Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Tekijät esiin vaikka rautakangella!

Tämä kirjoitus käsittelee Salpalinjaa vain välillisesti ja on oikeastaan tarkoitettu Salpavaelluksen järjestäjille, sen sisäpiiriin. Jos tämän joku ”ulkopuolinen” sattuisi lukemaan, voin vakuuttaa, että häntä ei edes yritetä saattaa edesvastuuseen.

Salpavaelluksen osanottajamäärän kasvaminen viime kesänä kahteen sataan näkyi ainakin meidän järjestäjien silmissä ajoittaisena ”työvoimapulana”. Kymmenen vuotta pakerrettiin selvästi alhaisemmissa, jopa yli puolet pienemmissä osanottajaluvuissa ja vaellustoimitsijoiden määrä sopeutui siihen varsin luontaisesti. Kun joku jäi rivistä pois, kaveria ei tilalle tarvittu; viime kesänä olisi jo tarvittu.

Ainoa asia joka hoksattiin hoitaa ajoissa oli vuonna 2011 järjestetty varsin perusteellinen opaskoulutus. Se on pelastanut paljon ja mahdollistanut vaelluksen kasvu-uralle palaamisen. Opaskoulutusideasta on kiittäminen Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon puheenjohtajaa Petri Rajajärveä.

Tässä tullaankin toiseen pullonkaulaan. Vaelluksen pääjärjestäjinä ovat Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden reserviupseeri- ja reserviläiskerhot. Päävastuu toimitsijoiden tuottamisesta on heillä. Sanoin päävastuu siksi, että oppaissa ja vähän muissakin tehtävissä on jo ilahduttavasti myös muitakin kuin em. kerhojen jäseniä ja vielä muualta kuin ao. kerhojen toimialueelta. Nämä ihmiset ovat suorastaan tarjoutuneet tehtäviin.

Ukkoutuva jäsenkunta

Ei ole salaisuus, että edellä mainittujen kaikkien kerhojen ongelma on ”ukkoutuva”, vanheneva ja jossain määrin ainakin toimivien osalta myös määrällisesti laskeva jäsenkunta. Tätä tautia saattaa olla liikkeellä laajemminkin Suomessa vapaaehtoisen maanpuolustusalan harrastajapiireissä.

Maanpuolustusyhdistysten ukkoutuvaan jäsenkehitykseen voi olla syy myös niiden omassa toiminnassa. Se (vähä) mikä tehdään kohdistuu tietenkin jäljellä olevaan jäsenkuntaan. Ja kaikki se ei ole välttämättä mielekästä ja mieleen nuoremmalle väelle. Ukkoutumisen kierre sen kuin jatkuu ja ”pakollinen” toiminta (kunniakäynnit, edustukset yms.) jäävät yhä harvempien harteille. Hekin väsyvät.

No niin, alamme lähestyä itse tämän kirjoituksen asiaa. Reserviläiskerhot tarvitsevat kahta asiaa. Ne ovat nuorta jäsenkuntaa ja mielekästä tekemistä heille. Kaakonkulman reserviläisyhdistyksillä on jo jälkimmäistä. Ja sen huomasi myös Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtaja Mikko Halkilahti viime kesän puheessaan salpavaeltajille käsitellessään tapahtuman järjestelyjä:
”Salpavaellus on teidän juttunne ja Salpa-asema osa teidän identiteettiänne. Olette hienosti oivaltaneet miten teette Salpalinjaa tunnetuksi koko maamme reserviläisille ja sitä kautta myös koko Suomen kansalle. Lisäksi tällä esimerkillä luotte mallin myös muille yhdistyksille, miten toimia aktiivisesti ja yhteistyössä tällä reserviläissaralla.”

Aivan oikein, Luumäen Reserviupseerit, Luumäen Reserviläiset, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerit ja Kaakonkulman Reserviläiset, meillä on todella mielekästä tekemistä, mikä kelpaa malliksi jopa koko valtakuntaan. Mutta meiltäkin puuttuvat tekijät, ne nuoret ja nuorehkot maanpuolustuksesta kiinnostuneet miehet ja naiset, jotka eivät ole vielä tietään joukkoomme löytäneet. Vastaus on, että heidät pitää etsiä, pyytää ja vetää mukaan!

Liikkeelle lyhyin askelin

Reserviläistoimintaan ei ole kenenkään pakko tulla tekemään täyslaidallista tulenavausta ja tukehtua siihen. Ihan hyvin homman voi aloittaa pienestä ja, sikäli kun toiminta alkaa kiinnostaa, tulla mukaan vähän kerrallaan. Esimerkiksi Salpavaelluksen toimitsijana useimmat tehtävät ovat sellaisia, että niihin sitoutuminen vie vuodesta 1-3 harrastuspäivää ja niistäkin vain osan. Ajankohtakin tiedetään, se on viikko jälkeen juhannuksen. On aivan turha yrittää uskotella, että ”minulla ei ole aikaa tai tuo ajankohta ei satu”. Se kenellä on halu olla mukana, pystyy järjestämään sekä tarvittavan ajan että ajankohdan – ihan varmasti kun ajoissa aloittaa. Ja ketkä eivät pysty, harrastavat sitten jotain muuta heitä kiinnostavaa ja sekin on ihan hyvä juttu. Vapaaehtoisuus ei ole pakkoa.

Kaakonkulman reserviläisjärjestöjen olisi minun mielestäni otettava jo oman toiminnan tulevaisuudenkin takia itseään niskasta kiinni ja käytävä ankaraan jäsenrekrytointiin. Se on raakaa työtä. Yhdistysten hallitusten on tehtävä suunnitelma ja työnjako, millä paikkakunnalla asuvat potentiaaliset jäsenehdokkaat talo talolta kartoitetaan, etsitään koloistaan, esitetään asia ja pyydetään henkilökohtaisesti toimintaan mukaan.

Ainakin maaseutukunnissa reserviläiskerhojen olemassa oleva jäsenkunta kattaa yhdistysten toimialueen niin, että jokainen paikkakunnalla asuva reserviupseeri, reservin aliupseeri ja maanpuolustushenkinen reserviläinen saadaan ”puhuteltua”. Se on vain halusta kiinni, haluaako ao. yhdistys toimintaansa uusia jäseniä. Nyt muuten siihen on, kiitos Mr Putinin”, erittäin otollinen maaperä!

Se on selvä, että pyydettävistä läheskään kaikki eivät eri syistä näe vapaaehtoista maanpuolustusharrastusta omana juttunaan. Mutta uskallan väittää, että tuolla työllä saadaan merkittävä määrä väkeä mukaan. Yksi ”pelastettu sielu” puhumattakaan kymmenestä tai kahdesta kymmenestä uudesta jäsenestä on paljon. Ja he voivat taas tuoda kaveripiiristään uutta voimaa mukaan. Näin se menee.

Rauhanturvaajien esimerkki

Kerron esimerkin. Olen toiminut muutaman vuoden aktiivisesti Kymenlaakson rauhanturvaajissa, sen hallituksessa. Kesällä 2013 yhdistyksemme piti järjestää ja järjestikin Suomen Rauhanturvaajaliiton mestaruusammunnat Vekaranjärvellä. Toimitsijoita kyllä kilpailun johto peräsi usealla ilmoituksella ja jäsenviestillä tyyliin ”kisoihin tarvitaan toimitsijoita”. Vain aktiivisimmat ja velvollisuudentuntoisimmat anonyymit ilmoittautuivat. Tulos oli liian vähän. Toki kisat menivät läpi, mutta ne harvat toimitsijat raatoivat itsensä ”verille”. Itse en ilmoittautunut, kun luulin voivani keskittyä ampumiseen ja sekin meni poskelleen.

Heti vuoden 2013 kisojen jälkeen tarjouduin oma-aloitteisesti vuoden 2014 kisoja varten hankkimaan yhdistyksen yli 300 jäsenen jäsenkunnasta tarvittavat toimitsijat. Sain jäsenrekisterin käyttööni. Valitsin kohderyhmäksi kaikki alle 60-vuotiaat, joilla oli sähköposti. Lähetin viime talvena pitkälti toistasataa henkilökohtaista sähköpostia, esitin viestissä asiani ja pyysin nöyränä toimitsija-apua. Sain hieman yli 20 uutta, hyvää ja motivoitunutta toimitsijaa. Kisatoimitsijamäärä tuplaantui. Kisat onnistuivat hyvin ja silti pystyin itse kilpailemaan ja tulin mitalit kaulassa kotiin! Mieli oli hyvä kaikin puolin. Nyt on aika rauhallinen olo ja usko, että myös meille langenneet 2015 mestaruuskisat Vekaralla onnistuvat. Tekijöitä on, kiitos pienen vaivannäön viime talvena.

Mitä opimme tuosta. Ihmisiä pitää pyytää henkilökohtaisesti, on se sitten kirje, sähköpostiviesti, puhelinsoitto tai kasvotusten puhuminen. Se vaiva pitää nähdä ja tehdä. Tulosta tulee, aivan varmasti!

Nyt on sauma näyttää

Jotain tuon tapaista tekemällä Salpavaellus 2015 voi tarjota mahdollisuuden asiasta kiinnostuneille mielekkääseen maanpuolustusharrastukseen ja järjestäjäyhdistykset voivat saada vahvistusta ja varmasti myös nuorennusta jäsenkuntaansa. Se on siis vain kiinni siitä, haluavatko yhdistykset uutta voimaa riveihinsä.

Salpavaelluksen suojelijana ensi kesänä on Reserviläisliitto, jonka 60-vuotisjuhlavuoden osatapahtuma vaellus on. Reserviupseerikerhon jäsenenä käy suorastaan kateeksi, mikä sauma Luumäen ja Kaakonkulman reserviläisyhdistyksillä on nyt jäsentempaukseen. Uskon, että vastaavat reserviupseerikerhot eivät aio suosiolla jäädä heikommaksi. Läheskään kaikki alueen reserviupseeritkaan eivät ole ”järjestäytyneet” niihin tehtäviin, joihin heidän asemansa ja maanpuolustuskoulutuksensa vapaaehtoisesti velvoittaa.

Minulle toiminta reserviupseerina on antanut valtavan paljon!

Terho Ahonen,
majuri, res

perjantai 17. lokakuuta 2014

Salpavaellus 2015 kohokohdat

Olen perustanut tämän blogin maaliskuussa 2010 Salpavaelluksen pää-äänenkannattajaksi. Sen vuoksi en katso tekstimainonnaksi sitä, että nyt kerron hieman ensi vuoden eli Salpavaellus 2015 sisällöstä.  Lähden liikkeelle reittien alkamisjärjestyksessä.

Rantatien linjat – reitti, Salvan syvyys Virolahdella, on sitä mitä nimiyhdistelmässä lukeekin. Ajatus on kertoa ja näyttää, miten Neuvostoliiton mahdollinen maahantunkeutumisyritys olisi estetty rantamaalla, historiallisen Suuren rantatien suunnassa. Reitti pureutuu 1944 tehtyyn Vaalimaan oikaisuasemaan ja tietysti välirauhan aikaiseen pääasemaan sivuten maastossa näyttäen niiden välissä olevat monet viivytyslinjat.

Vaalimaan oikaisuasemaa Hellänrannasta lähtien, nykyisen seiskatien eteläpuolella ei ole vastaavassa mitassa aikaisemmin Salpavaelluksella esitelty. Vaelluksen alkuvuosina oikaisuasema oli ohjelmassa, mutta muistaakseni ei merestä lähtien. Oikaisuaseman kestolinnoitteet nojaavat pallokorsuihin ja hirvittävään määrään lapiotyötä. Se on näkemisen arvoista.

Välirauhan aikana rakennettu linnoitettu pääasema Siikasaaren tyvestä Ravijoen kautta Pihlajaan ja edelleen Säkäjärvelle on monille salpavaeltajille tuttua. Silti sieltä on joka kerta tiristetty uutta ja uudenlaista näkökulmaa. Niin varmasti nytkin. Eikä vähiten siksi, että Salpalinjan lahtelainen ydinkaksikko, arkistosilmä ja sotahistoriaopas Juha Kilpeläinen ja joka montun ja pultin maastossa tunteva ja valokuvannut Harri Ukkonen panevat osaamisensa yhteen. Siitä syntyy sellainen tietoisku, että parempaa ei maasta löydy. Mielenkiinnolla odotan, miten he hyvää kenttäkelpoisuutta vaativan ryhmän kokoavat ja kuinka monta henkeä siihen mukaan mahtuu. Mielenkiintoista kerrassaan!

Reittipäällikkö Erkki Rikkolan luottamus yhden illan, kahden yön ja kahden päivän kestävän reitin vetovoimaan on vankka. Hän on asettanut reitilleen sadan osanottajan katon!

Kivijärven kierros –reitti Luumäen, Lemin ja Lappeenrannan ja loppuosaltaan myös Miehikkälän maisemassa on osin yleisön pyynnöstä tehty yhdistetty linja-auto- ja patikkaretki Salpalinjan kohokohtiin ao. alueella. Monipuolisempaa reittiä Salpavaelluksen historiasta ei löydy. Se pitää sisällään kaikki linnoituksen tärkeimmät elementit. Niiden tavoittaminen ei onnistu ilman, että kohteiden välillä siirtymisiin käytetään myös konevoimaa. Reitti on selkeästi uusi ulottuvuus Salpavaelluksella.

Kari Tahvanaisen johtaman reitin kokoontumispiste on poikkeuksellisesti Luumäellä Taavetin lomakylässä, jonne osanottajat retken päätteeksi tietysti kuljetetaan.

Kivijärven kierros mahdollistaa ihan kokonaisen aselajin, linnoitystykistön (1940-44) esittelemisen. Lemin Kärmeniemen patteri on siitä konkreettinen esimerkki. Iitiän pallokorsulinja kesällä 1944 rakennettuna Lemin ja Lappeenrannan rajamailla tuo esiin Rutolan kannaksen merkityksen. Sen sulkeminen nähtiin tärkeänä niin Mikkelin kuin Heinolan suunnan suojaamiseksi. Rutolan luola keskellä kylää on ainutlaatuinen Salpalinjassa.

Osana Väliväylän linnoitusrakennelmaa reitti koukkaa Hurtanmaalla. Siellä pääkohteena on kaksi toisistaan reilun viiden metrin päässä sijaitsevaa teräsbetonikorsua. Jostakin syystä ne ovat jääneet peittämättä suojakiveyksellä ja siksi ne antavat aivan huikean käsityksen Salpalinjan satojen teräsbetonikorsujen massiivisuudesta. Jos tuo kohde keskellä metsää ei näkijäänsä puhuttele tai hätkäytä, minä en ymmärrä mistään mitään! Loppuosa reitistä on osittain jo aiemmilla vaelluksilla nähtyä, mutta aina laadukasta tavaraa Luumäellä ja LPR:n Ylämaalla.

”Tulikaste” Salpalinjaan, reitti ensikertalaisille Miehikkälän kirkolla tavoittelee kaikkien aikojen suurinta kohderyhmää. Siis niitä, jotka eivät ole  koskaan ennen Salpalinjaan tutustuneet tai osallistuneet Salpavaellukselle. Ja uskallan sanoa, että heitä on paljon, paljon. Idean taustalla on ajatus, että reitille voisivat huoletta osallistua myös sellaiset ihmiset, joilla ei ole ennestään välttämättä mitään hajua Suomen itärajan linnoitteista, ylipäätään sotahistoriasta. Kaikki osallistujat lähtevät samalta viivalta, alusta, ilman pelkoa, että tulevat esittäneeksi ”tyhmiä” kysymyksiä. Niitä ei ole; vastaukset voivat olla!

Reittipäällikkö Kari Suoknuuti on suunnitellut helppokulkuisen reitin synnyinmaisemiinsa Miehikkälän Salpalinja-museon ja Miehikkälän kirkonkylän liepeille. Esiteltävät kohteet, linnoituslaitteet ovat samoja kuin muillakin reiteillä, mutta ne käydään rauhassa ja perusteellisesti läpi. Näin työmaan suuruusluokka ja samalla myös monet yksityiskohdat ja niidenkin tärkeys alkavat selvitä. Ja jos Salpalinja alkaa kiinnostaa, tämän reitin jälkeen on helppo lähteä etsimään linnoituksesta uusia näkökulmia joko itse tutkien tai osallistumalla vaelluksille tulevina vuosina.

Kaikkien reittien osalta Salpavaellus 2015 päättyy yhteiseen maanpuolustusjuhlaan Miehikkälän Salpalinja-museon pihalla. Vaelluksen yksi huipentumista on, kun vaeltajat marssivat Sillanpään marssilaulun tahdissa juhlapaikalle ja vaellusjohtaja Antti Pakkanen ilmoittaa heidät sotilaallisesti vaelluksen suojelijan Reserviläisliiton edustajalle.

Salpavaellus 2015 reittien tähän mennessä tiedossa olevat yksityiskohdat löytyvät vaelluksen kotisivuilta osoitteesta: http://www.salpavaellus.net/tapahtumat/reitit/

Sivuilta löytyy myös runsaasti valokuvia aiemmilta vaelluksilta. Niistä saa jo hieman tuntumaa mitä tuleman pitää.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Pekka Visurin huomioita jatkosodan linnoittamisesta

Valtiotieteen tohtori, eversti evp Pekka Visurin esitelmä Suomen kriisikesästä 1944 Miehikkälän Salpalinja-museolla 5.10.2014 sivusi muutamalla lauseella linnoittamista. Irroitan ne asiayhteyksistään tähän juttuun siinä järjestyksessä kuin ne esiin tulivat. Niin se asiayhteys tietenkin on, kuinka tehdyt päätökset palvelivat kriisikesästä selviytymistä.

Jatkosodan aikana Suomen linnoitustyövoima oli sitoutunut vahvasti Itä-Karjalaan, Karhumäkeen ja Aunuksen kannakselle. Linnoitusvoimasta oli ylivoimainen osa niissä töissä.

Kesällä -44 muun muassa Karhumäestä vetäydyttiin taisteluitta monista komeista kallioon lähes valloittamattomiksi tehdyistä kestolinnoitteista. Visurin mukaan oikeutetusti sinne tiensä taistelleet sotilaat kysyivät: miten tässä näin kävi?

Karjalan kannakselle jatkosodan aikana rakennettiin linnoitettua VT-asemaa, Vammelsuu-Taipale. Koska kannaksella estekiven raaka-aineeksi sopivaa kalliota oli vähän, sitä rahdattiin kaukaa. Hamina-Taavetti –linjasta kesällä 1943 kuljetettiin 40 000 valmiiksi pystytettyä estekiveä VT-asemaan. Sen lisäksi muualta louhoksilta kuljetettiin 60 000 kiveä samaan paikkaan. Suurin osa kivistä jäi kasoihin tai pystyttämättä, sillä VT:n aseman panssariesteestä vain 15 prosenttia saatiin valmiiksi.

Visurin mukaan VT-linjan estekivien siirtoon oli valjastettu 23 000 linnoittajaa 4½ kuukauden ajaksi. Tuona aikana muu linnoittaminen oli keskeytyksissä!

Kannaksen kenttälinnoitettu pääasema ja sen takana oleva VT-asema murtuivat molemmat yhdessä päivässä.

Moskovan rauhan linnoitettu puolustusasema (10.7.1944 lähtien Suomen Salpa, Salpa-asema, Salpalinja) tuli esiin 18.6.1944 (jos oikein muistiin esityksestä merkitsin). Silloin nimittäin kenraali Erik Heinrichs pyysi saksalaisilta kuutta divisioonaa linnoitetun aseman miehittämiseksi Suomenlahden ja Saimaan välillä. Niitä Saksa ei luvannut, vaan vaati Suomea pitämään Viipurin –Vuoksen linjan ja pysymään sodassa Saksan rinnalla.

Suomi eli tuolloin juhannuksen maissa Visurin mielestä kenties koko historiansa kriittisintä aikaa. Siinä kysyttiin jo rauhanehtoja Neuvostoliitolta, mutta sieltä vaadittiin ehdotonta antautumista ja saksalaisten karkottamista maasta. Jo aseavun turvaamiseksi, ehtoja ei voitu ajatellakaan.

Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta oli annettu esikäsky 15.6 ja se vahvistettiin 18.6.-44.

Kysyin tutkija Visurin näkemystä, oliko tuossa pahimmassa vaiheessa otettu Salpa-asema (nimi myöhemmin) millään tavalla huomioon?

Visurin vastaus oli selvä. Hänen mielestään linnoitusta (Salpalinjaa) ei kannattanut ottaa käyttöön, koska ei ollut saatavissa merkittäviä vahvistuksia sen miehittämiseksi. Runkoaseistus oli vajaa ja varsinkin pst-tykkien teho oli välirauhan ajasta jäänyt ratkaisevasti jälkeen. Myös ampuma-alat olivat pusikoituneet umpeen. Sellaisia joukkoja ei olisi ollut, joka olisi linnoitukseen perehtynyt. Siihen olisi ollut vaikea vetäytyä. Tilannehan parani syksyä kohti mentäessä, kun muun muassa rakennustyöt edistyivät.

- En väitä, etteikö Salpalinjalla ollut mitään merkitystä, Visuri sanoi.

Edellä oleva perustuu siis tutkijatohtori Pekka Visurin ajatuksiin. En keskikoulupohjalta käy niitä kritisoimaan. Journalistisen kokemukseni mukaan erilaisia mielipiteitä pitää tuoda esiin myös blogissa, vaikka oma ajatus ei niihin aina yhtyisikään.


Sen kuitenkin heitän ilmaan, liittyen tohtorin väitteeseen, että ei ollut joukkoja, jotka olisivat olleet perehtyneet Salpalinjaan, että kyllä jossain mitassa oli. Karjalan kannaksella taisteli useita nimenomaan Salpalinjaan perehtyneitä linnoituspataljoonia ja varmaan erillisiä linnoituskomppanioitakin. Totta kai nekin olivat kovasti kuluneita, mutta kyllä ainakin teoriassa niistä olisi saanut jonkinlaisen perehdyttävän runkomiehityksen. Se olisiko käytännössä saanut, vaatisi jo tarkempaa tutkimusta linnoitusjalkaväkijoukkojen tilasta juhannuksen tienolla 1944.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Osmo Kimmo: Varuskunnat Miehikkälässä

17.9.2014 julkaisemaani blogiin "Toteutumaton suunnitelma Harjun varuskunnista" sain jatkoksi sotahistoriaharrastaja Osmo Kimmolta mielenkiintoisen ja selkeän kirjoituksen Miehikkälän varuskunnista talvisodan ja jatkosodan välisen välirauhan ajalta. Ainoa vähemmän epäselvä asia jutussa on piirros Alimmaisen varuskunta-alueesta, mutta suttuisenakin se antaa kuvaa tuon ajan parakkivaruskunnan rakenteesta, vaikka numerointi ei pysty paikallistamaan kunkin rakennustyypin sijaintia. Kuvan vasemmassa alakulmassa on myös piirros Tyllinjärven rannasta, johon kirjoituksessa viitataan. Tekstin sisällä olevat sulkeisiin merkityt kirjansarjat viittaavat Kansallisarkiston arkistointiyksiköihin.

Puolustukseen uudelle rajalle
Talvisodan päätyttyä suomalaiset joukot ryhmittyivät puolustukseen uudelle rajalle. Uuden rakennettavan pääpuolustusaseman suunnitelmien valmistuttua joukko-osastojen sijoittelu sovitettiin puolustusaseman kannalta tarkoituksenmukaiseksi. Miehikkälän suunnasta vastasi 3. Divisioona, joka 10.5.1940 annetun käskyn mukaan ryhmittyi uudelleen, sen joukko-osastojen majoittuessa Pyhällön, Lapjärven, Suur-Miehikkälän, Miehikkälän ja Muurolan varuskunta-alueille (Perus-6650/2).  Pyhältö oli Vehkalahdella ja muut varuskunta-alueet Miehikkälässä.

Suur-Miehikkälän varuskunnan 18.6.1940 antaman varuskuntakäskyn mukaan 3. D:n komentaja määräsi varuskunnan päälliköksi everstiluutnantti G. Snellmanin. Varuskunnan komendantin toimisto sijaitsi Kalliokosken lasitehtaalla. Varuskuntaan kuuluivat tuolloin JR 67, I/KTR 3, Er.Psto 4, Rask.Psto 7, 3. Pst.Tyk.K ja 2./ViestiP 3. (T-4176/3)

Kesällä 1940 joukkojen sijoituspaikkoja määritettiin uudelleen. 3. DE käski 4.7.1940 tiedustella majoitusalueen yhtä pataljoonaa varten Suur-Miehikkälästä. Pataljoonan kokoonpano: esikunta ja esikuntakomppania, kolme kiväärikomppaniaa, konekiväärikomppania ja kranaatinheitinkomppania. Tiedustelussa oli otettava huomioon sotavalmiusnäkökohdat, kenttävarustustöiden suorittamismahdollisuudet, koulutusmahdollisuudet, terveydelliset ja viihtyvyysnäkökohdat (vesistö), tie- ja vesiyhteydet sekä huolto (Perus-6661-6662). Tämä tiedustelukäsky liittyi jo seuraavaan uudelleen järjestelyyn.

Siirtyminen prikaatikokoonpanoon
3. Divisioona siirtyi 11.8.1940 prikaatikokoonpanoon muodostaen 3. Prikaatin (prikaatin päiväkäsky 13.8.1940, T-4181). Lääkintähuollon tarkastuskertomuksesta ajalta 21.-22.8.1940 (T-4176/6) nähdään pataljoonien silloinen sijoittelu:

I/3. Pr Kalliokoskella, sisämajoitus siisti, tykistöleiri kylän laidassa siisti.
II/3.Pr sisämajoitus Miehikkälän kirkonkylässä, telttamajoitus kylän etelälaidassa. Järjestys puutteellinen, pienet käymälätilat, ruuantähteitä teltta-alueella.
III/3. Pr Ulkomajoitus, siistit leirialueet, Parkon kylässä muona-, ase- ym. varastot samassa vajassa, järjestys puutteellinen. Ruoka Parkossa hyvää. ”Lottala” Muurolassa siisti.

Parakkimajoitukseen
Syksyn mittaan pataljoonat pääsivät sisämajoitukseen. Alimmaisenjärvelle ja Savanjärvelle rakennettiin parakkikylät ja Kalliokosken rakennuskantaa täydennettiin tarvittavilla parakeilla. Pataljoonien sijoituspaikat: I/3. Pr Kalliokoski, II/3. Pr Alimmainen, III/3. Pr Savanjärvi.

II Pataljoona muutti Alimmaisen parakkialueelle 18.11.1940 ja samaan aikaan 3. Prikaatin tykkikomppania majoittui lähistölle Kummikorpeen pystytettyihin parakkeihin (Perus-6663/8). Yksi pataljoonan komppanioista (4. K) sekä yksi kk-joukkue sijoittui Tyllin järven rannalle pystytettyihin parakkeihin, koska yleisohjeistuksen mukaan 1/3 – 1/4 joukoista tuli pitää pääaseman edessä.


Piirros Alimmaisen parakkialueesta (Perus-6663/11). Piirroksen numeroinnin selitykset:
1 upseeriasunto, 2 aliupseeriasunto, 3 asuinparakki, 4 tstoparakki ja varasto, 5 tstoparakki ,6 upseerikerho, 7 aliupseerikerho,8 korjaamoparakki, 9 varastoparakki,10 ruokalaparakki,11 keittiö, 12 talli,13 kengityspaja,14 sauna,15 autovaja,16 sotilaskoti,17 käymälä,18 muuntaja,19 vartioparakki, 20 JSp. parakki, 21 perunakellari, 22 kuormastovaja

II Pataljoonan 3.1.1941 antaman ilmoituksen mukaan pataljoona oli pystyttänyt 63 parakkia. Parakkeja oli saapunut: Enso Gutzeit Oy:ltä 8 kpl, Enso Gutzeit Oy:n Laatikkotehtaalta 10, Kylmäkoski Oy:ltä 20, Kymin Oy Hallalta 8, Lahden Pyörä ja Puuteollisuus Oy:ltä 6 ja Lahden Saha Oy:ltä 11 kappaletta.                           

Ilmiselvästi valmistaloteollisuudella on tuolloin ollut kiirettä kun otetaan huomioon samaan aikaan perustetut korpivaruskunnat pitkin itärajaa sekä linnoitustyövoiman tarvitsemat majoitus- ja huoltotilat. Kantahenkilökunnan käyttämistä asunnoista perittiin luonnollisesti vuokraa. Upseeriasuntojen hyötypinta-ala oli 96 neliötä, mistä vuokra oli 250 mk/kk. Aliupseerit maksoivat 53 neliön asunnostaan 65 mk/kk. Hintatiedot ovat 3. Prikaatin esikunnan kirjelmästä 7.4.1941.

Väliasemien tiedustelua
3. Prikaatin komentaja antoi 28.11.1940 käskyn (Perus-6663/8) tiedustella väliasemia päävastarinta-aseman takana vihollisen mahdollisen menestyksen rajoittamiseksi. Käskyn liitteenä oli peitepiirros asemien ylimalkainen kulku, joka pataljoonien oli tiedusteltava ja korjattava sellaiseksi, että ne ovat maastossa edullisimmat. II Pataljoonan komentaja totesi vastauksessaan 7.12.1940, että aseman kulku Virojoen varressa Kotijärvestä pohjoiseen on sangen edullinen. I ja II pataljoonan sauma on edullisesti tulitettavissa kummaltakin lohkolta. Virojoki on 6-7 m leveä, pohja pehmeätä savea ja veden syvyys noin 2 m (korkean veden aikana). Vastauksen liitteenä on peitepiirros Vesanenjärvi – Savanjärvi väliseltä alueelta. Kaikki varuskunnat – Kalliokosken, Alimmaisen ja Savanjärven varuskunnat – sijaitsivat tämän suunnitellun taaemman aseman tuntumassa.

3. Prikaatin yksiköiden sijoitus keväällä 1941
3. Pr:n päiväkäskyjen perusteella yksiköiden sijoituspaikat olivat keväällä 1941: E/3. Pr Pyhältö,
I/3. Pr Savanjärvi, II/3. Pr Alimmainen, III/3. Pr Kalliokoski, Psto/3. Pr Turkia, 3. Tyk.K/II AK Kummikorpi, VK/3. Pr Pyhältö.

Varuskuntia käytettiin luonnollisesti myös suojajoukkojen perustamispaikkoina lkp:ssa 10.6.1941. Linnoituspataljoona 3:n perustamispaikat olivat: 1. K Kalliokoskella, 2. K Alimmaisella ja 3. K Savanjärvellä. Esikunta ja jääkäripuolijoukkue perustettiin Alimmaisella. Lisäksi Kylmälässä, Miehikkälän pappilassa ja Hauhiankoskella oli alaperustamispaikat, missä vastaanotettiin pääaseman itäpuolella asuvat reserviläiset ja perustettiin komppanioiden osia.

Alimmaisen ja Savanjärven varuskunta-alueet sodan jälkeen
Alimmaisella sijaitsi vuosina 1945 – 1947 Miehikkälän varavankila, missä säilytettiin liittotuneiden valvontakomission käskystä välirauhan sopimuksen 13. artiklan nojalla pidätettyjä lista n:o 1:n vankeja. Vankilasta kertova muistolaatta on kiveen kiinnitettynä pihan keskellä. Sen jälkeen alue oli Lasten Kesä ry:n omistuksessa. Alueen uusi omistaja on venäläistaustainen K-Vizit Oy, joka on hakenut yleiskaavan muuttamista ja ranta-asemakaavaa leirikeskuksen alueen muuttamiseksi matkailupalvelujen alueeksi. Kaavaluonnoksessa mainitaan pihalla oleva muistolaatta ja todetaan, että se tullaan säilyttämään. Tämä on tietysti hyvä asia ja Lista nro 1 vangit ovat varmasti muistolaatan ansainneet.

Savanjärven alue oli sodan jälkeen pitkään Rajavartioston käytössä. Sen jälkeen alue oli A-klinikkasäätiön omistuksessa ja nykyiset omistajat ovat EBC Oy ja Niemelän Ranta Oy. Kehityskulku muistuttaa Alimmaisen alueen kehitystä. Savan aluetta koskeva rantayleiskaavan muutos on hyväksytty. Osayleiskaavan muutoksen tavoitteena on mahdollistaa alueen kehittäminen palvelu- ja matkailutoimintojen lähtökohdista. Kaavaselostuksessa on todettu Kymenlaakson museon katsoneen alueen rakennuksilla olevan sekä historiallisia että rakennushistoriallisia merkityksiä ja pitäneen tärkeänä, että rajavartiolaitoksen rakennukset hahmottuvat kaavassa kokonaisuudeksi. Savalla on seinään kiinnitetty muistolaatta, jossa todetaan: Tässä rakennuksessa toimi Miehikkälän rajajääkärikomppanian komentopaikka vuosina 1954 – 1997. Alueella on myös JR 3:n ehtoolliskivi. Kaavassa ei ole muistomerkkien säilyttämistä koskevia mainintoja.

Vaikka välirauhan aikaisten varuskuntien toiminta-aika jäi lyhyeksi, niissä tehtiin työtä, joka osaltaan auttoi selviämään ylivoimaisista vaikeuksista. Silloin maata puolustettiin myös varuskunnista. Miehikkälän varuskunnat Kalliokoski, Alimmainen ja Savanjärvi ansaitsisivat omat muistolaattansa. 

Osmo Kimmo
Helsinki

lauantai 27. syyskuuta 2014

Vapaaehtoinen reservi???

Ihmisten eliniän pitenemisen myötä eläkkeelle siirtymisen ikärajaa on juuri Suomessa sovittu nostettavaksi 63:sta 65:een vuoteen ja halukkailla on ja on ollutkin mahdollisuus jatkaa työntekoa pitempäänkin.

Miten on laita asevelvollisuuden osalta? 60 vuotta on kenraaleja lukuunottamatta ehdoton yläraja, vaikka sopiviin tehtäviin ”kenttäkelpoisuutta” ja halua vielä olisikin. Suomen kenttäarmeijaa on supistettu ja siellä ei ole tehtäviä edes kaikille asevelvollisillekaan.

Vapaaehtoinen maanpuolustusharrastus lähinnä Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kautta (MPK) rajoittuu ymmärtääkseni sekin asevelvollisuusikäisiin.

Yli kuusikymppisille ei ole juuri tilaisuutta purkaa maanpuolustushaluaan muuten kuin osallistumalla reserviupseeri- tai reserviläiskerhojensa kuukausikokouksiin, sikäli kuin niitäkään on.

Heitänpä ilmaan ajatuksen, jota varmasti moni muukin on pohtinut. Miten olisi eräänlaisena kotijoukkona, nykyajan suojeluskuntana Vapaaehtoinen reservi, olkoon työnimilyhenteenä vaikkapa VERES? Sen yhteys puolustusvoimiin voisi olla jotain samanlaista kuin suojeluskunnilla aikanaan. Puolustusvoimissa tunnetaan nykyisin paikallispataljoonat. Vapaaehtoinen reservi voisi olla näille hyödyllinen työkalu.

Vapaaehtoinen reservi olisi nimenomaan paikallisjoukko, jolla parhaimmillaan voisi olla riveissään laajaa elämänkokemusta ja ennen kaikkea pettämätöntä paikallistuntemusta sisältävä patrioottinen kaarti kokeneita, käyttökelpoisia, motivoituneita, mutta viralliselle puolustusvoimille yli-ikäisiä miehiä ja miksi ei myös naisia. Tämä joukko voisi olla äärimmäisen hyödyllinen tilanteessa, jos, kohtalo meitä siltä varjelkoon, paikkakunnalle sijoitettaisiin puolustusvoimien joukkoja valmistautumaan taisteluun. Tällaisen joukon paikallistuntemus ei voi olla milloinkaan samaa, kuin siellä kenties ikänsä asuneilla ja lähes kaikki metsät kolunneilla paikallisilla oppailla, ”konsulteilla”, neuvonantajilla.

VERES voisi olla käyttökelpoinen aputyökalu evakuoimiseen tai kauempana sotatoimista mihin tahansa kotirintaman puolustukseen, vartiointiin tai valvontaan liittyviin tehtäviin.

Otan esimerkiksi vaikkapa Salpalinjan. Sen tuntijoita alkaa olla siviilissä melkoinen liuta pitkin itärajaa, ainakin sen eteläisimmässä päässä. Mutta vastaavaa paikallistuntemusta ei välttämättä ole puolustusvoimilla. Mikä estäisi Salpalinjan rakenteita käyttämästä taistelutoimiin, jos ne siihen soveltuisivat tai niiden olemassa olo tiedettäisiin; paikalliset Salpalinja-asiantuntijat kyllä tietävät. Tiedän, että tälläkin hetkellä useat vapaaehtoiset tutkivat Salpalinjan yksityiskohtia maastossa omaksi ilokseen. Miksi tuota tietoa ei ohjattaisi, kanavoitaisi yleiseksi hyödyksi.

Ja itse asiassa voin sanoa, että Salpavaelluksen noin 25 Salpalinja-oppaan osasto on käytännön esimerkki edellä sanotusta. Se on eräänlainen valmiusjoukko jo nyt, mutta vailla mitään statusta, virallista asemaa. Reserviupseerikoulu tätä osastoa onneksi jo käyttääkin hyväkseen, hyvässä mielessä.
 
En nyt osaa heti sanoa, miten käytännössä vapaaehtoinen reservi pantaisiin kokoon ja kuka sen tekisi. Mutta jos tarkoitus ja mielekäs tehtävä ao. joukolle olisi olemassa, niin kaikki muut asiat olisivat vain järjestelykysymyksiä. Aseita ja patruunoita tämä joukko ei tarvitsisi. Sen tärkein ase ja voima olisi nimenomaan paikallistuntemus!

Kyseiseen joukkoon voitaisiin sijoittaa myös ne asevelvollisuusikäiset paikkakunnan ihmiset, joille ei löydy sota-ajan sijoitusta, sa-tehtävää. Toiminta voisi antaa uutta puhtia ukkoutuville reserviupseeri- ja reserviläiskerhoillekin. Suurimpana motivaattorina tähän toimintaan mukaan tuleville olisi oman koti- ja asuinpaikkansa puolustamiseen valmistautuminen pahan päivän varalta. Se on valtava voima ja tarvittaessa myös iso apu puolustusvoimille ja maanpuolustukselle. Suomella ei voi olla varaa jättää tätä potentiaalia käyttämättä!


Keskustelua, vai olenko ihan metsässä?

Terho Ahonen
Salpalinjan salat blogisti

tiistai 23. syyskuuta 2014

Norjalaiset ehtivät Kymijoelle linnoitustöihin

Ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoittajien vanavedessä saapui Suomen itärajan linnoitustöihin talvisodan päätösvaiheessa noin 240 vapaaehtoista linnoittajaa myös Norjasta. Kun ruotsalaisia suunniteltiin tulevan 9 000 linnoittajaa, piti Norjasta tulla 3 000 vapaaehtoista. Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan 9.4.1940 vesitti molemmat suunnitelmat. Tanskassakin oli kaavailuja Suomen auttamisesta linnoittamalla, mutta sieltä ei ehditty edes lähteä.

Ruotsalaisen osuudesta, noin 900 miestä, on varsin paljon tietoa, mutta norjalaisista ei juuri murusia enempää, ainakaan toistaiseksi. Lähes kaiken arkistoista tutkinut Reino Arimokaan ei montaa riviä ole norjalaisista asiaa löytänyt.

Norjalaisille oli kyllä suunniteltu jo ”palstakin” Suomenlahdelta Säkäjärvelle ulottuneen ruotsalaisten osuuden pohjoispuolelta, käytännössä Kylmälässä ja siitä syvemmälle Miehikkälään. Se on ollut selvää, että Salpalinjalle saakka norjalaisia ei koskaan tullut, mutta ehtivätkö he tehdä missään mitään, ennen kuin palasivat 11.4.1940 kotimaahansa?

Juha Kilpeläisen Kymijoki-esitelmästä reilu viikko sitten Salpalinja-museolla kävi ilmi, että norjalaiset olivat todellakin ehtineet Suomeen ja Kymijoki-linjalle töihin. He olivat ainakin saaneet linnoittamislohkon Kymijoen itäisestä haarasta. Talvisodan aikana oli K-linjaa tehty eteläosassa Kymijoen itäpuolella ns. Tavastilan aukealla.

Talvisodan päättymispäivänä Kymijoki-linjan linnoittamisvastuu siirtyi merivoimilta päämajan pioneerikomentajan Unio Sarlinin johtoon. 20.3.1940 hän päätti, että kaikki työosastot siirrettäisiin Kymijoen länsipuolelle, eteläpäässä käytännössä sen itäisen haaran länsipuolelle. Eli ainakaan aikaisemmin norjalaisia ei Suomessa ollut. Tai sellaista dokumenttia ei ole vielä löytynyt.

Kilpeläisen esityksessä nähtiin asiakirja, joka todistaa, että norjalaiset ovat olleet maassa jo hyvin lähellä tuota edellistä päivämäärää. Nimittäin postisensuuritoimiston 26.3.1940 pöytäkirjassa on pidätetty norjalaisen Nordarbete II:een ( ruotsalaiset linnoittajat olivat mitä ilmeisemmin alkuvaiheessa Nordarbete I) kuuluneen miehen kirje vaimolleen, jonka postileiman päivämäärä on 23.3.1040!

Pöytäkirjassa todetaan, että Norjasta saapunut linnoitustyöläinen on kirjeessä puhunut ”mm. Oslo-järjestelmästä, sen toimeenpanemasta työmaaterrorista, jne”. Postisensuuri takavarikoi kirjeen, koska sen mielestä edellä mainittuja tietoja sisältäneen kirjeen pidättäminen saattaa olla hyödyksi työmaiden kurinpidon kannalta.

Asian vakavuutta kuvastaa se, että päämajan valvontaosasto 3.4.1940 on vastavakoilutoimiston päällikön allekirjoittamana lähettänyt ilmeisesti samaan asiaan liittyen  ”norjalaisen linnoitustyömiehen kirjeitä” koskevan kirjeen Maavoimien työmaatoimistolle mahdollisia toimenpiteitä varten. Nyt kirjeiden määrä oli lisääntynyt kahteen.

Sen enempää dokumentit eivät kerro. Mutta kun muuta tietoa ei norjalaisista juuri ole löytynyt, vahvistavat nuo asiakirjat sen, että melkoisella varmuudella norjalaisetkin ovat lapioitaan Kymijoen penkkaan maalis-huhtikuun vaihteessa 1940 iskeneet. Mutta Salpalinjaanhan he eivät voineet millään ehtiä, kun sinne ruotsalaisetkin tulivat vasta 17.4.1940 alkaen.


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Toteutumaton suunnitelma Harjun varuskunnasta

Harjun maanviljelyskoulun tila, nyk. Harjun Oppimiskeskus Virolahdella ja Kalliokosken lasitehtaan alue Miehikkälässä olivat heti talvisodan jälkeen vaihtoehtoja suojajoukkojen tai rajavartiostojen varuskuntapaikoiksi. Asia tulee esille Virolahdelle ryhmittyneen 4. Divisioonan 4.4.1940 päivätyssä majoitusta koskeneessa kirjeessä II Armeijakunnan esikunnalle, jossa niitä ”olojen vakiinnuttamiseksi ja tulevaisuutta silmälläpitäen esitetään luovutettavaksi sotilastarkoituksiin.” Kirjeen penkoi sota-arkistosta esiin sotahistoriaopas Juha Kilpeläinen.

Nyt heti alkuun voidaan sanoa, että kummastakaan paikasta ei tullut varuskuntaa, mutta aika lähelle kuitenkin. Virolahden Ravijoelle muutama kilometri Harjusta perustettiin talvisodan jälkeen Valkjärven parakkivaruskunta, jossa toimi muun muassa Kymen Jääkäripataljoonan edeltävä joukko-osasto, JP3 ja sen edeltäjä JP/JR9.

Miehikkälässä rajaa vartioineen rajakomppanian / rajajääkärikomppanian komentopaikka oli välirauhan aikana Savankoskella kirkonkylän liepeillä ja jatkosodan jälkeen Savanjärvellä Taavetin tien varressa aina 1990-luvun loppupuolelle saakka. Liekö samanalkuiset karttasanat Savankoski ja Savanjärvi sotkeutuneet jatkosodan jälkeisessä komppanian komentopaikan tiedustelussa?

Viime viikolla olin kierrättämässä Harjun Oppimiskeskuksen henkilökuntaa Salpalinja-laitteisiin koulun läheisyydessä ja yksi mukana olleista kysyi juuri tätä asiaa. Toisena oppaana ollut Erkki Rikkola oli jyvällä asiasta ja tietona oli, että pääkasarmiksi tarkoitetusta nykyisestä ruokala- ja oppilasasuntolarakennuksesta oli valmiina vasta perustukset. Minulle tämä oli uutta.

Palataanpa sota-arkistodokumenttiin. Siinä valtion omistaman Harjun osalta todetaan, että maanviljelyskoulun tila on pinta-alaltaan 1997 hehtaaria, josta viljeltyä eli peltoa on 352 hehtaaria. Kasarmialueeksi tilaa pidetään kirjeessä erittäin sopivana siinä olevine runsaine rakennuksineen.

”Uutta oppilasrakennusta varten on aikaisemmin myönnetty kaksi miljoonaa markkaa (kahden järeän tb-korsun hinta, TA:n huom) ja rakennuksen perusta on jo valmis.”

Divisioonan komentaja eversti Johan Arajuuri otaksuu kirjeessä, että ”pienillä muutoksilla rakennussuunnitelmaan saataisiin jo myönnetyllä summalla hyvinkin sopiva kasarmirakennus. Koulutilan suunnitelmassa kolmikerroksisessa rakennuksessa olisi 40 asuinhuonetta, keskuskeittiö ja ruokasali.”

Tilan pellot Div. komentajan mukaan ”voitaisiin palstoittaa Karjalan maanviljelijäpakolaisille (huom termi, TA) sopivan suuruisiin palstoihin, jolloin saataisiin n. 60-70 :lle perheelle hyvät toimeentulomahdollisuudet.” Tuo ajatus pienviljelijäasutuksesta kaatui kuitenkin ylemmässä johtoportaassa alkuunsa, koska se katsoo varuskunnan tarvitsevan koko alueen harjoitusalueeksi.

Se miten ja missä vaiheessa Harjun varuskunta-ajatus vaihtui Valkjärven parakkivaruskunnaksi, ei ole vielä selvillä. Osansa tässä voi olla ja ehkä onkin Salpalinjalla, jota Harjun tilan läpi ja em. ”kasarmialueen” halki alettiin rakentaa jo pari viikkoa siitä, kun edellä mainittu asiakirja oli tehty.

”Kalliokosken varuskunta”

Samassa paperissa Kalliokosken lasitehtaan alueen kooksi todetaan 6-7 hehtaaria. ”Muutamia siellä olevia rakennuksia voitaisiin jo sellaisenaan käyttää sotilastarkoituksiin. Itse tehdasta ei voi sisustamalla muuttaa kasarmirakennukseksi, vaan olisi se revittävä (purettava TA) ja siten saadulla materiaalilla, tiiliskivillä, rakennettava kasarmirakennus.”

Paperissa todetaan lasitehtaan olevan suoritustilassa, ”joten alueen ja siellä olevien rakennusten hankkiminen puolustuslaitoksen haltuun olisi ajankohtaisesti sopiva ja ilmeisesti pienillä kustannuksilla toteutettavissa.”

Mainittakoon, että Kalliokosken lasitehtaan ”kasarmialueella” oli kesällä 1944 saksalaisen 122. Greif-divisioonan huolto-osia jonkin aikaa.


Siis vielä kerran toistan. Nuo kummatkaan varuskunta-ajatukset eivät toteutuneet, mutta antavat paikallisille ihmisille mielenkiintoista pohdittavaa.

torstai 11. syyskuuta 2014

The Salpa-line overview, briefly

In the Winter War Finland lost part of its eastern territory. To secure the unsafe frontier the commander in chief of The Finnish army, Field Marshal C.G. Mannerheim ordered to build a fortified position of defence. The fortification, later called Salpa-line, was built in 1940-41 and 1944. It is still the largest building site in Finland. The number of workers was, at its highest, 35000 men. About 2000 women worked at supply duties.

To build the Salpa-line it took only year and half. When we remember the resources of Finland and the working speed, the Salpa-line could be compared even to The Great Wall of China. The Salpa-line is also the longest one-piece fortification line in the World, from the Gulf of Finland to Lapland, about 1000 kilometres.

The totally consistent part of the fortification is situated between the Gulf of Finland and Lake Kivijärvi at Luumäki. About 90 per cent of the permanently fortified constructions are there. From Lake Saimaa to Lake Pielinen in North Karelia the Salpa-line lean to waterways, especially lakes. From Pielinen up to the level of Salla in Lapland, only the most important directions of roads were fortified and blocked with field fortified positions.

In the Salpa-line there are about 720 reinforced concrete bunkers and some tunnel caves quarried into rocks. The field fortification equipment are made of wood and soil, altogether about 3000 pieces.
Trenches dug with shovels or quarried into rock, were made for about 350 kilometres. Stone antitank obstacles were made for over 200 kilometres. They include more than 350000 single stones, that weigh at least three tons each. There were also 130 kilometres dug ditch antitank obstacles. Barbed wire obstacles were made for about 315 kilometres.


The typical permanet equipment in the position is a machine gun and accomodation bunker, of which 170 were made. To build one, for instance, 45 tons steel and 5000 sacks of cement (50 kg) were needed. Altogether to build a massive bunker had to be transferred about 10000 tons different kinds of material, if put on trucks in those days, it meant 3000 truckloads.


The expenses of the fortification was about 2500 million Finnish old marks. It is very difficult to compare and say in current money. For example 1941 Salpa-line costs were 5 per cent of state budget. Sweden helped the work with 900 voluntary men during the first summer and gave a good sum of money, 235 million marks, allmost 10 per cent of the whole expences. It is quite easy to understand, why Sweden wanted to help its eastern neighboring country to build the barrier, which prevents Soviet Union to proseed to the west.
There was no battle on the Salpa-line. But for all that, it had a great importance to the result of the war. The fortification has done its work best, when it has not been needed.

After the war all equipment, which were removable, were pulled down and transfered to the stores or other uses. Now one can see still concrete bunkers, stone antitank obstacles and trenches, camouflaged for more than 70 years.
Some parts of Salpa-line are now restored as museums and destinations of hikes. 

Written by Terho Ahonen

-- You are welcome to visit the Salpa-line. --

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

”Lyhyessä ajassa täyteen kuntoon”

Jatkosodan alettua kesällä 1941 uuden itärajan linnoitustyöt (myöhempi Salpalinja) pysähtyivät kuin seinään. Valtaosa rakentajista kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin (käytännössä liikekannallepano) kesäkuun puolivälissä 1941. Linnoitustyömaa tyhjeni miehistä ja uudet linnoitus- ja pioneerikohteet sodan edetessä tarvitsivat tulevassa Salpa-asemassa vaille käyttäjiään jääneen rakennuskaluston. Linnoitus jäi monelta osin keskeneräiseksi.

Mitä sitten Salpalinjassa tapahtui jatkosodan aikana, tapahtuiko mitään? Tähän VTM Otto Aura haki vastauksia esityksessään sunnuntaina (7.9.2014) Salpalinja-museolla otsikolla Salpalinja puolustuskuntoon 1941-1944. Tämän jutun tiedot perustuvat pääosin hänen luennostaan ja hänen luvallaan tekemiini muistiinpanoihin.

Ylipäällikkö Mannerheim antoi 21.10.1941 käskyn, jonka mukaan Moskovan rauhan (13.3.1940) jälkeen varustetut linnoitusalueet on säilytettävä sellaisessa kunnossa, että ne saadaan lyhyessä valmisteluajassa täyteen kuntoon.

Edellinen päätös liittyi piikkilanka- ja kiviesteiden purkamiseen. Piikkilankaa tarvittiin kipeästi uusilla linnoituslinjoilla ja maanviljelijät halusivat tehdä kiviesteisiin aukkoja pelloilleen. Siitä tuli sitten päätös, että linnoitustöiden johtajan luvalla niitä sai toistaiseksi purkaa vain Punkaharjun ja Koitereen välillä. Kiviestettähän purettiin paljon erityisesti Hamina-Taavetti –linjasta ja kiviä siirrettiin VT-asemaan eri luvalla, jonka ylipäällikkö Mannerheim antoi toukokuun lopussa 1943.

Vuoden 1941 marras-joulukuussa tyhjälle linnoitustyömaalle palkattiin 32 vartiomiestä Linnoitustoimiston maanlunastustoimiston alaisuuteen.

Vuoden 1942 alusta vanhan linnoituksen hoito annettiin insinöörimajuri V Kärkkäisen vastuulle. Kahta kuukautta myöhemmin hänelle työrukkaseksi linnoitusosaston päiväkäskyllä perustettiin kunnossapito- ja tarkastustoimisto (KT-toimisto). Se toimi suoraan linnoitustyön johtajan Hanellin alaisuudessa Myllykoskella lokakuuhun 1943 saakka. Sitten se siirrettiin Viipuriin, josta se 15. kesäkuuta 1944 ymmärrettävistä syistä evakuoitiin.

KT-toimiston tehtäviä oli nimensä mukaisesti huoltaa ja ylläpitää linnoituslaitteita ja kalustoa ja valvoaa maa-alueita. Keskeneräisten laitteiden välttämättömät viimeistelytyöt kuuluivat tehtäviin. Kortiston tekeminen kaikista kestolinnoitteista ja kartoista sekä parakkikylistä oli yksi tehtäväalue, kuin myös kokeilutoiminta korsujen hoidon parantamiseksi. Yleensäkin kaikki Salpalinjan linnoituslaitteita koskevat asiat ja kysymykset keskitettiin KT-toimistolle, myös vartiomiehet siirrettiin sen listoille. KT-toimisto jakautui viiteen tarkastuspiiriin.

Edellä mainittua linnoituslaitteiden ja parakkien inventointikortistoa ei Otto Auran mukaan ole vieläkään arkistoista löydetty. Sen hän tietää, että se on tehty, koska hänen isoisänsä oli toinen niistä rakennusmestareista, jotka sen kokosivat. Kortisto on ilmeisesti ainoa koko totuuden Salpalinjan linnoituslaitteista kertova asiakirja ja siksi tänä päivänäkin hyvin mielenkiintoinen. Mikäli sitä ei löydy, yksi mahdollisuus voi olla, että se on tietoisessti hävitetty, ennen kuin Salpalinjan papereita luovutettiin valvontakomissiolle sodan jälkeen.

Salpalinjan hoidosta jatkosodan aikana huolehtivat hermotoipilaskomppaniat. Näitä ”tärähtäneistä” koottuja noin 200 miehen erillisiä linnoitusrakennuskomppanioita oli marraskuussa 1942 kuusi kappaletta. Määrä kasvoi syksyn 1944 kotiutukseen mennessä 13 komppaniaan, joissa oli yhteensä noin kolme tuhatta miestä.

Hermotoipilaskomppanioiden tehtäviin on kuulunut kaikenlaisia korsutöitä, itse asiassa kaikkea sitä mitä rakentamisvaiheessakin varsinaiset linnoittajat tekivät, mutta tietysti pienemmässä mittakaavassa. Tekemistä oli linnoituslaitteiden naamioinnista, ampuma-alueiden rajauksista ja suojakiveyksistä korsujen metalliosien rasvaukseen ja ruosteen poistoon. Toinen merkittävä ja pitkälti myös yksi päätehtävistä oli piikkilangan kerääminen ja kelaaminen 25 kilon keloille.

Työsaavutukset Auran esittelemän esimerkkikomppanian osalta oli tilastoitu miestyöpäivinä. On muistettava, että nykyisen mittapuun mukaan hermotoipilaskomppaniat miehitettiin siis sairailla miehillä! Heidän työkykynsä on ilman muuta ollut kaukana terveestä väestä. Jos kohta joidenkin arvioiden mukaan pinnareitakin joukkoon mahtui.

Salpalinjan (nimi Suomen Salpa vasta 10.7.1944) asemasodan aikainen huolto- ja ylläpito oli kuten sanottu vanhojen laitteiden kunnossapitoa, ei edelleen kehittämistä. Se vaihe alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäyksen johdettua nopeaa läpmurtoon Karjalan kannaksella. 15.6. annettiin käsky linnoitusrakennusjoukkojen keskittämisestä välirauhan aikana tehdyn puolustusaseman taistelukuntoon saattamiseen. Siihen kuului miesmäärältään suuri painotus linjan oikaisuasemien tekemiseen puolustusaseman eteläpäähän lähinnä Virolahdelle ja Miehikkälään.

Tällöin kesän alussa 1944 perustettiin koulutuskeskuksissa olevista II luokan nostomiehistä ( rauhan aikana asepalveluksesta vapautetut) noin 200 miehen vahvuisia työkomppanioita linnoitusrakennusjoukkojen avuksi. Juhannuksen alla valmistuivat ensimmäiset työkomppaniat, yhteensä niitä saatiin kasaan 28 kappaletta. Niistä ensi vaiheessa Salpa-asemaan osoitettiin 18 työkomppaniaa ja Laatokan pohjoispuolelle U-asemaan 10 työkomppaniaa.


Uusien linnoituslaitteiden rakentaminen kiellettiin 24.9.1944 alkaen ja koko linnoitusosasto lakkautettiin marraskuun lopussa samana vuonna.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Salpalinja ollut hyvin esillä, miten jatkossa?

Kuluvana vuonna Salpalinja on ollut mediassa, puuta koputtaen uskallan sanoa, hyvin esillä. Sävy on ollut enimmäkseen myönteinen. Olen itsekin monet vuodet huokaillut, jopa tässä blogissa useaan kertaan, kuinka Salpalinja ei kiinnosta tiedotusvälineitä. Eihän Salpalinja ole sinänsä enää uutinen; ensi vuonna tulee 75 vuotta sen rakentamisen käynnistymisestä. Mutta ei lehdistö liikahda, jos se ei näe aiheessa mitään uutista, kiinnostavaa, ajankohtaista ja isoa joukkoa ihmisiä koskevaa asiaa.

Uutista on siis ollut. Siitä on kiittäminen aktiivisia toimijoita, jotka Salpalinjan kimpussa tavalla tai toisella ovat hääränneet.

Kuluvan vuoden Salpalinjan näkymisessä mediassa näen kaksi ääripäätä.

Talvella Helsingin Sanomien jymyuutinen, lehtimieskielellä skuuppi, siitä, että puolustusvoimat oli pitänyt kylmän sodan aikana Salpalinjaa kunnossa rasvaamalla teräsbetonikorsujen ovien saranoita ja rapsuttamalla ruostetta hieman hymyilytti täällä etulinjassa. Jos ei olisi korsuja huollettu, sitten olisi ulistu, että valtion omaisuus on jätetty hunningolle. Tässä aiheessa kuultaa läpi sensaatiohakuisuus, ikään kuin toiminnalla olisi uhmattu hyviä naapuruussuhteita itään. Ukrainan kriisillä ei vielä tuolloin kevättalvella ollut nyt tunnettuja ulottuvuuksia.

Ja se toinen ääripää on itärajan puolustuksen tuntijan kylmän sodan ajalta, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puhe Salpavaelluksen päättäneessä maanpuolustusjuhlassa Miehikkälässä kesäkuun lopussa. Hän onnitteli vaeltajia näin, suora sitaatti:

”Te olette nyt saaneet elävän kosketuksen maailman ainutlaatuisimpaan puolustusasemaan. Tämän puolustusaseman pääosat rakennettiin Suomen turvaksi heti talvisodan jälkeen. Salpalinjalla on ollut ennalta ehkäisevä pelotearvo syntymästään saakka. Se on täyttänyt täydellisesti tuon tehtävän, vaikka siinä ei ole koskaan taisteltu.”
Tuo kappale sisältää edelleen uutisen, kun puhutaan sentään tuon ajan suurimmasta suomalaisesta investoinnista. Silti se ei herättänyt lehdistössä minkäänlaista vastakaikua. Sitä edelleen ihmettelen. Syynä en näe muuta kuin sen, että uutisesta olisi tullut sävyltään myönteinen; Salpalinjasta tehdyt päätökset ja työ oli onnistunut! Katsoiko lehdistö tuollaisen uutisoinnin provokaatioksi itänaapuriamme kohtaan olihan Ukrainan kriisi entisestään syventynyt? Ei kai?
Noiden ääripäiden väliin mahtuu vuoden aikana paljon hyviä ja myönteisiä juttuja. Niitä on ollut ilo seurata.
Uutta kutia piippuun
Edellä olevalla aasinsillalla on luontevaa siirtyä uusien uutisaiheiden tekemiseen Salpalinjasta.
Salpavaellus järjestetään ensi kesänä viikko jälkeen juhannuksen 22. kerran. Tapahtuman sisällöstä ei ole vielä päätetty kuin ajankohta ja se, että Reserviläisliitto toimii sen suojelijana. Liitto kävi heti hanakasti hommaan käsiksi päivittämällä vaelluksen logon suojelijan väreihin ja tunnukseen. Komea luomus on tuossa oikealla.
Vaellusorganisaatio käy ensi kesän ohjelman, lähinnä reittien ideoimisen kimppuun kuluvan viikon perjantaina. Minua vaelluksen ”emeritustiedottajana” innostaisi kovasti tehdä sisällöstä sellainen, että se olisi houkutteleva, myönteinen ja onnistunut ja siitä huolimatta tapahtuma olisi kova uutinen! Tehtävä ja yhtälö edellä kerrottuun viitaten on tietysti mahdoton. Yrittänyttä ei silti laiteta!
Ajankohtaisuus on kuitenkin se elementti, jolla minun mielestäni kannattaisi historiakohteessa ratsastaa. Salpalinja rakennettiin välittömästi ”hävityn” talvisodan, aluemenetysten ja evakkojen asuttamisjärjestelyjen jälkeen ja aikana. Silti oli rahaa aloittaa ja tehdä itsenäisen Suomen silloinen suurin rakennusinvestointi!
Nyt Suomessa on eletty taloudellista taantumaa. Kuitenkin kansantuotteemme on vieläkin, oliko se nyt vuoden 2008 huikealla tasolla. Eikö maallamme ole nyt muka varaa panna maanpuolustustamme kuntoon! Signaalit idästä ja Ukrainan suunnalta ovat hälyttäviä. Pitäisikö meidän salpavaeltajienkin olla korvaa lotkauttamatta? Mielestäni ei.
Salpavaellus ei ota kantaa politiikkaan, ei varsinkaan puoluepolitiikkaan; jokainen omissa nimissään voi, saa ja pitääkin toimia niiden osalta niin kuin hyväksi näkee.
Meitä Salpavaelluksen järjestäjiä yhdistää kuitenkin yksi kova aate, vapaaehtoinen maanpuolustustyö. Koska maanpuolustus on kaikkien suomalaisten etu, asia ja velvollisuus, en näe mitään pahaa siinä, jos Salpavaellus voisi omalta osaltaan viestittää nykypäättäjiimme viime sotien aikaista maanpuolustustahtoa Salpalinjan välityksellä. Suomen puolustuksen taso ja käytettävissä olevat määrärahat on nostettava niin korkealle, että puolustuksemme uskottavuudesta ei ole kenelläkään epäselvää. Se olisi tämän ajan Salpalinjaa. Tätä viestiä Salpavaellus voi viedä eteenpäin niinkin yksinkertaisesti kuin näyttämällä kansalaisillemme, mitä liki 75 vuotta sitten tehtiin niillä resursseilla, välineillä ja siinä ajassa!
Näin on itse asiassa toimittu Salpavaelluksella jo 20 vuotta. Nyt tuo työ on vain entistä ajankohtaisempaa ja tärkeämpää. Tällä tavalla Salpavaellus voisi osaltaan kantaa korttaan kekoon ja tehdä maallemme yhteiskunnallisen palveluksen, osoittaa nyky-Suomen maanpuolustustahtoa.

Millä keinoin Salpavaellus voisi tavoittaa entistä suuremman joukon ihmisiä ensi kesän linnoituspoluille edellä kerrottua viestiä vastaanottamaan, on jo vaikeampi juttu. Ideoita suuntaan tai toiseen voi välittää klikkaamalla oheista logoa tuossa oikealla ja hakeutumalla vaellussivujen viime kesän reiteille ja niiden ruusuja ja risuja –lomakkeeseen. Vielä voi ja ehtii vaikuttaa.

perjantai 29. elokuuta 2014

Entä jos Salpalinja pantaisiin taistelukuntoon?

Tässä vakavassa ajassa yritin edellisessä blogissani keventää Salpalinja-asiaa pienin huumorikukkasin. Tämän blogin julistaminen salaiseksi ei ole hillinnyt tippaakaan idän miesten touhuja. Päinvastoin. Aika on entisestään viikon aikana vakavoitunut. Venäjä painaa päälle Ukrainan maaperällä separatistien tukena ”eksyneenä ja vahingossa”! Samaa tautia on liikkeellä Venäjän valtion ilma-aluksilla Suomenlahdella. ”Mainilan laukauksia” kaikki tyyni!

Minua, ikäni puolesta ”ruunun raakkia”, ei estä mikään spekuloimasta Salpalinjalla. Sen olemassa olo ei ole kenellekään asiantuntijalle uutta. Siitä on lähes kaikki kerrottu ja se on maastossa kenen tahansa jokamiehen oikeudella tutkittavissa.

Siksi muutama ajatus siitä, entäpä jos Salpalinja saatettaisiin taistelukuntoon! Minkälainen prosessi se olisi ja olisiko siitä mitään hyötyä? Jo kauan on puhuttu, että maalinnoitukset ovat aikansa eläneet. Pitkiä rintamalinjoja ei enää synny. Vihollinen valitsee sille otolliset taistelutantereet ja kiertää tai ylittää maahanlaskuin linnoitukset. Samoin puolustaja pyrkii tekemään ratkaisut sille sopivissa paikoissa.

Ainakin Itä-Ukrainassa tässä vaiheessa sotaa ratkaisua haetaan maataisteluin maanpinnassa. Näin voisi olettaa ”vihreiden miesten” toimivan myös Suomen itärajalla, jos tilanne tänne saakka laajentuisi.

Liike maanpinnan suuntaisena katkaistaan maanpinnassa. Suorin reitti maata pitkin Pietarin ja Viipurin suunnasta pääkaupunkiimme on luonnollisesti rantamaa. Sitten viime sotien hyökkäysurat itarajaltamme länteen ovat parantuneet huomattavasti. Viimeisenä vaiheena E18, joka on käytännössä rakentamatta enää Haminasta Vaalimaalle. Ja tuolla välillä 1960-luvun alkupuolella tehty seiskatie pelaa vielä mainiosti. Kuutostie vähän ylempänä pitkin kuivaa Salpausselän kangasta vetää hyvin sekin. Niihinhän maahantunkeutuminen keskittyisi.

Salpalinja on vielä nykykäsityksenkin mukaan sijoitettu maastollisesti mitä parhaimpaan paikkaan. Sitä ei tarvitsisi vaihtaa. Jos puolustusasemaa alueella tarvittaisiin, ei linnoitussuunnitteluun tarvitsisi panostaa oikeastaan kuin Ylä-Pihlajassa VT 7:n kohdalla, lähinnä tarkistusluonteisesti. Muualla liki 75 vuotta sitten tehdyt suunnitelmat ovat täyttä tavaraa.

Ja rantamaallahan kuin myös Salpausselällä suunnitelmat pääaseman ja osin etu- ja oikaisuasemienkin osalta myös rakennettiin.  Pelloilta kivi- ja kaivantoesteet on paljolti hävitetty samoin kuin taistelu- ja yhdyshaudat täytetty. Metsissä ne ovat paikoillaan, miesvoimin lapioilla entisöitävissä. Pelloilla kaivurit hoitaisivat ”ojankaivun” hyvin nopeasti. Teräsbetonikorsut ovat suojana ja majoitteena valmiit sellaisenaan käyttöön otettavaksi. Hanellin korsussa Muhikossa on UPO-kaminakin jo paikoillaan!

No, löytyisikö Salpalinjan ylösajamiseen ja perehdyttämiseen asiantuntemusta vuosikymmenten jälkeen? Kyllä löytyy. Suomenlahdesta Saimaaseen aivan varmasti ja hyvinkin ammattitaitoista osaamista. Ei välttämättä heti rauhanajan joukoista, mutta reservistä löytyy hirvittävä määrä Salpalinja-osaamista. Tarvittaessa yli-ikäinen huru-ukkoporras voi sitä täydentää. Esimerkiksi yksin Salpavaellus on perehdyttänyt yli 20 vuoden ajan tuhansissa olevan määrän alueen tuntijoita.

Eli uskallan väittää että pari perehdyttävää linnoituspataljoonaa saataisiin tänne painopistesuuntaan nopeasti kasaan. Linjan varustaminen olisikin mielenkiintoista, kun vanhaa ja uutta sovellettaisiin yhteen. Niinhän siinä tapahtuisi; luovuudella ei olisi rajoja.


Ja jos noin pitkälle mentäisiin, niin sehän olisi jälleen kerran huima osoitus Suomen maanpuolustustahdosta. Vähän samaan tapaan kuin syksyllä 1944 tapahtui Ville Kaarnakarin sotatrillerissä Operaatio Para Bellum. Salpalinjaa uhmanneet vieraan vallan joukot saivat pahasti köniinsä!

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Salpalinjan salat julistettu salaiseksi

Jännittyneen maailmanpoliittisen turvallisuustilanteen ja Suomessa käytävän hillittömän Nato-keskustelun johdosta on Salpalinjan salat –blogin turvaluokitus palautettu 70 vuoden takaiselle tasolle! Se on nyt yksiselitteisesti punaleimattu SALAINEN!

Turvallisuusstatuksen palautuksen teki pari päivää sitten Facebookissa Salpalinja-tuntemuksen ykköstykki Suomessa, korsukolportööri Harri Ukkonen. Viitaten hänestä käyttämääni attribuuttiin minun on vastavuoroisesti pakko julistaa myös hänet salaiseksi. Hänen otsassaan on tästä lähtien punainen leima, niin siis SALAINEN –leima! Se merkitsee, että mikäli hän jatkaa linnoituksen tutkimustyötään, se tapahtukoon huomaamattomana. Toisin sanoen, kun näette Salpalinjassa näkymättömän miehen, se on Ukkonen isänmaan asialla. Ja jos kuulette kolinaa, sekin on ukkonen!

Tämän blogin julistaminen salaiseksi tarkoittaa, että tästä lähtien täällä käsitellään vain sellaisia asioita itärajan linnoituksestamme, jotka eivät ole salaisia. Tai jos käsitellään salaisia asioita, ne ovat kirjoitettu näkymättömällä ”musteella”.

Ja tähän mennessä tälle sivustolle tuotettu materiaali, 241 kirjoitusta, saa tästä hetkestä eteenpäin ehdottoman lukukiellon. Vanhoja juttuja ei saa vahingossakaan edes selata, vaikka niiden sisältö tuntuisi tahalliselta harhautukselta ja suorastaan aprillipilalta tai jopa vihollisen aliarvioimiselta.

Salaiseen materiaaliin ryhtyminen tulee tuottamaan tekijälleen mitä ankarimman rangaistuksen. Selvästä kiellosta piittaamattomuus katsotaan raskauttavaksi asiainhaaraksi. Rangaistus teosta on vähintään osallistuminen yhden yön Salpavellukselle Luumäellä 2015 tai teon ollessa erityisen törkeä maksimissaan osallistuminen Erkki Rikkolan vetämälle reitille Virolahdella ensi kesänä! Jälkimmäisessä tapauksessa lieventävänä asianhaarana pidetään, jos on jo osallistunut hänen johtamalleen reitille. Viime mainitussa tilanteessa rangaistukseksi riittää tässä blogissa julkaistujen 242 jutun, tämä mukaan lukien, lukeminen ääneen äänenvaimentimen läpi Miehikkälän Salpalinja-museon ilmavalvonta-tornin ylimmällä lavalla vapunpäivänä 2015.

Salassapidon valvontakomission korkeimmaksi generalissismukseksi ja yksinvaltiaaksi ”sotatuomariksi” on nimetty Juha Kilpeläinen. Hänen tehtävänään on verrata salassapidettävänä aineistona julkaistua tai kerrottua materiaalia arkistoasiakirjoihin. Mikäli salassapitoa on vähänkään rikottu, hänen tulee välittömästi ilman tutkintaa saattaa rangaistus toimeenpantavaksi.

Mikäli syyllisen epäillään olleen täyttä ymmärrystä vailla tai muuten humalassa, rangaistus lievennetään valtionvarainministeriön taseessa 2000-luvun alussa olleen Salpalinjan tasearvon suuruiseksi sakoksi, yhdeksi euroksi! Sakon voi kuitata kirjoittamalla ymmärrettävän blogin aiheesta ”En enää koskaan ajattele, mitä puhun”. Kirjoituksen ymmärrettävyydestä päättää tämän blogin kirjoittaja Terho Ahonen, joka on erityisen ansioitunut ymmärrettämättömän tekstiaineiston tuottamisesta.

Mikäli joku löytää tästä jutusta enemmän kuin siteeksi totta, määrätään holhouksenalaisuuteen seuraavaan blogiin saakka.


Niin ja sitten tähän loppuun sivun verran varsinaista Salpalinja-asiaa, siltä osin kuin se on salaista: Isokirjain …sivullinen tekstiä… piste. Olipa mielenkiintoista tietoa!

maanantai 18. elokuuta 2014

Ylämaan linnoitushistoriaa, kirj Elina Lyijynen

Tämä on hankevetäjä Elina Lyijysen puhe Ylämaan Elojuhlassa Hostikalla 10.8.2014. Elina toimii hankevetäjänä Salpapolku - vapaa-ajan ja yritystoiminnan reitti -hankkeessa. Hankkeen tarkoituksena on mm. kouluttaa uusia oppaita Salpalinjalle ja kerätä sekä levittää Salpalinja-tietoa sekä edistää Salpapolun toteutumista Lappeenrantaan asti. Ylämaalaiset ovat jo aiemmin omana hankkeenaan toteuttaneet Salpapolkua Hostikalla. Siitä puhuja antoi tunnustuksen yleisölle. Näin hän puhui itsensä esittelyn jälkeen:
……………………..
Aloitin Salpalinjan parissa Rutolan alueella Lappeenrannan maaseututoimen vetämässä hankkeessa vuoden 2011 alussa. Jo hyvin pian selvisi, että Salpalinja kaikkine rakenteineen ja rakentamisen aikaisine tapahtumineen on hyvin laaja asia. Kirjallisuutta Salpalinjasta oli aiemmin olemassa melko niukasti ja tutkimukset painottuivat pitkälti sotilaalliseen näkökulmaan. Vuonna 2012 valmistunut Museoviraston tekemä Salpalinjan inventointi tuotti kokonaiskuvan puolustuslinjan laajuudesta ja sen rakenteista. Lisäksi viime vuosina on ilmestynyt useita opinnäytetöitä liittyen muun muassa rakentamiseen ja elämään parakkikylissä ja Salpalinjan matkailulliseen käyttöön. Tutkimuksen suhteen Etelä-Karjala on kuitenkin ollut lähes tyhjiö ja tarve paikallisen tiedon keräämiseen on ilmeinen. Salpalinja-hankkeiden aikana tietoa on kerätty sekä haastatteluin että muutamin arkistokäynnein. Tärkeimpinä arkistolähteinä ovat olleet Kansallisarkiston alainen Sota-arkisto sekä Itä-Suomen Sotilasläänin Esikunta. 

Pyydän jo ennalta anteeksi tätä aluetta paremmin tuntevilta, jos esitän arkistomateriaaleihin pohjautuen sellaisia tietoja, jotka eivät pidä paikkaansa. Arkistoissa olevia rakentamisen aikaisia määräyksiä ei ole välttämättä ehditty toteuttaa tai annettu määräys on myöhemmin korvattu uudella. Tieto on luotettavinta silloin, kun se voidaan todentaa arkistolähteen, perimätiedon sekä maastossa löytyvien jäänteiden pohjalta.  Käyn esityksessä lyhyesti lävitse Salpalinjaan rakentamiseen liittyviä syitä ja perusasioita. Pääpaino esityksessä on kuitenkin Hostikan alueen rakentamisen ajassa. Rakenteisiin voitte täällä paikan päällä tutustua itse.

SALPALINJA
Salpalinja on Suomen itärajaa myötäilevä linnoiteketju, joka koostuu yksittäisistä kanta- ja kenttälinnoitteista. Joissakin kohdissa linjassa on enemmän syvyyttä ja päälinjaa tukevia etu- tai takalinjoja. Puolustuslinjan rakentamista aloiteltiin ylimääräisten harjoitusten ja talvisodan aikana, mutta varsinaiset rakennustyöt tehtiin vuosien 1940–41 eli välirauhan aikana ja sitä täydennettiin vuoden 1944 aikana.

Salpalinjan tarkoituksena oli suojella Suomea vihollisen, Neuvostoliiton, hyökkäystä vastaan. Huoli uusien rajojen puolustamisesta oli kasvanut talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940. Kannaksen linnoitteet olivat jääneet Moskovan rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle ja yhteys pääkaupunkiin sekä Sisä-Suomeen oli uudelta rajalta turvaton. Puolustusvoimien ylipäällikkö Mannerheim nimitti Linnoitustoimiston johtajaksi kenraalimajuri Hanellin. Hänen johdollaan tehdyn linnoittamissuunnitelman ylipäällikkö hyväksyi 11.5.1940. Vahvimmin päätettiin linnoittaa Suomenlahden ja Kivijärven välinen osuus, johon Ylämaan alue kuuluu. Siitä ylöspäin linnoittaminen keskittyi vesistöjen kannaksille ja sulkemaan tärkeimmät tieyhteydet. Salpalinjan esikuvana oli Karjalan kannaksen linnoitteet ja erityisesti Mannerheim-linja. Salpalinjan rakentamisessa on hyödynnetty talvisodan kokemuksia.

Kaikkiaan puolustuslinjalle rakennettiin yli 700 teräsbetonikorsua, 25 luolaa, yli 3000 puista kenttälinnoitetta, satoja kilometriä taistelu- ja yhdyshautaa sekä panssariesteitä. Salpalinjan rakenteita on Suomenlahdelta Lappiin asti. Ylämaan alueella on noin kymmenen kilometrin matkalla erilaisia korsuja yli 30 kappaletta ja kaksi keskeneräistä luolaa.

SUOMEN SUURIN TYÖMAA
Salpalinja oli ja on edelleen Suomen suurin työmaa, sitä oli parhaimmillaan rakentamassa 35 000 siviiliä kevättalvella 1941. Salpalinjan rakentaminen oli jaettu eri armeijakuntien alueille, useamman työpiirin ja niiden alaisten työryhmien tehtäväksi. Yksittäisissä työryhmissä tai rakennusurakoitsijoiden alaisuudessa oli satoja työmiehiä.

Työmiesten muonituksesta vastasivat lotat. Koko Salpalinjan alueella heitä oli töissä noin 2000. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että täällä Hostikalla on tapahtunut muonituslottien koulutusta. Määräys parakin rakentamisesta lottakoulua varten annettiin marraskuussa 1940. Koulua varten rakennettiin kaksihuoneinen parakki ja esimerkiksi toukokuussa 1941 sinne oli majoittuneena 22 lottakoululaista. Voidaan hyvin olettaa, että alkuvuodesta 1941 lähtien täällä ehdittiin kouluttaa kymmeniä ellei satoja lottia. Asia vaatisi lisäselvityksiä.

Varsinaisten rakennusmiesten lisäksi työmailla työskenteli tuhansia linnoitusjoukkojen sotilaita, jotka rakensivat kenttälinnoitteita ja piikkilankaesteitä. Tiedettiin, että sotilas osaa parhaiten puolustaa niitä asemia, joita on ollut itse rakentamassa. Kenttälinnoittamisesta vastasi tällä alueella II Armeijakunnan alainen 5. Prikaati.

Varsinaisen linnoitteiden rakentamisen lisäksi tehtiin työmaateitä, betoniasemia, pajoja, varastoja ja toimistoparakkeja. Avattiin kivilouhoksia ja murskaamoja. Rakentajien tarpeisiin rakennettiin parakkikyliä, joissa oli asuntoparakkeja, ruokaloita, sairastupia, kellareita, kaivoja, pesutupia, käymälöitä ja saunoja. Myös oma poliisiputka saatettiin työmaalle rakentaa.  Alkuvaiheessa työsaavutukset olivat pienemmät itse linnoitteiden osalta, koska aikaa kului työmaan valmisteluun ja rakentajien majoittamiseen. Alkuun etenkin harvaan asutuilla alueilla kuten täällä Hostikalla majoituttiin tavallisiin ja Ensoniitti-telttoihin.

Paikalliset asukkaat ymmärsivät rakenteiden sijoittamisen tärkeyden, vaikka kiviesteen rakentaminen keskelle peltoa tai korsun rakentaminen pihapiiriin aiheutti haittaa arkipäiväisten asioiden hoidossa. Rakentamisen aika toi taloihin lisätuloja, joko päästiin töihin työmaalle tai taloon majoittui rakentajia. Tarveaineitakin saatiin myytyä. Esimerkiksi Väinö Hostikka myi täällä koivu- ja havuhalkoja työmaalle toukokuussa 1941.

SALPALINJA YLÄMAALLA
Salpalinjan pääasema kulkee linjalla Syvä-Valkjärven pohjoisreuna – Hostikka – Särkilampi – Kirppu – Ihaksenjärvi - Mustaksenlampi. Vaikka Ylämaan osuus kuuluu vahvasti linnoitettuun Suomenlahti-Kivijärvi osuuteen, se oli kuitenkin pääosin korpimaaston linnoittamista. Varsinaisia pääteitä eli mahdollisia vihollisen päähyökkäysuria ei alueella sijainnut, eikä alueella täten rakennettu erillisiä pääasemaa tukevia etu- tai takalinjoja. Yksittäisiä kenttälinnoitettuja asemia sijaitsee toki linjan etupuolella. Uhanalaisimpia suuntia olivat Hostikalta Ylijärvelle ja edelleen Säkkijärven suuntaan sekä Miehikkälän suuntaan johtavat tiet, joissa panssarivaunujen hyökkäys olisi ollut mahdollinen.

Salpalinjaa rakentamisesta vastasi Ylämaalla II Armeijakunta. Alueella toimivat Miehikkälän työpiirin 210 alaiset työryhmät 214 ja 215. Työryhmä 214 johtajanaan rakennusmestari Laakso vastasi Miehikkälän rajan ja Urpalanjoen välisestä alueesta ja työryhmä 215 johtajanaan insinööri Rainio vastasi alueesta Urpalanjoesta Vuorisjärven pohjoisosaan. Siitä ylöspäin Kirpulla puolustuslinjan rakentaminen oli Luumäen työpiirin 230 alaisen työryhmän 231 vastuulla marraskuusta1940 lähtien. Kantalinnoitteita luolia ja korsuja olivat tällä alueella tekemässä rakennusliikkeet Ääri Oy ja Elovuori & Kumpp. Oy.

Erillisiä pieniä parakkikyliä oli täällä useita. Parakkialueet sijaitsivat rakennettavan linjan läheisyydessä, kuitenkin aina linjan takapuolella. Peitepiirrosten mukaan parakkikyliä on ollut neljä Urpalanjoen eteläpuolella. Seuraavat parakkikylät olivat Kasarinjärven etelä- ja itäpuolella ja yksi Ihakselan kylässä. Lisäksi parakkikyliä on ollut Vuorisjärven lounaispuolella ja Ihaksenlammen kaakkoispuolella. Teillä paikallisilla on varmaan tarkempaa tietoa siitä, että, onko kylistä enää mitään jäljellä, esimerkiksi yksittäisiä parakkeja tai niiden kivijalkoja. Parakkikyliä tai niiden jäänteitä ei juurikaan tutkittu inventoinnin yhteydessä.

Parakkikylissä asumiseen laadittiin omat järjestyssäännöt. Niissä huolehdittiin muun muassa parakin siisteydestä, asukkaiden henkilökohtaisesta hygieniasta, ruokailussa käyttäytymisestä ja kortinpeluusta. Uhkapeli sekä päihtyneenä olo oli kiellettyä. Työmaita ja parakkikyliä käytiin myös tarkastamassa. Syyskuussa 1940 huollon tarkastaja ekonomi Karvinen totesi Urpalanjoen eteläpuolella parakkikylässä numero 1 kahden parakin olevan sikamaisessa kunnossa. Korjaustoimenpiteisiin oli syytä ryhtyä. Muut alueen parakkikylät olivat tuolloin kunnossa.

Tarkastellaan lähemmin asumista Urpalanjoen yläpuolisella alueella toimineen työryhmän 215 huoltoilmoituksen pohjalta touko-kesäkuulta 1941. Töissä oli 545 henkilöä, joista 518 miehiä ja 27 naisia. Päällystöä ja toimihenkilökuntaa oli näistä 37 miestä ja kuusi naista. Lisäksi työmaalla oli 45 muonituslottaa, 22 lottakoululaista, 3 pesijätärtä, 2 kartoittajaa ja 2 konstaapelia. Yhteensä 619 henkilöä.  Kun yhdellä työryhmällä oli näin paljon väkeä, voidaan arvioida että koko Ylämaan alueella, jossa oli kolme työryhmää, 2 rakennusurakoitsijaa ominen työmiehineen ja lisäksi linnoitusjoukkojen sotilaat, saattoi olla töissä lähes 3000 henkilöä. Tämä luku on lähellä Ylämaan silloista asukaslukua.

Majoitukseen oli varattu työryhmälle 215 rakennuksia seuraavasti: yksi parakki toimistohenkilökunnalle, 17 parakkia työmiehille ja 3 rakennusta lotille. Lisäksi mainitaan majoituskäytössä olleen bensiiniaseman, pesutuvan, sairaalan, poliisiputkan ja yövartijan asuntolan. Työväestä oli omalla kustannuksellaan alueen taloihin majoittunut 72 henkilöä, joista paikkakuntalaisia oli 20 miestä ja 14 naista. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä töitä nämä neljätoista paikallista naista täällä työmaalla tekivät, lottia he eivät kuitenkaan olleet. Huoltoilmoituksiin on listattu työmiesten kohdalla ammatit, mutta naisten määrä vain mainitaan. Muiden työmaiden huoltoilmoituksissa olen nähnyt mainintoja vain muutamista naisista per työmaa.

Ruokailuparakkeja oli täällä käytössä kolme kappaletta ja ruoan määrä todettiin riittäväksi ja laatu tyydyttäväksi. Peseytymistä varten oli kaksi työmaan omaa saunaa, jotka lämpisivät viitenä päivänä viikossa ja kaivoja oli käytössä kuusi. Maastossa liikkujat huomioikaa, että parakkikylien kaivot ovat vaaratekijä nykyään maastossa, ne ovat joko peittämättä tai niiden kannet ovat lahonneet puhki. Siisteydessä oli vielä parantamisen varaa parakkien osalta toukokuussa. Syöpäläisiä oli torjuttu sinihappomyrkytyksillä ja sänkyjä oli käsitelty puhalluslampun kanssa toukkien hävittämiseksi. Pari kertaa viikossa oli ollut ohjelmallista iltamaa tai urheilukilpailuita ja myös elokuvia oli näytetty esim. 6.6. Seitsemän veljestä elokuva. 

Myös ylipäällikkö Mannerheimin tarkistusmatka Salpalinjalla 1.9.1940 sisälsi matkaohjelman mukaan käynnin Hostikalla, ehkäpä jopa tälle paikalle. Tiukassa matkaohjelmassa Hostikalla käyntiin oli varattu aikaa viisitoista minuuttia kello 13.15.- 13.30 ja tarkastuksen kohteena olisi ampumahauta-, hyökkäysvaunueste- ja korsutyöt. Miten aikataulu piti ja mitä Mannerheim ehti nähdä lyhyessä ajassa nähdä, siitä ei ole minulla tietoa.

Salpalinjan rakenteista täällä Hostikalla on edelleen nähtävissä korsut, luolat ja kiviesteet. Puiset rakenteet on pääosin purettu ja kaivannot ovat joko peittyneet ja maatuneet sekä kiviesteitä on saatettu purkaa teiden tieltä. Suuria muutoksia ei ole kuitenkaan tapahtunut ja Salpalinja on täällä edelleen lähes autenttisena nähtävissä.

Luolat, täällä Hostikalla sekä Kirpulla, sekä muutama korsu on jäänyt keskeneräiseksi. Niistä on yleensä jäljellä joko maahan kaivetut tai kallioon louhitut kaivannot, joissakin korsuissa on osa valutöistä jäänyt tekemättä. Yhden korsun rakentamiseen suunniteltiin kuluvan aikaan noin kolmisen kuukautta ilman sisustustöitä. Jos tarvittiin louhintatöitä, niin rakentamisaika oli pidempi. Annettujen rakennusmääräysten ja valmistuneiden korsujen osalta voidaan karkeasti todeta, että jos määräys korsun rakentamisesta tuli helmikuussa 1941, se saatiin valmiiksi, mutta jos määräys tuli maaliskuussa, niin rakentaminen jäi kesken. Rakentamismääräyksiä uusille korsuille annettiin vielä 31.5.1941. Kesäkuun alkupuolella sodan uhan lähestyessä annettiin ohjeet jo tehtyjen rakenteiden naamiointiin.

Tätä esitystä kootessani tuli vastaan uutta tietoa, että Ylämaalle suunniteltiin kahden olemassa olevan luolan lisäksi kolmea muuta luolaa eli majoitustunnelia. Näiden sijaintipaikat olisivat olleet Ihaksenlammen ja Vuorisjärven välissä, Ihakselassa sekä Hostikalla. Näistä ensimmäisen rakentamiseen oli annettu lupa jo lokakuussa 1940, mutta piirustukset saapuivat vasta maaliskuussa 1941. Tämän sekä Ihakselaan suunnitellun luolan rakentaminen käskettiin tuolloin maaliskuussa viipymättä aloittaa. Tarkkaa tietoa sijanneista ei ole, mutta voisi olettaa että alustavia töitä olisi ehditty tehdä eli tiepohja kallion edustalle, tarvittava maankaivuu, sekä kallion puhdistus ja louhintarintaman aloitus. Eli paikat voivat olla maastossa havaittavissa. Majoitustunnelien teossa oli myös muualla ongelmana piirustusten puute.

Tämä esitys on hyvä päättää lokakuussa 1944 tehtyyn arvioon Salpalinjan puolustuskyvystä tällä paikalla. Tarkastelussa on otettu huomioon, että puolustuslinja rakennettiin talvisodan kokemusten pohjalta, eivätkä jatkosodan aikana tapahtuneeseen tekniseen kehitykseen ehditty täysin vastata.


”Huolimatta aseman puutteellisuuksista on linjalla nyt jo melko huomattava taisteluarvo. Verrattain pienillä varustelutöillä voidaan aseman lujuutta huomattavasti lisätä. Näihin töihin ennen kaikkea kuuluvat taisteluhautojen viimeistely ja majoituskorsujen lisääminen.”


tiistai 12. elokuuta 2014

Salpalinjalla yhteyksiä myös Kotkaan

Rauhanturvaajaystäväni Mika Nummila Kotkasta pyysi minua helmikuussa kirjoittamaan Kotkan Reserviupseerikerhon 80-vuotisjuhlan yhteydessä  keväällä ilmestyvään kerhon Korsu-lehteen (nettilehti) juttua Salpalinjasta. Koska kyseisen lehden levikki oli lähinnä jäsenistölle ja lehti lienee jo ilmestynyt (toukokuussa näin sen taittoversion), rohkenen talkootyöni tuloksen pelkän tekstin osalta julkaista sellaisenaan myös omassa blogissani. Jutun lähteenä käytin muun muassa Salpalinja-ystäväni Juha Kilpeläisen poimintoja sota-arkistosta.

Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim antoi talvisodan jälkeen 22.3.1940 käskyn uuden itärajan suojaamisesta: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja varustettava kantalinnoittein.” Tästä alkoi työ koko itärajan linnoittamiseksi ja joka sai heinäkuussa 1944 nimen Suomen Salpa, Salpa-asema tai kansansuussa Salpalinja.

Salpalinjan rakentamista edelsi vaiheita, jotka liittyvät ja ovat yhteydessä nykyiseen Kotkaan, silloiseen Kymiin, Karhulaan ja Kotkaan. Tässä kirjoituksessa keskitytään enimmäkseen Kymijoki-linjaan. Tämän jutun kuvat ovat kaikki Salpa-asemasta, eivätkä siis Kotkasta Kymijoki-linjalta.

Niinkin aikaisin kuin 1920-luvun alussa Kymijoki Suomenlahden ja Päijänteen välillä oli mukana itsenäisen Suomen puolustuskuvioissa. Tuolloin kenraalimajuri, myöhemmin kenraaliluutnantti P.O. Enckell kaavaili sitä Karjalan kannaksen ja Kymijoen välisen alueen viimeiseksi puolustusvyöhykkeeksi. Asia ei Kymijoen osalta kuitenkaan edennyt edes suunnitteluun saakka.

Toisen maailmansodan alkaminen syyskuun alussa 1939 sai puolustusvoimat heräämään myös puolustusasemien rakentamiseen kauas sisämaassa. Valtakunnan itäraja oli vielä tuolloin lähempänä Pietaria (Leningrad) kuin Viipuria.

Jo syyskuun puolivälissä 1939 everstiluutnantti Valo Nihtilä esitti laatimassaan muistiossa puolustusaseman rakentamista Saimaan ja Kymijoen väliselle vesistölinjalle (Väliväylä)  Salpausselän pohjoispuolelle ja edelleen Kymijoki-vartta Suomenlahteen, siis Kotkaan.

Kivijärven ja Tirvanjärven välistä osuutta ryhdyttiinkin toteuttamaan nopeasti, kun armeija pantiin liikekannalle ylimääräisten harjoitusten (YH) verukkeella. Luumäelle Taavetin seudulle ylipäällikön reserviksi sijoitettu 6. Divisioona sai jo 21.10.1939 ohjeen aloittaa suunnittelu ja kenttävarustustyöt osalla voimistaan Saimaan - Kivijärven ja Tirvanjärven alueella (Mankinvirran linja). Linnoitustöihin joutui samoin reservinä Utissa ollut 6.PPP.  6.D:n tehtäviin kuului YH:n aikana myös samat asiat myöhemmin Luumäen linjaksi nimetyllä osalla, joka karkeasti noudattelee tulevan Salpalinjan kulkua.

Kymijoki-linja aluksi merivoimien vastuulla

Joulukuun 10. päivänä 1939, siis pian talvisodan syttymisen jälkeen päämaja antoi käskyn merivoimien komentajalle aloittaa Kymijoki-linjan linnoittaminen merivoimien jalkaväkijoukoilla. Myös kaksi erillistä pataljoonaa piti siirtää sinne linnoitustöihin. Nekin tosin siirrettiin talvisodan tehtäviin helmikuussa.

Kymijoki-linjan sijainti lyötiin lukkoon tammikuun alussa 1940. Se sijoittui summittaiselle linjalle pohjoisesta lukien Utti-Myllykoski-Kymijoki-Tavastila. Se oli itse asiassa Kymijoki-varressa vain keskiosaltaan. Töitä oli sovittu jatkettavaksi Utista itäänpäin kunnes Mankinvirran kenttälinnoitteet tulevat vastaan.

Heti Moskovan rauhan solmimisen jälkeen Kymijoki-linjan linnoitustyöt siirrettiin merivoimilta päämajan pioneerikomentajan, kenraalimajuri (myöh. kenraaliluutnantti) Unio Sarlinin alaisuuteen.  Jossain vaiheessa Suomenlahden päässä Kymijoki-linja sijoitettiin noudattamaan Kymijoen itäisintä haaraa, vastoin jo työn alla ollutta tammikuun suunnitelmaa.

Myös Myllykoski-Kouvola-Kuusankoski –osuudella alettiin linnoittaa jokilinjaa, Kymijoen länsirantaa. Myllykoski-Utti -työt jatkuivat alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Talvisodan jälkeen 20. maaliskuuta merivoimien komentaja kenraalimajuri Väinö Valve esitti pääpuolustuslinjan sijoittamista takaisin aikaisemmin hyväksytylle linjalle Suomenlahden suunnasta lueteltuna Pitkäsaari – Tavastilan aukea – Rapakilampi (tarkoittanee Rapakivenjärveä) – Kymijoki. Tämän kirjoittajalla ei ole tietoa, missä ko. linja Kymijoen olisi leikannut, vahva veikkaus on, että Anjalan Rahkessaaren mutkassa.

Rannikkotykistö luontevasti linjan jatkeena?

Valve perusteli ehdotustaan sillä, että ”Tavastilan linja” paremmin palvelisi Kirkonmaan - Kuutsalon – Suur-Mustan alueen liittymistä pääpuolustuslinjaan. Rannikkolinnakkeiden tulella pystyttäisiin hallitsemaan Haminaan johtavia maa- ja vesiteitä. Tässä oli vähän samaa ajatusta kuin sittemmin Salpalinjan merellisellä jatkeella Santasaari-Ruissaari-Mustamaa.

Merivoimien komentajan halun takana oli myös se, että Tavastilan suunnalla oli jo tehty melko paljon töitä, muun muassa puisia kenttäkorsuja.

Valve sai pian päämajan yksiselitteisen vastauksen, jossa todettiin, että Kymijoki-linjan kenttävarustustöissä pääpaino pidetään jokilinjassa.

Se päätös piti, sillä toisen maailmansodan aikaisia linnoituksia löytyy nyky-Kotkasta sekä Langinkosken että Korkeakosken haaroista, niiden länsirannoilta. Sen sijaan merivoimien esikunnan esitys sai vastakaikua kesäaikaisena eteentyönnettynä asemana tai etuvartiolinjana. Näiltä osin Kymijoki-linja sai eteläpäähänsä myös syvyyttä: kaksi jokihaaraa ja Tavastilan - Rantahaan ”etuvartiolinja”.

Tavastilassa muuten linnoitti talvisodan päättymiseen saakka Merivoimien alaisuudessa Rakennusliike Oskari Vilamo, joka siirtyi sitten Luumäen seudulle Salpalinjan linnoitustöihin, ainakin alkuun. Rakennusliike Oskari Vilamo oli jo ensimmäisen maailmansodan aikana linnoittamassa Helsinkiä. Nykyisin rakennusliike on nimeltään Lemminkäinen!

Ruotsalaiset vapaaehtoislinnoittajat

Oma lukunsa Kymijoki-linjan ja Salpalinjan linnoittamisessa ovat ruotsalaiset vapaaehtoiset.

Jo tammikuussa 1940 oli syntynyt ajatus, että Ruotsista voitaisiin lähettää talvisotaa käyvään Suomeen työvoimaa rakentamaan uuttaa taaempaa puolustuslinjaa Mannerheim-linjan tueksi. Näin suomalaisia miehiä voitaisiin vapauttaa aseisiin rintamalle. Asian otti erityisesti omakseen Ruotsin työväen ammatillisen keskusjärjestön LO:n puheenjohtaja August Lindberg.

Ruotsin linnoitusapuhankkeesta Suomeen talvisodan aikana ja sen jälkeen on kirjoittanut yksityiskohtaisen Kohti Salpalinjaa -kirjan ruotsalainen toimittaja Eric Björklund. Kirja ilmestyi vuonna 2007.

Eri vaiheiden jälkeen ensimmäiset ruotsalaiset linnoittajat, 320 miestä, saapuivat Luumäelle 10. maaliskuuta, juuri ennen Moskovan rauhaa. He eivät ehtineet käytännössä aloittaa töitä Luumäen linjalla lainkaan, kun heidät lähes samantien siirrettiin Kotkan Sutelaan, Kymijoen varteen. Osa ruotsalaisista majoitettiin Sutelan koululle.

Tilaa Luumäellä tarvittiin uuden itärajan taakse vetäytyville suomalaisjoukoille. Seuraava noin kolmen sadan miehen joukko ruotsalaisia ohjattiin jo suoraan Kotkaan. Kaikkiaan ruotsalaisvahvuus nousi vähän yli 900 mieheen.

Suunnittelu jarruna alussa

Ennen kuin uuden itärajan linnoitussuunnitelmat olivat täsmentyneet, ruotsalaiset linnoittajat työskentelivät aluksi Kymijoki-varressa. Kymijoen linjan linnoittaminen oli siis aloitettu varsin vähäisin voimin jo talvisodan aikana. Sodan loputtua joukkoja oli osoittaa Kymijoelle jo enemmän, muun muassa työjoukot Luumäen linjalta, mutta suunnitelmat olivat vasta alkutekijöissään ja se hidasti työn tuloksia.

Joka tapauksessa ruotsalaiset pääsivät työn makuun Kotkassa, kunnes huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin tulevalle Salpalinjalle Virolahdelle. Ruotsalaisten joukko SAK ( Frivilliga Svenska Arbetskåren i Finland) oli itse asiassa ensimmäinen valmis organisaatio, joka voitiin osoittaa uudelle itärajalle linnoitustöihin.

Työt Kymijoki-linjan eteläpäässä käskettiin lopettaa jo 6.4.1940. Myllykosken ja Utin välillä työt, joita siellä teki päämajan reservissä ollut 23.D, päättyivät loppukesästä 1940, jolloin linnoittamisen painopiste oli jo siirtynyt Salpalinjalle.

Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut taistelu- ja yhteyshautaa 20 kilometriä, avoimia tai katettuja asepesäkkeitä 65 kpl, betonisia kk-korsuja 4 kpl, 1-2 ryhmän kenttälinnoitettuja majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.

Toisen maailmansodan aikaisista vielä paikannettavissa olevista Kotkan linnoituksista löytyy pienellä vaivannäöllä tarkempaa tietoa Kotkan ja Pyhtään sotahistorialliset muinaisjäännökset, inventointi 2007 –raportista, jonka on koonnut John Lagerstedt.

Kymijoki vaihtoehtona pääasemallekin

Itse asiassa itärajan uuden pääpuolustusaseman (Salpalinjan) yhtenä sijoitusvaihtoehtona etelässä oli juuri Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten käyttö sotatarviketuotantoon olisi ollut mahdotonta.

Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään, ei linnoitteita eikä maastoesteitä. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpa-aseman jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.

Salpa-asemalla yhä merkitystä

Varsinaista Salpa-asemaa itärajamme lukkona ei tässä kirjoituksessa ole mahdollisuutta lähteä laajemmin esittelemään. Kirjallisuutta löytyy vaikkapa Salpakeskuksen sivuilta http://www.salpakeskus.fi/index.php?l=1&store=true.

Ja jos Salpalinjaan haluaa tutustua historiakirjoitusta kevyemmin ja lyhyinä pätkinä, niin tämän kirjoittajana kehtaan suositella Salpalinjan salat –blogia: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/ Sieltä löytyy muun muassa 22.2.2014 kirjoittamani tuore blogi, jossa käy ilmi, että Salpa-asemalla on yhä merkityksensä Kaakonkulman puolustuksessa ei pelkästään suomalaisen maanpuolustustahdon ilmentymänä vaan myös joukkojen suojana.

Edelleen, jos Salpalinja herättää intohimoja, niin sitten on aika lähteä tutustumaan ja hämmästymään itse linnoitukseen kerran vuodessa järjestettävällä Salpavaelluksella. Siitä lisää:  http://www.salpavaellus.net/