Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

torstai 3. syyskuuta 2020

Salpalinja 80 vuotta -puheet 29.8.2020 Virolahdella

Salpalinjan rakentamisen aloittamisen 80-vuotisjuhlallisuudet koronapandemian takia pidettiin Virolahdella 29.8.2020. Päivällä tilaisuudet keskittyivät Bunkkerimuseolle ja illalla Harjun Oppimiskeskukseen päärakennuksen SAK:n esikunnan laatan paljastustilaisuuteen ja maanpuolustusjuhlaan Vahtivuoren areenalla. Julkaisen Harjussa pidetyt puheet höystettynä Juha Huttusen (LPR) kuvilla. Kaksi puheista on valitettavasti valokuvana, klikkaa isommaksi samoin kuin muitakin kuvia.Terho Ahonen (estynyt osallistumasta tilaisuuksiin)

 


Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja Osmo Havuaho toivotti väen tervetulleeksi ja luki puolustuministerin tervehdyksen.



Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja Salpalinjan rakentajat, hyvät juhlavieraat,

Salpalinjan rakennustyöt käynnistyivät täällä Harjussa huhtikuun puolivälin jälkeen 1940, eli reilut 80 vuotta sitten. Töiden aloittajana oli aivan talvisodan lopussa Suomeen saapunut vapaaehtoinen linnoittajajoukko Ruotsista, Svenska Arbetskåren i Finland (SAK). Se siirrettiin Virolahdelle Kymijoki-linjan töistä Kotkasta. Ruotsalaisia vapaaehtoisia osallistui Salpalinjan rakennustöihin Virolahdella välirauhan alkukuukausina hieman yli 900 miestä. Tämä oli mitä konkreettisinta puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa siis myös välirauhan aikana.

Merkittävää ruotsalaisavussa työvoiman lisäksi oli raha, 235 miljoonaa Suomen silloista markkaa, joka vastasi noin 10 prosenttia koko Salpalinjan kuluista. Siitä maksettiin ruotsalaisten palkat, rahoitettiin Suomeen jäänyt kalusto ja muut kulut. Tärkeää oli myös ruotsalaisten luoma tehokas työmaaorganisaatio, jolla suomalaiset jatkoivat massiivista rakennusurakkaa.

Hyvät läsnäolijat,

Salpalinjalla oli olemassaolollaan merkitystä sotiemme lopputulokseen. Linnoituksessa ei jatkosodassa taisteltu, ja näin linnoitustyöhön osallistuneiden hiki säästi suomalaisten sotilaiden verta. Kuten tunnettua nykyisen, uljaan nimensä linnoitus sai kesällä 1944 jatkosodan kiivaiden ratkaisutaistelujen keskellä. Ylipäällikkö, Suomen marsalkka Mannerheim hyväksyi Kannaksen joukkojen komentajana tuolloin toimineen kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ehdotuksen linnoituksen nimeksi: Suomen Salpa, lyhennettynä Salpa. Kansan parissa siitä tuli nopeasti Salpalinja.

Salpalinja eli hiljaisia vuosia kylmän sodan aikana. Silti sitä ei oltu Suomen puolustuksessa unohdettu. Salpalinjaa huollettiin ja puolustussuunnitelmat pidettiin ajan tasalla vähin äänin. Salpalinja ennaltaehkäisevänä pelotteena täytti tehtäväänsä myös kylmän sodan vuosina.

Nykysilmin tarkasteltuna Salpalinja hankkeena vaikuttaa lähes epätodelliselta voimainponnistukselta. Salpalinja kertoo meille ja tuleville sukupolville väkevän kertomuksen ajasta, jolloin kansamme oli valmis tekemään kaikkensa säilyttääkseen itsenäisyytensä.

Hyvä juhlayleisö,

Samalla kun esitän Suomen valtion tervehdyksen tähän tilaisuuteen, kiitän vielä Ruotsin valtiota suuresta avusta Salpalinjan rakentamisessa ja mukanaolosta tässä juhlassa. Kiitos myös Salpalinjan perinneyhdistykselle ja Harjun Oppimiskeskukselle kuin myös kaikille Salpalinjan puurtajille ja sanan saattajille.

Toivotan teille kaikille mielenpainuvaa juhlaa ja hyvää loppukesää. 










Laatan paljastustilaisuudessa vaihdettiin muistoesineitä. Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja Osmo Havuaho (oik) ja valtuuskunnan puheenjohtaja Arno Latvus luovuttivat Kalevi Wikströmille ja Svenska Finlandsfrivilligas Minnesföreningen´n puheenjohtaja Jan Molinille (vas) estekiviveistokset ja Ruotsin Suomessa palvelleiden vapaaehtoisten perinneyhdistys puolestaan luovutti pienoistaulun (kuva erikseen) suomalaisille isännilleen.

  


Ravijoella ja Harjussa Salpalinjaa vieraille esitteli Esa Punkkinen (oik). Kuulolla Kalevi Wikström, RUK:n johtaja evl Vesa Helminen, Harjun rehtori Pauli Karihtala, Jan Molin ja puolustusasioiden käsittelijä, majuri Adam Åkerfeldt.

Bunkkerimuseolla vieraita Salpalinjaan perehdytti Erkki Rikkola.


SALPALINJA 80 VUOTTA -MAANPUOLUSTUSJUHLA 29.8.2020 VIROLAHTI, VAHTIVUORI-AREENA

Salpalinjan perinneyhdistyksen valtuuskunnan puheenjohtaja, talousneuvos Arno Latvus Helsinki

Viime keväänä tuli kuluneeksi 80-vuotta siitä, kun Salpalinjan rakentaminen käynnistyi ylipäällikkö Mannerheimin määräyksestä. Salpalinja on moniulotteinen linnoitusketju, jota suunnitelman mukaisesti lähdettiin toteuttamaan eteläiseltä Suomenlahdelta, juuri täältä Virolahdelta, aina pohjoiseen Petsamoon saakka. Pituutta tälle vahvalle puolustuslinjalle tuli 1.200 km ja sitä on pidetty Suomen suurimpana rakennushankkeena.

Salpalinjan rakentaminen nähtiin välttämättömänä maanpuolustuskykymme vahvistamiseksi ja itsenäisyytemme turvaamiseksi. Yksimielisyys Salpalinjan rakentamisesta oli vahva pohja viedä hanketta eteenpäin. Tätä tahtoa tarvitsimme ja sitä löytyi talvisodan jälkeen. Talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940 uuden rajan taakse jäivät kaikki itärajan linnoitteet. Ylipäällikkömme Mannerheim oivalsi ja ymmärsi vahvan puolustuslinjan merkityksen ja määräsi linnoitustyöt aloitettavaksi vain 9 päivää talvisodan päättymisestä. Hänellä oli näkemystä ja ymmärrystä ja samalla tilannetajua enemmän kuin kenelläkään muulla. Salpalinja kokonaisuudessaan on ollut valtava rakennustyö ja nyt se on näkyvä muistomerkki yhteisestä maanpuolustustahdosta.

Suomalaisten linnoitustyöt keskitettiin uuden itärajan suojaksi. Tähän puolustusjärjestelmään liittyi erillinen Hankoniemen linnoittaminen, koska Hangon vuokra-alue muodosti vaarallisen tukialueen vihollisen mahdolliselle selustahyökkäykselle. Tämä mahdollisuus ja vaara päätettiin torjua vahvoin linnoittein ja alueen puolustamiseksi rakennettiin Hankoniemen kaulaosaan Harparskogin alueelle vakinaisiksi kantalinnoitteiksi betonibunkkereita. Tällä tavoin haluttiin vahva maanpuolustuksellinen suoja ulottaa koko itärajamme lisäksi Hankoniemen vuokra-alueen tuntumaan. Siten Harparskog Hankoniemessä liittyy kiinteästi Salpalinjan puolustuskokonaisuuteen.

Salpalinjaa rakennettiin vuosina 1940-1941 ja edelleen vuonna 1944. Rakentajia oli enimmillään 35.000 miestä ja heitä muonittamassa 2.000 lottaa. Heidän lisäkseen rakennustöissä oli vapaaehtoisia järjestöjä, yksityisiä henkilöitä ja puolustusvoimien omaa henkilökuntaa. Nämä kaikki kuvastavat laaja-alaista maanpuolustustahtoa ja päättäväisyyttä.

AJATUS RUOTSIN TURVAVYÖHYKKEESTÄ

Salpalinjan rakentamisen alkuvaiheessa Ruotsi halusi olla mukana hankkeessa omalla vahvalla panoksellaan. Ruotsista lähetettiin keväällä 1940 vapaaehtoisia siviilityömiehiä, joita oli töissä enimmillään 900. Jo talvisodan aikana Ruotsissa oli syntynyt ajatus auttaa itäistä naapuriaan sen taistelussa suurvaltaa vastaan. Ruotsalaisia kannusti vapaaehtoistyöhön myös ajatus Suomesta Ruotsin turvavyöhykkeenä ja siten Suomen auttaminen koettiin Ruotsin hyväksi tehdyksi maanpuolustustyöksi. Kun Saksa hyökkäsi huhtikuun 9. päivänä 1940 Tanskaan ja Norjaan, Ruotsin hallitus päätti vetää joukkonsa Suomesta takaisin. Oleellista on, että merkittävä määrä rakennustöissä tarvittavia koneita, laitteita ja kalustoa jätettiin Suomeen Salpalinjan rakennustyön edistämiseksi.

Olemme erittäin kiitollisia läntiselle naapurimaalle Ruotsille sieltä saamastamme avusta. Merkittävää on, että ruotsalaiset tulivat välittömästi Suomeen ja juuri tänne Virolahdelle antamaan monipuolista apuaan Salpalinjan toteuttamiseksi. Suuri miesmäärä ja heidän mukanaan tulleet uudet ja tehokkaat koneet, laitteet ja ajoneuvot olivat suureksi avuksi. Ruotsalaiset olivat ja ovat meidän todellisia ystäviä.

Salpalinja oli tehokas maanpuolustuksellinen turva jo välirauhan aikana linnoitustöiden edistyessä. Jatkosodan aikana rakennettiin keskeisimmät linnoitteet täyteen toimintavalmiuteen. Vahva maanpuolustuksellinen linnoitusketju oli samalla vahva henkinen tuki kaikille niille, jotka olivat tietoisia siitä.

Sodan jälkeisenä rauhan aikana puolustuslinnoitteiden merkitys alkoi muuttua ja heikentyä. Sotilasteknologian kehityksen myötä kiinteät puolustuslinjat ja -asemat menettivät merkitystään ja joukkojen liikkuvuuteen ja tulivoimaan alettiin kiinnittää erityistä huomiota sotilaskoulutuksessamme.

VAHVA MAANPUOLUSTUKSELLINEN TUKI

Salpalinjan sotilaallinen merkitys pienentyi rauhan aikana vuosikymmenien kuluessa ja nyt 2000-luvulla voimme pitää Salpalinjaa sotilashistoriallisena kohteena. Yhden tärkeän perinnön se jätti meille tämän päivän suomalaisille. Salpalinja on ollut vahva maanpuolustuksellinen tuki ja osaltaan se on vahvasti tukenut maanpuolustustahtoa. Miten maanpuolustustamme on rakennettu tähän päivään sopivaksi ja miten maanpuolustustahtoa rakennetaan ja pidetään yllä?

Maanpuolustuksemme koostuu useiden osa-alueiden yhteisvaikutuksesta. Yksi keskeinen tekijä on yleinen asevelvollisuus, joka ulottuu myös naisiin vapaaehtoisuuden pohjalta. Varusmieskoulutuksemme on korkealuokkaista ja perustuu suomalaisen taistelutavan ja -taktiikan sisäistämiseen. Varusmieskoulutuksen kautta tuotamme sodan ajan joukot, joiden kokoonpano säilyy myös reservissä. Varusmiesten antamat arvosanat koulutuksesta ovat olleet korkeita. Lisäksi varusmiesten maanpuolustustahto on kyselyn perusteella huippuluokkaa. Puolustusmateriaalimme on ajanmukaista ja tehokasta ja jatkuvan kehityksen kohteena. Kertausharjoitukset ovat osa koulutusohjelmaa ja ylläpitävät joukkojemme toimintakykyä. Myös sotilaalliset eri puolustushaarojen yhteistoimintaharjoitukset kumppanuusmaidemme kanssa ovat toistuvia. Osallistumme YK:n alaiseen rauhanturvatoimintaan laaja-alaisesti.

Hyvästä koulutuksesta ja materiaalista huolimatta kaiken perustana on halu puolustaa tätä maata. Tarvitaan maanpuolustustahtoa, johon me kaikki osaltamme vaikutamme. Maanpuolustushengen rakentamisessa ja ylläpitämisessä onkin suurena tekijänä laaja maanpuolustusyhdistysten verkosto, joka kattaa kaikki kansalaiset mukaan luettuina naiset ja nuoret.

MERKITYS KIISTATON

Salpalinjan merkitys Itsenäisyytemme säilyttäjänä on kiistaton. Vaikka linjalla ei koskaan taisteltu, sen olemassaolo aikaansai osaltaan sen, että jatkosodan torjuntavoittomme jälkeen neuvostoliittolaiset eivät enää jatkaneet hyökkäystä Suomeen. Muutenkin jatkosodan taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944, olihan joukkojemme takana vielä yksi vahva puolustuslinja. Kenraaliluutnantti Heikki Koskelo on todennut, että Salpalinja oli ennalta ehkäisevä pelote neuvostoliittolaisille. Sotahistorioitsija eversti Sampo Ahto puolestaan totesi, että linnoite on täyttänyt tehtävänsä, kun se jo pelkällä olemassa olollaan esti vihollisen hyökkäykset. Tällainen vaikutus Salpalinjalla oli.

Salpalinjan perintöä ovat välittäneet ansiokkaasti Salpalinja - oppaat RUK:n upseerioppilaille. Tämä toiminta on aktiivista maanpuolustustyötä ja maanpuolustustahdon kehittämistä parhaimmillaan. Jo yli 10.000 upseerioppilasta on perehdytetty Salpalinjaan juuri täällä Harjun alueella.

Salpalinjan perintö elää tänä päivänä kyvyssämme ja halussamme puolustaa tätä maata. Itsenäisyytemme tunnuksena naapuripitäjässä Haminassa on sadan metrin korkuinen teräksinen lipputanko, jossa liehuu suurikokoinen Suomen sinivalkoinen lippu. Se on itsenäisyytemme näkyvä tunnus. Salpalinjasta puolestaan on muodostunut pysyvä itsenäisyytemme monumentti.

Väliotsikot Terho Ahonen

Arno Latvus

Iltajuhlassa palkittiin Salpalinjan rakentajamitalilla Salpalinjan perinneyhdistyksen monivuotinen puheenjohtaja Teppo Lahti, joka kiittää saamastaan huomionosoituksesta. Kuuntelulla Arno Latvus, Osmo Havuaho ja Jari Heinonen (oik) 









sunnuntai 23. elokuuta 2020

Salpalinjan 80-vuotisuutta juhlitaan Virolahdella 29.8.2020

Tänä vuonna on kulunut 80 vuotta Salpalinjan rakentamistöiden aloittamisesta. Korona on sotkenut ja perunut juhlien ja tapahtumien järjestämisiä. Nyt kuitenkin la 29.8.2020 vietetään Salpalinja 80 vuotta -juhlallisuuksia Virolahdella niin Bunkkerimuseolla kuin Harjun Oppimiskeskuksessa.

Juhlapäivän tapahtumista löytyy lisätietoa ja kelloaikoja täältä: https://kymenlaaksonyt.fi/e/14462/salpalinja-80--juhla

Nyt jo tehtävänsä jättänyt Ruotsin sotilasasiamies Peter Stolt tutustui Salpalinjaan Harjussa 16.10.2018. Silloin luonnollisesti tuli puheeksi ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat, Svenska Arbetskåren i Finland, SAK. Muistokivi heidän kunniakseen pystytettiin Harjuun jo vuonna 2000, mutta muistolaattaa SAK:n esikunnan työskentelystä Harjun kartanon päärakennuksessa ei ollut.

Ajatukseen muistolaatan kiinnittämisestä rakennuksen seinään sotilasasiamies Stolt suhtautui innokkaasti ja lupasi apunsa siihen. No, nyt se apu näkyy lauantaina 29.8.2020 klo 19. Harjussa alkavassa laatan paljastustilaisuudessa liittyen rakennustöiden aloittamiseen hieman yli 80 vuotta sitten.

Paikalle tulee vastikään Stoltin seuraajana Suomessa aloittanut Ruotsin sotilasasiamies Kalevi Wikström. Hän perehtyy Salpalinjaan niin Bunkkerimuseolla kuin myös Harjussa. Tilaisuutta junailevat Salpalinjan perinneyhdistys ja Harjun Oppimiskeskus.

Tilaisuudelle tuo arvovaltaa Suomen valtion puolesta puolustusministeri Antti Kaikkosen tervehdys, joka luetaan paljastustilaisuudessa. Ohjelma on muutenkin arvokas, vaikka yleisöä pyydetään pukeutumaan ulkoilmatilaisuuden ja sitä heti perään seuraavan Vahtivuoren esiintymisareenan klo 20. alkavan 80-vuotisjuhlan vaatimalla käytännöllisyydellä sään mukaan. Siis loppukesään sopiva ulkoiluasu.

Salpalinjan ystävät, hakeutukaa paikalle kaikkiin em. päivän tapahtumiin. Siis katso linkin ohjelma.

TERHO AHONEN

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Karjalainen-lehden 7 sivua Salpalinjaa

Tänään sain 16.5.2020 Karjalainen-lehden Lauantai-liitteessä julkaistun Salpalinja-jutun.
Hämmästys, kokonaista seitsemän sivua! En pystynyt ottamaan kuin valokuvina etusivun ja aukeamat. Suurentamalla tekstistä saattaa saada selvän, ainakin tietokoneruudulla onnistuu, kännykällä voi olla toivoton yritys. Facebook ei näet kuvan laatua paranna. Jos ei onnistu, voin yrittää julkaista jutun kuvina Salpalinjan Salat -blogissani.
Lisäsin kaksi kuvaa tekstistä, jossa on minun näkemystäni aiheeseen. Jutun julkaisuun täällä on toimittajan Liisa Yli-Ketolan lupa. Kannattaa yrittää lukea tässä tai hankkia paperilehti käsiin, antaa hyvää kuvaa Salpalinjan ulottuvuudesta Pohjois-Karjalassa.
Terho Ahonen
Klikkaa kuvia isommaksi









torstai 23. huhtikuuta 2020

Kirja-arvio Sotilaan tarina - ja vähän muidenkin


Tässä arvio Osmo Kimmon nyt keväällä 2020 julkaisemasta kirjasta. Minua kirjan tarina kiinnosti. Siinä taustalla on varmasti osaltaan se, että kirjan päähenkilöiden, Osmon vanhempien, tarina paikallistuu naapurikylä Suur-Miehikkälään, jonka maiseman ja ihmisiäkin tunnen. Osmon arkistolähteisiin perustuvia Salpalinjaa sivuavia kirjoituksia on tässä blogissa julkaistu monia. Salpalinjaa sivutaan myös hänen kirjassaan. TA
Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin
Osmo Kimmo
328 sivua
2020
Palvelukustanne/ Mediapinta Oy



Kirjan päähenkilön sotatietä voi seurata oheislukemistona myös Sotapolku.fi -palvelusta. Valokuva kirjan kannesta Terho Ahonen. 


Koskettava sotilaan tarina

Miehikkälän Suur-Miehikkälään Kimmon tilalle kotivävyksi vuoden 1936 lopulla naapurikylä Kalliokoskelta muuttanut maanviljelijä Reino Inkeroinen kaatui 26-vuotiaana jatkosodassa. Reservin kersantin sota päättyi erikoiskomennuksella Suursaaren Haukkavuorella 27.3.1942.

Reino Inkeroiselta jäi puoli vuotta nuorempi Helvi-leski ja sotaorvot pojat, 4-vuotias Ilkka ja kymmenen kuukauden ikäinen Osmo.

Talvisodan koviin taisteluihin Karjalankannaksella Reino Inkeroinen osallistui ryhmänjohtajana, joukkueen varajohtajana ja loppuvaiheessa jo joukkueenjohtajana. Jatkosodassa hän oli jääkäripuolijoukkueen johtaja Miehikkälässä perustetun Linnoituspataljoona 3:n esikunnassa. Sodan alun puolustustaistelujen jälkeen hän ehti sen mukana rannikkovarmistustehtävissä Koiviston kautta Vammelsuu -Terijoki kaistalle.

Helvi ja Reino Inkeroisen yhteinen sopimus oli muuttaa sukunimeksi Helvin kotitalon ja tyttönimen mukaan Kimmo. Reinosta puhuttiin kylällä yleisesti Kimmon Reinona. Nimenvaihdos jäi sodan jälkeiseen aikaan ja sen leski teki niin kuin sovittu oli. Helvi Kimmo kuoli 1997.

Perheen koskettava sota-aikaan keskittyvä elämäntarina on nyt luettavissa nuorimman pojan Osmo Kimmon kokoamassa ja kirjoittamassa kirjassa Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin. Se perustuu Reinon ahkerasti kotiin lähettämiin kirjeisiin ja Helvin myöhempiin kirjallisiin muisteluksiin. Lainaukset ja otteet kirjeistä on kopioitu kirjoitusvirheineen sellaisenaan Miehikkälän murteella.

Pariskunnan kertomusta täydentävät sotilaalliset yhteydet ja tapahtumat nojaavat arkistolähteisiin, kirjoittajan tarkkaan tutkimustyöhön.

Monitasoinen historiakooste

Kirjan erikoisuus on kertoa pariskunnan oma inhimillinen tarina akselilla kotirintama ja taistelurintama ”siellä jossakin”. Viestivälineinä olivat kirjeet, harvat lomat ja jatkosodassa muutama puhelukin.

Omintakeista on myös kirjoittajan ajatus kytkeä vanhempiensa kertomus kotipaikkakunta Miehikkälän, Suomen, Euroopan ja koko toisen maailmansodan historiakuvaan. Teoksen monitasoinen lähestymistapa tekee sotilasorganisaatioista, sotapoluista ja -historiasta elävän ja kiinnostavan, inhimillisen ja dramaattisen.

Talvisotaan Miehikkälän miehet lähtivät valtaosin Kenttätäydennyspataljoona 11:n 6. komppaniaan. Kirjassa on nimiluettelo tuosta joukosta sekä siitä täydennyksenä Erillinen pataljoona 4:ään siirretyistä pitäjän miehistä. Täydennyksiä siirrettiin myös muihin joukko-osastoihin. Jatkosodassa miehikkäläläisiä palveli eniten Linnoituspataljoona 3:ssa.  

Reino Inkeroisen sotapolku kulki edellä mainittujen joukkojen kautta. Se päättyi iskuryhmän johtajana Suursaaressa sankarikuolemaan kaksinkertaisen Mannerheim-ristin ritari, kenraalimajuri Aaro Pajarin johtamassa ja Kotkassa kootun noin 3 500 miehen valtausoperaatiossa. Suursaari-tehtävään edellytettiin lujaa hiihtokuntoa ja hyvää ampumataitoa. Partiotoiminnasta Inkeroisella oli vankka kokemus talvisodasta.

Kirjan mielenkiintoista antia on myös Miehikkälän suojeluskuntakomppanian kokoonpano nimineen ja tehtävineen 18.12.1939. Tämä joukko, ”vanhat ukot ja koulupojat”, oli torjumassa Kymenlaakson muiden vastaavien suojeluskuntajoukkojen mukana talvisodan lopussa Virolahden saaristossa puna-armeijan vaarallista sivustaoperaatiota Suomenlahden vahvan jään yli Kannaksen joukkojen selustaan.

Tarinaan voi samaistua laajasti

Osmo Kimmon teos on tehty ensisijaisesti oman perheen tietolähteeksi. Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin on sen ohella kotiseutuhistoriallisesti äärimmäisen arvokas tietopaketti ja ajankuva Miehikkälästä.

Monikerroksisuutensa, Reinon ja Helvin kokemien tositapahtumien ja heidän Jumalaan turvaavan hädän ja rukousten kautta kirja koskettaa. Se nostaa pintaan sodan kurjuuden, mielettömyyden ja varsinkin kotirintaman pelon läheisistä ja Suomen kohtalosta kokemuksena, johon voidaan samaistua laajalti koko maassa.

Tämän kirja-arvion tekijälle aikaisemmin täysin tuntematon Reino Inkeroinen paljastuu kirjassa ilman ainuttakaan ylisanaa tai korostusta samankaltaiseksi reserviläisjohtajaksi ja sotilaaksi, niin kuin maan parhaat taistelijat tuolloin olivat. He eivät kerskuneet teoillaan, vaan halusivat tehdä niitä aina yhä lisää isänmaansa hyväksi voimiensa ja kykyjensä mukaan. He halusivat sodan loppuvan nopeasti. Se oli Suomen onni. Heistä jälkipolvet voivat olla nyt surutta ylpeitä!

Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin kannattaa lukea. Se on esimerkki, mitä kansan syvistä riveistä lähtevä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustustahto käytännössä oli, ja mitä se sai aikaan!

Kirjoittaja ja hankintavihjeitä

Kirjan kirjoittaja Osmo Kimmo, syntynyt Miehikkälässä 1941, on koulutukseltaan valtiotieteiden kandidaatti. Työuran hän teki talouselämän palveluksessa tietotekniikkatehtävissä alan alkuvuosista lähtien. Hän asuu Helsingissä, pitää synnyintilaansa Suur-Miehikkälässä vapaa-ajan asuntona ja hoitaa tilan metsiä edelleen. Hän on sotahistorian harrastaja, kirjoittaja ja tutkija. Osmo Kimmo on osallistunut ja osallistuu Salpalinja-oppaana linnoituksen esittelemiseen Salpavaelluksilla ja reserviupseerioppilaille suunnatuilla tutustumiskierroksilla Virolahden Harjussa.

Kirjaa voi tässä koronavaiheessa tilata Mediapinnan sivuilta www.mediapinta.fi/isbn/978-952-81-0831-3  tai puh 03 225 9600 tai pirjo.vesikko@mediapinta.fi  Teosta voi tiedustella myös kirjakaupoista ja tilata Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta. Epidemiaan liittyvien rajoitusten hellitettyä kirja on mahdollisesti hankittavissa suoraan tekijältä jossakin sopivassa tilaisuudessa.  

TERHO AHONEN

Lisätietoja kirjasta: 
Osmo Kimmo
050 547 0993

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Salpalinja 80 vuotta, Salpavaellus peruttu koronapandemian takia


Salpavaellus-organisaatio pyysi minulta tammikuussa 27. Salpavaelluksen markkinoinnin tueksi lehdistölle jaettavaksi Salpalinja 80 vuotta -yleisjuttua. Maailmanlaajuisen koronaviruspandemian takia Salpavaellus on nyt katsottu viisaksi tältä vuodelta perua. Alla oleva juttu tilanteen mukaan päivitettynä on tänään jaettu lehdistölle Suomessa. TA

Salpavaellus 2020 peruttu
Salpalinja 80 vuotta - vahva linnoitus kesti myös kylmän sodan paineen

Suomen itärajan linnoitus, pääosin välirauhan 1940 - 41 aikana rakennettu Salpalinja täytti tehtävänsä. Sitä vastaan ei hyökätty sodan aikana ja se kesti ennaltaehkäisevänä pelotteena myös kylmän sodan paineet. Enempää Salpalinjalta ei voitu vaatia. Linnoitus osaltaan vaikutti siihen, että Suomi säilytti itsenäisyytensä ja läntisen yhteiskuntajärjestelmänsä.

Salpalinjan rakentaminen alkoi 80 vuotta sitten huhtikuussa 1940 välittömästi talvisodan jälkeen. Itärajan linnoitusta pidettiin silloin itsenäisen Suomen ja jopa Skandinavian suurimpana yksittäisenä rakennustyömaana.

Linnoituksen kustannukset valtion tulo- ja menoarviosta olivat esimerkiksi vuonna 1941 viisi prosenttia, samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Linnoittamisen taustalla oli tosiasia siitä, että Neuvostoliitto ei saavuttanut talvisodassa tavoitteitaan. Oli nähtävissä, että Josif Stalin yrittää Suomen valloitusta ennemmin tai myöhemmin uudelleen. Siksi siihen piti Suomen varautua
.
Puna-armeija oli talvisodassa vahvoilla. Sodan loppuvaiheessa suomalaisten linjojen murtuminen oli jopa vain päivien päässä. Lännen, Britannian ja Ranskan, mahdollinen sotilasapu Suomelle nähtiin Moskovassa puna-armeijalle liian isona riskinä. Stalin taipui rauhaan ja ryhtyi vahvistamaan Suomelle huonosti pärjännyttä puna-armeijaansa uuteen uskoon.

Suomen nopea linnoittamispäätös heti sodan jälkeen oli viesti itään, että Suomi aikoo edelleen puolustaa olemassaolonsa oikeutusta kynsin ja hampain. Sitä paremmalla syyllä Neuvostoliiton oli vahvistettava hyökkäysvoimaansa. Siinä samalla myös Suomi sai aikavoiton saattaa puolustusvoimansa, armeijansa taistelukuntoon. Välirauha on edelleen Suomen historian tehokkainta varustautumisen aikaa, jossa Salpalinjalla oli iso osa.

Virolahdelta Savukoskelle ja aikanaan aina Jäämerelle saakka ulottunut Itärajan linnoitusketju sai vasta 1944 nimen Suomen Salpa. Puolustusvoimat käytti paikoin syvyydessä useita linjoja sisältäneestä linnoituksesta nimeä Salpa-asema. Kansan suussa nimeksi vakiintui Salpalinja.

Salpalinjan vahvimmat ja yhtenäisimmät rakennetut osat ovat Karjalankannaksen jatkeella Suomenlahden ja Saimaan välissä. Siitä pohjoiseen merkittävänä osana puolustusta ovat luonnonesteet, vesistöt ja erämaat; vain todennäköiset vihollisen kulku-urat ja etenemissuunnat linnoitettiin.

Museoita ja julkaisuja

Vasta Neuvostoliiton luhistumisen ja YYA-sopimuksen irtisanomisen jälkeen 1990-luvun alussa Salpalinjan salat avautuivat Suomessa suurelle yleisölle. Virolahdella ja Miehikkälässä avattiin 1980-luvulla ensimmäiset edelleen toimivat Salpalinjaa esittelevät matkailukohteet; Ylämaalla ensimmäiset esittelyt yleisölle järjestettiin jo 1970-luvun puolella
.
Nykyisin linnoitusta, jossa ei koskaan taisteltu, esitellään yleisölle käytännössä kaikissa itärajan kunnissa. Sotahistoriallisia Salpalinja-museoita on Virolahdella, Miehikkälässä ja Joensuussa.

Tietoa Salpalinjasta on nykyisin tarjolla jo runsaasti. Museoviraston vuosina 2009-2012 tehty Salpalinjan inventointi, vuonna 2017 julkaistu Salpalinjan perinneyhdistyksen artikkelikokoelma Salpalinja – itsenäisyyden monumentti -kirja sekä 2017 lopulla ensi-iltansa saanut lappeenrantalaisen storyTv films Oy:n tuottama puolentoista tunnin SuomenSalpa – dokumentti maanpuolustustahdosta -elokuva ovat esimerkkejä lukuisista Salpalinja-julkaisuista. Salpalinjaan liittyviä väitöskirjoja on tehty kaksi ja kolmas on työn alla.

Salpavaellus 2020 peruttu

Suurin toistuva Salpalinjaa esittelevä vuotuinen tapahtuma Suomessa on Salpavaellus. Se järjestettiin puolustusvoimien aloitteesta Miehikkälästä käsin ensimmäisen kerran vuonna 1994, silloin osana Salpa-aseman rakentamisen päättymisen 50-vuotisjuhlasarjaa
.
Johdettu ja opastettu tapahtuma maastossa onnistui ja kokosi yli 200 vaeltajaa. Kertatapahtumaksi aiottu Salpavaellus saikin yleisön pyynnöstä heti jatkoa.

Viikko jälkeen juhannuksen 27.-28.6 2020 Lappeenrannassa pidettäväksi aiottu 27. Salpavaellus on maailmanlaajuisen koronapandemian takia peruttu. Teemana olisi ollut Salpalinja 80 vuotta.

Salpavaelluksen järjestelyissä vuodesta 2018 lähtien on ollut mukana MPK:n Kaakkois-Suomen maanpuolustuspiiri apunaan alkuperäisjärjestäjät Virolahden, Miehikkälän ja Luumäen reserviupseeri- ja reserviläiskerhot sekä 2018 lähtien mukaan tullut, Lappeenrannassa kotipaikkaa pitävä Salpalinjan Oppaat ry.

Salpavaelluksille on osallistunut vuosittain 60 – 250 henkeä kerrallaan ja se on tavoittanut yhteensä noin 4000 vaeltajaa. Salpavaellus-tapahtuman itseään suurempi oheistoiminta, Reserviupseerikoulun reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan Virolahdella loppuvuodesta 2011 alkaen on vapaaehtoistyönä tavoittanut kevääseen 2020 mennessä yhteensä jo 10 319 upseerioppilasta!

TERHO AHONEN

torstai 26. maaliskuuta 2020

Salpalinjan suojelua odoteltaessa


Tässä Elina Lyijysen ajatuksia Salpalinjan käytöstä ja suojelusta linnoituslaitteiden maanomistajille palauttamisen jälkeen. Kannattaa lukea. Salpalinjan käyttö ja esittely ei taida sittenkään olla toivotonta, kun pelisäännöt selkeytyvät! (TA)
* * *

Aloitin Salpalinjan kehittämistä ja esiintuomista tukevissa hankkeissa työskentelyn vuonna 2011 Lappeenrannassa ja siitä saakka kehittämistyötä on haitannut epävarmuus. Mitä saa tehdä, keneltä pitää kysyä lupia ja mitä suunnitelmat tulevasta suojelusta tarkoittavat? Kenen vastuulla on yleinen kehittämistyö ja kuka on vastuussa yksittäisen korsun käytöstä?

Yhdistelmä Senaatti ylläpitäjänä, Museovirasto käytön ohjaajana ja maanomistaja ympäröivän alueen omistajana aiheutti paljon byrokratiaa ja turhautumista. Selkeää ohjeistusta ei ollut, vain eri tahojen esittämiä mielipiteitä.  Elettiin odotellen tulevia parempia aikoja. Nyt alkaa vihdoin olla valoa tunnelin päässä.

Viime vuonna tapahtunut Salpalinjan kohteiden luovutus poisti yhden hidasteen kehittämistyöltä. Moni moitti vuosien aikana Senaattia saamattomuudesta, mutta viime vuosien aikana tehdyt turvaamistyöt ovat olleet näkyvä osoitus siitä, että kohteita toivotaan turvallisesti käytettävän. On myös esitetty mielipiteitä, että luovutus tehtiin hätäisesti ja suojeluasiat olisi pitänyt ensin selvittää. Suojelua ja samalla valitettavasti Museovirastoa on pidetty mörkönä, joka estää järkevän käytön ja pakottaa maanomistajat lukitsemaan korsut.

Olen joutunut meneillään olevan Salpalinja ja Väliväylä –hankkeen myötä käymään Museoviraston sekä maakuntamuseon henkilöstön kanssa keskustelua suojelun vaikutuksesta. Hankkeen tavoitteena on mm. päivittää vuonna 2014 tehdyt suunnitelmat Salpapolun jatkamiseksi pyöräilyreittinä Etelä-Karjalan puolella.

Olen kysellyt hoito-ohjeistuksia, jotta tiedettäisiin; miten uudet esittelykohteet tulisi varustaa tai onko tulevalla suojelulla merkitystä jo olemassa oleviin kohteisiin tai mitä tämä vaikutuksia tällä on maanomistajiin.  Suoria vastauksia ei vielä ole, mutta niitä on tulossa tämän vuoden aikana ja Museoviraston sivuille tietopankki ohjeista.

Ensimmäiset suojeluesitykset on tehty Pohjois-Suomessa. Näissä ehdotetut suojelumääräykset määrittävät sen, miten huippukohde-luettelossa olevissa paikoissa voidaan toimia. Rakennusperintölailla on tässä tärkeä rooli ja betonirakenteita käsitellään rakennuksina. Millä aikataululla suojeluesitykset tulevat Kaakkois-Suomeen ei ole vielä tarkkaa tietoa.

Alustavasti suojelukohteiden osalta on tiedossa seuraava:

”Kaiken hoidon, korjaamisen ja käytön lähtökohtana on linnoituslaitteiden säilyttäminen. Tavoitteena ovat siten seuraavat asiat:
  •          Linnoituslaitteiden ja niiden ympäristön muodostaman kokonaisuuden ominaispiirteet turvataan.
  •          Kohteen kulttuurihistoriallinen ja maisemallinen arvo ja eheys säilyvät.


Korjauksien, muutoksien ja hoidon osalta huomioidaan, että:


  • Toimenpiteet perustuvat riittäviin tietoihin linnoituslaitteiden historiasta ja vastaavat niiden alkuperäistoteutusta.
  •  Rakenne- ja materiaaliratkaisut sovitetaan linnoituslaitteiden historiallisiin ominaispiirteisiin.
  •  Linnoituslaitteiden ulkoasu ja sisätilojen keskeiset ominaispiirteet, kuten huonetilajako sekä kiinteä sisustus, säilytetään.
Täydennysrakentamisen on sovelluttava ympäristönsä ominaispiirteisiin.”


Tämähän kuulostaa hyvältä, kohteiden ylläpitoon kannustetaan sekä säilyttämään paikkojen luonne. Linnoitteiden käyttämistä ei ole kielletty ja korjauksia sekä muutoksia saa tehdä historiallisten ominaispiirteiden pohjalta. Ei-suojelukohteissa isommat muutokset ovat sallittuja.

Etenkin tuo linnoituslaitteen eli korsun ja ympäristön huomioiminen kokonaisuutena on minusta hyvä periaate. Monta kertaa on muutoin siistin korsun ympäristö romuineen ja pusikoineen saanut hampaat kiristymään, miten tänne ilkeää jonkun tai ainakaan maksavan asiakkaan tuoda.

Tulevien suojelukohteiden osalta on tehtävä kohdekohtainen hoito-, korjaus- ja käyttösuunnitelma, jonka Museovirasto tarkistaa suojelun toteutumisen näkökulmasta ja hyväksyy tarvittaessa muutoksilla. Ei-suojelukohdelistalla olevien kohteiden osalta toimintaa ohjaa maakuntamuseo tai alueellinen vastuumuseo ja hyväksyntä toimenpiteille haetaan paikallisesti. Tämä koskee ainakin uusia esittelykohteita ja päivitettäviä olemassa olevia kohteita tai kehitettäessä korsuille muuta käyttöä.

Ohjeistus tullee myös turvaamistoimenpiteiden suhteen vaihtelemaan sen mukaan, onko kyseessä haja-asutusalueen metsäkohde, taajama-alueella puistossa sijaitseva kohde tai museoalueen kohde. 

Tässä vaiheessa lukemista saattaa pelästyä näiden suunnitelmien tekoa ja lupien haun työläyttä, mutta samalla ne antavat mahdollisuuden hakea mm. Museoviraston entistämisavustusta kohteiden hoitoon.  Itsekin alkuun hätkähdin hankkeelle tulevaa työmäärää. Meneillään olevassa hankkeessa reittisuunnitelmien varrella on kymmeniä uusia kohteita, joiden käytölle pitää maanomistajalupien lisäksi hakea Museoviraston hyväksynnät. Mutta kun tekee pohjatyön hyvin, samaa suunnitelmaa voidaan varioida eri paikoissa.

Usein myös viralliset ohjeistukset ja määräykset ovat byrokraattista sekä maallikosta vaikeasti tajuttavaa luettavaa. Eri virastojen välinen kieli ei sinällään sovi ruohonjuuritasolla eli paikallisille toimijoille ja maanomistajille. On eri asia tulkita asioita kirjoituspöydän takana kuin maastossa. Jos saa yksinkertaiseen kysymykseen vastauksena 30 sivua hoito-ohjeita, jää tulkinnanvaraa ja into toimia häviää.

Tässä asiassa eli ohjeistuksen yksinkertaistamista käyttäjätasolle ollaan keskusteluissa oltu yksimielisiä, virallinen ohjeistus tarvitsee rinnalle selkeämmän version. Tämä selkeistetty ohjeistus tulee olemaan hanketyössä runko, jonka pohjalta sovitaan kohteen omistajan ja/tai ylläpitäjän kanssa kohteen käytöstä ja esittelyä tukevista toimenpiteistä sekä tehdään suunnitelmat Museovirastolle hyväksyttäviksi.

Olennaista on ymmärtää myös aikahaarukka, jossa toimitaan. Suojelussa asioita katsotaan vuosikymmenien, jollei jopa sadan vuoden päähän. Salpalinjan linnoiterakenteiden toivotaan olevan kunnossa ja nähtävissä myös tuolloin. Yksittäisen maanomistajan/käyttäjän toiminta-aika on lyhyempi, kohde halutaan säilyttää seuraavalle sukupolvelle tai yrittäjä haluaa kokeilla majoitustoimintaa viiden vuoden aikana. Lyhytaikainen toiminta on sovitettava pitkäkestoiseen suojeluun tai päinvastoin.

Kaikkiin suojeluasioihin ja Salpalinjan kohteiden käyttöön liittyviin kysymyksiin ei ole vielä vastauksia, mutta tullut tieto on linnoitteiden esittelyn ja kohteiden käytön suhteen positiivista.

  •      Suojeluesitykset on aloitettu Pohjois-Suomesta.
  •         Ohjeistusta ja tietopankki on tulossa Museoviraston sivuille tänä vuonna.
  •        Virallisista ohjeista pyritään tekemään selkeä paikallistasolle sovitettu käytännön toimintaa ohjaava versio. Tämä on meillä hankkeessa selkeä tavoite.
  •        Linnoituslaitteiden hoitoon ja korjaamiseen voi hakea jatkossa Museovirastolta rakennusten ja kulttuuriympäristökohteiden entistämisavustusta.
  •        Maakuntamuseoissa/alueellisissa vastuumuseoissa on vuoden alussa aloittaneet paikalliset, helposti lähestyttävät vastuuhenkilöt, joilta voi kysyä sekä ei-suojelu ja suojelukohdelistalla olevista kohteista. He ohjaavat tarvittaessa eteenpäin ottamaan yhteyttä Museovirastoon.


Keskusteluissa esillä olleisiin yksittäisiin kysymyksiin ei tule vastauksia käytännön tasolle heti. Vaan ne ratkeavat joko ajan kuluessa tai tapauskohtaisesti. Kysymysten ja yksittäisten kohteiden käyttöön liittyvien suunnitelmien esittäminen maakuntamuseoille/ vastuumuseoille sekä Museovirastolle edesauttaa asiaa.  Ne pakottavat päättämään rajauksia siitä, että onko esim. aurinkokennovalaistuksen asentaminen korsuun rakenteisiin kajoamista tai tarvitseeko korsun tilapäiseen majoituskäyttöön ja lavereiden rakentamiseen lupaa tai milloin on saatava paikallisen rakennustarkastajan hyväksyntä muutoksille.

Jatkossa tarvitaan selkää tiedottamista suojelun vaikutuksista paikallisille toimijoille ja maanomistajille sekä siitä, mistä käyttöä ohjaavaa tietoa on saatavilla, miten sitä voi hyödyntää ja keneltä voi kysyä neuvoja.

Maalaisjärjen käyttö on sallittua ja kaikkien yhteisenä tavoitteena on kuitenkin säilyttää Salpalinjan linnoituslaitteet ja kertoa edelleen niiden merkityksestä itsenäisen Suomen historiassa.

ELINA LYIJYNEN

Kirjoittaja työskentelee Salpalinja ja Väliväylä-hankkeessa Luumäen kunnassa.

Hanketietoa taustaksi:

Salpalinjan ja Väliväylän kehittäminen virkistys- ja matkailukäyttöön -hanke on kehittämishanke ja sen kustannusarvio on 124 000 euroa. Hanke on saanut rahoitusta Manner-Suomen maaseudun kehittämis-ohjelmasta 2014-2020.  Myönnetty tuki on 100 %. Hankkeen keskeisenä tavoitteena on tukea Luumäen, Lemin ja Lappeenrannan matkailun ja elinkeinojen kehittämistä. Hankkeen konkreettisena tavoitteena on laatia suunnitelmat investointihanketta varten; laskea kustannus-arviot, kerätä tietoa opastustauluja ja materiaaleja varten sekä hakea luvat maanomistajilta. Hankkeen toteutusaika on 1.9.2019 – 28.2.2021. Hankkeen hallinnoijana toimii Luumäen kunta ja hanke toteutetaan yhteistyössä Lappeenrannan kaupun-gin ja Lemin kunnan kanssa.
Hankkeissa työskentelee osa-aikaisesti projektipäällikkö ja yksi projektityöntekijää. Hankkeet ovat rinnak-kaisia meneillään olevin muiden matkailuhankkeiden kanssa kuten Kotkaniemen kehittämisen kanssa.
Lisätietoja Salpalinjan ja Väliväylä-hankkeesta projektipäällikkö Juha Tervonen, 040 5686 818,
juha.tervonen@luumaki.fi tai projektityöntekijä Elina Lyijynen, 040 712 3986, elina.lyijynen@luumaki.fi
Lisää hanketietoa on saatavilla Luumäen kunnan kotisivujen kautta. www.luumaki.fi/matkailu/matkailuhankkeet/kaynnissa-olevat-hankkeet

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Johtajuutta Salpalinjalta


Salpalinja-päätös on esimerkki ennakoivan johtamisen ja päättäväisen tilannejohtamisen yhdistelmästä.

Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim teki tilanteen vaatiman päätöksen Suomen itärajan linnoittamisesta heti talvisodan rauhan (13.3.1940) jälkeen 22.3.1940, siis 80 vuotta sitten. Riittävän vahvaksi kertapäätöksellä tehty linnoitus, jota vastaan sodan aikana ei hyökätty, täytti tehtävänsä vielä myös kylmän sodan aikana vuosikymmeniä ennaltaehkäisevänä pelotteena ja siten pitkälti tulevaisuuteen ennakoivana päätöksenä.

Suureen ja kalliiseen linnoituspäätökseen valmistelevan elementin toi Marskin johtama puolustusneuvosto ainoassa kokouksessaan talvisodan aikana 10.2.1940. Se nimittäin esitti toivomuksenaan rauhan saamisen välttämättömyyttä, ja että rauhan jälkeen on vahvistettava puolustusta rakentamalla itärajalle Ranskan Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat. Tuo kannanotto varmasti osaltaan helpotti Marskin tulevaa linnoituspäätöstä!

Johtajuutta on päätöksentekoon tarvittava tieto, aloitekyky ja oikea-aikaisuus! Tätä kaikkea oli Mannerheimillä ja hänen johtamistaan tukeneella asiantuntijaorganisaatiolla. Kun päätös oli tehty, iso juna lähti liikkeelle! Tuloksena oli tavoiteltu iso päämäärä: Suomi säilyi itsenäisenä paitsi itse sodassa myös sen jälkeen käydyssä kylmässä sodassa.

Tietysti olisi ollut vaihtoehtona hyväuskoisuus, sinisilmäisyys ja hurmioitunut usko rauhansopimuksen toisen osapuolen Neuvostoliiton rauhantahtoisuuteen ja kaikkivoipaiseen hyvään!  Nyt se tiedetään, että välirauhan ajan puolustusvalmistelujen laiminlyönti olisi johtanut Suomen liittämiseen Neuvostoliittoon!  Nopea vahva päätös esti sen. Ratkaisevan päätöksen Suomi valtiona osaavan johtajan johdolla teki yksin.

Suomen kansan taistelu koronavirusta vastaan ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla Salpalinjan rakentamiseen rinnastettava millään mittarilla. Tietoa ja kokemusta uuden taudin kanssa painivilta on tullut muualta maailmasta sitä mukaan kuin sitä on syntynyt. Tilannekuvan kehittämistä on Suomessa arasteltu ja kun sitä ei ole, ei ole tehty toistaiseksi juuri muita kuin ”seurataan tilannetta” - johtopäätöksiä”! Näin uutisista on voitu päätellä. Ja niiden suurin vaikutus on vessapaperin paniikkihamstraus!

Sotilaallisen Salpalinja-päätöksen teki Suomen kokenein mahdollinen sotilasammatillinen johtaja sotilasorganisaationsa tuella. Lääketieteellistä koronapäätöstä valmistelevat lääketieteen ammattiosaajat. Heidän sijaansa päätösten teko on nuorilla poliitikoilla, pääministerillä ja ministereillä, joiden ammattiosaaminen ja johtaminen ovat ulkoa opeteltujen sanojen ja lauseiden fraseologiaa, sanahelinää! Se ei kuulosta uskottavalta!

Toivottavasti tämän päivän 16.3.2020 päätökset ovat vielä oikea-aikaisia ja tehokkaita! Jos eivät, sitten Suomessa päätöksen teko näissä asioissa ei ole oikeilla foorumeilla!

JK 16.3.2020 klo 17.55. Hyvä! Tulihan niitä päätöksiä; valtioneuvosto yhdessä tasavallan presidentin  kanssa on todenut, että maassa on poikkeustila. Valmiuslaki otetaan käyttöön huomenna! Siis ainakin tässä ylipäällikkö on ollut jälleen mukana ja tuskin tuppisuuna! Hyvä, koronavirus yritetään panna aisoihin kaikin mahdollisin keinoin! Hyvä!

TERHO AHONEN

tiistai 17. joulukuuta 2019

Maanpuolustustahto kansan selkärankana


Talvisota oli tätä kirjoitettaessa 80 vuotta sitten Neuvostoliiton näkökulmasta enää muutaman päivän päässä tavoitteestaan; puna-armeijan piti olla 21.12.1939, Josif Stalinin 60-vuotissyntymäpäivälahjana Helsingissä. ”Isä aurinkoisen” syntymäpäivästä on eri tietoja, mutta väli hällä. Vieläkään puna-armeija ei ole maatamme vallannut!

Edes Otto Wille Kuusisen valmiiksi ilman vaaleja istutettu Terijoen nukkehallitus ei saanut suomalaisia uskomaan neuvostoihanuuteen ja laskemaan aseitaan. Ankarissa taisteluissa puutteellisin varustein ja varustuksin Suomen armeija piti puolensa ja esti maahan tunkeutujan pääsemästä tavoitteeseensa.

Suomalaisten maanpuolustustahto yllätti Neuvostoliiton! Stalin ei voinut ymmärtää, että juuri maanpuolustustahdolla Suomi paikkasi materiaalisen puolustuspuutteensa.

Reserviupseerioppilaille Salpalinjaa viimeksi viime viikonvaihteessa esitellessäni toin esiin taistelutahdon merkitystä linnoituksen kestävyydessä. Viisaammat ovat sanoneet, että vahvinkin linnoitus murtuu, jos sitä puolustavilla sotilailla ei ole siihen halua. Ja kääntäen voidaan sanoa, että heikompikin linnoitus voi pitää, jos siinä taistelee motivoituneita, maanpuolustustahtoisia sotilaita.

Maanpuolustustahto on siis armeijan aseista se tärkein.

Suomen kansan ja erityisesti asevelvollisuusikäisten kansalaisten nykyistäkin maanpuolustustahtoa on kehuttu korkeaksi. Hyvinvoinniltaan maailman kärkeen kuuluvassa Suomessa on, mitä puolustaa.

Palataanpa talvisodan aikaiseen maanpuolustustahtoon. Mistä se kumpusi? Suomi oli vain noin kaksi kymmentä vuotta aikaisemmin itsenäistynyt, käynyt raastavan maata jakaneen vapaussodan ja lähtenyt kovalla työllä maan hyvinvointia rakentamaan. Nykyaikaan verrattuna elämä oli köyhää ja raskasta. Kansasta valtaosa sai elantonsa maasta ja metsästä. Samalla iso osa suomalaisista omisti maata, vaikkakin enemmistö vain pikkutiloja ja ”torppia”, mutta omisti kuitenkin. Rintamalla sotivien miesten perheet asuivat niissä. Oli konkreettisesti myös omaa, mitä puolustaa. Oli toivoa paremmasta.

Nykyisin pikkutilat ovat hävinneet. Ne ovat vaihtuneet kesäpaikoiksi tai kesämökeiksi järvien rannalla. Ihmiset omistavat yhä maata ja kiinteistöjä, mutta suhteessa sotavuosien aikaan monin verroin enemmän kaikkea muuta, paljon turhaakin tavaraa, krääsää. Nyt jos rajaseudulta pitäisi lähteä evakkoon, ihmiset jäisivät jo hyökkääjän jalkoihin miettiessään, mitä otetaan mukaan mitä ei! Vuosina 1939 ja -44 tuota ongelmaa ei ollut. Perheen tärkein omaisuus mahtui hevoskärryihin, monella huivinyyttiin.

Armeijan aseiden huoltaminen on yksinkertaista. Useimmiten puhdistus, öljy ja rasva riittää. Mutta miten huoltaa jokaista kansalaista koskettavaa maanpuolustustahtoa, miten se pidetään puhtaana, rasvattuna ja taisteluvalmiina?

On tietysti helppoa sanoa, että Suomi on rakennettava ja kehitettävä sellaiseksi, että täällä halutaan asua ja elää. Synnyinseutu, kotiseuturakkaus, isänmaallisuus ovat osa sitä, mutta kyllä siihen tarvitaan tietenkin myös mahdollisuutta tulla toimeen. Tämä viimeksi mainittu on demokraattisesti valitun yhteiskuntajärjestelmän tehtävä. Ja kun niin tehdään, samalla huolletaan maanpuolustuksemme tärkeintä asetta – maanpuolustustahtoa. Se toimii aina ennaltaehkäisevästi, mutta tarvittaessa myös silloin kun asiat vaativat – sodassa.

Kansa sodassa – kotirintama kerää, uhraa ja taistelee -näyttely Haminassa Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanhassa Veteraanissa kertoo oivallisesti, mihin kansan maanpuolustustahto parhaimmillaan voi yltää. Sota ei ollut sotavuosina vain rintamalla olevien sotilaiden sotaa. Se oli koko kansan sotaa lapsista vanhuksiin. Kukin teki voitavansa kykyjensä mukaan. Siinä samalla kasvoi silloiselle nuorisolle maanpuolustuksellinen vastuu, tahto puolustaa rakastamaansa maata. Tämä viestikapula on Haminassa Wanhassa Veteraanissa, käykää noutamassa!

Wanha Veteraani on auki viikonloppuisin la-su klo 10-16 talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivään 13.3.2020 saakka.

TERHO AHONEN

lauantai 14. joulukuuta 2019

Kymmenentuhatta upseerioppilasta perehdytetty Salpalinjaan Virolahdella


Salpalinjaan on perehdytetty vapaaehtoisvoimin yli 10 000 RUK:n upseerioppilasta kahdeksassa vuodessa osana reserviupseerikurssien sotahistoriallista koulutusta - tehtävään on tarvittu tuhat kolmen tunnin opastusvuoroa.

Klikkaa kuvia isommaksi.

Salpavaellus-tapahtuman itseään suurempi oheistoiminta, Reserviupseerikoulun reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan loppuvuodesta 2011 alkaen on vapaaehtoistyönä tavoittanut yhteensä 10 123 upseerioppilasta. Kymmenentuhannen upseerioppilaan raja meni rikki lauantaina 14.12.2019, kun  RUK:n reserviupseerikurssin esikunta- ja viestikomppania (EVK) tutustui Harjussa Salpalinjaan 141 upseerioppilaan voimin.

Kymppitonnin merkkipaalulle astui upseerioppilas Emil Sylvestersson Turusta. Hänet Salpavaellus-tapahtuman RUK-opastusten operaatiojohtaja Jukka Lappi ja varajohtaja Esa Punkkinen palkitsivat pienoisestekivellä ja kunniakirjalla. Todistajana oli alusta asti opastuksilla oppaana ollut Jorma Mänttäri Luumäeltä.

Palkintoa luovuttaessaan Jukka Lappi kertoi, että Salpavaellus on aikanaan puolustusvoimien aloitteesta järjestetty 26 kertaa ja sille on osallistunut vuodesta 1994 lähtien noin 4 000 vaeltajaa.

- Vaelluksen piti jäädä yhteen kertaan. Mutta toisin kävi. Nyt vaelluksen ohessa ja lisäksi on opastettu vapaaehtoisvoimin yli 10 000 upseerioppilasta Salpalinjaan, Lappi sanoi
.  
Kaikki upseerioppilaat ovat saaneet Salpalinjasta paitsi tiukan paketin Suomen linnoittamishistoriasta, mutta varmasti myös opiksi otettavaa ja ajateltavaa nykyajan sodankäyntiin! Historiasta voi ja saa aina myös oppia.

Menossa oleva ru-kurssi 255 on 17:s Virolahden Ravijoella ja Harjussa kolmen tunnin ja viiden kilometrin kierroksella opastettu kurssi. Ensimmäinen kokonaisuudessaan Salpalinjaan marraskuussa 2011 perehtynyt kurssi oli numero 239. Silloin yhden kuukauden varoitus- ja valmisteluajalla opastus toteutettiin yksiköittäin arkiviikolla viereisen Valkjärven harjoitusalueen yhteistoimintaharjoituksen yhteydessä. Sen jälkeen opastukset on järjestetty yksiköiden kiinnioloviikonloppuina.

Perehtyminen Salpalinjaan on osa nykyisen Maasotakoulun alaisuuteen kuuluvan RUK:n ja sen Oppilaskunnan Kannatusyhdistyksen tukemaa sotahistoriallista koulutusta. Oppilaskunta järjesti aiemmin sotahistoriallisia matkoja Karjalankannakselle, mutta kun monista eri syistä niistä luovuttiin, tilalle tuli 2011 Salpalinja ja opastusten tuottajana vapaaehtoinen Salpavaellus-tapahtuma. RUK:n johtajana oli tuolloin eversti Vesa Kangasmäki ja kurssinjohtajana everstiluutnantti Saku Muona.

Reservikerhot taustalla, yhteisö ymmärtää

Vuosittain järjestettävän Salpavaelluksen taustalla ovat Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerho, Kaakonkulman Reserviläiset, Luumäen Reserviupseerikerho ja Luumäen Reserviläiset sekä perustamisestaan vuodesta 2015 lähtien jäsentensä kautta Salpalinjan Oppaat ry Lappeenrannasta. Salpalinjan perinneyhdistys ry on tukenut RUK-opastuksia koko ajan painattamalla upseerioppilaille jaetut Salpalinja-esitteet.

Salpalinja-tietouden lisäksi upseerioppilaiden kierroksella on kevätkesästä 2018 alkaen lottien toimintaa yhdellä opastuskohteella valottanut Kaakonkulman Lottaperinneyhdistys ry. Lotilla on menossa neljäs kurssi.

Harjun Oppimiskeskus Oy on lehtorinsa Esa Punkkisen johdolla ollut opastuksissa vahvasti mukana parannellen maillaan olevia reittejä ja antamalla tarvittavia tiloja käyttöön. Toiminnalla Harju on tehnyt itsensä mieleenpainuvasti tunnetuksi nyt jo siis 10 000 varusmiehelle. Myös suomalaiset rauhanturvaajat ovat kahtena kesänä talkoilleet kenttälinnoitteita kuntoon Harjussa.

Myös muut maanomistajat ja kyläläiset ovat suhtautuneet myönteisesti, jopa reittejä parannellen maastossa rauhalliseen tahtiin ja vähin äänin oppaiden johdolla liikkuviin varusmiesryhmiin. Myös Ravijoen VPK on asenteellaan mahdollistanut oppaiden käyttää paloaseman piha-aluetta kokoontumis- ja lähtöpaikkana.

Noin 30 opasta käytössä

Opastukset nojaavat Salpavaelluksen Salpalinja- oppaisiin. RUK-opastuksia aloitettaessa oli sattumalta sitä ennen talvella 2011 järjestetyn opaskoulutuksen jäljiltä käytettävissä reilut 15 opasta. Nyt oppaina on ollut jo 35 eri henkeä ja heistä muutamaa lukuun ottamatta kaikki ovat edelleen käytettävissä, ja uusia tulee. Oppaiden sotilastausta on sotamiehestä prikaatikenraaliin; yksi nainenkin on oppaana toiminut.


Oppaat kymppitonnipäivänä 14.12.2019

Oppaat ajavat Virolahdelle Helsinki – Lahti – Kouvola – Lappeenranta -alueelta, siis hyvin pitkistä matkoista. Tietysti myös Hamina, Virolahti, Miehikkälä ja Luumäki ovat oppaissa hyvin edustettuna.

Kerralla oppaita on suurimmillaan tarvittu 18 henkeä, yksi kohdeopas ja 17 ryhmäopasta. Nyt kurssiyksiköiden oppilasmäärän tasoituttua, selvitään 12 ryhmä- ja yhdellä kohdeoppaalla kerralla. Keskimäärin oppaalla on ryhmässään kymmenen upseerioppilasta. Kun kurssilla on viisi yksikköä ja kursseja kaksi vuodessa, merkitsee se innokkaimmille kymmenen opastuspäivää vuodessa.

Tuhat opastusvuoroa

Vapaaehtoisia kolmen tunnin tehollisia opasvuoroja Salpalinja-oppaat ovat tehneet tuhat (1000) kappaletta. Kun opastusaikaan lisätään matkat ja valmistautumiset, niin oppaat ovat käyttäneet viikonloppujaan harrastukseensa yhteensä peräti tuhat päivää!

Salpavaelluksen puolelta opastusten operaatiojohtajina ovat toimineet: kurssit 239 – 248 Terho Ahonen Miehikkälästä (kohdeoppaana edelleen), kurssit 249 – 250 Erkki Rikkola ja kurssista 251 eteenpäin Jukka Lappi, molemmat Virolahdelta ja kaikki Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon jäseniä.

Salpavaelluksen yhteyden Salpalinja-opastuksista RUK:hon syksyllä 2011 loi em. kerhon jäsen, sittemmin edesmennyt majuri evp Risto Sivula. Hän oli tuolloin Salpavaellus-organisaation miehikkäläläinen vaellusjohtaja.

Opastuksista RUK ja sen Oppilaskunnan kannatusyhdistys maksaa talkookorvauksen. Se käytettiin aiemmin Salpavaelluksen tukemiseen ja nyt enemmänkin oppaiden tietotason parantamiseen teemaretkin sekä opastusvarustuksen ja -materiaalin hankintaan.

Lisää kuvia facebookin Salpavaellus-sivustolla ja Salpavaeltajat-ryhmässä.

TERHO AHONEN

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Upea tapahtuma-areena Harjun louhoksessa


Virolahdella Harjun Oppimiskeskuksen juuri valmistunut tapahtuma-areena Vahtivuoren estekivilouhokseen on parasta, mitä Salpalinjalla on tapahtunut sitten Salpalinjaa esittelevien sotahistoriallisten museoiden perustamisen!

Salpalinjan yksi jyhkeimmistä, ellei suorastaan suurin Vahtivuoren louhos on ollut tähänkin saakka huikea nähtävyys patikoijille siinä tilassa, mihin se sotavuosilta jäi. Kalliolaskeutuminen 14,5 metrin korkuisen louhoksen pystysuoraa ja tavattoman sileää rintaa pitkin on ollut käytännössä paikan ainut hyötykäyttö.

Nyt louhos on siistitty irtokivistä ja louheesta sekä aluskasvillisuudesta ja sen pohja on tasattu laajaksi näyttämöksi ja sen eteen noin metriä alemmaksi on viritetty penkkitasanne yleisölle. Samalla edellä mainittu kalliorinta sai korkeutta lisää puolitoista metriä ja on nyt noin 16 metrin korkuinen. Sen edessä esiintyvä ihminen tai vaikkapa kuoro antaa mittasuhteet Salpalinjan suuruudelle tätäkin kautta.

Vaikka passariestekivilouhos ei sinällään ole linnoituslaite eikä siten varmaankaan myös suojelukohde, ei senkään puolesta ole syytä huoleen. Louhoksen luonteeseen ei raivaus ole vaikuttanut millään tavalla, jos siisteyttä ja liikkumisturvallisuutta ei siksi lasketa.

Nyt louhintatapa poikkeuksellisen korkeassa estekivilouhoksessa tulee entistä paremmin esille, jos kohta se edelleen vaatii oppaan selostuksen. Näin myös Salpapolun kuluttajille, sen louhoksen reunan portaita ylös- tai alaspäin kuljettaessa tapahtuma-areena avaa aivan uuden elämysulottuvuuden. Siinä samalla voi pohtia estekivien louhinnan yksityiskohtia ja miettiä työmaan huikeutta yhtenä välttämättömänä osana linnoitusketjua.

Harjun Oppimiskeskuksen omilla maillaan toteuttama hanke tuo nyt Vahtivuoren nähtävyyden kaiken kansan ulottuville; pyörätuoliluiskakin on katsomoon rakennettu. Autojen pysäköintialueen reuna on vain noin sadan metrin päässä katsomosta.

Paitsi mitä mielikuvituksellisempien tapahtumien ulkoilma-areenana sähköistetty louhosalue voi toimia myös Salpalinja-esittelyjen keskuksena.

Louhoksen vieressä on Salpalinjan yksi suurimmista luolista konekivääriasemineen, Vahtivuoren useassa tasassa olevat kallioon louhitut taisteluhaudat suojakomeroineen sekä tulenjohtokorsu parin sadan metrin päässä antavat halukkaille opastettuna erinomaisen kuvan osasta Salpalinjan puolustusratkaisuja. Vahtivuori on siis myös erinomainen kohde lyhyille kierroksille ja tietoiskuille Salpalinjasta.

Vahtivuoren tapahtuma-areena vetää yhä uusia ihmisiä ja monet kenties vasta ensimmäistä kertaa Salpalinjaan. Olen varma, että yhtäkään tapahtumaa tai ”tekijäistä” Vahtivuoren näyttämöllä ei voida pitää tai vetää läpi mainitsematta paikan yhteyttä Salpalinjaan, Suomen itsenäisyyden ja hyvinvoinnin osaltaan pelastaneeseen veteraanisukupolven rakentamaan monumenttiin. Paikalla on siis myös merkittävä sanansaattajatehtävä maanpuolustushistoriastamme ja sotiemme veteraanien perinnöstä.

Onnittelen vilpittömästi Harjun Oppimiskeskusta tapahtuma-areenaideasta ja sen loistavasta toteutuksesta!

Kuluvana vuonna loppuunviety Salpalinjan rakenteiden ja laitteiden omistajuusjärjestely, palautus alkuperäisille maanomistajilleen antaa mahdollisuuden vastaavanlaiseen innovatiivisuuteen, luovuuteen myös muualla itärajalla! Pankaa toimeksi!

Jäljempänä olevat kuvat otin 24.8.2019, kun Salpavaellus-tapahtuman oppaat pääsivät tutustumaan areenaan RUK:n reserviupseerikurssin 254 viimeisen opastuspäivän päätteeksi. Klikkaa kuvaa isommaksi!

http://www.harjunopk.fi/fi/ajankohtaista/huikea-kallioareena-valmistui-harjuun-avajaisissa-tulta-ja-sirkusta

TERHO AHONEN

















torstai 30. toukokuuta 2019

Salpalinjan taistelut Kuusamon Lahtelassa syyskuussa 1944!


Vihdoin on saatavissa tutkittua ja varsin tarkkaa tietoa, mitä Kuusamossa tapahtui 55 päivän aikana syys-marraskuussa 1944!

Eläkkeellä oleva turvallisuusalan asiantuntija Tuomo Kallioniemi on viimeisen parin vuoden ajan selvitellyt myös Salpalinjaa tuottaessaan sisältöä Lapin sota 1944 – 1945 -sivustolleen: https://lapinsota-1944.weebly.com/

Sain eilen häneltä myös linkin edellä mainitun sivuston Kuusamo Salpalinja -osaan. Ja se sykähdytti tarkoilla tiedoillaan. Kallioniemi viestitti minulle työnsä taustasta muun muassa seuraavaa:

”Tämä Lahtelan kantalinnoitus on kiinnostanut minuakin, koska olen lähtöisin Kuusamosta ja tunnen kyseiset maisemat hyvin. Olen noin vuoden ajan tutkinut Venäjän Karjalan rintaman sotapäiväkirjoja ja karttoja, jotka koskevat venäjän miehitysaikaa Kuusamossa, Suomussalmella ja Sallassa. Erityisen mielenkiintoiseksi tarina meni kun sain käsiini Puna-armeijan sotapäiväkirjat ajalta, jolloin Puna-armeija ajoi takaa Saksan SS-Nord divisioonan joukkoja Kiestingistä Kuusamoon ja miehitti Kuusamon alueet.

Salpalinjaa koskevissa julkaisuissa on lähes poikkeuksetta mainittu, että Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Mihin faktoihin tämä väite perustuu?  Käännätettyäni satoja sivuja venäläisiä sotapäiväkirjojen sivuja, alkoi paljastumaan, että Lahtelan Salpalinjalla Saksan armeijan jälkijoukot kävivät viivytystaistelua 22.9. – 27.9.1944 Venäjän Karjalan rintaman 26. Armeijan 205. JV-divisioonan joukkoja vastaan, ja siten viivyttivät muutaman päivän ajan heidän etenemistään Kuusamon kirkonkylään. Sotapäiväkirjojen mukaan venäläiset yrittivät tuhota Lahtelan linnoituksen rakenteita jopa suorasuuntaustykeillä, mikä vaikuttaa melko uhkarohkealta operaatiolta. Voidaanko saksalaisten ja venäläisten joukkojen yhteenottoa Lahtelan puolustuslinjalla kutsua taisteluksi?”

Kallioniemi pohtii tietysti myös sitä, voiko venäläisiin sotapäiväkirjoihin luottaa. Sen hän jättää lukijan pääteltäväksi.

Ainakin minun silmään neuvostojoukkojen Kuusamon miehitysaikana tekemät päiväkirjamerkinnät Salpalinjan rakenteesta ovat virheineen päivineen hämmästyttävän ”sinne päin”. Yhtenä virhe-esimerkkinä Salpalinjan korsujen valussa käytetyn teräksen läpimitaksi mainitaan 30 millimetriä, kun en tiedä 18 mm paksumpaa käytetyn.

Tuhottujen korsujen betoniseinien vahvuudet, ihme kyllä, sotapäiväkirjojen kirjoittajat ovat värittäneet mieluummin alakanttiin. Mutta esimerkiksi tuhottujen teräsbetonikorsujen määrä 32 kappaletta on ihan oikein.

En käy tässä toistamaan, mitä alla olevasta linkistä on jokaisen luettavissa. Itse nostan 69-vuotiaan Kallioniemen tutkimustyön erittäin arvokkaaksi asiasta, josta Suomen virallinen historia on visusti vaiennut. Paikkakuntalaiset Kuusamossa ovat Neuvostoliiton miehityksen tietysti tienneet. Mutta me Salpalinja-harrastajat olemme saaneet aiheesta tietoa vasta, kun Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti Heikki Koskelo alkoi asiaa selvittää ja julkaisi kirjoituksia 2000-luvun alussa.

Tässä mielessä Tuomo Kallioniemen tutkimustyö tuo aivan uuden ulottuvuuden Kuusamon syksyyn 1944. Vielä kun löytyisi syy, miksi Neuvostoliitto perusteellisesti tuhosi juuri Kuusamon korsut 700 -900 kilon räjähdyspanoksilla ja vei kaikki (tai ainakin melkein kaikki) tähystyskuvut mennessään, niin se olisi huikea kruunu kyseiselle tutkimukselle! Heikko Koskelo on nimittäin arvellut, että korsujen räjäytys on ollut testausta koko Salpalinjan tuhoamiseen!

Erinomaista työtä Tuomo Kallioniemeltä! Kannattaa perehtyä: