Huhujen ja vakoilun torjuntaa

Tässä sotahistoriaharrastaja ja sotahistoriatutkija Osmo Kimmon kirjoittamaa mielenkiintoista luettavaa. Tämä osa on irrotettu laajemmasta Miehikkälän sota-aikaa käsittelevästä kirjoituksesta. Talvisodan jälkeen Miehikkälän suunnan puolustuksesta vastasi 3.D, joka 11.8.1940 muutettiin prikaatikokoonpanoon,  3.Prikaatiksi (jatkosodan Sininen prikaati).

Välirauhan pysyvyydestä oli epävarmuutta monista syistä. Päämajan Linnoitustoimisto lähetti 7.9.1940 työmailleen huhujen levittämistä koskeneen kiertokirjeen. Siinä lainattiin Päämajan kirjettä: ”Nykyinen jännittynyt maailmantilanne on kaikkialla aikaansaanut huolestuneisuutta ja hermostuneisuutta. Niin meidänkin maassamme.”  ”Asiallisesti arvostellen juuri sotilashenkilöt, jotka tietävät, että esimerkiksi lkp:a koskevat huhut ovat tuulesta temmattuja, voivat parhaiten ympäristössään vaikuttaa harkitun ja maltillisen mielialan säilymiseen yhteiskuntamme keskuudessa.”

Linnoitustöihin osallistuvilta edellytettiin poliittista luotettavuutta ja hyvää kansalaiskuntoa. Useissa tapauksissa tämä tuli osoittaa nimismiehen tai poliisilaitoksen antamalla luotettavuustodistuksella. Työmailla esiintyi jonkun verran häiriköintiä. Työryhmästä erotetut saattoivat kiertää työryhmästä toiseen. Tämän takia alettiin ylläpitää luetteloita työryhmistä erotetuista.

Liikkuminen Miehikkälässä – kuten muuallakin rajan pinnassa, missä tehtiin linnoitustöitä - oli rajoitettua ja valvottua. Rajoitetulta alueelta pois tai sinne matkustaminen vaati erityisen matkustusluvan.  II AKE:n kirjelmässä 31.10.1940 todettiin: nk. sotilashallintoalue käsittää Viipurin läänissä kaikki kaupungit, kauppalat ja kunnat lukuun ottamatta Kouvolan kauppalaa, Valkealan, Suomeniemen ja Savitaipaleen kuntia. Matkustettaessa sotilashallintoalueelle vaaditaan yleensä kaikilta matkustavilta poliisiviranomaisen antama matkustuslupa.

Kaikilla paikallisilla asukkailla oli oltava henkilöllisyystodistus. Henkilö ei saanut liikkua oman poliisipiirin alueelta ilman ao. poliisiviranomaisen lupaa kieltoalueella olevaan toiseen poliisipiiriin.

Sisäasiainministeriön 14.6.1940 antaman päätöksen mukaisesti ylipäällikkö oli jo aikaisemmin kieltänyt ulkomaalaisia liikkumasta sotilashallintoalueella ilman Päämajan lupaa.

Itärajan linnoitustyöt kiinnostivat Neuvostoliittoa, joka monin tavoin pyrki selvittämään Salpa-aseman rakenteita. 3. Pr:n esikunnan käsky yleistarkastuksesta 14.8.1940 liittyi vakoilun estämiseen. Käskyssä painotettiin vartioinnin edelleen tehostamista. Etenkin syrjäteillä ja poluilla oli noudatettava väijymistaktiikkaa liikenteen valvonnassa. Vartio- ja partiomiehille, jotka saavat vakoilijan kiinni, oli luvassa ylimääräistä lomaa. Prikaatin alueella suoritettiin 17.8.1940 yleistarkastus. Tarkastuksen suorittivat prikaatin joukot yhteistoiminnassa valtiollisen poliisin kanssa.

Neuvostoliiton tiedustelutoiminta oli tuloksellista, mutta tiedot tuottivat pahan pettymyksen Neuvostoliiton johdolle. SNS:n (Suomi-Neuvostoliitto -seura) varaan suunniteltu sisäinen kumous ei edennyt. Itärajalle rakennettiin tehokkaasti uutta puolustuslinjaa. Talvisodan rauhanneuvotteluissa Moskovassa maaliskuussa 1940 Molotov vastasi Rytin linnoittamista koskevaan kysymykseen, että Suomi voi Neuvostoliiton puolesta linnoittaa rajansa kuten haluaa.

Elokuussa 1940 Molotov piti linnoittamista rauhansopimuksen vastaisena vihamielisenä tekona. Neuvostoliitossa ei ilmeisestikään uskottu, että Suomi pystyisi talvisodan menetysten jälkeen merkittävään linnoitustoimintaan. Suomalaisten maanpuolustustahto yllätti jälleen. Linnoitustyöt uudella itärajalla etenivät nopeasti ja osoittivat, että Suomi valmistautui aseelliseen vastarintaan. 

3. Prikaatin esikunta muistutti jälleen 17.9.1940 vakoiluvaarasta: Agenttitoiminta vihollisen taholta on havaittu vilkkaaksi ja sitä helpottavat tätä nykyä käynnissä olevat linnoitustyöt, joita suorittavia henkilöitä eivät paikkakuntalaisetkaan tunne. Myös siitä syystä, että vakoilijat on varustettu kaikilla asianmukaisilla (väärennetyillä) henkilöllisyystodistuksilla, vieläpä kaatuneilta sotilailta saaduilla sotilaspasseilla sekä puhuvat suomea, on heidän paljastamisensa yleensä vaikea tehtävä asevelvollisille varusmiehille. Että tulokset vartioinnista ovat sen mukaiset osoittaa mm. se, että aikaisemmin on 5. Prikaatin alueella pidätetty vakoilija, joka oli päässyt Luumäelle saakka ja 14.9. pidätettiin 3. Prikaatin alueella prikaatin esikunnan lähettyvillä vakoilija, joka siis oli päässyt pidätykseltä välttyen kulkemaan valtakunnan rajalta nelisenkymmentä kilometriä.

3. Prikaatin esikunnan vartio-ohjeissa 2.10.1940 todettiin vakoilijoiden varusteista: Vakoilijoilla, jotka on lähetetty Venäjältä Suomeen, on todettu useimmissa tapauksissa olleen seuraavat tavarat:

siviilipuku, jossa voi olla nykyisen valtakunnan rajan takaisten seutujen leimoja,

saappaat, varakengät repussa,

solmioita (kravatteja) kaksi, joista toinen repussa,

suomalainen kompassi,

kartta, tavallisesti kapealta alueelta,

repussa irtonaisena ja sekaisin: sokeria (isot palat), ruskeasta leivästä korppuja, suklaata joko tinapaperissa tai ilman, keksiä ja makkaraa, jossa ryppyinen pinta ja leikkauspinnassa suuria valkoisia rasvapaloja, makkaran täyteliha on punertavaa,

varusteissa on vierasperäinen haju (ryssän haju).

OSMO KIMMO

Omatoimitiedusteluun hyvä hetki

Salpalinjaan perehtyminen ilman karttoja ja oppaita on vaikeaa. Noin 70 vuoden ajan hammas on linnoituslaitteet tehokkaasti maastoon piilottanut. Omatoimitiedusteluun on kuitenkin hetkensä. Ja se on juuri nyt käsillä. Lumet ovat sulaneet, vanha heinä on pitkin maata, uutta ei ole, eikä puissa ole lehtiä. Tätä iloa kestänee parisen viikkoa. Sitä paitsi ötököitäkään ei ole vielä kiusana.

Omatoimitiedustelijalle kiviesteet ja taistelu- ja yhdyshaudat ovat Salpalinjan rakenteista helpoiten löydettävissä. Tähän aikaan vuodesta ne näkyvät hyvin.

Salpalinjan pääasemassa kiviesteet ja taistelu- ja yhdyshaudat antavatkin sitten johtolankoja etsiä muita rakenteita.

Kiviesteet ovat yleensä 100 – 150 metrin etäisyydellä taisteluhaudoista, poisluettuna sellaiset paikat, joissa on syvyyttä eli taisteluhautoja on useampia peräkkäin.

Kiviesteitä lähimpänä olevat taisteluhaudat ovat sitten johtolankoja jo järeiden teräsbetonikorsujen etsimiselle. Niitä on paikasta riippuen muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Majoituskorsujen sisäänmenokäytäviä ja oviaukkoja kannattaa etsiä Koti-Suomen puolelta. Muuta niistä ei juuri näykään. Teräsbetonikorsuihin johtaa lähes poikkeuksetta yhdyshauta.

Asekorsujen ampuma-aukot avautuvat yleensä aina (poikkeuksiakin on) murtoviivana maastossa olevan estekivirivistöjen kulmista. Aseet, erityisesti korsukonekiväärit ampuvat kiviesteiden pituussuuntaista tulta. Korkeat ampuma-aukon yläpuoliset otsat ja siipimuurit paljastuvat näin varsin helposti. Korsun vastakkaiselta puolelta löytyy melkoisella varmuudella sisäänmenoaukko. Tähystyskuvun löytäminen katolta riippuu sen naamioinnista. Osa on täysin paljaita, osa erittäin taitavasti naamioituneita.

Tähän aikaan vuodesta teräsbetonikorsuissa monessa on vettä ja sisäänmenoaukoissa jäätä. Kannattaa olla varovainen, varsinkin sulkuhuoneissa olevat viemäröinnin tarkastuskaivot löytyvät yleensä humpsahtamalla sinne vyötäisiä myöten. Vesi on nostanut puukannet paikoiltaan. Niihinhän on helppo palata loppukesästä kuivana aikana, kun on paikka selvillä.

Linnoitustiet ovat kasvillisuudenkin alta löydettävissä varmimmin aina kiviesteiden vierestä, yleensä jälleen Koti-Suomen puolelta. Vanhan tien kyllä jalan alla tuntee pusikossakin. Linnoitustie, siis hyvin kovapohjainen ura, joka ei ole kiviesteen vieressä on myös varma merkki jossakin läheisyydessä olevasta teräsbetonikorsusta. Yhtäkään järeään korsua ei ole rakennettu ilman, etteikö sinne johtaisi kuorma-autotie, tietysti silloisen mitoituksen mukaan.

Tässä nyt muutama omasta päästä repimäni perusvinkki omatoimiselle Salpalinjan tutkijalle.

On muistettava, että jokamiehen oikeudet eivät ulotu Salpalinjan kiinteistöissäkään kenenkään yksityiseen pihapiiriin. Tietysti kohteliaalla käytöksellä ja avoimesti luvan kysymisellä saattaa päästä niihinkin tutustumaan. Maanomistajien mielipiteitä ja mahdollisia rajoituksia pitää ilman muuta kunnioittaa. On selvää myös se, että Salpalinjaan perehtyjät eivät lisää linnoituksen roskataakkaa, pikemminkin poimivat yksittäisiä roskia pois joidenkin ajattelemattomien jäljiltä.

Ja kun kertoo, miksi kukin sota-ajan linnoitteista on kiinnostunut, niin se ei ainakaan asiaa pahenna. Uskoisin, että meillä Salpalinjasta kiinnostuneilla on pääosin sama motiivi. Ja se on kiinnostus nähdä miten valtaviin työmäärin ja suoranaisiin nerokkuuksiin viime sotien aikaiset sukupolvet olivat valmiit itsenäisen Suomen puolustamiseksi. Mielenkiinto Salpalinjaan on suoraan näin myös sotiemme veteraanien työn kunnioittamista.

Nyt on siis hyvä hetki kunnioittaa linnoitusten rakentajia ja käyttäjiä tutkimalla heidän aikaansaannoksiaan muistaen olla häiritsemättä luonnon ja Salpalinjan lähellä asuvien ihmisten rauhaa.