Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

torstai 21. helmikuuta 2019

Suomen Salpa - dokumentti maanpuolustustahdosta DVD-tuotanto alkanut

Runsas vuosi sitten ( 26.11.2017) ensi-iltansa saanut Suomen Salpa - dokumentti maanpuolustustahdosta -elokuva tulee yksityiskäyttöön jakeluun DVD-levynä huhtikuusta 2019 alkaen. 1½ tunnin elokuva kertoo Salpalinjan tarinan. Elokuvan kaupallisesta käytöstä on sovittava tuottajan kanssa erikseen.

Tässä tuottajan storyTV Oy:n ensimmäinen tiedote asiasta:



Toimitus tapahtuu postitse ja veloituksetta kaikille tuotantoon osallistuneille. Pyydän lähettämään päivitetyt osoitetiedot spostitse: juha.huttunen@videoflow.com.
DVD:n hinta on 25€/kpl ja se on myös tilattavissa s-postitse. Myös tukkupakkauksissa jälleenmyyjille (myyntierä 25 kpl).
Toimitukset huhtikuussa 2019 alkaen.

Tässä vasta tuottajan Juha Huttusen alustavat, ensimmäiset versiokuvat levyn kotelosta ja itse levystä:




tiistai 8. tammikuuta 2019

Wanha Veteraani etappi Salpalinjalle

Wanha Veteraani Haminassa on mitä otollisin lisävoima saada sotahistoriasta kiinnostuneet ihmiset matkustamaan Salpalinjalle. Siksi julkaisen eilen medialle varsin laajasti jaetun ja kirjoittamani  tiedotteen, jossa em. asiaa sivutaan. (TA)


           

Törni ja SS-pataljoona näyttelykesän valtit Haminassa

Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni 100 -vuotta ja Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona Saksassa ovat Wanhan Veteraanin näyttelyvaltit kesällä 2019 Haminassa. Molemmat aiheet herättävät yhä tunteita puolesta ja vastaan.

Waffen SS -keskusteluun odotetaan lisävauhtia helmikuussa. Silloin valmistuu valtioneuvoston kanslian Kansallisarkistolta tilaama puolueeton arkistoselvitys siitä, oliko Waffen SS:n Wiking-divisioonassa vuosina 1941-43 palvelleilla suomalaisilla osuutta juutalaisten surmaamiseen. Tutkimus käynnistettiin, kun vuosi sitten Simon Wiesenthal -keskuksesta oli käännytty tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoleen ja pyydetty Suomea laatimaan asiasta selvitys.

Wanha Veteraani on elokuun alussa 2018 perustettu rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Haminassa. Sen jatkuvasti uudistuva perusnäyttely antaa läpileikkauksen Suomen rauhanturva- ja kriisinhallintatyöstä vuodesta 1956 aina nykypäivään asti.

- Vahvoilla vaihtuvien näyttelyjen teemoilla vedämme väkeä kiinnostumaan myös yhdestä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivestä, rauhanturvaamisesta. Pidämme myös sotiemme veteraanit ja lotat esillä Wanhassa Veteraanissa, toiminnanjohtaja, eversti evp Vesa Kangasmäki perustelee.

Kangasmäki korostaa, että Wanha Veteraani ei vaihtuvien näyttelyjen aihevalinnoillaan ota mitään kantaa itse kuhunkin asiaan.

- Esittelemme tapahtunutta Suomen maanpuolustushistoriaa sellaisena, kuin se tiedossamme on.
Wanhan Veteraani on samalla uusi matkailukohde Haminassa. Ryhmille on jo ensi kesäksi valmiiksi räätälöity kahden päivän matkailupaketti. Siinä tutustutaan paitsi Haminaan myös Virolahteen, sen Harjun kartanomaisemaan ja Salpalinjaan sekä vaikkapa uuteen Vaalimaan Outlet-kauppakylään
.
Lisänä seminaari ja kirjallisuustapahtuma

Lauri Törnin sotilasuraa Suomessa, Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä ”SS-panttipataljoonamme” roolia Saksassa valotetaan näyttelyjen avajaispäivänä 1. kesäkuuta asiantuntijaseminaarissa RUK:n Maneesissa Haminassa.

Myöhemmin kesällä järjestetään tapahtuma, jossa käsitellään Lauri Törniä suomalaisen fiktiivisen sotakirjallisuuden hahmona. Esimerkiksi paikalla on useita Törni-teoksia kirjoittanut kirjailija Esa Sirén Kouvolasta. Tilaisuudessa tuskin jätetään mainitsematta Vihreät baretit -elokuvaa ja että sen pääosaa esittäneen John Waynen roolihahmon esikuvana on Lauri Törni, Larry Thorne!

Päivittäisten opastuskierrosten alkuun perinnekeskuksen vieraille pidetään lyhyt johdantoesitys näyttelyaiheiden yhteydestä Suomen puolustushistoriaan.

Harvinaista materiaalia

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta Lauri Törnin syntymästä. Näyttelyyn on koottu usean yksityisen keräilijän ja Osasto Lauri Törni perinnekillan keräämiä asepukuja ja esineitä. Osa harvinaisesta aineistosta on julkisesti esillä ensimmäistä kertaa, jotkut esineet tällä tietoa samalla myös viimeistä kertaa.

- Vietnamin sodassa Törnin viimeisen maallisen matkan turmapaikalta löydetty helikopterin lavan osa ja miehen ruotsalainen Carl Gustav m/45 –konepistooli saadaan näyttelyyn. Esillä on tietysti paljon valokuvia Törnin elämän varrelta. Mukana on kuvia myös Törnin juhlavista hautajaisista Arlingtonin sotilashautausmaalta 26.6.2003 Yhdysvalloista, näyttelypäällikkö Ismo Flink luettelee.

SS-pataljoonan vaiheita esitellään näyttelyssä suomalaisten SS-upseereiden, -aliupseereiden ja -miehistön sotilaspukukokonaisuuksin, kunniamerkein, asein ja varustein. Lisäksi nähtäväksi tulee paljon aiheeseen liittyviä henkilökohtaisia esineitä, valokuvia ja dokumentteja. Näyttelyaineistoa ja -apua saadaan yksityisten keräilijöiden lisäksi myös Suomen SS-miesten perintöä vaalivalta Veljesapu-Perinneyhdistykseltä.
Ryhmille auki läpi vuoden
Ennakko-odotukset Wanhan Veteraanin näyttelykesän suosiosta ovat suuret. Sille pohjaa antaa aiheiden vetovoima maanpuolustusalan harrastajien keskuudessa. Teemojen esilläolon uskotaan herättävän kiinnostusta ja saavan myös suuren yleisön ottamaan Wanhan Veteraanin retkikohteekseen kesällä 2019.
Perinnekeskus on auki kesä-elokuun kuutena päivänä viikossa. Ryhmille ovet ovat tilauksesta auki kesällä myös maanantaisin ja muulloinkin ympäri vuoden; tarkemmat tiedot www.rvpk.fi
Isänmaan ja rauhan asialla kotona ja maailmalla

Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanha Veteraani vaalii sotiemme veteraanien, vapaaehtoisen maanpuolustustyön ja suomalaisen rauhanturvaamisen perintöä. Wanha Veteraani on rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan ensimmäinen valtakunnallinen museo Suomessa ja samalla kriisinhallintaveteraaneille uusi pyhiinvaelluskohde verestää muistoja yksin tai yhdessä.

Wanhaa Veteraania ylläpitää Rauhanturvaamisen ja Veteraanityön Perinnekeskus ry. Sen puheenjohtaja on eversti Markku Hutka Ruotsinpyhtäältä. Yhdistyksen perustajajäseniä ovat Suomen Rauhanturvaajaliitto ry, Kymenlaakson Rauhanturvaajat ry, RUK:n Oppilaskunnan Kannatusyhdistys ry ja Haminan-Vehkalahden Sotaveteraanit ry. Nyt yhdistykseen kuuluu kaikkiaan jo 22 valtakunnallista, alueellista ja paikallista maanpuolustusyhdistystä ja järjestöä, ja lisää tulee. Viimeisin hyväksytty jäsenyhdistys on Kymenlaakson Sotaveteraanipiiri ry.

Perinnekeskuksen näyttelytarjonta on jo valmiiksi suunniteltu syksyn 2019 vaihtuvaan näyttelyyn. Silloin on esillä viime sotien aikana koko kansaa koskettanut teema: Sotien 1939-45 -aikainen vapaaehtoinen talkoo- ja varainkeräystoiminta.

Lisätietoja:
Yhdistyksen toiminta-ajatus selviää em. kotisivuilta sekä myös sen blogiteksteistä: www.rvpk.fi/blogi


Vesa Kangasmäki
Toiminnanjohtaja, Wanha Veteraani
040 158 8115

Ismo Flink
Näyttelypäällikkö, Wanha Veteraani
050 534 6225

Terho Ahonen
Tiedottaja, Wanha Veteraani
terhoahonen2@gmail.com
040 504 0293

tiistai 27. marraskuuta 2018

Salpalinjan perinneyhdistykselle uudet veturit


Salpalinjan perinneyhdistyksen syyskokous teki uusia raikkaita henkilövalintoja 27.11.2018 Virolahdella. Hyvän työn puheenjohtajana tehnyt eversti evp Teppo Lahti Kouvolasta oli puhunut työnsä jatkajaksi kirjastotoimenjohtaja Virpi Launosen Mikkelistä. Kokouksen valinta oli yksimielinen.

Teppo Lahti lupautui ja tuli valituksi pehmentämään vallanvaihtoa vielä ainakin yhden vuoden hallituksen jäsenenä.

Uutena jäsenenä perinneyhdistyksen hallitukseen tuli tammikuussa tohtoriksi väittelevä Otto Aura Helsingistä.

Muutoin hallitus säilyi entisellään. Olettaa saattaa, että nuorten tulevien tohtoreiden ja heidän Salpalinjaa sivuavien väitöskirja-aiheiden myötä hallituksessa uskottavaa vauhtia riittää entisestään.

Perinneyhdistyksellä on nyt ilolla tervehdittävä uusi mahdollisuus tuoda esiin Salpalinjaa ja sen merkitystä Suomen selviytymistarinassa. Nyt yhdistyksen johto kääntyi sotilasjohtajista tutkijavetoiseksi ja sillä saattaa olla monta myönteistä vaikutusta.

Hallituksen uudistumista tukee myös perinneyhdistyksen valtuuskunnan puheenjohtajan vaihtuminen. Tehtävää pitkään ansiokkaasti hoitanut valtiopäiväneuvos Mikko Pesälä Iitistä täyttää kohta 80 vuotta ja pyysi tehtävästä vapautusta. Hänen tilalleen yksimielisesti valittiin vielä työelämässä oleva toimitusjohtaja Arno Latvus (70) Helsingistä. Hän on ollut perinneyhdistyksen toiminnassa koko sen ajan, perustamisesta vuodesta 2002 lähtien.

Ennen valintaa Latvus antoi ohjelmajulistuksen toiminta-ajatuksestaan. Ja kun hän tuli yksimielisesti valituksi, tuli myös hänen tavoitteensa ja roolinsa perinneyhdistyksessä selväksi.

Arno Latvus kertoi luutnantti-isänsä taistelleen Tali-Ihantalassa 1944 ja niiden taistelujen keskellä tämä oli miehiään rauhoittanut, ”että jos joudumme vetäytymään, muistakaa, takanamme on vielä Salpa-asema, joka pitää”. Tähän tarinaan pohjaten uusi valtuuskunnan puheenjohtaja aikoo ottaa vielä vähän käytetyn valtuuskunnan perinneyhdistyksen käyttöön Salpalinjan tunnetuksi tekemisen valttikorttina, paljon mahdollistavana voimavarana.

Toisena tärkeänä asiana Latvus toi esiin halunsa panostaa Salpalinjan saamiseksi Unescon maailmanperintöluetteloon. Se vaatii paljon työtä, yhteydenottoja, neuvotteluja ja tahtoa päästä päämäärään. Perinneyhdistys on viime kesänä tehnyt museovirastolle ehdotuksen Salpalinjan ottamiseksi maailmanperintöluetteloon. Itsestään, ilman tukitoimia se ei sinne yllä!

Uudistushalua näyttänyt kokous osoitti, että Salpalinjan perinneyhdistys on ymmärtänyt ajassa elämisen merkityksen. Vielä nuorena yhdistyksenä se ei ole millään muotoa jäämässä alkuvuosien silloin välttämättömille toimintaurilleen, vaan se on niistä ponnistaen viemässä Salpalinjaa ja sen heijastamaa suomalaisten maanpuolustustahtoa sinne minne pitääkin – kohti tulevien sukupolvien tietoisuutta.

Viime päivien meininki kansainvälisillä vesillä vahvistaa, että kaikki keinot pitää yllä sotiemme veteraanien perintöä, heidän huikeaa maanpuolustustahtoa, on edelleen pidettävä käytössä. Salpalinjan perinneyhdistys julkaisutoimintoineen on yksi merkittävä sellainen. Loistavaa, että se osoitti pysyvänsä kehityksen kelkassa näin Suomen itsenäisyyspäivän kynnyksellä!

TERHO AHONEN

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Museoitu puolustuslinja kaiken varalta?


Kannattaa käydä lukemassa vm.fi/salpalinja -sivustolta edellisessä blogissa viitatun info-tilaisuuden alustukset. Sieltä kaikki viisaus ja tosiasiat nyt löytyvät.

Mielenkiintoista on kiviesteiden osalta verrata vastaavaa samojen ihmisten  tiedotusta huhtikuussa Miehikkälässä. Nyt uutta tietoa on, mikäli luin oikein, että kiviesteet olivatkin rasitteen alla Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Niitä sai toki maanomistaja siirtää mailtaan omin kustannuksin. Vielä keväällä kiviesteitä sai palautuslain 1968 perusteella siirtää vapaasti ilman aluerajauksia, käytännössä kivet olivat kaikkialla jo maanomistajien omaisuutta?

Eli tämäkin osoittaa, että tieto elää, kun sitä ei ole oikein ollut kenelläkään. Siksi on hyvä, että tietoa on lähdetty selvittämään. Se, että olisiko saadun tiedon johtopäätöksenä pitänyt itsenäisyytemme osittain pelastanut kultaakin kalliimpi kansallisomaisuutemme luovuttaa valtion käsistä pois, on jo toinen juttu. Oma kantani lienee käynyt rivien välistä ilmi jo sinä aikana kun olen tätä blogia vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut!

Salpalinja-oppaana olen nykytietämyksen valossa silloisten aiheesta parhaiten tietävien opettajieni opein puhunut palturia ainakin osittain. Yksi esimerkki on, että valtiolle lunastetut tai ostetut Salpalinjan maapohjat olisi lohkottu ja merkitty pyykein maastoon. Nyt Luumäen 12.11.2018 tilaisuuden perusteella lohkomisia ei ole tehty missään!

Ja edelleen olen sitä mieltä, että nykyisen käsityksen mukaan pallokorsulinjat on palautettu 1968 palautuslain perusteella linnoituslaitteineen, siis pallokorsuineen päivineen maanomistajille, kun niihin ei ole rasitteita perustettu. Vai onko niiden kohdalla sama tilanne kuin Harparskog-linjan osalta, että kun sitä ei ole laissa mainittu, sitä eivät nykytoimet koske ja että ne ovat samassa tilanteessa, johon sodan jälkeen jäivät?  Eli olivatko 1944 rakennetut pallokorsulinjat, Vaalimaan oikaisuasema, Pajulahden tukilinja, Vaalimaanjoen linja ja sen tukilinja (Miehikkälän etuasema) ja Iitiän pallokorsulinja lakimielessä omia linjojaan vai kuuluivatko ne itsestään selvyytenä Salpalinjaan?

Paradoksaalista on, että museoviraston suojeluun valitsemat huippukohteet ovat lähes kaikki maanpuolustuksellisesti tärkeällä painopistealueella, Suomenlahden ja Saimaan välillä. Ja suojeluhan tarkoittaa, että laitteiden nykyiseen olemukseen, muotoon ja yleiskuvaan ei saa tehdä muutoksia! Käyttää saa ja se on jopa suotavaa!

Edellinenhän tarkoittaa, että linnoitteet suojelualueella säilyvät puolustustarkoituksessa tarvittaessa! Ne voidaan ottaa käyttöön "sotatilalain" (mikä se nykyään sitten onkaan) nojalla, kun asiat sitä vaatisivat. Tuon verran järki onneksi tässä rasitteiden palautusmylläkässä on pelannut. Olen edelleen sitä mieltä, että Salpalinjalla on puolustuksellista merkitystä kohdallansa. Eihän sitä ääneen tietysti kannata kertoa; tulkoot yllätyksenä hyökkääjälle, joka museoitua linjaa kohti erehtyisi kuntoaan testaamaan.

Se, että museovirasto omissa käsissään olevassa asiassa, listauksessa Unescon maailmanperintöluetteloon, ei luota Salpalinjan menestykseen, on myös hieman ihmeellistä mutta tietysti käytännöllistä.

Koko itärajan mittaista mammuttimaista kohdetta ei museoviraston näkökulmasta kannata esittää Suomen 2-4 kärkikohteen joukkoon perintölistalle. Jos se tulisikin valituksi, se tulisi kalliiksi, todella kalliiksi pitää ao. statuksen vaatimassa kunnossa. Ja toinen juttu on se, että jos aiemmin viittaamani puolustusnäkökulma on otettu huomioon ja jos Salpalinjalla joskus taisteltaisiin, kuka korvaa aiheutetut suojellun kohteen vauriot ja ketä siitä rangaistaan!

Aiemmin 20-30 vuotta sitten puhuttiin, että Salpalinja olisi muinaismuistolain mukainen kohde tultuaan 50 vuotta vanhaksi laskutavasta riippuen joko vuonna 1990 tai 1994. Nyt joku instanssi (museovirasto?) on päättänyt, että Salpalinjasta ei koskaan tule muinaismuistoa? Tämän kuulostaa jo täysin käsittämättömältä suomettumiselta! Yksi tärkein kansallinen perintömme halutaan unohtaa muinaismuistona, jos kohta jonkin muun määreen mukaan näennäistä suojelua on historiastamme kiinnostuneen maanpuolustusväen rauhoittamiseksi tehtävä.

Luumäen tilaisuudessa maanomistajan mainion kommenttipuheenvuoron esittänyt Hilkka Suoanttila kertoi puheessaan tarjoutuneensa ostamaan maillaan sijaitsevan Lusikkovuoren luolan omakseen valtiovarainministeriön määrittämällä Salpalinjan tasearvolla, yhdellä eurolla. Sitä ei voitu silloin sillä, eikä muullakaan hinnalla myydä ilman eduskunnan päätöstä!!!

Miten nyt koko Salpalinja viimeistäkin kivenmurikkaa myöten ”kenkätään”, palautetaan kaikille kiinteistönomistajille ja heidän  turvavastuilleen ilman eduskunnan päätöstä vai onko sellainen päätös tehty - salassa??? Poliitikot ovat Suomessa hiljaa!

TERHO AHONEN

maanantai 12. marraskuuta 2018

Salpalinjan rakenteiden palautustoimitukset alkavat

Valtiovarainministeriön käytännön toimet Salpalinjan loppujenkin rakenteiden palauttamisesta maanomistajille alkavat maanmittaustoimituksella 22.11.2018 Savonlinnasta. Loput kuusi maanmittaustoimitusta ajoittuvat vuoden 2019 alkuun. Tämä kävi ilmi valtiovarainministeriön tiedotustilaisuudessa maanomistajille 12.11.2018 Luumäellä.

Peli on selvä viime keväänä Miehikkälässä julkaistun kaavan mukaan. Yhdessä tai kahdessa toimituskokouksessa / toimituspaikkakunta asia lyödään lukkoon eli viimeisetkin maanomistajia rajoittavat rasitteet poistetaan valtion varoin. Salpalinja siirtyy kokonaisuudessaan maanomistajien omaisuudeksi ja vastuulle. Maanomistajilla on toimituskokouksissa vielä mahdollisuus sanoa sanansa, jos katsovat esim turvallisuuteen liittyvät vastuut kohtuuttomiksi.

Teräsbetonikorsut ja muut rakenteet tullessaan maanomistajien omaisuudeksi tuovat heille myös normaalin kiinteistön turvallisuusvastuun. Linnoituslaitteista maanomistajille lankeaa myös normaali kiinteistöveroseuraamus siten, kuin kukin kunta linnoitteet verolle asettaa.

Museovirasto ei ole vielä hakenut suojelua yhdellekään ns. huippukohteelle. Se prosessi käynnistetään pohjoisesta ja viimeiseksi jäänee tiheimmin linnoitettu Kaakkois-Suomi, jolloin myös suojelukysymyksistä olisi ehtinyt kertyä käytäntöön soveltuvaa tietoa Lapin, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan "käytännön hakemisen" kautta. Suojelu kohdistuu ainakin pääosin Salpalinja inventoinnin yhteydessä määriteltyihin ns. huippukohteisiin.

Salpalinjan hakeminen Unescon maailmanperintökohteeksi ei näytä Suomen listauksessa ihan vähällä esitykseksi saakka yltävän. Museoviraston kanta tuli varsin selvästi esille!

Matkailutoimijoille maanomistusten muutokset aiheuttavat lisävaivaa; kaikkiin kohteisiin ja niihin liikkumiseen tarvitaan maanomistajien luvat.

Harparskog-linjaa nyt menossa olevan linnoitusrasitteiden poistaminen ei koske. Sitä ei ole otettu mukaan vuoden 1968 palautuslakiin ja sillä siisti. Toisaalta Hankoniemellä maanomistajia on hyvin vähän. Suurin osa laitteista on Fiskars Oy:n mailla. Siellä tilanne säilyy entisellään.

En käy tässä kopioimaan alustuksia, joita tilaisuudessa kuultiin. Ne löytyvät lähipäivinä tästä osoitteesta: https://vm.fi/salpalinja

Mutta maanomistaja Hilkka Suoanttilalta pyydetyn kommenttipuheenvuoron julkaisen sellaisenaan tässä. Se kertoo paljon, kannattaa lukea.
TERHO AHONEN

ps. Helsingin Sanomat uutisoi asian 13.11.2018:
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005897218.html?share=f66686f403fe7f3bca53e8624e5f9187&fbclid=IwAR39iOKCLJNUPg_4RiSVEN5TtuEFW31T6Vpvu1gIm3AFpUYmCt7PVofxqiY


Hilkka Suoanttila, 12.11.2018, Luumäki, Hotelli Salpa
Maanomistajan puheenvuoro:

Ei tullut matkailuyrittäjää

Kun kotitilani mailla olevan suuren luolan hyödyntämisestä heräsi ajatuksia yli 30 vuotta sitten, kukaan ei oikein tuntunut tietävän, voiko sitä käyttää ja keneltä olisi saatava lupa. Minä niin kuin moni muukin uskoi, että Salpalinjan rakennelmat ja laitteet olivat valtion, vaikka maa olikin maanomistajan. Epämääräinen tilanne tyrehdytti aikoinaan hankkeeni ja varmasti jotkut muutkin hankkeet. Jos tulosta ei tullutkaan, kokemusta ainakin kertyi.

Lusikkovuoren luola rakennettiin vuonna 1941 majoitustilaksi 400 miehelle. Tunnelimaisen luolan pituus on hieman yli 80 metriä, leveyttä sillä on 8,5 metriä ja keskellä on laajempi 125 neliön tila. Luolan sisälle johtaa kolme käytävää ja lisäksi luolasta on kallion päälle aukko, joka vie juoksuhautoihin. Luolassa on tasainen sementtilattia, pari kaivoa ja viemäröinti. Seinät ja katto ovat paljasta kiveä. Luolaan oli tarkoitus rakentaa matalia harjakattoisia parakkeja, joiden teko aloitettiinkin.

Luola oli sodan jälkeen pitkään metsän kätkössä, unohduksissa. Alkuvuosina siellä saattoivat piipahtaa linnoitustöissä mukana olleet, mutta enimmäkseen siellä kävivät laitumella olleet lehmät paossa helteellä  heitä kiusaavia ötököitä. Myöhemmin pimeästä luolasta tuli lähiseudun nuorten seikkailupaikka. Luolaan oli kyllä kielletty menemästä, koska siellä oli avoimia kaivoja ja puuttuvia viemärinkansia. Kiellot eivät kuitenkaan tehonneet, vaan jännitys kiehtoi nuorisoa enemmän.
1990-luvulla heräsi ajatus, että luolaa voisi hyödyntää matkailussa etenkin kun kuihtuvalle maaseudulle etsittiin yritystoiminnan mahdollisuuksia. POMO-hankkeen turvin luolaan vedettiin sähkö ja sen läheisyyteen tehtiin korsusauna, oikeaoppisesti sodanaikaisia puukorsuja jäljitellen. Sille kävi valitettavasti niin kuin sodanaikaisille puukorsuille. Se homehtui pahoin ja lopulta palokuntanuoret kävivät polttamassa sen. Saunassa ehdittiin kyllä kylpeä ja korsussa jopa yöpyä, sillä elämysmatkailuyritys Salpasafarit käytti sitä varsin vilkkaasti.

Luola oli ja pysyi. Siellä järjestettiin juhlia ruokailuineen, oli syntymäpäiviä, häitä ja konserttejakin, firmojen juhlia ja tyky-tilaisuuksia. Luolan käyttöön oli alkujaan puolustusvoimilta suullinen lupa, johon liittyi ohjeistus, että sitä saattoi käyttää omalla vastuulla. Jos sinne vei kävijöitä, vastuu oli viejän. Tärkeä ohje turvallisuuden kannalta oli, että aina keväisin luolan katto piti rusnata eli hakata läpi rautatangoilla, jolloin mahdollinen irtokivi putoaisi pois. Rusnaus oli hyvä tehdä muulloinkin, varsinkin isompien ryhmien käyttäessä luolaa.

Turvallisuus ennen kaikkea

Vastuu rakenteiden turvallisuudesta on noussut vakavasti esille, nyt kun laitteita siirretään maanomistajien vastuulle. Jos jotakin sattuisi, koko paikan maine olisi mennyttä ja käsissä olisi isot korvaukset. Silloin kun laitteet olivat puolustusvoimain hallussa, luolan päällä olevan aukon ympärille tehtiin piikkilanka-aita, etteivät lehmät sinne putoaisi. Kun Senaatti sai Salpalinjan hoitoonsa, tehtiin sen ympärille puiset kaiteet ja kaide kalliojyrkänteen reunalle. Ulkopuolista turvallisuutta parannettiin, mutta ei sisältä, missä pelottava vaara oli olemassa.

Kun Lusikkovuorella ryhdyttiin uuden hankkeen puitteissa miettimään katon betonointia, jotta vältyttäisiin hankalalta rusnaukselta, käännyin luolan omistajana pitämäni valtiovarainministeriön puoleen kysyäkseni, onko se mahdollista. Koko Salpalinja oli valtiovarainministeriön taseissa yhden (1 ) euron arvoisena. Olisin voinut maksaa luolasta euron tai hieman enemmänkin, jotta se olisi voitu tehdä turvalliseksi.  Vastaus oli, ettei valtio voi myydä omaisuuttaan ilman eduskunnan päätöstä.

Sain kehotuksen kääntyä Museoviraston puoleen, koska oli herännyt ajatuksia linjan museointitarpeista. Paikalla kävi asiantuntijoita, mutta sen selvempää vastausta tai lupaa ei tullut. Betonointi ei tuntunut tulevan kyseeseen, esitettiin rautaverkkojen yms. rakenteiden asentamista. Kukaan ei oikein tiennyt, saisiko sille tehdä mitään. Kutsumani YIT:n luolarakentamisen ekspertti totesi betonoinnin olevan paras ratkaisu. Koko episodin tulos oli, että luolan suuaukkoihin tehtiin vankat puiset ovet ja niihin vahvat lukot, jotka on tähän mennessä murrettu monta kertaa.

Matkailun ja museoinnin tavoitteet saattavat törmätä
Salpalinjalla nähdään olevan matkailullista potentiaalia. Sillä on myös suuri historiallinen arvonsa. Sitä jopa esitetään Unescon maailmanperintökohteeksi. On vaara, että matkailulliset ja museaaliset tavoitteet  joutuvat joissakin kohteissa törmäyskurssille. Naapurissa Venäjällä on ryhdytty puuhaamaan sodan vaurioittaman Mannerheim-linjan säilyttämistä. Saa nähdä, kumpi hanke etenee nopeammin.

Senaatille Salpalinjan laitteet ovat huonosti toimenkuvaan sopivia kohteita, niiden ylläpidosta aiheutuu kuluja ja niitä on vaikea saada tuottamaan. On nähty, että laitteet on viisainta luovuttaa maanomistajille, jospa he ryhtyisivät niitä hyödyntämään. Näin ylläpito siirtyisi myös heille. Valtiovarainministeriö on todennut rakenteiden luovuttamisen antavan maanomistajille päätäntävallan kohteista sekä yhtäläiset mahdollisuudet kohteiden kehittämiseen muun muassa matkailu- ja virkistyskäytön näkökulmista.

Se on kuitenkin osatotuus, sillä täysin vapaasti eivät maanomistajat kuitenkaan voi toimia omistuksensa kanssa, ainakaan ns. huippukohteiksi luokiteltujen alueiden kohdalla, joita on eniten juuri Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Entisten puolustuksellisten rajoitteiden sijaan kohteille on tulossa toisenlaisia rajoitteita. Ns. huippukohteiden korsut ja luolat voidaan katsoa kiinteiksi muinaisjäännöksiksi verrattavaksi kansallisomaisuudeksi, jolla on korvaamaton kulttuuriarvo ja joka tulee säilyttää tuleville sukupolville.  Kiinteät muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja ilman erillistä päätöstä.
Kiinteän muinaisjäännöksen ja siihen kuuluvan suoja-alueen määräämistä sekä kajoamislupaa koskevat asiat siirrettäisiin Museovirastolle. Asioiden keskittämisellä Museovirastoon pyritään yksinkertaistamaan ja tehostamaan päätös- ja lupa-asioiden käsittelyä sekä vahvistamaan tarvittavaa asiantuntemusta. Kansalaisten näkökulmasta asiointi yksinkertaistuu ja helpottuu, kun tehtävät keskitetään yhdelle viranomaiselle. Hyvä on, että byrokratiaa vähennetään, mutta Museoviraston vastuu ja määräysvalta kasvaa. Museoviraston täytyy saada huomattavasti lisää resursseja, että se pystyy toimimaan niin, että Salpalinjasta todella saadaan korkeatasoinen nähtävyys ja kiinnostava käyntikohde. Pelkillä määräyksillä ja rajoituksilla se ei onnistu.
Kansallisomaisuudeksi verrattavan kohteen ylläpitoa ja hoitoa ei voida omistusoikeudella jättää yksittäisten maanomistajien joukon tehtäväksi. Se tietää pahimmassa tapauksessa, että entistä enemmän lukkoja ja kieltoja ilmestyy korsujen ja luolien oville. Linjan kehittäminen nähtävyytenä ja matkailukohteena vaatii laajaa yhteistoimintaa, jossa ovat mukana maanomistajat Museoviraston, alueellisen hallinnon, elinkeinoelämän ja järjestöjen edustajien kanssa. Jonkun on otettava pallo ja ryhdyttävä viemään asiaa eteenpäin.

Ympäristön hoitaminen tärkeää
Maanomistajia ei yleensäkään ole kuultu Salpalinjan käyttöä pohdittaessa. Eipä heitä kuultu silloinkaan, kun linjan rakentajat ilmestyivät heidän mailleen ja ryhtyivät kaatamaan puita ja pystyttämään korsuja. Silloin oli isänmaan tulevaisuudesta kyse, nyt sentään vähemmästä. Suurinta huolta Salpalinjan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista toimia siellä ovat kantaneet retkeilijät ja erilaiset yrittäjät ja tahot, jotka ovat omassa toiminnassaan halunneet linjaa hyödyntää. En tiedä helpottaako tämä ns. omistuksen anto heidän asemaansa, saattaa käydä päinvastoin. Tärkeää olisi, että toiminta linjalla olisi pääosin ohjattua ja hyödyttäisi maaseutualueita ja antaisi yrittämisen mahdollisuuksia.
Museovirasto suosittelee, että Salpalinjan merkittävimpiin kohteisiin kuuluvien linnoituslaitteiden ympäristössä tehtäisiin metsätalouden toimenpiteitä saman ohjeistuksen mukaan kuin muinaisjäännöskohteissa. Maanomistajia saattaa huolestuttaa näiden huippukohteiden osalta se, kuinka laajoja alueita rajoitukset tulevat koskemaan. On hyvä, että kohteen ympäristöä hoidetaan, sillä matkailu ja retkeily kuluttavat ympäristöä. Ympäristön hoitaminen ja hoidon kustannuksista vastaaminen täytyy ratkaista myös käytön osalta. Ikäviä ovat käyttäjien jättämät roskat, tupakantumpit ja holtiton nuotioiden polttaminen. Jälkien korjaaminen on nykyään useimmiten jäänyt maanomistajille.  
On valitettavaa jos Salpalinjan kaltaista kansallista muistomerkkiä ei saada esiteltävään kuntoon ja käyttöön. Salpalinjalla on vertailukohteita muiden sotahistoriallisten kohteiden rinnalla koko maailmassa. Valtiovalta ei voi vetäytyä tyystin sen hoidosta ja kunnostamisesta, mutta vastuu ei voi yksin olla maanomistajillakaan. Heidät pitää saada mukaan yhteistyöhön muiden toimijoiden rinnalle, ei vastuulla pelottelemalla ja syyllistävällä määräilyllä, vaan innostamalla näkemään Salpalinjan arvo ja merkitys ja miten sitä voidaan hyödyntää historiallisen tietämyksen levittämisessä ja elämysten lähteenä niin rakennettujen kohteiden kuin niiden ympärillä olevan luonnon osalta.


HILKKA SUOANTTILA


torstai 25. lokakuuta 2018

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitteessa


Helsinkiläinen sotahistoriaharrastaja Osmo Kimmo oli kuuntelemassa 20.9.2018 Helsingissä everstiluutnantti, sotatieteen tohtori Janne Mäkitalon yleisöesitelmää, jossa käsiteltiin taistelutaktiikkaa linnoituksessa. Yksi avainsanoista oli joustavuus. Kiinteä puolustusasema ja joustavuus olivat sanapari joka sai Osmo Kimmon kiinnostuneena pohtimaan (kannustin kyllä), kuinka homma hoitui viime sodissamme. Tässä hänen seikkaperäinen analyysinsä. Kirjoitus on blogiksi pitkä, mutta että asia pysyisi paketissa julkaisen sen kerralla. Lue ajan kanssa. Kiitos Osmo! (TA)

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitetussa puolustusasemassa, kesä 1941


Tämä kirjoitus sai alkunsa everstiluutnantti, sotatieteen tohtori Janne Mäkitalon kirjoituksesta Salpa-asema – Suomen viimeinen puolustuslinja ”Suomen Puolustusvoimat 100 vuotta” -juhlateoksessa sekä vastaavasta luennosta 20.9.2018 Maanpuolustuskorkeakoulun luentosarjassa.  Tarkastelen mainittujen esitysten herättämiä ajatuksia.  Erityisen kiinnostuksen kohteena on joustava puolustustaistelu kantalinnoitetussa puolustusasemassa.

Salpa-asema rakennettiin välirauhan aikana ja työtä jatkettiin kesällä ja syksyllä 1944, Suomen Salpa -nimen, joka puheissa muokkautui Salpalinjaksi, se sai vasta kesällä 1944. Salpalinja oli Suomen pääpuolustusasema jatkosodan alkaessa kesällä 1941 sekä taas syksyllä 1944 välirauhansopimuksen jälkeen.

Ohjesäännön mukaan päävastarinta-asema oli puolustusaseman vahvimmin varustettu osa, jolla päävoimat suorittavat taistelunsa. Sen muodostivat maaston mukaan toisiinsa liittyvät ja syvyyteen porrastetut tukikohdat sekä erilliset kk-, pk- ja krh-pesäkkeet. Aseman etureuna oli pääpuolustuslinja, jonka edessä vihollisen hyökkäys oli torjuttava. Mikäli vihollinen onnistui murtautumaan päävastarinta-asemaan, oli pääpuolustuslinja vallattava takaisin. Taistelun päättyessä sen piti olla puolustajan hallussa. Takana oli tukilinja, jolle vihollisen eteneminen asemassa oli viimeistään pysäytettävä. Se antoi tukea sinne sijoitettujen reservien vastaiskuille ja hyökkäyksille. Aseman sisällä oli syvyyssuuntaan kulkevia sulkulinjoja estämässä asemaan tunkeutuneen vihollisen toimintaa sivusuuntaan. Niitä voi kulkea sekä syvyyssuuntaan että pääpuolustuslinjan suuntaisesti, jolloin nimityksenä oli sulkuasema. Pääpuolustuslinjan eteen, hallitseviin maastokohtiin sijoitettiin etuvartioasemia, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet pääpuolustuslinjaan.

Välirauhan aikana perustettiin kaksi uutta aselajia, linnoitusjalkaväki ja linnoitustykistö, uuden rakennettavan pääpuolustusaseman runkomiehitysratkaisuksi. Alunperin ajatuksena oli värvätyn henkilöstön käyttö, mutta kustannussyistä päädyttiin ratkaisuun, jossa suojajoukkoprikaatit saivat tehtäväkseen kouluttaa varusmiehistä linnoituspataljoonien rungot, jotka tarvittaessa täydennettäisiin määrävahvuisiksi paikallisista reserviläisistä. Vastaavaa menettelyä sovellettiin linnoitustykistön luomisessa, kuitenkin siten, että sen runkomiehitys ja kalusto kostui RTR 3:sta, joka talvisodassa oli vastannut Laatokan meripuolustuksesta. Molempien aselajien joukko-osastoille reserviläisillä täydennettynä järjestettiin kertausharjoitukset kevättalvella 1941.

Mäkitalon kuvauksen mukaan suojajoukkoprikaatien tuli siirtyä pääaseman tasalle ja osin etuvartioasemien tasalle. Linnoitusjalkaväen tuli miehittää Salpa-asema. Kenttäarmeijan perustamisen jälkeen sen joukkojen pääosat voitiin ryhmittää aseman vahvennukseksi tai sen taakse vastahyökkäyksiä varten. Talvisodan oppien mukaan kaikkia joukkoja ei kannattanut heti ryhmittää pääasemaan. ”Operatiivisen ajatuksen ytimenä oli voimakas reservi, jolla voitiin iskeä mahdollisen sisäänmurron saaneen vihollisen kylkiin.” Voimakkaan reservin sijoituksessa nähdään jo erkanemista ohjesäännön mukaisesta ratkaisusta, missä päävoimat sijoitettiin päävastarinta-asemaan.
 
Jatkosodan YH:ssa perustettiin 10.6.1941 linnoitusjalkaväki, joka miehitti Salpa-aseman kestolaitteet ja linnoitustykistö, joka puolestaan miehitti linnoitustykistön patterit.  Samana päivänä muodostettiin reserviläisillä täydennetyt rajavartiokomppaniat. Suojajoukkoprikaatit ryhmittyivät viivytykseen rajalta alkaen.

IV AK vastasi puolustuksesta Suomenlahden ja Kivijärven välisellä alueella. Suojajoukkojen piti käydä sitkeätä ja aktiivista viivytystaistelua. Joukkoja ei saanut etukäteen porrastaa moniin viivytysasemiin, vaan niitä tuli käyttää keskitetysti, painopisteen ollessa ensimmäisessä viivytysasemassa. Viivytysalueen eturajana oli valtakunnan raja ja takarajana pääaseman taisteluetuvartiolinja. Linnoitusjalkaväki muodosti pääpuolustuslinjan runkomiehityksen. Sen tueksi keskitettiin noin kolmasosa suojajoukkoprikaatien joukoista.

Kesäkuun 22. päivään mennessä IV AK:n joukot olivat ryhmittyneet puolustukseen pääasemaan Suomenlahden ja Kivijärven väliselle alueelle rannikolta lukien järjestyksessä 8., 12. ja 4.D. Kustakin suojajoukkoprikaatista muodostettiin jalkaväkirykmentti oman divisioonansa kokoonpanoon. Vaihe jäi lyhyeksi, sillä jo 27.6. armeijakunnan joukot saivat käskyn siirtyä puolustukseen ensimmäiseen viivytysasemaan rajan tuntumaan. Linnoitusjalkaväki jäi edelleen pääpuolustuslinjan runkomiehitykseksi.

Tarkastellaan 12.D:n alueella toimineen Linnoituspataljoona 3:n kokoonpanoa. Pataljoonaan kuului kolme komppaniaa, esikunta ja esikuntakomppania. Sen rivivahvuus oli 25.6.41 23 upseeria, 119 aliupseeria ja 401 miestä, yhteensä 543. Aseistuksena oli 83 konekivääriä, 33 pst-asetta, 12 konepistoolia, 342 kivääriä, 110 valopistoolia ja 10 valonheitintä. Kuljetuksiin oli käytettävissä 20 hevosta, 2 kuorma-autoa ja 1 henkilöauto. Tässä muodossa joukko oli tehtävänsä mukaisesti hyvin tulivoimainen, mutta oman kalustonsa varassa hitaasti siirrettävissä, eikä se aseistuksensa määrän takia ollut maastokelpoinen, vain kolme miestä tykkiä tai konekivääriä kohti.

Armeijakunnan valmistautuessa hyökkäykseen sen painopistettä siirrettiin voimakkaasti vasemmalle, jolloin 8.D:n lohko laajeni 2.7.41 sisältäen myös vasemmalla olleen 12.D:n lohkon. Joukkojen takana oleva Salpa-asema oli se tekijä, joka mahdollisti näin voimakkaan joukkojen siirron.

Palataan Linnoituspataljoona 3:n tilanteeseen. Samassa yhteydessä se sai heinäkuun alkupäivinä käskyn muodostaa kolme tykkijoukkuetta, jotka alistettiin Kannakselle hyökkääville joukoille. Kannaksen valtauksen jälkeen tykkijoukkueet palasivat 7.10.41 pataljoonaan, jossa niistä muodostettiin tykkikomppania. AK:n linnoitusjoukot saivat 10.7.41 käskyn puolustustehtävänsä lisäksi valmistautua siirtoon uusiin asemiin. Liikkuvuuden lisäämiseksi konekiväärien lukumäärää vähennettiin. Kussakin komppaniassa määrättiin konekivääriä kohti miehistöksi 1+4, kun vastaava luku perustamisvaiheessa oli ollut 1+2. 

Linnoituspataljoonat 3 ja 4 alistettiin 24.7.41 8.D:lle käytettäväksi puolustukseen Suomenlahden ja Pukalusjärven välillä. Lin.P 3 alistettiin edelleen Tst.Os.M:lle ja saapui kohteeseensa Ylämaalle 27.7. mennessä siirtyen välittömästi asemiin rajan läheisyyteen. Pääasemaan jätettiin 1 ½ joukkuetta hoito- ja vartiointitehtäviin. Tämä osasto palasi pataljoonan yhteyteen 9.9.41 Koivistolle, missä pataljoona oli rannikkovarmistuksessa.

Suomalainen puolustustaktiikka kantalinnoitetuissa asemissa ei joutunut koetteelle kesällä 1941.


Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitetussa puolustusasemassa, kesä 1944

Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella voimakkaalla tykistövalmistelulla ja massiivisilla lentopommituksilla pitkin koko rintamalinjaa. Toiminta jatkui seuraavana päivänä ja IV AK:n alueella hyökkäyksen painopistesuunnassa Valkeasaaressa asemat jauhautuivat tyystin samoin kuin suuri osa puolustajista toisten irtautuessa. Pääasemassa ei ollut betonirakenteita ja laitteissa oli talven jäljiltä paljon korjattavaa. 

Lentotiedustelun tiedoista voitiin päätellä hyökkäysjoukkojen vahvuus sellaiseksi, että Kannaksella olevilla joukoilla niiden torjuminen ei onnistuisi. IV AK:N vastahyökkäyksestä luovuttiin ja armeijakunta sai käskyn siirtyä VT-asemaan tehokkaasti viivyttäen. Kaikki IV AK:n joukot olivat vetäytyneet 12.6. iltayöstä VT-linjan taakse. IV AK:n vetäytyminen avasi sen vasemmalla puolella taistelevan III AK:n oikean sivustan. Päämaja antoi III AK:lle luvan vetää oikean sivustan (2.D) VT-asemaan, mutta samalla AK:n oli pidettävä Korpikylän maasto.

IV ja III AK:n tehtävänä oli torjua vihollisen eteneminen VT-asemassa, joka oli kantalinnoitettu, mutta keskeneräinen ja ilman syvyyttä. Hyökkäys alkoi jo 11.6. rannikolla Rv.Pr:n lohkolla laajeten seuraavasta päivästä alkaen muille lohkoille. Teräsbetonikorsujen antamasta suojasta saatiin hyviä kokemuksia siellä, missä niitä oli. Periaatteessa tässä taistelussa olisi voitu mitata joustavan taistelutaktiikan tehokkuus.

Linnoitusjalkaväki oli VT-linjan runkomiehityksenä. Vaikka linnoituspataljoonat ja erilliset linnoituskomppaniat oli pääosin lakkautettu 1941 ja 1942 aikana, niin Suomenlahden ja Kivijärven välille perustetut Linnoituspataljoonat 4, 3 ja 5 toimivat edelleen. Keväällä 1944 ne osallistuivat VT-aseman rakentamiseen ja muodostivat samalla sen runkomiehityksen. Tosin linnoitustykistöä ei ollut Kannaksella, siitä oli muodostettu Syvärin linnoitustykistö, mutta olihan yhtymillä oma tykistönsä. Hyökkääjä oli kuitenkin hoitanut tiedustelunsa ja suuntasi painopisteen heikosti linnoitettuun kohtaan Kuuterselkään, missä se pääsi läpimurtoon 14.6. Joustavan taistelutaktiikan mukaisesti puolustaja teki seuraavana yönä noin puolen panssaridivisioonan voimin vastahyökkäyksen, joka aluksi menestyi hyvin, mutta tavoitteeseen saakka ei päästy.

Siiranmäessä saavutettiin tärkeä aikavoitto hallitun vetäytymisen onnistumiseksi. Vihollinen aloitti 14.6. aamulla voimakkaan hyökkäyksen vahvennetun JR 7:n (Os. Ehrnrooth) asemiin.  Puolustus piti 16.6. saakka, jolloin puolustajien oli käskystä vetäydyttävä muualla tapahtuneen kehityksen takia. Taistelua voitaneen pitää joustavan taistelutaktiikan esimerkkinä vahvennetun rykmentin puitteissa.

Kenraaliluutnantti Oesch oli 14.6. komentopaikassaan Äänislinnassa, jonne Airo soitti hänelle Mannerheimin käskyn. Oeschin oli lähdettävä Karjalan kannakselle Kannaksen joukkojen komentajaksi. Hän lähti illalla matkaan henkilöautolla ja otti tehtävän vastaan saavuttuaan 15.6. IV AK:n komentopaikkaan, missä perusti Kannaksen joukkojen esikunnan (KaJoKE). Oesch ehdotti joukkojen vetämistä tehokkaasti viivyttäen VKT-linjalle, millä voitettaisiin aikaa lisävoimien kuljettamiselle Itä-Karjalasta ja sai esitykselleen Mannerheimin hyväksynnän.

Oeschin käsky 19.6. III ja IV AK:n komentajille kuvaa VKT-linjan valmiutta. Käytettävissä oleva aika oli käytettävä asemien varustamiseen etulinjassa, syvyydessä ja reservien sijoituspaikoilla luomalla aluksi sirpalesuojia, joita myöhemmin voidaan syventää ja yhdistää. Tärkeysjärjestyksessä ovat todennäköisimmät suunnat. Panssarintorjuntaa on tehostettava antamalla lähitorjuntavälineiden koulutusta sekä rakentamalla lähitorjuntapesäkkeitä ja suojakuoppia. Päämajan käskyn 18.6. mukaan linnoittajajoukkojen piti toimia VKT-linjalla niin kauan kuin mahdollista ja siirtyä sen jälkeen Salpalinjalle.

Joukkojen siirto taistelukykyisinä VKT-linjalle onnistui lukuun ottamatta Viipurin suuntaa, missä pääpuolustuslinja oli 20.6. siirrettävä Viipurin länsipuolelle linjalle Viipurinlahti – Kivisalmi – Kolkkala – Tali – edelleen VKT-linja. Vuoksen länsipuolen joukot jaettiin kahdeksi armeijakunnaksi 20.6.44. Tällöin Kannaksella taisteli kolme armeijakuntaa: oikealla V AK (Svensson, joka otti rintamavastuun lohkollaan 22.6.), keskellä IV AK (Laatikainen) ja vasemmalla III AK (Siilasvuo).
Uuden päävastarinta-aseman (VKT) varustamiseen keskitettiin kaikki etulinjan yhtymien irrotettavissa oleva työvoima, myös esikunnat, erikoisaselajit ja huoltomuodostelmat. Pioneerijoukkojen oli osallistuttava heille kuuluviin vaativampiin erikoistöihin.

Viipurin valtauksen jälkeen Puna-armeijan tehtävänä oli edetä Virojoki – Lappeenranta tasalle 28.6. mennessä ja jatkaa siitä edelleen Kymijoelle. Venäläiset saavuttivat menestystä 22. - 23.6. taisteluissa Viipurin koillispuolella VKT-linjan etuasemissa ja saivat haltuunsa hyvät lähtöasemat suurhyökkäykselle. Hyökkäys alkoi 25.6. aamulla voimakkaalla tulivalmistelulla, jota on rajuudessaan verrattu Valkeasaaren tulivalmisteluun. Tulen siirtyessä suomalaisten taempiin asemiin, panssarivaunut ja rynnäkkötykit lähtivät etenemään, kaartindivisioonan hyökätessä perättäisinä aaltoina murtaen vastassa olleen III/JR 13 puolustuksen. Tilanne vakautettiin Konkkalanvuorten tasalla, mutta vihollisen hyökkäys eteni Leitimojärven itäpuolitse.

Samana päivänä, 25.6.44, Kannaksen joukkojen komentaja antoi käskyn armeijakuntien ja divisioonien komentajille (KA: T-5761/5):

Vihollinen pyrkii muodostamaan leveyssuunnassa rajoitetun painopisteen. Tavoitteena on läpimurto keskittämällä kohteeseen valtava tykistö-, krh- ja rakettituli sekä runsaasti maataistelukoneita. Välittömästi valmistelun jälkeen psv:t hyökkäävät jalkaväen seuratessa. Läpimurtokohtaan kohdistetaan niin voimakas tuli, että siinä ei enää ole riittävästi taistelukykyistä voimaa, jos puolustaja on huonosti suojattu.
Valmistelun jälkeen vihollinen kohdistaa tykistötulen ja maataistelukoneet murtokohtaan johtaville teille ja niiden lähimaastoon, erityisenä kohteena puolustajan komentopaikat ja yhteydet sekä reservien sijoituspaikat ja siirtymistiet. Jos läpimurto onnistuu, osa psv:sta pyrkii syvemmälle ottaakseen haltuun tärkeät maastokohdat ja aiheuttaakseen sekasortoa taemmissa portaissa ja esikunnissa. Sen menestykset perustuvat tähän taktiikkaan sekä tykistön, panssarivaunujen ja maataistelukoneiden häikäilemättömään käyttöön.

Käskyssä linjattiin vastatoimenpiteet:

Syvyysryhmitys
Pääpuolustuslinjasta käytävään taisteluun osallistuvat joukot ja aseet on sijoitettava entistä syvempään ryhmitykseen, että etulinjaan kohdistuva tuli ei voi lamauttaa samanaikaisesti kaikkia puolustuslinjan pitämiseen sidottuja elimiä. Syvyydessä on rakennettava ja miehitettävä taempia tukikohtia ja sulkuasemia sisäänmurron rajoittamiseksi. Reservien sijoittamisella uhatuimpiin suuntiin pyritään tukahduttamaan alkuunsa vihollisen pyrkimys asemien syvyyteen.

Suojakuopat
Jokaisen miehen on rakennettava suojakuoppa niin etulinjassa kuin taempanakin aina kun tietää viipyvänsä samalla paikalla yli ½ tuntia. Suojakuopat on rakennettava heti kun osasto saapuu sille määrättyyn asemaan, kun reservi saapuu sijoituspaikalleen, kun marssilla oleva osasto pitää marssilevon ja kun osasto saapuu majoitusalueelleen. Näin menetellen muodostuu jo muutaman päivän kuluessa majoitusalueena käytettyihin paikkoihin, teiden varsille, esikuntien ja huollon sijoituspaikoille suojakuoppia, joissa välittömästi saadaan suoja tykistön ja maataistelukoneiden tulta vastaan.

Puolustusasemassa varustaminen on aloitettava suojakuoppien rakentamisella, minkä jälkeen niiden kaivamista jatketaan kaikkialle tukikohtiin niin suoja-asemiin takarinteissä kuin asemiin johtavien teiden ja polkujen varsiin. Vasta sen jälkeen aloitetaan muut varustustyöt, jolloin suojakuopat syventämällä ja yhdistämällä syntyy taistelu- ja yhdyshautajärjestelmä. 

Pst-aseiden oikea käyttö ja sijoitus
Lähitorjunta-aseet panssarinyrkki ja panssarikauhu ovat osoittautuneet tehokkaiksi ja maastoomme soveltuviksi. Niitä on käytettävä oikealla tavalla ja oikealla hetkellä. Ps-lähitorjuntaryhmien kokoonpano ja teknillinen toimintatapa on ohjeissa tarkoin selostettu. Ohjeet on jaettava sellaisille joukko-osastoille, jotka eivät ole niitä saaneet. Lähitorjuntaryhmät on käytettävä kokonaisina ja panssarikauhuampujat sijoitettava varmistettavana olevan tien molemmin puolin porrastettuna. Tähystäjillä, joilla on kp-aseistus, on samalla varmistustehtävä. Nykyisessä taistelumaastossa on runsaasti kiviä, joiden takana panssarin tuhoojat pääsevät ampumaan panssarivaunuja kylkeen.
Pataljoonien ja rykmenttien esikuntakomppanioissa sekä uhatuimpien teiden varsilla olevilla huoltomuodostelmilla tulisi olla ainakin yksi ps-lähitorjuntaryhmä, jota käytetään jatkuvaan varmistukseen ja jolle kuuluu panssarihälytys, miinoitus ja itse torjunta.

Puolustusasemiin on sopivin välein, myös syvyyteen, järjestettävä ps-lähitorjuntapesäkkeitä, joissa tulee olla riittävä määrä panssarinyrkkejä ja panssarikauhun kranaatteja.

Kun etulinjan miehistö on saatu varustettua panssarilähitorjuntavälineillä ja -elimillä, voidaan pst-tykit sijoittaa taemmaksi, missä niiden periaatteessa tulee toimia pareittain tai ainakin niin, että ne voivat tehokkaasti tukea toisiaan, tykkien on pyrittävä sivustatulivaikutukseen. Näin voidaan raskaat tykit turvata turhalta tuhoutumiselta tykistötulessa. Raskaita pst-tykkejä ei saa jättää ilman jv-suojaa, vaan niille on varattava jalkaväen lähivarmistus. Sikäli kun tykkejä riittää ne porrastetaan aseman syvyyteen tärkeimpien teiden varsille ja panssarien etenemiselle edullisiin maastokohtiin. Tykkien puuttuessa syvyys porrastus järjestetään pst-ryhmiä käyttäen. 

Myös tykistön on osallistuttava ps-torjuntaan. Jokaisen patterin tuliaseman välittömään läheisyyteen on valmistettava suorasuuntausvaihtoasema ainakin yhtä tykkiä varten.

Panssariestekaivannot on pyrittävä sijoittamaan asemien sisään, ei niiden eteen, missä ne helpottavat vihollisen jv:n pureutumista asemien läheisyyteen. Panssarivaunujen tuhoaminen on myös helpompaa asemien sisällä.

Käskyn lopussa vedetään yhteen käsketyt toimenpiteet:

-asemien suunnittelussa, rakentamisessa ja miehittämisessä on syvyyspyrkimys otettava huomioon entistä enemmän,
-kadonneiden kenttälapioiden tilalle on hankittava uudet ensi tilassa ja miehistöltä on vaadittava suojakuoppien rakentamista,
-kaikissa joukko-osastoissa on perustettava ps-lähitorjuntaryhmiä ja kaikkia tilaisuuksia on käytettävä ps-lähitorjuntakoulutukseen,
-pst-aseiden käytössä ja sijoituksessa noudatetaan edellä esitettyjä periaatteita.

Taistelut VKT-linjasta jatkuivat kiivaina ja varmasti joustavaa taistelutaktiikkaa noudattaen, mutta ei todellakaan kantalinnoitetussa asemassa.  Vastaiskut ja vastahyökkäykset sekä asemien jatkuva parantaminen olivat jalkaväen arkea.  Panssaridivisioona oli avainroolissa vastahyökkäyksissä.  Tykistöllä ja ilmapuolustuksella oli merkittävä osuus. Oesch totesi käskyssään 7.7.44, että vihollisen hyökkäys oli sille suuria tappioita tuottaen pysäytetty nykyisten asemien eteen. Käskyssä annettiin edelleen ohjeita syvyyden aikaansaamiseksi pääpuolustuslinjasta tykistön tuliasemien tasolle. Tuolloin vihollisen painopiste oli edelleen Ihantalan suunnassa. Käskyssään 20.7.44 Oesch totesi vihollisen hyökkäysvoiman ehtyneen ainakin toistaiseksi Ihantalan ja Vuosalmen voittojemme johdosta.

Kirjoituksessaan Ammattimiehet suurhyökkäyksen torjunnassa (Suomen puolustusvoimat 100 vuotta) Janne Mäkitalo nostaa ammattimiesten toiminnan ratkaisevaksi tekijäksi. Hän linjaa kolme tasoa: 

-yksittäiset taistelijat, jotka ammattitaidollaan aiheuttivat tappioita, voittivat aikaa ja loivat edellytyksiä lisämenestykselle,
-aselajiammattimiehet, jotka toiminnallaan vaikuttivat asejärjestelmiin ja niiden käyttömenetelmiin niin, että yhden järjestelmän käytöllä voitiin vakauttaa paikallinen tilanne,
-taistelunjohtajat, taktisten yksiköiden toiminta oli suunniteltava nopeasti, toimeenpantava heti ja johdettava taidokkaasti.

Mäkitalo mainitsee esimerkkinä taistelunjohtajista kenraaliluutnantti Oeschin, ”joka osoitti kykynsä erityisesti suurten joukkojen vaativien operaatioiden johtamisessa.” Mäkitalo toteaa lopuksi: ”Kenttäarmeijan torjuntataistelun onnistumisen avaintekijänä oli kuitenkin edellä kuvatuilla kolmella tasolla aselajien toiminnan ammattimainen yhteensovittaminen.” 


Ei liene epäilystä siitä, etteikö torjunnassa samaa joustavaa taktiikkaa soveltaen sekä asemien edessä että syvyydessä, olisi onnistuttu myös kantalinnoitetussa asemassa, mutta pienemmin tappioin.   


Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitetussa puolustusasemassa, entä jos VKT-linja olisi murtunut?

Eri yhteyksissä on pohdittu miten ja millä joukoilla Salpa-asema olisi miehitetty jos taistelut VKT-asemassa olisivat päättyneet vihollisen läpimurtoon. Puheenvuorossaan MPKK:n tilaisuudessa 20.9.2018 everstiluutnantti Janne Mäkitalo päätyi toteamukseen, että Salpa-asemaan olisi ollut saatavissa vain muutamia täydennyspataljoonia, mikä olisi riittänyt vetäytyvien joukkojen vastaanottoon, mutta ei torjuntaan. Erityisen ongelmallinen tilanne olisi ollut jos vihollinen olisi päässyt läpimurtoon Viipurinlahdella, missä maasto olisi mahdollistanut nopean etenemisen.

Salpa-asemassa ei ollut runkomiehitystä vaan se oli lähinnä linnoitusrakennus- ja huoltojoukkojen hallinnassa. Täydennyspataljoonien lukumäärä sekä niiden kokoonpano ja vahvuus vaihtelivat päivittäin taistelujoukkojen täydennystarpeiden mukaan. Täydennyspataljoonien ja taempana olevien rakennus- ja huoltoelinten taistelukelpoisimmilla miehillä miehitystä olisi voitu täydentää, mutta ilman taistelukokemusta saanutta ydinjoukkoa.

Pääosa linnoitusjalkaväkijoukoista oli lakkautettu jo vuosina 1941 – 1942. VKT-linjalla oli kyllä linnoitusjalkaväkeä, Lin.P 3 III AK:n lohkolla sekä Lin.P 4 ja Lin.P 5 IV AK:n lojhkolla. Nämä linnoituspataljoonat oli alun perin perustettu Salpalinjan Suomenlahden ja Kivijärven välisen osan runkomiehitykseksi. Oletan, että näiden kolmen pataljoonan säilyttäminen oli Päämajan varautumista tilanteeseen, jossa jouduttaisiin tukeutumaan Salpalinjaan. Tulivoimaisten pataljoonien irrottaminen takimmaisen aseman runkomiehitykseksi taistelujen ollessa kiivaimmillaan VKT-linjalla, olisi vaarallisesti heikentänyt puolustusta, minkä lisäksi olisi pitänyt irrottaa myös tykistöä, jonka merkitys hyökkäyksen torjunnassa oli keskeinen.

Kannakselle ei ollut lisää joukkoja odotettavissa joten ilmeinen johtopäätös oli varautua tarvittaessa sitkeään viivytykseen sekä täydennyspataljoonien käyttöön. Kannaksen joukkojen komentaja antoi 24.7.44 käskyn taempien asemien varustamisesta. Nämä kolme taempaa asemaa olisivat toimineet viivytysasemina jos VKT-linjalta olisi jouduttu vetäytymään. Viivytysasemien sekä tarvittavien sulkuasemien rakentaminen oli armeijakuntien vastuulla. I taemman aseman rakentamiseen käytettiin reserviyksiköitä ja muita läheisyyteen sijoitettuja joukkoja. Kullakin armeijakunnalla oli käytössään yksi linnoitusrakennuspataljoona, jota käytettiin II taemman aseman rakentamiseen. Pääosa linnoitusrakennusjoukoista työskenteli Salpalinjalla.

III AK antoi 30.6.44 käskyn, jonka mukaan yhtymien piti valmistautua mahdollista vetäytymistä varten, mutta vetäytyminen sai tapahtua vain AK:n komentajan käskystä. III AK:n suunnitelma antaa hyvän näkökulman siihen, miten vetäytyminen olisi tapahtunut. Viivytystä varten olisi muodostettu taisteluosasto, tässä tapauksessa joukkoina kaksi jalkaväkirykmenttiä, kaksi pataljoonaa ja viisi kevyttä patteristoa.

Viivytysasemat olisi miehitetty ennen irtautumista, I asema viidellä pataljoonalla ja II asema neljällä pataljoonalla. Ennen irtautumista I viivytysaseman joukoista olisi asetettu silloisiin asemiin vahvat taistelupartiot tehtävänään pysyä asemissa mahdollisimman kauan ja irtauduttuaan säilyttää kosketus viholliseen. Aikaisempien kokemusten mukaan irtautuminen onnistui hyvin, jos sitä edelsi omien joukkojen operaatio, joka sai vihollisen hetkellisesti sekaisin. On mahdollista, että suunnitelmaa olisi myöhemmin kehitetty saatujen kokemusten perusteella.

Ratkaisevaa oli Oeschin kannanotto asiaan. Hän oli kirjoittanut III AK:n komentajan käskyn KaJoKE:n arkistossa olevan kappaleen kulmaan: ”Aivan ennenaikainen.” Hänen näkökulmastaan kaikki huomio oli tuossa vaiheessa kiinnitettävä VKT-aseman pitämiseen ja sen parantamiseen. Öesch oli oikeassa. Vihollisen vyöry pysäytettiin.

Hyökkäyksen jatkaminen olisi vaatinut merkittävästi lisää joukkoja ja materiaalia.  Mäkitalo totesi talvisodan kokemusten taisteluista Mannerheim-linjalla syöpyneen Stalinin ja koko Stavkan mieliin niin, että se laimensi halua käydä Salpalinjan kimppuun, ja tietysti painopiste oli muualla. Onneksi ei tässäkään yhteydessä saatu kokemuksia joustavan taistelutaktiikan toimivuudesta kantalinnoitetussa asemassa.

Maaselän kannaksella asemat ja taktiikka olisivat voineet joutua koetukselle. Maaselän kannas oli vahvasti kantalinnoitettu, siellä oli myös sekä linnoitustykistöä – Maaselän linnoituspatteristo 1 ja 2 – että linnoitusjalkaväkeä. Vaikka edellä mainitut linnoituspataljoonat olivat ainoat koko sodan ajan taistelleet linnoitusjalkaväkiyksiköt (tosin Lin.P 5 yhdistettiin tappioiden takia Lin.P 4:ään 2.8.44) niin Maaselän kannakselle oli perustettu 20. Erillinen linnoituskomppania 6.10.42. 20.Er.Lin.K:n  tehtävänä oli kestolaitteiden runkomiehitys ja laitteiden käyttökoulutus. Komppanian miehitykseksi siirrettiin Lin.P 5:stä 1 u + 15 au + 40 m ja Lin.P 3:sta  11 au + 25 m. Karjalan kannakselle jouduttiin siirtämään joukkoja myös Maaselän kannakselta, joten sieltä vetäydyttiin 24.6. ja joustavan taistelutaktiikan tehokkuus kantalinnoitetuissa asemissa jäi täälläkin kokematta.

Vihollinen arvioi suomalaisten taistelutaktiikkaa 286. D:n 3.7.44 annetussa päiväkäskyssä: ”Vihollinen tekee sitkeätä vastarintaa hyökkääville joukoillemme. Se tulittaa tykistöllään, ilmavoimat pommittavat tieyhteyksiämme ja hidastavat joukkojemme läpimurtoa. Tuhoojapartioillaan vihollinen pyrkii aikaansaamaan sekasortoa ja häiritsee yhteyksiämme.” (Jatkosodan historia, osa 5, s. 213.)  

OSMO KIMMO
Helsinki 










sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Salpalinjan oppaat oppimassa Hankoniemellä


Salpalinjan oppaat ry ja Salpavaellus-tapahtuman toimijat tekivät 13.10.2018 onnistuneen retken Hankoniemelle. Kohteina oli tietysti Harparskog-linja, mutta myös komeaksi uusittu Hangon Rintamamuseo, venäläisten rautatietykkien yksi tuliasemista ja vielä Neuvostoliiton kaatuneiden monumentaalinen hautamuistomerkki Täcktomissa. Ohjelma oli monipuolinen ja reissun osallistujat, 13 opasta ja yhdeksän muuten Salpavaelluksen eteen paljon työtä tehnyttä, olivat siihen hyvin tyytyväisiä.

Tässä jutussa keskityn muutamaan asiaan, jotka tulivat esiin Harparskog-linjassa, linjassa joka tehtiin samoilla piirustuksilla ja periaatteessa myös samalla taisteluajatuksella kuin itärajan Salpalinja. Hankoniemen linnoittaminen käskettiin samassa käskyssä kuin Salpalinjankin rakentaminen.

Hankoniemellä linnoituslinjan matkailullinen esittely on tuoretta ja eikä vielä kovin intensiivistä. Oppaat, joita ei vielä monta ole, ovat itseopiskelleita. Kun Virolahdella ja Miehikkälässä oli jo perustettu 1980-luvuilla Salpalinjaa esittelevät museot, oli Harparskog-linjassa linnoitusaseet vielä tiukasti paikoillaan operatiivisessa käyttövalmiudessa lukkojen takana aina 1980-90 -lukujen vaihteeseen saakka kylmän sodan kylmimpien vuosien perintönä. YYA-sopimuksen mukaan Suomen itärajalla ei ollut vihollista, mutta Hankoniemen linnoitteiden aseistusta voitiin tarvittaessa perustella Neuvostoliitolle puolustautumisella Suomen virallista vihollista, länttä vastaan!

Ennen kuin menen opastusasioihin, heitän ilmaan ns. hyvän kysymyksen: koskiko viime kevään valtion päätös luopua kaikista Salpalinjan rasitteista, linnoitteiden omistuksesta myös Harparskog-linjaa? Minun mielestäni se ei tullut esille viime kevään uutisoinneissa ja tiedotuksessa millään tavalla!

Kuka tietää,  ovatko Harparskogin teräsbetonikorsut ja estekivet valtion omaisuutta vai maanomistajien, Fiskars Oy:n ja yhden toisen yksityisen maanomistajan, sitten kun maanmittaustoimitukset on tehty? Miten suojelullisten huippukohteiden laita on, onko ne valittu? Salpalinjan estekivet luovutettiin maanomistajille jo 1968, tosin sitä kaikki maanomistajat eivät välttämättä ole itse edes tienneet. Sama koski pallokorsulinjoja.

KOLME YKSITYISKOHTAA

Mutta nyt otan esille kolme asiaa, jotka englanninkielisessä Martin Grünwaldin mainiossa, persoonallisessa  opastuksessa tulivat esille. Sitä en tarkistanut kanssamatkustajilta, tulivatko samat asiat vastaan suomenkielisen Jani Patjaksen opastuksessa.

Grünwaldin mukaan Harparskog-linjan teräsbetonikorsujen kattovahvuus lähentelee kolmea metriä, tarkkaa lukua hän ei maininnut. Hän tiesi, että Salpalinjan teräsbetonikorsujen kattovahvuus on 2,1 metriä ja joka kestää enimmillään tuhannen kilon lentopommin osuman.

Opas perusteli kattovahvuuden nostoa Hankoniemellä tiedossa olevien venäläisten järeiden 12 tuuman rautatietykkien uhalla. Tosin niiden osumatarkkuudesta samalla oppaalla oli myöhemmin päivällä tieto, että NL:n joukot ampuivat Hangossa kolmella tykillä yhteensä 580 kranaattia, joista vain 3-4 osui maaliinsa (mitä maaleja, en kysynyt)! Kuitenkin Salpalinjan 2,1 metrin paksuisten kattojen tuli kestää mainitun 305 mm kaliiperin jatkuvaa kaaritulta!

Muuten oppaan mukaan nuo rautatietykit yrittivät tuhota Tammisaaren siltoja, mutta eivät osuneet. Minua entisenä rannikkotykistön tulenjohtajakoulutuksen saaneena jäi askarruttamaan miten rautatietykkien tulenjohto, kun kantamat saattoivat olla kymmeniä kilometrejä vihollisen puolella mantereella tai saarissa, hoidettiin?

Toinen asia, joka meitä Salpalinjan oppaita jäi askarruttamaan oli korsun sisustuskalusteiden sijoittaminen korsuun jo ennen laudoitusta ja valua. Hangon korsujen valmiista valetuista oviaukoista ei korsuliesi ja lavereiden rakentamiseen tarvittu pitkä puutavara olisi mahtunut sisään! Näin annettiin ymmärtää.

Salpalinjalla korsuja kolunneet tietävät, että korsuliesiä, helloja on sisällä vain museoalueilla, jonne ne on jälkeenpäin kannettu. Kaikki asennetut liedet varastoitiin sodan jälkeen pois korsuista ruostumasta. Eli onko Hangon rintamalla rakennusmestareilla ollut piirustusten luvussa lukihäiriö?

Ja kolmas asia, joka havahdutti itseäni varsinkin. Olin opasurani alkuaikoina jostakin ns. luotettavista lähteistä kuullut, että korsun varauloskäytäväaukon ulkopinnan ohut betonikuori rikotaan heittämällä käsikranaatti ylimmän metallipalkin poiston jälkeen pakotunneliin ja ulkoseinä hajoaa. Tunnelin täytteenä olleet mukulakivet oli tietysti pitänyt poistaa ennen räjäytystä.

Mutta em. menettelystä sain yhdessä opastuksessa silmilleni armeijan palveluksessa olleelta alan asiantuntijalta, ellei olisi ollut peräti kunnioittamani linnoitusteknikko Arvo Tolmunen (jos , sitten se oli opetustilanne suuntaani), joka tyrmäsi keinon tekijälleen äärimmäisen hengenvaarallisena. Umpitiloissa purkautuva käsikranaatin paine voi olla kohtalokas. Tämän jälkeen olen kertonut, että ulkokuori rikotaan joko rautakangella tai vahvalla puupropsilla tai parrulla, joka on pitänyt varata korsuun varauloskäynnin kayttötarvetta ennakoiden.

Siis mistä Hangonlinjan opas, jonka äidinkieli ei ole suomi, on saanut saman tiedon? Jospa siinä minunkin aikanaan kertomassani tarinassa on ollut sittenkin ainakin siteeksi perää. Sitä pidän mahdottomana, että asia olisi kauttani voinut Hankoon saakka edetä ja pysyä siellä hengissä näihin päiviin saakka.

Mielenkiinnolla odotan blogiin kommentteja edellä mainituista vivahde-eroista Salpalinjan ja Harparskog-linjan välillä.

Korostan, että edellä oleva ei ole pienimmässäkään määrin moite Martinille ja Janille! He ovat opastusten edelläkävijöitä Harpaskog-linjalla ja nostan hattua heidän jo nyt omaksumilleen taidoilleen, tiedoilleen ja jopa rohkeudelle ottaa vastaan ja kunnialla opastaa jo pitkäänkin Salpalinjaa esitelleitä Salpalinjan konkarioppaita. Saimme todella paljon mietittävää ja uutta näkökulmaa omiin opastuksiimme. Olimme saamassa!

Varsinkin tuo NL:n rautatietykistö Hankoniemen erikoisuutena meitä askarrutti ja ihmetytti vielä kotimatkallakin paljon. Se on Rintamamuseon ja Harparskogin ohella oiva täky saada matkailijoita Hankoniemelle!

Kiitos! Ja tehkää niin kuin lupasitte! Siis tervetuloa tutustumaan Salpalinjaan!

TERHO AHONEN

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Wanha Veteraani porttina Salpalinjalle


Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanha Veteraani on aloittanut toimintansa ensimmäisen vaiheen osalta Haminassa elokuun alussa 2018. Uusi perinnekeskus ja samalla matkailukohde keskellä Haminan kaupunkia ja varuskuntaa on myös portti Salpalinjalle. Muiden muassa myös Salpalinjan perinneyhdistys on jo Wanhaa Veteraania ylläpitävän taustayhdistyksen jäsenyhdistys.

Wanhan Veteraanin valtakunnallinen vetonaula on sen suomalaista rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan historiaa ja nykypäivää esittelevä perusnäyttely. Sen ohella saman katon alla tuodaan esiin sotiemme veteraanien ja lottien perintöä. Paikassa järjestetään itse asiassa koko vapaaehtoisen maanpuolustuksen kirjon kattavaa mitä erilaisempaa tekemistä ja nähtävää. Tämä tietysti vuorollaan ja tilojen rajoissa, kun alkuun päästään. Kaikki ei ole valmista kerralla.

Perinnekeskusideaan kuuluu myös vielä suunnitteluvaiheessa olevan nykyaikaisen kriisinhallintatukikohdan rakentaminen päärakennuksen pihaan. Se on näyttelyesine jo sinällään, mutta toimiva sellainen. ”Konttipose” (pose = position,  on rauhanturvaslangia ja tarkoittaa valvontapaikkaa, valvonta-asemaa) sisältää majoitustilat noin bussilliselle ihmisiä, saunan pesutiloineen, grillipaikan ja messin (kahvila-baari).

Tässä tullaan Wanha Veteraani -kohteen puhtaasti myös matkailulliseen elementtiin. Nähtävyys pystyy majoittamaan ja ruokkimaan näkijänsä keskelle sitä, suoraan pelipaikan ytimessä. Kadun toisella puolella on heti samaan kokonaisuuteen ja teemaan liittyvä RUK-museo ja lähellä koko kaupunki. Haminassa ei ole ollut eikä vieläkään ole liikaa nähtävää ja vielä vähemmän majoitustiloja!

Bussilastillinen ihmisiä ei ole kerralla paljon, mutta jakautuneena pitkin vuotta merkitys voi olla iso; päiviä vuodessa on 365 kappaletta. Jo pelkästään rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä palvelleita suomalaisia on noin 50 000 henkeä. Kaikki eivät ole enää tietenkään hengissä, mutta silti voi teoriassa laskea, että jo heistä riittää linja-autollinen vieraita kahdeksi vuodeksi jokaiselle päivälle!

Wanhan Veteraanin kunnianhimoinen tavoite on pitää paikan mielenkiintoa yllä vähintäin vuosittain vaihtuvin huippunäyttelyin maanpuolustusteemaan liittyen. Perinnekeskukseen tulee olemaan aina hyvä syy tulla uudelleen ja uudelleen.

Uusi lisävetovoimatekijä Haminaan on ehdottoman tervetullut myös Salpalinja-matkailun näkökulmasta.

Haminasta itään on matkaa Salpalinjan pääasemaan reilut 20 kilometriä. Jos tarkkoja olla Haminan kaupunkikeskus on Salpa-aseman sisällä. Siihen kuuluva taaempi tukiasema Hamina-Taavetti –linja alkaa Haminan syväsatamasta ja kiertää kaupungin lännestä pohjoiseen.

Virolahdella on siis noin 20 minuutin ajomatkan päässä Haminasta kaksikin merkittävää Salpalinja-kohdetta, Bunkkerimuseo ja toisena Harjun Oppimiskeskus majoitus- ja ruokailumahdollisuuksineen ja em. kohteiden välin Salpa-polkuineen. Parikymmentä minuuttia lisää ajoaikaa ja ollaan jo Miehikkälän Salpalinja-museolla.

Tähän kun lisätään kovaa vauhtia valmistuva jo joulumarkkinoille 2018 avautuva Vaalimaan Zsar Outlet -kauppakylä, niin jo liikennettä Haminan ohi (E18 vie todella ohi jos ei ole riittävää houkutusta piipahtaa Haminassa) on yllin kyllin. Mukaan on otettava vakavana matkailupotentiaalina myös Kotkan isojen risteilylaivojen kesävieraat. Heistä varmasti osaa Suomen kaakkoisen kulmakunnan rautaesiripunmakuinen maanpuolustushistoria kiinnostaa aina Vaalimaalle saakka.

Omalta pieneltä osaltaan Wanha Veteraani on aivan ilmiselvästi tuomassa yhden hyvän lisäsyyn ihmisille matkustaa Haminaan, ottaa se päiväksi pariksi tukikohdaksi ja tutustua kaupunkiin ja sen lähiympäristöön.

Kotkan, Haminan, Virolahden ja Miehikkälän matkailuorganisaatioilla on tekemisen, kullanhuuhdonnan paikka! Wanha Veteraani on yksi vankka vaskooli tässä matkailuverkossa ja haluaa olla kutomassa sitä entistä vahvemmaksi.


TERHO AHONEN