Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Salpavaellus korostaa vapaaehtoisuuden merkitystä maanpuolustustyössä

Salpavaelluksen tiedottaja Emilia Ristolan eilen jakama lehdistötiedote Salpavaellus 2016 sisällöstä kelpaa tulla julkaistuksi myös täällä. Salpavaellus on erinomainen keino tutustua käytännössä kaikkeen siihen, mitä tässä blogissa on kerrottu! Huomautettakoon, että Salpavaellus on puhdasta vapaaehtoista maanpuolustustyötä itsessään, eikä sillä ole kaupallisia tavoitteita; voitoksi riittää saada levittää Salpalinjan rakentajien lujaa, isänmaallista maanpuolustustahtoa nykysukupolville! (TA)

Juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna 1.-3. heinäkuuta järjestettävä Salpavaellus koostuu perinteiseen tapaan kolmesta reitistä ja maanpuolustusjuhlasta. Jo 23. kerran toteutettavan vaelluksen suojelijana toimii tällä kertaa Suomen Rauhanturvaajaliitto, mihin liittyen Salpavaelluksen oheen rakentuu myös rauhanturvaajien Checkpoint Salpa -tapahtuma.

-        - Tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat lähtivät maailmalle. Tätä taustaa vasten Salpavaellus korostaa vapaaehtoisuuden merkitystä maanpuolustustyössä. Salpalinja olemassaolollaan turvasi merkittävänä tekijänä itsenäisyytemme, vaikkei sillä koskaan taisteltukaan, vaelluksen johtaja Antti Pakkanen toteaa.

Salpalinja on kestävä monumentti maanpuolustustahdosta ja sitä tietoisuutta tapahtumalla halutaan välittää eteenpäin. Salpavaellus sopii kaikenikäisille ja reittivaihtoehdoista voi valita mieleisensä. Jokaiselle on jotakin kiinnostavaa nähtävää. Tästä osaltaan kertoo myös se, että vaelluksella on vuosittain aktiiviosallistujia, joille löytyy edelleen uusia tutustumiskohteita.

-        -  On ollut ilo huomata, miten tietoisuus tapahtumastamme on kasvanut ja uusia kävijöitä on vuosittain. Odotamme aktiivista osallistumista myös tulevalle vaellukselle, Pakkanen iloitsee.

Kahden yön retki Saimaalta Salpa-museolle tutustuttaa vaeltajat muun muassa eri valmiusasteessa oleviin luolatiloihin. Reitin kohteisiin kuuluu myös Salpalinjan suurin luola, Lusikkovuoren luola.

-        -Reitin varrella Rutolassa nähdään myös pala Suomen uittohistoriaa eli ylivientilaitos uittoränneineen sekä kuullaan asiantuntijan kertomus uittohistoriasta. Samalla voidaan katsoa väliväylän melontareittiä, jota pitkin pystyy melomaan periaatteessa Saimaalta Suomenlahdelle. Samaa reittiähän ovat Saimaan vedet virranneet ennen kuin Vuoksi syntyi Imatralle, reittipäällikkö Kari Tahvanainen kertoilee.

Tällä reitillä vaeltajat käyvät myös Suomen Itsenäisyyssenaatin puheenjohtajan ja 3. presidentin P.E. Svinhufvudin haudalla.  Reitillä nähdään siis paljon erilaista Salpalinjaan, patteritöihin ja YH-aikaan sijoittuvia linnoiterakennelmia sekä samalla alueella olevaa vesien kulkua yleisesti eri vuosituhansien aikana.

Seiskatien ramppi -reitti kunnioittaa perinteitä. Se toteutetaan samaan tyyliin kuin vaelluksen alkuvuosina. Sen aikana käytetään vain yhtä linja-autokuljetusta reitin alkuun ja sitten vaelletaan 25km Salpalinjaa seuraillen.

-       -  Sota-ja linnoitushistorian lisäksi reitti on loistava tilaisuus tutustua kaakonkulman luontoon ja maalaismaisemaan. Eritoten yöpymispaikka, Pyyhinlampi, on paras mahdollinen. Pyyhinlammen yö on taianomainen. Reittinimen viittauksen mukaisesti nähdään myös kuinka rakenteilla oleva moottoritie muuttaa maisemaa Salpalinjassa, kuvailee reittipäällikkö Erkki Rikkola.

Korsukeikalla Kylmälästä Härkämäelle vaelletaan reittipäällikkö Kari Suoknuutin juhdolla helpossa maastossa ja reitillä nähdään koko Salpalinja pienoiskoossa. Vaellusviikonloppu huipentuu perinteiseen tapaan yhteiseen maanpuolustusjuhlaan Miehikkälän Salpalinja-museolla 3.7. klo 13.00.

Viime vuoden vaellukselle osallistui 226 vaeltajaa. Heiltä kerätty palaute sai tapahtuman tekijät nöyräksi.
-       
      - Oli ilo huomata, että saamamme palaute on ollut pääosin todella positiivista ja on hieno kokea, että olemme osaltamme onnistuneet useilla osa-alueilla Salpavaelluksen järjestämisessä. Kehittämistä kuitenkin on aina ja otamme sen erityiseen huomioon saadun palautteen kautta, Antti Pakkanen vakuuttaa.


Salpavaelluksen johtaja Antti Pakkanen sanoo kyselyn kautta saadun tärkeää palautetta. Hän kiittääkin kyselyyn osallistuneita sekä erityisesti sen toteuttajaa Reserviläisliittoa.

EMILIA RISTOLA

tiistai 19. tammikuuta 2016

Salpalinja Suomen itärajan puolustusasema


Tähän blogiin en ole huomannut aikaisemmin kirjoittaa lyhyttä tiivistelmää Salpalinjasta. Tässä yksi versio, eikä sekään ole lyhyt eikä edes kattava! Tätä juttua saa silti lainata ja käyttää lähteen mainiten esim. Lähde: Blogi Salpalinjan salat 2016 / Terho Ahonen

Salpalinja lyhyesti:

Talvisota (30.11.1939 – 13.3.1940) alkoi Neuvostoliiton hyökkäyksellä. Stalinin tavoitteena oli vallata Suomi parissa viikossa. Se ei onnistunut. Talvisodassa Suomi menetti kymmenesosan maa-alastaan, muun muassa tärkeän Karjalan kannaksen.

Moskovan rauhassa määritetty raja tuli isossa osaa itärajaa uuteen paikkaan ja oli ilman linnoituslaitteita. Suomen sotilasjohto piti maailmanpoliittista tilannetta edelleen kriittisenä. Talvisodasta oli saatu hyviä kokemuksia taistelusta linnoitetussa puolustusasemassa. Päätös linnoittamisesta oli tehtävä nopeasti.

Jo talvisodan aikana puolustusneuvosto (kokoontui 10.2.1940) esitti toivomuksenaan, että rauhan tultua Suomen itärajalle on rakennettava Ranskan Maginot-linjaan ”vertautuvat puolustusasemat” (FT Vesa Määttä:  K. L. Oesch, Ylivoimaa vastassa, Gummerus 2015).

Ylipäällikkö, sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim päätti Inkilän kartanossa Juvalla 22.3.1940, että Klamila-Luumäki –linja on pikimmiten varustettava yhtenäisellä kestolinnoitteella.

Käytännössä Marskin käsky merkitsi koko itärajan linnoittamista. Suunnittelu- ja samalla rakentamistehtävän sai jääkäriupseeri, pioneeri, insinööri ja betoniasiantuntija, kenraalimajuri Edvard Hanell. Linnoituksen käytännön suunnittelutyövoimana maarajalla olivat maavoimien alaiset, puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät. Linnoitussuunnitelma hyväksyttiin valtioneuvostossa toukokuun puolivälissä 1940.

Työt itärajalla alkoivat jo huhtikuussa Virolahden Ravijoella Harjussa. Niitä oli aloittamassa talvisodan lopussa Suomeen saapuneet vapaaehtoiset ruotsalaiset linnoittajat, reilut 900 henkeä (Frivilliga Svenska Arbetskåren, lyhenne SAK). Linnoitustöitä tehtiin jatkosodan alkuun kesäkuuhun 1941 ja niitä jatkettiin kesällä 1944 aina ko. vuoden syksyyn saakka.

Uuden linnoituksen nimeksi ylipäällikkö hyväksyi vasta heinäkuussa 1944 kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ehdotuksesta Suomen Salpa. Puolustusvoimissa linnoitusta kutsuttiin Salpa-asemaksi. Kansankielessä siitä tuli pian Salpalinja.

Tehollinen työaika Salpalinjassa oli vain noin puolitoista vuotta. Enimmillään palkattua työvoimaa oli maaliskuussa 1941, noin 35 000 miestä. Noin kaksi tuhatta lottaa oli muonitus- ja huoltotehtävissä. Itärajalla puolustusryhmityksessä ollut kenttäarmeija osallistui töihin välirauhan aikana tehden kenttälinnoitteita.

Linnoitukseen rakennettiin noin 700 teräsbetonikorsua ja noin 3000 kenttälinnoitetta. Kiviestettä pystytettiin yli 200 km, jossa on noin 400 000 kappaletta vähintään kolme tonnia painavaa louhittua kiveä. Kaivantoestettä kaivettiin 130 kilometriä. Taistelu- ja yhteyshautaa lapioitiin ja louhittiin 350 kilometriä. Piikkilankaestettä linnoitukseen rakennettiin yli 300 km. Erikokoisia luolia louhittiin 25 kappaletta.

Salpalinjan tyypillisin kantalinnoite on konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu. Niitä on puolustusasemassa 168 kappaletta. Maavaraisen korsun rakentamisessa korsumontusta nousi lapiopelillä maata 1 600 kuutiometriä, betonilautaa tarvittiin 430 neliömetriä, betoniterästä 45 tonnia, betonia keskimäärin 560 kuutiometriä; tuohon määrään tarvittiin sementtiä 5 000 säkkiä, a´ 50 kiloa.

Linnoitus on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä; noin 90 prosenttia Salpalinjan kestolaitteista on siellä. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle linnoitus nojaa pääosin vesistön ja linnoitystykistön käyttöön. Pieliseltä Sallaan kaikki tärkeimmät itä-länsisuuntaiset tiet suljettiin kenttälinnoitetuin tukikohdin. Suunnitelma ulottui kenttälinnoitettuna Petsamoon, Jäämerelle saakka.

Salpa-aseman kokonaiskustannuksiksi on laskettu tuon ajan rahassa 2,5 miljardia markkaa. Ruotsin apu oli 235 miljoonaa markkaa. Jatkosodan alkuun mennessä rahaa oli käytetty 1,86 miljardia markkaa. Vuoden 1941 valtion tulo- ja menoarviossa Salpalinjan osuus oli noin viisi prosenttia eli samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Salpalinjassa ei koskaan taisteltu, eikä sitä vihollinen vallannut.

Erikoinen poikkeus on Kuusamon - Suomussalmen alue, jonne Neuvostoliiton joukot etenivät syksyn 1944 rauhan jälkeen saksalaisten lähdettyä sieltä. Puolustuslinjan "miehitys" kesti 55 päivää ja lähtiessään NL-joukot räjäyttivät noin 30 Salpalinjan teräsbetonikorsua. (Kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon luento 20.10.2011 Miehikkälässä.)

Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin kun sitä ei ole tarvittu.

Jos ei mainittu, tämän kirjoituksen lähteenä on pääosin Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44, sekä tämän kirjoittajan omat poiminnat lukuisista eri yhteyksistä, luennoista, julkaisuista ja omistakin ajatuksista.

TERHO AHONEN
Miehikkälä

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

K. L. Oesch korosti syvyyttä linnoituksessa, osa 2

Jatkoa edellisestä blogista, FT Vesa Määttä:  K. L. Oesch, Ylivoimaa vastassa (Gummerus)

Puolustusneuvosto linjasi helmikuun 10. päivänä 1940, että sitten kun talvisota päättyy, itärajalle on rakennettava vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat.

Tähän työhön Mannerheim-vetoisesti käytiin 22.3.1940 Inkilän kartanossa, jossa ylipäällikkö päätti, että linja Klamila – Luumäki pitää välittömästi varustaa kantalinnoitteilla. Siitä koko itärajan linnoittaminen lähti käyntiin.

Vesa Määtän kerronta Oeschin ajatuksista viestii pelosta, että Mannerheimin välittömässä alaisuudessa ja ohjauksessa työskentelevän kenraaliluutnantti E. F. Hanellin ja armeijan operatiivisen johdon välille saattaisi tulla kitkaa. Oesch olisi toivonut Hanellilta tiiviimpää yhteistyötä operatiivisen johdon kanssa. Kenraali Erik Heinrichsin mukaan päämajoitusmestari A. F. Airo luopui puuttumisesta linnoituskysymyksiin, kun hänen operatiivisia näkemyksiä ei oltu huomioitu.

Mannerheimin päätös pitää linnoittamisasiat Hanellin kautta näpeissään oli ”minimoinut linnoittamisurakan etenemistä jarruttaneita tekijöitä”. Kirjassa todetaan Heinrichsin kertoneen, että ”vaikutusvaltaisten upseerien keskuudessa esiintyi vastahakoisuutta ja jopa passiivista vastustelua linnoitustöitä kohtaan”.

Huomionarvoista on lukea Vesa Määtän näkemyksiä Heinrichsin linnoitusajatuksista, jotka toki myötäilivät käsitystä, että linnoitteet säästävät elävää voimaa ja antavat suojaa, mutta myös uudistuksia kaivattiin. Salpalinjaa on syytetty syvyyden puutteesta. Kirjan sitaatti jäljempänä osoittaa, että asia kyllä rakentamisaikana tiedostettiin; kaikkea ei vain ehditty tai pystytty eri syistä toteuttamaan.

”Taktillisesti oikein suunnitellusta ja teknillisesti hyvin rakennetusta linnoitusjärjestelmästä kyettäisiin tehokkaasti  torjumaan lukumäärältään ja tulivoimaltaan ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset. Sodan teknillisen kehityksen myötä vuoden 1940 linnoitteet vaativat täysin uusia ratkaisuja. Vihollinen kykeni keskittämään tiettyyn kohtaan valtavan tulivoiman. Jos murto syntyisi, hyökkäyksen tuli kilpistyä takamaaston linnoitteiden tuleen.”  Eli linnoitteita tulisi olla myös syvyydessä ja tämän ymmärtäminen vei aikansa. Välirauhan linnoitustöissä olisi Heinrichsin mukaan pitänyt ottaa operatiiviset näkemyksen paremmin huomioon eikä aloittaa töitä turhan nopeasti!

Kun Oesch määrättiin II AK:n komentajaksi huhtikuussa 1940, hänen esikuntapäälliköksi tuli myöhempi eversti Valo Nihtilä. Nihtilähän oli jo syyskuussa 1939 valmistuneessa linnoitusmuistiossaan pohtinut Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välisen uhanalaisen suunnan linnoittamista. Hän siis tunsi hyvin välirauhan aikaisen toiminta-alueensa myös linnoitusnäkökulmasta. Jo tuolloin hän oli suunnitellut Haminan ja Taavetin välin linnoittamista. Ajatus konkretisoitui toiminnaksi tältäkin osin elokuussa 1940.

Edellä kerrottu on linjassa aiemmin puhutusta linnoituksen syvyysvaatimuksista. Hamina-Taavetti –linja pääaseman takana olisi pakottanut jälkimmäisestä läpi pääseet vihollisvoimat ryhmittämään joukkonsa uudelleen ennen HT-linjaan hyökkäämistä.  Hamina – Taavetti –linja edusti siis jo pikemminkin strategista syvyyttä, mutta Oesch näki myös lähisyvyyden välttämättömyyden linnoitustaistelun taktiikassa.

Oesch korosti, että linnoituksen syvyyden täytyi olla oikeassa suhteessa tietyn puolustusaseman osan todelliseen merkitykseen nähden. Syvyyden tulisi yleensä vaihdella puolesta kahteen kilometriin. Sitä olisi syytä kehittää asteittain pääpuolustusasemasta taaksepäin, eikä siirtyä suoraan aseman takareunalle, tukilinjalle.

Kaiken kaikkiaan puheena olevassa Vesa Määtän kirjassa annetaan Oeschin ja Hanellin linnoittamisyhteistyöstä varsin rakentava kuva. Vaikka he eivät aina olleet samaa mieltä asioista, ne ratkaistiin keskustellen.

Kirjassa mainitaan Ylämaan Hostikan linnoitteet, joiden ensisijaisuutta on kiirehditty paitsi Oeschin myös Heinrichsin toimesta jo toukokuussa 1940. Ylijärven suunnasta Hostikkaan johtavan tien kenraalit katsoivat kuuluvan puna-armeijan todennäköisiin hyökkäysreitteihin. Tämä luonnollisesti selittää vahvan linnoituskeskittymän Hostikalla.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on kesältä 1944, kun suomalaiset ovat vetäytyneet VKT-asemaan. Noihin aikoihin, muutamaa päivää aiemmin oli aloitettu välirauhan aikaisen linnoituksen (myöh. Salpalinja) taistelukuntoon saattaminen. Kirjassa todetaan, että hyökkääjä ei ilmeisesti ottanut VKT-asemaa vakavissaan, vaan puna-armeija valmistautuikin kohtaamaan kunnolla suomalaisten vastarintaa vasta Salpa-asemassa! No, nyt tiedämme, että VKT-asema hieman taipui, mutta piti.

Heinäkuun lopulla, kun Kannaksen taistelut olivat jo muuttuneet asemasodaksi, kolmen armeijakunnan joukkoja määrättiin  linnoitustöihin Salpa-asemaan ja sen etumaastoon.
Elokuun alussa Oesch (Kannaksen joukkojen komentajana) painotti armeijakuntiensa komentajille, että Suomenlahden ja Saimaan välillä Salpa-asema olisi taisteluvalmiina syyskuun alkuun mennessä 1944.  Ainakin siis viimeistään silloin Salpalinjassa olisi ollut myös tarvittava taistelumiehitys! (Viimeinen virke on blogin kirjoittajan huomio.)

Kiitos tohtori Vesa Määtälle hyvästä kirjasta K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa. Siinä oli paljon myös meille linnoittamisharrastajille mielenkiintoista näkökulmaa, joista tässä blogissa on vain osa nostettu esiin. Eikä ihme, sillä Vesa Määttä on ollut projektitöissä Miehikkälän Salpalinja-museolla; hänen kokoamansa Salpalinja-aiheinen erillisnäyttely avattiin Miehikkälässä heinäkuun alussa 2007. Aiemmin maaliskuussa samana vuonna  tämän blogin kirjoittajalla oli kunnia olla esittelemässä tulevan tohtorin kanssa Salpalinjaa retkimessuilla Helsingissä.

TERHO AHONEN





tiistai 29. joulukuuta 2015

Oesch ymmärsi kantalinnoitteiden merkityksen

Joulukirjana luin Vesa Määtän kirjoittaman  K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa (Gummerus). Kirjassa tuodaan suomalaisen kenraalin elämänkerraksi esiin tavallista enemmän linnoittamista. Syy siihen selviää luonnollisesti päähenkilöstä. Muun muassa Salpalinjan rakentamisen aikaan kenraaliluutnantti Oech oli II armeijakunnan komentaja, jonka vastuualueena oli Salpalinjan vahvimmaksi rakennettu Suomenlahden ja Kivijärven välinen kannas. Hänen ja hänen esikuntapäällikkönsä, silloinen everstiluutnantti, Valo Nihtilän voidaan sanoa olleen linnoitusmiehiä!

Opiskellessaan Ranskassa sotakorkeakoulussa ja tutustuessaan ensimmäisen maailmansodan taistelupaikkoihin vuonna 1926 Oesch kiinnostui entisestään linnoitteista. Hän oli ihmetellyt matkansa aikana sodan lukuisia, turhalta tuntuneita uhreja ja tuhoa:

”50 000 miestä ilman mitään erikoista tulosta, ranskalaiset menettivät 60 000 miestä, kilometrien laajuudella kranaattikuoppia toisensa vieressä, todellakin erämaita, joissa ei näkynyt kiveä kiven päällä”, hän kirjoittaa näkemästään.

Erityisesti saksalaisten kantalinnoitteet olivat Oeschin mielestä hyvin suunniteltuja ja rakennettuja. Niihin oli käytetty runsaasti teräsbetonia. Hän mainitsee eräänkin divisioonan sidontapaikan, jonka  teräsbetonikatto oli vahvistettu ratakiskoilla ja se oli kaksi metriä paksu!

Vasta itsenäistyneen Suomen puolustusvalmiutta ajateltaessa metsäinen maasto tarjosi itärajalla suojaa muualla mutta ei Karjalan kannaksella.  Lyhyet etäisyydet, tiheä tieverkko ja vähämetsäiset alueet puolsivat ilman muuta  linnoittamista. Oeschin mielestä raskaasti aseistautuneen hyökkäysarmeijan pysäyttämisessä kantalinnoitteilla oli keskeinen merkitys.

”Heikostikin aseistetun puolustusjoukon taistelukapasiteetti moninkertaistuu linnoitteiden myötä”, kirjassa todetaan Oeschin ajatelleen.

Kirjan mukaan lähinnä Oesch ja Airo olivat myötävaikuttamassa 1931 tehtyyn päätökseen, että tuleva pääasema, ”Mannerheim-linja”,  pääosin sijoitettiin 1920-luvun alussa rakennetulle Enckell´n linjalle. Sittemmin talvisodan alla Oesch oli katkera poliitikkojen nuivalle suhtautumiselle linnoittamismäärärahoihin.

Tunnettuahan on, että talvisodassa Mannerheim-linja pidätteli Neuvostoliittoa kahden kuukauden ajan, ennen kuin vihollinen onnistui läpimurrossaan Summassa Lähteen lohkolla.

10.2.1940, viisi päivää ennen linnoituksen murtumista, oli ylipäällikön johdolla hänen lähimmät kenraalinsa ja valtiojohto pohtineet sotatilannetta. Siinä asetettiin tärkeimmäksi päämääräksi tavoitella rauhaa. Puolustusneuvosto päätyi samana päivänä samoihin ajatuksiin. Samassa kokouksessa puolustusneuvosto esitti jo toivomuksia sodan jälkeisen maanpuolustuksen vahvistamisesta:

”Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat”, Vesa Määttä kirjoittaa K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa –kirjassaan.

Tähän saakka olen ollut siinä käsityksessä, että päätös itärajan linnoittamisesta heti kohta talvisodan jälkeen olisi ollut Mannerheimin idea. Edellä kerrottuhan ei sitä kumoa, nyt en varmuudella tiedä, mutta oletan Mannerheimin edelleen johtaneen puolustusneuvostoa! Wikipedian mukaan se kokoontui talvisodan aikana vain tuon yhden kerran.

Mutta on selvää, että Marskin päätöstä ainakin helpotti edellä kerrottu puolustusneuvoston periaatekanta 10.2.1940. Se oli varmasti myös hiljainen siunaus sille, että rauhan tultua määrärahat eivät tulisi olemaan enää linnoittamisen esteenä.

Palaan Oeschin näkemyksiin Salpalinjasta seuraavassa blogikirjoituksessani.

TERHO AHONEN






keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Kiitos sotiemme veteraaneille tänäkin jouluna!

Tämä kirjoittamani teksti julkaistiin kesäkuussa 2014 ilmestyneessä Miehikkälän Sotaveteraanien historiikkikirjassa Kotikontujen sota ja rauha.  Vaikka tekstissä ei ole sanaakaan Salpalinjasta, katson kirjoituksen sanoman olevan aina ajankohtainen ja sopivan myös tähän blogiin näin jouluna.

Kiitos sotiemme veteraaneille!

Sota on ihmiskunnan suurimpia onnettomuuksia. Sitä tulee välttää viimeiseen asti, mutta ei kuitenkaan hinnalla millä hyvänsä. Suomen kannalta olisi ollut vielä suurempi onnettomuus, jos maamme ei olisi taistellut toisen maailman sodan aikana. Kukaan ei voi tietää, olisiko käsien ylös nostaminen säästänyt yhtään enempää ihmishenkiä, mitä sodassa menetettiin. Se on varmaa, että Neuvostoliiton tahtoon taipuminen olisi merkinnyt Suomelle ja suomalaisille ainakin 50 vuoden suunnatonta kurjuutta ja alisteista elämää viime sotien jälkeen.

Tämä Miehikkälän Sotaveteraanien historiikki tulee ihan liian myöhään kertoakseen myös sotiemme veteraaneille itselleen heidän työnsä arvon ja merkittävyyden niin Miehikkälälle kuin koko Suomelle. Osa kansastamme suorastaan syyllisti 1960 - 1970 –luvuilla veteraanejamme siitä työstä, jolla Suomi ja sen kansalaisten vapaus ja hyvinvointi pelastettiin. Onneksi valtaosa suomalaisista ajatteli ja ajattelee toisin; he ottavat nöyränä vastaan kaiken sen, minkä veteraanisukupolviemme taistelu meille on antanut. Me olemme sitä tulevaisuutta, jonka takia he taistelivat. Meidän on ymmärrettävä arvostaa sitä ja viedä veteraanien perintöä eteenpäin.

Vaikkakin tämä kirja pystyy kertomaan vain osan sota-ajan tapahtumista, osan veteraaniemme tarinaa ja heidän vertaistoimintaansa, on se ja sen tekeminen sotien jälkeen syntyneiden sukupolvien kiitos sotiemme veteraaneille Miehikkälässä. Kirja ei tavoita enää kaikkia sen sankareita, mutta viestittäköön se heidän suvuilleen nykypolven kiitollisuuden kaikkien veteraanien teoille.

Maan ja paikkakunnan tulevaisuus ja selviytyminen lähtee historian tuntemisesta. Niin kauan kuin miehikkäläläiset jaksavat käydä sankarihaudalla ja kirkkomaalla muistamassa kaatuneitaan ja sota-ajan eläneitä omaisiaan, meillä on pohja ponnistaa eteenpäin.

Olen rauhanturvaajana nähnyt maailmalla sodan tuoreet jäljet ja jopa sotaa. Osaan arvostaa rauhaa. Siksi annan erityisen arvon sotiemme veteraaneille, jotka taistelivat meille suomalaisille ja miehikkäläläisille elämisen arvoisen rauhan. Minäkin saan muistaa läheisiäni ja sukuani oman syntymäseurakuntani ja asuinkuntani kirkkomaalla Miehikkälässä.

Kiitos sotiemme veteraaneille!
TERHO AHONEN

                                                                                                              

tiistai 22. joulukuuta 2015

Salpalinjan Oppaat ry valmistautuu palvelukseen

Salpalinjan esilletuomisessa vuosi 2015 on merkittävä siksi, että tuolloin perustettiin Salpalinjan Oppaat ry. Yhdistys on perustettu välittämään oppaita, ylläpitämään heidän ammattitaitoaan ja levittämään tietämystä Salpalinjassa. Yhdistyksen jäseneksi hyväksyttäviltä edellytetään Salpalinjan opaskoulutusta tai käytännön kokemusta Salpalinja-opastuksista. Jäseniä yhdistyksellä on jo 27 henkilöä!

Salpalinjan Oppaat ry:n perustaminen on johdonmukainen jatko Lappeenrannassa vuonna 2014 järjestetylle Salpalinjan opaskoulutukselle. Sille osallistui yli 30 henkeä, joista valtaosa oli Lappeenrannasta. Opaskurssin aikana selvisi jo aiemmin tiedostettu asia, että Lappeenrannassa ei ole käytännössä toimijaa, joka pystyisi tarjoamaa opaspalveluja Salpalinjaan. Ratkaisuna päädyttiin em. yhdistykseen.

Vaikka yhdistyksen toiminta alkoi Lappeenrannan tarpeesta ja sitä se tulee ensitöikseen myös täyttämään, on yhdistys valtakunnallinen, koko Salpalinjaa käsittävä. Yli kaupunginrajan ulottuvasta toiminnasta on hyvä esimerkki yhdistyksen jäsenten asuinpaikkojen sijaintiluettelo. Siellä löytyy muun muassa Helsinkiä, Lahtea, Luumäkeä, Miehikkälää, Virolahtea ja Haminaa.

Niin kuin Salpalinjaakaan eivät rakentamisvaiheessa kylä-, kunta- eivätkä maakuntarajat pidätelleet, eivät ne sitä tee myös opasyhdistyksen toiminnassa.

Yhdistyksen toimintaa on aloitusvuotena leimannut luonnollisesti toiminnan käynnistäminen ja toimintamuotojen hakeminen. Parhaillaan yhdistys rakentaa internettiin kotisivujaan. Kun ne alkuvuodesta julkaistaan, on silloin jo paljon suuntaviivoja selvillä, paljon on varmasti vielä silloinkin kesken ja työn alla. Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu!

En käy tässä luettelemaan kaikkea niitä moninaisia tehtäviä, joita yhdistyksen ylösajaminen ja toiminnan käynnistäminen vaatii. Ne selviävät sitten alkuvuonna yhdistyksen nettisivuilta ja vähitellen toiminnan muotoutuessa uomiinsa.

Salpalinjaa on esitelty matkailijoille säännöllisesti vuodesta 1980, jolloin Virolahden Bunkkerimuseon toiminnan katsotaan alkaneen. Ylämaan Hostikalla oli Salpalinjaa esitelty jo 1970-luvulla, mutta pienemmässä mitassa.

Noin 35 vuoden aikana Salpalinjaan on tutustunut paljon suomalaisia. Ensimmäisten parin vuosikymmenen aikana vierasjoukon ydin rakentui tavalla tai toisella sotiemme veteraaneihin. Sen jälkeen vuorossa ovat olleet heidän jälkikasvunsa ja ovat edelleen. Mutta entistä suurempi osa Salpalinjan kävijäpotentiaalista on niitä suomalaisia, joilla ei ole enää yhteyttä sota-ajan tapahtumiin.

Matkailutarjonnassa on viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut paljon. Tarjontaa on tullut lisää. Kova kilpailu on pakottanut nostamaan myös tarjonnan laatua ja kohteen vetovoimaista kestävyyttää; ilmapalloideat puhkeavat helposti.

Salpalinjan vetovoima on sen historiassa, sen merkityksessä yhtenä osana itsenäistä Suomea. Salpalinja heijastaa sitä suomalaista maanpuolustustahtoa, jonka ansiosta ja mahdollistuksella Suomi on noussut maailman kansojen valioluokkaan. Sota-ajan ponnistukset ja uhraukset sietävät tulla oikein kerrottuina ja totuuteen pohjautuen suomalaisten tietouteen kauas tulevaisuuteen. Tätä tehtävää varten Salpalinjan Oppaat ry on perustettu. Tehtävä on vaativa mutta samalla kunniakas!

Salpalinjan Oppaat ry tulee lähivuosina olemaan merkittävä valtakunnallinen toimija Salpalinjan ja sen perinteen ikkunana yhdessä ja rinnalla Salpalinjan Perinneyhdistyksen kanssa ja myös sen työrukkasena!

Tarkennuksena vielä, että tämän kirjoittajalla ei ole osuutta Salpalinjan Oppaat ry:n perustamiseen. Anoin jäsenyyttä hyvään yhdistykseen ja se hyväksyttiin. Nyt olen yhdistyksessä mukana kuten muutkin jäsenet, autan ja toimin siinä missä voin!

Hyvää joulua ja uutta vuotta!
TERHO AHONEN





maanantai 14. joulukuuta 2015

Salpalinjalla kohti ”tuntematonta”

Paikallisen uutisoinnin (Kaakonkulma 10.12.2015) mukaan kolmannen Tuntemattoman sotilaan (ohjaus Aku Louhimies) elokuvan tuotantoyhtiö etsiin kuvauspaikkoja Kotkan-Haminan seudulta. Taistelukohtauksethan kuvataan Pahkajärvellä.

Kaakonkulman uutisen mukaan elokuvan filmauksiin etsitään sopivia kohteita myös Salpalinjalta, lähinnä Salpalinja-museolta Miehikkälästä ja Bunkkerimuseolta Virolahdelta. Salpalinjallahan ei Väinö Linnan kertomuksessa ole osaa eikä arpaa. Taistelu-/yhteyshautakohtauksiin Salpalinjan kaivannot tietenkin sopivat entisöityinä. Miksi ei myös kenttälinnoitettuja korsuja voitaisi rakentaa täydentämään Salpalinjan museoiden tarjontaa.

Lehtijutun mukaan elokuvassa kenttälinnoitteiden pitää näyttää vastatehdyiltä, uusilta. Olisi tietenkin erinomaista, jos elokuvassa tarvittavat kulissit voisivat jäädä hyödyntämään paikallista matkailutarjontaa.

Miehikkälän Salpalinja-museolla on entisöityä, puuverhoiltua taisteluhautaa 1-4 vuoden vanhana pikku pätkiä. Viimeiset kolme vuotta taisteluhaudan puuverhousta ovat olleet talkoilla uusimassa rauhanturvaajat. Ensi kesänä työ jatkuu vuorostaan Virolahdella sekä Bunkkerimuseolla että Harjun Oppimiskeskuksen maisemissa. Linnoitustalkoot toteutetaan 2016 MPK-linnoittamiskurssina ja sille voivat osallistua kaikki reserviläiset.

Bunkkerimuseolla uusitaan puuverhousta yhteyshautaan. Se palvelee tietenkin museokävijöitä.

Harjussa puolestaan entisöinnin tarpeen selittää Reserviupseerikoulun reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan. Ravijoella, osin Harjun Oppimiskeskuksen mailla on erinomaisen monipuolinen kierros esitellä kestolinnoitteita. Sen sijaan kunnostettuja kenttälinnoitteita ei ole upseerioppilaille näyttää lainkaan. Sen takia linnoittamiskurssin toisena kohteena on Harju, jonne on tarkoitus autenttiseen paikkaan rakentaa katettu kk-pesäke ja pätkä taisteluhautaa.

Edellä kerrotut kohteet on sovittu tehtäväksi jo viime kesänä, jolloin ei ollut mitään tietoa Tuntemattoman sotilaan elokuvan tekemisestä. Totta kai, jos edellä puhutut kohteet palvelevat elokuvaa, niin ne ilman muuta, näin uskoisin, ovat käytettävissä. Edellinen tietysti varauksella, että juhannuksen jälkeisellä viikolla toteutettavan linnoittamiskurssin työn tulokset sopivat kuvausaikatauluihin.

Linnoittamiskurssin ohjelma on työn alla ja se tulee MPK:n kurssitarjontaan näkyville alkuvuodesta. Kurssille otetaan noin 35 osallistujaa. Nyt on jo tiedossa, että ainakin noin 15 rauhanturvaajaa on joka tapauksessa töihin tulossa. Mutta lisää innokkaita tarvitaan!

Salpalinjasta on jäämässä E18-moottoritien alle yksi järeä teräsbetonikorsu, 30 miehen majoituskorsu. Se on tiesuunnitelmassa määrätty tuhottavaksi. Vahvistamattoman tiedon mukaan tientekijät aikovat delegoida korsun räjäyttämisen puolustusvoimille. Se on erinomainen ajatus. Puolustusvoimilla ei liene ollut juurikaan aiemmin tarjolla vastaavan lujuusluokan, ainakaan Salpalinjan kaltaisia korsukohteita räjäytettävänä. Ja me, jotka tunnemme Salpalinjan teräsbetonikorsujen rakenteen, tiedämme, että ihan pienellä latingilla homma ei onnistu.

Tuntemattoman sotilaan tuotantoyhtiölle on tietääkseni väläytetty, että em. korsun räjäyttämisen voisi myös ikuistaa filmille. No korsu pitäisi tietysti lavastaa ”ryssän korsuksi”, jonka Koskela kasapanoksellaan tuhoaa. Korsun yli kaksimetriä paksun betonikaton jyräyttäminen pölyksi on taatusti näyttävä episodi, mutta onko liian näyttävä? Jos näin tapahtuu, haluan kyllä silminnäkijäksi, mutta en ihan lähelle kohdetta!

TERHO AHONEN



torstai 3. joulukuuta 2015

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 3

Tässä Osmo Kimmon kirjoituksen kolmannessa osassa kirjoittaja päätyy varsin käytännölliseen johtopäätökseen: ”On ajateltavissa, että kenttäarmeijan siirtyminen tehokkaasti viivyttäen Salpalinjalle, olisi voitu toteuttaa niillä joukoilla, jotka olivat käytettävissä.” Kannattaa lukea! Painavaa tekstiä!
Kaikkia Kannakselle keskitettyjä yksiköitä – myös saksalaisia – tarvittiin VKT-linjan torjuntataisteluissa ja Viipurinlahdella, samoin sinne saatuja henkilötäydennyksiä. Mitään helppoa ratkaisua Salpalinjan runkomiehitykseksi ei siis ollut, ehkä lukuun ottamatta 122.Divisioonaa ennen sen sitoutumista torjuntataisteluihin Viipurinlahdella. Tästä huolimatta voidaan olettaa, että vetäytyminen Salpalinjalle sitkeästi viivyttäen ja joukot hallinnassa, olisi ollut mahdollista.
Vastaava operaatio VT-linjalta VKT-linjalle onnistui huolimatta sen lähes olemattomasta vastaanottomiehityksestä. Tosin silloin oli vahvennuksia tulossa, mutta vastaavasti tässä tilanteessa Kannaksella oli merkittävästi enemmän omia joukkoja ja suhde vihollisvoimiin oli tasoittunut. Taistelutaktiikka oli hiottu tilanteen tasalle. Lisäksi rekyylittömät pst-aseet oli jaettu joukoille ja niitä osattiin myös käyttää.
Ongelmaksi jäisi kuitenkin rintaman venyminen Vuoksen alajuoksulta Saimaaseen Laatokan pohjoispuolella taistelevien omien joukkojen suojaamiseksi. Vastapainona olisi kuitenkin ollut Viipurinlahdella taistelevien joukkojen vapautuminen.
Operaatiota voidaan pitää mahdollisena, mutta kuinka pitkään tilanne olisi ollut hallittavissa joukkojen kulumisen kannalta. Lisäksi Saksan reaktiot vetäytymiseen VKT-linjalta olisivat olleet ainakin kielteiset. Mikä vaikutus sillä olisi ollut Saksalta saatavaan apuun, jää avoimeksi kysymykseksi. VKT-linjan pitäminen oli Hitlerin lupaaman tuen ehtona.
Kannaksella Talin-Ihantalan suurtaistelu alkoi 25.6. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksen myös Viipurinlahdella 1.7. ja tunkeutuivat 5.7. Vuosalmella suomalaisten sillanpääasemaan. Ihantalan taistelut päättyivät 9.7. suomalaisten torjuntavoittoon. Saksalainen 122.D torjui 9.7. neuvostojoukkojen maihinnousuyritykset Viipurinlahdella ja Vuosalmella taistelut vaimenivat 10.7. Neuvostoliiton Karjalan kannaksella olevat joukot saivat 11.7.1944 käskyn ryhmittyä puolustukseen.
Laatokan pohjoispuolella torjuntataistelut päättyivät Nietjärvellä 17.7.1944, jolloin suomalaiset valtasivat takaisin menettämänsä osat U-asemasta ja neuvostoliittolainen 114.D menetti taistelukykynsä.
Laatokan ja sen pohjoispuolen puolustukseen liittyen kenraalimajuri Järvinen sai Päämajassa 8.7.1944 käskyn suunnitella Laatokan rannikkoprikaatin siirron Salpa-asemaan Kivijärven ja Pielisen välisen alueen runkomiehitykseksi sekä valmistautua johtamaan rannikkoprikaatin siirtymistä asteittain.
Tässä Mannerheimin ja Airon allekirjoittamassa käskyssä määrätään lisäksi yhteistyöstä uutta sijoitusta ja materiaalia koskevissa kysymyksissä Tykistön tarkastajan ja Merivoimien komentajan kanssa sekä linnoitustöitä koskevissa kysymyksissä Linnoitustöiden johtajan kanssa (T-5761/5, Kannaksen joukkojen komentajan arkisto).
Laatokan rannikkoprikaatin sijoitussuunnitelma valmistui 28.7. ja yksityiskohtainen suunnitelma 22.8. Laatokan saarilla olleen raskaan kaluston siirto alkoi 3.9. ja välirauhansopimuksen tultua voimaan 19.9. annettiin käsky joukkojen lopullisesta siirtymisestä Salpa-asemaan. (Jatkosodan historia, osa 6, s. 122-123.)
Voidaan ajatella, että tarvittaessa joukkojen vetäytyminen Laatokan pohjoispuolelta Salpalinjalle olisi voitu suorittaa hallitusti jo aikaisemmin, viimeistään Nietjärven taistelujen päätyttyä, tosin raskasta kalustoa ja varastoja menettäen.
Tämä siis siinä tapauksessa, että Laatokan eteläpuolella olisi jouduttu vetäytymään Salpalinjalle ja pitämään asemat Saimaasta Vuoksen alajuoksulle tai viivytetty sieltä Laatokkaa myötäillen siihen saakka, että Laatokan Karjalassa olleet joukot olisivat ehtineet vetäytyä Salpalinjalle. Muistamme, että Salpalinjan puolustus järvialueella tukeutui vahvasti tykistön käyttöön. Tämän takia oli tärkeää saada Laatokan rannikkoprikaatin raskas kalusto miehistöineen siirrettyä ajoissa Salpalinjalle puolustuksen rungoksi.
Kivijärven ja Suomenlahden välisen Salpalinjan osan puolustus perustui normaaleihin jalkaväkiyhtymiin liikkuvine kenttätykistöyksiköineen. Tälle alueelle jatkosodan alkaessa keskitetyt linnoitustykistön yksiköt olivat asemasotavaiheen aikana muodostaneet Syvärin linnoitustykistön, jonka kalusto oli jouduttu tuhoamaan Neuvostoliiton hyökkäyksen alkaessa.
Tapahtuneita tosiasioita lukuun ottamatta tämä on tietysti spekulaatiota ja vaikka suunnitelmia on ollutkin, niin sodassa ne yleensä ensimmäisenä tuhoutuvat. On ajateltavissa, että kenttäarmeijan siirtyminen tehokkaasti viivyttäen Salpalinjalle, olisi voitu toteuttaa niillä joukoilla, jotka olivat käytettävissä. Toki se olisi vaatinut johtajilta huippusuoritusta sekä joukoilta sitkeyttä ja taistelutahtoa, mutta niistä kyllä saatiin näyttöä käydyissä torjuntataisteluissa. 
OSMO KIMMO
Blogin puolesta lämmin kiitos Osmolle em. juttusarjasta! Myös muiden Salpalinja-harrastajien tai muuten Salpalinjasta näkemystä omaavien lyhyet kirjoitukset ovat tervetulleita. Julkaisen mielelläni.  terho.ahonen@haminetti.net 


maanantai 30. marraskuuta 2015

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 2

Osmo Kimmon kirjoitus jatkuu:
Mistä siis lisää joukkoja? Jo saapuneiden 17.D:n ja 20.Pr:n lisäksi Itä-Karjalasta saapuivat 23.6. alkaen 11.D, joka alistettiin Kannaksen joukkojen komentajalle ryhmitettäväksi Tervajoen-Merijoen alueelle sekä 25.6. alkaen 6.D Ylipäällikön reserviksi Kilpeenjoen-Suokumaan alueelle.
Lento-osasto Kuhlmey oli saapunut jo 12.6.1944 ja osallistui suurhyökkäyksen torjuntaan elokuulle saakka. Saksan lupaamista maavoimien yksiköistä 303.Rynnäkkötykkiprikaatin ensimmäiset osat tulivat Lappeenrantaan 24.6. ja alistettiin Panssaridivisioonalle. Samaan aikaan saksalainen 122.D kuljetettiin rautateitse Kaitjärven, Somerharjun ja Taavetin asemille, mistä se keskitettiin Säkkijärvelle Ylipäällikön reserviksi. Divisioonan tuli olla valmiina käytettäväksi ensisijaisesti V AK:n lohkolla tai Merivoimien alaiseen rannikon puolustukseen. (T-5761/5)
Merivoimien esikunta antoi 14.7.44 käskyn 1.Rannikkodivisioonan (1.RD) perustamisesta Äänisen rannikkoprikaatin pääosan siirryttyä Säkkijärvelle. Divisioonan tehtävänä oli muodostaa Säkkijärven rannikon puolustuksen runko.
1.Rannikkodivisioonan lohko oli RTR 22:n lohko: oikeana rajana Ravijärvi – Pihlajajoki – Harsaari – Suur-Lakasaari – Kinnari (ml.) – Huovari (ml.) – Narvi (ml.) ja vasen raja Nisajoki – Nisalahden pohjoispää – Lammassaari (pl.) – Melansaari (ml.). Divisioonan esikunta perustettiin Äänisen rannikkoprikaatin esikunnasta ja divisioonan joukot: RTR 22, RTR 4, RJR 1 (rannikkojalkaväkirykmentti 1), RIt.Psto 4 ja RVP 1 (rannikkoviestipataljoona 1). Divisioona alistettiin operatiivisesti V AK:n komentajalle. Näin tämän rannikkolohkon oikea raja ulottui Salpalinjalle. (T-5761/5.)
Päämajan operatiivisen osaston arkiston mukaan (T-15708/10) henkilötäydennysmahdollisuudet olivat 22.4.1944 ikäluokkien 1899-1908 osalta 81 479 rintamakelpoista ja 19 149 rintamakelvotonta miestä. 20.6.1944 kutsuttiin palvelukseen 1905 ja 1906 syntyneet aliupseerit ja miehet, 22.6.1944 kutsuttiin palvelukseen 1902 ja sen jälkeen syntyneet upseerit, 30.6.1944 kutsuttiin palvelukseen 1904 ja sen jälkeen syntyneet aliupseerit ja miehet sekä vielä 11.7.1944 kutsuttiin palvelukseen 1902 ja sen jälkeen syntyneet aliupseerit ja miehet.
Tämän jälkeen täydennysmahdollisuudet rajoittuivat ikäluokkiin 1899-1901 eli noin 15 000 mieheen. Myös vanhempien ikäluokkien kutsuminen on ollut esillä. On kuitenkin vähintäänkin kyseenalaista, että tätä kautta olisi nopeasti saatu luotua taistelukelpoisia joukkoja.
Viimeisin mahdollisuus olisi ollut muodostaa koulutuskeskusten henkilöstöstä taistelukelpoisia yksiköitä. Näin toimittiin talvisodan viimeisinä päivinä, jolloin jalkaväen koulutuskeskuksissa eri puolilla maata muodostettiin 14 erillistä pataljoonaa, joista pääosa keskitettiin Luumäki-linjalle varustustöihin ja runkomiehitykseksi. Nämä, osaltaan vajaan kuukauden mittaisen koulutuksen saaneet joukot, olivat Mannerheimin ilmauksen mukaan ”viimeiset voimavaramme”, jotka eivät onneksi joutuneet taistelutehtäviin.
22.4.1944 tilanteen mukaan koulutuskeskuksissa oli 11 668 miestä, jotka olivat astuneet palvelukseen 20.2.44 (T-15708/10).
Varsinaiset linnoitusrakennusjoukot oli pääosin siirretty Salpalinjalle.
Päämajassa kannettiin kuitenkin huolta töiden etenemisestä. Operatiivisen osaston käskyssä 21.7.1944 todetaan:
”Useat sotatoimiyhtymät ovat siirtäneet raskaimpia huoltolaitoksiaan ja muitakin joukkojaan suhteellisen kauas taakse, jopa Salpa-linjan korkeudelle ja sen taaksekin. Näiden henkilöstöllä havaitsee olevan vielä verraten runsaasti vapaata aikaa varsinaisen työnsä suorituksen jälkeen. Koska kaikki irtisaatava voima on nykytilanteessa jännitettävä puolustustamme lujittavien töiden suorittamiseen, on kaikki Salpa-linjan lähistölle sijoitetut osastot (huolto-, täydennys-, is- ym, joukot) määrättävä osallistumaan Salpa-linjan varustamiseen. Yksityiskohdista sopivat ao. komentajat Linnoitustöiden johtajan  kenr.luutn. Hägglundin kanssa.”
Päämajan linnoitusosasto pyysi 25.7.1944 jakelussa mainittuja ilmoittamaan Salpa-aseman läheisyydessä sijaitsevat, varustustöihin käytettäväksi sopivat huolto- ja muut yksiköt sekä niiden sijoituspaikat. Kirjelmän jakelu oli:  II AKE, III AKE, IV AKE, V AKE, VI AKE, 14. DE, kenr luutn Hägglund, KaJoKE, Lin.2 (yht 9 kpl). (T-5761/5.)
Voidaan siis todeta, että vaikkakaan Salpalinjalla ei ollut kesällä 1944 runkomiehitystä, niin sen lähistöllä oli rakennusjoukkojen lisäksi huolto-, täydennys ja is-joukkoja, joten ainakin opastus asemiin olisi ollut nopeasti järjestettävissä, ehkä ohut vastaanottomiehityskin täydennysjoukkojen avulla.

… juttu jatkuu                                                                                               OSMO KIMMO

lauantai 28. marraskuuta 2015

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 1

Mistä joukot Salpalinjalle, jos VKT-linja olisi murtunut? Osmo Kimmo on tutkinut sota-arkistoja ja koonnut johdonmukaisen kirjoituksen nyky-Salpalinjalla paljon esitettyyn otsikon kysymykseen. Julkaisen Osmon kirjoituksen kolmessa osassa.Tässä ensimmäisessä hän rakentaa perusteita tuleviin ajatuksiinsa.
VT-asema oli murtunut yllättävän nopeasti 14.6.1944 ja joukot vetäytyivät viivyttäen VKT-linjalle. Kannaksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Oesch antoi 17.6.1944 käskyn joukkojen ryhmittäytymisestä puolustukseen VKT-linjalle 20.6.1944 mennessä. VKT-linjan pitävyydestä oli epävarmuutta, kun paremmin varustettu VT-linjakin oli menetetty.
IV AK vastasi Länsi-Kannaksen puolustuksesta ja III AK Itä-Kannaksesta. IV AK:n lohkolle tuli puolustukseen 6 divisioonaa ja 3 prikaatia. Asemien eteen piti jättää vahvat taisteluetuvartiot ajan voittamiseksi taisteluasemien lujittamista varten.
Lisäksi tärkeimmille suunnille määrättiin runkomiehitykseksi linnoituspataljoonien 4 ja 5 osia. (Näin kolmesta jäljellä olevasta linnoituspataljoonasta kahta käytettiin alkuperäisen tehtävänsä mukaisesti linnoitettujen puolustusasemien runkomiehitykseen. Lin.P 3, se kolmas jäljellä oleva linnoituspataljoona, kuului III Armeijakuntaan ja koottiin 16.6. Taipaleen kannaksen vahvistukseksi.) IV AK:n lohkon piti olla kaikilta osiltaan lujasti miehitetty 20.6.1944 kello kuuteen mennessä.
Viipuri menetettiin 20.6. ja näin VKT-linjaan syntyi murtuma, mutta uusi puolustuslinja vakiinnutettiin Viipurin länsipuolelle. Oesch oli jo Viipurin taistelun alettua nostanut reservien valmiutta ja määrännyt vielä samana päivänä Panssaridivisioonan siirtymään uhanalaisen rintaman taakse Suur-Merijoelle.
Kannaksen joukkojen komentaja jakoi Päämajan määräyksestä Vuoksen länsipuolen joukot kahdeksi armeijakunnaksi 20.6. Oikealle tuli kenraalimajuri Svenssonin V AK (17.D, 10.D, Ps.D, Rv.Pr, 20.Pr) ja vasemmalle Laatikaisen IV AK ( 18.D, 4.D, 3.D, 3.Pr.), Vuoksen suunta jäi III AK:lle (15.D, 2.D, 19.Pr.). Rintamavastuu siirtyi oikealla lohkolla V AK:n komentajalle 22.6.
Päämajan käsky Vuoksen länsipuolen joukkojen jakamisesta kahdeksi armeijakunnaksi oli osuva vastatoimi hyökkääjän suunnitelmille. Ohto Mannisen mukaan (Jatkosodan pikkujättiläinen s. 835 – 843) Leningradin Rintaman hyökkäyssuunnitelmassa 21.6.1944 olisivat 21.A ja 59.A hyökänneet Viipurin valtauksen jälkeen länteen, 21.A rannikolla ja 59.A Lappeenranta-Kouvola suunnassa tavoitteena ensin Virolahti-Imatra -tasa ja sitten Kymijoki. 23.A:n tehtävänä olisi ollut hyökätä Laatokan länsipuolitse Aunuksen kannaksella taistelevien joukkojemme selustaan.
Jokaista NL:n hyökkäävää armeijaa vastassa olisi ollut suomalainen armeijakunta, V AK rannikolla, IV AK Kivijärven ja Vuoksen yläjuoksun välillä sekä III AK siitä Laatokalle.
Ylipäällikkö oli jo 15.6.1944 antanut käskyn Salpalinjan saattamisesta taistelukuntoon ja linnoitusrakennusjoukot keskitettiin Salpalinjan kunnostus- ja parannustehtäviin.
Päämajan operatiivinen johto hahmotteli suunnitelmia VKT-linjan murtumisen varalle (Jatkosodan historia, osa 4, s. 396-398). Suunnitelman mukaan Kannaksen joukkojen oikealla siivellä taisteleva V AK vetäytyisi Suomenlahden ja Kivijärven väliselle Salpalinjan osalle. Keskikannaksella taisteleva IV AK vetäytyisi linjalle Kivijärvi-Saimaa-Vuoksen yläjuoksu. Sen sijaan III AK täytyisi pitää asemat Vuoksen alajuoksun varrella Laatokan pohjoispuolella taistelevien suomalaisten joukkojen selustan turvaamiseksi. 
Suunnitelman ongelmana oli Kannaksella taistelevien suomalaisjoukkojen rintaman piteneminen siinä määrin, että käytettävissä olevien voimien riittävyys oli kyseenalaista.
Suomen vaihtoehdot olivat vähissä. Parhaassa tapauksessa kyettiin puolustamaan VKT-linjaa tai sen murtuessa toteuttamaan vetäytymissuunnitelma, mihin ilman lisävoimia sisältyi riski.
On selvää, että kuvattu vetäytymissuunnitelma ei ollut kestävä ratkaisu vaan osavaihe vetäytymisessä, joka täytyi synkronoida Laatokan pohjoispuolella taistelevien joukkojen vetäytymiseen.
Suomalaisten vetäytyminen Syväriltä alkoi 17.6. Heinrichs pyysi Mannerheimin valtuuttamana Erfurthin kautta lisää sotilaallista apua, 6 divisioonaa, joita ei luvattu.
Tukholman kautta tiedustellut Neuvostoliiton rauhanehdot olivat edelleen ehdoton antautuminen. Taistelu jatkui.

... juttu jatkuu                                                                                   OSMO KIMMO


tiistai 24. marraskuuta 2015

NL:n keräämiä tiedon sirpaleita suomalaisten linnoitustöistä

Tässä Osmo Kimmon kokoama mielenkiintoinen näkökulma Neuvostoliiton tiedustelutiedosta koskien suomalaisten linnoituksia. Jutun lähde on mainittu heti seuraavassa kappaleessa.

Stalinin salainen jatkosota - Jatkosodan venäläiset dokumentit (2014, toim. Timo Vihavainen, Ohto Manninen) on kirja, johon on koottu ja käännetty suomeksi asiakirjoja sekä Suomen että Venäjän arkistoista.

Asiakirjat kertovat millaista tietoa Suomesta kerättiin välirauhan aikana ja jatkosodan alkuvaiheessa. Aineistoon sisältyy tiedustelukatsauksia, Neuvostoliiton lähetystön raportteja, operatiivisia käskyjä, salaisen poliisin raportteja ja propagandaa. Lähdekritiikki on pidettävä mielessä, mutta myös se, että dokumentit ovat aitoja.

Eräänä kiinnostuksen kohteena oli rakenteilla ollut uusi pääpuolustusasemamme. Olen seuraavaan koonnut joitakin poimintoja Salpalinjaa koskevista maininnoista. Asia kiinnostanee, koska tyypillinen kysymys Salpalinjalla opastusten yhteydessä on: Tiesivätkö venäläiset tästä puolustuslinjasta? Tässä aineistossa linnoitustöitä koskevat maininnat ovat yksittäistapauksia, mutta on luonnollista, että Neuvostoliitto keräsi eri lähteistä saamansa aineiston ja koosti niistä kokonaiskuvan, joka pääpiirteissään vastasi todellisuutta.

17.6.1940 laaditussa poliittisessa katsauksessa Suomen tilanteesta todetaan, ettei reserviläisiä ole kotiutettu rauhansopimuksesta huolimatta ja linnoitustöitä jatketaan erityisesti Viipurin ja Hangon suunnissa. (s. 89.)

25.7.1940 raportoitiin Suomen hallituksen vihamielisistä toimista eräänä esimerkkinä linnoitustyöt alueilla, joilla todennäköisimmin joudutaan tekemisiin Neuvostojoukkojen kanssa. Eniten linnoituslaitteita ja suurin joukkojen keskittymä on Hankoniemen alueella. Linnoitustyöt ulottuvat koko rannikolle Hangosta Karjalan kannakselle. (s. 99.)

Neuvostoliiton lähetystö raportoi 5.8.1940 Molotoville suomalaisten linnoitustöistä.  Hankoniemellä töitä tehdään ympäri vuorokauden, Tammisaaren alueella rakennetaan kestolaitteita, raja on tukittu piikkilankaesteellä ja alueelle on keskitetty paljon joukkoja, myös ympäröiviä saaria linnoitetaan. (s. 107.)

Leningradin piirin rajavartiojoukot tuottivat viiden päivän välein tiedustelukatsauksia Suomen rajavartioston tilasta, sijainnista ja toiminnasta. Erityisen huomion kohteena olivat Ravijoen itäpuolelle rakennettava puolustuslinja ja Ruokolahdella Syyspohjanlahden, Vehkajärven ja Virmutjoen välille sekä muuallekin nopeassa tahdissa kaivetut panssariestekaivannot, piikkilankaesteet ja juoksuhaudat. Ilmeisesti mainitut seudut olivat alueita, joilta Neuvostoliiton tiedustelu myös sai runsaasti tietoja. Lisäksi tiedustelu oli havainnut miinoituksia koko rajavyöhykkeellä. Toukokuun 5. päivän 1941 tiedustelukatsauksessa raportoitiin suuresta määrästä suomalaisia joukkoja aivan rajan pinnassa Viipurin suunnassa.  (s. 53-54.)

Petroskoissa 5.5.1941 laaditun tiedusteluraportin mukaan Vainikkalan ja Kouvolan väliseltä rataosuudelta on todettu:

- panssariestekaivanto molemmin puolin rataa kaksi kilometriä Vainikkalan asemalta ja siitä 200 metrin päässä metrin mittaisia kivitolppia (kuvauksesta päätellen kivieste on ollut raportoijalle tuntematon laite) ja niiden takana toinen panssariestekaivanto.

- 279 km kohdalla (Paikanmäärityksissä on käytetty radan kilometritolppia, jotka ilmoittivat etäisyyden Helsingistä) on kolme riviä 2-metristä piikkilankaestettä ja radan eteläpuolella tehtiin graniittia, rautaa ja sementtiä vaativia töitä.

- 277 km kohdalla Viipurista tullessa on piikkilankaeste ja sen takana juoksuhautoja.

- 276 km kohdalla on kaksi piikkilankaestettä, ensimmäisessä neljä riviä ja toisessa kolme riviä, esteiden väli on 600-700 m. Tässä kohdassa on myös neljä riviä metrin mittaisia graniittitolppia.

- 264 km kohdalla on vasemmalla panssariestekaivanto ja toinen 262 km kohdalla oikealla.

-255 km kohdalla on vasemmalla puolella  havuilla peitetty naamioverkko, jonka alla rakennetaan tuliasemia. Samalla kohdalla linnoitetaan kukkulaa. Radan oikealla puolella 200-300 m päässä on rakenteilla kaksi pientä bunkkeria. Niistä 200 m päässä on kolme betonivarustusta valmiina ja 254 km kohdalla on kolme riviä kivitolppia.

- 253 km kohdalla vasemmalla on panssariestekaivanto ja oikealla 3-rivinen piikkilankaeste. 252 km kohdalla on molemmin puolin kuusi riviä puutolppia ja 500 m niiden takana on panssariestekaivanto ja sen takana juoksuhautoja edessään kolme riviä piikkilankaa. (s. 113-114.)

Leningradin rajavartiojoukkojen tiedusteluyhteenvedossa 5.6.1941 kuvataan Suomen puolustusvalmisteluja:

- Lappeenrannan tien varrella neljä km Luumäen asemalta rakennetaan kahta bunkkeria eri puolille tietä.

- Imatran – Ruokolahden tien varteen on koottu isoja kiviä tien tukkimiseksi. Tien länsipuolelle on rakennettu piikkilankaeste ja kaivettu ampumahautoja, tien itäpuolella on neljä tulikorsua.
- Syyspohjan tien yli on linjassa neljässä rivissä 1,6 – 2 m korkuisia kivitolppia, jotka on upotettu maahan 30 cm. Tolpista luoteeseen on kaksi bunkkeria, joiden kohdalla on kumpu ja siinä panssaritorni, missä on tähystysaukot. Bunkkerien ampuma-aukot ovat kaakkoon.

- Viipurin – Haminan tien varressa 200 m rajasta on molemmin puolin neljä riviä kivitolppia ja tiellä on kahdeksan riviä tolppia. Tolppien takana kolmen metrin päässä on nelirivinen piikkilankaeste.

- Tammikuussa 1941 Virmutjoen ja Eräjärven välisen tien molemmille puolille on pystytetty 4 – 5 riviä 1,5 m korkuisia kivitolppia. Tien laidoille on puisille lavoille sijoitettu 2x2 metrisiä kiviä. Tolpista 1,5 km pohjoiseen on katettuja ampumahautoja ja kk-korsuja, joissa on kolme ampuma-aukkoa kussakin. Juoksuhautojen takana 5 m päässä on 12 – 15 hengen majoituskorsuja, joissa on laverit ja kamiinat. 

- Linnoitustöihin otetaan työläisiä erityisissä toimistoissa, joita on Vuoksenniskalla ja Imatralla. Alueen keskustoimisto on Lappeenrannassa, osoite Koulukatu 10. Toimistoissa tarkastetaan työhön otettavan henkilöllisyys ja täytetään henkilökortti. Sekatyöläisten palkka on 10-11 mk/tunti ja ammattimiesten 13-15 mk/tunti.
(s. 125-127.)

Tiedustelukatsauksessa 24.6.1941 on raportoitu asiamiesten tekemistä havainnoista Suomen halki kulkiessaan. Neuvostoliittolaiset olivat keränneet tiedot Hankoon liikennöivissä junissa, niitä saattavilta suomalaisilta rautatieläisiltä.  Lähteistä on käytetty koodinimiä, tehtävänimikkeitä tai oikeita nimiä, kuten Lähde ”B” tai lähde ”Sts” Pasilan junavarikon veturinkuljettaja, lähteet ”J” ja ”B”. Tämä asiakirja on todellinen ”tarinatori”. 

- Linnoitustöihin on sijoitettu runsaasti väestöä, koska on annettu laki, jonka mukaan jokainen työkykyinen joutuu tekemään valtion töissä seitsemänpäiväisen viikon.

- Lähelle Kouvolaa rakennetaan neljättä puolustuslinjaa, molemmin puolin rataa kaivetaan panssarikaivantoja ja pystytetään nelirivistä piikkilankaestettä. Utin asemalta Viipuriin päin rakennetaan konekivääriasemien ketjua.

- Vainikkalan ja Simolan välille 276 km kohdalla on kolmen rivin tolppaesteiden jatkoksi lisätty kaksi riviä isoja kiviä. Samalle kohdalle rakennetaan teräsbetonista tykistöasemaa.

- Saksa ja Ruotsi auttavat linnoittamisessa, Saksa toimittaa rautaa ja aseistusta, ja Ruotsi rakentaa linnoitteita Pohjois-Suomessa.
(s. 136-137.)

Leningradin tiedusteluosaston raportti Suomen sotavalmisteluista 27.6.1941:

- Suomi evakuoi siviiliväestöä raja-alueelta.

- Suomalaisten pääpuolustuslinja alkaa Simolan aseman itäpuolella. Siellä on piikkilankaesteitä ja niiden takana linnoitettuja kohteita. Piikkilankaesteitä lähestyviä voi tulittaa korkeammilta maastokohdilta.

- Simolan aseman jälkeen on vahvempi puolustusvyöhyke: viidessä rivissä kivitolppia, 5-6 m leveä ja 2 m syvä panssariestekaivanto, sitten piikkilankaesteet  ja niistä 50-100 m juoksuhautoja ja kk-asemia.  Joitakin kilometrejä Kouvolan suuntaan on puunrungoista rakennettuja panssariesteitä, panssariestekaivantoja ja 5-rivisiä piikkilankaesteitä.
(s.139-141.)

Lopuksi poiminta kokonaan linnoitusaiheen ulkopuolelta XLII AK:n taistelukokemuksista 22.6.-22.7.1941 väliseltä ajalta pohjoiselta rintamalta, missä neuvostoliittolaisilla oli vastassaan sekä saksalaisia että suomalaisia joukkoja. Raportin johtopäätös kokemuksista kuvaa mielenkiintoisella tavalla neuvostoliittolaisten näkemystä suojeluskuntalaisista: 

”Saksalainen on verraten keskinkertainen vastustaja, joka perustaa kaikki toiveensa taistelutekniikkaan. Jos tekniikka pettää, elävä voima ei kestä kauankaan.”

”Suomalainen on taitava, häikäilemätön, kavala vastustaja, mutta hänen teknilliset välineensä ovat niukat. Hänen kestävyytensä johtuu suojeluskunta-aineksen vahvasta kerrostumasta. Tälle ainekselle on nimittäin uskottu santarmi- ja poliisitehtävät armeijassa.”
(s. 185.)


OSMO KIMMO

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

E18 läpäisee Salpalinjan, tappiot yksi korsu!

E18 Hamina-Vaalimaa -sivusto  toi esiin eilen facebookissa, millä tavalla uuden moottoritien rakentaminen ja Salpalinja kohtaavat toisensa molempia mahdollisimman vähän vaurioittaen. Lähtökohtahan on, että jo suunnittelussa Salpalinjan tärkeys ja historiallinen merkitys muinaismuistona on otettu huomioon. Salpalinjan järeät rakenteet ovat olleet suunnittelijoiden tiedossa ja ne on merkitty suunnittelukarttoihin.

Salpalinjan 1940-41 rakennetun pääaseman osalta tie ja linnoitus leikkaavat Virolahdella ns. Saarasjärven liittymän kohdalla.  Suora lainaus YIT:n eilisesta postauksesta:

Salpalinjan silta (S20) ylittää historiallisesti merkittävän Salpalinjan yhdellä aukolla ja näin näkymät sillan alla saadaan avariksi. Sillan (S20) ali kulkee uudelleen linjattu Salpapolku sekä rakennustöiden aiheuttaman katkeamisen vuoksi uudelleen rekonstruoitava panssarieste. Alikulku rakennetaan avarana niin, että se palvelee hyvin myös eläinalikulkuna.

Tien ja sillan rakentamisen vaatimalla alueella sijaitsevat panssariesteen kivet luetteloidaan ja merkitään ja niiden tarkka sijainti mitataan. Tämän jälkeen kivet siirretään työmaan tuntumassa olevaan välivarastoon. Rakennustöiden päätteeksi kivet asennetaan alkuperäisille paikoilleen. Panssarieste erikoisvalaistaan siltaan kiinnitettävillä valaisimilla.”

Näin tapahtuu, mutta valitettavasti tien alle niukasti jää  30 miehen järeä  majoituskorsu numero 67. Siinä on majoitustilojen lisäksi tähystyskupu ja pst-tykin suoja. Tiesuunnitelmassa korsu on merkitty tuhottavaksi. Ja siltä nyt näyttää, että puolustusvoimat saa tuon ikävän tehtävän, joka sinänsä on varmasti mielenkiintoinen ja kokemuksia antava! Korsun tähystyskupu irrotetaan ennen tuhoamista ja siirretään tässä jutussa jäljempänä mainittavaan ”monumenttiin”.

Mutta ei mitään niin huonoa, etteikö hyvääkin! Samanlainen korsu tielinjauksen reunassa vastakkaisella puolella tietä säilyy ja sen kunto jopa paranee.  Korsu on nyt veden vallassa, mutta tienrakentaja on luvannut avata viemäröinnin ja näin korsu 66 tulee uuden tien ja korsun välistä kulkevan Salpapolun uuden linjauksen myötä vaeltajien nähtäville myös sisältä.

Saarasjärven liittymästä lähtevä uusi yhdystie nykyiselle valtatie seitsemälle, mm. Bunkkerimuseolle, leikkaa kiviesteen. Kyseisessä kohdassa tien alle jäävät kivet siirretään muutaman kymmenen metrin päähän rakennettavan ja ainakin Salpalinjaan tutustujia palvelevan pysäköintialueen viereen, johon niistä rakennetaan vielä suunnittelematon ”monumentti”.  Siihen tulee kiinnitettäväksi muun muassa laatta tai laatat, johon tulevat näkyviin liittymän ylittävän sillan kaiteisiin tehtävän ja Salpalinjaa esittävän ”tilataidetyön” rahoittajat.

Edelleen rakentajan tulee kunnostaa ja entisöidä Salpapolulle osuvia kenttälinnoitteita. Uusi moottoritie antaa erinomaisen mahdollisuuden muutaman ennen metsän kätköissä olleen komean teräsbetonikorsun päivänvaloon tulolle Salpapolun uuden reitin myötä. Matkaa Bunkkerimuseollekaan ei ole polkua pitkin kuin parisen kilometriä.

Yleisjohtopäätöksenä voi sanoa, että  korsun 67 menetyksen vastapainoksi E18 tuo Salpalinjan edellä mainitussa paikassa jokaisen ao. tienkäyttäjän näkyviin tavalla, johon mikään muu tiedotustoiminta ei päivittäin pysty.  Kokonaisvaikutus on varmasti plusmerkkinen.

Salpalinjan kesällä 1944 rakennetut oikaisuasemat Vaalimaalla E18 läpäisee pallokorsujen välistä. Ainoastaan yksi pallokorsu, numero 1417, jää Häkälänjärven metsäautotien ja päätien leikkauskohdassa  niin lähelle tielinjausta, että se kuljetetaan kokonaisena nähtävyydeksi Virolahden Bunkkerimuseolle.

E18:lta Vaalimaalla erkanee uusi linjaus Lappeenrannan suuntaan. Sen varteen ajouran ulkopuolelle, mutta tieaukkoon jäävä pallokorsu numero 1423 säilyy paikallaan. Kuitenkin rakentajat poistavat korsun päältä maata sen verran, että sekin tulee ohikulkijoiden näkyviin muistuttamaan, että ko. kohdassakin oli varauduttu Suomen puolustamiseen.

Kaiken kaikkiaan Salpalinja korsua 67 lukuunottamatta selviää E18 tiestä pienin vaurioin ja jopa tulee entistä paremmin ohikulkijoiden nähtäville.  Salpalinjan paikalliset asiantuntijat Miehikkälässä ja Virolahdella ovat tehneet tässä kuluneen syksyn aikana yhteistyötä tienrakentajan edustajien kanssa hyvässä hengessä puolin ja toisin.



torstai 5. marraskuuta 2015

Huhujen ja vakoilun torjuntaa

Tässä sotahistoriaharrastaja ja sotahistoriatutkija Osmo Kimmon kirjoittamaa mielenkiintoista luettavaa. Tämä osa on irrotettu laajemmasta Miehikkälän sota-aikaa käsittelevästä kirjoituksesta. Talvisodan jälkeen Miehikkälän suunnan puolustuksesta vastasi 3.D, joka 11.8.1940 muutettiin prikaatikokoonpanoon,  3.Prikaatiksi (jatkosodan Sininen prikaati).

Välirauhan pysyvyydestä oli epävarmuutta monista syistä. Päämajan Linnoitustoimisto lähetti 7.9.1940 työmailleen huhujen levittämistä koskeneen kiertokirjeen. Siinä lainattiin Päämajan kirjettä: ”Nykyinen jännittynyt maailmantilanne on kaikkialla aikaansaanut huolestuneisuutta ja hermostuneisuutta. Niin meidänkin maassamme.”  ”Asiallisesti arvostellen juuri sotilashenkilöt, jotka tietävät, että esimerkiksi lkp:a koskevat huhut ovat tuulesta temmattuja, voivat parhaiten ympäristössään vaikuttaa harkitun ja maltillisen mielialan säilymiseen yhteiskuntamme keskuudessa.”

Linnoitustöihin osallistuvilta edellytettiin poliittista luotettavuutta ja hyvää kansalaiskuntoa. Useissa tapauksissa tämä tuli osoittaa nimismiehen tai poliisilaitoksen antamalla luotettavuustodistuksella. Työmailla esiintyi jonkun verran häiriköintiä. Työryhmästä erotetut saattoivat kiertää työryhmästä toiseen. Tämän takia alettiin ylläpitää luetteloita työryhmistä erotetuista.

Liikkuminen Miehikkälässä – kuten muuallakin rajan pinnassa, missä tehtiin linnoitustöitä - oli rajoitettua ja valvottua. Rajoitetulta alueelta pois tai sinne matkustaminen vaati erityisen matkustusluvan.  II AKE:n kirjelmässä 31.10.1940 todettiin: nk. sotilashallintoalue käsittää Viipurin läänissä kaikki kaupungit, kauppalat ja kunnat lukuun ottamatta Kouvolan kauppalaa, Valkealan, Suomeniemen ja Savitaipaleen kuntia. Matkustettaessa sotilashallintoalueelle vaaditaan yleensä kaikilta matkustavilta poliisiviranomaisen antama matkustuslupa.

Kaikilla paikallisilla asukkailla oli oltava henkilöllisyystodistus. Henkilö ei saanut liikkua oman poliisipiirin alueelta ilman ao. poliisiviranomaisen lupaa kieltoalueella olevaan toiseen poliisipiiriin.

Sisäasiainministeriön 14.6.1940 antaman päätöksen mukaisesti ylipäällikkö oli jo aikaisemmin kieltänyt ulkomaalaisia liikkumasta sotilashallintoalueella ilman Päämajan lupaa.

Itärajan linnoitustyöt kiinnostivat Neuvostoliittoa, joka monin tavoin pyrki selvittämään Salpa-aseman rakenteita. 3. Pr:n esikunnan käsky yleistarkastuksesta 14.8.1940 liittyi vakoilun estämiseen. Käskyssä painotettiin vartioinnin edelleen tehostamista. Etenkin syrjäteillä ja poluilla oli noudatettava väijymistaktiikkaa liikenteen valvonnassa. Vartio- ja partiomiehille, jotka saavat vakoilijan kiinni, oli luvassa ylimääräistä lomaa. Prikaatin alueella suoritettiin 17.8.1940 yleistarkastus. Tarkastuksen suorittivat prikaatin joukot yhteistoiminnassa valtiollisen poliisin kanssa.

Neuvostoliiton tiedustelutoiminta oli tuloksellista, mutta tiedot tuottivat pahan pettymyksen Neuvostoliiton johdolle. SNS:n (Suomi-Neuvostoliitto -seura) varaan suunniteltu sisäinen kumous ei edennyt. Itärajalle rakennettiin tehokkaasti uutta puolustuslinjaa. Talvisodan rauhanneuvotteluissa Moskovassa maaliskuussa 1940 Molotov vastasi Rytin linnoittamista koskevaan kysymykseen, että Suomi voi Neuvostoliiton puolesta linnoittaa rajansa kuten haluaa.

Elokuussa 1940 Molotov piti linnoittamista rauhansopimuksen vastaisena vihamielisenä tekona. Neuvostoliitossa ei ilmeisestikään uskottu, että Suomi pystyisi talvisodan menetysten jälkeen merkittävään linnoitustoimintaan. Suomalaisten maanpuolustustahto yllätti jälleen. Linnoitustyöt uudella itärajalla etenivät nopeasti ja osoittivat, että Suomi valmistautui aseelliseen vastarintaan. 

3. Prikaatin esikunta muistutti jälleen 17.9.1940 vakoiluvaarasta: Agenttitoiminta vihollisen taholta on havaittu vilkkaaksi ja sitä helpottavat tätä nykyä käynnissä olevat linnoitustyöt, joita suorittavia henkilöitä eivät paikkakuntalaisetkaan tunne. Myös siitä syystä, että vakoilijat on varustettu kaikilla asianmukaisilla (väärennetyillä) henkilöllisyystodistuksilla, vieläpä kaatuneilta sotilailta saaduilla sotilaspasseilla sekä puhuvat suomea, on heidän paljastamisensa yleensä vaikea tehtävä asevelvollisille varusmiehille. Että tulokset vartioinnista ovat sen mukaiset osoittaa mm. se, että aikaisemmin on 5. Prikaatin alueella pidätetty vakoilija, joka oli päässyt Luumäelle saakka ja 14.9. pidätettiin 3. Prikaatin alueella prikaatin esikunnan lähettyvillä vakoilija, joka siis oli päässyt pidätykseltä välttyen kulkemaan valtakunnan rajalta nelisenkymmentä kilometriä.

3. Prikaatin esikunnan vartio-ohjeissa 2.10.1940 todettiin vakoilijoiden varusteista: Vakoilijoilla, jotka on lähetetty Venäjältä Suomeen, on todettu useimmissa tapauksissa olleen seuraavat tavarat:
siviilipuku, jossa voi olla nykyisen valtakunnan rajan takaisten seutujen leimoja,
saappaat, varakengät repussa,
solmioita (kravatteja) kaksi, joista toinen repussa,
suomalainen kompassi,
kartta, tavallisesti kapealta alueelta,
repussa irtonaisena ja sekaisin: sokeria (isot palat), ruskeasta leivästä korppuja, suklaata joko tinapaperissa tai ilman, keksiä ja makkaraa, jossa ryppyinen pinta ja leikkauspinnassa suuria valkoisia rasvapaloja, makkaran täyteliha on punertavaa,
varusteissa on vierasperäinen haju (ryssän haju).

OSMO KIMMO

maanantai 2. marraskuuta 2015

Salpalinjan miehitysjoukot kesällä 1944?

Salpalinja-museon syksyn 2015 luentosarjan viimeinen esitys ei antanut pienestä ennakkotoivosta huolimatta lisäaineksia pohtia, millä voimin Salpalinja olisi miehitetty kesällä 1944, jos tarve olisi vaatinut (muuten Pertti Huhtasen luento oli hyvä). Asia jää paremman tiedon puutteessa jossitteluksi, koska siihen tilanteeseen ei koskaan tultu. Mutta täytyy muistaa, että samalla tavalla kuin linnoittaminen on asioiden ennakointia, niin onhan linnoituksen olennaisesta osasta betonin ja teräksen ohella, siis käyttäjistä, pitänyt olla jonkinlainen suunnitelma! Tutkijoiden eteen paperia tai papereita ei ole vielä näemmä sattunut.

Kun Suomi satsasi huikeat panostukset itärajansa linnoitukseen, tuskin sodanjohto olisi tohtinut jättää Salpalinjan miehitystä sattuman varaan. Vai luotettiinko vain sodanjohtoon, että se pystyy vetäytymisen hoitamaan niin johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti, että linnoitettu puolustusasema saadaan miehitetyksi taistelukykyisillä joukoilla?

Tähän mennessä tiedossahan on, että välirauhan aikana valmistellut ja jatkosodan alla suojajoukkoina perustetut linnoituspataljoonat ja erilliset linnoituskomppaniat oli kotiutettu Virolahden (LinP4) Miehikkälän (LinP3) ja Luumäen (LinP5) pataljoonia lukuunottamatta jo vuosina 1941 ja 1942. Kyseiset jäljellä olevat linnoituspataljoonat taistelivat kyllä Karjalan kannaksella, mutta kuluneina ja hajallaan eriasteisina alistettuina joukkoina. Niitä tuskin olisi saatu kesken vetäytymisen koottua Salpalinjan runkomiehitykseksi.

Ehkä em. linnoituspataljoonista olisi kumminkin pystytty irrottamaan edes jonkinlainen määrä linnoituskouluttajia. Mitkä tahansa joukot heitettynä puolustamaan Salpalinjaa olisivat ehdottomasti tarvinneet perehdytyksen linnoituslaitteiden käyttöön!

Edelliseen liittyen elokuun puolivälissä 1944 käskettiin muodostaa aiemmin kesäkuussa linnoitustöihin II luokan nostomiehistä perustetuista noin 200 miehen työkomppanioista Salpalinjaan runkomiehitysosastoja. Olisivatko ne sitten ehtineet akuuttiin paineeseen, on kysymys vailla vastausta. Näitä työkomppanioita ehdittiin perustaa 28 kappaletta.

Mannerheimin tiedetään kesäkuussa –44 pyytäneen Saksasta kuutta divisioonaa miehittämään Salpa-asemaa Suomenlahden ja Saimaan välillä. Niitä ei saatu. Jo ylipäällikön pyyntö viitannee siihen, että hänellä ei ollut asiaan valmista ratkaisua. http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/10/pekka-visurin-huomioita-jatkosodan.html

Lisäksi tiedetään, että Kotijoukkojen esikunta sai läpimurron Karjalan kannaksella tapahduttua valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti! Muuta tästä asiasta ei tiedetäkään. Milloin ja missä laajuudessa näistä ”vanhoista ukoista” olisi saatu kasaan puolustuskykyinen joukko, on myös vailla vastausta. Osalla heistä, ainakaan vanhimmilla ikäluokilla, ei ole voinut olla minkäänlaista asekoulutusta (kun ei sitä järjestetty järjestelmällisesti Suomessa kuin vasta vapaussodan jälkeen), osalla saattoi olla sotakokemusta vapaussodasta, ehkä talvisodastakin.

Mannerheimillä oli reservit tulessa. Pohjoisesta olisi kenties vielä joitakin joukkoja voitu irrottaa Karjalan kannaksen jatkeelle Salpalinjaan. En osaa arvioida minkä verran ja miten olisivat paikalle ehtineet. Pitää muistaa, että Laatokan Karjalassa oli menossa myös massiivinen NL:n suurhyökkäys. Salpalinja olisi tarvinnut puolustajansa myös tuolla korkeudella.

Saksasta apuun saatu 122. Div taisteli Viipurinlahdella. Miehikkäläläisen jo edesmenneen sotaveteraanin Tapani Lahden kirjallisissa muisteluissa puhutaan, että tuon divisioonan yksi rykmentti oli reservissä Miehikkälässä, keskuspaikkana entinen Kalliokosken lasitehdas. Jos se oli vielä heinäkuussa Miehikkälässä, siitä olisi tietysti ollut apua, mutta vain osaan Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välistä kannasta. Em. tietoa en ole tarkistanut.

Miehikkälän Salpalinja-museon museotutkija Armi Oinonen piti eilisessä Salpavaeltajat-ryhmän facebook-postauksessaan tässä puhuttua Salpalinjan miehityskysymyksen selvittelyä mielenkiintoisena aiheena. Hän tosin hieman epäuskoisena totesi: ”Se, että Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu, ei tunnu innostavan sotahistorioitsijoita tarttumaan ylipäätään Salpalinjan tutkimiseen!”

Ymmärsin, että Salpalinja-museo yrittää saada jonkun tutkimaan tai ainakin pohdiskelemaan aihetta ja houkutella hänet kertomaan ajatuksistaan jollakin Salpalinja-museon yleisöluennolla. Hyvä niin! Jäämme siltä osin odotuskannalle.


Tähän lopuksi huomio syksyn Salpalinja-museon ja sitä ennen elokuussa Virolahden bunkkerimuseon yleisöluentojen suosiosta. Sotahistoria vetää pitkienkien matkojen päästä kymmenittäin innostuneita ihmisiä kuuntelemaan erilaisiä näkemyksiä ja näkökulmia. Eilenkin noin 70-henkisessä kuulijakunnassa oli ainakin minulle noin puolet tuntemattomia ihmisiä. Hyvä. Siinä samalla, kun he saavat täyttymystä kiinnostukselleen, saamme me paikallisetkin!