Pätkä Miehikkälän historiaa

Vuonna 1971 ilmestyi Miehikkälän toistaiseksi ainoa, ehkä viimeinen, pitäjähistoriateos, Vanhaa Miehikkälää. Sen kirjoitti Yrjö Varpio, nykyisin kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Hänet tunnetaan myös Väinö Linna –asiantuntijana. Teoksessa on 146 sivua. Seuraavaan lainaan kokonaisuudessaan kirjan Salpalinjaa koskevan osuuden, joka sisältyy Rajapitäjäksi-otsikon alle käsiteltyyn sota-ajan kokonaisuuteen yhtenä kappaleena:

”Uudella rajalla käytiin pian myös linnoitustöihin. Puolustusvoimien johto oli jo maaliskuussa 1940 tehnyt päätöksen, jonka mukaan Klamilan-Luumäen linja oli varustettava mahdollisimman nopeasti linnoituslaitteilla. Kuuden tuuman tykkien suora-ammuntaa kestämään tarkoitettujen, kallioon louhittujen järeiden bunkkereiden lisäksi tähän salpa-asemaan rakennettiin yhtenäinen panssariestelinja. Kun ajoittain 30 000 miehen voimin suoritetut rakennustyöt kesäkuussa 1941 sodanuhkan vuoksi keskeytettiin, olivat salpa-aseman puolustuslaitteet, jotka Miehikkälässä kulkevat Kylmälän ja Hauhian kylien kautta, kokonaisuudessaan sellaista suuruusluokkaa, että vain ranskalaisten Maginot-linjan on sanottu vetävän sille vertoja.”

Varsin tiiviiseen pakettiin sullottu Salpalinja-osuus pitää tietysti sijoittaa julkaisuajankohtaan, 1970-luvun alkuun. Silloin elettiin tiukkaa kylmän sodan ja rautaesiripun aikaa. Tuolloin Salpalinjalla oli vielä puolustuksellista merkitystä. Tiedän sen itse, koska vuonna 1972 olin paikallisen torjuntakomppanian johdon kertausharjoituksessa, tosin sen sissijoukkueen johtajana. Tuon komppanian puolustusasemat olivat Salpalinjassa ja nimenomaan edellä olevassa lainauksessa mainitussa Kylmälän kylässä.

Nykynäkökulmasta katsottuna Varpion tiedot ovat toisaalta yllättävänkin paikkansa pitäviä. Minulla ei ole tietoa, mitä tuohon aikaan Salpalinjasta oli julkisessa kirjallisuudessa kerrottu. Tuskin pitkiä pätkiä missään. Ja ei ole realistista olettaa, että varmaankin oman työ ohessa tehtyyn pitäjähistoriaan joku lähtee sota-arkistoja penkomaan.

Muistutettakoon, että alan ”pääteos” Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-1944 julkaistiin vasta 1981. Pioneeriupseeriyhdistys oli pyytänyt häntä tekemään historian keväällä 1974. Sen esipuheessa Arimo kertoo näin:

”Syynä siihen että teos vasta nyt tulee lukijan käsiin on se, että linnoittamisesta on olemassa painettuja lähteitä erittäin vähän. Tutkimus perustuu melkein yksinomaan Sota-arkiston asiakirjoihin, joihin tutustuminen on vaatinut vuosien työn.”

Edellinen siis pääosaltaan selittää, miksi Miehikkälän historiaan ja sen maisemaan pysyvän arven jättänyt Salpalinja saa pitäjähistoriasta vain kappaleen verran tilaa; ei edes yhtä valokuvaa kirjasssa ole.

Ja mitäkö tällä haen? No, ainakin sitä, että niin Miehikkälä kuin mikä muu tahansa Salpalinjaa liippaava paikkakunta tai kylä ansaitsisi historiaansa myös Salpalinjan rakentamisen aikaisen elämän ja sen vaikutukset. Jos esimerkiksi, niin kuin Miehikkälässä, pitäjän tai kylän väkimäärä kaksin- tai jopa kolminkertaistuu noin vuoden ajaksi, niin onhan se mullistus, joka on syytä saada jälkipolville kirjatuksi.

Valitettavasti aika on tehnyt tehtävänsä. Ihmisten kokemat ajankuvat ovat valtaosaltaan noin kahden metrin syyvyydessä. Niitä ei juurikaan ole tallessa. Mutta arkistoissa tietoa on ilmeisen paljon ja edellytykset faktojen kirjaamiseen ovat olemassa. Joissakin paikoin itärajalla homma on hienosti hoidettu, suurimmaksi osaksi ei.

Ajattelen vain, että jos tämän jutun alussa lainaamani kappale jäisi viralliseksi pitäjähistoriatiedoksi Salpalinjan osuudesta kotikunnastani, niin aika vähän se olisi. Onneksi erillisteoksia ja tutkimuksia Miehikkälästäkin on. Ne vaan olisi sitten osattava yhdistää osaksi koko paikkakunnan historiakaarta.

Yksi lisäajatus joka mieleen tulee on, että vaikkapa joku opiskelija voisi opinnäytetyönään laatia tämänhetkisen Salpalinjan bibliografian, kirjallisuusluettelon, ihan vaikkapa lehtijutun tarkkuudella! Jos se syntyisi, niin tuskin nykytutkijat enää voisivat käyttää painetun tekstin määrästä Arimon sanaparia ”erittäin vähän”.

Pitää elää nykyaikaa, 200. blogikirjoitus

Salpavaelluksen uudet kotisivut on julkaistu vanhassa osoitteessa www.salpavaellus.net , olkaa hyvä!

On ollut mielenkiintoinen prosessi seurata ammattilaisen sivujentekoa ja olla ”toimeksiantajana” hommassa mukana. Pahinta on tietysti meikäläiselle vanhalle kalkkikselle se, että joutuu yhtenä ylläpitäjänä perehtymään sivuston salaisuuksiin, jotta niitä osaa päivittää. Ja päivittäminen, ajan tasalla pitäminen on sivuston vetovoiman kannalta ensi arvoisen tärkeää. Sen ymmärrän.

Jo entinen mieskin ennen vanhaan sanoi, että pitää elää nykyaikaa!

Omat Korsumatkojen sivut on rakennettu 2000-luvun alussa ja eihän niillä enää mitään virkaa ole, kun niitä ajastaan vanhentuneena ei pysty niiden tekijätkään päivittämään. Sivujen uudistaminen on kyllä välttämätöntä, jos aikoo ajan virrassa olla mukana. Katsotaan sitä sitten talven mittaan.

Salpalinjan sanoman viestittäminen, on myönnettävä, olisi tuskallista, lähes mahdotonta ilman näitä nykypäivän vimpaimia. Tuo vimpain-sanakin tuli muuten vastaan kotisivun päivitysohjeissa.

Olen täälläkin kertonut, miten tulin keväällä 2010 menneeksi Salpavaelluksen tiedottajan ominaisuudessa Cursorin sähköisen markkinoinnin kahden päivän kurssille. Yleensä kaikkeen tuollaiseen epäillen suhtautuneena tulin kerrankin yllätetyksi. Sehän näytti ja oli hyödyllistä.

Tartuin oitis nykyaikaan. Liityin Facebookiin ja perustin tämän blogin. Uskoo ken haluaa, tämä kirjoitus on Salpalinjan salojen 200. siis kahdessadas! Muutama on vierailijoiden tekemää, pääosa minun. Olen täällä kertonut varsin yksityiskohtaisessti Salpalinjan rakenteesta ja lähes kaikesta linnoitukseen liittyvästä. Hirvittävä määrä on vielä kertomatta; se antaa toivoa, että aiheita vielä löytyy.

Tämän blogisivuston laskuri väittää, että täällä on käynyt ainakin kerran kurkkaamassa 19 400 eri ihmistä. Heistä joka toinen tulee uudelleen, hyvin monet viikottain. Eli kyllähän näin kapea-alaiseksi erikoisaiheeksi ja erikoissivustoksi luvut ovat mieltä hiveleviä.

Haastetta on saada kävijöistä tuo toinen puolikin tulemaan uudelleen. Se vaan tuntuu hirveä kiire ja kärsimättömyys ihmisillä vievän mennessään. Jos nyt päällimmäisenä oleva uusin kirjoitus ei satu kiinnostamaan, niin ei malteta selata muitakaan. Kahteen sataan kirjoitukseen luulisi osuvan jotakin kiinnostavaa. Toisaalta paljous ei ole välttämättä hyve, jos kaikki hyvä sinne hukkuu. Myönnän myös sen, että tekevältä tulee kaikenlaista; joskus osuu kohdalleenkin

Mutta tämän kirjoituksen kärki oli siis Salpavaelluksen uudet kotisivut. Ne ovat pystyssä ja niitä pikkuhiljaa tässä jalostetaan ja aineistoa lisätään, kun sitä esimerkiksi ensi kesän reittien ja ohjelman osalta syntyy. Kertokaa ihmeessä kavereillenne Salpavaelluksen uudesta ajanmukaisesta ilmeestä ja jakakaa tätä iloa muillekin.

On monenlaista vapaaehtoista maanpuolustustyötä. Salpalinjan perinnön siirtäminen ja siihen perehtyminen on yksi mukava ja mukavahenkinen tapa tehdä sitä. Ja sen ovat monet, myös nuoret huomanneet. Siitä olen hyvin iloinen. Salpalinjassa on hymy herkässä. Suomen itsenäisyyspäivä on kuudes joulukuuta!

21.Salpavaellus hahmotelmaa

Senkin uhalla, että hovissa muuttuu, kirjoittelen muutaman rivin alustavia ajatuksia ensi kesän vaellusreiteistä. Salpavaellus tarjoaa viikko jälkeen juhannuksen kolme erilaista ja eripituista reittiä. Niiden yksityiskohtainen suunnittelu on käynnissä. Ja kun valmista tulee, ne tulevat aikanaan nähtäville aivan lähipäivinä julkaistavalle ja kokonaan uudistetulle salpavaellus.net –sivustolle.

Salpavaelluksella on jo pitkään ollut tarjolla kahden yön reitti, joka on lähtenyt liikkeelle vaellusviikonlopun perjantain illansuussa. Nyt kyseinen reitti on nimeltään YH:sta Salpalinjaan. Ensimmäisen illan aikana se esittelee Luumäellä nimensä mukaisesti loppusyksyn 1939 YH:n (ylimääräiset harjoitukset) aikana tehtyjä linnoituksia sekä Luumäen linjan rakenteita.

Luumäen linjaahan alettiin rakentamaan jo joulukuussa 1939 ja sitä tehtiin koko talvisodan ajan Luumäen ja Virolahden välillä. Huomionarvoista on, että Luumäen linja alkaa Kivijärvestä, mutta noin kilometrin taaempaa kuin kolmisen kuukautta myöhemmin rakentamispäätöksen saaneen Salpalinjan pääasema. Miksi näin, selviää varmaankin kyseisellä Salpavaelluksen reitillä unohtamatta itse Salpalinjan esittelyä.

YH:sta Salpalinjaan –reitin ensimmäinen yöpyminen on Lensulassa. Toinen yöpyminen on vielä auki. Tavoitteena on, että se olisikin jo jossakin Syvä-Valkjärven alueella. Tällöin joka vaelluksella patikoidut ”puuduttavat” osuudet Mustanlammen kahtapuolen voitaisiin ohittaa heittokuljetuksilla aina Miehikkälän Hauhialle saakka.

Mainittakoon, että heittokuljetuksia joudutaan tekemään kaikilla Salpavaelluksen reiteillä. Niitä tehdään linja-autoilla, mutta osittain ja lyhyitä pätkiä mahdollisesti myös puolustuvoimien Pasi-ajoneuvoilla. Se miten ja missä se onnistuu, on vielä reittipäälliköiden mietittävänä.

Miehikkälästä katsottuna etelään suuntautuvan reitin nimenä on Operaatio Para Bellum – totta kai. Nimen kolme ensimmäistä sanaa ja teema on suoraan Ville Kaarnakarin syyskuussa ilmestyneestä huikeasta sotaromaanista, jonka fiktio-osaan ”totta kai” –kaneetti viittaa. Ja toisaalta onhan hyvin luonnollista, että Salpavaellus ottaa kirjan taistelumaastojen esittelyn ohjelmaansa. Kirjan taistelu on ensimmäinen kaunokirjallinen taistelu koskaan Salpa-asemassa. Kirjailija tulee itsekin paikalle kertomaan teoksensa taustoista. Asekätkentä on yksi kirjan juonilinja ja sitäkin reitillä sivutaan.

Aiemmin ns. eteläreitillä vaeltaneille yllätys on nyt se, että vaeltajat kuljetetaankin vaelluksen kókoontumispaikalta Miehikkälän Salpalinja-museolta Virolahden Bunkkerialueelle ja sieltä patikoidaan Ravijoelle ja yöksi Suomenlahden rantaan. Sunnuntaiaamuna perehtyminen tapahtuu edelleen rantamaalla ja linja-autokuljetuksella reitin vaeltajat siirretään sitten vaelluksen päättävään maanpuolustusjuhlaan Miehikkälään.

Viime kesänä ensimmäistä kertaa saman perheen lapsille ja aikuisille tarkoitettu Laatuaikaa linjalle- reitti saa jatkoa nyt nimellä Kevyt korsukierros – lapset ja aikuiset. Nimensä mukaisesti se sopii niin lapsille huoltajineen, mutta myös kenelle tahansa aikuiselle patikointiosuudeltaan kevyimpänä reittivaihtoehtona.

Reitin ajatuksena on tietenkin edelleen myös se, että matkaan voivat lähteä lapset, lapsenlapset, kummilapset, ketkä tahansa nuoret, turvallisesti luottoaikuisensa kanssa. Oppaiden kertomia asioita voidaan kerrata aikuisen avulla vielä kauan kotona reissun jälkeen ja yhdessä koettu laatuaika vain jatkuu ja jatkuu. Reitti antaa nerokkaasti myös jo monet kerrat korsut kolunneille vaelluskonkareille ja muille Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille mahdollisuuden siirtää tietonsa ja kokemuksensa suoraan maastossa uudelle sukupolvelle, perinnöksi tulevaisuuteen.

Kevyt korsukierros alkaa siirtymisellä Virolahden Ravijoelle. Siellä tutustutaan osin samoihin linnoitusmaisemiin kuin OPB-reitillä, mutta sitten patikkamatka suuntautuu kohti sisämaata Pihlajaan ja kuljetuksella Virolahden Bunkkerialueelle ja sieltä edelleen pyörien päällä yöksi Salpalinja-museon naapuriin, tukeutumisalueena Säästöpirtti. Sunnuntain aamupäivän reitti kiertelee sitten museon lähimaastoissa Miehikkälässä.

Kaiken kaikkiaan 21. Salpavaelluksen reittivalikoima antaa hyvät eväät löytää jokaiselle halukkaalle mieleinen tapa tutustua Salpalinjaan. Ja ennen vaeltaneille reittien vaellussuuntien ja –osuuksien vaihtelu yhdessä majoitustukikohtien kanssa tekevät retkestä lähes uuden.

Ja kaikki reitithän päättyvät sunnuntaina iltapäivän alussa Salpalinja-museolla pidettävään maanpuolustusjuhlaan. Siihen oman värinsä tuovat jälleen suomalaiset rauhanturvaajat Faitterit-soittokunnan ja Rauhan rakentajat –muistomerkille seppeleenlaskuun polkupyöräilevän rauhanturvaajien ”Nicosia-osaston ” myötä.

Kuten sanottu tarkempaa tietoa reiteistä ja ohjelmasta tulee aikanaan vaelluksen sivustolle. Salpavaelluksen suojelijanahan on ensi kesänä Suomen Reserviupseeriliitto, joka on innostuneesti ottanut tehtävän vastaan ja haluaa laittaa kortensa kekoon erityisesti tiedottamisessa. Se on tuikitärkeä apu.

Salpalinja ja luonnon suojelu

Salpalinjan rakentaminen tuskin olisi tänä päivänä enää mahdollista luonnonsuojelullisista syistä. Valkoselkätikat, liito-oravat ja kaiken maailman jäniksenjäljet ja pilliheinät tekisivät linnoittamisen mahdottomaksi. Banderollit ja itsensä ilmakompressoreihin ja betonimyllyihin kettingeillä kahlehtineet luonnonpuolustajat olisivat jatkuvaa uutisvirtaa. Varsinainen maanpuolustus jäisi niiden jalkoihin.

Ennen kuin joku älähtää asenteelliseen blogialoitukseeni, pitää kiirehtiä esiintuomaan silloin 2,5 miljardia markkaa maksaneen Salpalinjan myönteiset vaikutukset luonnolle. Missä talvehtisivat nyt sadat lepakot ja missä kuoriutuisivat miljoonat sääsket, jos ei ympärivuotisesti varsin tasalämpöisiä ja kesällä kosteita teräsbetonikorsuja olisi? Kysymys jääköön retoriseksi, kun en osaa siihen vastata.

Linnoittaminen on nähtävä maanpuolustuksena, jolle ”luonnon raiskaamisen” oikeutuksen antaa ja antoi sotatilalaki. Sen tarkoitus on saattaa heti yhteiskunnan eli tässä tapauksessa valtion käyttöön kaikki tarpeellinen maanpuolustusta edistävä materia ja maa ilman ympäristövaikutusten arviointia, YVA:aa, ja ennen lunastustoimituksia. Voi vain kuvitella, milloin Salpalinjan YVA ja lunastustoimitukset olisivat valmistuneet, jos ne olisi pitänyt silloin tehdä. No ei ainakaan viime maailmansodan aikana, uskallan väittää!

Salpalinjan rakentaminen repi tietenkin alussa viittaamiani luontoarvoja, myös vesistöjä ainakin tulvitusjärjestelmien ja järvien, lampien ja jokien rannoille pystytettyjen estekivien myötä. Se oli menetys ilman muuta. Aivan samalla tavalla se repi ja raiskasi kulttuurimaisemaa, siis jo rakennettua ympäristöä, rakennuksia, pihapiirejä, teitä ja peltoja.

Itärajan linnoitusta tehtiin niin vähin äänin, salaa, kuin suinkin. No jokainen nyt arvaa, että tuollainen rakentaminen näkyi ja kuului rakentamispaikalla ja sinne johtavilla teillä. Ja varmasti sekaan mahtui myös työmaan alle maataan menettäneiden isäntien ja emäntien harmitusta eri muodoissaan. Mutta kun ei sen ajan lehdissä julkaistu Salpalinjasta rakentamisuutisia, niin ei myöskään mielenosoitusuutisia, jos niitä olisi ollut.

Mikä sitten sai välirauhan aikaiset suomalaiset pitämään suunsa kiinni ja sietämään luonto- ja kulttuuriarvojen ja vastaavien menetyksen. Kyllä siihen ei voi olla muuta selitystä kuin, että heillä oli silloin huoli vielä suurempien arvojen menettämisestä. Ilman linnoitustöitä, ilman maanpuolustusta suomalaisilla ei olisi juuri tänä päivänäkään mahdollisuutta ja oikeutta vaalia ja suojella arvokkaita luonnon biotyyppejä.

Salpalinja turvasi siis myös luonnon suojelun!

Ja niin ne ajat ja asiat muuttuvat. Nythän Salpalinja on itsessään osa kulttuurimaisemaa, johon se on kasvanut sitä mukaa kuin Suomi on vaurastunut ja ymmärtänyt sen merkityksen.

Vihollinen tiesi – entä sitten!

Neuvostoliitto loukkasi välirauhan aikana 85 kertaa Suomen ilmatilaa. Itärajan linnoitustyöt näkyivät varmasti taivaalle ja tallentuivat filmille. Kun linnoituksen etumaasto taisteluhautojen etupuolelta oli hakattu käytännöllisesti katsoen paljaaksi 200 – 300 metrin matkalta, eihän tuotakaan ”kaistalehaukkuuta” voinut olla huomaamatta!

Silti rakentamisen aikana kiinnitettiin paljon huomiota työmaan salaamiseen. Maan pintaa pyrittiin rikkomaan mahdollisimman vähän. Ja kun kyseinen työvaihe oli ohi, palautettiin luonnomukaisuus mahdollisimman ennalleen. Puita kaadettiin vain sen verran, minkä työtila välttämättä vaati. Liikennettä ja rakentamismelua räjäytyksineen oli ymmärrettävästi vaikea salata.

On täysin selvää, että Neuvostoliitto tiesi hyvin tarkkaan, mille tasalle Suomi linnoitti. Vaikka se ei jokaista laitetta tarkkaan tiennytkään, oli sille karkeasti tiedossa, mitä Suomen itärajalla tehtiin.

Salpalinjan laitteiden naamiointi oli heti tuoreeltaan vaikea tehtävä. Nyt asiaa on vaikea mieltää, kun luonto on rauhassa saanut 70 vuotta rakenteita patinoida ja peittää. Ei tarvitse kuin nähdä rakennusaikainen valokuva korsusta, niin ymmärtää tuon ajan tuskan. Kiviesteiden naamioiminen oli täysin mahdotonta.

Linnoitteiden salaaminen alkaa jo niiden sijoittamisesta. Nyt puhun suurimmista laitteista, teräsbetonikorsuista. Maastouttaminen on se sana jota ensin yksittäiseltä laitteelta haetaan. Se tarkoittaa minun ymmärtääkseni ainakin kahta asiaa: laitteen sijoittamista maastoon luontaisesti suojaiseen paikkaan ja samalla sen kätkemistä mahdollisimamn hyvin maisemaan.

Ennen kuin korsua maastoutetaan, pitää laajemmin miettiä maastonkäyttöä. Miten muut linnoitusrakenteet, viereiset tulikorsut, niiden tulenkäyttö, majoituskorsut, taisteluhaudat, kenttälinnoitetut pesäkkeet, ampuma-alat ja esimerkiksi etumaaston esteiden järjestely sopivat jouhevasti ja käyttökelpoisesti kuvaan. Linnoitussuunnittelijoilta vaadittiin melkoista näkemystä ja taitoa.

Naamiointi oli sitten se viimeinen temppu, jolla paikattiin maastonkäytön ja maastouttamisen arvet.

Siis miksi nähdä tuo vaiva, jos naapuri kerran tiesi, missä puolustajan rakenteet ovat. Siksi, että taistelutilanteessa kaikella edellä kerrotulla on hirvittävän tärkeä merkitys.

Siinä vaiheessa kun vihollinen saa näkökosketuksen puolustajaan, taistelutanner ja sen päällä leijuva ilma on molemmin puolisen tykistötulen jäljiltä sakeana pölyä ja savua ja maa on täynnä tykistön kraanattien kraatereita, monttuja. Siinä samassa hetkessä puolustajan tuli, olkoon aluksi kenties epätarkkaakin, vaikeuttaa päälle tulevan toimintaa. Vihollisen olisi avattava tarkka tuli nopeasti eliminoidakseen linnoitetussa asemassa valmistautuneen puolustajan toimet.

Taistelusaasteen keskellä hyvin maastoutetut ja naamioidut puolustuslaitteet sulautuvat maisemaan, yksittäisiä maaleja ei hyökkääjä löydä. Se joutuu tuhlaamaan ammuksiaan summittaisesti räiskimällä ja on siinä samalla alttiina puolustajan tarkalle tulelle.

Mitä kauemmin hyvin tehdyn maastouttamisen ja naamioinnin ansiosta vihollisella menee löytää maaleja, sen kauemmin puolustajalla on aikaa tuhota vihollinen!

Voi olla, että naamioinnilla voitettu aika on vain sekunteja, tuskin kymmeniä sekunteja enempää. Tuo aika joka naamioinnilla on voitettu, pitää häikäilemättä käyttää hyödyksi. Maastouttaminen ja naamiointi tarvitsevat siis lähes aina aisaparikseen aloitekykyisen ja nopean tulenavauksen, se on kyvykkäät, päättäväiset taistelijat.

Edellisessä blogikirjoituksessa hehkutin Salpalinjan rakentamisen merkitystä suomalaisten maanpuolustustahdon voimannäyttönä. Se voi palvella sitä vielä tänäänkin, jos Salpa-asemasta osataan ottaa irti tuo veteraanisukupolvien arvokas perintö.

Salpalinja täytti tehtävänsä ilman, että siinä tarvittiin taistella. Mutta niin kuin edellä toin esiin, Salpa-asema olisi ollut valmis tietysti tarvittaessa myös taisteluun. Siksi taitavasti se puutteistaan huolimatta oli silloin rakennettu ja maastoon sijoitettu. -  Suomen itsenäisyyspäivää vietetään joulukuun kuudentena.

Salpalinja on yhteiskunnan etu

Suomessa leikataan puolustusvalmiutta kovalla kädellä. Varuskuntia lakkautuu, hankintoja supistetaan, reserviä pienennetään jne. 1930-luvulla maa oli nuori ja puolustusvalmiutta oltiin vasta rakentamassa. Silloin maailmanpalon ollessa jo näköpiirissä varusteluun pyydetyt lisävarat torjuttiin perustelulla, etteihän nykyaikana tule enää maailmansotia! Mutta tuli kuitenkin.

Kun Marja-Liisa Hämäläinen (myöh Kirvesniemi) voitti kultamitaleita hiihdossa Sarajevon olympialaisissa vuonna 1984, kuka meistä olisi uskonut, että kaupunki on sotatantereena joitakin vuosia myöhemmin. Siis kannattaako tuudittautua ruususen uneen ja toiveajatteluun maailman hyvyydestä ja siitä, että Suomea eivät enää koskaan sodat koske?

Suomi selvisi viime sodista, erityisesti talvisodasta puutteellisesta varustuksesta huolimatta. On suorastaan ihme, että reilut 20 vuotta aikaisemmin maa kävi vapaussotaa kahteen leiriin jakautuneena ja silti se yhtenäisenä torjui itävihollisen haaveet Suomen kommunistisesta Neuvostotasavallasta. Puuttuva materiaali korvattiin ennenkokemattomalla maanpuolustustahdolla, jota siivitti tottakai jokaisen taistelijan oma eloonjäämisvietti ja halu turvata heidän perheilleen vapaa isänmaa.

Entä nyt? Suomessa sanotaan olevan korkea maanpuolustustahto. Mutta onko se tarpeeksi korkea paikkaamaan mahdolliset lähivuosina konkreettisesti eteen tulevat materiaali- ja kenties henkilöstöpuutteet?

Miten sitten kohottaa suomalaisten maanpuolustustahtoa vieläkin korkeammalle?

Minä otan tähän tilanteeseen aseeksi Salpalinjan!

Salpalinja jos mikään on konkreettinen ja kestävä esimerkki viime sotien aikaisesta maanpuolustutahdosta. Se heijastaa sitä yhä. Siitä minulla on selvää näyttöä, joka perustuu vankkaan kokemukseeni Salpalinja-oppaana. Salpalinjan maanpuolustustahto tarttuu tiukasti nykyihmiseenkin ja se on erinomainen asia. Opastusten jälkeen keskustelu kääntyy usein siihen, että onko meillä nyky-Suomessa vastaavaa Salpalinjaa, onko meillä vastaavaa maanpuolustustahtoa? Ja vastaus useimmiten on, että pitäisi olla!

On siis yhteiskunnan etu, että meillä Suomessa on olemassa Salpalinja ja että siihen on mahdollisuus tutustua jo varsin monessa paikkaa itärajalla.

Nyt yleisesti puhutaan ja kysytään, että millä varoilla Salpalinjaa pitäisi hoitaa ja pitää esillä? Vastaus on minun mielestäni täysin selvä: yhteiskunnan varoilla! Miksi? Siksi, että maanpuolustus on koko Suomen asia.

Salpalinjan kunnossapidon pieni hinta kansalaisten maanpuolustustahtoa kohottavana ja lujittavana kustannuksena on mitätön summa verrattuna mihin tahansa valtion kulunkiin.

Toistan: Kyllä yhteiskunnan osuuden Salpalinjan esilläpidossa täytyy olla merkittävä. Se on pieni kulu osana Suomen maanpuolustusta. Salpa-aseman valtava työ tartuttaa näkijäänsä mittaamattoman kunnioituksen sen tekijöitä kohtaan. Ja sitä kautta se viestittää nykypolville, että ehkä meilläkin on velvollisuus jatkaa tuolla samalla tiellä. Jos maan kansalaisilla on vahva ja järkkymätön maanpuolustustahto, se paikkaa tosi paikan tullen monta puolustuksellista puutetta periaatteella ”luja tahto vie läpi harmaan kiven”!

Jos ja kun Salpalinjan järkevien kohteiden (ei siis koko linjan eikä kaikkien poteroiden) yllä- ja esilläpidon varsin pienillä kustannuksilla parannetaan maan henkistä maanpuolustuskykyä, on se investointi tehtävä.  Kansan korkea maanpuolustustahto on yhdessä uskottavan varustelun ohella tärkeä elementti sotien ehkäisemisessä.

Kysyn vaan, onko tällä maalla varaa vaurastua ilman varteenotettavaa maanpuolustustahtoa?

Fiktio voi vahvistaa faktaa

Helsingin Sanomat pyysi mielipiteitä kirjallisuusliitteeseensä kysymyksellä Vääristävätkö romaanit historiaa? ja minä poika vastasin ja vastaus julkaistiin:

Vaaranpaikkoja yhä edelleen Salpalinjassa

Salpalinja on rakennettu suomalaisten sotilaiden puolustusasemaksi, jossa taistelu olisi rakenteiden käyttäjille mahdollisimman turvallista ylivoimaistakin hyökkääjää vastaan. Täysin turvallista sotaa ei olekaan. Linnoituslaitteiden ja –rakenteiden turvallinen käyttö edellytti luonnollisesti niihin perehtymistä tai perehdyttämistä. Se Salpalinjassa delegoitiin sitä varten perustettujen linnoituspataljoonien ja erillisten linnoituskomppanioiden tehtäväksi. Tämä oli oppia Mannerheim-linjasta, johon joukot tulivat suurimmaksi osaksi ”kylmiltään”.

Salpalinjan laitteiden perehdyttäminen kenttäarmeijalle edellä mainittujen linnoitusjoukkojen osalta olisi onnistunut jatkosodan alussa ja ehkä vielä joitakin kuukausia sen aikana. Mutta jos Salpalinjassa olisi jouduttu taistelemaan esimerkiksi loppukesästä 1944, niin linnoitusjoukkoja tuskin olisi ollut helposti tehtävään irrotettavissa. Nehän olivat sitoutuneet taisteluun ja sulautuneet erilaisina alistuksina kenttäarmeijaan.

Totta kai ”hengissä” olevat linnoitusjoukot olisivat asemaan vetäydyttäessä varmasti jakaneet kaiken mahdollisen tiedon, joka niillä oli; kuinkahan moni ao. joukkojen ”perustajajäsen” oli ylipäätään rivissä kesällä –44! Jokaiseen korsuun tuota tietoa ei olisi ainakaan ensihätään ehtinyt. Sitten vaan olisi pitänyt selvittää linnoituksen käytön yksityiskohdat yritys ja erehdys –periaatteella. No ne käyttöhaaverit olisivat olleet pientä varsinaiseen sodan hävitykseen ja tappioihin verrattuna.

Tuosta saan aasinsillan varottaa muutamalla sanalla Salpalinjan rauhan ajan vaaranpaikoista.

Salpalinjan korsut ja luolat ovat valtaosaltaan olleet oman onnensa nojassa vuosikymmeniä. Vesi ja viemärikaivojen puukannet ovat lahonneet tai nousseet tulvan aikana pois paikoiltaan. Mutta muitakin vaaran paikkoja rakenteissa on. Kaikki vahingot, jotka linjassa nyt syntyvät, ovat vältettävissä yksinkertaisesti olemalla pois Salpalinjasta! No, se on liikaa vaadittu.

Kun esimerkiksi tämän blogin yksi tarkoitus on houkutella ihmisiä kiinnostumaan Salpalinjasta, niin on syytä jälleen kerran varottaa muistakin vaaran paikoista kuin kannettomista kaivoista.

Jo yksistään linnoituslaitteissa liikkuminen voi tuoda yllätyksiä. Syvien kuilujen, louhosten ja kaivantojen reunoilla märkä jäkälä ja liukas jää voivat petollisesti pettää ja suistaa linnoitetutkijan päistikkaan kivikkoon tai montun pohjalle. Muljahtelevat sepelin kappaleet voivat nyrjäyttää nilkan juuri silloin, kun katse löysi jotain muuta mielenkiintoista.

Salpalinjan korsuihin ei pidä mennä ilman hyvää taskulamppua; kaikki korsut ja luolat ovat päivälläkin pimeitä. Oviaukkojen kynnykset ovat korkeita ja ovet matalia. Niissä syntyvät ensimmäiset kuhmut. Eli jalkaa kannattaa nostaa ja päätä kumartaa. Pakkaskelien aikaan korsujen sekä taistelu- ja yhteyshautojen pohjille jäätynyt vesi voi olla petollisen liukasta.

Sisällä seinien vierustoilla, jo sisäänmenokäytävissä on ikäviä rautatappeja, joihin päänsä voi teloa. Siksi lampulla on valaistava ei vain jalkoihin, vaan myös silmän korkeudelle. Luolissa, joihin valo imeytyy tehokkaasti, voi olla seinillä louhinnan jäljeltä teräviä kallion kielekkeitä, joissa päänahka helposti halkeaa.

Korsujen asetiloissa, lähinnä konekivääriasemassa on niin seinissä kuin katossakin ikäviä kiinnityskoukkuja ja lankoja ääntä eristäville matoille. Niihin tarttuvat vaatteet helposti kiinni ja ihokin. Pitkille ihmisille jakaus päälakeen ei ole mahdoton. Myös joidenkin korsujen ilmastointiputket ja niiden jakosuulakkeet ovat törmäyskorkeudella.

Louhittujen luolien katosta ja seiniltäkin talven aikana vesi ja pakkanen ovat irrottaneet isoja, jopa satojen kilojen painoisia kallionkappaleita. Kuka tietää, mikä on se viimeinen tärähdys tai kolaus, joka saa irtoamassa olevan kappaleen putoamaan. Siksi esimerkiksi Luumäen Suoanttilassa Lusikkovuoren luolan katon ovat paikalliset toimijat keväällä käyneet koputtelemassa pitkin seipäin. Sama pitäisi tehdä kaikissa kalliopintaisissa korsuissa tai luolissa. Siksi tässäkin on syytä varoittaa luolissa liikkumisesta ja ainakin tutkittava hyvällä valolla kattorakennetta turvallisen liikkumisväylän löytämiseksi.

Salpalinjan rakenteiden tutkiminen ja niissä liikkuminen on kiintoisa harrastus. Työ tekijäänsä opettaa, mutta aina kannattaa pitää terve järki mielessä, kun tuntemattomiin paikkoihin ja eritoten huonossa valaistuksessa tutustuu.

Edellä tuli muistutettua joistakin vaaranpaikoista, niitä on varmasti paljon muitakin. Kommenttiosioon voi jokainen yllätyksiään ja kokemuksiaan tästä aiheesta kertoa. Voin niistä sitten koota vaikkapa oman blogin muille opiksi ja ojennukseksi.

Aina ajankohtainen analyysi miehikkälän miehestä

Sattui vanhoja kirjoituksiani silmäillessäni käsiin seuraava historiallinen pakina ”miehikkälän miehestä”. Toivottavasti tämä liian pitkä juttu auttaa ymmärtämään minua, tämän blogin kirjoittajaa, ja kenties laajemminkin Miehikkälän meininkiä. Juttu on kirjoitettu vuonna 2007 ja sitä ei ole julkaistu ennen tätä missään. Salpalinjaan jutulla ei ole suoraa yhteyttä. Toivottavasti viihdearvoa on.

***

Olipa kerran mies, joka asui Haminasta itään, juuri murrerajan karjalaisella puolella. Miehen hevosmatka Viipuriin markkinoille oli venähtänyt pitkäksi. Kun hän vihdoin tuli kotiin ja avasi tuvan oven, vastassa oli kaulimen kanssa päällekäyvä, hyvin kiukkuinen vaimo.

Mies alkoi hädissään selitellä tekemisiään: Mie, mie … hikk! … älä, älä! Ja niin oli paikkakunta saanut nimen ja isäntä komean kuhmun kalloonsa!

Patti päässä suli vähitellen. Isku oli tehnyt tehtävänsä ja teki miehestä nöyrän erityisesti vaimon, mutta samalla myös muun esivallan edessä. Tuohon aikaan esivaltaa olivat lähinnä vain vallesmanni ja rovasti; Virolahden takametsistä kruunu sai harvoin täydennystä sotaväkeensä. Miehikkälän mies sai elää omissa pienissä, hyvin pienissä ympyröissään.

Osalla Miehikkälän miehistä oli kohtalona asuttaa myös sitä seutua Virolahden pohjoiskulmilla, jonka Venäjän keisarinna Katariina Suuri lahjoitti ikuisiksi ajoiksi tiloineen ja sieluineen päivineen ”sänkypalvelijalleen” majuri Matvei Olsujeville. Lahjoitusmaatalonpojat, lampuodit, olivat kuuliaisia alamaisia tiheästi vaihtuneille isännilleen. Verot lahjoitusmaaherralle, siis päivätyöt ja maataloustuotteet,  pitivät liikkeessä ja myös huolen siitä, että omaan rikastumiseen ei jäänyt aikaa eikä mahdollisuutta.

Toisaalta myös ainainen valtakunnan rajaseudulla asuminen vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän vallan alla turrutti ihmiset muutoksiin. Moinen teki passiiviseksi ja välinpitämättömäksi. Edes suuret elämää vaikeuttaneet asiat eivät synnyttäneet tai antaneet mahdollisuutta vastarintaan. Hyvä tai paha sai tulla, siihen tyydyttiin.

Oli syntynyt nöyrä, alistuvainen, vähään tyytyväinen, myös hyväntahtoinen ja auttavainen, aina sen suuren joukon mukana kulkeva alamaislaji: miehikkälän mies, nimenomaan pienellä m-kirjaimella kirjoitettuna.

Miehikkälän mies on yksikkömuodostaan huolimatta monikko. Se on suuri joukko samanmielisiä ihmisiä, käytännössä yli puolet pitäjän asukkaista. Se on myös elämäntapa. Miehikkälän mies elää päivän kerrallaan hyvin tavallista, vähällä toimeentulevaa työteliästä elämää.

Kunnianhimo ja menestyminen, varsinkaan vaurastuminen eivät ole miehikkälän miehen päällimmäisiä tavoitteita.

Olennaista miehikkälän mies –ihmistyypille on se, että se tuottaa joukostaan korkeintaan etumieheksi luokiteltavia johtajia. Miehikkälän miehet valitsevat keskuudestaan pikemminkin vertaisjohtajia, jotka eivät luontaisina johtajina edes erotu joukosta. Valintakin on harvoin aito. Miehikkälän mies ei asetu ehdolle. Hänet yksinkertaisesti suostutetaan kulloiseenkin tehtävään. Ja hän suostuu, kun luulee että kukaan muu ei suostu.

Miehikkälän mies ei tuhlaa johtajiaan, vaan käyttää heitä kauan ja säästeliäästi. Lajin valtaenemmistö alistuu aina  suosiolla johtajansa vietäväksi. Enemmistö siis käytännössä antaa vallan pienelle vähemmistölle. Ja kun valta on kerran annettu, miehikkälän mies ei sitä ota tai ei pysty ottamaan takaisin.

On selvää, että miehikkälän miehellä on asioista myös oma mielipide: se on aina se sama, mikä johtajallakin on. Jos yleensä on. Sillä ei ole väliä, mitä mieltä ollaan, kunhan ollaan samaa mieltä. Kyseenalaistaminen ei ole hyve lainkaan.

Miehikkälän mies on uskollinen johtajalleen, mutta vain kun johtaja tekee aina niin kuin ennen on tehty. Yleensä ennen ei ole tehty yhtään mitään. Siihen on totuttu. Siihen ei ole totuttu, että miehikkälän miestä todella johdetaan. Miehikkälässä eivät oma-aloitteiset ja uusia ajatuksia tuottavat ihmiset menesty. He ovat uhka miehikkälän miehelle; toimeliaisuus paljastaa saamattomuuden. Muiden yläpuolelle noussut pää tallataan hyvin pian pohjamutaan.

Vain kerran on miehikkälän mies osoittanut miehuutensa ja tehnyt ratkaisunsa oman päänsä mukaan. Ja tämäkin tapahtui jo silloin, kun puheena olevaa alamaislajia ei vielä varsinaisesti ollut. Nimittäin eroaminen Virolahdesta. Se alkoi liian pienestä kirkosta.

Virolahden kirkkoon ei 1800-luvun puolivälissä mahtunut istumaan kuin vain 1150 henkeä! Laajan seurakunnan väkiluku oli liki 9000 henkeä. Tämä ristiriita oli liikaa miehikkäläläisille. He halusivat lähelleen oman kirkon.

Kun kirkko oli saatu, oli luonteva seuraus, että myös kunnalliselämä itsenäistyi. Näin syntyi Miehikkälän kunta, lähes tarkalleen 120 vuotta sitten (1887). Virolahti sai jäädä oman onnensa nojaan.

Paikallishallinnon pani seurakunnassa käyntiin silloinen Miehikkälän lahjoitusmaan omistaja Apollon Alftan ja kunnalliselämässä kirkkoherra Johan Efraim Snellman. Jo nimet paljastavat, että miehet olivat muualta tulleita. Heidän jälkeensä johto jäi jo sitten omille miehille.

Esimerkkiä ja mallia paikallishallinnon rakentamiseen miehikkälän miehet saivat muualta Suomesta. Samalla tavalla on eletty aina näihin päiviin saakka. Lakisääteiset asiat ovat hoituneet ja tulleet hoidetuksi paljolti omalla painollaan. Se on pitkälle riittänytkin; miehikkälän mies on vähään tyytyväinen.

Myös paikallinen, omaehtoisen kehittämisen toimintalinja on ollut selvä: kun ei tee mitään, ei tee virhettä! Joku pahansuopa saattaisi sanoa, että siinähän se virhe onkin. Mutta sitä pahansuopa ei Miehikkälässä sano, sillä hän tietää, että niin ei saa sanoa. Miehikkälän miestä ei saa arvostella.

Asioiden hoitamistapa Miehikkälässä on yksinkertaista. Tehdään vain sellaista, mikä itse ymmärretään. Ja taas joku voisi sanoa, että se ei ole paljon. Esimerkiksi kunnan vaakunan aiheeksi valittiin 1950-luvulla M-kirjainta muistuttava murtoviiva. Silloiset päättäjät valitsivat heraldisella kielellä ilmaistuna kaksoispolviorren juuri siksi, ”koska se niin selvästi näytti ämmältä” ja johti ajatuksen Miehikkälä-sanan etukirjaimeen.

Onko sitten miehikkälän mies –lajityyppi  tuonut paikkakunnalleen mitään hyvää? Kyllä. Tämän ihmisryhmän avuliaisuus ja pyyteettömyys ovat olleet valtava voima talkootyössä. Sitä Miehikkälässä on tehty kaikilla elämän aloilla paljon, todella paljon aina naapuriavusta kansakouluihin ja urheilukentistä kyläjuhliin, sanalla sanoen kaikessa.  Talkoot ovat olleet Miehikkälälle siunaus ja pelastus. Talkootyössä miehikkälän mies on omimmillaan: tekee vain mitä käsketään ja vastuu loppuu siihen.

Edellä kerrottu selittääkin miehikkäläläisten suuren talkooalttiuden. Ei se ole erityistä innostusta. Se on yksinkertaisesti vanha elämäntapa, osa avuliasta luonteenlaatua. Miehikkälässä on tehty aina paljon työtä ilman palkkaa. Miehikkäläläiselle on edelleen paljon helpompi sanoa tehdystä työstä vaatimattomasti ”mitäpä tuosta”, kuin määrätä siitä käypä hinta.

Toinen tämän kertomuksen johtopäätös syntyy miehikkäläläisten kyvystä vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Kun aina on oltu samaa mieltä asioista, joista ei omilla vertaisjohtajillakaan ole mielipidettä, niin kuinka olisi voinut kyseenalaistamisen kautta syntyä tervettä kehitystä ja elinvoimaa! Pelkästä talkootyöstä ei kuitenkaan kerry yhteiskunnalle palveluja rahoittavaa verotuloa. On oltu liian nöyriä alamaisia.

Edelliseen kappaleeseen viitaten tämän jutun lopussa oleva viiva on luettelo merkittävistä miehikkäläläisistä yhteiskunnallisista vaikuttajista!

Juuri nyt (jälleen kerran) on Miehikkälässä mielenkiintoinen kehitysvaihe. Kenties pitäjän historian tärkeimmät ja viisaimmat ratkaisut odottavat tekijöitään. Kunta täyttää 120 vuotta, mutta jatkuuko kunnan itsenäisyys? Jos jatkuu, säilyvätkö saavutetut palvelut? Mitä halutaan?

Seurakunta on jo sulautunut Virolahden emäseurakuntaan kappeliseurakunnaksi. Kunta puolestaan hakee avoimesti apua naapureista kauniiden yhteistyömallien avulla täysin tietoisena, että kova ratkaisu kuntaliitoksena on edessä hyvin pian, muutamassa vuodessa.

Nyt on miehikkälän miehellä tiukka päätöksen paikka. Vaativien ratkaisujen tekoon eivät enää pienet kirjaimet riitä. Tämän ajan historia tulevaisuudessa kertoo, oliko Miehikkälässä MIEHIÄ vuonna 2007 (2013).

Jos oli vain miehikkälän miehiä, sitä historiaa ei kukaan kirjoita. Eli se oli sitten sen pituinen se Miehikkälä.
_

Terho Ahonen
miehikkälän mies                                                                                          

Miehikkälän mittainen menestys

Tämä kirjoitus on julkaistu Kymen Sanomien yrittäjäkolumni-palstalla toukokuussa 2009. Enpä osaisi nytkään sanomaani toisin kertoa. Siksi julkaisen sen uudelleen täällä. Käyhän se ajan vietteestä minuutin kahden verran.

***  

Viime sotien aikana rakennetulla Suomen itärajan puolustuslinnoituksella, Salpa-asemalla tai kansankielellä Salpalinjalla, on enää historia-arvo.

Maan suurimpaan rakennushankkeeseen käytettiin rahaa yksistään vuonna 1941 noin viisi prosenttia valtion tulo- ja menoarviosta. Se on sama osuus kuin koko puolustusbudjetilla nykyisin!

Sotiemme veteraanien huikean sankarityön ohella Salpalinjalla oli osavaikutuksensa Stalinin päätökseen luopua aikeistaan liittää Suomi väkipakolla kommunistiseen Neuvostoliittoon. Tätä taustaa vasten Salpalinjan merkitys on mittaamaton, mutta samaan aikaan nykysukupolville valitettavan tuntematon.

Tuo tuntemattomuus on antanut aiheen hyödyntää Salpa-asemaa myös Suomen suurimpana matkailuinvestointina. Se on ollut sikäli helppoa, että homma tuli hoidettua ja rahoitettua jo sotavuosina.

Salpalinjan esitteleminen ja näyttäminen osana kansakuntamme selviytymistarinaa ei ole helppoa. Salpa-asema ei ole rakennettu turistinähtävyydeksi. Salaisen sotilaskohteen tuli sulautua maastoon mahdollisimman näkymättömäksi. Tosiasiassa ilman opasta Salpalinja ei matkailijan silmin näytä miltään. ”Miljoonan markan” teräsbetonikorsua ei välttämättä huomaa, vaikka seisoisi sen katolla.

Jos se betoni, joka linnoitukseen valettiin ”pitkin metsiä” olisi sullottu yhteen pilariin, särmä kymmenen metriä, olisi tuo paasi ilman terästä yli kaksi kilometriä korkea! Se kyllä vetäisi puoleensa.

Pieni Miehikkälä tarttui ensimmäisten itärajan kuntien joukossa velvollisuuteen siirtää viime sotien historiaperintöä ja merkitystä tuleville sukupolville. Siinä työssä Miehikkälä on noussutkin suurkunnaksi. Salpalinja-museo ja linnoitukseen rakennetut palvelut ovat maan parasta ja kehittyvät kaiken aikaa. Tuossa imussa myös Pioneerimuseo siirtyi Miehikkälään.

Miehikkälän Salpalinja-kävijöiden määrä ei ole kuitenkaan reilun 20 vuoden aikana noussut samassa tahdissa kuin palvelujen taso.

Kuuden euron kunnallisella museolipulla kulut eivät tule hallintaan, vaikka yleisömäärä kymmenkertaistuisi. Kysymys ei siis ole vain väkimäärän vaan ennen kaikkea heidän jättämänsä euromäärän kymmenkertaistamisesta.

Matkailupalvelujen tuotteistaminen eli sielun ja kehon tarpeiden paketoiminen mielihyvää tuottavaksi kokemukseksi on ratkaisun avain. Se tiedetään. Tuo tuote ei ole metri- tai kilotavaraa. Sitä voi verrata vain toiseen samanlaiseen tuotteeseen ja sitä ei toistaiseksi ole.

Olen toistakymmentä vuotta muun työn ohessa järjestänyt opastettuja vaelluksia ja museo-kierroksia Salpa-asemassa. Alan yrittäjänä olen kulmakunnan ainoa. Ja siinä se erikoinen ongelma onkin. Minulla ei ole kilpailijaa!

Yhden miehen markkina ei näy. Jos yrittäjiä ja tarjontaa olisi enemmän, palvelut alkaisivat haluttaa; tarjonta ruokkisi kysyntää. Kilpailu pitäisi sitten huolen, kuka todella saa asiakkaansa innostumaan. Markkinatalous ei tätä rakoa ole haistanut.

Nyt talouskriisin keskellä lähimatkailu kotimaassa on ympäristöteko. Matka Salpalinjalle on kunniakäynti sotavuodet eläneille sukupolville ja ennen kaikkea Suomen pelastaneille sotiemme veteraaneille.

Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin kun sitä ei ole tarvittu. Niin teki Salpalinja. Siinä on todellista selviytymisen sanomaa. Ja kun suomalaiset sen oivaltavat, yrittäjyys Miehikkälässäkin saa uudet mitat. Lumipallo kasvaa pyörittämällä.

Terho Ahonen

Miehikkälä

Salpalinjan tasearvo yksi euro

Jokunen vuosi on jo vellonut käsitys, että valtionvarainministeriö olisi siirtänyt Salpalinjan rakenteet Senaatti-kiinteistöjen omistukseen. Näin ei kuitenkaan ole. Salpalinja on edelleen valtionvarainministeriön hallussa ja tarkkaa tietoa, milloin se siirtyy Senaatille ei ole.

Senaatti-kiinteistöt on valtionvarainministeriön toimeksiannosta vastannut Salpalinjan hoidosta jo useita vuosia. Esimerkiksi Lappeenrannan suunnalla Senaatti-kiinteistöt ovat tehneet paljonkin töitä linnoituslaitteiden yleisöturvallisuuden eteen. Lähellä asutusta olevia vaaranpaikkoja on suojattu erinäköisin estein, laudoin ja lankuin.

Salpalinja siirtyi puolustusministeriöltä valtionvarainministeriölle vuonna 2003. Sen olen kuullut ja varmaan täällä blogissa joskus kertonutkin, että ainakin jossain vaiheessa euroaikaa Salpalinja oli valtionvarainministeriön taseessa yhden euron arvoisena!

Tästä on olemassa juttu, jo eläkkeellä olevan museoviraston tutkijan Ulla-Riitta Kaupin kertomana. Olen itse sen kuullut hänen kertovan.

Kauppi oli menossa johonkin Salpalinjan omistajuutta käsittelevään neuvotteluun. Hän kertoi hakeneensa pääjohtajaltaan neuvotteluvaltuuksia osin leikillään kysymällä, saako hän ostaa Salpalinjan museovirastolle, jos saa hinnasta puolet tingittyä? Et missään tapauksessa, oli tiukka vastaus. Siis 50 senttiäkin oli museovirastolle liikaa!

No, sen ymmärtää mikä määrä tavaraa, tehtävää ja huolta kaupasta seuraisi. Yksistään ne noin 400 000 panssariestekiveä, jotka kaupassa olisivat tulleet, olisi ollut jo melkoinen materiaalimassa, puhumattakaan teräsbetonikorsuista, luolista ja kaivannoista. Muistutettakoon, että linnoituslaitteiden alla olevat maapohjathan on palautettu jo vuonna 1968 alkuperäisille maanomistajille, mutta kaikki laitteet valtion omaisuutena jäivät ao. tiloja rasittamaan.

Siitä olen edellä mainitun Kaupin kuullut myös kertovan, että museovirastossa olisi jo aikaa sitten valikoitu Salpalinjasta tyypillisiä kohteita, jotka suojeltaisiin, siis ei missään tapauksessa koko linjaa. Toisaalta 2012 valmistunut Salpalinjan inventointi tehtiin juuri valtion ja kuntien maankäyttöä varten, että olisi tietopohjaa tehdä linnoituksen eri laitteista ja kohteista järkeviä käyttöpäätöksiä ja ettei tieten tahtoen tärveltäisi kansakunnan itsenäisyyteen vaikuttanutta rakennusperintöä. Niinkin on päässyt valitettavasti paikoin käymään.

Osa kohteista ilman muuta suojeltaisiin, osa osoitettaisiin matkailukäyttöön kenties ihan kaupalliseen sellaiseen ja osa varmaankin kansalaisten vapaaseen virkistyskäyttöön jokamiehen oikeuksien pohjalta.

Tällä hetkellä vallalla lienee käsitys, että tuon inventoinnin pohjalta omistajuutta jaettaisiin ei vain yhdelle toimijalle, vaan osansa saisivat niin Senaatti, museovirasto kuin kunnatkin. Se pääsisivätkö yksityiset kansalaiset ja kenties yritykset ostamaan itselleen linnoituslaitteita, vaikkapa yksittäisiä panssaristekiviä portinpylväiksi, on varmaan ratkaisematta.

Niin kuin tuolla aiemmin viittasin, linnoituslaitteiden maapohjan omistaja on lähes kaikissa tapauksissa joku muu kuin itse laitteiden omistaja. Se voi tehdä omistajuusratkaisut kiemuraisiksi. Jos yhteisymmärrystä maanomistajan ja linnoituslaitteen omistajan välillä ei synny, niin mitä sitten? Esimerkiksi yhden järeän teräsbetonikorsun siirtäminen kokonaisena paikasta aa paikkaan bee saattaa olla lievästi sanottuna vaikeaa. Purkaminen ja siten osissa kuljettaminen on mahdotonta ja kokonaisena voisivat painorajoitukset tulla vastaan. Yhden maavaraisen teräsbetonikorsun rakentamisessa suojakiveyksineen liikuteltiin massoja noin 10 000 tonnin verran, huom siis tonnin!

Kiinnostus Salpalinjaan on lievän toiveajatteluni mukaan nosteessa. Olisi toivottavaa, että ratkaisut omistajuuden osalta tulisivat mahdollisimman nopeasti. Jos niin ei käy, hyvät ajatukset ja viritykset voivat kaatua siihen, että kukaan ei tiedä mitään eikä kukaan uskalla mitään päättää, jolloin ei myöskään mitään tapahdu; ainoastaan taantuma jatkuu.

Valo Nihtilä Salpalinjan taustalla

Suurelle yleisölle eversti Valo Nihtilä (1896 –1973) on tuttu päämajan pätevänä operaatioupseerina. Myös asekätkentään hänet yhdistetään. Hänen etevyytensä olisi monen mielestä pitänyt edellyttää myös kenraaliylennystä, mutta sitä ei koskaan tullut.

Salpa-asemaa on pidetty pitkälti kenraaliluutnantti Edvard Hanellin luomuksena. Vähemmälle on jäänyt, että Valo Nihtilä piirteli linnoituslinjoja nykyisen Salpalinjan paikkeille jo alkusyksystä 1939.

Kiristyneen Euroopan sotilaspoliittisen tilanteen vuoksi sotamarsalkka Mannerheim puolustusneuvoston puheenjohtajana lähetti heinäkuussa 1939 kirjelmän puolustusministerille ja esitti laajaa linnoittamisohjelmaa Suomen rajoille.

Ylesesikunnan maavoimatoimiston päällikkönä vuodesta 1938 alkaen silloinen everstiluutnantti Nihtilä oli joutunut perehtymään itärajan linnoittamiskysymyksiin laajasti. Syyskuun puolivälissä 1939 Nihtilä ehdotti linnoittamista vieläkin kauemmaksi sisämaahan, kuin Mannerheim esitti.

Nihtilä ehdotti, että linnoituslinja kulkisi Pielisjärvestä Pielisjokea pitkin Pyhäselkään. Siitä vesistöä myöten Puruveden, Sulkavan ja Puumalan salmien kautta Saimaaseen. Saimaan kanavan linnoituslinjan ohella Nihtilä ehdotti linjaa myös Lemin, Kivijärven ja Valkealan kautta Kymijokeen ja edelleen Suomenlahteen. Tämän osan, Saimaa - Kymijoki, kenttälinnoittamisen ylipäällikön reservinä ollut 6.Divisioona aloittikin jo lokakuun puolella 1939.

Tämän lisäksi Nihtilä ehdotti Saimaan ja Suomenlahden välisen osan linnoittamisen osan tutkimista. Tarkkaa sijaintia kartalle hän ei merkinnyt. Nyt tiedetään, että Nihtilän suunnitelma kyseisellä välillä konkretisoitui Luumäen linjan nimellä. Sitä rakennettiin joulukuun puolivälistä maaliskuuhun.

Nihtilän ajatukset olivat siis pohjana Hanellin Salpalinja-suunnitelmille Joensuun korkeudelta etelään. Ainoa merkittävä poikkeus oli Luumäen linjan eteläpäässä, joka jäi Miehikkälän itäosista alkaen niukasti uuden rajan taakse tai päälle ja näin tuleva Salpalinja vedettiin rantamaan suunnassa tykinkantaman verran länteen.

Huomionarvoista Nihtilän ajatuksissa on syyskuun 1939 realismi. Hän tietysti tiesi ja tunsi Suomen puolustusvalmiudet ja kyvyn. Joku on voinut mieltää Nihtilän ehdotuksen melkoiseksi pessimismiksi vetää linnoituslinjoja jopa 100 – 150 kilometriä länteen, sisämaahan itärajalta. No, Talvisota osoitti, että Nihtilän varautuminen ei ollut lainkaan ylimitoitettua.

Käytännössä Nihtilän linjoilla Luumäeltä Kymijokeen tehtiin töitä jo siis YH:n aikana syksyllä 1939 ja sitten Talvisodan aikana Luumäki-linjalla, ja sen aikana työt alkoivat myös jo Kymijoki-linjalla. Eli Valo Nihtilän aivoitukset muuttuivat myös käden jäljiksi varsin varhain. Hänen tekemänsä linnoituskaavailut olivat kiistatta vankana pohjana tulevalle Salpalinjalle.

Nihtilän kauaskantoisuutta kuvastaa heitto nykypäivän maantieteeseen. Jos samoilla turvaetäisyyksillä, joita hän esitti syyskuussa 1939, nyt alettaisiin linnoittamaan itärajaa, niin linnoitukset olisivat jossakin Loviisan - Porvoon ja Lahden tasalla!

The Salpa-line, Bolt of Finlands Eastern Frontier

I wrote this little story more than two years ago. It was published in the newspaper Salpa-Jukola 2011, which was also the name of the biggest orienteering event in Finland. Last weekend there was a small public Salpa-line presentation at Lappeenranta. One of the guides told at Facebook, that they had to guide also in English and that´s the skill which they had to improve. He is guite right. That´s problem for me too. I have too few chances to guide in English. It means that you have to start almost at the very beginning every time with your bad English. The only way to get it better, is to use it. That’s why this story is republished in my blog. This is not pure English, but for me it´s better than nothing!

*** 
In the Winter War (30.11.1939 – 13.3.1940) started by offensive of former Soviet Union Finland lost part of its eastern territories including important Karelian Isthmus. The new border had no permanent fortifications. The world political situation was still critical. On the other hand The Finnish army had got good fighting experiencies in fortified defence positions in the Winter War.

The commander in chief of The Finnish army, Marshal C. G. Mannerheim ordered just after the Winter War truce to build a fortification line along the new eastern border.  The fortification was consistent from Gulf of Finland to Lake Saimaa. Along forward north the defence line leant against waterways and east-west roads up to Polar Sea.

The construction work started on 17.4.1940 at Virolahti Harju area, in the very place where Salpa-Jukola 2011 is organized. The first workers were voluntaries from Sweden, over 900 men. Their help was important. They brought suitable machinery, money and created the effective organisation for the growing building site.

Help from Sweden was worth of 10 per cent of all fortification costs.

In the fortification, called later Salpa-line there were at its highest almost 35 000 men working. 2 000 women worked at supply duties. All the paid labour were civilians. At the same time Finnish army built field fortifications made from timber, soil and stones. The building site was the biggest in Scandinavia.

The work at Salpa-line was interrupted while the Contuniation War (26.6.1941-5.9.1944) started. The construction restarted at summer 1944, when the Red Army launched their gigantic attack to occupy the whole Finland. The effective time of the building was 18 months. At 1941 the costs of Salpa-line took five per cent of the state budjet.

There were made in the Salpa-line 700 reinforced concrete bunkers and about 3 000 different kind of field fortification equipment. Stone antitank obstacles were done over 200 km, in it about 400 000 single stones, weight at least three tons of each. Excavation barriers for tanks were dug 130 km, trenches 350 km and barbed wire obstacles over 300 kilometres.

In the Salpa-line there were no battles. The fortification has done its duty best, when it is not needed.

Tieto tarkentuu viemärisuojauksesta

Pari viikkoa sitten kirjoitamani Kaksi hyvää kysymystä –blogi sai aikaan keskustelua korsujen viemärijärjestelmästä Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä. Kyseinen erikoisfoorumi (mukaan pääsee kun vain pyrkii) osoitti jälleen voimansa tiedonhankinnassa ja tiedon täydentäjänä. Ryhmän muutaman erikoistuntijan, Harri Ukkonen, Juha Kilpeläinen ja Elina Lyijynen, erinomaisilla tiedoilla täydennän aihetta.

Salpalinjassa on pallokorsut mukaan lukien noin 700 teräsbetonikorsua tai -pesäkettä. Vesi- ja viemärihuollossa niitä kaikkia yhdistää vähintään salaojitus, suurimpia myös viemäröinti. Kun Salpalinjan laitteista puhutaan, kaikkien korsujen erikoisratkaisuja ei pysty ottamaan huomioon, enkä minä edes niitä tiedä. Siksi tässäkin kirjoitussarjassa on pakko yleistää ja tarkoittaa suurimmassa osassa laitteita olevia yhtäläisyyksiä. Reino Arimo Suomen linnoittamishistoria-kirjassaan käyttää esimerkiksi korsukaivojen rakentamisessa ilmaisua ”nyrkkisääntönä oli”, jne.

Edelleen uskallan väittää, että teräsbetonikorsujen viemäröinti päättyy salakaivoon, joka useimmiten on kivipesä. Ja se on siksi, näin minulle on opetettu, että vihollinen ei pääsisi työntämään poistoviemäriputkesta taistelukaasua sisään. Poikkeus vahvistaa säännön. Salpalinjasta löytyy myös sellaisia korsuja, joiden viemäriputken pää on näkyvissä. On selvää, että korsuille ei ole ollut kahta samanlaista rakennuspaikkaa ja siksi myös poikkeusratkaisuja on ollut pakko tehdä tilanteen mukaan.

Uutta tietoa korsunviemäröinnistä sain eilen, kun minulle lukuisin valokuvin ja sitten ohjesääntötekstein todistettiin, että korsun kokoajakaivossa on kaksi kantta.

Pääesikunta, Pioneeriosasto 1963, Korsujen erikoislaitteiden käyttö- ja kunnostamisohjeita: ”Lattiasiilissä on hajulukko, mikä estää hajun nousemasta putkistosta korsuun ja toimii samalla kaasusulkuna. Kokooja- ja tarkastuskaivoissa on päällekkäin kahdet kannet. Välitilaan laitetaan lämpöeristys, vuori- tai lasivillaa tai heinäsäkkiä. Alimmainen kansi puinen ja ylimmäinen metallinen. Huom. Vedenheitto lattiasiiliin on ehdottomasti kielletty.”

Se ei nyt täysin käy ilmi, mutta arvelen kaksoiskannella (päällimmäinen on ritilä) haettavan paitsi lämpöeristystä putkista tulevaa kylmää vastaan, myös viemärihajuja vastaan. On muistettava, että viemäriin ei saanut kaataa kuin harmaita vesiä, ts. pesuvesiä. Samalla kaksoiskansi olisi tietenkin estänyt taistelukaasun sisäänpääsyn. Lattiakaivossahan haju- tai toiselta nimeltään vesilukko hoiti saman asian.

Tarkastuskaivojen kaksoiskansi on rakenteena hieman ristiriitainen, kun alla oleva kansi on tiivis. Miksi sitten päällimmäinen on metalliritilä, ikään kuin siitä voisi laskea vettä läpi. En varmuudella tiedä, olisiko esim. kevään lumien sulamisvedet voineet nousta korsuun käytön aikana, tuskin. Mutta joka tapauksessa käytön ulkopuolella niin varmasti joissakin korsuissa tapahtuu ja siksi sodan jälkeen tiiviit välikannet ja niiden päältä lämpöeristeet on luonnollisesti poistettu.

Korsujen viemäröinnissä yleisänä periaatteena oli, että maaperän vesi (salaojat) ja korsun likavedet (viemärit) johdetaan eri teitä korsun ulkopuolelle, jossa ne yhdistetään ja johdetaan yhteiseen päätekaivoon.

Korsujen kaasutiiveys vaatii tietysti muitakin toimia. Kahden kaasutiiviin teräsoven avulla on korsujen sisäänkäynnin yhteyteen erotettu pieni huonetila, ns. kaasusulku (opastuksissa olemme käyttäneet siitä nimeä sulkuhuone). Sen tarkoituksena on mahdollistaa liikkuminen ulos ja sisään kaasutuksen aikana. Korsun ilmanvaihtokoneen avulla kaasutilanteessahan hoidetaan ilman suodatus ja ylipaineen synnyttäminen sisään, jotta ilma virtaa ampuma- ja tähystysaukoista aina ulospäin. Käytetty ilma poistuu myös ovien läheisyyteen asetettujen säädettävien poistoilmaventtiilien kautta.

Ainakin sodanaikaisissa valokuvissa ja varsinkin fiktiivisissa elokuvissa linnoitustaisteluissa näytetään käytettävän liekinheittimiä. Minulle on toistaiseksi arvoitus, millä tavalla niitä vastaan suojauduttiin muutoin kuin pitämällä liekinheitinpartiot tarpeeksi kaukana omista korsukohteista. Ainakaan minun hataramuistini ei ole rekisteröinyt Salpalinja-kirjallisuudesta siitä merkintöjä.

Jospa facebook-keskustelu Salpavaeltajat-ryhmässä tuo liekinheitinproblematiikkaan lisävalaistusta. Minä kiitän ryhmän jäseniä tämän kirjoituksen tiedoista.

Kaunokirjallisuus ja Salpalinja

Olen viime aikoina pohdiskellut sosiaalisessa mediassa ja hiukan täälläkin, millä tavalla Salpalinja saataisiin tunnetuksi sotahistoriallisena matkailukohteena. Itärajamme linnoitus on tässä mielessä hankala, koska se oli pitkään sotasalaisuus ja ennen kaikkea, koska siellä ei taisteltu. Se taistelu olisi ollut Pohjoismaiden verisin ja se tunnettaisiin. Siinä taistelussa olisi ratkaistu Suomen kohtalo. Näin on sanonut ainakin sotahistorioitsija , eversti evp Sampo Ahto.

Salpalinja-kirjallisuus on toistaiseksi jäänyt dokumenttiteosten varaan. Ne eivät ole luonnollisestikaan ”tuntematonta” aihetta käsitellessään lyöneet itseään läpi suuren yleisön kulutuksessa.

Kaunokirjallisuus, jossa myös mielikuvitus saa sijansa, on näihin päiviin saakka malttanut olla puuttumatta itärajamme koskemattomaan linnoitukseen, Salpalinjaan.

Tietysti nyt jo joku älähtää, että fiktiota ei saa Salpalinjaan sotkeakaan. Kohta ihmiset eivät tiedä mikä Salpalinjassa on totta, mikä ei. Siksi älähtäjien mielestä on hyvä, ettei sitä ole otettu mielikuvituksen taistelutantereeksi. Toisaalta voi myös kysyä, mitä elämänalaa ei ole kaunokirjallisuudessa käsitelty? Onko kaunokirjallisuudelle mikään pyhää? Ja edelleen, eikö olisi kuitenkin kiehtovaa lukea, kuinka esimerkiksi taistelu Salpalinjassa sujuisi, olkoonkin se vain kirjailijan johtamaa?

Oli miten oli, Salpalinjan tunnettavuuden lisäämiseksi olen valmis hyväksymään sen riskin, että linnoitus pannaan kirjan sivuilla elämään. On eri asia, saako kukaan kirjailija aiheesta irti niin paljon, että julkaisu- ja kustannuskynnys ylittyy, saatikka että teoksesta tulisi menestys. No sitähän ei tiedä kokeilematta.

Paula Hahtolan esikoisromaani Salpalinja (Atena 2009) lienee ainoa kaunokirjallinen tuote tähän mennessä, joka otsikon tasolla käsittelee Salpalinjaa. En ole teosta lukenut, mutta ymmärtääkseni nimi on vain symbolinen ja kirja ei käsittele Salpalinja-linnoitusta konkreettisesti lainkaan.

Sen sijaan Ville Kaarnakari Operaatio Chevalier (Tammi 2011) kirjassaan jo muutamalla sivulla pyörii Salpalinjan maisemissa mainitenkin linnoituksesta muutaman yksityiskohdan. Mutta selkeään sivuosaan Salpalinja teoksessa jää.

Kaarnakarin päässä Salpalinja jäi kuitenkin elämään. Näinä päivinä kirjapainoteknisten viiveiden jälkeen kauppoihin tulee hänen uusin teoksensa Operaatio Para Bellum (Tammi 2013). Tiiliskivi käsittelee jatkosodan lopun ja sen aselevon jälkeisiä asekätkentäkuvioita ja mikä lupaavaa kirjan loppuosa huipentuu Salpalinjaan. Sen tiedän, vaikka en ole kirjaa lukenut. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen roolin kirjailija nyt on Salpalinjalle antanut. Tietämättä enempää epäilen vähintäänkin yhtä pääosaa!

Tietysti minua jännittää, miten Salpalinja kirjailijan mielikuvitusmaailmaan on ympätty. Vielä enemmän minua jännittää, minkälainen keskustelu kirjasta ja sen kytkemisestä Salpalinjaan syntyy. Ja jos syntyy, mitä se vaikuttaa Salpalinjan tunnettavuuteen. Nouseeko Salpalinja kirjakriitikoiden arvioihin ja sitä kautta lukijoiden ja suuren yleisön tietoisuuteen vai vaietaanko se edelleen kuoliaaksi?

Jääkäämme odottamaan.

 

 

 

 

Kaksi hyvää kysymystä!

Nykyisessä puhekielessä on tuttu ja jo kulunutkin ilmaisu: hyvä kysymys. Se sanotaan silloin kun kysymykseen ei osata vastata. Pikemminkin oikeampi sanonta olisi, olipa vaikea kysymys tai paha kysymys!

Minulta kysyttiin viime viikonvaihteessa opastustilanteessa kaksi hyvää kysymystä, joihin en siinä hetkessä pystynyt vääntämään hyvää vastausta. Sanoin suoraan: en tiedä. No, nyt hieman mietittyäni jonkinlaista vastausta osaisin kysymyksiin antaa.

Silakkakalliolla puolitoista kilometriä Salpalinja-museolta linjaa ylöspäin on 24 miehen majoituskorsu, johon on poikkeuksellisen syvä ja pitkä sisäänkäyntikuilu. Korsu on rakennettu kallioon. Syvää käytävää olen perustellut sillä, että korsun viemäröinti on vaatinut laskua, siis kaltevuutta poispäin. Tämä siksi, että vihollisen puoleista kalliorintaa ei ole haluttu rikkoa ja siten turvallisuutta heikentää puhkaisemalla viemärille aukko lyhyemmän kaavan mukaan.

Korsun poistoviemärointihän yleensä hoidettiin maaston salliessa joko sisäänmenokäytävän kautta tai rakentamalla putki ampuma-aukon alle ja johtamalla vesi ampumasektorin suuntaan. Muistettava on, että viemäriputken päätä tuskin kukaan nykykorsunkoluajista on löytänyt. Viemäröintihän päättyy salakaivoon, yleensä kivipesään, jottei sitä kautta vihollinen pääsisi operoimaan korsun sisälle epäterveellisiä tuotteita.

Kyseiseen Silakkakallion korsuun johtaa siis parikymmentä metriä pitkä paikoin viisi metriä syvä kuilu.

Se hyvä kysymys oli, miksi majoituskorsu piti sitten rakentaa niin lähelle kalliorinnettä, että jouduttiin louhimaan pitkä sisäänmenokäytävä? Miksi korsua ei voinut rakentaa lähemmäs vieressä olevaa tulenjohtokorsua tai lähemmäs käytävän suuta?

Etäisyys tj-korsuun on luokkaa 30-40 metriä. No maastollisesti se ei olisi viemäriongelmaa helpottanut senkään vertaa.

Yritin mongertaa, että yleensä kestolinnoitettujakaan korsuja ei rakennettu lähelle toisiaan. Hajasijoittamisella tietenkin yritetään välttää, ettei kenties sama pommi tuhoa kuin korkeintaan yhden rakenteen. Toisaalta Hurtanmaalla kaksi korsua (ne peittämättömät korsut) ovat vain muutaman metrin päässä toisistaan. Vaikka korsu sinällään kestäisikin tuhannen kilon lentopommin täysosuman, lähellä olevien korsujen sisäänmenokäytävät saattaisivat tukkeutua samasta räjähteestä ja molemmat olisivat pois pelistä. Siksi hajasijoitus teräsbetonikorsuissakin on puollettavissa.

Toisaalta mieleen tuli, että korsun tuli olla mahdollisimman lähellä sen asujien työpaikkoja eli ampumapoteroita taisteluhaudassa. Mutta sekään selitys ei käy, koska korsusta ei pääse ulos kuin ao pitkää käytävää myöten ja matka taisteluhautaan sen kuin pitenee.

Ainoa jäljelle jäävä johtopäätös on, että silloisen käsityksen mukaan lähimaastossa ei ollut parempaa paikkaa ao. korsulle. Muut vaihtoehdot olisivat olleet vieläkin työläämpiä ja kalliimpia kuin tehty pitkän sisäänmenokäytävän ratkaisu.

Joko ajatuksenjuoksuni pätkii yhä tavallista enemmän, mutta en keksi muuta selitystä saatikka hyvää vastausta esitettyyn vaikeaan kysymykseen. Salpalinjassa on tietysti monta muutakin yksityiskohtaa, joihin on vaikea loogista vastausta löytää.

Ja se toinen hyvä kysymys tuli silmille Härkämäen alaluolassa. ”Onko tuo koukku luolan katossa luolan tuhoamiseksi (jos asema olisi pitänyt jättää) tarkoitettua räjähdyspanosta varten?”

Sanoin, että en muista edes nähneeni (tai kiinnittäneeni huomiota) koko koukkua ennen, vaikka olen kymmeniä kertoja luolassa käynyt. No ihan hyvinhän se räjähdekoukkunankin olisi pelannut. Tarpeeksi tavaraa roikkumaan lähelle kattoa ja pum, luola olisi romahtanut umpeen.

Nyt asiaa tarkemmin mietittyäni, kyseinen koukku saattoi kuitenkin liittyä alla olevaan joko viemäri- tai vesikaivorakennelmaan, johon neliönmuotoinen betonikansi ao. kohdalla viittaa. Kaivo on joka tapauksessa jäänyt keskeneräiseksi ja sitä on kenties osin täytettykin. Katon teräskoukussa on voinut olla väkipyörä, jonka avulla kaivosta louhittua kiveä olisi nostettu ylös tai kenties raskasta betonikantta olisi liikuteltu. Paremman puutteessa tyydyn tähän.

Nuo hyvät kysymykset, vaikka en osannut niihin kysyttäessä vastata, otin kuitenkin hyvin myönteisessä mielessä vastaan. Ne osoittivat, että opastukseni oli saanut ryhmän jäsenet miettimään linnoituksen yksityiskohtia ja tekemään niistä havaintoja. Kaiketi muu osa opastusta oli vastannut riittävän hyvin jokaisen kuulijan ja näkijän päässä heränneisiin kysymyksiin. Siis lisää hyvin kysymyksiä!

Salpalinjaa sisävesinäkökulmasta

Tämän kirjoituksen on kirjoittanut Elina Lyijynen. Hän vetää Salpalinja-hanketta Lappeenrannassa, joka keskittyy retkeilyreitistöön ja Salpaportaalin uudistamiseen. Paljon ajatusta ja tietoa.

Jängyllä ja Pien-Saimaalla lihasvoimin liikuttaessa ehti ajatella monenlaista liittyen sekä linnoitteisiin ja niiden rakentajiin. Maiseman muuttuessa ja linnoitesaarien lähentyessä ehti havainnoida oletetut vihollisen hyökkäyssuunnat ja parhaat paikat sen pysäyttämiseen. Jatkossa esitetyt asiat perustuvat omiin havaintoihin ja muistikuviin luetuista arkistomateriaaleista, joten asioista voi olla vapaasti eri mieltä.

Pien-Saimaan Sunisenselän sulkemiseksi vihollisen ylimenolta ei ole käytännössä ollut muuta vaihtoehtoa kuin Ruoho- ja Naurissaaren linnoittaminen. Ehkä linjan olisi voinut vetää taaempiin saariin, mutta tällöin edellä mainitut saaret olisivat olleet viholliselle hyvä jalansija eteenpäin. Puolustuslinjan sijoittaminen ison järvenselän taakse mahdollisti laajat näkymäalueet ja saarten väliset kapeikot oli helppo sulkea ristitulen avulla. Kova talvi ja paksu jääkerros olisivat kuitenkin mahdollistaneet laajamittaisen rynnäkön noin kaksi kilometrisen Sunisenselän ylitse.

Pienikokoinen Naurissaari Voisalmensaaren kupeessa linnoitettiin vahvasti osana Voisalmen alueen rakentamista. Saarelle rakennettiin kaksi panssarintorjuntatykin ja konekiväärin korsua ja yksi tulenjohtokorsu, yhteys- ja taisteluhautoja sekä siellä oli kivilouhos, josta kuljetettiin jäätä myöden estekiviä Voisalmensaarelle. Saarella työskennelleet miehet asuivat Voisalmen puolella Piiluvassa, lisää työmiehiä kuljettiin työmaalle Juvolasta tykkipatterien valmistuttua. Rakenteiden näkyvyys on kuitenkin melko huono Saimaalta käsin, vaatisi raivausta maiseman korsujen ja louhoksen edustalta. Saaren pohjoisosassa on todennäköisesti kaapelikomero, josta on selkeä louhittu ura Saimaaseen. Tutkittavaa jäi toiseksikin kertaa, mm. ruokalan ja pajan paikat jäivät löytämättä.

Ruohosaarta rakennettiin osana Märkälää ja tietoa saaren rakentamisesta allekirjoittaneella ei tässä vaiheessa ole paljoakaan. Villein vastaan tullut ajatus oli erään tarkastuskertomuksen kirjoittajan ehdotus rakentaa majoitustunneli Ruohosaaren linnoittajien turvaksi. Jossain aivojen pohjukassa on mielessä asiakirja, jossa kerrotaan ns. vasikkakorsujen rakentamisesta, joilla lienee tarkoitettu tykkikorsuja. (Vasikka tarkoittaa lehmän jälkeläisen lisäksi isomman rakennuksen kylkeen rakennettua katosta tai siipeä.) Ruohosaareen ehdittiin rakentaa vain viisi korsua, joista toinen tykkikorsu jäi keskeneräiseksi. Saarella on matalaa taistelu- tai yhteyshautaa vain nimeksi. Kummassakaan saarista ei ole kiviesteitä eikä korsuissa kaivoa.

Naurissaari olisi melko pienillä toimenpiteillä muutettavissa nyt pelkästään lähialueen asukkaiden virkistysalueesta myös linnoituskohteeksi. Rantautumispaikkojen merkitseminen, opastaulut, kaiteet ja kulun ohjaaminen turvallista kautta korsuihin auttaisi paljon. Saaren pieni koko ja asumattomuus sekä Lappeenrannan läheisyys edesauttavat asiaa. Ruohosaaressa vain tykkikorsut ovat varteenotettavia kohteita ja ne on suhteellisen helppo saavuttaa saaren kaakkoisosaan rantautuen. Muiden korsujen läheisyydessä kesämökit rajoittavat liikkumista. Ruohosaaressa olevaa valmista laavua voivat kaikki retkeilijät hyödyntää. Saaret on helposti saavutettavissa melon tai soutaen, mutta ensikertalaisille en suosittelisi melontaretkeä yksinään. Tuulisessa säässä suoritettu melontaretki Saimaalla ehti jo synnyttää perhosia vatsan pohjaan ennen ensimmäistä rantautumista. Tuuli synnyttää selällä helposti aallokkoa ja Sunisenselällä on useita pienvenesatamia ja risteävää liikennettä. Salpalinja-opastuksiin voidaan saarten osalta yhdistää melomisen opastus ja välineiden vuokraus.

Jängyllä liikkuminen melon tai soutaen tuntuu turvallisemmalta kapean vesistön vuoksi kuin Saimaalla. Kapean järven leveys vaihtelee noin 60 metristä reiluun 400 metriin, rannat tuntuvat olevan aina lähellä ja muita liikkujia vähän. Nykyisellään rantautumispaikkojen vähyys tuottaa pitkiä melonta- tai soutumatkoja ja ainakin Hurtanmaalle voisi ajatella rantautumispaikkaa ja mahdollisuutta tutustua Salpalinjaan. Jängyn rantojen ruovikkoisuus ja tiheä mökkiasutus aiheuttaa omat haasteensa Salpalinjan näkyvyydelle ja rantautumiselle. Näkyvyyttä ja rantautumista testattiin 18 kilometrin soutumatkalla Iitiästä Vuossaareen ja takaisin elokuun puolessa välissä.

Jängyllä puolustuslinja hyödynsi vanhaa Väliväylän uittoreittiä, Salpalinjan rakenteiden sijoittuessa pääosin väylän pohjoispuolelle. Väliväylän uittoväylä oli käytössä 1890-luvulta 1960-luvulle, uiton mahdollisti Rutolaan rakennettu ylivientilaitos, joka nosti puut Saimaan vesistöalueelta Kärjenlammelle ja Jängylle uittorännien kautta ja puut uitettiin edelleen Jängyn ja Kivijärven kautta Kymijoen suuntaan. Uitto loppui aikanaan Kivijärven pinnan laskuun. Yhä edelleen uittoväylän ja puolustusväylän rakenteet ovat näkyvissä rinnan ja niistä molemmista on kerrottava. Enso-Gutzeit edellytti sota-aikana linnoitustoimistoa korjaamaan linnoitustöissä vaurioituneita rakenteita ja mm. sotapäiväkirjojen mukaan sotilaat rakensivat rauhan tultua syyskuussa 1944 uittorännit uudelleen. Purkamisen ajankohdasta ei ole tietoa, mutta purettuna uittoränni vastasi melko hyvin panssarikaivantoa.

Puolustuslinja painottuu pitkälti vesistön vastarannalle, mutta säännöstä tekee poikkeuksen Hurtanmaa, jonka halki puolustuslinja kulkee. Harvemmalla on ehkä tiedossa, että Hurtanmaan koilliskulmasta oli aikoinaan lossiyhteys Varis-Lavolaan ja Lemin suuntaan. Puolustusvoimat suunnitteli lossiyhteyttä Hurtanmaan toiselle puolelle Reusaan eli Hautasenvuoren läheisyyteen. Tällöin yhteys Hurtanmaalle ja huolto olisi hoitunut kahta kautta. Hurtanmaa ja Vuossaari ehdittiin linnoittaa vahvemmin, mutta Jängyn pohjoispuoli jäi vähemmälle suunnitelmista huolimatta. Rannan tuntumaan ehdittiin ajaa kiviesteitä, mutta niiden pystyttäminen jäi kesken. Pohjoisranta jäi pitkälti kenttälinnoitteiden varaan, 1940-luvun linnoitekarttojen mukaan pohjoisrantaa myöten kulkivat piikkilankaesteet koko matkan Kukkolasta Iitiään. Vesiltä käsin saattaa pohjoisrannan estekiviä havainnoida paikoin, mutta se vaatii etukäteistietämystä paikoista. Vesiltä käsin erottuvat paremmin Hurtanmaan (kiviesteet ja Hautasenvuoren louhos) ja Vuossaaren rakenteet (kiviesteet ja korsut). Aiemmin mainituista Ruoho- ja Naurissaaresta poiketen Vuossaaressa kulkee saaren poikki kivieste ja korsuissa on kaivot. Korsuissa huomion kiinnitti sisäänmenojen kattojen pultitukset/kiinnikkeet, aivan kuin joku olisi suunnitellut laittavansa niihin sisäkatot kuten korsuissa muutoin sisätiloissa. Aina oppii jotain uutta. Korsut eivät ole kaikkialla samanlaisia.

En tiedä kuinka paljon puolustuslinjan sijaintia saariin suunniteltaessa on ajateltu kustannusten minimointia, rakentamisen olosuhteita, kuljetustarpeita ja tositilanteessa tapahtuvaa huoltoa, nykysanastolla logistiikkaa.  Kuljetuksia varten pakkolunastettiin aluksia puolustusvoimien käyttöön teollisuudelta ja alueen asukkailta. Kova talvi 1940-41 ja paksu jääpeite helpottivat kuljetuksia saariin kuorma-autoilla, mm. betonivalut saarissa saatiin tehtyä maaliskuussa vielä jään kantaessa ja mantereella jatkettiin töitä sen jälkeen.

En malta olla loppuun lainaamatta kertomusta Kivijärveltä talviaikaan: Talviaikaan tavaraa kuljetettiin paljon jääteitä myöden, kun maanteiden kunto oli huono. Matikan kutuaikaan keskitalvella oli Luumäen mies katsomassa Kivijärvellä pyydyksiä. Tavaran kuljetuksessa olleessa automiehessä oli sen verran kalamiehen vikaa, että hiljensi autoaan kohdalla ja kysyi, että vieläkö matikoita tulee. Ajelemiseen tympääntynyt isäntä vastasi, että ”Saatana, oot sie millon nähnt, et maantieojasta matikoita saap.”

ELINA LYIJYNEN

 

 

Harparskog-linja

Talvisodan jälkeen tehtyyn linnoittamisohjelmaan sisältyi itärajan linnoittamisen ohella myös yhtenäisen puolustusaseman rakentaminen Hankoniemen poikki. Harparskog-linjan nimellä rakennettu kestolinnoitettu puolustusasema on laitteiltaan kuin pala Salpalinjaa, käytännössä ihan samanlainen.

En käy keksimään pyörää uudelleen, vaan laitan tähän linkin Kimmo Nummelan erinomaiselle sivustolle http://www.hangonrintama.fi/. Siihen kannattaa tutustua, lämpimästi suosittelen. Ainoa asia, jonka pikaisesti katsottuna sivustolta havaitsin, joka poikkeaa Salpalinjasta, on nimikkeistö. Nummela itsekin toteaa, että virallisissa asiakirjoissa puhutaan järjestelmällisesti vain korsuista. Hän haluaa käyttää esityksessään teräsbetonikorsuista nimitystä bunkkeri erottaakseen ne kenttälinnoitetuista korsuista.

Kävin viikonloppuna aivan pikakäynnillä ummikkoturistin tapaan Harparskog-linjalla valmistautumatta ennakkoon mitenkään. Odotin jonkinlaista opastusta kyseiseen kohteeseen. Ainoa minkä Hangontiellä näin, oli näyttävä tienvarsiopastus Mannerheimin muistokivelle! Ajoin ohi ja ajattelin, että käyn sen sitten katsomassa takaisin tullessa. Mutta seuraava kohde olikin sitten jo Rintamamuseo Hangon vuokra-alueen rajalla, jolloin tajusin, että nimensä mukaisesti Harparskog-linja löytyy kyseisen kylän tasalta ja yhteys edellä mainittuun muistokiveen on siellä. No, tämä vain kertoo, että opastus / viitoitus satunnaisten matkailijoiden houkuttelemiseksi kohteille on välttämätöntä.

Rintamamuseo oli kiinni ja sateen siivittämä pikakierros ulkona ei antanut minkäänlaista tietoa Harparskog-linjasta tai sen sijainnista. Jos museo olisi ollut auki, tietoa olisi varmasti löytynyt. Rintamamuseon kunto on päässyt mitä ilmeisemmin repsahtamaan, kun vertasin nykyilmettä täällä netissä näkemiini kuviin takavuosilta. Siihen on varmaan luonnollinen selitys se, että veteraanien perustamaan museoon eivät enää heidän voimansa riitä ja jatkajaa museon ylläpidolle ei ole löytynyt. Ken tietää asianlaidan paremmin, kertokoon sen tämän kirjoituksen kommenttiosiossa.

No, sitten kun paluumatkalla noudatin muistokiven opasteita, Harparskog-linjan ensimmäinen teräsbetonikorsu löytyi tien varresta helposti ja kohta toinenkin koulun kohdalta. Kumpaankaan ei päässyt sisälle. Jälkimmäinen paljastui esittelykohteeksi, mutta mitään siihen viittaavaa tietoa ei löytynyt. Mannerheimin muistokivi löytyi myös helposti. Ja sen opastaulussa oli jo hieman tietoa ja karttakin etsimästäni linnoituslinjasta.

Ei siis ihme, ettei Hangontien tienvarressa ollut erikseen opastusta Harparskog-linjaan, kun sitä ei maastossa varsinaisesti esitellä. Näkemäni tien varressa olleet kaksi korsua ja muutama sata metriä kiviestettä ei linnoituksesta aiemmin tietämättömälle juurikaan mitään kerro.

Uskoisin Hangontiellä olevan liikennettä kesäaikaan siksi paljon, että opastettuna kohteena Harparskog-linja voisi vetää. Tai voi olla, että sitä on kokeiltu ja todettu, että imu ei riitä.

Tässä tullaankin jälleen kerran siihen, että viime sotien aikana suomalaisten tekemät huikeat linnoitusrakennelmat, joissa ei siis taisteltu, ovat suomalaisille pimennossa. Salpalinjan ja Harparskog-linjan massiivisuutta ei osata kaivata, kun ei tiedetä, mitä ne sisältävät ja mikä niiden merkitys oli.

Kun ihmisellä on nälkä, hän tietää tarvitsevansa leipää. Vastaavasti ihmisille olisi jotenkin saatava syntymään sellainen tarve tai kutina, joka helpottuisi ainoastaan tutustumalla kunnolla Salpalinjaan tai tämän kirjoituksen otsikkoon Harparskog-linjaan. Tuon tarpeen nostattaminen on mahdollista, jos sitä lähdettäisiin tekemään tarpeeksi laajalla rintamalla.

Kukahan tai mikä arvovaltainen taho tekisi aloitteen valtakunnallisesta, johdonmukaisesta tiedotuskampanjasta, jolla viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon linnoitushedelmät tuotaisiin mahdollisiman monen suomalaisen silmille ja poimittavaksi? Kun on kysyntää, markkinatalous sopivasti avitettuna hoitaa kyllä tuotteistuksen!

Salpa-asema rakentamisen mestarinäyte

Tämän kirjoituksen olen kirjoittanut 26.1.2002 liittyen Kotkan asuntomessuihin saman vuoden kesällä. Joku sitä on minulta pyytänyt, mutta onko missään julkaistu, en tiedä enkä ainakaan muista. Jutussa on paljon kertausta kertauksen perään tämän blogin lukijoille, mutta ehkä jokunen uusi näkökulmakin. Suurin murhe on se, että kirjoitus on kirjoitettava uudelleen; levy jolla se todennäköisesti on, ei millään sovi mihinkään nykyisen tietokoneeni reikään. Paperikopio onneksi on. Ja sen nyt jäljennän sellaisenaan.

Suomen itärajan turvaksi viime sotien aikana rakennettu Salpa-asema –puolustuslinnoitus on rakennustyönä vertaansa vailla. Puolentoista vuoden tehollisena työaikana saatiin aikaiseksi linnoitusrakennelma, joka vaikutti osaltaan Stalinin päätöksiin lopettaa Suomen valtausyritykset kesällä 1944. Salpa-asemassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä olemassaolollaan. Nyt Salpa-asema elää uutta tulemistaan – elämyksiä tuottavana matkailukohteena.

Salpa-aseman valtavia mittasuhteita on vaikea kuvata. pelkät sanat ja kuvat eivät kerro koko totuutta huikean laajasta linnoituskokonaisuudesta. Linnoitus pitää nähdä. Se muun muassa Miehikkälässä on oivallettu. Siksi kuntaan on perustettu jo vuonna 1987 Salpalinja-museo. Museoalueeksi entisöity pala Salpalinjaa on monipuolisin ja edustavin näyte, mitä itärajalle on linnoitusketjusta kunnostettu.

Museon lisäksi Miehikkälässä on rakennettu vaellusreitistö ja siihen liittyvät opastetut vaellukset erämaasaunoineen ja korsuyöpymisineen. Vaelluksia ryhmille järjestää miehikkäläläinen Korsumatkat – Bunker Tours –yritys läpi kesä- ja syyskauden. Yrityksellä on käytössään maan parhaat Salpa-asema –oppaat. Myös alueen reserviläisjärjestöt järjestävät kerran kesässä vaelluksen, jolle ryhmien ohella voivat luontevasti osallistua myös yksittäiset linnoitushistoriasta kiinnostuneet luontoystävät.

Salpa-aseman rakentamiseen osallistui suurimmillaan 35 000 miestä ja 2 000 naista, lottaa. Työmaata pidetään edelleen Skandinaavian suurimpana yksittäisenä työkohteena.

Linnoitukseen rakennettiin yli 700 erilaista kestolinnoituslaitetta, joista valtaosa on teräsbetonikorsuja. Kenttälinnoitteita tehtiin noin 3 000 kappaletta. Taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin tai louhittiin 350 km ja kaivantoestettä lapioitiin 130 km. Piikkilankaestettä pystytettiin 315 km ja panssariestelinjaa 225 kilometriä. Viime mainittuun on peruskalliosta yksitellen louhittu ja kuljetettu vähintään kolmen tonnin painoisia estekiviä peräti noin 400 000 kappaletta.

Järeitä, silloin noin miljoona markkaa (tämän päivän rahassa noin puoli miljoonaa euroa) maksaneita, teräsbetonikorsuja rakennettiin yli 400 kappaletta.  Yhden tällaisen maavaraisen järeän korsun rakentamiseen tarvittiin 5 000 säkkiä, a´ 50 kg, sementtiä. Tuolla sementtimäärällä valaisi komeasti 50 omakotitalon perustukset.

Esimerkkinä korsun mittasuhteista voi mainita vaikkapa majoituskorsun makuuhuoneiden väliseinän paksuuden. Kun se omakotitalossa on useimmiten kakkosneloskoolaus ja lastulevy, niin korsussa se on metri umpibetonia. Katossa on 2,1 metriä teräsbetonia. Ulkoseinä on paksuimmillaan vihollisen tulosuunnassa 2,5 (2,3, kirj. huom.) metriä ja takaseinä ohuimmillaan 1,4 metriä betonia.

Majoituskorsun varustuksiin kuului oma kaivo tai usean sadan litran vesisäiliö, korsuliesi (puuhella) ja käsin veivitettävä ilmastointikone. Korsut olivat kaasutiiviitä. Viemäröinti päättyi salakaivoon, joten senkään kautta ei korsuun voitu johtaa myrkyllisiä taistelukaasuja.

Muun sisustuksen osalta tärkeimmät osat olivat puusta tehdyt makuulaverit, kahdessa tasossa. Valaistus tukeutui öljylyhtyihin. Käymäläkin korsusta löytyi, jos taistelutilanne ei olisi sallinut ulkosellaisen käyttöä. Sisäkäymälä oli yksinkertaisesti puureunuksin varustettu kannellinen ämpäri.

Salpa-aseman rakentamisessa yksi tärkeä osa oli työn laadunvalvonta. Se näkyy vielä tänä päivänä korsujen betonipintojen sileytenä ja ehjyytenä. Esimerkiksi betonimuottilaudoissa ei sallittu lainkaan vajaasärmää. Vastaavasti betoninvalmistusta ja betonin koostumusta seurattiin jatkuvin laboratoriokokein.

Kansankielellä myös Salpalinjaksi kutsutusta linnoituskokonaisuudesta on siis tehty matkailukohde, jossa erityisesti Miehikkälässä ollaan edelläkävijöitä. Kuluvan kevään aikana ratkeaa valtakunnallinen ideakilpailu, jolla haetaan täydennystä jo olemassaolevaan Miehikkälän Salpa-asema –tarjontaan.

Matkailukohteen markkinointia vaikeuttaa edelleen se, että Salpa-asema oli sotasalaisuus Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Suuri yleisö ei siis tiedä eikä tunne Salpa-asemaa, eikä osaa sitä tutustumismielessä kaivatakaan. Vasta linnoitukseen tutustuttuaan vierailijoiden silmät avautuvat: ”Miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?”

Nyt esimerkiksi asuntomessujen vierailla on ainutlaatuisen hyvä mahdollisuus poiketa itärajalla saakka hakemassa vertailukohdetta ja kontrastia Kotkassa näkemäänsä. Salpa-aseman ”asumukset” rakennettiin turvaamaan suomalaisten oikeus asumiseen vapaassa suomalaisessa kulttuurissa sekä valitsemaan itse asuinpaikkansa ja –muotonsa. Salpa-asemalla on välillinen vaikutus asumiseemmekin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Salpalinjan hyötyjä ja haittoja

Salpalinjan rakentaminen itärajalle oli tuohon aikaan vähintäänkin nykyistä moottoritien rakentamista vastaava myllerrys. Maita ja mantuja jäi sotatilalain nojalla huomattava määrä linnoitteiden alle.

Vahinkoja korvattiin ja laitteiden alle jääneet maa-alueet lunastettiin valtiolle. Korvauksiin kukaan tuskin oli tyytyväinen. Talvisodan näyttämä varoitus itärajan takaa lievensi maista luopumisen tuskaa. Toisaalta vasta äsken nähdyt evakkojen taivallukset kohti läntä muistuttivat, että uuden rajaseudun ihmisille olisi paljon huonomminkin voinut käydä. Evakot menettivät kaikki; linnoitus vei vain osan ja loi turvaa siihen, että enemmästä ei tarvitsisi luopua.

Suuri rakennustyömaa pani liikettä moneen taloudelliseen asiaan. Se loi työpaikkoja. Tosin paikallisille ihmiselle, joista suurin osa sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, työtä löytyi satunnaisesti, kenties erityisosaamisten kautta. Nimittäin maan elintarvike- ja polttoainehuolto edellytti maatalousväestön pysyvän ”lestissään”, töissään. Linnoitustyövoimaa palkattiin ensisijaisesti kaupungeista työvoimatoimistojen kautta.

Sen sijaan maatalousväestökin hyötyi linnoittajista juuri nimenomaan elintarvikkeiden ja varmasti myös halkojen ja muun puutavaran myynnin ansiosta. Myös linnoittajien majoituspalvelut, kortteerit, toivat jonkin roposen isäntien ja emäntien taskuun. Linnoituskylien kaupat varmasti tekivät tiliä, sikäli kuin tavaraa oli myydä tiskin päältä tai alta.

On täysin selvää, että vaikka linnoittajien huolto oli isojen organisaatioiden käsissä, niin taloudellista hyötyä jäi varmasti muutenkin paikkakunnalle. Esimerkiksi kotipitäjässäni Miehikkälässä oli välirauhan aikana parhaimmillaan linnoittajia liki yhtä paljon kuin asukkaita. Alueelle puolustukseen ryhmittynyt armeija toi tietysti oman lisänsä väenpaljouteen. Kun on ihmisiä, on kaikenlaista kulutusta.

Kansantaloudellisesti Salpalinja ei ollut pelkkää rahan menoa, jos nyt ei oteta juuri tässä huomioon sen sotilaallista merkitystä. On nimittäin täysin selvää, että jotenkinhan valtion olisi pitänyt huolehtia yli 400 000 siirtolaisesta, evakosta. Linnoitustyöt olivat juuri sillä hetkellä mitä hyödyllisin työllisyyskohde. Se tarjosi työtä ja se piti joka tapauksessa tehdä. Siirtolaiset olivat siis etuasemassa, kun linnoitustyöpaikkoja täytettiin. Näin näiden kahden asian tarpeet kohtasivat. Siitä hyötyi välillisesti koko kantaväestö.

Olen varmaan tälläkin palstalla muutamaan kertaan ihmetellyt, että mistä ihmeestä Suomessa löytyi rahaa välirauhan aikana linnoittamiseen ja myös kaikkeen muuhun maanpuolustusvalmisteluun. Sitähän välirauhan aika oli monella tapaa. Vastaus on yksinkertainen: talvisota opetti, mikä vaara kansaamme idästä uhkaa. Sen valtaosa suomalaisista tajusi. Ja kun se ymmärrettiin, niin asiat pantiin tärkeysjärjestykseen. Silloin se oli maan puolustaminen. Hyvä niin. Salpalinjassa ei tarvinnut taistella. Se täytti tehtävänsä olemassaolollaan.