Maanpuolustustahto kansan selkärankana

Talvisota oli tätä kirjoitettaessa 80 vuotta sitten Neuvostoliiton näkökulmasta enää muutaman päivän päässä tavoitteestaan; puna-armeijan piti olla 21.12.1939, Josif Stalinin 60-vuotissyntymäpäivälahjana Helsingissä. ”Isä aurinkoisen” syntymäpäivästä on eri tietoja, mutta väli hällä. Vieläkään puna-armeija ei ole maatamme vallannut!

Edes Otto Wille Kuusisen valmiiksi ilman vaaleja istutettu Terijoen nukkehallitus ei saanut suomalaisia uskomaan neuvostoihanuuteen ja laskemaan aseitaan. Ankarissa taisteluissa puutteellisin varustein ja varustuksin Suomen armeija piti puolensa ja esti maahan tunkeutujan pääsemästä tavoitteeseensa.

Suomalaisten maanpuolustustahto yllätti Neuvostoliiton! Stalin ei voinut ymmärtää, että juuri maanpuolustustahdolla Suomi paikkasi materiaalisen puolustuspuutteensa.

Reserviupseerioppilaille Salpalinjaa viimeksi viime viikonvaihteessa esitellessäni toin esiin taistelutahdon merkitystä linnoituksen kestävyydessä. Viisaammat ovat sanoneet, että vahvinkin linnoitus murtuu, jos sitä puolustavilla sotilailla ei ole siihen halua. Ja kääntäen voidaan sanoa, että heikompikin linnoitus voi pitää, jos siinä taistelee motivoituneita, maanpuolustustahtoisia sotilaita.

Maanpuolustustahto on siis armeijan aseista se tärkein.

Suomen kansan ja erityisesti asevelvollisuusikäisten kansalaisten nykyistäkin maanpuolustustahtoa on kehuttu korkeaksi. Hyvinvoinniltaan maailman kärkeen kuuluvassa Suomessa on, mitä puolustaa.

Palataanpa talvisodan aikaiseen maanpuolustustahtoon. Mistä se kumpusi? Suomi oli vain noin kaksi kymmentä vuotta aikaisemmin itsenäistynyt, käynyt raastavan maata jakaneen vapaussodan ja lähtenyt kovalla työllä maan hyvinvointia rakentamaan. Nykyaikaan verrattuna elämä oli köyhää ja raskasta. Kansasta valtaosa sai elantonsa maasta ja metsästä. Samalla iso osa suomalaisista omisti maata, vaikkakin enemmistö vain pikkutiloja ja ”torppia”, mutta omisti kuitenkin. Rintamalla sotivien miesten perheet asuivat niissä. Oli konkreettisesti myös omaa, mitä puolustaa. Oli toivoa paremmasta.

Nykyisin pikkutilat ovat hävinneet. Ne ovat vaihtuneet kesäpaikoiksi tai kesämökeiksi järvien rannalla. Ihmiset omistavat yhä maata ja kiinteistöjä, mutta suhteessa sotavuosien aikaan monin verroin enemmän kaikkea muuta, paljon turhaakin tavaraa, krääsää. Nyt jos rajaseudulta pitäisi lähteä evakkoon, ihmiset jäisivät jo hyökkääjän jalkoihin miettiessään, mitä otetaan mukaan mitä ei! Vuosina 1939 ja -44 tuota ongelmaa ei ollut. Perheen tärkein omaisuus mahtui hevoskärryihin, monella huivinyyttiin.

Armeijan aseiden huoltaminen on yksinkertaista. Useimmiten puhdistus, öljy ja rasva riittää. Mutta miten huoltaa jokaista kansalaista koskettavaa maanpuolustustahtoa, miten se pidetään puhtaana, rasvattuna ja taisteluvalmiina?

On tietysti helppoa sanoa, että Suomi on rakennettava ja kehitettävä sellaiseksi, että täällä halutaan asua ja elää. Synnyinseutu, kotiseuturakkaus, isänmaallisuus ovat osa sitä, mutta kyllä siihen tarvitaan tietenkin myös mahdollisuutta tulla toimeen. Tämä viimeksi mainittu on demokraattisesti valitun yhteiskuntajärjestelmän tehtävä. Ja kun niin tehdään, samalla huolletaan maanpuolustuksemme tärkeintä asetta – maanpuolustustahtoa. Se toimii aina ennaltaehkäisevästi, mutta tarvittaessa myös silloin kun asiat vaativat – sodassa.

Kansa sodassa – kotirintama kerää, uhraa ja taistelee -näyttely Haminassa Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanhassa Veteraanissa kertoo oivallisesti, mihin kansan maanpuolustustahto parhaimmillaan voi yltää. Sota ei ollut sotavuosina vain rintamalla olevien sotilaiden sotaa. Se oli koko kansan sotaa lapsista vanhuksiin. Kukin teki voitavansa kykyjensä mukaan. Siinä samalla kasvoi silloiselle nuorisolle maanpuolustuksellinen vastuu, tahto puolustaa rakastamaansa maata. Tämä viestikapula on Haminassa Wanhassa Veteraanissa, käykää noutamassa!

Wanha Veteraani on auki viikonloppuisin la-su klo 10-16 talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivään 13.3.2020 saakka.

TERHO AHONEN

Kymmenentuhatta upseerioppilasta perehdytetty Salpalinjaan Virolahdella

Salpalinjaan on perehdytetty vapaaehtoisvoimin yli 10 000 RUK:n upseerioppilasta kahdeksassa vuodessa osana reserviupseerikurssien sotahistoriallista koulutusta - tehtävään on tarvittu tuhat kolmen tunnin opastusvuoroa.

Klikkaa kuvia isommaksi.

Salpavaellus-tapahtuman itseään suurempi oheistoiminta, Reserviupseerikoulun reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan loppuvuodesta 2011 alkaen on vapaaehtoistyönä tavoittanut yhteensä 10 123 upseerioppilasta. Kymmenentuhannen upseerioppilaan raja meni rikki lauantaina 14.12.2019, kun  RUK:n reserviupseerikurssin esikunta- ja viestikomppania (EVK) tutustui Harjussa Salpalinjaan 141 upseerioppilaan voimin.

Kymppitonnin merkkipaalulle astui upseerioppilas Emil Sylvestersson Turusta. Hänet Salpavaellus-tapahtuman RUK-opastusten operaatiojohtaja Jukka Lappi ja varajohtaja Esa Punkkinen palkitsivat pienoisestekivellä ja kunniakirjalla. Todistajana oli alusta asti opastuksilla oppaana ollut Jorma Mänttäri Luumäeltä.

Palkintoa luovuttaessaan Jukka Lappi kertoi, että Salpavaellus on aikanaan puolustusvoimien aloitteesta järjestetty 26 kertaa ja sille on osallistunut vuodesta 1994 lähtien noin 4 000 vaeltajaa.

- Vaelluksen piti jäädä yhteen kertaan. Mutta toisin kävi. Nyt vaelluksen ohessa ja lisäksi on opastettu vapaaehtoisvoimin yli 10 000 upseerioppilasta Salpalinjaan, Lappi sanoi

.  

Kaikki upseerioppilaat ovat saaneet Salpalinjasta paitsi tiukan paketin Suomen linnoittamishistoriasta, mutta varmasti myös opiksi otettavaa ja ajateltavaa nykyajan sodankäyntiin! Historiasta voi ja saa aina myös oppia.

Menossa oleva ru-kurssi 255 on 17:s Virolahden Ravijoella ja Harjussa kolmen tunnin ja viiden kilometrin kierroksella opastettu kurssi. Ensimmäinen kokonaisuudessaan Salpalinjaan marraskuussa 2011 perehtynyt kurssi oli numero 239. Silloin yhden kuukauden varoitus- ja valmisteluajalla opastus toteutettiin yksiköittäin arkiviikolla viereisen Valkjärven harjoitusalueen yhteistoimintaharjoituksen yhteydessä. Sen jälkeen opastukset on järjestetty yksiköiden kiinnioloviikonloppuina.

Perehtyminen Salpalinjaan on osa nykyisen Maasotakoulun alaisuuteen kuuluvan RUK:n ja sen Oppilaskunnan Kannatusyhdistyksen tukemaa sotahistoriallista koulutusta. Oppilaskunta järjesti aiemmin sotahistoriallisia matkoja Karjalankannakselle, mutta kun monista eri syistä niistä luovuttiin, tilalle tuli 2011 Salpalinja ja opastusten tuottajana vapaaehtoinen Salpavaellus-tapahtuma. RUK:n johtajana oli tuolloin eversti Vesa Kangasmäki ja kurssinjohtajana everstiluutnantti Saku Muona.

Reservikerhot taustalla, yhteisö ymmärtää

Vuosittain järjestettävän Salpavaelluksen taustalla ovat Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerho, Kaakonkulman Reserviläiset, Luumäen Reserviupseerikerho ja Luumäen Reserviläiset sekä perustamisestaan vuodesta 2015 lähtien jäsentensä kautta Salpalinjan Oppaat ry Lappeenrannasta. Salpalinjan perinneyhdistys ry on tukenut RUK-opastuksia koko ajan painattamalla upseerioppilaille jaetut Salpalinja-esitteet.

Salpalinja-tietouden lisäksi upseerioppilaiden kierroksella on kevätkesästä 2018 alkaen lottien toimintaa yhdellä opastuskohteella valottanut Kaakonkulman Lottaperinneyhdistys ry. Lotilla on menossa neljäs kurssi.

Harjun Oppimiskeskus Oy on lehtorinsa Esa Punkkisen johdolla ollut opastuksissa vahvasti mukana parannellen maillaan olevia reittejä ja antamalla tarvittavia tiloja käyttöön. Toiminnalla Harju on tehnyt itsensä mieleenpainuvasti tunnetuksi nyt jo siis 10 000 varusmiehelle. Myös suomalaiset rauhanturvaajat ovat kahtena kesänä talkoilleet kenttälinnoitteita kuntoon Harjussa.

Myös muut maanomistajat ja kyläläiset ovat suhtautuneet myönteisesti, jopa reittejä parannellen maastossa rauhalliseen tahtiin ja vähin äänin oppaiden johdolla liikkuviin varusmiesryhmiin. Myös Ravijoen VPK on asenteellaan mahdollistanut oppaiden käyttää paloaseman piha-aluetta kokoontumis- ja lähtöpaikkana.

Noin 30 opasta käytössä

Opastukset nojaavat Salpavaelluksen Salpalinja- oppaisiin. RUK-opastuksia aloitettaessa oli sattumalta sitä ennen talvella 2011 järjestetyn opaskoulutuksen jäljiltä käytettävissä reilut 15 opasta. Nyt oppaina on ollut jo 35 eri henkeä ja heistä muutamaa lukuun ottamatta kaikki ovat edelleen käytettävissä, ja uusia tulee. Oppaiden sotilastausta on sotamiehestä prikaatikenraaliin; yksi nainenkin on oppaana toiminut.

Oppaat kymppitonnipäivänä 14.12.2019

Oppaat ajavat Virolahdelle Helsinki – Lahti – Kouvola – Lappeenranta -alueelta, siis hyvin pitkistä matkoista. Tietysti myös Hamina, Virolahti, Miehikkälä ja Luumäki ovat oppaissa hyvin edustettuna.

Kerralla oppaita on suurimmillaan tarvittu 18 henkeä, yksi kohdeopas ja 17 ryhmäopasta. Nyt kurssiyksiköiden oppilasmäärän tasoituttua, selvitään 12 ryhmä- ja yhdellä kohdeoppaalla kerralla. Keskimäärin oppaalla on ryhmässään kymmenen upseerioppilasta. Kun kurssilla on viisi yksikköä ja kursseja kaksi vuodessa, merkitsee se innokkaimmille kymmenen opastuspäivää vuodessa.

Tuhat opastusvuoroa

Vapaaehtoisia kolme tunnin tehollisia opasvuoroja Salpalinja-oppaat ovat tehneet tuhat (1000) kappaletta. Kun opastusaikaan lisätään matkat ja valmistautumiset, niin oppaat ovat käyttäneet viikonloppujaan harrastukseensa yhteensä peräti tuhat päivää!

Salpavaelluksen puolelta opastusten operaatiojohtajina ovat toimineet: kurssit 239 – 248 Terho Ahonen Miehikkälästä (kohdeoppaana edelleen), kurssit 249 – 250 Erkki Rikkola ja kurssista 251 eteenpäin Jukka Lappi, molemmat Virolahdelta ja kaikki Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon jäseniä.

Salpavaelluksen yhteyden Salpalinja-opastuksista RUK:hon syksyllä 2011 loi em. kerhon jäsen, sittemmin edesmennyt majuri evp Risto Sivula. Hän oli tuolloin Salpavaellus-organisaation miehikkäläläinen vaellusjohtaja.

Opastuksista RUK ja sen Oppilaskunnan kannatusyhdistys maksaa talkookorvauksen. Se käytettiin aiemmin Salpavaelluksen tukemiseen ja nyt enemmänkin oppaiden tietotason parantamiseen teemaretkin sekä opastusvarustuksen ja -materiaalin hankintaan.

Lisää kuvia facebookin Salpavaellus-sivustolla ja Salpavaeltajat-ryhmässä.

TERHO AHONEN

Upea tapahtuma-areena Harjun louhoksessa

Virolahdella Harjun Oppimiskeskuksen juuri valmistunut tapahtuma-areena Vahtivuoren estekivilouhokseen on parasta, mitä Salpalinjalla on tapahtunut sitten Salpalinjaa esittelevien sotahistoriallisten museoiden perustamisen!

Salpalinjan yksi jyhkeimmistä, ellei suorastaan suurin Vahtivuoren louhos on ollut tähänkin saakka huikea nähtävyys patikoijille siinä tilassa, mihin se sotavuosilta jäi. Kalliolaskeutuminen 14,5 metrin korkuisen louhoksen pystysuoraa ja tavattoman sileää rintaa pitkin on ollut käytännössä paikan ainut hyötykäyttö.

Nyt louhos on siistitty irtokivistä ja louheesta sekä aluskasvillisuudesta ja sen pohja on tasattu laajaksi näyttämöksi ja sen eteen noin metriä alemmaksi on viritetty penkkitasanne yleisölle. Samalla edellä mainittu kalliorinta sai korkeutta lisää puolitoista metriä ja on nyt noin 16 metrin korkuinen. Sen edessä esiintyvä ihminen tai vaikkapa kuoro antaa mittasuhteet Salpalinjan suuruudelle tätäkin kautta.

Vaikka passariestekivilouhos ei sinällään ole linnoituslaite eikä siten varmaankaan myös suojelukohde, ei senkään puolesta ole syytä huoleen. Louhoksen luonteeseen ei raivaus ole vaikuttanut millään tavalla, jos siisteyttä ja liikkumisturvallisuutta ei siksi lasketa.

Nyt louhintatapa poikkeuksellisen korkeassa estekivilouhoksessa tulee entistä paremmin esille, jos kohta se edelleen vaatii oppaan selostuksen. Näin myös Salpapolun kuluttajille, sen louhoksen reunan portaita ylös- tai alaspäin kuljettaessa tapahtuma-areena avaa aivan uuden elämysulottuvuuden. Siinä samalla voi pohtia estekivien louhinnan yksityiskohtia ja miettiä työmaan huikeutta yhtenä välttämättömänä osana linnoitusketjua.

Harjun Oppimiskeskuksen omilla maillaan toteuttama hanke tuo nyt Vahtivuoren nähtävyyden kaiken kansan ulottuville; pyörätuoliluiskakin on katsomoon rakennettu. Autojen pysäköintialueen reuna on vain noin sadan metrin päässä katsomosta.

Paitsi mitä mielikuvituksellisempien tapahtumien ulkoilma-areenana sähköistetty louhosalue voi toimia myös Salpalinja-esittelyjen keskuksena.

Louhoksen vieressä on Salpalinjan yksi suurimmista luolista konekivääriasemineen, Vahtivuoren useassa tasassa olevat kallioon louhitut taisteluhaudat suojakomeroineen sekä tulenjohtokorsu parin sadan metrin päässä antavat halukkaille opastettuna erinomaisen kuvan osasta Salpalinjan puolustusratkaisuja. Vahtivuori on siis myös erinomainen kohde lyhyille kierroksille ja tietoiskuille Salpalinjasta.

Vahtivuoren tapahtuma-areena vetää yhä uusia ihmisiä ja monet kenties vasta ensimmäistä kertaa Salpalinjaan. Olen varma, että yhtäkään tapahtumaa tai ”tekijäistä” Vahtivuoren näyttämöllä ei voida pitää tai vetää läpi mainitsematta paikan yhteyttä Salpalinjaan, Suomen itsenäisyyden ja hyvinvoinnin osaltaan pelastaneeseen veteraanisukupolven rakentamaan monumenttiin. Paikalla on siis myös merkittävä sanansaattajatehtävä maanpuolustushistoriastamme ja sotiemme veteraanien perinnöstä.

Onnittelen vilpittömästi Harjun Oppimiskeskusta tapahtuma-areenaideasta ja sen loistavasta toteutuksesta!

Kuluvana vuonna loppuunviety Salpalinjan rakenteiden ja laitteiden omistajuusjärjestely, palautus alkuperäisille maanomistajilleen antaa mahdollisuuden vastaavanlaiseen innovatiivisuuteen, luovuuteen myös muualla itärajalla! Pankaa toimeksi!

Jäljempänä olevat kuvat otin 24.8.2019, kun Salpavaellus-tapahtuman oppaat pääsivät tutustumaan areenaan RUK:n reserviupseerikurssin 254 viimeisen opastuspäivän päätteeksi. Klikkaa kuvaa isommaksi!

http://www.harjunopk.fi/fi/ajankohtaista/huikea-kallioareena-valmistui-harjuun-avajaisissa-tulta-ja-sirkusta

TERHO AHONEN

Salpalinjan taistelut Kuusamon Lahtelassa syyskuussa 1944!

Vihdoin on saatavissa tutkittua ja varsin tarkkaa tietoa, mitä Kuusamossa tapahtui 55 päivän aikana syys-marraskuussa 1944!

Eläkkeellä oleva turvallisuusalan asiantuntija Tuomo Kallioniemi on viimeisen parin vuoden ajan selvitellyt myös Salpalinjaa tuottaessaan sisältöä Lapin sota 1944 – 1945 -sivustolleen: https://lapinsota-1944.weebly.com/

Sain eilen häneltä myös linkin edellä mainitun sivuston Kuusamo Salpalinja -osaan. Ja se sykähdytti tarkoilla tiedoillaan. Kallioniemi viestitti minulle työnsä taustasta muun muassa seuraavaa:

”Tämä Lahtelan kantalinnoitus on kiinnostanut minuakin, koska olen lähtöisin Kuusamosta ja tunnen kyseiset maisemat hyvin. Olen noin vuoden ajan tutkinut Venäjän Karjalan rintaman sotapäiväkirjoja ja karttoja, jotka koskevat venäjän miehitysaikaa Kuusamossa, Suomussalmella ja Sallassa. Erityisen mielenkiintoiseksi tarina meni kun sain käsiini Puna-armeijan sotapäiväkirjat ajalta, jolloin Puna-armeija ajoi takaa Saksan SS-Nord divisioonan joukkoja Kiestingistä Kuusamoon ja miehitti Kuusamon alueet.

Salpalinjaa koskevissa julkaisuissa on lähes poikkeuksetta mainittu, että Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Mihin faktoihin tämä väite perustuu?  Käännätettyäni satoja sivuja venäläisiä sotapäiväkirjojen sivuja, alkoi paljastumaan, että Lahtelan Salpalinjalla Saksan armeijan jälkijoukot kävivät viivytystaistelua 22.9. – 27.9.1944 Venäjän Karjalan rintaman 26. Armeijan 205. JV-divisioonan joukkoja vastaan, ja siten viivyttivät muutaman päivän ajan heidän etenemistään Kuusamon kirkonkylään. Sotapäiväkirjojen mukaan venäläiset yrittivät tuhota Lahtelan linnoituksen rakenteita jopa suorasuuntaustykeillä, mikä vaikuttaa melko uhkarohkealta operaatiolta. Voidaanko saksalaisten ja venäläisten joukkojen yhteenottoa Lahtelan puolustuslinjalla kutsua taisteluksi?”

Kallioniemi pohtii tietysti myös sitä, voiko venäläisiin sotapäiväkirjoihin luottaa. Sen hän jättää lukijan pääteltäväksi.

Ainakin minun silmään neuvostojoukkojen Kuusamon miehitysaikana tekemät päiväkirjamerkinnät Salpalinjan rakenteesta ovat virheineen päivineen hämmästyttävän ”sinne päin”. Yhtenä virhe-esimerkkinä Salpalinjan korsujen valussa käytetyn teräksen läpimitaksi mainitaan 30 millimetriä, kun en tiedä 18 mm paksumpaa käytetyn.

Tuhottujen korsujen betoniseinien vahvuudet, ihme kyllä, sotapäiväkirjojen kirjoittajat ovat värittäneet mieluummin alakanttiin. Mutta esimerkiksi tuhottujen teräsbetonikorsujen määrä 32 kappaletta on ihan oikein.

En käy tässä toistamaan, mitä alla olevasta linkistä on jokaisen luettavissa. Itse nostan 69-vuotiaan Kallioniemen tutkimustyön erittäin arvokkaaksi asiasta, josta Suomen virallinen historia on visusti vaiennut. Paikkakuntalaiset Kuusamossa ovat Neuvostoliiton miehityksen tietysti tienneet. Mutta me Salpalinja-harrastajat olemme saaneet aiheesta tietoa vasta, kun Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti Heikki Koskelo alkoi asiaa selvittää ja julkaisi kirjoituksia 2000-luvun alussa.

Tässä mielessä Tuomo Kallioniemen tutkimustyö tuo aivan uuden ulottuvuuden Kuusamon syksyyn 1944. Vielä kun löytyisi syy, miksi Neuvostoliitto perusteellisesti tuhosi juuri Kuusamon korsut 700 -900 kilon räjähdyspanoksilla ja vei kaikki (tai ainakin melkein kaikki) tähystyskuvut mennessään, niin se olisi huikea kruunu kyseiselle tutkimukselle! Heikko Koskelo on nimittäin arvellut, että korsujen räjäytys on ollut testausta koko Salpalinjan tuhoamiseen!

Erinomaista työtä Tuomo Kallioniemeltä! Kannattaa perehtyä:

https://lapinsota-1944.weebly.com/salpalinja-kuusamo.html

TERHO AHONEN

Salpalinja tehnyt vaikutuksen USAn presidentti Trumpin ministeriin

Kun en ehdi blogeja tällä erää kirjoittelemaan, pannaanpas linkki toisten kirjoittamaan. Nimittäin MTV3 uutisoi 23.5.2019 Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin ministerinimityksestä. Ja kas vain, otsikossa on sana Salpalinja!

Ja kun juttua lukee siellä tulee ao. kohdassa linkki Kaakonkulman etusivun juttuun 7.1.2009, jonka MTV on löytänyt Salpavaellus-nettisivuston mediaseurannasta. Sinne taas kotikonstein skannatun jutun laitoin talvella 2018. Hyvä näin! Pääasia, että Salpalinjasta puhutaan - korkeallakin tasolla! (TA)

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/trumpin-ministeriksi-nostama-ex-suurlahettilas-teki-suomeen-nopean-visiitin-lensi-havittajaa-ja-ylisti-salpalinjaa-mutta-nosti-usein-esille-yhden-puutteemme/7419922?fbclid=IwAR3eqaYXsswtGPOPWgz2vA2KPMlcsY4t-4yDy3-eOWYkTHG--lWuXRnI_aM

Sotaveteraanit.fi -sivusto huomasi myös tämän blogin

Suomen Sotaveteraaniliiton nettisivusto Sotaveteraanit.fi uutisoi SuomenSalpa - dokumentti maanpuolustustahdosta dvd-tallenteen tulon myyntiin Salpalinjan matkailukohteissa kesällä ja suoratilauksena tuottajan sähköpostiosoitteesta. Tämän blogin kannalta huomionarvoista on se, että jutun lopussa viitataan juuri tähän blogiin!
Uutisen lopussa todetaan  nimittäin näin:
PS. Tiesitkö, että Salpalinjalla on  oma blogikin?

https://sotaveteraanit.fi/2019/04/14/salpalinja-elokuva-nyt-dvdna-puolitoistatuntinen-dokumentti-kertoo-puolustuslinnoituksen-tarinan-ensimmaisesta-lapionpistosta-nykypaivaan/

Dokumentti Salpalinjasta DVD-tallenteena

YLE TV2 tuotti Salpalinja - kriisin monumentti -dokumentin 29 vuotta sitten, vuonna 1990, toimittajat Pertti Hintikka ja Olavi Puusaari, kesto 48 min. Dokumenttia EI SAA MISTÄÄN, eikä sitä mitä ilmeisimmin ole esitetty missään sitten 1990-luvun!

MUTTA TÄTÄ SAA: Tuottaja Juha Huttunen, storyTv films Oy, teki vuonna 2017 elokuvan SuomenSalpa – dokumentti maanpuolustustahdosta. Puolentoista tunnin elokuva kertoo Salpalinjan koko tarinan ensimmäisestä lapionpistosta nykypäivään. Tämän tarinan saa nyt helposti kotiin DVD-tallenteena. Tilaa levy itselle ja tai lahjaksi toisille osoitteesta juha.huttunen@videoflow.com 

Hinta on 25 euroa kappaleelta.
Tuotantoon osallistuneet avustajat saavat kiitoksena levyn, kunhan lähettävät tuottajalle postiosoitteensa.

Lehdistötiedote 1.4.2019

Dokumentti Salpalinjasta DVD-tallenteena

Salpalinjasta reilu vuosi sitten valmistunut puolentoista tunnin dokumenttielokuva on nyt suuren yleisön saatavana DVD-tallenteena. Se kertoo viime sotien aikaisen Suomen itärajan puolustuslinnoituksen koko tarinan ensimmäisestä lapionpistosta nykypäivään.

SuomenSalpa – dokumentti maanpuolustustahdosta -elokuvan on tuottanut ja ohjannut Juha Huttunen storyTv films Oy:sta Lappeenrannasta. Elokuvassa ovat aikalaislinnoittajien ohella mukana Suomen johtavat Salpalinjan asiantuntijasotilaat ja tutkijat.

Yhdeksän päivää talvisodan rauhasta ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim teki yhden miehen päätöksen myöhemmin Suomen Salpa –nimen saaneen itärajan linnoituksen rakentamisesta. Työmaa oli aikansa suurin Suomessa.

- Salpalinjassa ei koskaan taisteltu. Se täytti olemassaolollaan tehtävänsä ja osaltaan vaikutti merkittävästi nykyiseen rauhantilaan Suomessa. Siinä oli riittävä syy ja motivaatio tehdä suurimmalle osalle suomalaisia edelleen tuntemattomasta Salpalinjasta uusi dokumentti, Juha Huttunen perustelee.

Elokuvan DVD-levy tulee kesäksi tarjolle Salpalinjan matkailukohteisiin tai sen voi tilata nyt jo suoraan tuottajalta juha.huttunen@videoflow.com

kuvateksti sotilaat rivissä:

Dokumentissa tarvittiin paljon avustajia. Salpalinjan miehitystä kesäkuussa 1941 linnoitusjalkaväen joukoin kuvattiin autenttisilla paikoilla jossain Miehikkälässä. Kuva: Terho Ahonen

kuvateksti linnoittajat lapioimassa:

Salpalinja-dokumentin tekoa avusti eri tavoin pitkälti yli sata vapaaehtoista. Taisteluhaudan kaivukuvauksia tehtiin Virolahdella. Kuva Terho Ahonen

Lisätietoja:

Juha Huttunen                                                                                    

Tuottaja, storyTv films Oy                                           

juha.huttunen@videoflow.com                                                         

0400 650 252

Terho Ahonen

tiedottaja, elokuvan Salpalinja-asiantuntija

terhoahonen2@gmail.com

040 504 0293

Dokumentin teatteriversion pitkätraileri:  https://youtu.be/XtA1Uqc2fjY

Salpalinja lyhyesti ja kuvia:  http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2016/01/salpalinja-lyhyesti-ja-valokuvia.html

Klikkaa kuvia isommaksi!

Linnoitustoimisto sai reliefin Myllykoskelle

Salpalinjan töitä johdettiin maavoimien linnoitustoimistolta Myllykoskelta vuoden 1940 maaliskuusta marraskuuhun 1944.

Myllykosken reserviupseerikerho ryhtyi tukemaan Myllykosken linnoitustoimiston vaiheita tutkimaan innostuneen varatuomari, reservin majuri Eero Mattilan tutkimustyötä ja avusti häntä reliefihankkeen ja 30.3.2019 pidetyn paljastusjuhlan järjestelyissä. Kyseistä päivämäärää 1940 pidetään Mattilan mukaan maavoimien linnoitustoimiston perustamispäivänä.

Juhla oli hieno ja arvovaltainen. Siinä kuultiin myös paikallisia aikalaismuisteluja linnoitustoimiston vaiheilta. Eero Mattilan aikeissa on kirjoittaa Myllykosken linnoitustoimiston vaiheista kirja, mikäli siihen rahoitus järjestyy. Nyt hänen ensimmäinen artikkelinsa on julkaistu Kymen Sotilasläänin Perinneyhdistyksen tämän vuoden Kymen Vartio -lehdessä.

Komea reliefi on kiinnitetty Myllykosken seurantalon pääsisäänkäynnin viereen. Seurantalo oli yksi linnoitustoimiston tiloista. Osa linnoitustoimiston käytössä olleista rakennuksista on vuosien saatossa purettu. Lue myös blogi http://salpalinjansalat.blogspot.com/2010/05/linnoitustoimisto-waldenin.html

Liitän tähän Teppo Lahden paljastuspuheen, joka kiteyttää Salpalinjan ja Myllykosken yhteyden sekä kolme kuvaa paljastustilaisuuden ulko-osuudesta. (Terho Ahonen)

Eversti evp Teppo Lahden puhe

maavoimien linnoitustoimiston reliefin paljastusjuhlassa Kouvolan Myllykoskella 30.3.2019:

Talvisodassa Neuvostoliiton tavoitteet Suomen valtaamiseksi jäivät saavuttamatta. Suomessa ymmärrettiin, että uuden sodan vaara oli ilmeinen. Alueluovutusten johdosta itäraja sijoittui uuteen paikkaan ja se oli vailla linnoitteita. Yhdeksän päivää talvisodan päättymisen jälkeen marsalkka Mannerheim päätti uuden itärajan linnoittamisesta. Salpalinja näki päivän valon Suomenlahdelta aina Jäämerelle saakka.

Salpalinja on osoitus Suomen kansan maanpuolustustahdosta ja halusta säilyttää Itsenäinen Suomi. Linjalla oli parhaimmillaan vuoden 1941 keväällä 35 000 rakentajaa, joita muonitti 2000 lottaa. Ei myöskään pidä unohtaa kotirintaman miehiä ja naisia, jotka toiminnallaan tukivat tämän mahtavan monumentin rakentamista.

Ruotsissa oltiin myös huolissaan tulevaisuudesta. Sen takia siellä tehtiin päätös tukea Salpalinjan rakentamista. Ruotsin kalustollinen ja rahallinen apu oli hyvin merkittävä. Ruotsalaiset aloittivat Salpalinjan rakentamisen painopistesuunnassa Suomenlahti – Säkäjärvi alueella. Ruotsalaiset rakentajat poistuivat syyskesällä 1940. Myös Norjasta lähetettiin osasto rakentamaan linjaa, mutta he joutuivat nopeasti palaamaan puolustamaan kotimaataan saksalaisten hyökättyä maahan.

Salpalinjan rakentaminen oli koko kansan asia. Poliittinen johto rahoitti auliisti linjan rakentamisen, silloin oltiin pakkotilanteen edessä. Suomen kansa oli tuolloin yhtenäinen ja taisteli kaikin keinoin Itsenäisyytemme puolesta. Jollei näin olisi ollut, tilanne nykyään olisi toinen.

Salpalinjaan rakennettiin noin 700 teräsbetonikorsua, 25 luolaa, 225 km kiviestettä, 130 km kaivantoestettä, 350 km taistelu- ja yhteyshautaa, 315 km piikkilankaestettä ja 3 000 erilaista kenttälinnoitetta. Ei turhaan todeta, että tuo linja on ja todennäköisesti pysyy pohjoismaiden suurimpana rakennustyömaana kautta aikain.

Salpalinjan merkitys Itsenäisyytemme säilyttäjänä on kiistaton. Vaikka linjalla ei koskaan taisteltu, sen olemassaolo aikaansai osaltaan sen, että jatkosodan torjuntavoittomme jälkeen neuvostoliittolaiset eivät enää jatkaneet hyökkäystä Suomeen. Muutenkin jatkosodan taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944, olihan joukkojemme takana vielä yksi puolustuslinja ennen jotakuinkin vapaata pääsyä pääkaupunkiimme. Kenraaliluutnantti Heikki Koskelo on todennut, että Salpalinja oli ennalta ehkäisevä pelote Neuvostoliitolle. Sotahistorioitsija eversti Sampo Ahto on osuvasti todennut, että linnoite on täyttänyt tehtävänsä, jos se jo pelkällä olemassaolollaan on estänyt vihollisen hyökkäykset. Voimme vain kuvitella, mikä olisi tilanne, jos Salpalinjaa ei olisi rakennettu. Voisi jopa olla, että lipputangoissamme liehuisi vallan eri väreillä varustettu lippu nykyisen sinivalkoisen sijaan.

Kaikki edellä mainittu huomioon ottaen voimme hyvällä omallatunnolla todeta, että Salpalinja on mitä arvokkain Suomen valtion kansallisomaisuus, jota pitää vaalia ja kunnioittaa meidän veteraanisukupolveamme, joka aikaansai tuon monumentin. Yhtälailla toivoisin, että tuo massiivinen linnoituslinja kohteineen liitettäisiin UNESCON yhdeksi maailmanperintökohteeksi. Salpalinjan merkitys itsenäisyydelle oli vaaran vuosina sen arvoinen.

Salpalinja oli pois julkisuudesta aina 1980-luvulle saakka. Vasta tuolloin alettiin Salpalinjaa tuoda kansamme tietoisuuteen muun muassa Virolahdella ja Miehikkälässä. Nykyisin Salpalinjasta on saatavissa runsaasti tietoa esimerkiksi internetistä. Salpalinjan matkailullinen arvo on lisääntynyt oleellisesti. Salpalinja on muun muassa oivallinen ja näyttävä retkeilykohde.

Merkittävä osa kotiseutumme historiaa on se, että Salpalinjan rakentaminen johdettiin Myllykoskelta tältä silloiselta Yhtyneitten Paperitehtaitten tehdasalueelta. Kenraaliluutnantti Edvard Hanell oli määrätty linnoitustyön johtajaksi. Hänellä oli apunaan noin 400 hengen Linnoitustoimisto. Tämän Linnoitustoimiston toiminnasta on varsin vähän kirjoitettua tietoa. Sen takia Eero Mattilan ansiokas  tutkimus tästä asiasta tarjoaa merkittävästi lisätietoa Linnoitustoimiston työskentelystä. Voimme vilpittömästi todeta, että Myllykoskella yhdessä monen muun paikkakunnan kanssa on ollut merkittävä rooli itsenäisyytemme säilyttämisessä.

Olin viisi vuotta Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistyksen eräs tärkeimmistä tehtävistä on vaalia Salpalinjan perinnettä ja tuoda linjaa tunnetuksi. Tämä Myllykosken Seurantalon seinään kiinnitetty reliefi edistää hyvin Salpalinjan tunnettuutta. Perinneyhdistyksen puolesta haluan esittää vilpittömät kiitokset Myllykosken reserviupseerikerholle ja ennen kaikkea Eero Mattilalle, joka on saanut tämän aikaiseksi.

TEPPO LAHTI
Salpalinjan perinneyhdistyksen hallituksen jäsen

Klikkaa kuvia isommaksi

Myllykosken seurantalo sijaitsee keskellä taajamaa.

Reliefihankkeen puuhamies Eero Mattila (vas), reserviupseerikerhon kunniavartiomiehet Juha Tompuri ja Eero Viitanen sekä paljastuspuheen pitänyt Teppo Lahti.

Suomen Salpa - dokumentti maanpuolustustahdosta DVD-jakelu alkaa

Tilaa oma DVD-tallenne, dokumenttielokuvan kesto 1½ tuntia.

Runsas vuosi sitten (26.11.2017) Lappeenrannassa ensi-iltansa saanut Suomen Salpa - dokumentti maanpuolustustahdosta -elokuvan jakelu yksityiskäyttöön DVD-levynä alkaa huhtikuun ensimmäisellä viikolla 2019. Elokuva kertoo Salpalinjan tarinan ensimmäisestä lapionpistosta nykypäivään. Mukana maan parhaat Salpalinja-asiantuntijat, niin sotilaat kuin tutkijatkin. Elokuvan kaupallisesta käytöstä on sovittava tuottajan kanssa erikseen.

Tässä tuottajayhtiö storyTV Oy:n tiedote asiasta:

SuomenSalpa - dokumentti maanpuolustustahdosta - DVD on tuotannossa. Tilauksia otetaan vastaan
osoitteessa: juha.huttunen@videoflow.com.
DVD:n hinta on 25€/kpl. Myös tukkupakkauksissa jälleenmyyjille (myyntierä 25 kpl).
Toimitukset huhtikuussa 2019 alkaen.
Sähköpostitilauksen jälkeen tuottaja Juha Huttunen lähettää tilausvahvistuksen ja laskun. Kun lasku on maksettu, levy tulee kirjeessä annettuun postiosoitteeseen.

Kaikille tuotantoon osallistuneille toimitus tapahtuu postitse ja veloituksetta; lähetä  postiosoite spostitse: juha.huttunen@videoflow.com.

Tässä tuottaja Juha Huttusen kuvat levykotelon etukannesta ja koko kotelosta:

Wanha Veteraani etappi Salpalinjalle

Wanha Veteraani Haminassa on mitä otollisin lisävoima saada sotahistoriasta kiinnostuneet ihmiset matkustamaan Salpalinjalle. Siksi julkaisen eilen medialle varsin laajasti jaetun ja kirjoittamani  tiedotteen, jossa em. asiaa sivutaan. (TA)

           

Törni ja SS-pataljoona näyttelykesän valtit Haminassa

Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni 100 -vuotta ja Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona Saksassa ovat Wanhan Veteraanin näyttelyvaltit kesällä 2019 Haminassa. Molemmat aiheet herättävät yhä tunteita puolesta ja vastaan.

Waffen SS -keskusteluun odotetaan lisävauhtia helmikuussa. Silloin valmistuu valtioneuvoston kanslian Kansallisarkistolta tilaama puolueeton arkistoselvitys siitä, oliko Waffen SS:n Wiking-divisioonassa vuosina 1941-43 palvelleilla suomalaisilla osuutta juutalaisten surmaamiseen. Tutkimus käynnistettiin, kun vuosi sitten Simon Wiesenthal -keskuksesta oli käännytty tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoleen ja pyydetty Suomea laatimaan asiasta selvitys.

Wanha Veteraani on elokuun alussa 2018 perustettu rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Haminassa. Sen jatkuvasti uudistuva perusnäyttely antaa läpileikkauksen Suomen rauhanturva- ja kriisinhallintatyöstä vuodesta 1956 aina nykypäivään asti.

- Vahvoilla vaihtuvien näyttelyjen teemoilla vedämme väkeä kiinnostumaan myös yhdestä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivestä, rauhanturvaamisesta. Pidämme myös sotiemme veteraanit ja lotat esillä Wanhassa Veteraanissa, toiminnanjohtaja, eversti evp Vesa Kangasmäki perustelee.

Kangasmäki korostaa, että Wanha Veteraani ei vaihtuvien näyttelyjen aihevalinnoillaan ota mitään kantaa itse kuhunkin asiaan.

- Esittelemme tapahtunutta Suomen maanpuolustushistoriaa sellaisena, kuin se tiedossamme on.

Wanhan Veteraani on samalla uusi matkailukohde Haminassa. Ryhmille on jo ensi kesäksi valmiiksi räätälöity kahden päivän matkailupaketti. Siinä tutustutaan paitsi Haminaan myös Virolahteen, sen Harjun kartanomaisemaan ja Salpalinjaan sekä vaikkapa uuteen Vaalimaan Outlet-kauppakylään

.

Lisänä seminaari ja kirjallisuustapahtuma

Lauri Törnin sotilasuraa Suomessa, Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä ”SS-panttipataljoonamme” roolia Saksassa valotetaan näyttelyjen avajaispäivänä 1. kesäkuuta asiantuntijaseminaarissa RUK:n Maneesissa Haminassa.

Myöhemmin kesällä järjestetään tapahtuma, jossa käsitellään Lauri Törniä suomalaisen fiktiivisen sotakirjallisuuden hahmona. Esimerkiksi paikalla on useita Törni-teoksia kirjoittanut kirjailija Esa Sirén Kouvolasta. Tilaisuudessa tuskin jätetään mainitsematta Vihreät baretit -elokuvaa ja että sen pääosaa esittäneen John Waynen roolihahmon esikuvana on Lauri Törni, Larry Thorne!

Päivittäisten opastuskierrosten alkuun perinnekeskuksen vieraille pidetään lyhyt johdantoesitys näyttelyaiheiden yhteydestä Suomen puolustushistoriaan.

Harvinaista materiaalia

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta Lauri Törnin syntymästä. Näyttelyyn on koottu usean yksityisen keräilijän ja Osasto Lauri Törni perinnekillan keräämiä asepukuja ja esineitä. Osa harvinaisesta aineistosta on julkisesti esillä ensimmäistä kertaa, jotkut esineet tällä tietoa samalla myös viimeistä kertaa.

- Vietnamin sodassa Törnin viimeisen maallisen matkan turmapaikalta löydetty helikopterin lavan osa ja miehen ruotsalainen Carl Gustav m/45 –konepistooli saadaan näyttelyyn. Esillä on tietysti paljon valokuvia Törnin elämän varrelta. Mukana on kuvia myös Törnin juhlavista hautajaisista Arlingtonin sotilashautausmaalta 26.6.2003 Yhdysvalloista, näyttelypäällikkö Ismo Flink luettelee.

SS-pataljoonan vaiheita esitellään näyttelyssä suomalaisten SS-upseereiden, -aliupseereiden ja -miehistön sotilaspukukokonaisuuksin, kunniamerkein, asein ja varustein. Lisäksi nähtäväksi tulee paljon aiheeseen liittyviä henkilökohtaisia esineitä, valokuvia ja dokumentteja. Näyttelyaineistoa ja -apua saadaan yksityisten keräilijöiden lisäksi myös Suomen SS-miesten perintöä vaalivalta Veljesapu-Perinneyhdistykseltä.

Ryhmille auki läpi vuoden

Ennakko-odotukset Wanhan Veteraanin näyttelykesän suosiosta ovat suuret. Sille pohjaa antaa aiheiden vetovoima maanpuolustusalan harrastajien keskuudessa. Teemojen esilläolon uskotaan herättävän kiinnostusta ja saavan myös suuren yleisön ottamaan Wanhan Veteraanin retkikohteekseen kesällä 2019.

Perinnekeskus on auki kesä-elokuun kuutena päivänä viikossa. Ryhmille ovet ovat tilauksesta auki kesällä myös maanantaisin ja muulloinkin ympäri vuoden; tarkemmat tiedot www.rvpk.fi

Isänmaan ja rauhan asialla kotona ja maailmalla

Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanha Veteraani vaalii sotiemme veteraanien, vapaaehtoisen maanpuolustustyön ja suomalaisen rauhanturvaamisen perintöä. Wanha Veteraani on rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan ensimmäinen valtakunnallinen museo Suomessa ja samalla kriisinhallintaveteraaneille uusi pyhiinvaelluskohde verestää muistoja yksin tai yhdessä.

Wanhaa Veteraania ylläpitää Rauhanturvaamisen ja Veteraanityön Perinnekeskus ry. Sen puheenjohtaja on eversti Markku Hutka Ruotsinpyhtäältä. Yhdistyksen perustajajäseniä ovat Suomen Rauhanturvaajaliitto ry, Kymenlaakson Rauhanturvaajat ry, RUK:n Oppilaskunnan Kannatusyhdistys ry ja Haminan-Vehkalahden Sotaveteraanit ry. Nyt yhdistykseen kuuluu kaikkiaan jo 22 valtakunnallista, alueellista ja paikallista maanpuolustusyhdistystä ja järjestöä, ja lisää tulee. Viimeisin hyväksytty jäsenyhdistys on Kymenlaakson Sotaveteraanipiiri ry.

Perinnekeskuksen näyttelytarjonta on jo valmiiksi suunniteltu syksyn 2019 vaihtuvaan näyttelyyn. Silloin on esillä viime sotien aikana koko kansaa koskettanut teema: Sotien 1939-45 -aikainen vapaaehtoinen talkoo- ja varainkeräystoiminta.

Lisätietoja:

www.rvpk.fi

Yhdistyksen toiminta-ajatus selviää em. kotisivuilta sekä myös sen blogiteksteistä: www.rvpk.fi/blogi

https://www.kymenmatkat.fi/matkakohde/hamina-wanha-veteraani-lauri-torni-100-vuotta-juhlanayttely/

Vesa Kangasmäki

Toiminnanjohtaja, Wanha Veteraani

vesakangasmaki@gmail.com

040 158 8115

Ismo Flink

Näyttelypäällikkö, Wanha Veteraani

ismo.flink@hotmail.com

050 534 6225

Terho Ahonen
Tiedottaja, Wanha Veteraani
terhoahonen2@gmail.com
040 504 0293

Salpalinjan perinneyhdistykselle uudet veturit

Salpalinjan perinneyhdistyksen syyskokous teki uusia raikkaita henkilövalintoja 27.11.2018 Virolahdella. Hyvän työn puheenjohtajana tehnyt eversti evp Teppo Lahti Kouvolasta oli puhunut työnsä jatkajaksi kirjastotoimenjohtaja Virpi Launosen Mikkelistä. Kokouksen valinta oli yksimielinen.

Teppo Lahti lupautui ja tuli valituksi pehmentämään vallanvaihtoa vielä ainakin yhden vuoden hallituksen jäsenenä.

Uutena jäsenenä perinneyhdistyksen hallitukseen tuli tammikuussa tohtoriksi väittelevä Otto Aura Helsingistä.

Muutoin hallitus säilyi entisellään. Olettaa saattaa, että nuorten tulevien tohtoreiden ja heidän Salpalinjaa sivuavien väitöskirja-aiheiden myötä hallituksessa uskottavaa vauhtia riittää entisestään.

Perinneyhdistyksellä on nyt ilolla tervehdittävä uusi mahdollisuus tuoda esiin Salpalinjaa ja sen merkitystä Suomen selviytymistarinassa. Nyt yhdistyksen johto kääntyi sotilasjohtajista tutkijavetoiseksi ja sillä saattaa olla monta myönteistä vaikutusta.

Hallituksen uudistumista tukee myös perinneyhdistyksen valtuuskunnan puheenjohtajan vaihtuminen. Tehtävää pitkään ansiokkaasti hoitanut valtiopäiväneuvos Mikko Pesälä Iitistä täyttää kohta 80 vuotta ja pyysi tehtävästä vapautusta. Hänen tilalleen yksimielisesti valittiin vielä työelämässä oleva toimitusjohtaja Arno Latvus (70) Helsingistä. Hän on ollut perinneyhdistyksen toiminnassa koko sen ajan, perustamisesta vuodesta 2002 lähtien.

Ennen valintaa Latvus antoi ohjelmajulistuksen toiminta-ajatuksestaan. Ja kun hän tuli yksimielisesti valituksi, tuli myös hänen tavoitteensa ja roolinsa perinneyhdistyksessä selväksi.

Arno Latvus kertoi luutnantti-isänsä taistelleen Tali-Ihantalassa 1944 ja niiden taistelujen keskellä tämä oli miehiään rauhoittanut, ”että jos joudumme vetäytymään, muistakaa, takanamme on vielä Salpa-asema, joka pitää”. Tähän tarinaan pohjaten uusi valtuuskunnan puheenjohtaja aikoo ottaa vielä vähän käytetyn valtuuskunnan perinneyhdistyksen käyttöön Salpalinjan tunnetuksi tekemisen valttikorttina, paljon mahdollistavana voimavarana.

Toisena tärkeänä asiana Latvus toi esiin halunsa panostaa Salpalinjan saamiseksi Unescon maailmanperintöluetteloon. Se vaatii paljon työtä, yhteydenottoja, neuvotteluja ja tahtoa päästä päämäärään. Perinneyhdistys on viime kesänä tehnyt museovirastolle ehdotuksen Salpalinjan ottamiseksi maailmanperintöluetteloon. Itsestään, ilman tukitoimia se ei sinne yllä!

Uudistushalua näyttänyt kokous osoitti, että Salpalinjan perinneyhdistys on ymmärtänyt ajassa elämisen merkityksen. Vielä nuorena yhdistyksenä se ei ole millään muotoa jäämässä alkuvuosien silloin välttämättömille toimintaurilleen, vaan se on niistä ponnistaen viemässä Salpalinjaa ja sen heijastamaa suomalaisten maanpuolustustahtoa sinne minne pitääkin – kohti tulevien sukupolvien tietoisuutta.

Viime päivien meininki kansainvälisillä vesillä vahvistaa, että kaikki keinot pitää yllä sotiemme veteraanien perintöä, heidän huikeaa maanpuolustustahtoa, on edelleen pidettävä käytössä. Salpalinjan perinneyhdistys julkaisutoimintoineen on yksi merkittävä sellainen. Loistavaa, että se osoitti pysyvänsä kehityksen kelkassa näin Suomen itsenäisyyspäivän kynnyksellä!

TERHO AHONEN

Museoitu puolustuslinja kaiken varalta?

Kannattaa käydä lukemassa vm.fi/salpalinja -sivustolta edellisessä blogissa viitatun info-tilaisuuden alustukset. Sieltä kaikki viisaus ja tosiasiat nyt löytyvät.

Mielenkiintoista on kiviesteiden osalta verrata vastaavaa samojen ihmisten  tiedotusta huhtikuussa Miehikkälässä. Nyt uutta tietoa on, mikäli luin oikein, että kiviesteet olivatkin rasitteen alla Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Niitä sai toki maanomistaja siirtää mailtaan omin kustannuksin. Vielä keväällä kiviesteitä sai palautuslain 1968 perusteella siirtää vapaasti ilman aluerajauksia, käytännössä kivet olivat kaikkialla jo maanomistajien omaisuutta?

Eli tämäkin osoittaa, että tieto elää, kun sitä ei ole oikein ollut kenelläkään. Siksi on hyvä, että tietoa on lähdetty selvittämään. Se, että olisiko saadun tiedon johtopäätöksenä pitänyt itsenäisyytemme osittain pelastanut kultaakin kalliimpi kansallisomaisuutemme luovuttaa valtion käsistä pois, on jo toinen juttu. Oma kantani lienee käynyt rivien välistä ilmi jo sinä aikana kun olen tätä blogia vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut!

Salpalinja-oppaana olen nykytietämyksen valossa silloisten aiheesta parhaiten tietävien opettajieni opein puhunut palturia ainakin osittain. Yksi esimerkki on, että valtiolle lunastetut tai ostetut Salpalinjan maapohjat olisi lohkottu ja merkitty pyykein maastoon. Nyt Luumäen 12.11.2018 tilaisuuden perusteella lohkomisia ei ole tehty missään!

Ja edelleen olen sitä mieltä, että nykyisen käsityksen mukaan pallokorsulinjat on palautettu 1968 palautuslain perusteella linnoituslaitteineen, siis pallokorsuineen päivineen maanomistajille, kun niihin ei ole rasitteita perustettu. Vai onko niiden kohdalla sama tilanne kuin Harparskog-linjan osalta, että kun sitä ei ole laissa mainittu, sitä eivät nykytoimet koske ja että ne ovat samassa tilanteessa, johon sodan jälkeen jäivät?  Eli olivatko 1944 rakennetut pallokorsulinjat, Vaalimaan oikaisuasema, Pajulahden tukilinja, Vaalimaanjoen linja ja sen tukilinja (Miehikkälän etuasema) ja Iitiän pallokorsulinja lakimielessä omia linjojaan vai kuuluivatko ne itsestään selvyytenä Salpalinjaan?

Paradoksaalista on, että museoviraston suojeluun valitsemat huippukohteet ovat lähes kaikki maanpuolustuksellisesti tärkeällä painopistealueella, Suomenlahden ja Saimaan välillä. Ja suojeluhan tarkoittaa, että laitteiden nykyiseen olemukseen, muotoon ja yleiskuvaan ei saa tehdä muutoksia! Käyttää saa ja se on jopa suotavaa!

Edellinenhän tarkoittaa, että linnoitteet suojelualueella säilyvät puolustustarkoituksessa tarvittaessa! Ne voidaan ottaa käyttöön "sotatilalain" (mikä se nykyään sitten onkaan) nojalla, kun asiat sitä vaatisivat. Tuon verran järki onneksi tässä rasitteiden palautusmylläkässä on pelannut. Olen edelleen sitä mieltä, että Salpalinjalla on puolustuksellista merkitystä kohdallansa. Eihän sitä ääneen tietysti kannata kertoa; tulkoot yllätyksenä hyökkääjälle, joka museoitua linjaa kohti erehtyisi kuntoaan testaamaan.

Se, että museovirasto omissa käsissään olevassa asiassa, listauksessa Unescon maailmanperintöluetteloon, ei luota Salpalinjan menestykseen, on myös hieman ihmeellistä mutta tietysti käytännöllistä.

Koko itärajan mittaista mammuttimaista kohdetta ei museoviraston näkökulmasta kannata esittää Suomen 2-4 kärkikohteen joukkoon perintölistalle. Jos se tulisikin valituksi, se tulisi kalliiksi, todella kalliiksi pitää ao. statuksen vaatimassa kunnossa. Ja toinen juttu on se, että jos aiemmin viittaamani puolustusnäkökulma on otettu huomioon ja jos Salpalinjalla joskus taisteltaisiin, kuka korvaa aiheutetut suojellun kohteen vauriot ja ketä siitä rangaistaan!

Aiemmin 20-30 vuotta sitten puhuttiin, että Salpalinja olisi muinaismuistolain mukainen kohde tultuaan 50 vuotta vanhaksi laskutavasta riippuen joko vuonna 1990 tai 1994. Nyt joku instanssi (museovirasto?) on päättänyt, että Salpalinjasta ei koskaan tule muinaismuistoa? Tämän kuulostaa jo täysin käsittämättömältä suomettumiselta! Yksi tärkein kansallinen perintömme halutaan unohtaa muinaismuistona, jos kohta jonkin muun määreen mukaan näennäistä suojelua on historiastamme kiinnostuneen maanpuolustusväen rauhoittamiseksi tehtävä.

Luumäen tilaisuudessa maanomistajan mainion kommenttipuheenvuoron esittänyt Hilkka Suoanttila kertoi puheessaan tarjoutuneensa ostamaan maillaan sijaitsevan Lusikkovuoren luolan omakseen valtiovarainministeriön määrittämällä Salpalinjan tasearvolla, yhdellä eurolla. Sitä ei voitu silloin sillä, eikä muullakaan hinnalla myydä ilman eduskunnan päätöstä!!!

Miten nyt koko Salpalinja viimeistäkin kivenmurikkaa myöten ”kenkätään”, palautetaan kaikille kiinteistönomistajille ja heidän  turvavastuilleen ilman eduskunnan päätöstä vai onko sellainen päätös tehty - salassa??? Poliitikot ovat Suomessa hiljaa!

TERHO AHONEN

Salpalinjan rakenteiden palautustoimitukset alkavat

Valtiovarainministeriön käytännön toimet Salpalinjan loppujenkin rakenteiden palauttamisesta maanomistajille alkavat maanmittaustoimituksella 22.11.2018 Savonlinnasta. Loput kuusi maanmittaustoimitusta ajoittuvat vuoden 2019 alkuun. Tämä kävi ilmi valtiovarainministeriön tiedotustilaisuudessa maanomistajille 12.11.2018 Luumäellä.

Peli on selvä viime keväänä Miehikkälässä julkaistun kaavan mukaan. Yhdessä tai kahdessa toimituskokouksessa / toimituspaikkakunta asia lyödään lukkoon eli viimeisetkin maanomistajia rajoittavat rasitteet poistetaan valtion varoin. Salpalinja siirtyy kokonaisuudessaan maanomistajien omaisuudeksi ja vastuulle. Maanomistajilla on toimituskokouksissa vielä mahdollisuus sanoa sanansa, jos katsovat esim turvallisuuteen liittyvät vastuut kohtuuttomiksi.

Teräsbetonikorsut ja muut rakenteet tullessaan maanomistajien omaisuudeksi tuovat heille myös normaalin kiinteistön turvallisuusvastuun. Linnoituslaitteista maanomistajille lankeaa myös normaali kiinteistöveroseuraamus siten, kuin kukin kunta linnoitteet verolle asettaa.

Museovirasto ei ole vielä hakenut suojelua yhdellekään ns. huippukohteelle. Se prosessi käynnistetään pohjoisesta ja viimeiseksi jäänee tiheimmin linnoitettu Kaakkois-Suomi, jolloin myös suojelukysymyksistä olisi ehtinyt kertyä käytäntöön soveltuvaa tietoa Lapin, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan "käytännön hakemisen" kautta. Suojelu kohdistuu ainakin pääosin Salpalinja inventoinnin yhteydessä määriteltyihin ns. huippukohteisiin.

Salpalinjan hakeminen Unescon maailmanperintökohteeksi ei näytä Suomen listauksessa ihan vähällä esitykseksi saakka yltävän. Museoviraston kanta tuli varsin selvästi esille!

Matkailutoimijoille maanomistusten muutokset aiheuttavat lisävaivaa; kaikkiin kohteisiin ja niihin liikkumiseen tarvitaan maanomistajien luvat.

Harparskog-linjaa nyt menossa olevan linnoitusrasitteiden poistaminen ei koske. Sitä ei ole otettu mukaan vuoden 1968 palautuslakiin ja sillä siisti. Toisaalta Hankoniemellä maanomistajia on hyvin vähän. Suurin osa laitteista on Fiskars Oy:n mailla. Siellä tilanne säilyy entisellään.

En käy tässä kopioimaan alustuksia, joita tilaisuudessa kuultiin. Ne löytyvät lähipäivinä tästä osoitteesta: https://vm.fi/salpalinja

Mutta maanomistaja Hilkka Suoanttilalta pyydetyn kommenttipuheenvuoron julkaisen sellaisenaan tässä. Se kertoo paljon, kannattaa lukea.
TERHO AHONEN

ps. Helsingin Sanomat uutisoi asian 13.11.2018:
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005897218.html?share=f66686f403fe7f3bca53e8624e5f9187&fbclid=IwAR39iOKCLJNUPg_4RiSVEN5TtuEFW31T6Vpvu1gIm3AFpUYmCt7PVofxqiY

Hilkka Suoanttila, 12.11.2018, Luumäki, Hotelli Salpa

Maanomistajan puheenvuoro:

Ei tullut matkailuyrittäjää

Kun kotitilani mailla olevan suuren luolan hyödyntämisestä heräsi ajatuksia yli 30 vuotta sitten, kukaan ei oikein tuntunut tietävän, voiko sitä käyttää ja keneltä olisi saatava lupa. Minä niin kuin moni muukin uskoi, että Salpalinjan rakennelmat ja laitteet olivat valtion, vaikka maa olikin maanomistajan. Epämääräinen tilanne tyrehdytti aikoinaan hankkeeni ja varmasti jotkut muutkin hankkeet. Jos tulosta ei tullutkaan, kokemusta ainakin kertyi.

Lusikkovuoren luola rakennettiin vuonna 1941 majoitustilaksi 400 miehelle. Tunnelimaisen luolan pituus on hieman yli 80 metriä, leveyttä sillä on 8,5 metriä ja keskellä on laajempi 125 neliön tila. Luolan sisälle johtaa kolme käytävää ja lisäksi luolasta on kallion päälle aukko, joka vie juoksuhautoihin. Luolassa on tasainen sementtilattia, pari kaivoa ja viemäröinti. Seinät ja katto ovat paljasta kiveä. Luolaan oli tarkoitus rakentaa matalia harjakattoisia parakkeja, joiden teko aloitettiinkin.

Luola oli sodan jälkeen pitkään metsän kätkössä, unohduksissa. Alkuvuosina siellä saattoivat piipahtaa linnoitustöissä mukana olleet, mutta enimmäkseen siellä kävivät laitumella olleet lehmät paossa helteellä  heitä kiusaavia ötököitä. Myöhemmin pimeästä luolasta tuli lähiseudun nuorten seikkailupaikka. Luolaan oli kyllä kielletty menemästä, koska siellä oli avoimia kaivoja ja puuttuvia viemärinkansia. Kiellot eivät kuitenkaan tehonneet, vaan jännitys kiehtoi nuorisoa enemmän.

1990-luvulla heräsi ajatus, että luolaa voisi hyödyntää matkailussa etenkin kun kuihtuvalle maaseudulle etsittiin yritystoiminnan mahdollisuuksia. POMO-hankkeen turvin luolaan vedettiin sähkö ja sen läheisyyteen tehtiin korsusauna, oikeaoppisesti sodanaikaisia puukorsuja jäljitellen. Sille kävi valitettavasti niin kuin sodanaikaisille puukorsuille. Se homehtui pahoin ja lopulta palokuntanuoret kävivät polttamassa sen. Saunassa ehdittiin kyllä kylpeä ja korsussa jopa yöpyä, sillä elämysmatkailuyritys Salpasafarit käytti sitä varsin vilkkaasti.

Luola oli ja pysyi. Siellä järjestettiin juhlia ruokailuineen, oli syntymäpäiviä, häitä ja konserttejakin, firmojen juhlia ja tyky-tilaisuuksia. Luolan käyttöön oli alkujaan puolustusvoimilta suullinen lupa, johon liittyi ohjeistus, että sitä saattoi käyttää omalla vastuulla. Jos sinne vei kävijöitä, vastuu oli viejän. Tärkeä ohje turvallisuuden kannalta oli, että aina keväisin luolan katto piti rusnata eli hakata läpi rautatangoilla, jolloin mahdollinen irtokivi putoaisi pois. Rusnaus oli hyvä tehdä muulloinkin, varsinkin isompien ryhmien käyttäessä luolaa.

Turvallisuus ennen kaikkea

Vastuu rakenteiden turvallisuudesta on noussut vakavasti esille, nyt kun laitteita siirretään maanomistajien vastuulle. Jos jotakin sattuisi, koko paikan maine olisi mennyttä ja käsissä olisi isot korvaukset. Silloin kun laitteet olivat puolustusvoimain hallussa, luolan päällä olevan aukon ympärille tehtiin piikkilanka-aita, etteivät lehmät sinne putoaisi. Kun Senaatti sai Salpalinjan hoitoonsa, tehtiin sen ympärille puiset kaiteet ja kaide kalliojyrkänteen reunalle. Ulkopuolista turvallisuutta parannettiin, mutta ei sisältä, missä pelottava vaara oli olemassa.

Kun Lusikkovuorella ryhdyttiin uuden hankkeen puitteissa miettimään katon betonointia, jotta vältyttäisiin hankalalta rusnaukselta, käännyin luolan omistajana pitämäni valtiovarainministeriön puoleen kysyäkseni, onko se mahdollista. Koko Salpalinja oli valtiovarainministeriön taseissa yhden (1 ) euron arvoisena. Olisin voinut maksaa luolasta euron tai hieman enemmänkin, jotta se olisi voitu tehdä turvalliseksi.  Vastaus oli, ettei valtio voi myydä omaisuuttaan ilman eduskunnan päätöstä.

Sain kehotuksen kääntyä Museoviraston puoleen, koska oli herännyt ajatuksia linjan museointitarpeista. Paikalla kävi asiantuntijoita, mutta sen selvempää vastausta tai lupaa ei tullut. Betonointi ei tuntunut tulevan kyseeseen, esitettiin rautaverkkojen yms. rakenteiden asentamista. Kukaan ei oikein tiennyt, saisiko sille tehdä mitään. Kutsumani YIT:n luolarakentamisen ekspertti totesi betonoinnin olevan paras ratkaisu. Koko episodin tulos oli, että luolan suuaukkoihin tehtiin vankat puiset ovet ja niihin vahvat lukot, jotka on tähän mennessä murrettu monta kertaa.

Matkailun ja museoinnin tavoitteet saattavat törmätä

Salpalinjalla nähdään olevan matkailullista potentiaalia. Sillä on myös suuri historiallinen arvonsa. Sitä jopa esitetään Unescon maailmanperintökohteeksi. On vaara, että matkailulliset ja museaaliset tavoitteet  joutuvat joissakin kohteissa törmäyskurssille. Naapurissa Venäjällä on ryhdytty puuhaamaan sodan vaurioittaman Mannerheim-linjan säilyttämistä. Saa nähdä, kumpi hanke etenee nopeammin.

Senaatille Salpalinjan laitteet ovat huonosti toimenkuvaan sopivia kohteita, niiden ylläpidosta aiheutuu kuluja ja niitä on vaikea saada tuottamaan. On nähty, että laitteet on viisainta luovuttaa maanomistajille, jospa he ryhtyisivät niitä hyödyntämään. Näin ylläpito siirtyisi myös heille. Valtiovarainministeriö on todennut rakenteiden luovuttamisen antavan maanomistajille päätäntävallan kohteista sekä yhtäläiset mahdollisuudet kohteiden kehittämiseen muun muassa matkailu- ja virkistyskäytön näkökulmista.

Se on kuitenkin osatotuus, sillä täysin vapaasti eivät maanomistajat kuitenkaan voi toimia omistuksensa kanssa, ainakaan ns. huippukohteiksi luokiteltujen alueiden kohdalla, joita on eniten juuri Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Entisten puolustuksellisten rajoitteiden sijaan kohteille on tulossa toisenlaisia rajoitteita. Ns. huippukohteiden korsut ja luolat voidaan katsoa kiinteiksi muinaisjäännöksiksi verrattavaksi kansallisomaisuudeksi, jolla on korvaamaton kulttuuriarvo ja joka tulee säilyttää tuleville sukupolville.  Kiinteät muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja ilman erillistä päätöstä.

Kiinteän muinaisjäännöksen ja siihen kuuluvan suoja-alueen määräämistä sekä kajoamislupaa koskevat asiat siirrettäisiin Museovirastolle. Asioiden keskittämisellä Museovirastoon pyritään yksinkertaistamaan ja tehostamaan päätös- ja lupa-asioiden käsittelyä sekä vahvistamaan tarvittavaa asiantuntemusta. Kansalaisten näkökulmasta asiointi yksinkertaistuu ja helpottuu, kun tehtävät keskitetään yhdelle viranomaiselle. Hyvä on, että byrokratiaa vähennetään, mutta Museoviraston vastuu ja määräysvalta kasvaa. Museoviraston täytyy saada huomattavasti lisää resursseja, että se pystyy toimimaan niin, että Salpalinjasta todella saadaan korkeatasoinen nähtävyys ja kiinnostava käyntikohde. Pelkillä määräyksillä ja rajoituksilla se ei onnistu.

Kansallisomaisuudeksi verrattavan kohteen ylläpitoa ja hoitoa ei voida omistusoikeudella jättää yksittäisten maanomistajien joukon tehtäväksi. Se tietää pahimmassa tapauksessa, että entistä enemmän lukkoja ja kieltoja ilmestyy korsujen ja luolien oville. Linjan kehittäminen nähtävyytenä ja matkailukohteena vaatii laajaa yhteistoimintaa, jossa ovat mukana maanomistajat Museoviraston, alueellisen hallinnon, elinkeinoelämän ja järjestöjen edustajien kanssa. Jonkun on otettava pallo ja ryhdyttävä viemään asiaa eteenpäin.

Ympäristön hoitaminen tärkeää

Maanomistajia ei yleensäkään ole kuultu Salpalinjan käyttöä pohdittaessa. Eipä heitä kuultu silloinkaan, kun linjan rakentajat ilmestyivät heidän mailleen ja ryhtyivät kaatamaan puita ja pystyttämään korsuja. Silloin oli isänmaan tulevaisuudesta kyse, nyt sentään vähemmästä. Suurinta huolta Salpalinjan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista toimia siellä ovat kantaneet retkeilijät ja erilaiset yrittäjät ja tahot, jotka ovat omassa toiminnassaan halunneet linjaa hyödyntää. En tiedä helpottaako tämä ns. omistuksen anto heidän asemaansa, saattaa käydä päinvastoin. Tärkeää olisi, että toiminta linjalla olisi pääosin ohjattua ja hyödyttäisi maaseutualueita ja antaisi yrittämisen mahdollisuuksia.

Museovirasto suosittelee, että Salpalinjan merkittävimpiin kohteisiin kuuluvien linnoituslaitteiden ympäristössä tehtäisiin metsätalouden toimenpiteitä saman ohjeistuksen mukaan kuin muinaisjäännöskohteissa. Maanomistajia saattaa huolestuttaa näiden huippukohteiden osalta se, kuinka laajoja alueita rajoitukset tulevat koskemaan. On hyvä, että kohteen ympäristöä hoidetaan, sillä matkailu ja retkeily kuluttavat ympäristöä. Ympäristön hoitaminen ja hoidon kustannuksista vastaaminen täytyy ratkaista myös käytön osalta. Ikäviä ovat käyttäjien jättämät roskat, tupakantumpit ja holtiton nuotioiden polttaminen. Jälkien korjaaminen on nykyään useimmiten jäänyt maanomistajille.  

On valitettavaa jos Salpalinjan kaltaista kansallista muistomerkkiä ei saada esiteltävään kuntoon ja käyttöön. Salpalinjalla on vertailukohteita muiden sotahistoriallisten kohteiden rinnalla koko maailmassa. Valtiovalta ei voi vetäytyä tyystin sen hoidosta ja kunnostamisesta, mutta vastuu ei voi yksin olla maanomistajillakaan. Heidät pitää saada mukaan yhteistyöhön muiden toimijoiden rinnalle, ei vastuulla pelottelemalla ja syyllistävällä määräilyllä, vaan innostamalla näkemään Salpalinjan arvo ja merkitys ja miten sitä voidaan hyödyntää historiallisen tietämyksen levittämisessä ja elämysten lähteenä niin rakennettujen kohteiden kuin niiden ympärillä olevan luonnon osalta.

HILKKA SUOANTTILA

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitteessa

Helsinkiläinen sotahistoriaharrastaja Osmo Kimmo oli kuuntelemassa 20.9.2018 Helsingissä everstiluutnantti, sotatieteen tohtori Janne Mäkitalon yleisöesitelmää, jossa käsiteltiin taistelutaktiikkaa linnoituksessa. Yksi avainsanoista oli joustavuus. Kiinteä puolustusasema ja joustavuus olivat sanapari joka sai Osmo Kimmon kiinnostuneena pohtimaan (kannustin kyllä), kuinka homma hoitui viime sodissamme. Tässä hänen seikkaperäinen analyysinsä. Kirjoitus on blogiksi pitkä, mutta että asia pysyisi paketissa julkaisen sen kerralla. Lue ajan kanssa. Kiitos Osmo! (TA)

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitetussa puolustusasemassa, kesä 1941

Tämä kirjoitus sai alkunsa everstiluutnantti, sotatieteen tohtori Janne Mäkitalon kirjoituksesta Salpa-asema – Suomen viimeinen puolustuslinja ”Suomen Puolustusvoimat 100 vuotta” -juhlateoksessa sekä vastaavasta luennosta 20.9.2018 Maanpuolustuskorkeakoulun luentosarjassa.  Tarkastelen mainittujen esitysten herättämiä ajatuksia.  Erityisen kiinnostuksen kohteena on joustava puolustustaistelu kantalinnoitetussa puolustusasemassa.

Salpa-asema rakennettiin välirauhan aikana ja työtä jatkettiin kesällä ja syksyllä 1944, Suomen Salpa -nimen, joka puheissa muokkautui Salpalinjaksi, se sai vasta kesällä 1944. Salpalinja oli Suomen pääpuolustusasema jatkosodan alkaessa kesällä 1941 sekä taas syksyllä 1944 välirauhansopimuksen jälkeen.

Ohjesäännön mukaan päävastarinta-asema oli puolustusaseman vahvimmin varustettu osa, jolla päävoimat suorittavat taistelunsa. Sen muodostivat maaston mukaan toisiinsa liittyvät ja syvyyteen porrastetut tukikohdat sekä erilliset kk-, pk- ja krh-pesäkkeet. Aseman etureuna oli pääpuolustuslinja, jonka edessä vihollisen hyökkäys oli torjuttava. Mikäli vihollinen onnistui murtautumaan päävastarinta-asemaan, oli pääpuolustuslinja vallattava takaisin. Taistelun päättyessä sen piti olla puolustajan hallussa. Takana oli tukilinja, jolle vihollisen eteneminen asemassa oli viimeistään pysäytettävä. Se antoi tukea sinne sijoitettujen reservien vastaiskuille ja hyökkäyksille. Aseman sisällä oli syvyyssuuntaan kulkevia sulkulinjoja estämässä asemaan tunkeutuneen vihollisen toimintaa sivusuuntaan. Niitä voi kulkea sekä syvyyssuuntaan että pääpuolustuslinjan suuntaisesti, jolloin nimityksenä oli sulkuasema. Pääpuolustuslinjan eteen, hallitseviin maastokohtiin sijoitettiin etuvartioasemia, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet pääpuolustuslinjaan.

Välirauhan aikana perustettiin kaksi uutta aselajia, linnoitusjalkaväki ja linnoitustykistö, uuden rakennettavan pääpuolustusaseman runkomiehitysratkaisuksi. Alunperin ajatuksena oli värvätyn henkilöstön käyttö, mutta kustannussyistä päädyttiin ratkaisuun, jossa suojajoukkoprikaatit saivat tehtäväkseen kouluttaa varusmiehistä linnoituspataljoonien rungot, jotka tarvittaessa täydennettäisiin määrävahvuisiksi paikallisista reserviläisistä. Vastaavaa menettelyä sovellettiin linnoitustykistön luomisessa, kuitenkin siten, että sen runkomiehitys ja kalusto kostui RTR 3:sta, joka talvisodassa oli vastannut Laatokan meripuolustuksesta. Molempien aselajien joukko-osastoille reserviläisillä täydennettynä järjestettiin kertausharjoitukset kevättalvella 1941.

Mäkitalon kuvauksen mukaan suojajoukkoprikaatien tuli siirtyä pääaseman tasalle ja osin etuvartioasemien tasalle. Linnoitusjalkaväen tuli miehittää Salpa-asema. Kenttäarmeijan perustamisen jälkeen sen joukkojen pääosat voitiin ryhmittää aseman vahvennukseksi tai sen taakse vastahyökkäyksiä varten. Talvisodan oppien mukaan kaikkia joukkoja ei kannattanut heti ryhmittää pääasemaan. ”Operatiivisen ajatuksen ytimenä oli voimakas reservi, jolla voitiin iskeä mahdollisen sisäänmurron saaneen vihollisen kylkiin.” Voimakkaan reservin sijoituksessa nähdään jo erkanemista ohjesäännön mukaisesta ratkaisusta, missä päävoimat sijoitettiin päävastarinta-asemaan.

 

Jatkosodan YH:ssa perustettiin 10.6.1941 linnoitusjalkaväki, joka miehitti Salpa-aseman kestolaitteet ja linnoitustykistö, joka puolestaan miehitti linnoitustykistön patterit.  Samana päivänä muodostettiin reserviläisillä täydennetyt rajavartiokomppaniat. Suojajoukkoprikaatit ryhmittyivät viivytykseen rajalta alkaen.

IV AK vastasi puolustuksesta Suomenlahden ja Kivijärven välisellä alueella. Suojajoukkojen piti käydä sitkeätä ja aktiivista viivytystaistelua. Joukkoja ei saanut etukäteen porrastaa moniin viivytysasemiin, vaan niitä tuli käyttää keskitetysti, painopisteen ollessa ensimmäisessä viivytysasemassa. Viivytysalueen eturajana oli valtakunnan raja ja takarajana pääaseman taisteluetuvartiolinja. Linnoitusjalkaväki muodosti pääpuolustuslinjan runkomiehityksen. Sen tueksi keskitettiin noin kolmasosa suojajoukkoprikaatien joukoista.

Kesäkuun 22. päivään mennessä IV AK:n joukot olivat ryhmittyneet puolustukseen pääasemaan Suomenlahden ja Kivijärven väliselle alueelle rannikolta lukien järjestyksessä 8., 12. ja 4.D. Kustakin suojajoukkoprikaatista muodostettiin jalkaväkirykmentti oman divisioonansa kokoonpanoon. Vaihe jäi lyhyeksi, sillä jo 27.6. armeijakunnan joukot saivat käskyn siirtyä puolustukseen ensimmäiseen viivytysasemaan rajan tuntumaan. Linnoitusjalkaväki jäi edelleen pääpuolustuslinjan runkomiehitykseksi.

Tarkastellaan 12.D:n alueella toimineen Linnoituspataljoona 3:n kokoonpanoa. Pataljoonaan kuului kolme komppaniaa, esikunta ja esikuntakomppania. Sen rivivahvuus oli 25.6.41 23 upseeria, 119 aliupseeria ja 401 miestä, yhteensä 543. Aseistuksena oli 83 konekivääriä, 33 pst-asetta, 12 konepistoolia, 342 kivääriä, 110 valopistoolia ja 10 valonheitintä. Kuljetuksiin oli käytettävissä 20 hevosta, 2 kuorma-autoa ja 1 henkilöauto. Tässä muodossa joukko oli tehtävänsä mukaisesti hyvin tulivoimainen, mutta oman kalustonsa varassa hitaasti siirrettävissä, eikä se aseistuksensa määrän takia ollut maastokelpoinen, vain kolme miestä tykkiä tai konekivääriä kohti.

Armeijakunnan valmistautuessa hyökkäykseen sen painopistettä siirrettiin voimakkaasti vasemmalle, jolloin 8.D:n lohko laajeni 2.7.41 sisältäen myös vasemmalla olleen 12.D:n lohkon. Joukkojen takana oleva Salpa-asema oli se tekijä, joka mahdollisti näin voimakkaan joukkojen siirron.

Palataan Linnoituspataljoona 3:n tilanteeseen. Samassa yhteydessä se sai heinäkuun alkupäivinä käskyn muodostaa kolme tykkijoukkuetta, jotka alistettiin Kannakselle hyökkääville joukoille. Kannaksen valtauksen jälkeen tykkijoukkueet palasivat 7.10.41 pataljoonaan, jossa niistä muodostettiin tykkikomppania. AK:n linnoitusjoukot saivat 10.7.41 käskyn puolustustehtävänsä lisäksi valmistautua siirtoon uusiin asemiin. Liikkuvuuden lisäämiseksi konekiväärien lukumäärää vähennettiin. Kussakin komppaniassa määrättiin konekivääriä kohti miehistöksi 1+4, kun vastaava luku perustamisvaiheessa oli ollut 1+2. 

Linnoituspataljoonat 3 ja 4 alistettiin 24.7.41 8.D:lle käytettäväksi puolustukseen Suomenlahden ja Pukalusjärven välillä. Lin.P 3 alistettiin edelleen Tst.Os.M:lle ja saapui kohteeseensa Ylämaalle 27.7. mennessä siirtyen välittömästi asemiin rajan läheisyyteen. Pääasemaan jätettiin 1 ½ joukkuetta hoito- ja vartiointitehtäviin. Tämä osasto palasi pataljoonan yhteyteen 9.9.41 Koivistolle, missä pataljoona oli rannikkovarmistuksessa.

Suomalainen puolustustaktiikka kantalinnoitetuissa asemissa ei joutunut koetteelle kesällä 1941.

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitetussa puolustusasemassa, kesä 1944

Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella voimakkaalla tykistövalmistelulla ja massiivisilla lentopommituksilla pitkin koko rintamalinjaa. Toiminta jatkui seuraavana päivänä ja IV AK:n alueella hyökkäyksen painopistesuunnassa Valkeasaaressa asemat jauhautuivat tyystin samoin kuin suuri osa puolustajista toisten irtautuessa. Pääasemassa ei ollut betonirakenteita ja laitteissa oli talven jäljiltä paljon korjattavaa. 

Lentotiedustelun tiedoista voitiin päätellä hyökkäysjoukkojen vahvuus sellaiseksi, että Kannaksella olevilla joukoilla niiden torjuminen ei onnistuisi. IV AK:N vastahyökkäyksestä luovuttiin ja armeijakunta sai käskyn siirtyä VT-asemaan tehokkaasti viivyttäen. Kaikki IV AK:n joukot olivat vetäytyneet 12.6. iltayöstä VT-linjan taakse. IV AK:n vetäytyminen avasi sen vasemmalla puolella taistelevan III AK:n oikean sivustan. Päämaja antoi III AK:lle luvan vetää oikean sivustan (2.D) VT-asemaan, mutta samalla AK:n oli pidettävä Korpikylän maasto.

IV ja III AK:n tehtävänä oli torjua vihollisen eteneminen VT-asemassa, joka oli kantalinnoitettu, mutta keskeneräinen ja ilman syvyyttä. Hyökkäys alkoi jo 11.6. rannikolla Rv.Pr:n lohkolla laajeten seuraavasta päivästä alkaen muille lohkoille. Teräsbetonikorsujen antamasta suojasta saatiin hyviä kokemuksia siellä, missä niitä oli. Periaatteessa tässä taistelussa olisi voitu mitata joustavan taistelutaktiikan tehokkuus.

Linnoitusjalkaväki oli VT-linjan runkomiehityksenä. Vaikka linnoituspataljoonat ja erilliset linnoituskomppaniat oli pääosin lakkautettu 1941 ja 1942 aikana, niin Suomenlahden ja Kivijärven välille perustetut Linnoituspataljoonat 4, 3 ja 5 toimivat edelleen. Keväällä 1944 ne osallistuivat VT-aseman rakentamiseen ja muodostivat samalla sen runkomiehityksen. Tosin linnoitustykistöä ei ollut Kannaksella, siitä oli muodostettu Syvärin linnoitustykistö, mutta olihan yhtymillä oma tykistönsä. Hyökkääjä oli kuitenkin hoitanut tiedustelunsa ja suuntasi painopisteen heikosti linnoitettuun kohtaan Kuuterselkään, missä se pääsi läpimurtoon 14.6. Joustavan taistelutaktiikan mukaisesti puolustaja teki seuraavana yönä noin puolen panssaridivisioonan voimin vastahyökkäyksen, joka aluksi menestyi hyvin, mutta tavoitteeseen saakka ei päästy.

Siiranmäessä saavutettiin tärkeä aikavoitto hallitun vetäytymisen onnistumiseksi. Vihollinen aloitti 14.6. aamulla voimakkaan hyökkäyksen vahvennetun JR 7:n (Os. Ehrnrooth) asemiin.  Puolustus piti 16.6. saakka, jolloin puolustajien oli käskystä vetäydyttävä muualla tapahtuneen kehityksen takia. Taistelua voitaneen pitää joustavan taistelutaktiikan esimerkkinä vahvennetun rykmentin puitteissa.

Kenraaliluutnantti Oesch oli 14.6. komentopaikassaan Äänislinnassa, jonne Airo soitti hänelle Mannerheimin käskyn. Oeschin oli lähdettävä Karjalan kannakselle Kannaksen joukkojen komentajaksi. Hän lähti illalla matkaan henkilöautolla ja otti tehtävän vastaan saavuttuaan 15.6. IV AK:n komentopaikkaan, missä perusti Kannaksen joukkojen esikunnan (KaJoKE). Oesch ehdotti joukkojen vetämistä tehokkaasti viivyttäen VKT-linjalle, millä voitettaisiin aikaa lisävoimien kuljettamiselle Itä-Karjalasta ja sai esitykselleen Mannerheimin hyväksynnän.

Oeschin käsky 19.6. III ja IV AK:n komentajille kuvaa VKT-linjan valmiutta. Käytettävissä oleva aika oli käytettävä asemien varustamiseen etulinjassa, syvyydessä ja reservien sijoituspaikoilla luomalla aluksi sirpalesuojia, joita myöhemmin voidaan syventää ja yhdistää. Tärkeysjärjestyksessä ovat todennäköisimmät suunnat. Panssarintorjuntaa on tehostettava antamalla lähitorjuntavälineiden koulutusta sekä rakentamalla lähitorjuntapesäkkeitä ja suojakuoppia. Päämajan käskyn 18.6. mukaan linnoittajajoukkojen piti toimia VKT-linjalla niin kauan kuin mahdollista ja siirtyä sen jälkeen Salpalinjalle.

Joukkojen siirto taistelukykyisinä VKT-linjalle onnistui lukuun ottamatta Viipurin suuntaa, missä pääpuolustuslinja oli 20.6. siirrettävä Viipurin länsipuolelle linjalle Viipurinlahti – Kivisalmi – Kolkkala – Tali – edelleen VKT-linja. Vuoksen länsipuolen joukot jaettiin kahdeksi armeijakunnaksi 20.6.44. Tällöin Kannaksella taisteli kolme armeijakuntaa: oikealla V AK (Svensson, joka otti rintamavastuun lohkollaan 22.6.), keskellä IV AK (Laatikainen) ja vasemmalla III AK (Siilasvuo).

Uuden päävastarinta-aseman (VKT) varustamiseen keskitettiin kaikki etulinjan yhtymien irrotettavissa oleva työvoima, myös esikunnat, erikoisaselajit ja huoltomuodostelmat. Pioneerijoukkojen oli osallistuttava heille kuuluviin vaativampiin erikoistöihin.

Viipurin valtauksen jälkeen Puna-armeijan tehtävänä oli edetä Virojoki – Lappeenranta tasalle 28.6. mennessä ja jatkaa siitä edelleen Kymijoelle. Venäläiset saavuttivat menestystä 22. - 23.6. taisteluissa Viipurin koillispuolella VKT-linjan etuasemissa ja saivat haltuunsa hyvät lähtöasemat suurhyökkäykselle. Hyökkäys alkoi 25.6. aamulla voimakkaalla tulivalmistelulla, jota on rajuudessaan verrattu Valkeasaaren tulivalmisteluun. Tulen siirtyessä suomalaisten taempiin asemiin, panssarivaunut ja rynnäkkötykit lähtivät etenemään, kaartindivisioonan hyökätessä perättäisinä aaltoina murtaen vastassa olleen III/JR 13 puolustuksen. Tilanne vakautettiin Konkkalanvuorten tasalla, mutta vihollisen hyökkäys eteni Leitimojärven itäpuolitse.

Samana päivänä, 25.6.44, Kannaksen joukkojen komentaja antoi käskyn armeijakuntien ja divisioonien komentajille (KA: T-5761/5):

Vihollinen pyrkii muodostamaan leveyssuunnassa rajoitetun painopisteen. Tavoitteena on läpimurto keskittämällä kohteeseen valtava tykistö-, krh- ja rakettituli sekä runsaasti maataistelukoneita. Välittömästi valmistelun jälkeen psv:t hyökkäävät jalkaväen seuratessa. Läpimurtokohtaan kohdistetaan niin voimakas tuli, että siinä ei enää ole riittävästi taistelukykyistä voimaa, jos puolustaja on huonosti suojattu.

Valmistelun jälkeen vihollinen kohdistaa tykistötulen ja maataistelukoneet murtokohtaan johtaville teille ja niiden lähimaastoon, erityisenä kohteena puolustajan komentopaikat ja yhteydet sekä reservien sijoituspaikat ja siirtymistiet. Jos läpimurto onnistuu, osa psv:sta pyrkii syvemmälle ottaakseen haltuun tärkeät maastokohdat ja aiheuttaakseen sekasortoa taemmissa portaissa ja esikunnissa. Sen menestykset perustuvat tähän taktiikkaan sekä tykistön, panssarivaunujen ja maataistelukoneiden häikäilemättömään käyttöön.

Käskyssä linjattiin vastatoimenpiteet:

Syvyysryhmitys
Pääpuolustuslinjasta käytävään taisteluun osallistuvat joukot ja aseet on sijoitettava entistä syvempään ryhmitykseen, että etulinjaan kohdistuva tuli ei voi lamauttaa samanaikaisesti kaikkia puolustuslinjan pitämiseen sidottuja elimiä. Syvyydessä on rakennettava ja miehitettävä taempia tukikohtia ja sulkuasemia sisäänmurron rajoittamiseksi. Reservien sijoittamisella uhatuimpiin suuntiin pyritään tukahduttamaan alkuunsa vihollisen pyrkimys asemien syvyyteen.

Suojakuopat
Jokaisen miehen on rakennettava suojakuoppa niin etulinjassa kuin taempanakin aina kun tietää viipyvänsä samalla paikalla yli ½ tuntia. Suojakuopat on rakennettava heti kun osasto saapuu sille määrättyyn asemaan, kun reservi saapuu sijoituspaikalleen, kun marssilla oleva osasto pitää marssilevon ja kun osasto saapuu majoitusalueelleen. Näin menetellen muodostuu jo muutaman päivän kuluessa majoitusalueena käytettyihin paikkoihin, teiden varsille, esikuntien ja huollon sijoituspaikoille suojakuoppia, joissa välittömästi saadaan suoja tykistön ja maataistelukoneiden tulta vastaan.

Puolustusasemassa varustaminen on aloitettava suojakuoppien rakentamisella, minkä jälkeen niiden kaivamista jatketaan kaikkialle tukikohtiin niin suoja-asemiin takarinteissä kuin asemiin johtavien teiden ja polkujen varsiin. Vasta sen jälkeen aloitetaan muut varustustyöt, jolloin suojakuopat syventämällä ja yhdistämällä syntyy taistelu- ja yhdyshautajärjestelmä. 

Pst-aseiden oikea käyttö ja sijoitus
Lähitorjunta-aseet panssarinyrkki ja panssarikauhu ovat osoittautuneet tehokkaiksi ja maastoomme soveltuviksi. Niitä on käytettävä oikealla tavalla ja oikealla hetkellä. Ps-lähitorjuntaryhmien kokoonpano ja teknillinen toimintatapa on ohjeissa tarkoin selostettu. Ohjeet on jaettava sellaisille joukko-osastoille, jotka eivät ole niitä saaneet. Lähitorjuntaryhmät on käytettävä kokonaisina ja panssarikauhuampujat sijoitettava varmistettavana olevan tien molemmin puolin porrastettuna. Tähystäjillä, joilla on kp-aseistus, on samalla varmistustehtävä. Nykyisessä taistelumaastossa on runsaasti kiviä, joiden takana panssarin tuhoojat pääsevät ampumaan panssarivaunuja kylkeen.
Pataljoonien ja rykmenttien esikuntakomppanioissa sekä uhatuimpien teiden varsilla olevilla huoltomuodostelmilla tulisi olla ainakin yksi ps-lähitorjuntaryhmä, jota käytetään jatkuvaan varmistukseen ja jolle kuuluu panssarihälytys, miinoitus ja itse torjunta.

Puolustusasemiin on sopivin välein, myös syvyyteen, järjestettävä ps-lähitorjuntapesäkkeitä, joissa tulee olla riittävä määrä panssarinyrkkejä ja panssarikauhun kranaatteja.

Kun etulinjan miehistö on saatu varustettua panssarilähitorjuntavälineillä ja -elimillä, voidaan pst-tykit sijoittaa taemmaksi, missä niiden periaatteessa tulee toimia pareittain tai ainakin niin, että ne voivat tehokkaasti tukea toisiaan, tykkien on pyrittävä sivustatulivaikutukseen. Näin voidaan raskaat tykit turvata turhalta tuhoutumiselta tykistötulessa. Raskaita pst-tykkejä ei saa jättää ilman jv-suojaa, vaan niille on varattava jalkaväen lähivarmistus. Sikäli kun tykkejä riittää ne porrastetaan aseman syvyyteen tärkeimpien teiden varsille ja panssarien etenemiselle edullisiin maastokohtiin. Tykkien puuttuessa syvyys porrastus järjestetään pst-ryhmiä käyttäen. 

Myös tykistön on osallistuttava ps-torjuntaan. Jokaisen patterin tuliaseman välittömään läheisyyteen on valmistettava suorasuuntausvaihtoasema ainakin yhtä tykkiä varten.

Panssariestekaivannot on pyrittävä sijoittamaan asemien sisään, ei niiden eteen, missä ne helpottavat vihollisen jv:n pureutumista asemien läheisyyteen. Panssarivaunujen tuhoaminen on myös helpompaa asemien sisällä.

Käskyn lopussa vedetään yhteen käsketyt toimenpiteet:

-asemien suunnittelussa, rakentamisessa ja miehittämisessä on syvyyspyrkimys otettava huomioon entistä enemmän,
-kadonneiden kenttälapioiden tilalle on hankittava uudet ensi tilassa ja miehistöltä on vaadittava suojakuoppien rakentamista,
-kaikissa joukko-osastoissa on perustettava ps-lähitorjuntaryhmiä ja kaikkia tilaisuuksia on käytettävä ps-lähitorjuntakoulutukseen,
-pst-aseiden käytössä ja sijoituksessa noudatetaan edellä esitettyjä periaatteita.

Taistelut VKT-linjasta jatkuivat kiivaina ja varmasti joustavaa taistelutaktiikkaa noudattaen, mutta ei todellakaan kantalinnoitetussa asemassa.  Vastaiskut ja vastahyökkäykset sekä asemien jatkuva parantaminen olivat jalkaväen arkea.  Panssaridivisioona oli avainroolissa vastahyökkäyksissä.  Tykistöllä ja ilmapuolustuksella oli merkittävä osuus. Oesch totesi käskyssään 7.7.44, että vihollisen hyökkäys oli sille suuria tappioita tuottaen pysäytetty nykyisten asemien eteen. Käskyssä annettiin edelleen ohjeita syvyyden aikaansaamiseksi pääpuolustuslinjasta tykistön tuliasemien tasolle. Tuolloin vihollisen painopiste oli edelleen Ihantalan suunnassa. Käskyssään 20.7.44 Oesch totesi vihollisen hyökkäysvoiman ehtyneen ainakin toistaiseksi Ihantalan ja Vuosalmen voittojemme johdosta.

Kirjoituksessaan Ammattimiehet suurhyökkäyksen torjunnassa (Suomen puolustusvoimat 100 vuotta) Janne Mäkitalo nostaa ammattimiesten toiminnan ratkaisevaksi tekijäksi. Hän linjaa kolme tasoa: 

-yksittäiset taistelijat, jotka ammattitaidollaan aiheuttivat tappioita, voittivat aikaa ja loivat edellytyksiä lisämenestykselle,
-aselajiammattimiehet, jotka toiminnallaan vaikuttivat asejärjestelmiin ja niiden käyttömenetelmiin niin, että yhden järjestelmän käytöllä voitiin vakauttaa paikallinen tilanne,
-taistelunjohtajat, taktisten yksiköiden toiminta oli suunniteltava nopeasti, toimeenpantava heti ja johdettava taidokkaasti.

Mäkitalo mainitsee esimerkkinä taistelunjohtajista kenraaliluutnantti Oeschin, ”joka osoitti kykynsä erityisesti suurten joukkojen vaativien operaatioiden johtamisessa.” Mäkitalo toteaa lopuksi: ”Kenttäarmeijan torjuntataistelun onnistumisen avaintekijänä oli kuitenkin edellä kuvatuilla kolmella tasolla aselajien toiminnan ammattimainen yhteensovittaminen.” 

Ei liene epäilystä siitä, etteikö torjunnassa samaa joustavaa taktiikkaa soveltaen sekä asemien edessä että syvyydessä, olisi onnistuttu myös kantalinnoitetussa asemassa, mutta pienemmin tappioin.   

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitetussa puolustusasemassa, entä jos VKT-linja olisi murtunut?

Eri yhteyksissä on pohdittu miten ja millä joukoilla Salpa-asema olisi miehitetty jos taistelut VKT-asemassa olisivat päättyneet vihollisen läpimurtoon. Puheenvuorossaan MPKK:n tilaisuudessa 20.9.2018 everstiluutnantti Janne Mäkitalo päätyi toteamukseen, että Salpa-asemaan olisi ollut saatavissa vain muutamia täydennyspataljoonia, mikä olisi riittänyt vetäytyvien joukkojen vastaanottoon, mutta ei torjuntaan. Erityisen ongelmallinen tilanne olisi ollut jos vihollinen olisi päässyt läpimurtoon Viipurinlahdella, missä maasto olisi mahdollistanut nopean etenemisen.

Salpa-asemassa ei ollut runkomiehitystä vaan se oli lähinnä linnoitusrakennus- ja huoltojoukkojen hallinnassa. Täydennyspataljoonien lukumäärä sekä niiden kokoonpano ja vahvuus vaihtelivat päivittäin taistelujoukkojen täydennystarpeiden mukaan. Täydennyspataljoonien ja taempana olevien rakennus- ja huoltoelinten taistelukelpoisimmilla miehillä miehitystä olisi voitu täydentää, mutta ilman taistelukokemusta saanutta ydinjoukkoa.

Pääosa linnoitusjalkaväkijoukoista oli lakkautettu jo vuosina 1941 – 1942. VKT-linjalla oli kyllä linnoitusjalkaväkeä, Lin.P 3 III AK:n lohkolla sekä Lin.P 4 ja Lin.P 5 IV AK:n lojhkolla. Nämä linnoituspataljoonat oli alun perin perustettu Salpalinjan Suomenlahden ja Kivijärven välisen osan runkomiehitykseksi. Oletan, että näiden kolmen pataljoonan säilyttäminen oli Päämajan varautumista tilanteeseen, jossa jouduttaisiin tukeutumaan Salpalinjaan. Tulivoimaisten pataljoonien irrottaminen takimmaisen aseman runkomiehitykseksi taistelujen ollessa kiivaimmillaan VKT-linjalla, olisi vaarallisesti heikentänyt puolustusta, minkä lisäksi olisi pitänyt irrottaa myös tykistöä, jonka merkitys hyökkäyksen torjunnassa oli keskeinen.

Kannakselle ei ollut lisää joukkoja odotettavissa joten ilmeinen johtopäätös oli varautua tarvittaessa sitkeään viivytykseen sekä täydennyspataljoonien käyttöön. Kannaksen joukkojen komentaja antoi 24.7.44 käskyn taempien asemien varustamisesta. Nämä kolme taempaa asemaa olisivat toimineet viivytysasemina jos VKT-linjalta olisi jouduttu vetäytymään. Viivytysasemien sekä tarvittavien sulkuasemien rakentaminen oli armeijakuntien vastuulla. I taemman aseman rakentamiseen käytettiin reserviyksiköitä ja muita läheisyyteen sijoitettuja joukkoja. Kullakin armeijakunnalla oli käytössään yksi linnoitusrakennuspataljoona, jota käytettiin II taemman aseman rakentamiseen. Pääosa linnoitusrakennusjoukoista työskenteli Salpalinjalla.

III AK antoi 30.6.44 käskyn, jonka mukaan yhtymien piti valmistautua mahdollista vetäytymistä varten, mutta vetäytyminen sai tapahtua vain AK:n komentajan käskystä. III AK:n suunnitelma antaa hyvän näkökulman siihen, miten vetäytyminen olisi tapahtunut. Viivytystä varten olisi muodostettu taisteluosasto, tässä tapauksessa joukkoina kaksi jalkaväkirykmenttiä, kaksi pataljoonaa ja viisi kevyttä patteristoa.

Viivytysasemat olisi miehitetty ennen irtautumista, I asema viidellä pataljoonalla ja II asema neljällä pataljoonalla. Ennen irtautumista I viivytysaseman joukoista olisi asetettu silloisiin asemiin vahvat taistelupartiot tehtävänään pysyä asemissa mahdollisimman kauan ja irtauduttuaan säilyttää kosketus viholliseen. Aikaisempien kokemusten mukaan irtautuminen onnistui hyvin, jos sitä edelsi omien joukkojen operaatio, joka sai vihollisen hetkellisesti sekaisin. On mahdollista, että suunnitelmaa olisi myöhemmin kehitetty saatujen kokemusten perusteella.

Ratkaisevaa oli Oeschin kannanotto asiaan. Hän oli kirjoittanut III AK:n komentajan käskyn KaJoKE:n arkistossa olevan kappaleen kulmaan: ”Aivan ennenaikainen.” Hänen näkökulmastaan kaikki huomio oli tuossa vaiheessa kiinnitettävä VKT-aseman pitämiseen ja sen parantamiseen. Öesch oli oikeassa. Vihollisen vyöry pysäytettiin.

Hyökkäyksen jatkaminen olisi vaatinut merkittävästi lisää joukkoja ja materiaalia.  Mäkitalo totesi talvisodan kokemusten taisteluista Mannerheim-linjalla syöpyneen Stalinin ja koko Stavkan mieliin niin, että se laimensi halua käydä Salpalinjan kimppuun, ja tietysti painopiste oli muualla. Onneksi ei tässäkään yhteydessä saatu kokemuksia joustavan taistelutaktiikan toimivuudesta kantalinnoitetussa asemassa.

Maaselän kannaksella asemat ja taktiikka olisivat voineet joutua koetukselle. Maaselän kannas oli vahvasti kantalinnoitettu, siellä oli myös sekä linnoitustykistöä – Maaselän linnoituspatteristo 1 ja 2 – että linnoitusjalkaväkeä. Vaikka edellä mainitut linnoituspataljoonat olivat ainoat koko sodan ajan taistelleet linnoitusjalkaväkiyksiköt (tosin Lin.P 5 yhdistettiin tappioiden takia Lin.P 4:ään 2.8.44) niin Maaselän kannakselle oli perustettu 20. Erillinen linnoituskomppania 6.10.42. 20.Er.Lin.K:n  tehtävänä oli kestolaitteiden runkomiehitys ja laitteiden käyttökoulutus. Komppanian miehitykseksi siirrettiin Lin.P 5:stä 1 u + 15 au + 40 m ja Lin.P 3:sta  11 au + 25 m. Karjalan kannakselle jouduttiin siirtämään joukkoja myös Maaselän kannakselta, joten sieltä vetäydyttiin 24.6. ja joustavan taistelutaktiikan tehokkuus kantalinnoitetuissa asemissa jäi täälläkin kokematta.

Vihollinen arvioi suomalaisten taistelutaktiikkaa 286. D:n 3.7.44 annetussa päiväkäskyssä: ”Vihollinen tekee sitkeätä vastarintaa hyökkääville joukoillemme. Se tulittaa tykistöllään, ilmavoimat pommittavat tieyhteyksiämme ja hidastavat joukkojemme läpimurtoa. Tuhoojapartioillaan vihollinen pyrkii aikaansaamaan sekasortoa ja häiritsee yhteyksiämme.” (Jatkosodan historia, osa 5, s. 213.)  

OSMO KIMMO

Helsinki