneista, kaikki jotka olivat järjestäjien tiedossa. Samasta sp-osoitteesta saattoi ilmoittautua ryhmä tai useampia vaeltajia. On oletettavaa ja tulkittavissa, että edellä ryhmiin kuuluneiden ja samalla ilmoittaumisella ilmoitettujen vaeltajien mielipiteet heijastuvat joukon koonneen ja ilmoittaneen henkilön vastauksissa.

Vaellukselle osallistui 226 henkeä, joista siis vajaat puolet oli suoraan tavoitettavissa sähköpostilla.

Vastauksia tuli 72 kappaletta; yksi vastaaja vastasi kolmesti, kaksi kahdesti, jolloin vastanneita oli 68 eri henkilöitä. Edellä mainittuja ”tuplavastauksia” ei ole poistettu tuloksista.

Vastausprosentti on siten noin 66 %, eli kaksi kolmesta vastasi. Yksi vastaus 72:sta vastaa mielipiteenä noin 1,4 prosenttia.

Vaelluksen koko osanottajamäärästä palauteta antoi jokseenkin tasan 30 prosenttia.

Kaikkien kertaalleen vastanneiden kesken arvottiin yksi lahjakortti, jolla kaksi henkeä voi osallistua Salpavaellukselle 2016 voittajan haluamalle reitille. Lahjakortti kattaa reitin osallistumismaksut siis kahdelle hengelle.

Lahjakortti arvottiin 25.10.2015 Virolahdella RUK-opastuksen yhteydessä. Virallisena valvojana ja arvannostajana  oli Salpalinja-opas, eläkkeellä oleva ylikonstaapeli Kauko Tykkyläinen Haminasta. Lahjakortin voitti Panu Pohjola Helsingistä. Hän osallistui Rantatien linjat –reitille.

Salpavaellus kiittää lämpimästi kaikkia kyselyyn vastanneita. Olitte suureksi avuksi.

Vastanneista naisia oli 27 ja miehiä 73 prosenttia. Vastanneista 65 prosenttia oli yli 50-vuotiaita, yli kuusikymppisten osuus vastanneista oli 30 prosenttia. Alle kolmekymppisiä vastanneista oli yhdeksän prosenttia. Palautetta antaneista kolmannes kuului Reserviläisliittoon; heidän suuri aktiivisuus voi osin johtua kyselyn toimeenpanijasta. RUL:n jäseniä vastanneista oli seitsemän prosenttia. Muita taustaryhmiä ei kyselyssä eritelty.

Kun kysyttiin vastanneiden alueellista sijaintia, niin 49:stä tähän kohtaan vastanneista kolmannes kertoi olevansa Kymenlaaksosta. Uudeltamaalta Helsinki mukaan lukien vastasi yli 28 prosenttia kaikista. Palautteen mukaan Salpavaellukselle osallistuu tasaisesti väkeä myös Päijät-Hämeestä ja Pirkanmaalta. Varsinais-Suomesta osallistui Salpavaellukselle tämän perusteella yhtä paljon väkeä kuin Etelä-Karjalasta, kuutisen prosenttia kummastakin maakunnasta.

Palautetta annettiin jotakuinkin samassa suhteessa kaikilta reiteiltä kuin niissä oli osanottajia.

Kun kysyttiin syitä lähteä Salpavaellukselle, niin ylivoimaiset kaksi asiaa olivat historia ja maanpuolustus, ehkä sanalla sanoen maanpuolustushistoria.

Tietoa netissä riittävästi

Vaeltajat olivat saaneet tiedon tapahtumasta hyvin monesta lähteestä. Monet olivat seuranneet tapahtuman tiedotusta pitkään ja päättäneet vihdoin osallistua. Hyvin moni oli kuullut asiasta tuttaviltaan. Tiedotuskanavista maanpuolustuslehdet, facebook ja erityisesti vaelluksen omat nettisivut olivat pääasiallisesti tiedon lähteenä. Myös suojelijavuorossa olleen Reserviläisliiton tiedotustoiminta jäsenilleen sai vaeltajia ilahduttavasti liikkeelle. On ymmärrettävää, että vastaajista ei kukaan moittinut tiedon puutetta, kun olivat vaellukselle kerran tiensä löytäneet.

Vuoden 2014 vaellukseen valmistuneet tapahtuman omat nettisivut www.salpavaellus.net saivat kaikilta vastaajilta kiitosta. Niitä pidettiin selkeinä ja ne antoivat riittävästi ennakkotietoa tapahtumasta ja sen kulusta.

Myös nettisivujen kautta tapahtuvaan ilmoittautumisjärjestelmään oltiin hyvin tyytyväisiä. Se koettiin toimivaksi. Ainut pieni ongelma, joka on ollut järjestäjien tiedossa, on se että aivan kaikki ilmoittautuneet eivät saaneet automaattista kuittausviestiä ilmoittautumisen perille tulosta. Tähän todennäköinen syy on ilmoittautujan oman tietokoneen tai laitteen tietoturva, vaelluksen automaattiselle viestille liian tiukka palomuuri. Salpavaelluksen päässä ei tiedetä, kenelle viesti on mennyt kenelle ei, siksi sivujen ilmoittautumisohjeessa on ongelmatilanteissa kehotus ottaa rohkeasti yhteys ao.reittipäällikköön joko sähköpostilla tai puhelimitse.

Oppaat saivat tunnustusta

Salpavaelluksen oppaisiin oltiin ilahduttavan tyytyväisiä. Peräti kolmannes antoi arvosanaksi kympin, liki 40 prosenttia ysin ja liki 20 prosenttia kasin. Kolme vastausta 70:stä oli numerona ala-arvoisia ja ne saattavat heijastaa tyytymättömyyttä yksinkertaisesti oppaan ”pärstäkertoimeen”, mikä sekin on täysin inhimillistä; kaikki eivät voi miellyttää kaikkia, eikä opaskaan aina tiedä kaikkea. Kaikkien oppaiden keskiarvo oli 8,7 asteikolla 1-10.

Salpavaellus on retki luonnossa, kenttäoloissa. Sen vaeltajat ovat varsin hyvin ymmärtäneet. Kun kysyttiin majoitustukikohtien, telttaleirien, saunojen ja käymälöiden tason riittävyyttä osanottajien tarpeisiin, keskiarvoksi tuli 8,5; vain neljä vastaajaa piti huoltoinfraa alle kuutosen arvoisena.

Ruokajärjestelyihin oltiin myös varsin tyytyväisiä. Kolme neljästä vastaajasta piti niitä kiitettävinä, keskiarvo oli 8,9. Kaksi vastaaja piti ruokahuoltoa täysin onnettomana. Järjestäjät tiesivät itsekin, että yhdessä tilanteessa osa iltapala-aineksista pääsi loppumaan, koska annosteluohje oli jäänyt antamatta; puute korjattiin nopeasti loihtimalla korvaavaa syömistä herkkujen tilalle. Yhden kerran kahvikuppeja jouduttiin yhdellä reitillä odottamaan. Yksi hyvä ehdotuskin tuli. Se oli, että maastossa kertakäyttöastioista ruokailtaessa tarjotin auttaisi asiaa paljon ja saattaisi jopa nopeuttaa ruokajonon etenemistä.

Reitit sopivia, helppoja

Kysyttäessä reittien pituuden sopivuutta valtaenimmistö piti niitä kutakin sopivan mittaisina. Muutamat olisivat kävelleet ja halunneet kuntoilla enemmänkin. Toisaalta taas kiitettiin patikointiosuuksien jaksotuksia. Samoin reitin fyysinen rasittavuus koettiin suurimmalta osin sopivana, jos kohta helppouskin sai varsin suurta kannatusta. Liian rankkana ei reittejä pitänyt kukaan.

Salpa-aseman erityispiirre, linjamaisuus on pakottanut järjestäjät uutta nähtävää tarjotakseen käyttämään yhä enemmän linja-autokuljetuksia. Tätä eivät vaeltajat pitäneet häiritsevänä, varsinkin kun he ymmärsivät viimeistään matkan aikana, mistä siirtokuljetukset johtuivat; näin nähtiin ja saatiin linnoituksesta enemmän irti. Ylipäätään vaelluksen kuljetusjärjestelyjä pidettiin toimivina ja hyvin suunniteltuina.

Kuljetuksiin liittyen tuli muutama huomio odottelusta. Osalla odottelua luotiin porrastusta, joka sujuvoitti toimintoja muualla. Järjestäjien virhe oli se, että kaikki oppaat eivät huomanneet käyttää hiljaista hetkeä hyväkseen ja tyhjentää tietovarastoaan Salpalinjasta odottelun ratoksi.

Kiitosta ja korjattavaa

Kyselyssä annettiin mahdollisuus vielä antaa vapaamuotoisesti palautetta tapahtumasta ja tehdä kehittämisehdotuksia. Tätä käytettiin runsaasti hyväksi. Suurin osa kommenteista oli myönteisiä, jopa kiittäviä. Mutta myös muutamia epäkohtia ja varmasti ihan aiheesta tuli esiin. Osa niistä on helposti korjattavia ja parannettavia, kuten esimerkiksi naisten saunavuorolle naispuolinen saunamajuri!

Jonkinlaista suuripiirteistä reittikarttaa on Salpavaellukselle kaivattu alusta asti, niin nytkin. Se tämänkin kyselyn mukaan auttaisi vaeltajaa hahmottamaan paremmin, missä kulloinkin ollaan menossa. Vuosien saatossa reiteillä on hyvin vaihtelevasti reittikarttoja jaettu osanottajille. Niiden piirtäminen reittiaikataulujen tueksi on yksinkertaisesti vain jäänyt tekemättä. Saatu palaute edistänee tämänkin yksityiskohdan korjaamista.

Palautetutkimuksessa ei tarkoituksella kysytty osanottajien mielipiteitä vaelluksen osanottomaksuista, tapahtuman hinta-laatu suhteesta. Ajatus oli, että jos siinä on epäsuhtaa, asia tulee varmasti esille kyselyn avoin palaute –kohdassa. Kukaan ei kajonnut vaelluksen hintaan! Vuoden 2016 osalta reittimaksut pysyvat ennallaan, lyhimmällä reitillä jopa vähän laskee.

Palautteesta iso apu

Palautekyselyyn vastanneiden määrä on hyvä. Alussa viitattiin jo siihen osaan vaeltajia, jotka on ilmoitettu tapahtumaan osana ryhmää. Entä mitä mieltä tapahtumasta on se kolmannes, joka ei tarjottuun sähköpostikyselyyn reagoinnut? Vaellusjärjestäjät mieluusti tulkitsevat, että yleensä kielteiset asiat ja selvät puutteet saavat ihmiset tarttumaan palautemahdollisuuteen, antamaan kritiikkiä. Kun näin ei tapahtunut, Salpavaellus ymmärtää hiljaisuuden hyväksi merkiksi; heidän osaltaan ei siis ainakaan isoon rutinaan ole ollut aihetta.

Kaiken kaikkiaan palautekysely antoi Salpavaelluksen järjestäjille tärkeää tietoa siitä, mikä tapahtumassa sujuu ja mikä ei. Kiitokset ja myönteinen palaute antaa vaelluksen tekijöille voimia jatkaa vapaaehtoista maanpuolustustyötä Salpavaelluksen kautta. Ja taas kommentit ja esitykset parannettavista  asiakohdista ovat perusteltuja ja hyvin tervetulleita, koska järjestäjät työn ja touhun keskellä eivät itse kaikkea näe ja hoksaa. Siksi tämä kysely haluttiinkin toimeenpanna, jotta sitä kautta tulevina vuosina osanottajille pystyttäisiin tarjoamaan entistä mielenkiintoisempi ja nautittavampi Salpavaellus.

Salpavaelluksen oppaiden ja järjestelyorganisaation kesken on aiemmin syksyllä jo ennen tätä kyselyä pidetty palautepalaveri ja siinä johto ja oppaat itse ovat olleet opastukseen ja muuhun tekemiseensä huomattavan paljon kriittisempiä kuin osanottajat. Parannettavaa löytyi ja se on tulevien vaeltajien osalta pelkästään positiivista.

Salpavaellus kiittää vuoden 2015 vaelluksen suojelijaa Reserviläisliittoa tämän palautekyselyn käytännön toteutuksesta ja samalla kaikesta muusta erinomaisesta tuesta, jota liitto tapahtuman hyväksi vuoden aikana teki!

Karjalan linnoitusalue Pietarin suojana

Suomalaisten eteneminen jatkosodassa Karjalan kannaksella syyskesästä 1941 pysäytettiin ylipäällikkö Mannerheimin tahdosta Valkeasaaren, Ohdan ja Lempaalanjärven  tasalle. Ratkaisua on yleisesti pidetty edullisten puolustusasemien saamisena ja rintamalinjojen oikaisuna. Vanhalle mutkikkaalle Tarton rauhan rajalle jääminen olisi vaikeuttanut puolustuksen järjestämistä.

  

Minulle selvisi eilen Miehikkälän Salpalinja-museolla, että pidemmälle suomalaisilla ei olisi ollutkaan ihan helposti asiaa. Rintama pysäytettiin aivan Leningradia (nyk. Pietari) suojaamaan rakennetun hyvin vahvan linnoitettun alueen eteen. Lähimmillään Neuvostoliiton järeät bunkkerit olivat 200 metrin päässä ja yleisestikin vain parin kilometrin etäisyydellä suomalaisista.

Kun saksalaiset vaativat toistuvasti Suomelta linnoitetun alueen murtamista, tähän haluton Mannerheim vetosi muun muassa siihen, että Suomella ei ollut siihen sopivaa kalustoakaan tarpeeksi.

Jälkiviisaasti tietysti voi kysyä, mitä edullista oli pysäyttää hyökkäys Valkeasaaressa avoimeen linnoituskelvottomaan maastoon tarjottimelle parin kilometrin päässä sijaitsevista Merituitun linnoitetuista asemista? Mutta nyt en enää kysy, kun en siihen eilenkään vastausta saanut (ei kuulunut esitelmän aiheeseen).

Karjalan linnoitusalueen toi eilen esiin Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti, FT Jukka Kulomaa. Hän valaisi luennossaan meillä vähän tunnettua Karjalan linnoitusaluetta. Sitä alettiin rakentaa nykyisen Pietarin suojaksi 1928. Se oli pohjoisin linnoitettu alue Neuvostoliiton Mustaltamerelta Suomenlahdelle ulottuneessa länttä vastaan 1928 – 1939  rakennetussa linnoitusalueiden ketjussa.

Karjalan linnoitusalueen päälinja alkoi Suomenlahden rannasta Siestarjoen tasalta ja kulki varsin suoraviivaisesti Ohtan ja Lempaalan kautta Laatokkaan saakka. Lähimmillään linnoitus oli 30 kilometrin päässä silloisesta Leningradista. Pituutta linnoituksella oli 80 kilometriä.

Päälinnoitusvyöhykkeen edessä rajan pinnassa oli pääosin kenttälinnoitettu etummainen puolustusvyöhyke, jonka läpäisemisessä, kuten tiedetään, suomalaisilla ei ollut suurempia ongelmia.

Karjalan linnoitusalueeksi kutsutun linnoituksen puolustus nojasi 1920-30 –lukujen tyypilliseen tapaan konekivääreihin. Tuolle 80 kilometrin matkalle rakennettiin 177 konekivääribunkkeria, joissa yhdessä saattoi olla jopa viisi kk-asemaa. Kaikkiaan noissa bunkkereissa (suomalaiset vastaavat kestolaitteet ovat nimeltään teräsbetonikorsuja) oli tuliasemat 600 konekiväärille! Vertailun vuoksi Salpalinjaan tehtiin 295 kestolinnoitettua tuliasemaa konekivääreille.

Tykkibunkkereita Karjalan linnoitusalueella oli vain viisi kappaletta ja muita linnoituslaitteita valelaitteet mukaan lukien 33 kappaletta. Huomioitava on, että erillisiä majoitusbunkkereita ei rakennettu lainkaan; isoimmissa laitteissa oli tosin myös majoitustiloja.

Betonibunkkereiden seinä- ja kattovahvuudet eivät juuri poikenneet Mannerheim-linjan teräsbetonikorsuista. Venäläisten kestolaitteiden seinät olivat paksuudeltaan 1,5 metriä ja katot yhden metrin. Kun suomalaiset käyttivät jo Mannerheim-linjassa sivustatulta ja siipimuureja ja suojasivat muutenkin korsurakenteet maan sisään, olivat NL:n bunkkerit Kulomaan esittämien kuvien perusteella ampuma-aukkojen korkeudelta maanpinnan päällä. Siksi seinät olivat selkeästi kattoa paksummat. Siipimuureja eivät venäläiset tehneet.

Mainittakoon, että Salpalinjan 1. lujuusluokan korsujen kattovahvuus Mannerheim-linjan talvisota-kokemusten perusteella nostettiin 2,1 metriin teräsbetonia.

Karjalan linnoitusalue ei ollut yhtenäinen ”Kiinan muuri, niin kuin esitelmöitsijä ilmaisi, vaan siinä oli erityisesti soilla ja muuten vaikeakulkuisilla alueilla jopa 5-6 kilometrin aukkoja.

Syksyllä 1941 Karjalan linnoitusalue oli vielä varsin heikko. Sieltä puuttuivat panssariesteet ja piikkilankaesteet. Aseita, lähinnä siis konekiväärejä ei ollut kaikkiin laitteisiin eikä oikein miehiäkään. Myöhemmin puutteet poistuivat ja Leningradin sisempiin linnoitusvyöhykkeisiin tehtiin panssareita vastaan ihmistyövoimalla kaivantoesteitä, venäläisille tyypilliseen tapaan.

Aluksi Karjalan linnoitusalueelle perustettiin 12 kk-pataljoonaa ja kaksi kk-komppaniaa. Ne eivät olleet suuren suuria, koska syyskuussa 1941 niissä vahvuus oli noin 4600 henkeä. Vuonna 1944 linnoitusjoukkoja oli jo 12 200 miestä (henkilövahvuus). Kun puna-armeijasta puhutaan, mieslukuun sisältyy tietysti myös naisia! 

Jukka Kulomaan mukaan suomalaisten kannalta linnoitusalueen murtamiseen otollisin hetki olisi ollut juuri silloin, kun suomalaiset sen eteen etenivät. Mutta kuten sanottu, Mannerheim ei sitä edes halunnut.

Ja vielä tähän loppuun Kulomaan hyvän esityksen yksi asiatieto. Neuvostoliiton asevoimien doktriinissa linnoitus on vasta toissijaisesti puolustautumista varten. Ensisijaisesti linnoitus palvelee aina hyökkäystä! Tämä voisi selittää sen, miksi NL vaati vielä 1945 Salpalinjan tuhoamista. Meille suomalaisille Salpalinja on puolustuslinnoitus, eikä se uhkaa eikä voi uhata ketään. Neuvostoliitto näki ja kai Venäjä näkee vieläkin sen oman ajattelunsa mukaisesti selvänä hyökkäysrakennelmana!