Mistä joukot Salpalinjalle? osa 1

Mistä joukot Salpalinjalle, jos VKT-linja olisi murtunut? Osmo Kimmo on tutkinut sota-arkistoja ja koonnut johdonmukaisen kirjoituksen nyky-Salpalinjalla paljon esitettyyn otsikon kysymykseen. Julkaisen Osmon kirjoituksen kolmessa osassa.Tässä ensimmäisessä hän rakentaa perusteita tuleviin ajatuksiinsa.

VT-asema oli murtunut yllättävän nopeasti 14.6.1944 ja joukot vetäytyivät viivyttäen VKT-linjalle. Kannaksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Oesch antoi 17.6.1944 käskyn joukkojen ryhmittäytymisestä puolustukseen VKT-linjalle 20.6.1944 mennessä. VKT-linjan pitävyydestä oli epävarmuutta, kun paremmin varustettu VT-linjakin oli menetetty.

IV AK vastasi Länsi-Kannaksen puolustuksesta ja III AK Itä-Kannaksesta. IV AK:n lohkolle tuli puolustukseen 6 divisioonaa ja 3 prikaatia. Asemien eteen piti jättää vahvat taisteluetuvartiot ajan voittamiseksi taisteluasemien lujittamista varten.

Lisäksi tärkeimmille suunnille määrättiin runkomiehitykseksi linnoituspataljoonien 4 ja 5 osia. (Näin kolmesta jäljellä olevasta linnoituspataljoonasta kahta käytettiin alkuperäisen tehtävänsä mukaisesti linnoitettujen puolustusasemien runkomiehitykseen. Lin.P 3, se kolmas jäljellä oleva linnoituspataljoona, kuului III Armeijakuntaan ja koottiin 16.6. Taipaleen kannaksen vahvistukseksi.) IV AK:n lohkon piti olla kaikilta osiltaan lujasti miehitetty 20.6.1944 kello kuuteen mennessä.

Viipuri menetettiin 20.6. ja näin VKT-linjaan syntyi murtuma, mutta uusi puolustuslinja vakiinnutettiin Viipurin länsipuolelle. Oesch oli jo Viipurin taistelun alettua nostanut reservien valmiutta ja määrännyt vielä samana päivänä Panssaridivisioonan siirtymään uhanalaisen rintaman taakse Suur-Merijoelle.

Kannaksen joukkojen komentaja jakoi Päämajan määräyksestä Vuoksen länsipuolen joukot kahdeksi armeijakunnaksi 20.6. Oikealle tuli kenraalimajuri Svenssonin V AK (17.D, 10.D, Ps.D, Rv.Pr, 20.Pr) ja vasemmalle Laatikaisen IV AK ( 18.D, 4.D, 3.D, 3.Pr.), Vuoksen suunta jäi III AK:lle (15.D, 2.D, 19.Pr.). Rintamavastuu siirtyi oikealla lohkolla V AK:n komentajalle 22.6.

Päämajan käsky Vuoksen länsipuolen joukkojen jakamisesta kahdeksi armeijakunnaksi oli osuva vastatoimi hyökkääjän suunnitelmille. Ohto Mannisen mukaan (Jatkosodan pikkujättiläinen s. 835 – 843) Leningradin Rintaman hyökkäyssuunnitelmassa 21.6.1944 olisivat 21.A ja 59.A hyökänneet Viipurin valtauksen jälkeen länteen, 21.A rannikolla ja 59.A Lappeenranta-Kouvola suunnassa tavoitteena ensin Virolahti-Imatra -tasa ja sitten Kymijoki. 23.A:n tehtävänä olisi ollut hyökätä Laatokan länsipuolitse Aunuksen kannaksella taistelevien joukkojemme selustaan.

Jokaista NL:n hyökkäävää armeijaa vastassa olisi ollut suomalainen armeijakunta, V AK rannikolla, IV AK Kivijärven ja Vuoksen yläjuoksun välillä sekä III AK siitä Laatokalle.

Ylipäällikkö oli jo 15.6.1944 antanut käskyn Salpalinjan saattamisesta taistelukuntoon ja linnoitusrakennusjoukot keskitettiin Salpalinjan kunnostus- ja parannustehtäviin.

Päämajan operatiivinen johto hahmotteli suunnitelmia VKT-linjan murtumisen varalle (Jatkosodan historia, osa 4, s. 396-398). Suunnitelman mukaan Kannaksen joukkojen oikealla siivellä taisteleva V AK vetäytyisi Suomenlahden ja Kivijärven väliselle Salpalinjan osalle. Keskikannaksella taisteleva IV AK vetäytyisi linjalle Kivijärvi-Saimaa-Vuoksen yläjuoksu. Sen sijaan III AK täytyisi pitää asemat Vuoksen alajuoksun varrella Laatokan pohjoispuolella taistelevien suomalaisten joukkojen selustan turvaamiseksi. 

Suunnitelman ongelmana oli Kannaksella taistelevien suomalaisjoukkojen rintaman piteneminen siinä määrin, että käytettävissä olevien voimien riittävyys oli kyseenalaista.

Suomen vaihtoehdot olivat vähissä. Parhaassa tapauksessa kyettiin puolustamaan VKT-linjaa tai sen murtuessa toteuttamaan vetäytymissuunnitelma, mihin ilman lisävoimia sisältyi riski.

On selvää, että kuvattu vetäytymissuunnitelma ei ollut kestävä ratkaisu vaan osavaihe vetäytymisessä, joka täytyi synkronoida Laatokan pohjoispuolella taistelevien joukkojen vetäytymiseen.

Suomalaisten vetäytyminen Syväriltä alkoi 17.6. Heinrichs pyysi Mannerheimin valtuuttamana Erfurthin kautta lisää sotilaallista apua, 6 divisioonaa, joita ei luvattu.

Tukholman kautta tiedustellut Neuvostoliiton rauhanehdot olivat edelleen ehdoton antautuminen. Taistelu jatkui.

... juttu jatkuu                                                                                   OSMO KIMMO