Reino Arimon muistiinpanoja sotien jälkeen, osa 2

Linnoittamiskoulutus oli todettu sotien aikana niin päällystön kuin miehistönkin osalta hyvin puutteelliseksi. Samalla havaittiin, että kaikkien joukkojen ja aselajien piti pystyä tekemään tarvitsemansa linnoitustyöt. Pioneeriaselajin tehtävänä oli huolehtia linnoittamisen teknillisestä kehittämisestä ja alan tiedon jakamisesta joukoille.

Osana tuota sodan jälkeistä linnoittamiskoulutusta oli Salpalinjan rakenteiden ottaminen koulutus- ja harjoituskäyttöön. Tällaisia paikkoja oli kolme, Luumäellä Kivijärveltä etelään, Virolahden Ravijoella ja Hankoniemellä Harparskog-linjalla.

Kivijärvestä etelään kunnostettiin Reino Arimon muistin mukaan kymmenkunta korsua. Ne varustettiin kaikilla laitteilla. Niihin asennettiin takaisin hellat, ilmanvaihto ja kaikki jalustat. Korsuja jopa sähköistettiin helpottamaan niissä asumista. Ravijoella koulutuskorsut valittiin vanhan maantien (nyk. museotie) läheisyydestä.

Arimon mukaan ainakin joinakin ”alkuvuosina” (vuodet eivät käy paperista selville) joukot pitivät Salpalinjassa muutaman päivien harjoituksia, joista saatiin tuntumaa taistelusta linnoitetussa asemassa.

Myös eri sotakoulut käyttivät Salpalinjaa hyödyksi tutustumalla niihin ja pitämällä maastoharjoituksia niihin tukeutuen.

Suora sitaatti Arimon muistiinpanoista:

”Olin oppaana muutamilla Kadettikoulun retkillä, jotka tapahtuiovat pyörämarsseina Ravijoelta Luumäelle; niihin kuului aina majoittuminen korsuihin. Sotakorkeakoulun kesäharjoitusten yhteyteen järjestettyihin tutustumisiin Salpa-asemaan osallistuin myös ainakin pari kertaa.”

Sodan päätyttyä Salpa-asema oli taisteluvalmiina. Aseet ja kalusteet olivat paikoillaan. Kenttäarmeijan kotiuttamisen ohella myös Salpalinja piti riisua aseista ja saattaa rauhan tilaan. Työn aloitti Päämajan Linnoitustoimisto ja sitä jatkoi Maalinnoitusten hoitotoimisto.

Korsujen kalusto, hellat, suodattimet, vesisäiliöt ja ylipäätään kaikki irtisaatava ja tietysti aseet irrotettiin ja kuljetettiin puolustusvoimien varikoihin. Muu materiaali, lähinnä korsujen sekä taistelu- ja yhdyshautojen puutavara kelpasi vähintään polttopuuksi. Myös piikkilanka kävi siviilimarkkinoilla kaupaksi.

Arimon muistiinpanojen mukaan korsujen ulkopuolella olevat panssarivaunujen tornit (teräspesäkkeet) myytiin romuksi. Ehkä niin, mutta iso osa niistä löytyy maastosta edelleen. Valuteräksestä tehdyt ja varsinkin puujalustoille asennetut konekiväärikuvut sekä linnoitustoimiston varastoissa olleet kuvut lienee Arimon mukaan toimitettu varikoille.

Noista konekiväärikuvuista tämän kirjoittajalla on tieto, että niitä oli jonkinlainen määrä varastoitu ainakin Kyminlinnaan vielä 1970-luvun puolella. Niistä osa oli määrä kaivaa asemiin sinne ja osa viedä rannikkolinnakkeille, mutta näin ei käynyt. Nyt irrallisia kk-kupuja on nähtävillä ainakin Virolahden ja Miehikkälän Salpalinja-museoilla.

Sodan jälkeen riisuttujen korsujen kunnossapidon tavoitteena oli pitää korsut kunnossa niin, että ne eivät ainakaan turmeltuisi. Viemäreiden ja salaojien aukipito oli tärkeää. Samoin kuin ruostuvien metalliosien puhdistaminen, uudelleen maalaaminen ja rasvaaminen.

Luolista Arimo kertoo, että niiden sisään rakennetut puuosat purettiin, koska ne olisivat lahonneet joka tapauksessa muutamassa vuodessa.

Linnoituslaitteet, korsut ja luolat, lukittiin. Ja niin kuin Arimo kirjoittaa: ” … jotta sivulliset eivät pääsisi niihin pahantekoon, mutta monin paikoin lukot rikottiin, ehkä useinkin enemmän uteliaisuudesta kuin pahanteon vuoksi.”

Korsujen kunnossapidosta Arimo toteaa, että aluksi (tarkoittanee 1950-luvun alkua) niihin käytettiin siviilityövoimaa, mutta rahan puutteen takia jouduttiin ennen pitkään käyttämään varusmiehiä.

”Yleensä alkukesästä irrotettiin 3. Divisioonan joukoista (Kouvola, blogin kirj lisäys) pieni komennuskunta, joka sitten sotilasmestari Taivalmaan ja kersantti Aallonpään johdolla kulki pitkin linjaa ja suoritti tarvittavat kunnostustyöt.”

Näin siis Arimon muistiinpanoissa. Tiedossahan on, että ainakin 1960-luvulla korsujen kunnossapitoon Kouvolassa palkattiin kesätöihin lukio-ikäisiä koululaisia, ”kapiaisten kakaroita”, niin kuin he itseään nimittivät.

R Arimon muistiinpanoja Salpalinjasta sotien jälkeen

Kiitos Juha Kilpeläisen arkistoaktiivisuuden sain käsiini Reino Arimon huhtikuussa 1981 muistinvaraisesti kirjoittaman paperin ”Muistiinpanoja osallisuudestani linnoitustoimintaan 1945-1961”. Laajassa tekstissä pulpahtaa Salpalinjakin vielä mielenkiintoisella tavalla pintaan.

Sodan jälkeinen linnoittaminen tuli esiin, kun hänen suurtyönsä Suomen linnoittamisen historiaan 1918-1944 (hänen esipuheensa päivätty tammikuuhun 1981) oli esitetty otettavan myös sotien jälkeistä aineistoa. Se osoittautui salaisten asiakirjojen, joita oli suurin osa aineistosta, takia mahdottomaksi. Siksi Arimolle esitettiin, että kirjan valmistumisen jälkeen hän laatisi tulevien historiantutkijoiden käyttöön oman näkemyksensä osuudestaan sodan jälkeiseen linnoitustoimintaan.

Puolustusvoimien palveluksesta kenraaliluutnanttina eläkkeelle jäänyt Reino Arimo (1908 - 1991) toimi aluksi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myöhemmin myös maastosuunnittelijoiden tarkastajana. Pioneeriaselajin johtotehtävien lisäksi hän oli puolustusministeriön kansliapäällikkönä ja yleisesikunnan päällikkönä.

Reino Arimo komennettiin pari viikkoa jatkosodan aselevon jälkeen Mikkeliin Päämajan operatiiviseen osastoon, jossa hän toimi asekätkennän johtoelimessä vuoden 1944 loppuun saakka. Tästä syystä Arimo pidätettiin elokuun alussa 1945. Hän oli pidätettynä, turvasäilössä ja vangittuna tammikuun lopulle 1948 saakka.

Alkukesästä 1945 valvontakomissio halusi tutustua Salpalinjaan. Reino Arimo käskettiin valvontakomission oppaaksi eteläisen rantamaantien suuntaan Virolahdelle Ravijoelta Vaalimaalle ja myöhemmin Kuhmon suuntaan.

Seuraavaksi lainaan suoraan pätkän minusta kiehtovaa Arimon muistiinpanotekstiä:

”Opastettavaani partiota johti eversti Bojorov ja siihen kuului useita upseereita, mm eräs insinöörieversti sekä useita ”esikuntatyöntekijöitä” kuten joku heistä asian ilmaisi. Ensimmäiseksi mentiin Vaalimaalle ja noustiin näköalakukkulalle. Täällä eversti Bojorov saneli kirjureilleen maaston arvostelun lähinnä hyökkäystä silmällä pitäen. Tajusin tämän kieltä ymmärtämättömänäkin.

Seuraavaksi minun piti viedä partio tien eteläpuolella olevaan asemaan, jossa oli paljon imubetonikorsuja. Huomasin, että he eivät niistä ymmärtäneet mitään, mutta kun selostin , että korsut olivat imubetoni- eli vaakkumibetonitekniikalla valettuja pallokorsuja, he sanoivat heti tietävänsä mistä on kysymys. He eivät olleet muka käsittäneet kirjainten IB merkitystä.

Harjun maamieskoulun pohjoispuolella olevalla kukkulalla (tod. näk. Vahtivuori, blogin kirj. lisäys) tutustuttiin varsinaiseen Salpalinjaan. Minulta kysyttiin milloin työ oli alkanut ja paljonko Salpalinjan oli tullut maksamaan. Sanoin linnoittamisen alkaneen 17.4.40, mutta he eivät sitä uskoneet, jolloin sanoin heidän voivan sen tarkistaa Helsingissä.

 Jälkimmäiseen kysymykseen en tiennyt vastausta, mutta sanoin voivani ilmoittaa esimerkiksi, kuinka paljon miespäiviä tarvittaisiin kilometrille tuon tapaista asemaa. Eversti Bojorov kysyi sitten asiaa insinöörieverstiltään, jolloin tämä arvioi näkemänsä perusteella, että Salpalinjan kustannukset olisivat olleet noin 5 miljardia Amerikan dollaria. Minua tämä huvitti, koska Linnoitusosaston rahan käyttö kokonaisuudessaan välirauhan ja jatkosodan aikana oli ollut noin viisi miljardia Suomen markkaa. Joka tapauksessa tämäkin osoitti, että näkemänsä oli vaikuttanut partioon ”imponoivasti” (tehnyt vaikutuksen, blogin kirj lisäys).”

Jatketaan poimintoja Arimon muistiinpanoista seuraavassa blogissa.

Yhdyskuntarakentaminen ja Salpalinja

Tämä alla oleva Jari Hellmanin 30.3.2014 ottama ja Facebookissa Salpavaeltajat-ryhmässä eilen illalla julkaisema ansiokas ja aloitteellinen kuva ja  valtioneuvoston viime viikolla kehysriihessä tekemä päätös valtatie 6:n rakentamisesta uuteen paikkaan Luumäen Jurvalassa antoivat aiheen tähän kirjoitukseen.

 Aloitetaan tuosta kuvasta.

Jos ja kun kuvan kohteena on Lappeenrannassa Saimaan kanavan länsipuolella oleva Ikean työmaa, niin nuo osin nurin työnnetyt estekivet ovat talvisodan aikana työryhmä Stadiuksen tekemää hyökkäysvaunuestettä. Niitä nimenomaan tehtiin pieniä pätkiä todennäköisille hyökkäysurille myös Lappeenrannan ympäristössä.

Yleisten harjoitusten, YH:n, aikana ja vielä talvisodan aikana rakennetut panssariesteet tai niin kuin niitä silloin kutsuttiin, hyökkäysvaunuesteet, olivat selvästi Salpalinjan vastaavia esteitä matalampia, pienemmistä kivistä tehtyjä. Talvisota osoitti, että esimerkiksi Mannerheim-linjan estekivet olivat liian pieniä. Siksi niiden kokoa tuoreeltaan suurennettiin, kun linnoitustyöt tulevassa Salpa-asemassa alkoivat.

Tuon kuvan kiviestepätkä olisi hyvällä tahdolla aivan hyvin voitu säästää ja jättää todennäköiselle näkyvälle paikalle nyky- ja tulevien polvien nähtäville osana suomalaista viime sotien aikaista kulttuuri- ja selviytymisperintöä.

Joku voi sanoa, että eikö noita nyt jo ole tarpeeksi näkyvillä. Ei välttämättä. Ei varsinkaan niillä paikoilla, joissa ne olisi helposti saatavissa ihmisten nähtäville. Eihän suomalaista maanpuolustustahtoa heijastavissa rakenteissa ole mitään hävettävää tai salattavaa, päinvastoin. Nehän nimenomaan osoittavat, että silloin tehtiin oikein, kun kerran vapaa länsimainen markkinatalous voi nyt Suomeen rakentaa ja yrittäjät voivat Suomessa yrittää, monen muun suomalaisen myönteisen asian ohella. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Suomi olisi silloin nostanut tassut pystyyn?

Siksi tässä tapauksessa pätkä kiviestettä olisi loistava muistomerkki ja kunnianosoitus niille sukupolville, jotka tuolloin isänmaansa tulevaisuutta ajattelivat. Kivet on syytä palauttaa paikoilleen.

* * *

Valtioneuvoston kehysriihen ”yllättävä” päätös kuutostien kauan kaivatun linjauksen muuttamisesta Luumäen Jurvalan kohdalla turvallisempaan paikkaan jo ensi vuodesta alkaen merkitsee myös Salpalinjan puhkaisemista LPR-Vainikkalan radan varressa, sen pohjoispuolella.

En tiedä kuinka läheltä rataa uusi tielinjaus menee ja kuinka leveältä se uutta maata valtaa, mutta ilman tappioita Salpalinja tuskin selviää. Rautatien ja silloisen Lappeenranta –Kouvola valtatien lähimaastot Askolan tasalla olivat Salpa-aseman yksi tiheimmistä ellei tiheimmin linnoitettu alue. Teräsbetonikorsuja on melkein ”toinen toisessaan kiinni”, paikoin 100-200 metrin päässä toisistaan.

Valtatie E 18 suunnitelmassa Virolahdella on Salpa-asema otettu varsin tyylikkäästi huomioon. Pientä viilaamista on vieläkin kai jäännyt, mutta terveellä järjenkäytöllä niistäkin on selvittävissä. Oheisessa havainnekuvassa on yksi esimerkki linnoituslaitteiden suojelemisesta. Kyseiselle Saarasjärven liittymän alueelle tulee Salpapolun käyttäjille myös pysäköintialue. Hyvä sekin.

Eli jotain tuon tapaista varmaankin myös Luumäellä tehdään. Tai ainakin pitäisi tehdä.

On selvä, että yhteiskunnan etu ja ennen kaikkea liikenneturvallisuus aiheuttaa kulttuurihistoriallisia tappioita Salpalinjan rakenteissa. Ne ovat hyväksyttävissä, kun on käytetty kaikki mahdollinen viisaus vahinkojen minimoimiseksi. Jokainen ymmärtää, että Virolahden tavoin Salpalinja tulisi kuutostien ja rautatien leikkauskohdissa suorastaan nostaa kaikkien siitä ohi liikkuvien ihmeteltäväksi ja ajatusten alttariksi. Se on isänmaallinen teko.

Salpalinja ja Facebook

Salpalinjan sisältöä, rakennetta ja merkitystä on muutaman vuoden ajan käsitelty internetissä maanpuolustuksellisten keskustelupalstojen ohella lähinnä Facebookissa. (Koska Facebook on selvästi tuotemerkki, kirjoitan sen isolla kirjaimella. Voi olla, että jo nyt Facebook koetaan yleisnimenä, jolloin se voidaan kirjoittaa myös facebook, pienellä alkukirjaimella.)

Facebookissa on ainakin kaksi Salpalinjaan keskittyvää ryhmää ikäjärjestyksessä Suomen Salpa ja tämän blogin kirjoittajan perustama Salpavaeltajat. Edellisessä on jäseniä tätä kirjoitettaessa 194 ja jälkimmäisessä 257 jäsentä. Jäsenistä osa on yhteisiä.

Molempia ryhmiä yhdistää runsas valokuvien määrä, voi sanoa, että yhteensä niitä on tuhansia. Suomen Salvassa niitä on selvästi enemmän kuin Salpavaeltajissa. Kuvien tarkkaa määrää osoittavaa lukua en löytänyt.

Huomionarvoista kuvissa on, että niistä suurin osa on yksittäisten ryhmäläisten ottamia aitoja kuvia Salpalinjan kanta- ja kenttälinnoitteista yleiskuvista aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka. Ne ovat autenttista ajankuvaa Salpalinjan kunnosta kuvaushetkellä. Niitä on kymmenien tai satojen vuosien päästä alan harrastajien mielenkiintoista verrata sen hetken tilanteeseen. Eri asia on, että löytyykö nyt netissä olevia kuvia sitten enää mistään.

Kuvien jatkokäytön kannalta ongelma on myös se, että niiden arkistointi ainakin Salpavaeltajat ryhmässä on hoitamatta. Enkä ole varmaa löytyykö joka kuvan kohdalta edes mainintaa mistä se on, mitä se esittää ja milloin se on otettu. Tietenkin kuvaajan nimi on tärkeä jo tekijänoikeussyistä. Toki kerran netissä julkaistu kuva on helposti vapaata riistaa, mutta kohteliasta on silti mainita kuvan ottaja.

Mutta jo nyt kuvat ovat loistava tapa dokumentoida Salpalinjan yksityiskohtia. Mieltäni lämmitti yksityiskohtana eilen Harri Ukkosen ehtymättömästä kuva-arkistosta Salpavaeltajat-ryhmään nousseet kuvat Salpalinjan teräsbetonikorsujen ja asutuksen symbioosista, yhteiselosta. Ilman noita kuvia avauskuvaa lukuunottamatta minulle olisi nuokin yksityiskohdat jääneet todennäköisesti näkemättä ja tietämättä. Erinomaista.

Tässä linkki Facebookiin Mika Ahtiaisen hienoon kuvakavalkadiin Salpalinjan korsuista.
https://www.facebook.com/groups/74322056048/photos/

Valokuvien ohella Salpalinjan Facebook-ryhmissä käyty keskustelu on valtaosaltaan Salpalinja-tietoutta erinomaisella tavalla lisäävää. Yksi tietää yhtä, toinen toista ja kenties kolmas kumoaa kaiken tai tuo jotain aivan uutta esiin. Minusta siinäkin mielessä Facebook-ryhmät toimivat Salpalinjaan liittyvän linnoitusperinteen taltioijana, kulttuuritekona. Jälleen kerran tulee mieleen, että miten sitten jälkeenpäin tiedon tarvittaessa löydät. Ihmismuisti, puhun itsestäni, on todella epäluotettava arkistopaikka.

On vaikea tuoda muuta tapaa esiin, jossa toisiaan tuntemattomat ihmiset voivat samalla ”hiekkalaatikolla” tuottaa toisilleen lisätietoa, niin kuin Facebook Salpalinjasta on tehnyt ja tekee.

Facebook on monelle kirosana. Minäkin panin kauan hanttiin, etten lähde nuorison muotihumputuksiin mukaan, kunnes tasan neljä vuotta sitten tajusin kanavan monet mahdollisuudet tiedon levitykseen. Ja huomasin, että vaikka itsekin lähestyin jo kuutta kymppiä, etten ole edes vanhimpia Facebookin opettelijoita. Oikeastaan muuta huomioon otettavaa Facebookissa ei ole kuin, että muistaa kaiken kirjoitetun olevan julkista ja jäävän internetin syövereihin kenties ikuisiksi ajoiksi.

En tiedä yhtään, minkä verran Salpalinja-harrastajia tai siitä ylipäätään kiinnostuneita ihmisiä Suomessa on. Se on varmaa, että heitä on taatusti enemmän kuin puheena olevien ryhmien muutama sata. Kaikkia Salpalinja-ihmisiä ei tietenkään saada Facebook-ryhmiin mukaan, mutta yritän tällä kirjoituksella kannustaa epäröiviä tai Facebook-mahdollisuudesta tietämättömiä tulemaan porukkaan mukaan.

Ja ei pidä pelästyä, jos keskustelu joskus rönsyilee ja ryöpsähtää hieman aiheen ulkopuolella tai sitä löysästi sivuaa. Facebookissa on sama kuin sanomalehdessä: luet vain ne jutut ja katsot ne kuvat, mitkä sinua miellyttävät. Suomen Salpa ja Salpavaeltajat –ryhmissä todennäköisyys osua Salpalinjaan on taatusti suurempi kuin missään muualla somessa, sosiaalisessa mediassa. Tietysti tämä blogi on täysin oma lukunsa.

Eikö muka syytä huoleen?

Venäjä on palaamassa (jos se nyt muuta on ollutkaan) diktatuuriin. Putin pullistelee asevoimillaan ja luottaa lännen hajanaisuuteen, josta vastusta ei tule. Krimiä viedään.

Kenraali Gustav Hägglund käytti juuri aamutelevision keskustelussa sanaa rosvokratia, tosin tarkoittaen Ukrainan hallintoa, jossa politiikkaan on tultu kansaa ryöstämään. Mutta kyllä ilmaisu sopii Venäjän politiikkaankin.

Minä hämmästelen meidän suomalaisten pehmeyttä Ukrainan kriisissä. Vielä vaikka rajoilla kolisee, meitä kehotetaan ottamaan vain rauhallisesti ja katsomaan tilannetta! Onko se rauhallisuutta vai pelkoa? Pelätään, että isonaapuri suuttuu, jos arvostelemme sen vääryksiä.

Suomalaiset suomettuneet poliitikot ovat hiljaa. He vetävät vanhaa tuttua linjaa. Ja mikä on vetäessä, kun me suomalaiset, kansa, olemme hiljaa, emmekä kerro edusmiehillemme, mitä mieltä olemme.

En jaksa uskoa millään, että suurin osa suomalaisia on välinpitämättömiä, mitä itärajamme takana tapahtuu. Suomalaisten poliitikkojen tahto on kansan tahto. Kun olemme hiljaa, poliitikot luulevat, että kansa siunaa heidän hiljaisuutensa ja siivoaa heidän housunsa.

Minun mielestäni varautuminen ei ole uhittelua. Eihän maan puolustaminen voi olla uhka kenellekään. Se on uhka ainoastaan hyökkääjälle. Siksi meidän suomalaisten tulisi ääneen sanoa mitä ajattelemme. Minä uskon, että suurin osa suomalaisista haluaa, että Venäjä pysyköön lestissään, pysyköön rajojensa takana. Se viesti on selkeästi välitettävä valtiojohdollemme.

Jos hiljaisuudella hyväksymme Venäjän mielivaltapolitiikan Krimillä, voimme varautua siihen, että Karjala oli itänaapurillemme vain alkupala. Kohta Ruotsikin huomaa olevansa etulinjassa!

En ole huutamassa rautaa rajalle. Olen rauhanturvaajana nähnyt sodan tuoreet jäljet ja tiedän miltä tuntuu, kun kovilla ammutaan kohti tulitaukorikkomusten keskellä vailla kunnollista suojaa. Sotaa ei voi kukaan toivoa.

Mutta kyllä suomalaisten pitää uskaltaa sanoa, että tämä peli ei vetele. Ja sanojen vakuutena pitää olla puolustus kunnosssa.

Se tarkoittaa nyt aivan samaa kuin talvisodan jälkeen. Silloin maan taloustilanne oli varmasti paljon kurjemmassa kunnossa kuin nyt. Silloin maalla oli varaa satsata puolustukseen. Asiat pantiin tärkeysjärjestykseen. Silloin ei ajateltu ensimmäisenä vain hyvinvointia ja laakereilla lepäämistä. Silloin ajateltiin, että ensin on turvattava maan itsenäisyys ja mahdollisuus rakentaa omanlaisemme hyvinvointi.

Silloin rakennettiin Salpalinja. Sen taakse, siis koti-Suomen puolelle, on vuosikymmenten saatossa luotu huikea hyvinvointi ja elämänlaatu. Suomella on nyt paljon enemmän puolustettavanaan kuin 75 vuotta sitten.

Nyt ei tarvitse rakentaa uutta Salpalinjaa. Riittää, kun panemme puolustuksemme kuntoon, pidämme huolen, että apua saadaan kun sitä tarvitaan. Ja niin kuin Hägglund tänään sanoi, että kun pidämme puolustuksemme kunnossa, naapuri tietää, että turpiin tulee, meillä ei ole mitään hätää.

Ja kun lisäksi kerromme ÄÄNEEN mitä mieltä me suomalaiset olemme maailman, ennen kaikkea Putinin Venäjän menosta, niin meillä on toivoa paremmasta!

Pääaseman linjaus rantamaalla otti aikansa

Talvisota päättyi 13.3.1940 Moskovan rauhaan. Rauha merkitsi Suomessa kenttäarmeijan vetäytymistä kauas taakse uuden rajan länsipuolelle. Raja ei tullutkaan siihen, mihin voittaja eteni, vaan kymmeniä kilometrejä siitä länteen; voittaja saneli ehdot!

Rauha merkitsi Suomen armeijalle paljon uutta työtä. Strategisesti tärkein kaakkoisraja tuli kokonaan uuteen paikkaan. Oli aloitettava puolustusjärjestelyt alusta. Oli kaiken lisäksi kiire. Sotilaat ja valtiojohto ymmärsivät, että Stalinin tavoitteet jäivät pahasti kesken. Oli varauduttava hyvinkin nopeaan sodan uudelleen puhkeamiseen. Se tarkoitti uusien puolustusasemien nopeaa suunnittelua ja rakentamista.

Ylipäällikkö Mannerheimin 22.3.1940 antama käsky itärajan linnoittamisesta kulminoitui paikannimiin Klamila-Luumäki. Tämä aiheutti tulevan linnoituksen eteläpäässä muutamien viikkojen viivettä, ennen kuin linnoituksen kulku saatiin vahvistetuksi. Kivijärven ja Säkäjärven välisestä linjauksesta oltiin toteutusportaassakin hyvin yksimielisiä.

Suomenlahden ja Kivijärven välillä puolustukseen ryhmittyneen II armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist näki heti, että ylipäällikön linjausmiekan osoittama Klamila ei oikein istunut linnoituslinjaukseen. Jo karttatiedustelun perusteella huhtikuun alussa II AK:n komentaja esitti ylimalkaisia vaihtoehtoja rantamaantien suunnassa ensisijaisesti Ala-Pihlajan ja Ravijoen tasoille. Siis 1-2 kylän verran itään.

Hankien alentuessa pari viikkoa myöhemmin Öhquist tutustui maastoon ja hänen käsityksensä vain vahvistuivat. Linnoituksen sijoittaminen Klamilan peltoaukeiden länsi- ja luonteisreunoihin (Häppilä –Kattilainen ?) veisi linjan kauas länteen ja pohjoiseen kaartaessaan kohti Säkäjärveä. Matkakin jatkuisi kilometritolkulla. Ratkaisevaa oli myös se, että ko linjauksen edessä maa oli hyvin alavaa ja sen itäpuolisilta, hyökkääjän puolen kukkuloilta hyvin tähystettävissä.

Öhquist esitti uudelleen, että edellä mainitut kukkulat on viisasta sisällyttää omalle puolelle. Hän täsmensi esitystään ja piti kaikkein parhaana linjausvaihtoehtona rantamaan suunnassa Ala-Pihlajan tasaa. Ravijoenlahdesta alkava vaihtoehto Ravijoen tasalla oli toiseksi paras. Joitakin alavaihtoehtojakin oli, mutta edellä kerrotut Klamilan pellonreunat hän piti edelleen kaikkein huonoimpana. Armeijakunnan komentaja perusteli kantaansa myös olemassa olevan rannikkotykistön, lähinnä Mustamaan Canet-patterin, tulen käytöllä maarintaman puolustuksen tukena.

Maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs päätti Öhquistin kirjelmöinnin seurauksena lähteä itse paikan päälle ratkaisemaan tulevan Salpa-aseman linjausta. Heinrichs, Öhquist ja tämän II AK:n pioneerikomentajan, eversti Bonsdorffin tekemä maastontiedustelu sai maavoimien komentajan ratkaisemaan linnoituksen sijainniksi Ravijoen tasan. Sen keskimmäisen, johon linnoitus sitten rakennettiin.

Näin rakennustyöt pääsivät tältäkin osin käyntiin; aseman tiedustelu tehtiin 18.-21.4.1940. Rakennustyötä olivat aloittamassa ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat, jotka oli juuri siirretty paikalle Kymijoki-varresta.

Lopullisesti nykyisen sijainnin hyväksyminen pääasemaksi II AK:n eteläpäässä tapahtui vasta 17.6.1940, kun muun muassa ruotsalaisten voimin tapahtunut rakentaminen oli rakenteellisestikin itseasiallisesti jo pääaseman rakentamista.

Sensaatiouutinen tekee tehtävänsä, hyvä!

Tutkija John Lagerstedt on nyt tärkein liittolaiseni, mitä tulee minun vaatimattomiin ponnisteluihini Salpalinja-tietouden levittämiseksi tähän valtakuntaan. Väitöskirjatutkimukseen liittyvä hieman ”sensaatiopitoinen” väritetty uutinen valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä leviää kuin häkä. Salakavalasti se kytkee ihmisten mielenkiintoa ja saa heidät jopa kommentoimaan eri palstoilla, puolesta ja vastaan. Täysi tunnustus myös Helsingin Sanomille, kun aiheesseen tarttui!

Onpa itse tutkijakin tämän päivän keskustelupalstoilla tullut haukutuksi ties miksi. Mitä vielä, mieshän on viisas! Miten muuten salaisesta aiheesta saa tutkittavaa materiaalia ihmisten ilmoille, kuin räväyttämällä kunnon uutisen. Uskon, että Johnilla ei ole nyt pulaa tutkimusaineistosta. Sen kun kasailee lehtien verkkokeskustelut ja facebook-kommentit kokoon ja alkaa työstää väitöskirjaa. Sieltä sitä aikalaisviisautta löytyy.

Tutkija on tehnyt vähintään hatunnoston arvoisen palveluksen Salpalinja-toimijoille.

Salpalinjan suurin ongelma sen hyödyntämiseksi niin museaalisesti kuin matkailullisesti on se, että sitä ei tiedetä suuren yleisön joukossa olevankaan. Miten kiinnostua jostakin, jota ei edes tiedä olevan olemassakaan?

Tätähän minä olen tässä blogissani monet, monet kerrat yrittänyt sanoa. Olen yrittänyt keksiä milloin mitäkin veruketta Salpalinjan esille nostamiseksi.

Entisenä lehtimiehenä suorastaan olen kiukkuinen itselleni, kun en huomannut, en älynnyt Salpalinjan uutista.

Se on se, joka silmieni edessä on ollut vuosikymmeniä: rasvatut saranat ja ruostesuojalla sivellyt ovet! Se on ollut salaista näihin vuosiin rakennelmissa, joita teiden varsilla ja pitkin metsiä lukitsematta on ollut kenen tahansa tutkittavissa!

Nyt oli ilmeisesti sellainen ”momentum” joka tärppäsi. Vilpittömät onnittelut Johnille ja suurkiitokset! Olet todella tehnyt suuren palveluksen meille ”salpavaeltajille”.

Uskon, että tästä on hyötyä ja se näkyy jo viikonlopun retkimessuilla Helsingissä. Kaakko135-osastolla esittellään Salpapolkua ja tietysti Salpalinjaa. Kilpeläisen Juha on ammattiesittelijänä paikalla perjantaina ja sunnuntaina, minä lauantaina. Tervetuloa juttelemaan. Meistä saa keskustelukaverin, jos Salpalinja vähänkään alkoi herättämään intohimoja!

Tässä on sitten jo konkretiaa, miten tutustua sensaatiovaseliineihin: www.salpavaellus.net/

Lisää tietoa korsujen huollosta: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/07/korsujen-huolto-sodan-jalkeen.html

Tämä Kymenlaaksoon paikallistettu juttu syntyi suoraan tuon Hesarin jutun jatkona, Yle Kymenlaakso oli aloitteellinen. Kymenlaakson radio, Yle

Hägglundin inventointi helmikuussa 1944

Välirauhan aikana tehdyt linnoitustyöt talvisodan jälkeisellä itärajalla keskeytyivät jatkosotaan. Asemasodan aikana linnoitus oli lähes omissa oloissaan. Vain ns. hermotoipilaskomppaniat valvoivat linnoitteita ja tekivät niissä kenties pieniä ylläpitotöitä. Jatkosodan hyökkäysvaiheen menestys vei etulinjan niin kauas, ettei välirauhan aikainen pääpuolustusasema tuntunut ajankohtaiselta. Kauas selustaan jäänyt linnoitus toimi jopa materiaalivarastona, erityisesti piikkilankaa purettiin valmiista rakenteista ja siirrettiin idempiin asemiin.

Vuodesta 1943 lähtien ylipäällikön tarkastustehtävissä työskennellyt kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund sai helmikuun puolivälin alla 1944 käskyn selvittää, mitä itärajalle oikein välirauhan aikana tehtiin. Hägglund teki tarkastuksen nopeasti heti menossa olleen helmikuun aikana.

Saatu tehtävä viittaa selvästi, että päämajassakin oli jo silloin haju tai ainakin aavistus siitä mitä tuleman pitää. Toisaalta sodan käänteen arvioitiin tapahtuneen Stalingradin taisteluissa jo vuotta aiemmin, vuosien 1942-43 kahtapuolen. Sitä kaikki ajassa eläneet eivät huomanneet tai halunneet uskoa.

Hägglund toteaa tarkastuskertomuksessaan Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä olevan muun muassa 444 betonilaitetta. Niistä 80 kappaletta oli hieman keskeneräisiä, mutta kenttälinnoittein saatavissa taistelukuntoon.

Nyt pitää muistaa, että Salpa-asemaan (nimi Suomen Salpa vasta heinäkuussa 1944) valetut noin 250 pallokorsua eri oikaisu- ja tukilinjoihin tehtiin vasta loppukesästä 1944. Toisaalta uusien järeiden teräsbetonikorsujen rakentamista ei viimeisenä jatkosotakesänä aloitettu, lukuunottamatta kevyen luokan teräsbetonikorsuja. Niitä löytyy ainakin Vaalimaan oikaisusta.

Kenraali Hägglund kehui tarkastuskertomuksessaan teräsbetonilaitteet ”erittäin hyvin rakennetuiksi ja pitempiaikaistakin raskasta kaaritulta kestäviksi.” Suurin heikkous oli taisteluhautojen puute. Niitä tosin oli vähän kestolaitteiden läheisyydessä, paikoin muuallakin, ”mutta suurinpiirtein arvosteltuna ne puuttuvat.”

Lappeenrannan ja Kuhmon väliltä Hägglund löysi vain 26 taistelukelpoista betonilaitetta. Alue oli jäänyt ”kenttävarustustöiden varaan”. Yleisarvosteluna hän totesi em. osuudesta: ”koko tämä linja on varustuksellisesti arvosteltava hyvin heikoksi.”

Koko tarkastusosuudella hän näki pahana lähisyvyyden puuttumisen melkein täydellisesti.

Edellä oleva siis helmikuussa 1944. Sodan tilanne muuttuikin kevätkesästä pelättyyn suuntaan. Päämaja antoi 18.6.1944 käskyn linnoitustyöjoukkojen keskittämisestä välirauhan aikana rakennetun linnoituksen (Salpalinja) taistelukuntoon saattamiseen.

Suunnitelmia vanhan linnoituksen työn jatkamisesta ei ollut. Linnoitustoimisto joutui aloittamaan työt osin samoin kuin talvisodan jälkeen eli tilanteen mukaan toimien. Nyt helpotusta toi sentään se, että puolustuslinnoituksen runko ja rakentamiseen käytettävissä oleva työvoima oli olemassa. Erona oli se, että vihollisen suurhyökkäys kohti länttä ja keskeneräisiä asemia oli Karjalan Kannaksella jo kovassa vauhdissa ja alkaisi muutaman päivän päästä Syvärillä!

Painavaa puhetta evp kenraalilta!

Vuonna 1998 Karjala-kannanotollaan virka-uransa etenemisen katkaissut prikaatikenraali evp Kari Hietanen kirjoittaa tuoreessa Kymen sotilasläänin perinneyhdistyksen Kymen Vartio –lehdessä harvinaisen painavaa asiaa otsikolla Kaakonkulma operatiivisena alueena. Teksti on minun silmiini ensimmäinen selkeä suorasanainen julkinen analyysi tosiasiasta, jonka kaikki jotakuinkin tiedämme ja tajuamme, mutta jota kukaan virassa oleva upseeri ei voi eikä saa ääneen sanoa.

Hietanen puhuu Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maakunnista Suomen sotilaallisen puolustuksen uutena paraatiovena sen jälkeen kun Karjalan kannas viime sodissa menetettiin. Sen hallussapito on avain koko maan puolustukselle. Kaakonkulman merkitys aluettaan suurempana havaitaan Hietasen mukaan Helsingin ja Pietarin lisäksi myös Moskovassa, Berliinissä, Brysselissä ja Washingtonissa!

Olen kutsunut itseäni leikkimielellä etulinjan mieheksi. Asun Miehikkälässä. Hietasen kirjoitus oikeasti havahduttaa minutkin tajuamaan niiden asioiden tärkeyden, joita SA-tehtävässä reserviupseerina aikanaan minutkin oli laitettu hoitamaan. Huh!

Kymen Vartio –lehti tullee jossain vaiheessa nettiin Itä-Suomen sotilasläänin sivustolla. En käy toistamaan ”Karjala-kenraalin” erinomaista kirjoitusta. Ennen kuin palaan yhteen se yksityiskohtaan, palautan mieliin, mitä Hietanen heinäkuussa 1998 sanoi luovutetun Karjalan Uudenkirkon pitäjäjuhlassa Halikossa aiheuttaessaan ulkopoliittisen kohun:

”Saksa on yhdistynyt, Baltia on vapautunut, yli 1000 vuotta suomalaisten asuttama ja vääryydellä luovutettu Karjala on edelleen miehittäjän hallussa. Tämä on historiallinen vääryys. Asian hoitaminen oikeudenmukaisesti on tahtokysymys.”

Lainaus on Kalevi Sirénin toimittamasta Kymen sotilaslääni 1993-2007 historiateoksesta. Tämän blogin ensimmäisessä lauseessa mainitun virkauran täydellisen katkeamisen Hietanen on kertonut minulle henkilökohtaisesti eräässä yhteydessä, kun häntä kiitin suoraselkäisistä sanoista.

Seuraavaksi sitten minua erityisesti lämmittänyt lainaus Kari Hietasen Kaakonkulma operatiivisena alueena –kirjoituksesta:

”Oman kokonaisuutensa estearvon ja taistelukestävyyden takia tarjoaa viime sotien aikana rakennettu Salpa-asema. Suomenlahden - Kivijärven – Saimaan välinen osa on kantalinnoitettu ja osa panssarivaunujen estekivistä on yhä paikallaan. Museollisen arvon lisäksi valmiuden kohottamisvaiheessa ja myös myöhemmin sen suoja-arvo joukoille on tiedostettava. Aseman syvyyttä lisää Virolahden alueella oleva toinen linja, ns. Salpalinjan oikaisu pallokorsuineen.”

Tämän tapaista julkista kannanottoa Salpalinjan merkityksestä olen monessa yhteydessä peräänkuuluttanut. Nyt se on sanottu arvovaltaisella ja asiantuntevalla suulla. Minä kiitän!

Siis Salpa-asema on yhä edelleen osa Kaakonkulman operatiivistä merkitystä, joka ”muodostaa joukkojemme suorituskyvyn suhteen ennaltaehkäisevän kynnyksen”.

En edes tohdi ääneen pohtia, mitä osaa tässä näyttelee se työ, jota Salpavaellus-tapahtuma nykyisin tekee RUK:n reserviupseerikurssien perehdyttämisessä Salpalinjaan!

Etsikää Kymen Vartio numero 30 24.2.2014 käsiinne ja lukekaa!

Puolustusaseman sijoittaminen maastoon kokemusopein

Heti talvisodan päätyttyä käynnistettiin sotakokemusten kirjaaminen ylös opiksi ja ojennukseksi tuleviin tarpeisiin. Ja ne tarpeet olivat todella lähellä. Suomen sotilasjohto tajusi, että 13.3.1940 solmittu Moskovan rauha oli vain välirauha. Tavalla tai toisella sota saattaisi jatkua. Ensimmäisenä ajatuksena ei suinkaan ollut revanssi vaan ymmärrys siitä, että Stalinin tavoitteet Suomen valtaamiseksi jäivät kesken. Oli varauduttava Neuvostoliiton uuteen hyökkäykseen ja Suomen valtausyritykseen.

Linnoitustoimisto kokosi 4.5.1940 päivätyn yhteenvedon Kokemuksia kenttä- ja vakinaisten linnoitusten alalta v. 1939-40 sodassa. Teos painettiin Valtioneuvoston kirjapainossa tosin vasta alkuvuodesta 1941. Siitä otettiin 800 kappaleen painos jaettavaksi joukoille. On tietenkin selvää, että reilut 50-sivuisen vihkosen tiedot pantiin jakoon ja toimeen monisteina heti linnoitustöiden alettua. Paperinippu oli luonnollisesti salainen-punaleimalla varustettu ja vain virkapalvelukseen tarkoitettu.

Yleisvaikutelma sotakokemusten siirtämisestä Salpalinjaan on tehokas, ainakin talvisodan opit ohjetasolla otettiin tarkoin huomioon. Eri asia on, että erilaisissa tilanteissa ja maastonkohdissa oli tehtävä kompromisseja ja tingittävä tavoitteista.

Salpalinjan suunnittelussa ja tyyppirakennelmien piirustuksia tehtäessä oli todellakin käytössä tuoreet, vain muutamien viikkojen ikäiset sotakokemukset niin kanta- kuin kenttälinnoitteista. Se on harvinaista. Kantalinnoituskokemukset tulivat tietenkin Mannerheim-linjasta, jota oli rakennettu jo 1920-luvun alusta lähtien liki 20 vuoden ajan.

Talvisodan yleiskokemus ole selvä. Vihollisella oli suunnaton tuliylivoima, ilmaherruus ja hyökkäysvaunujen (panssarivaunujen) massakäyttö. Vastaavasti oma panssarintorjunta oli heikko. Vihollinen suosi massahyökkäyksiin luonnollisesti aukeita paikkoja, joihin se tunkeutui varsin kapeissa ja syvissä ryhmityksissä. Kaikki mahdolliset katveet ja kuolleet kulman vihollinen käytti hyväkseen.

Toinen merkittävä yleishavainto / kokemus oli, että vihollinen ei talvisodassakaan kaihtanut metsiä. Se etsi ja hakeutui puolustajan heikkoihin paikkoihin, usein ne saattoivat olla puolustavien joukkojen saumoja. Heikkojen kohtien eliminoimiseksi oli vain yksi lääke: puolustusaseman tuli olla yhtenäinen.

Yleissääntö puolustusasemien suunnittelussa oli, että vihollisen heikkouksia ei pidä ennakoida millään tavalla; lähtökohtana oli, että vihollinen tulee päälle aina sata lasissa ja kaikkien viisaiden sotaoppien mukaisesti.

Tältä pohjalta ohjeistettiin myös puolustusaseman tärkein asia, sen sijoittaminen maastoon. Se oli tärkeä myös siksi, että viisaalla sijoittamisella edesautettiin puolustusaseman nopeaa valmistumista, säästettiin työtä, materiaalia ja sitä kautta rahaa.

Puolustusaseman sijoittelussa tavoitteena oli rakentaa omat asemat hyökkääjän tulomaastoa korkeammalle ja mielellään metsän suojaan ja epätasaiseen maastoon. Vastaavasti puolustusaseman etumaaston tuli olla alava. Alava siksi, että hyökkääjällä ei olisi sopivia paikkoja tähystykselle, tulenjohdolle ja suorasuuntausaseille. Ja kääntäen toisinpäin, puolustaja saisi nuo edut.

Etumaaston tuli, jos mahdollista, olla vesinen, märkä, upottava, kivinen, kallioinen ja asumaton. Nämä seikat vaikeuttivat panssareiden käyttöä ja niiden mukana hyökkäävän jalkaväen suojautumista, kaivautumista. Ja taas toisinpäin. Omat asemat piti olla helposti kaivauduttavia ja vihollisen panssareille vaikeakulkuisia, jyrkänteisiä ja kivikkoisia.

Jo nuo kahden edelliskappaleen vaatimukset kertovat, että noin ihanteellisia maastoja ei millään pystynyt olemaan samalla tasalla ja linjassa yhtäjaksoisesti. Niinpä puolustusaseman sijoittaminen ja loppullinen versio oli aivan varmasti monien kompromissien summa.

Ja kun Salpalinjan vahvinta osaa ajatellaan, niin noihin kompromisseihin vahvasti vaikutti luonnollisesti ylipäällikkö Mannerheimin 22.3.1940 antama käsky: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja varustettava kantalinnoittein.” Se oli ohjeellinen raami, johon linnoituslinja oli sijoitettava. Ja niin kuin aiemminkin on esiin tuotu, Klamilan osaltahan linjan alku siirtyi yhden kylän verran itään Ravijoelle.

Jäämiina railojen työkaluna

Kovat pakkaset talvisotatalvena paljasti rintamajoukoille jäätyneiden vesistöjen aiheuttaman harmin. Vesi jäätyi, eikä railoja saatu pidetyksi sulana. Esimerkiksi Viipurinlahden jääkansi avasi uuden uhkan mereltä, jonka onneksi Kotkan lohkon rannikkotykistö pystyi torjumaan.

Linnoitustoimisto otti talvisodan kokemukset vesiesteiden kehittämiseksi vakavasti. Jo hyvin ennakoivasti heinäkuusssa 1940 Hanell kutsui koolle kokouksen, jossa asiaa pohdittiin. Reino Arimon kirjan mukaan Hanell totesi:

”Railoja tullaan rakentamaan paljon. Osa on pidettävä auki jatkuvasti. Joukoille on saatava selvät ohjeet railojen rakentamisesta ja käyttämisestä, jotta vältytään viime talven kokemuksilta.”

Kokouksessa perustettiin työryhmät tutkimaan kukin tahoillaan erikseen railojen avaamista ja peittämistä, jääsahoja, kemiallisia keinoja ja paineilmaa. Kuukautta myöhemmin kaikki vesiesteisiin liittyvät asiat keskitettiin linnoitustoimiston vastuulle, myös räjäyttäminen.

Jään räjäyttämisen tutkiminen annettiin silloisen everstiluutnantti A.R. Salorannan tehtäväksi. Ja jälkeä syntyi. Hän kehitti nimensä mukaan nimetyn ARSA-pullon, joka sisälsi räjäytyspanoksen, 1-2 kiloa räjähdysainetta. Siitä tuli jäämiina.

Lasipulloon sijoitettu lataus upotettiin jäähän kairatusta reiästä jään alle riviin. Erikoisvalmisteiset painevaikutukseen perustuvat sytyttimet saatiin syttymään sarjassa esimerkiksi sähköllä, joilloin viereinen miina sytytti seuraavan ja näin syntyi lähes samanaikaisesti muutaman metrin levyinen railo jäähän. Ja jos puolustajalla suinkin hermo piti railon räjäyttäminen oli tietenkin tehokkainta, kun vihollinen oli miinoitteen päällä tai juuri siihen tulossa.

Jäämiinojen tuotanto pääsi käyntiin niin, että niitä voitiin jakaa joukoille maaliskuun 1941 alussa annetulla käskyllä 50 000 kappaletta. Kuukautta myöhemmin annettiin käsky 100 000 jäämiinan lisäjakelusta sitä mukaan kuin niitä valmistui.

Kun tuotanto pääsi vauhtiin, jäämiinasta tuli vientituote. Wikipedian mukaan jäämiinoja myytiin Saksaan 1943-44 peräti 770 000 kappaleita. Saman lähteen mukaan suomalaiset käyttivät jatkosodassa liki 550 000 jäämiinaa, isoja lukuja.

Linnoitustoimiston vakavasta suhtautumisesta talvisiin vesiesteisiin kertoo myös se, että niiden kehittämistyötä varten perustettiin kaksi koeasemaa, Rovaniemelle ja Kirkkonummelle. Rovaniemeltä laskettiin saatavan kokeilutuloksia kolme viikkoa aikaisemmin kuin etelästä. Aikakin oli rahaa!

Jäärailot talviesteinä

Salpa-aseman puolustuskokonaisuus on kokoelma kaikkia mahdollisia keinoja, joilla vihollisen tunkeutumista läpi puolustuslinjan voitiin estää, vaikeuttaa ja ainakin hidastaa. Salpalinja sijoitettiin tietoisesti kulkemaan vesistöstä vesistöön, aina pienet järvet ja jopa lammet ja pienet joetkin huomioiden. Sula vesi vaatii aina ylittäjältään erityisvarustautumista ja hidastaa etenemistä. Ja on muistettava, että vihollisen pysähtyminen tai etenemismuodon vaihtaminen antaa aina puolustajalle iskunpaikan.

Vesistöjen toinen puoli talvella näillä leveysasteilla on jäätyminen. Jos kohta linnoituksen rakentamisvaiheessa järvien jääkansi auttoi puolustajaa kuljetuksissa, niin vastaavasti myös jää helpotti tai olisi helpottanut vihollisen etenemistä. Siksi linnoitustoimisto kantoi Hanellin johdolla varsin suurta huolta puolustusaseman edessä olevien vesistöjen jääesteistä, käytännössä railoista.

Railoja käskettiin suunnitella, tehdä ja pitää auki Suomenlahdelta pikkujärvien kautta Kivijärveen ja Saimaalla ainakin Voisalmensaaren kaakkoiskärjestä Mertaniemestä Kuhalan Sarviniemeen ja varmasti aina sinne saakka, jossa vesistöjä puolustuslinjan edessä tai siihen liittyen oli.

Huomionarvoista on, että talvella 1941 välirauhasta huolimatta monin paikoin isoilla vesillä railoja pidettiin tai ainakin yritettiin pitää auki.

Suomenlahdella Salpalinjan jatkeella railo avattiin helmikuussa 1941 Siikasaaren kärjen edustalta kauas vielä Mustamaasta etelään.

Esimerkiksi Saimaalla ongelmana oli jäänmurtajien puuttuessa se, että railoja auki pitävät laivat olivat alttiita vaurioitumaan paksussa jäässä. Pyhäselän-Oriveden vesistöissä railojen aukominen lopetettiin jo joulukuun lopussa 1940 paksun jään ja heikkojen laivojen takia.

Pienillä järvillä ei tietenkään edes ollut laivoja, vaan railojen avaamiseen piti käyttää muita keinoja. Tietysti matalissa alle 1,5 metrin syvyisissä vesissä tai lahden pohjukoissa ei edes kannattunut yrittää railontekoa, kun järvet saattoivat jäätyä pohjaan saakka. Tästä yksi esimerkki on Virolahden ja Miehikkälän rajamailla oleva Säkäjärvi. Tästä johtuen Suomenlahden ja Kivijärven välillä järvien ja lampien länsirannat on varustettu kiviesteillä, ne siis ainakin toimivat panssariesteinä kesät talvet; alle 20 sentin jää oli panssarieste jo sinällään.

Välirauhan aika olikin paljolti railojen tekemisen ja niiden aukipitämisen tutkimista. Jäämiina oli merkittävin tuotekehityksen tulos. Palaan siihen seuraavassa blogissa.

Railojen avaamisessa kokeiltiin monenlaisia sahoja. Paineilmaputkien vetäminen yli kolmen metrin syvyisiin järviin ja paineen poreilulla jään heikentäminen oli yksi varteenotettava keino; pohjan pintaa lämpimämpi vesi sekoittui ja sulatti jäätä. Myös alkutalven ohuen jään päälle sataneen lumipeitteen suojaavaa vaikutusta yritettiin edesauttaa kaisla- ja turvematoilla ajatellun railon kohdalle ja niiden peitteeksi yritettiin luoda kuohkea lumimatto.

Avattujen railojen suojaamiseen jäätymiseltä kehittiin erilaisia kattamismenetelmiä. Parhaaksi tuotteeksi osoittautui bitumilla käsitelty paperi, jota toimitettiin joukoille huikea määrä, 120 tonnia. Sillä olisi katettu 125 kilometriä neljämetristä railoa. Paperin kannatintelineitä varten joukoille lähetettiin 46 tonnia rautalankaa. Ihan pienistä virityksistä ei ole ollut kyse.

Linnoitustoimisto piti railojen tekoa ja niiden menetelmien kehittämistä tärkeänä. Ei ihme, onhan Salpa-asema Pieliseltä etelään varsin vesistörikas. Tätä osaltaan kuvastaa se, että armeijakuntiin määrättiin oikein railoupseerit johtamaan omissa sotatoimiyhtymissään alan töitä.

Talvisen luonnon hyväksikäytöstä linnoittamisessa on esimerkkinä myös lumiaita. Sehän on tuttua vanhemmalle polvelle teiden aukipidon helpottajana aukeilla, kuten pelloilla. Sopivasti sijoitettuna lumiaita "pudottaa" lumen kinokseen aidan taakse haluttuun paikkaan ennen tieuraa. Samalla periaatteella ohjeistettiin lumiaitojen käyttämistä panssarien kulkua vaikeuttamassa niiden ajouria kinostamalla. Myös railojen peitteeksi pyrittiin lumiaitojen avulla lunta ohjaamaan railon päälle kinokseksi.

Lumiaitojen materiaaliksi linnoitustoimisto suositti kuusen taimia tai isompien kuusien latvuksia. Niitä viriteltiin kolmesta piikkilangasta tehdyn piikkilanka-aidan päälle latvakerkkä alaspäin. Lumiaidan toimivuus on tietenkin kiinni talvesta, tuiskuista ja tuulen suunnista.

Nimellä ja nimimerkillä puhetta piisaa

Tässä alkuvuodesta Salpalinja on saanut huomiota ja ollut hyvin esillä. Huomion takana ovat uutiset, hyvät ja huonot. Salpavaelluksen tekijöiden saama RUL:n maanpuolustusteko-tunnustus on uutisista hyvä, kuin myös Salpapolku-hankkeen luentojen ”loppuunmyydyt” salit.

Luumäen ”bunkkerin” myynti-ilmoituksen nostattama uutisointi Ilta-Sanomissa ja ainakin Etelä-Saimaassa on vähemmän hyvää; toki sekin selvensi pelisäännöt: Maata Salpalinjasta voidaan kyllä myydä, mutta ei ainakaan vielä valtion omistamia linnoituslaitteita ja teräsbetonikorsuja voida panna ”lihoiksi”.

Yhteistä hyvissä ja huonoissa uutisissa on mielenkiinnon kasvaminen Salpalinjaan. Tässä on toteutunut vanha fraasi: ei väliä, mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Käynnit ja haut erinäisillä Salpa-asiaa liippaavilla sivustoilla näkyvät laskureissa hetkellisinä piikkeinä. Hyvä niin.

Keskustelua on käyty niin verkkolehtien Salpa-uutisten kommenttiosioissa kuin esimerkiksi facebookissa. Twitteriä en seuraa, enkä tiedä onko siellä Salpalinja-harrastajia aktiiveina.

Hämmentävää  näissä keskusteluissa on se, että puolesta ja vastaan ollaan välillä hyvinkin fanaattisesti ja kärkevinkin mielipitein. Miksi ihmeessä, eihän tämä niin tavattoman vakavaa ole. Ei siinä mitään, antaa palaa; pääasia että keskustellaan loukkaamatta ketään.

Huomasin, että kaiketi tämän blogin seuraajia ei kaikkia oma egoni miellytä. Siltikin tekstejäni on hyvin tarkkaan luettu ja seurattu. Se pelkästään mieltäni ylentää.

Nimittäin yhtä Etelä-Saimaassa ollutta I-S uutisoinnin jälkiuutista kommentoi pariinkiin kertaa nimimerkki ”ta”. Se täsmää nimeni etukirjaimiin. Kirjoittajan kommentti sisällöltään olisi hyvinkin voinut olla mielipiteeni, vaan ei ollut. Unissani tuskin olen kirjoittanut tai sitten dementiani on huolestuttavalla tasolla! Tuli jopa mieleen, että olenko sittenkin jossakin kiireessä kommentoinut, teksti oli siksi tuttua.

Vilppi paljastui minulle, kun hoksasin, että kirjoittaja käytti kommentissa kopioitua viittausta aiempaan jonkun toisen kommentiin, jota menettelyä minä en ole koskaan edes yrittänyt tehdä, kun en ole osannut! Ja ainakin yksi lukija oli minuksi kirjoittajan mieltänyt, kun lähetti pilkunviilaajalle terveisiä ”Mkälään”.

Näissä sähköisissä vehkeissä on helppo esiintyä vaikka Akseli Porakorpena, kun osaa vähän yhteenlaskua lehtikommenttien varmennusosiossa. Väärinkäyttäjille ja kiusantekijöille väylät ovat avoimia, eikä niitä toimituksetkaan varmaan pysty valvomaan.

Itse olen kommentoinut Salpalinjaan ja joskus muihinkin asioihin liittyviä juttuja reilusti nimelläni. Tuon kuluneen alkuviikon ”nimimerkkikommentointini” jälkeen olen odottanut, että joku käyttää myös nimeäni. Kai nykykonstein pystytään tarvittaessa viranomaisten toimesta väärillä nimillä kommentoineet jäljittämään.

No minulle asiaa selviää yksinkertaisesti sillä, että minäpä pidättäydyn kommenteista toistaiseksi. Eli jos niitä tässä talvella näkyy, ne eivät ole omiani. Toistaiseksi nauran ja viittaan asiaa kintaalla: pääasia että puhutaan Salpalinjasta!

Salpa-asema Suomen tuki ja turva

Pakkaspäivien ratoksi laitan tähän kirjoitukseni, joka tällaisenaan (tosin kuvitettuna) julkaistiin tammikuussa 2013 ilmestyneessä Etelä-Kymenlaakson sotilaspoikien perinnekillan 20-vuotisjuhlakirjassa. Siksi kirjoituksessa on joitakin asioita käsitelty myös "tilaajan" näkökulmasta. 

Koska kirjaa on painettu rajallinen määrä, eikä sitä ole enää saatavissa kuin Etelä-Kymenlaakson kirjastoista, en katso oman juttuni julkaisun omassa blogissani loukkaavaan kirjan tekijänoikeuksia millään tavalla. Päin vastoin, kirjoitus tekee kunniaa myös sotilaspojille viime sotiemme puolustuksen yhtenä tärkeänä toimijana ja tekijänä. Sotilaspojat vapauttivat työllään monta miestä etulinjan tehtäviin.

Tämä kirjoitus on blogiksi aivan hirvittävän pitkä, ainakin viiden normaali-blogin pituinen. Puolustelen sen julkaisemista sillä, että juttu antaa varsin kattavan kuvan yhden otsikon alla, yhdessä paketissa koko helahoidosta. Olkaa hyvä!

Terho Ahonen

Maanpuolustustahdon luja näyttö

Salpa-asema Suomen tuki ja turva

Talvisota (30.11.1939 – 13.3.1940) alkoi Neuvostoliiton hyökkäyksellä. Stalinin tavoitteena oli vallata Suomi parissa viikossa. Se ei onnistunut. Talvisodassa Suomi menetti kymmenesosan maa-alastaan, muun muassa tärkeän Karjalan kannaksen.

Moskovan rauhassa määritetty raja tuli isossa osaa itärajaa uuteen paikkaan ja oli ilman linnoituslaitteita. Suomen sotilasjohto piti maailmanpoliittista tilannetta edelleen kriittisenä. Talvisodasta oli saatu hyviä kokemuksia taistelusta linnoitetussa puolustusasemassa. Päätös linnoittamisesta oli tehtävä nopeasti.

Uuden itärajan linnoituksen ylimalkaisen sijainnin määräsi ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim. Inkilän kartanon lattialle levitettyä karttaa 22.3.1940 kontallaan tutkinut silloinen sotamarsalkka päätyi Klamila-Luumäki -linjan varustamiseen yhtenäisellä kestolinnoitteella.

Käytännössä Marskin käsky merkitsi koko itärajan linnoittamista. Suunnittelu- ja samalla rakentamistehtävän sai jääkäriupseeri, betoniasiantuntija ja insinööri, kenraalimajuri Edvard Hanell. Linnoituksen käytännön suunnittelutyövoimana maarajalla olivat maavoimien alaiset, puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät.

Tarkempi linjaus linnoituksen eteläosassa aiheutti erimielisyyksiä. Pääaseman sijainnista Suomenlahden rantamaantien kohdalla kenraalikunta väänsi kättä useita viikkoja.

Vastakkain olivat lähinnä II armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Öhquist halusi ensin linjan alkavan Virolahden pohjukasta (sittemmin Vaalimaan oikaisuasema 1944). Toisaalta hän ehdotti, että koko linja alkaisi Haminan länsipuolelta Summanjoesta. Heinrichs tuli itse paikalle maastontiedusteluun ja päätti, että asema tulee etelässä Ravijoen kylän tasalle.

Uuden linnoituksen nimeksi ylipäällikkö hyväksyi kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ehdotuksesta vasta heinäkuussa 1944 Suomen Salpa.

Puolustusvoimissa linnoitusta kutsuttiin Salpa-asemaksi. Kansankielessä siitä tuli pian Salpalinja. Ja niin kuin myöhemmin tässä kirjoituksessa ilmenee, linnoitukseen tehtiin useita linjoja, jolloin jos ja kun Salpalinja-nimeä käytetään, se on ymmärrettävä useita syvyydessä olevia linjoja käsittäväksi puolustusasemaksi. Ja koska linnoitus on myös valtaosaltaan suomalaisten rakentama ja heidän suojakseen tehty, ei siinä ole yhtään ”bunkkeria”; ne ovat suomen kielellä teräsbetonikorsuja tai korsuja.

Työt kiireellä käyntiin

Rakennustyöt siis myöhemmin Salpa-asemaksi nimetyssä linnoituksessa alkoivat Virolahden Ravijoella Harjun koulutilan ja entisen lahjoitusmaakartanon maisemissa 17. huhtikuuta1940. Ensimmäiset rakentajat olivat ruotsalaisia vapaaehtoisia linnoittajia, Svenska Arbetskåren (SAK). Heitä oli tullut Suomeen yli 900 miestä.

Tuo 17.4.1940 oli takaraja silloiselle kapteeni Reino Arimolle (1908 - 1991), joka sai neljä päivää aikaisemmin käskyn merkitä lumiseen maastoon tulevan pääaseman linnoitteiden tarkka sijainti. Rakentamiseen ensimmäisenä ohjatulle joukolle, siis ruotsalaisille linnoittajille oli luvattu töiden alkavan juuri mainittuna päivänä. Hehän olivat olleet kuukauden verran eräänlaisissa "hätäaputöissä" Kymijoki-varressa.

Arimon saama urakka oli hankala. Hänen tiedusteluorganisaationsa olisi siis pitänyt merkitä neljässä päivässä linnoituslaitteet maastoon 25 kilometrin matkalla Suomenlahdesta Säkäjärvelle, jotakuinkin Virolahden ja Miehikkälän rajaan saakka. Tavoite oli tietysti ylimitoitettu, eihän tuolle koko matkalle olisi ollut heti saatavissa rakentajiakaan.

Kenraaliluutnanttina eläkkeelle jäänyt Reino Arimo kuvaa Yleisradion TV2:lle vuonna 1990 tehdyssä tv-dokumentissa (Salpalinja - kriisin monumentti, toimittajat Pertti Hintikka ja Olavi Puusaari) suunnittelun hankaluutta jo yksistään maastossa liikkumisen kannalta:

- Maassa oli lunta niin, ettei oikein tiennyt, kantaako se suksea vai eikö se kanna. Tehtävä oli tavattoman vaativa, täysin mahdoton. Jonkinlainen suunnitelma saatiin sentään aikaan.

Reino Arimo toimi aluksi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myöhemmin myös maastosuunnittelijoiden tarkastajana. Pioneeriaselajin johtotehtävien lisäksi hän oli puolustusministeriön kansliapäällikkönä ja yleisesikunnan päällikkönä. Eläkkeellä ollessaan hän kirjoitti kirjan Suomen linnoittamisen historia 1918-44, jossa myös Salpalinjaa käsitellään hyvin tarkasti.

Ruotsin apu tärkeä

Linnoitustöiden aloittajina Harjussa olivat siis yllättävästi ruotsalaiset vapaaehtoiset. He olivat tulleet reilu kuukausi aikaisemmin auttamaan suomalaisia talvisodan taka-asemien linnoittamisessa. Moskovan rauha muutti suunnitelmia ja ensimmäisenä valmiina rakentajajoukkona he päätyivät lopulta Salpalinjan rakentamiseen.

Ruotsalaisten osuus alussa oli tärkeä. Heillä oli kalustoa ja rahaa sekä he loivat tehokkaan työmaaorganisaation. Ruotsalaisapu käsitti noin 10 prosenttia koko tulevan linnoituksen kustannuksista. Ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoittajien kunniaksi pystytettiin Harjuun muistomerkki vuonna 2000.

Hyökkäysuralle

lujat linnoitteet

Harju ja Ravijoki ei tullut linnoituksen rakentamistöiden alkamispaikaksi sattumalta. Sehän sijaitsee vanhan Hamina-Viipuri -tien, nykyisen museotien varressa. Tuo tie oli viime sotien aikana rannikon tuntumassa Stalinin panssareille ainoa hyökkäysura länteen ja kohti Helsinkiä. Nykyinen valtatie 7 rakennettiin vasta 1960-luvulla.

Ja kun oli tiedossa Viipurintien suunnan ja sitä myötäilevien peltoaukeiden uhanalaisuus, Ravijoen seutu Harjun kulttuurimaisemineen tuli hyvin vahvasti linnoitetuksi maantien molemmilta puolilta. Monipuolisten linnoituslaitteiden ansiosta Harju antaa pienellä alueella hyvän yleiskuvan Salpa-aseman rakenteesta yhä edelleen. Niinpä esimerkiksi Reserviupseerikoulun reserviupseerikursseista kolme on vuonna 2011 ja -12 perehdytetty paikallisin opasvoimin Salpalinjaan juuri Ravijoella.

Yhtenäinen etelässä

Valtaosa uuden linnoituksen rakennustöistä ja rakenteista tehtiin välirauhan aikana.

Rakennustyöt keskeytyivät jatkosotaan (26.6.1941-5.9.1944). Töitä jatkettiin kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua. Työt lopetettiin rauhan tultua syksyllä 1944. Salpa-aseman rakentamisen tehollinen työaika oli vain 18 kuukautta.

Linnoitukseen rakennettiin noin 700 teräsbetonikorsua ja noin 3000 kenttälinnoitetta. Kiviestettä pystytettiin yli 200 km, jossa on noin 400 000 kappaletta kolme tonnia painavaa kiveä. Kaivantoestettä lapioitiin 130 kilometriä. Taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin ja louhittiin 350 kilometriä. Piikkilankaestettä viritettiin yli 300 km. Erikokoisia luolia louhittiin 25 kappaletta.

Linnoitus on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle linnoitus nojaa pääosin vesistön ja linnoitystykistön käyttöön. Pieliseltä Sallaan kaikki tärkeimmät itä-länsisuuntaiset tiet suljettiin kenttälinnoitetuin tukikohdin. Suunnitelma ulottui kenttälinnoitettuna Petsamoon, Jäämerelle saakka.

Rahoitus budjettivaroin

Salpa-aseman kokonaiskustannuksiksi on laskettu tuon ajan rahassa 2,5 miljardia markkaa. Ruotsin apu oli 235 miljoonaa markkaa. Jatkosodan alkuun mennessä rahaa oli käytetty 1,86 miljardia markkaa. Vuoden 1941 valtion tulo- ja menoarviossa Salpalinjan osuus oli noin viisi prosenttia eli samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Itärajan linnoitustyöt alkoivat välirauhan aikana olemassa olevilla niukoilla linnoitusmäärärahoilla. Toukokuussa 1940 puolustusministeriö myönsi 50 miljoonaa markkaa ja saman vuoden heinäkuussa rahaa myönnettiin jo 500 miljoonaa markkaa ja edelleen lisäbudjetein sitä mukaan kuin rahaa tarvittiin.

Muun muassa valtioneuvoston asettama Linnoitusasiain toimikunta oli rahoitusjärjestelyissä Hanellin tukena ulottuihan linnoittamisen vaikutukset laajalle yhteiskuntaan, talouselämään ja työvoimakysymyksiin. Rahoitus ei näytä olleen linnoituksen rakentamisessa ongelma; itärajan sulkemista puolustuslinnoituksella ei kyseenalaistettu. Talvisota oli kansakunnan tuoreessa muistissa.

Vesistöstä toiseen

Uuden itärajan taakse käsketty puolustuslinnoitus tuli lähimmillään hieman naapurin tykinkantaman ulkopuolelle, 15 - 20 kilometrin päähän uudesta valtakunnan rajasta. Puolustuslinjan vahvin osa sijoitettiin Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven väliselle kannakselle. Se oli Karjalan kannaksen jatkeella ajatellen puna-armeijan suorinta tietä Helsinkiin.

Vaikka alueen vesistöt olivat pieniä, linnoitus seuraa niiden länsirantoja järvestä järveen, lammesta lampeen ja paikoin myös pitkin joki- ja purovarsia. Luonnon esteitä käytettiin mahdollisimman paljon hyväksi.

Linnoituksen suunnittelua ja sittemmin rakentamista johti Myllykoskelle perustettu linnoitustoimisto. Ensi hätään se koulutti viisi maastosuunnittelijaa, yksi per divisioona. Myöhemmin heitä koulutettiin lisää. Linnoitustoimiston kouluttamat maastosuunnittelijat johtivat, valvoivat ja tarkastivat kohdejoukkonsa suunnittelutyötä. Tuskin he millään itse jokaista poteroa olisivat ehtineet suunnitella.

Suunnittelijat paljon haltijoina

Harvoin on mietitty sitä suunnittelun tuskaa, joka heti talvisodan jälkeen uuden itärajan linnoittajilla oli edessään. Kiire oli hirmuinen ja maassa oli paksu hanki.

Miljoona silloista markkaa maksaneen teräsbetonikorsun sijoittaminen maastoon piti onnistua kerralla. Suurimmillaan jopa 3000 tuon ajan autokuormaa vastaavaa määrää käsittävää yhden korsun rakennus- ja maamassaa ei mikään voima olisi siirtänyt enää toiseen paikkaan. Linnoitussuunnittelijat olivat paljon haltijoina.

Mannerheim-linjan suunnittelijoista ei juuri enää Salpa-asemassa ollut apua. Keski-Kannaksen puolustuslinjaahan oli tehty monessa osassa 1920-luvun alusta aivan talvisodan alkuun, siis 20 vuoden ajan.

Ryömien ja kiikaroiden

Eversti, sotahistorioitsija Vilho Tervasmäki (1915 - 2010) oli reservin vänrikkinä Salpalinjan suunnittelussa oman joukkonsa mukana Luumäellä. Mainitussa tv-dokumentissa hän kertoo, kuinka puolustusasema käytännössä maastoon sijoitettiin:

- Komppania pantiin viimeistä miestä myöten suunniteltuun kohtaan puolustusryhmitykseen. Jokaisen miehen asema tarkastettiin ja sijoitettiin paikoilleen hyvin huolellisesti. Sitten kiikaroitiin, ryömittiin ja aseteltiin keppejä ja etsittiin konekiväärille edullinen sivustatuliasema. Tuon konekiväärin piti pystyä ampumaan komppanian asemien eteen pyyhkäisevää sivustatulta.

Ja kun konekiväärin ampumasektorit oli kepitetty ja aseen paikka selvitetty sentilleen, kk:n ampuma-aukon paikka merkittiin erityisellä siniseksi maalatulla vaneripalalla.

- Kyllä siinä nuori reservin vänrikki tunsi itsensä tärkeäksi, kun vanerin palaa paikalleen sijoitimme. Tiesimme korsun maksavan miljoonan! Ja siihen se korsu tehtiin, Tervasmäki muisteli dokumentissa pieni ylpeyden kare äänessään.

Salpalinjan puolustuksen selkärankana oli nimenomaan konekiväärien pyyhkäisevä ristituli sivustatuliasemista. Linnoitukseen rakennettiin kantalinnoitettuja kk-asemia 295 kappaletta. Kenttälinnoitettuja kk-pesäkkeitä tehtiin 1250 kappaletta. Mainittakoon, että toiselle linnoituspääaseelle, korsutykille (pst-tykki) betoniin valettiin 52 tuliasemaa.

Maaston käyttö tätä päivää

Linnoituksen suunnittelun yksityiskohdat, erityisesti maaston taitava käyttö, ovat saaneet myös nykypäivän upseerit miettimään tuon ajan ratkaisuja.

Salpa-aseman Kaakkois-Suomessa hyvin tunteva everstiluutnantti evp Arto Lavento Miehikkälästä on sanonut, että kiireessä ja paksun lumen aikana tehdyssä suunnittelussa ei ole huomauttamista vielä tänä päivänäkään.

- Maastossa liikkuessani en ainakaan minä ole löytänyt yhtään sellaista Salpalinjan linjausta, jonka itse sijoittaisin toisin, Lavento sanoo.

Kokemus auttoi

Hän korostaa, että suunnittelun onnistumista ilman muuta edesauttoi talvisodasta ja eritoten Mannerheim-linjan taisteluista saadut opit ja kokemukset. Ne otettiin Salpa-asemassa visusti tuoreeltaan huomioon. Käytännön suunnittelussa olivat mukana juuri sodan kokeneet rintamajohtajat ryhmän- ja joukkueenjohtajista komentajiin eri portaissa.

Yksi tekijä puolustusasemien suunnittelun huolellisuuteen saattoi olla myös ajatus siitä, että puolustuksessa olevat joukot olisivat mahdollisesti joutuneet niissä myös itse taistelemaan, jos sota olisi syttynyt pian uudelleen.

Linnoituksen rakentamisessakin käytettiin edellä mainittua ajatusta motivaatiotekijänä. Kun itse rakentaa, niin ei voi ainakaan muita syyttää puolustuslaitteiden heikkoudesta. Kenttäarmeija rakensi omat kenttälinnoitteensa ja palkattu työvoima kestolinnoitteet.

Kun Salpalinjaa saatettiin kiireellä taistelukuntoon kesällä 1944, niin myös silloin siirrettiin torjuntataisteluista saatuja kokemuksia saman tien uuteen asemaan. Erityisesti panssaritorjunnan ulottaminen myös lähisyvyyteen oli oppi, joka Kannakselta kantapään kautta saatiin.

Jatkosota keskeytti kokonaishankkeen

Kun päätös itärajan linnoituksen rakentamisesta tehtiin, oli rauha. Tosin se oli solmittu vain yhdeksän päivää aikaisemmin. Uudesta sodasta ei ollut tietoa, mutta sen uhasta ja mahdollisuudesta oli vahva aavistus. Maailmanpoliittinen tilannehan oli edelleen hyvin kriittinen. Stalinin tavoite Suomen yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi ja Suomen maaperän ottamiseksi haltuun oli jäänyt pahasti kesken. Siksi linnoituspäätös tehtiinkin.

Uuden itärajan linnoittamiseen laskettiin tarvittavan noin kolme vuotta. Rakennushanke oli tarkoitus toteuttaa vuosina 1940-42. Nyt tiedämme, että töitä ehdittiin tehdä vain 13 kuukautta, kun alkoi jatkosota. Sen ajoituksesta vastasi Hitlerin Barbarossa-suunnitelma. Suomi lähti hakemaan Saksan rinnalla hyvitystä talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi. Työmaa jäi kesken, kun rakentajat lähtivät sotaan.

Linnoitussuunnitelman toteutus jäi siis ajallisesti reilusti alle puolivälin.

Kokonaisuunnitelman ensimmäinen vaihe oli rakentaa yksi valmis puolustusasema ja luoda sille vähän syvyyttä. Näin jotakuinkin tapahtui, Virolahdelta Sallaan. Myöhemmin parin vuoden kuluessa valmiin aseman taakse oli tarkoitus rakentaa noin kymmenen kilometrin syvyinen puolustusvyöhyke. Se ehti osittain toteutua vain Salpausselälle (nykyisen 6-tien kohdalle) Luumäellä, Toikkalan etuaseman ja hieman Taavetin länsipuolelle sijoittuneen Hamina-Taavetti -linjan pohjoispään välille.

Käytännössä tuolle kymmenen kilometrin suojavyöhykkeelle suunnitellut tai suunniteltavat johtamisen, huollon ja reservin suojaksi tarkoitetut linnoitteet jäivät kaikki tekemättä.

Kymijoki vaihtoehtona

Itse asiassa itärajan uuden linnoituksen yhtenä sijoitusvaihtoehtona etelässä oli jopa Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten käyttö sotatarviketuotantoon olisi ollut mahdotonta.

Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpa-aseman jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.

Toteutuneet linjat

Kymijoki-linjaa aloitettiin rakentamaan jo heti talvisodan loputtua maalis-huhtikuussa 1940, isommalla joukolla tosin vain noin kuukauden ajan. Rakentajina olivat työjoukot Luumäen linjalta (L-linja, sittemmin osa Salpalinjaa), ruotsalaiset vapaaehtoiset sekä päämajan reservissä ollut 23.D.

Työt Kymijoki-linjalla Myllykosken ja Utin välillä päättyivät loppukesästä 1940, jolloin  linnoittamisen painopiste oli jo siirtynyt Salpalinjalle.

Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut 20 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa, betonisia kk-korsuja 5 kpl, 1-2 ryhmän kenttälinnoitettuja majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.

Hamina-Taavetti –linja

Salpa-asemaan kuuluvaa Hamina-Taavetti –tukilinjaa rakennettiin välirauhan aikana 25 – 15 kilometriä varsinaisen pääaseman taakse luomaan uudelle itärajan linnoitukselle syvyyttä Karjalan kannaksen jatkeella. Taaemman aseman suunnittelijoina voidaan pitää silloista II AK:n komentajaa, kenraaliluutnantti Lennart Oeschia ja hänen esikuntapäällikköään, marraskuussa 1940 everstiksi ylennettyä Valo Nihtilää.

Työt Hamina-Taavetti -linjalla alkoivat elo-syyskuun vaihteessa 1940 ja niitä tehtiin ponnekkaasti jatkosodan alkuun saakka.

Asiakirjoista käy ilmi, että HT-linjasta oli tarkoitus tehdä yhtä luja kuin pääasemasta. Esimerkkinä tästä on linnoitustoimiston päätös tammikuun lopulta 1941, jossa on hyväksytty rakentaa 70 kappaletta "betonisia kenttäkorsuja". Ne oli mitoitettu kestämään 8-tuuman ammuksen osumia.

HT-linjaan ehdittiin rakentaa kiviestettä sekä taistelu- ja yhteyshautaa. Kevyen luokan tereäsbetonilaitteita ehti valmistua vain kymmenkunta. Jo hyväksyttyjen teräsbetonikorsujen rakentaminen jäi monttuasteelle. Korsumonttuja, maahan kaivettuja tai kallioon louhittuja, on paikannettu jälkeen päin noin 40.

Kun jatkosodan asemasotavaiheessa ryhdyttiin rakentamaan Karjalan kannakselle linnoitettua Vammelsuu-Taipale -puolustuslinjaa, havaittiin ettei sen panssariesteeseen löydy lähistöltä riittävästi louhintakelpoista kalliota. Ylipäällikkö Mannerheim antoi toukokuun lopussa 1943 luvan siirtää estekiviä VT-asemaan Hamina-Taavetti –linjasta.

Valmiiksi pystytettyä HT-linjan kiviestettä purettiin noin 20 kilometrin matkalta. Se on noin 40 000 vähintään kolmen tonnin, reilun kuution kiveä, siis suurin osa HT-linjan kivistä. Ne siirrettiin kuorma-autoilla radan varteen,  pääosin Taavettiin ja siitä edelleen junalla Kannakselle. Yhtenä purkupaikkana oli ainakin Mustamäen asema, josta kapearaiteista rautatietä myöten kiviä rahdattiin muun muassa Raivolaan.

Edellinen selittää sen, miksi Hamina-Taavetti –linjassa kivestä tehtyä panssariestettä näkee nykyisin vain harvakseltaan pieninä pätkinä.

Etelä-Kymenlaakson Sotilaspoikien Perinnekillan ensimmäisen puheenjohtajan, vuonna 1996 edesmenneen Lasse Harjun omakotitalon pihaan Haminan Salmenkylässä oli jäänyt yksinäinen Haminan-Taavetti –linjan panssariestekivi. Hänen tarkoituksenaan oli kiinnittää kiveen laatta muistuttamaan se historiallisesta merkityksestä. Harjun sairastuminen esti aikeen.

Perinnekilta saattoi työn kesäkuussa 2012 päätökseen ensimmäisen puheenjohtajansa kunniaksi ja paljasti estekiveen kiinnitetyn muistolaatan.

Syvyyttä ja merellinen jatke

Jatkosodan alkaessa itärajan linnoituksella oli jo etelässä pääaseman takana syvyyttäkin edellä kerrottujen  Kymijoki-linjan ja Hamina-Taavetti -linjan (HT-linja) ansiosta. Nekin olivat vahvasti keskeneräisiä, mutta jotakin apua niistäkin jo olisi ilman muuta ollut.

On myös muistettava, että itärajan linnoituskokonaisuuteen kuuluu Salpalinjan merellinen jatke Suomenlahdella, Virolahdelta Kotkan edustalle

Salpalinjan maaosuuden ensimmäisinä linnoituslaitteina mereltä päin katsottuna pidetään Santsaaren korsuja. Siitä lähes suoraan etelään linnoitettuja saaria ovat Ruissaari ja erityisesti Mustamaa. Niiden samoin kuin muiden saarten linnoittamista johti Merivoimat. Monissa saarten linnoitusratkaisuissa, kuten esimerkiksi kallioon louhituissa ja teräsbetonista valetuista konekiväärikorsuissa ja –pesäkkeissä samoin kuin luolissakin, näkyy samankaltaisia rakenteita kuin Salpalinjan maaosuudellakin.

Oikaisuasema Vaalimaalle

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944 tilanne muuttui. Tehtiin uusi päätös rakentaa välirauhan aikaisen pääaseman eteen etelään Suomenlahden pohjukasta alkava Vaalimaan oikaisuasema. Se muodostuu  kahdesta puolustustasasta, varsinaisesta päälinjasta ja muutama kilometri taaempana olevasta Pajulahden tukilinjasta. Näin saatiin pääpuolustusasemaa lyhenemään noin seitsemällä kilometrillä. Ja vanha pääasema jäi luomaan asemaan lisäsyvyyttä.

Vaalimaan oikaisuaseman runkona ovat ryhmälle miehiä suojan antavat imubetonimenetelmällä valetut pallokorsut. Niitä on noin 160 kappaletta, ja ne olisivat antaneet sirpalesuojan 1500 miehelle. Panssarintorjunta pohjautui pikakaivantoesteisiin.

Vaalimaan oikaisuaseman jatkeena Häkälänjärven ja Tyllinjärven jälkeen pohjoiseen on itse asiassa vielä Vaalimaanjoenlinja. Kenttälinnoitettuna se rakennettiin aina Miehikkälän Hauhialle saakka, jossa se yhtyy pääasemaan Härkämäellä.

Tämän Vaalimaanjoen linjan tueksi ja samalla tuomaan pääaseman eteen syvyyttä tärkeälle Taavetintien suunnalle rakennettiin niin ikään kesällä 1944 Miehikkälän kirkonkylään noin kolme kilometriä leveä tukilinja. Se sijoittuu keskelle kirkonkylää, mutta kiertää kuitenkin hautausmaan sen aitoja sivuten. Tukilinjaan rakennettiin 25 pallokorsua ja vähän panssarikaivantoestettä. Taistelu- ja yhteyshaudat jäivät suurimmaksi osaksi kaivamatta.

Myös tärkeä työllistämiskohde

Itärajan linnoituksen rakentamiseen uskottiin keväällä 1940 saatavan varsin helposti työvoimaa. Toisin kuin oli arveltu, talvisodasta kotiutetut miehet eivät heti olleetkaan innokkaita palamaan "sotatöihin". Sota oli tuoreessa muistissa ja kenttälinnoittamisesta jäisessä maassa oli ilmeisesti saatu tarpeekseen. Katseet olivat pikemminkin suunnattu siviilielämän jälleenrakentamiseen.

Kun jälleenrakentaminen ei lähtenytkään toivotulla tavalla liikkeelle, alkoivat työhaluiset hakeutua pikkuhiljaa linnoitustöihin uudelle itärajalle. Linnoittajia rekrytoitiin isojen kaupunkien työvoimatoimistojen kautta. Paikallinen väki pääsi töihin myös suoraan hakeutumalla kunkin työkohteen mestarin puheille. Maa- ja metsätaloustyövoimaa ei linnoitustöihin otettu kuin poikkeustapauksissa; maan elintarvike- ja halkohuollon tuli toimia.

Siirtolaiset etusijalalla

Huomattava oli, että maassa oli talvisodan jälkeen paljon siirtoväkeä, jotka olivat paitsi menettäneet juuri kotinsa myös työpaikkansa. Heille suuri linnoitustyömaa oli valtion suunnasta oivallinen työllistämiskohde. Maa tarvitsi rajoilleen turvaa ja linnoitus rakentajia. Kaksi tärkeää asiaa kohtasivat.

Siirtolaisten tilannetta autettiin ohjeella, joka asetti heidät etusijalle, mikäli töihin oli ylitarjontaa.

Loppujen lopuksi alun hankaluuksien jälkeen työvoiman saanti ei ollut sanottava ongelma. Juoppoja ja laiskoja ei tarvinnut kirjoissa pitää. Tulijoita riitti. Työehdot olivat kunnossa. Palkkaus tapahtui voimassa olevien työehtosopimusten mukaan noudattaen Kotkan palkkatasoa.

Tuntipalkat riippuen työtehtävistä liikkuivat 8-16 markan haarukassa. Palkan ostovoimasta antaa suuntaa se, että lottien valmistama omakustanteinen ateria maksoi kesällä 1940 seitsemän markkaa. Kahvikupillisen sai 50 pennillä.

Urakkapalkka houkutti

Huomionarvoista työnjohdon viisautta oli se, että tuntipalkan vaihtoehtona lähes kaikki työvaiheet oli urakkahinnoiteltu. Sitä monet käyttivät hanakasti hyödykseen.

Majoitus kuului työmaan luontaisetuihin ja oli siis ilmainen. Aluksi asutettiin kaikki paikalliset "kortteerit", ja kun ne täyttyivät, käytettiin kangas- ja pahvitelttoja.

Linnoituslaitteista kiireellisyysjärjestyksessä etusijalla olivat panssariesteet. Mentäessä kohti syksyä 1940 tuli kiire rakentaa myös linnoituslinjan varteen parakkikyliä. Niillä turvattaisiin töiden jatkuminen talven yli ja toisaalta työmatkat säilyisivät lyhyinä muuten asumattomissa korvissa.

Toukokuuhun 1941 mennessä linnoitustyömaalla oli pystyssä yli 800 majoitusparakkia ja toistasataa ruokalaparakkia. Lisäksi rakennettiin kymmenittäin työmaan tarvitsemia muita tiloja kuten varastoja, pajoja ja tietysti saunoja.

Linnoitustoimiston alaisuudessa tunti- ja tai urakkapalkkaisen työvoiman lisäksi Salpalinjaa urakoivat maan johtavat rakennusliikkeet. Urakkasopimuksia teki ainakin 26 yritystä. Ne hankkivat oman työnjohtonsa ja työväkensä sekä tietysti koneensa.

Salpa-asema -linnoitusta oli enimmillään rakentamassa maaliskuussa 1941 liki 35 000 siviilimiestä. Urakoitsijoiden osuus tuosta määrästä oli noin 5000 miestä. Noin 2000 lottaa oli erilaisissa huoltotehtävissä. Työmaa oli Skandinavian suurin.

Pitää myös muistaa, että kenttäarmeija oli ryhmittyneenä puolustukseen linnoitustyömaan tasalle. Joukot tekivät koulutus- ja muun palvelun ohessa noin kolme päivää viikossa kenttälinnoitustöitä, lapioin, rautakangin, sahoin ja kirvein. Jatkosodan viimeisenä kesänä Salpalinjan rakentamis- ja taistelukuntoon saattamistöitä jatkoivat kenttäarmeijan linnoitusjoukot ”päivärahapalkalla”.

Väkeä riitti

Esimerkiksi Miehikkälän pitäjää Salpalinja halkoo 16 kilometrin matkalla. Välirauhan aikoihin kunnan asukasluku oli noin 5 000 henkeä. Jo syksyllä 1940 Miehikkälässä hääräsi linnoitustöissä täydellä palkalla yli 3 000 miestä. Kun lukuun lisätään kenttäarmeijan joukot, niin väkeä oli varovaisestikin arvioiden tuplamäärä asukaslukuun verrattuna. Siinä riitti kaikenlaista sutinaa. Näin oli varmasti myös Virolahdella ja Vehkalahdella.

Sotilaspojille nuoren ikänsä takia Salpalinja oli työmaana pääosin ulottumattomissa. Mielenkiintoista puuhaa ja seikkailua suuri väkimäärä ja työn touhu pojille ilman muuta tarjosi niin rakentamisaikana kuin vielä sotien jälkeenkin.

Salpa-asemassa ei taisteltu. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Olemassaolollaan se myös viestitti suomalaisten järkähtämättömästä maanpuolustustahdosta noina vaikeina vuosina.

Teksti: Terho Ahonen

Salpa-asema lyhyesti:

Suomen itärajan linnoitus Suomenlahdelta Sallaan ja kenttälinnoitettuna Petsamoon.

Rakennettu 1940-41 ja 1944.

Tehollinen työaika 18 kuukautta.

Välirauhan aikana palkattuja rakentajia enimmillään maaliskuussa 1941, jolloin töissä oli 35 000 miestä ja 2 000 lottaa.

Kenttäarmeija rakensi kenttälinnoitteet.

Vuoden 1941 valtion budjetista Salpalinjan menot olivat 5 %.

Salpa-asemassa ei taisteltu.

Työsaavutuksia:

720 teräsbetonikorsua

25 luolaa

225 km kiviestettä

130 km kaivantoestettä

350 km taistelu- ja yhteyshautaa

315 km piikkilankaestettä

3 000 erilaista kenttälinnoitetta

Salpalinjan taistelutehtävä

Maavoimien esikunta antoi 18.5.1940 käskyn, jonka mukaan ”maavoimien tehtävänä on estää vihollisen tunkeutuminen maahan pääasemana”… sitten on lueteltu tulevan Salpalinjan kulku paikkakunnittain Virolahden edustan Mustamaasta Petsamoon. Käskyyn on tehty muutos 17.6.1940, jossa tarkennetaan linjan kulkua eteläpäässä II AK:n alueella Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Siitähän II AK:n komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs olivat aiemmin keväällä vääntäneet kättä.

Linjan paikakuntaluettelon jälkeen käskyssä todetaan seuraavaa:

”Pääaseman edessä valmistaudutaan viivytykseen rajalta alkaen korkeintaan 1/3:lla voimista. Viivytyksen yhteydessä aiheutetaan viholliselle osatappioita käyttämällä hyväksi tarjoutuvia tilaisuuksia, erityisesti pääasemaan tukeutuen. Viivytykseen liitetään kiinteästi hävityksiä ja muita sulutuksia väijytyksineen ja valelaitteineen.”

Edellä olevan käskyn lahtelainen Salpalinja- ja sotahistoriaharrastaja Juha Kilpeläinen kaivoi kansallisarkistosta sattumalta esiin eilen. Se on luettavissa Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä.

Käsky on hyvin yleisluonteinen ja sitä paikallisesti ryhtyivät heti talvisodan jälkeen yksityiskohtaisesti suunnittelemaan ja toimeenpanemaan puolustusvastuussa olevat sotatoimiyhtymät, talvisodan divisioonista rauhanajan prikaateiksi muutetut suojajoukot, joita oli Salpa-asemassa 12 kappaletta. Niiden oli suojattava myös liikekannallepanossa alueensa joukkojen perustaminen, koulutus ja ryhmittyminen.

Lappeenrannassa eilen illalla esitelmöinyt ye-evl, sotatieteiden tohtori Janne Mäkitalo toi esiin, mitä tuo edellä mainittu käsky käytännössä merkitsi pääpuolustuslinjassa Jängynjärven tasalla, I AK:n alueella ja tarkemmin suojajoukkona olevan 1. prikaatin vastuualueella. Hän tarkasteli Salpa-asemaa välirauhan aikaisessa operatiivisessa suunnittelussa Kivijärven ja Saimaan välillä.

Ylipäätään sotahistorian tutkimuksessa Mäkitalo sanoi hyvin vähän käsitellyn rauhanajan ja erityisesti välirauhan tapahtumia. Toisaalta taistelusuunnitelmien tutkiminen on vaikeaa, kun ne ovat olleet vahvasti salaisia.

Talvisodan jälkeen armeijan uudelleenjärjestelykäsky annettiin jo viikon kuluttua Moskovan rauhasta. Kiire oli. Taistelusuunnitelmien tekoon ei kuitenkaan perustellisesti päästy kunnolla kuin vasta toukokuusta alkaen.

Silloisen kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen johtaman 1 AK:n tehtävä oli puolustuksellinen, mutta myös hyökkäysmahdollisuus pidettiin yllä esimerkiksi läpimurtojen torjunnassa. Mäkitalo painotti, että vaikka tuolloin pidettiin hyökkäyselementtiä esillä osana puolustusta, hän ei ole tutkijana nähnyt välirauhan ajalta yhtäkään dokumenttia Suur-Suomi –ajattelusta.

Maavoimien puolustuskäsky 1. prikaatin Vetjän ja Rutolan lohkolla merkitsi Lappeenrannan kaupungin jäämistä pääaseman etupuolelle. Sen määritteli luonnollisesti puolustukselliset seikat.

Mikäli Neuvostoliitto olisi hyökännyt ja edennyt Suomen puolelle, olisi puolustuskäskyn toimeenpano ollut kaupungille kohtalokas. Onneksi näin ei käynyt.

Kun tehtävänä oli torjua vihollinen viimeistään pääasemassa, olisi se merkinnyt sitkeää viivytystaistelua rajan ja pääaseman välissä. Päätiestö olisi suljettu, myös metsiin olisi viritetty putki- ja laatikkomiinoja ja hävityssuunnitelmat olisi pantu toteen. Tiestö, sillat ja rakennukset olisi räjäytetty ja poltettu. Tietysti nyt pitää muistaa, että asiakirjojen määräykset ja toteutukset käytännössä eivät ole sama asia.

Salpalinjan puolustusajattelu nojasi Mäkitalon mukaan hyvin pitkälti talvisodan kokemuksiin.

Etummaisena, siis uloimpana oli valvontalinja tähystystä ja tiedustelua tekemässä. Niissä ja tai kenties taaempana saattoi olla joukkueiden tukikohtia tai ryhmien pesäkkeitä, joissa olisi tehty hetkellistä torjuntaa. Esimerkiksi teiden suunnat tai muutoin tärkeät maastonkohdat olisivat olleet sellaisia.

Seuraavalla tasalla olivat taisteluetuvartioasemat tai –linjat, joissa olisi sitten jo selkeästi käyty viivytystaistelua.

Varsinainen päävastarinta-asema käsitti eteen työnnettyjä tukikohtia tai pesäkkeitä. Pääaseman takana tuli olla tukilinja. Pääaseman ja tukiaseman välissä oli poikittaisia sulkulinjoja läpimurtojen torjuntaa, vastahyökkäyksiä varten.

Salpalinjan pääaseman, kanta- ja kenttälinnoitetun tasan puolustus rakentui vahvennettujen komppanioitten puolustuskeskuksiin ja ne edelleen joukkueiden tukikohtiin ja ryhmien pesäkkeisiin.

Mäkitalon mukaan Salpa-aseman puolustuksen peruselementti on sivustatulta toistensa eteen ampuvan teräsbetonikorsuparin muodostama joukkueen tukikohta. Korsujen välissä ja sivuilla oli luonnollisesti kaivetut tai louhitut taisteluhaudat ja –pesäkkeet. Tietenkin vain pieni osa joukkueen miehistä olisi taistellut kestolinnoitteiden sisällä.

”Loppuunmyydylle” 150-henkiselle yleisölle Lappeenrannan kaupungintalolla puhunut Janne Mäkitalo näki Salpa-asemalla ison merkityksen Suomelle. Se oli hyvin varustettu ja maastoutettu linnoitus, joka oli jatkosodan suurhyökkäyksen kuluttamalle puna-armeijalle ennaltaehkäisevä pelote. Näin Lappeenrantakaan ei joutunut kaupunkina tilanteeseen, jossa se olisi pitänyt jättää.

Tämän jutun pohjana on siis Janne Mäkitalon erinomainen ja erityisesti  lappeenrantalaisia puhutteleva esitelmä. Kuullun ymmärtäminen ja tulkinta on ”naapuriarmeijakunnan” alueella asuvan  blogikirjoittajan vastuulla. Paikalla olleet kommentoikaa, jos olen tehnyt virheitä. Ne tietenkin korjataan.