Karjalan linnoitusalue Pietarin suojana

Suomalaisten eteneminen jatkosodassa Karjalan kannaksella syyskesästä 1941 pysäytettiin ylipäällikkö Mannerheimin tahdosta Valkeasaaren, Ohdan ja Lempaalanjärven  tasalle. Ratkaisua on yleisesti pidetty edullisten puolustusasemien saamisena ja rintamalinjojen oikaisuna. Vanhalle mutkikkaalle Tarton rauhan rajalle jääminen olisi vaikeuttanut puolustuksen järjestämistä.

  

Minulle selvisi eilen Miehikkälän Salpalinja-museolla, että pidemmälle suomalaisilla ei olisi ollutkaan ihan helposti asiaa. Rintama pysäytettiin aivan Leningradia (nyk. Pietari) suojaamaan rakennetun hyvin vahvan linnoitettun alueen eteen. Lähimmillään Neuvostoliiton järeät bunkkerit olivat 200 metrin päässä ja yleisestikin vain parin kilometrin etäisyydellä suomalaisista.

Kun saksalaiset vaativat toistuvasti Suomelta linnoitetun alueen murtamista, tähän haluton Mannerheim vetosi muun muassa siihen, että Suomella ei ollut siihen sopivaa kalustoakaan tarpeeksi.

Jälkiviisaasti tietysti voi kysyä, mitä edullista oli pysäyttää hyökkäys Valkeasaaressa avoimeen linnoituskelvottomaan maastoon tarjottimelle parin kilometrin päässä sijaitsevista Merituitun linnoitetuista asemista? Mutta nyt en enää kysy, kun en siihen eilenkään vastausta saanut (ei kuulunut esitelmän aiheeseen).

Karjalan linnoitusalueen toi eilen esiin Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti, FT Jukka Kulomaa. Hän valaisi luennossaan meillä vähän tunnettua Karjalan linnoitusaluetta. Sitä alettiin rakentaa nykyisen Pietarin suojaksi 1928. Se oli pohjoisin linnoitettu alue Neuvostoliiton Mustaltamerelta Suomenlahdelle ulottuneessa länttä vastaan 1928 – 1939  rakennetussa linnoitusalueiden ketjussa.

Karjalan linnoitusalueen päälinja alkoi Suomenlahden rannasta Siestarjoen tasalta ja kulki varsin suoraviivaisesti Ohtan ja Lempaalan kautta Laatokkaan saakka. Lähimmillään linnoitus oli 30 kilometrin päässä silloisesta Leningradista. Pituutta linnoituksella oli 80 kilometriä.

Päälinnoitusvyöhykkeen edessä rajan pinnassa oli pääosin kenttälinnoitettu etummainen puolustusvyöhyke, jonka läpäisemisessä, kuten tiedetään, suomalaisilla ei ollut suurempia ongelmia.

Karjalan linnoitusalueeksi kutsutun linnoituksen puolustus nojasi 1920-30 –lukujen tyypilliseen tapaan konekivääreihin. Tuolle 80 kilometrin matkalle rakennettiin 177 konekivääribunkkeria, joissa yhdessä saattoi olla jopa viisi kk-asemaa. Kaikkiaan noissa bunkkereissa (suomalaiset vastaavat kestolaitteet ovat nimeltään teräsbetonikorsuja) oli tuliasemat 600 konekiväärille! Vertailun vuoksi Salpalinjaan tehtiin 295 kestolinnoitettua tuliasemaa konekivääreille.

Tykkibunkkereita Karjalan linnoitusalueella oli vain viisi kappaletta ja muita linnoituslaitteita valelaitteet mukaan lukien 33 kappaletta. Huomioitava on, että erillisiä majoitusbunkkereita ei rakennettu lainkaan; isoimmissa laitteissa oli tosin myös majoitustiloja.

Betonibunkkereiden seinä- ja kattovahvuudet eivät juuri poikenneet Mannerheim-linjan teräsbetonikorsuista. Venäläisten kestolaitteiden seinät olivat paksuudeltaan 1,5 metriä ja katot yhden metrin. Kun suomalaiset käyttivät jo Mannerheim-linjassa sivustatulta ja siipimuureja ja suojasivat muutenkin korsurakenteet maan sisään, olivat NL:n bunkkerit Kulomaan esittämien kuvien perusteella ampuma-aukkojen korkeudelta maanpinnan päällä. Siksi seinät olivat selkeästi kattoa paksummat. Siipimuureja eivät venäläiset tehneet.

Mainittakoon, että Salpalinjan 1. lujuusluokan korsujen kattovahvuus Mannerheim-linjan talvisota-kokemusten perusteella nostettiin 2,1 metriin teräsbetonia.

Karjalan linnoitusalue ei ollut yhtenäinen ”Kiinan muuri, niin kuin esitelmöitsijä ilmaisi, vaan siinä oli erityisesti soilla ja muuten vaikeakulkuisilla alueilla jopa 5-6 kilometrin aukkoja.

Syksyllä 1941 Karjalan linnoitusalue oli vielä varsin heikko. Sieltä puuttuivat panssariesteet ja piikkilankaesteet. Aseita, lähinnä siis konekiväärejä ei ollut kaikkiin laitteisiin eikä oikein miehiäkään. Myöhemmin puutteet poistuivat ja Leningradin sisempiin linnoitusvyöhykkeisiin tehtiin panssareita vastaan ihmistyövoimalla kaivantoesteitä, venäläisille tyypilliseen tapaan.

Aluksi Karjalan linnoitusalueelle perustettiin 12 kk-pataljoonaa ja kaksi kk-komppaniaa. Ne eivät olleet suuren suuria, koska syyskuussa 1941 niissä vahvuus oli noin 4600 henkeä. Vuonna 1944 linnoitusjoukkoja oli jo 12 200 miestä (henkilövahvuus). Kun puna-armeijasta puhutaan, mieslukuun sisältyy tietysti myös naisia! 

Jukka Kulomaan mukaan suomalaisten kannalta linnoitusalueen murtamiseen otollisin hetki olisi ollut juuri silloin, kun suomalaiset sen eteen etenivät. Mutta kuten sanottu, Mannerheim ei sitä edes halunnut.

Ja vielä tähän loppuun Kulomaan hyvän esityksen yksi asiatieto. Neuvostoliiton asevoimien doktriinissa linnoitus on vasta toissijaisesti puolustautumista varten. Ensisijaisesti linnoitus palvelee aina hyökkäystä! Tämä voisi selittää sen, miksi NL vaati vielä 1945 Salpalinjan tuhoamista. Meille suomalaisille Salpalinja on puolustuslinnoitus, eikä se uhkaa eikä voi uhata ketään. Neuvostoliitto näki ja kai Venäjä näkee vieläkin sen oman ajattelunsa mukaisesti selvänä hyökkäysrakennelmana!