Salpalinjan yhtenäisyys on epäyhtenäisyydessä

Salpalinja käskettiin rakentaa yhtenäiseksi Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Karjalan kannaksen jatkeella lyhin tie puna-armeijalle Helsinkiin olisi ollut juuri tuon alueen kautta. Mannerheim piti sitä kaikkein tärkeimpänä linnoitettavana alueena ja samalla myös vaarallisimpana Suomen kohtalon kannalta. Linnoittamalla sen vahvasti hän varmasti ajatteli Stalin olevan pakotettu etsimään kiertoreittejä, jotka taas olisivat kenties antaneet tuiki tärkeää aikaa puolustusjärjestelyihin.

Ja aikahan Stalinilla oli kortilla sotien aikaista ilmaisua niukkuudesta käyttääkseni. Hänellä ei ollut aikaa rajattomasti käyttää Suomen valtaamiseen, kun tärkeimmät kohteet hänen ehtyville hyökkäysvoimille olivat Keski-Euroopassa, Berliinissä. Seuraava kappale on suora lainaus  kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puheesta Miehikkälässä 29.6.2014:

”Hyökkääjän voima oli kulunut loppuun. Neuvostojoukkojen komentaja Govorov pyysi johdoltaan lisää joukkoja edetäkseen tavoitteeseensa Kymijoelle. Stalin määräsi 12.7.1944 hyökkäykset pysäytettäväksi. Tuota määräystä antaessaan Stalin otti huomioon, että suomalaisten talvisodan jälkeen rakentama ja kesän aikana viimeistelty Salpalinja olisi läpäistävä  määrittämänsä tavoitteen saavuttamiseksi. Tuohon ponnistukseen Neuvostoliitolla ei enää ollut aikaa. Oli tyydyttävä osavoittoon ja kiirehdittävä kohti Keski-Eurooppaa, jossa II Maailmansota tullaan ratkaisemaan.”

Mutta palataanpa tuohon Salpalinjan yhtenäisyyteen sen yhtenäiseksi käsketyllä osalla Suomenlahden ja Salpausselän välillä. Minun linnoitusammattilaisilta saamani käsityksen mukaan yhtenäisyys tällä 50-60 kilometriä leveällä kannaksella tarkoitti yhtenäistä taistelu- ja yhteyshautaverkostoa ja yhtenäistä panssariestettä, nimenomaan kiviestettä. Jälkimmäinen pitänee paikkansa muutamia esteiksi jo sinällään sopivien luonnonjyrkänteiden eteen jätettyjä pätkiä lukuunottamatta. Totuus on nähtävissä maastossa.

Sen sijaan taistelu- ja yhteyshautaverkoston osalta asia on nyt ilman alkuperäiskarttoja osittain uskon varassa. Ainakin pelloilta haudat on luotu viljelyksien tieltä umpeen tai niitä ei ollut välttämättä edes vielä kaivettu. Mutta metsissä liikkuessa on hyvin helppo uskoa, että yhtenäisyys kyllä tältäkin osin toteutui.

Kestolaitteiden, siis teräsbetonikorsujen ja –pesäkkeiden sekä luolien osalta yhtenäisyys on jo suhteellisempaa. Salpalinjan puolustuksen runko nojaa konekiväärien yhtenäiseen, maanpinnanmyötäiseen sivustatuliverkkoon. Tuo yhtenäisyys tuskin täysin toteutuu edes tässä puhutulla linnoituksen yhtenäisellä osuudella, vaikka konekiväärikorsuja ja – pesäkkeitä olisi täydennettykin sadoilla kenttälinnoitetuilla kk-asemilla, niitähän Salpalinjaan tehtiin 1250 kappaletta.

Linnoituksen yhtenäisyydellä ei välttämättä tarkoitettukaan sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, siis linnoituslaittein saavutettua yhtenäisyyttä. Tuossa aiemmin viittasin luonnonjyrkänteisiin panssariesteenä. Maastonkäyttö on siis hyvin tärkeä osa linnoittamista. Maasto voi olla suoranainen este tai se ohjaa hyökkäystä puolustajan toivomaan suuntaan. Jos maasto on sinällään este, minkä ihmeen takia sitä pitäisi lisää linnoittaa. Tiettömät metsäalueet, suot, mäet, louhikot ja vesistöt olivat nopeaan massiiviseen rintamahyökkäykseen moottoroiduilla joukoilla aivan varmasti rajoittavia esteitä. Pakkastalvella tietysti vähemmän kuin sulan maan aikana. Sen takia vesistöjen ja soiden länsirannat on varustettu mm. kiviestein.

On selvää, ettei viime sotien aikana supervallallakaan ollut sellaista kalustoa, jonka se olisi voinut laittaa eteen raivaamaan erämaihin tieverkkoa, hyökkäysuraa. Huonostikin puolustukseen varustautunut armeija olisi sitä pystynyt häiritsemään. Siksi on luonnollista, että Salpa-asema on rakennettu vahvimmaksi juuri niissä maastonkohdissa, jotka olivat luontaisia hyökkäysuria, joko valmiita teitä tai peltoaukeita. Viime mainittujakaan ei yhtenäisinä tuohon aikaan ollut.

No, miksi sitten Salpalinjaan on rakennettu esimerkiksi juuri panssarikiviesteet yhtenäisiksi, vaikka todennäköisyys niiden tarpeeseen jossakin Miehikkälän ja Ylämaan välisessä erämaassa oli vähäinen? Itse asiassa juuri noilla tiettömillä taipaleilla kiviesteet ovat turhankin massiivisia ja jopa liian isoista kivistä tehtyjä!

Uskallan tässä ääneen ajatella, että kun vihollistiedustelu hyvin tiesi linnoituksen kulun myös syvällä metsissä, niin se tajusi, että umpimetsässä hitaan etenemisen lisäksi vastassa oli ylipääsemättömiä esteitä ja niitä suojaamassa sielä täällä myös kantalinnoitettuja asekorsuja sekä tietysti joukkoja. Hyökkäysura oli poikki sielläkin. Eli linnoittaja päätteli, että vihollisen kannattaa sittenkin suunnata hyökkäysvoimansa luonnollisiin hyökkäysuriin. Ja ne puolustaja sulki hyvinkin tiiviillä ja yhtenäisellä linnoitusrakenteella.

Linnoitussuunnittelulla, rohkenen sanoa, myös tässä mielessä ohjattiin hyökkääjää puolustajan kannalta kaikkein vahvimpia asemia kohti.

Tämä jutun johtopäätös: puolustuslinnoitus voi olla yhtenäinen olematta sitä sananmukaisesti.

Uutisella ja uutisella on väliä

Viime talvena Helsingin Sanomat teki jymyuutisen siitä, että puolustusvoimat oli pitänyt kylmän sodan aikana Salpalinjan teräsbetonikorsuja kunnossa. Teräsovien saranoita oli rasvattu ja ruosteisia kohtia oli maalilla paikattu! Minä en nähnyt tässä mitään uutista, kun asia oli ainakin täällä ”etulinjassa” täysin tiedossa.

Ja mitä ihmeen uhkaa puolustuslinnoituksen vähäisestä kunnossapidosta syvällä sisämaassa on kenellekään, ei ainakaan rauhanomaista rinnakkaiseloa korostaville naapurimaille! Hyökkäyssotaan soveltuvia linnoituksia ei käsittääkseni ole olemassakaan, ellei panssarivaunuja sellaisiksi lasketa.

Vanhana lehtimiehenä haistoin todella merkittävän uutisen kaksi viikkoa sitten Salpavaelluksen päätösjuhlassa puhuneen itärajan asiantuntijan, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puheessa. Hän totesi yksiselitteisen painokkaasti, että Salpalinja täytti täydellisesti tehtävänsä, niin jo välirauhan aikana 1940-41 kuin kesällä 1944 ja vieläpä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin. Se esti olemassa olollaan Suomen miehittämisen!

Vaelluksen entisenä tiedottajana tajusin, että lyhennelmä Koskelon puheesta pitää ehdottomasti lähettää Suomen tietotoimistolle ja Hesarille sekä Ylen ja MTV3:n uutistoimituksiin. Tässä on se paikka ja sanoma, jolla Salpalinja ja sen merkitys nostetaan suomalaisten tietoisuuteen. Olihan kaiken lisäksi sopivasti 70 vuotta kulunut kesän 1944 torjuntaisteluista.

Lisäsin samaan referaattiin myös pätkän Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtajan Mikko Halkilahden puheesta, jossa hän vetosi puolustusmäärärahojen tason noston puolesta esimerkkinä juuri Salpalinja aikanaan. Viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon tuloksekas ilmentymä Salpalinja yhdistettynä nykypuolustuksen tasonnostovaatimukseen tukivat mielestäni erinomaisesti toisiaan. Tahto ja teot kulkevat käsikädessä. Siinä olisi ainekset uutiseen.

Mutta eipä ollut tiedotteesta ainesta uutiseen. Pettymykseni oli suuri, kun havaitsin, että Salpalinjan merkityksessä kenraalin sanomana ei ollut mitään uutista. Missään en nähnyt riviäkään lähetetystä referaatista. No, korjaan sen verran, että pääosin Miehikkälässä ja Virolahdella ilmestyvä paikallislehti Kaakonkulma paikalla olleena siteerasi Koskelon puhetta. Ei muut.

Olin siis täydellisen väärässä. Se että Salpalinja on täyttänyt täydellisesti tehtävänsä, ei ollut mikään uutinen. Ei, vaikka se ensimmäistä kertaa näin selväsanaisesti esiin tuotiin. Ei, vaikka sanojana oli tunnettu kenraali. Ei, vaikka tuona päivänä ei tapahtunut mitään lähellekään tuon arvoista uutista. Silti tuon päivän sähköiset uutiset ja seuraavan päivän lehdet olivat täynnä ties mitä, tässä tapauksessa minun näkökulmastani täysin toisarvoista palstan täytettä. Minä olisin ollut tyytyväinen yhden palstan pikkupätkään Salpalinjasta, mutta ei sitäkään, ei mitään!

Kyllä minä tiedän, mikä on uutinen. Se on uusi, ajankohtainen, merkityksellinen (tärkeä), läheinen ja ihmisiä kiinnostava asia. Sitä paitsi uutisessa ei tarvitse olla kaikkia noita osia yhtä aikaa.

Koskelon puheessa minusta olivat kaikki nuo elementit. Hänen kannanottonsa oli uusi ja selväsanaisin koskaan (tähän mennessä julkisesti sanottuna) Salpalinjan merkityksestä. Hänellä oli siihen painava asema Salpalinjan ja itärajan puolustuksen tuntevana ammattisotilaana. Aihe on erityisen ajankohtainen Ukrainan kriisin aiheuttamana turvallisuuskeskusteluna Suomessa. Maan turvallisuus kiinnostaa ja pitää kiinnostaa kaikkia suomalaisia. Itärajan tuntumassa, Salpalinjan vaikutuspiirissä asuu satojatuhansia suomalaisia. Se on siis läheinen monelle jo siksikin. Uutisen kriteerit olivat täydellisesti olemassa.

Mitä asialle voi tehdä ja mitä tämä vuodatus auttaa. Vastaus on, ei mitään. Ei auta muu kuin vain yrittää jaksaa levittää Salpalinjan sanomaa edelleen pienissä erissä pienin askelin. Isot erät ja isot askeleet eivät ylitä uutiskynnystä.

Tämä on vähän sama kuin aikanaan paikallisena lehtimiehenä seurasin täkäläisten pikkukuntien kunnanvaltuustojen kokouksia. Eniten keskustelua valtuutetuissa herättivät silloin markka-aikana muutaman markan koiraveron korotukset. Koiraveron määrä saattoi olla 20-40 markkaa vuodessa. Sen sijaan satojentuhansien markkojen hankkeet, puhumattakaan miljoonista, menivät läpi ilman puheenvuoroja! Miksiköhän? Vastaan kaiken varalta itse: Pienet asiat ymmärrettiin, isoja ei!

Tavoitetaso saavutettiin, työ jatkuu Salpavaelluksella

21. Salpavaellus on takana. Se sisälsi paljon tekemisen riemua, mutta myös sattuu ja tapahtuu -juttuja. Päällimmäisenä on ilo siitä, että viime vuoden jo silloin mieliä hivellyt 162 hengen kävijämäärä kasvoi edelleen nyt jo 203 vaeltajaan. Se on huippuluku kymmenen vuoteen. Tästä olen unelmoinut tiedottajana syksystä 2009, kun tehtävän 12 välivuoden jälkeen otin vastaan. Nyt tänä vuonna hyvänä tiedottajana jo oli res.vänr. Emilia Ristola.

Syitä suosioon on monia. Yksi voi olla vuodesta 2010 aloitettu vahva tiedottaminen. Siihen kaksi blogia alempana Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtaja Mikko Halkilahti ottaa kauniisti kantaa. Osana sitä ovat viime syksynä uudistetut omat nettisivumme. Siellä on käynyt viime marraskuusta lähtien yli 10 000 kävijää.

Erityisen ilahtunut olen nimenomaan Suomen Reserviupseeriliiton (RUL) panoksesta suojelijana. Se ei ollut rahaa eikä työvoimaa telttojen pystytyksessä. Se oli paljon näkyvyyttä ja sitä kautta myös henkistä tukea meille järjestäjille. Ja vielä mitä. Liitto laittoi maastoon ”tunnustelijoiksi” korkeimman johtonsa, puheenjohtajansa, I varapuheenjohtajansa, toiminnanjohtajansa ja kaksi liittohallituksen jäsentä. Siitä olemme hyvillämme. Tuore palaute heiltä on, että ”Meille RUL:n porukoille viikonlopusta jäi TODELLA HYVÄT tunnelmat.”

Symboliikkaa tai ei, RUL halusi myös antaa Salpavaelluksen ydinjoukolle tai sellaiseksi rinnastettavalle myös oman esineellisen tunnustuksen. Joukostamme kymmenen miestä sai kirveen ja teki meistä sananmukaisesti kirvesmiehiä. Vaikkakin palkinto on ymmärrettävä kiitoksena, minä haluan ymmärtää sen myös, että toiminnassamme on kehuista huolimatta kirveelle töitä.

No nyt on syytä muistuttaa, että saamamme lahjus on hyvin pieni ja lyhytvartinen retkikirves. Sillä pystyy tekemään vain pieniä askareita. Ja sen tunnustan, sellaiseen on suuri tarve, monet pienet asiat tarvitsevat juuri tuon kokoista työkalua. Isot asiat ovat näet aina kasa pieniä sellaisia. Kun pienet asiat ovat kunnossa, ovat isotkin.

Palaan tämän jutun alkuun. Tavoitteeni yhtenä Salpavaelluksen puuhamiehenä ja yhtenä todella monesta sydänverellään tätä hommaa tekevänä on ollut se, että kävijämäärä asettuisi tasolle, että osanottajamaksut kattaisivat kulut. Nyt on lähellä näin tapahtua. Se taas mahdollistaa sen, että joka käänteessä tekemistä ja uudistuksia mietittäessä ei aina tarvitse ajatella ensimmäisenä rahaa. Näin pystytään parantamaan vaelluksen laatua ja sisältöä. Yksi näistä on kuljetukset; jatkossa yritämme entistä enemmän keskittyä näkemisen ja kokemisen arvoisiin kohteisiin ja jättää ”puuduttavaa” siirtymäpatikointia vähemmälle! Totta kai liikuntanäkökulma pidetään kuvassa mukana edelleenkin.

Osanottajamäärän kasvu paljasti meille järjestäjille monia jo kuntoon luultuja asioita. Ne ovat suurimmalta osalta seurausta juuri siitä, että ”käsiteltävä” asiakasmäärä kasvoi. Vanhat pikkuvaellusten resurssit eivät riitäneet ja se näkyi kokonaisuutena pieninä, mutta kohdalle sattuvan vaeltajan kannalta kenties isoina puutteina. Valitan ja pahoittelen. Minunkin hyvin kokeneena järjestäjänä ja organisoijana olisi pitänyt ymmärtää noista muistuttaa, vaan en ymmärtänyt!

Edellä oleva tarkoittaa, että rohkenemme kuitenkin kohdata tarvittaessa jo vaikkapa ensi kesänä 250 henkeä lähentelevän osanottojoukon. Se alkaa olla kaikin puolin sopiva yläraja. Mutta siihen tarvitaan ennen kaikkea huoltopuolelle lisävoimia. Ensi syksynä päättyvän (viime kevään kurssin jatko-osa) opaskurssin myötä oppaita on uskoakseni tarpeeksi, tosin vain vähäksi aikaa. Mutta meillä on tarjolla monta hyvää ja motivoivaa ”aliupseerivakanssia” kykeneville miehille ja naisille. Tehtäviin ei ole paikkakunta-, mitään jäsenyys- tai Salpalinja-osaamisvaatimuksia. Riittää intohimoinen halu olla tekemässä vapaaehtoista maanpuolustustyötä viime sotien aikaisessa Salpalinjan rakentajien hengessä.

Tuo edellä kuvattu antaa myös vaelluksen taustaorganisaatiossa mukana oleville Luumäen Reserviläisille ja Kaakonkulman Reserviläisille oivan mahdollisuuden jäsenkuntansa vahvistamiseen osoittamalla heille samantien motivoivia tehtäviä Salpavaelluksella. Reserviläisille profiilin nosto on luontevaa siksikin, että Reserviläisliitto on 22. Salpavaelluksen suojelija vuonna 2015.

Ja lopuksi vielä yksi suuri ilon aihe Salpavaelluksen päätöshetkiltä viime sunnuntaina, kun jo kiireisimmät olivat autoilla lähdössä kotimatkalle. Kymmenen vuotta Salpavaellusta johtaneen Risto Sivulan tehtävän jatkajaksi lupautui 24-vuotias Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon hallituksen jäsen Antti Pakkanen. Se on myös parasta mitä Salpavaellukselle on tapahtunut vuosikausiin. Antin myötä katse kääntyy sotiemme veteraanien perinnön siirtämiseen hänen ikäluokilleen sen jälkeen, kun käytännön ketju veteraaneihin pikkuhiljaa luonnollista tietä katkeaa.

Salpalinja täytti täydellisesti tehtävänsä

Kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo

Salpalinjan Perinneyhdistys ry:n puheenvuoro Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa Miehikkälässä 29.6.2014.

Salpavaeltajat – Hyvät Salpalinjan Ystävät !

Onnittelen Teitä vaelluksen suorittaneet naiset ja miehet. Te olette nyt saaneet elävän kosketuksen maailman ainutlaatuisimpaan puolustusasemaan. Tämän puolustusaseman pääosat rakennettiin Suomen turvaksi heti talvisodan jälkeen. Salpalinjalla on ollut ennalta ehkäisevä pelotearvo syntymästään saakka. Se on täyttänyt täydellisesti tuon tehtävän, vaikka siinä ei ole koskaan taisteltu.

Tasan seitsemänkymmentä vuotta sitten suomalaiset kävivät ankaria torjuntataisteluja Karjalan kannaksen pohjoisosassa täältä noin 70-80 km:n päässä. Voisimme hyvin kuulla tänne tuon taistelun kumun. Neuvostojoukkojen raivokkaat hyökkäykset pysäytettiin kahden-kolmen viikon kuluttua Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella. Suomalaiset olivat saavuttaneet torjuntavoiton.

Hyökkääjän voima oli kulunut loppuun. Neuvostojoukkojen komentaja Govorov pyysi johdoltaan lisää joukkoja edetäkseen tavoitteeseensa Kymijoelle. Stalin määräsi 12.7.1944 hyökkäykset pysäytettäväksi. Tuota määräystä antaessaan Stalin otti huomioon, että suomalaisten talvisodan jälkeen rakentama ja kesän aikana viimeistelty Salpalinja olisi läpäistävä  määrittämänsä tavoitteen saavuttamiseksi. Tuohon ponnistukseen Neuvostoliitolla ei enää ollut aikaa. Oli tyydyttävä osavoittoon ja kiirehdittävä kohti Keski-Eurooppaa, jossa II Maailmansota tullaan ratkaisemaan.

Salpalinja täytti tuolloin toisen kerran ennalta ehkäisevän tehtävänsä. Ensimmäinen kerran näin tapahtui välirauhan aikana. Salpalinjasta oli näin muodostunut neuvostovoimille pelote, jonka taistelukykyä ei haluttu saattaa edes koetukselle. Tuo pelotevaikutus ulottui vuosikymmeniksi sodan vuosien jälkeenkin. 

RUL:n puheenjohtaja Salpavaelluksen päätösjuhlassa

Mikko Halkilahti

Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtajan

tervehdyspuhe Salpavaeltajille ja maanpuolustusjuhlan yleisölle

Miehikkälässä 29.6.2014

Kunnioitetut sotiemme veteraanit

Herra kenraali

Arvoisa maanpuolustusjuhlaväki,

Hyvät naiset ja herrat,

Kun Suomen Reserviupseeriliitolle tarjottiin Salpavaelluksen suojelijan tehtävää viime vuonna, ei meidän liitossa tarvinnut sitä kauaa miettiä. Otimme tehtävän kunnioituksella vastaan. Salpavaelluksen edustajat esittivät viime kesänä vaelluksen suojelijalle, puolustusvoimain komentajalle Ari Puheloiselle, että olisiko puolustusvoimilla mitään sitä vastaan, että suojelijarinkiin pyydettäisiin mukaan Suomen Reserviupseeriliitto ja Reserviläisliitto. Vastaus on tässä. Olemme otettuja ja kiitämme vielä kerran kunniasta.

Suojelijan tehtävä, kuten nimikin sanoo, on varmistaa omalla toiminnallaan ja että tapahtuma järjestään onnistuneesti. Salpavaelluksen osalta itse järjestelyorganisaatio on toiminut moitteettomasti ja ammattimaisesti. Eritoten Salpavaelluksen tiedotuspuoli, erinomaisine netti- ja facebook-sivuineen sekä blogeineen, on näyttänyt mallisuorituksen koko maamme vapaaehtoisille maanpuolustusjärjestöille. Tällä tavalla tiedotus tulisi todellakin hoitaa.

Lisäksi tämä viikonloppu on osoittanut kuinka järjestelyorganisaatio on täydellä sydämellä paneutunut tehtäviinsä. Olemme saaneet nauttia hienosta vaellusretkestä mahtavina reitteinä ja huikeina opastuksina. Suojelijan tehtävä on osoittautunut varsin miellyttäväksi Teidän Salpa-asemien puolustajien rinnalla. Liiton panos on jäänyt lähinnä tapahtuman markkinointiin valtakunnallisesti ja toivottavasti sillä on ollut myös jonkunnäköinen merkitys. Ainakin osanottajia on kiitettävä määrä, taitaa olla jopa lähes ennätystasoa?

Suomen Reserviupseeriliiton uutena puheenjohtajana olen liiton johdon kanssa kiertänyt kevään aikana seitsemän maamme kahdestakymmenestä piiristä ja tarkoituksena on vuoden loppuun mennessä kiertää myös ne loput 13 reserviupseeripiiriä. Piirikierrosten yhteydessä olen tehnyt myös soittokierroksen yhdistysten puheenjohtajille. Maassamme on 320 reserviupseeriyhdistystä ja samanmoinen määrä myös reserviläisyhdistyksiä. Jokaisella yhdistyksellä on omat toimintamuotonsa ja aktiivisimmilla yhdistyksillä on lisäksi joku oma juttunsa, jonka ympärillä toiminta pyörii ja yhdistys saa siitä ison osan omaa identiteettiään. On selvää että teille Luumäen Reserviupseerit, Luumäen Reserviläiset, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerit ja Kaakonkulman Reserviläiset tämä Salpavaellus on teidän juttunne ja Salpa-asema osa teidän identiteettiänne. Olette hienosti oivaltaneet miten teette Salpalinjaa tunnetuksi koko maamme reserviläisille ja sitä kautta myös koko Suomen kansalle. Lisäksi tällä esimerkillä luotte mallin myös muille yhdistyksille, miten toimia aktiivisesti ja yhteistyössä tällä reserviläissaralla.

Olemme liitossa erityisen suopeasti katsoneet myös yhteistyötänne Reserviupseerikoulun, RUK:n kanssa. Olette opastaneet Salpalinjaan nyt kuusi reserviupseerikurssia ja näissä on ollut mukana yli 3500 upseerioppilasta. On äärettömän hyvä idea Salpavaelluksen järjestäjiltä laajentaa tapahtuma myös reserviupseerikursseille. Aika on lohduton, se jatkaa kulkuaan, vaikka joskus haluaisimmekin sen hidastuvan. Samalla tahdilla aika käy myös veteraaniemme elämänkellossa. Sukupolvet vaihtuvat, tahdoimmepa sitä tai emme. Tänä päivänä enää vain harvalla varusmiehellä tai –naisella on perhepiirissä isoisä tai isoisoisä, joka on sodan käynyt veteraani. Tästä syystä on erityisen tärkeää, että veteraanien perintöä siirretään uusille sukupolville.

Vaikka nykynuoriin parhaiten näyttää toimivan bittimuotoinen viestintä väitän, että vasta täällä Salpalinjalla käynti pysäyttää nuoren ja kertoo havainnollisesti isiemme aikaansaannoksista ja uhrautumisista yhteisen päämäärän, vapaan itsenäisen Suomen eteen tehdystä työstä. Vaikkei Salpa-asemassa koskaan taisteltukaan, on se merkki siitä uskollisuudesta isänmaata kohtaan, joka Suomen kansalla tuolloin oli. Se löytyisikö nyky-yhteiskunnasta tiukan paikan tullen samanlaista yhteisöllisyyttä tässä yksilöiden maailmassa, on suuri kysymysmerkki. Uskon kuitenkin, että mitä useampi nuori tutustuu tähän uskomattomaan maamerkkiin, uskoo se enemmän myös yhteisöllisyyteen ja antaa arvostusta sukupolvelle, joka silloin linjan rakentamisen aikana pelasti Suomen vihollisen miehitykseltä. Arvostan suuresti myös sitä Reserviupseerikoulun panosta, jossa kurssin tiukasta aikataulusta saadaan löytymään se puolipäivää, jolloin upseerioppilaat, maamme tulevat toivot, saavat tutustua Salpa-asemaan ja maamme merkittävään historiaan.

Salpalinja oli Suomen viimeinen vakuutus. Siihen panostettiin merkittävä määrä henkilötyötunteja ja tietysti myös iso osa valtion vähäisistä varoista. Vakuutuksia on otettava ja niistä on maksettava myös hinta. Samalla kuitenkin toivotaan, että niitä ei koskaan jouduttaisi käyttämään. Näin kävi myös Salpalinjalle, onneksi. Tänä päivänä maailman myllerrykset ovat lähempänä kuin varmasti toivoisimmekaan. Valtiontalous on kurja ja kaikesta leikataan. Kysymys kuuluukin; minkälaisen vakuutuksen haluamme Suomelle otettavan? Mennäänkö halvalla ja säästetään vakuutuslaskuissa, vai pitäisikö maailmantilanteeseen reagoida ottamalla vähän kalliimpi vakuutus, ihan vaan kaiken varalle? Tasavallan presidentti otti mielestäni asianmukaisesti kantaa uuden hallituksen nimittämistilaisuudessa: ”Meidän on ensisijaisesti itse pidettävä huolta omasta puolustuskyvystämme. Se edellyttää panostuksia, ehkä suurempia kuin mistä olemme tähän asti puhuneet” On selvää, että tulevien eduskuntavaalien alla meidän on herkällä korvalla kuunneltava poliitikkojen lupauksia ja vaadittava myös lupauksille vastineita. Suomen puolustuskyvyn kannalta on erityisen tärkeää saada puolustusbudjettia nostetuksi tasolle, joka vähintään ylläpitää puolustuskykymme nykyisellä tasolla myös tulevaisuudessa. Mutta ennen kaikkea se tulisi pitää tasolla, joka vastaa lähialueemme turvallisuuspoliittista tilaa. Tämä saattaa, kuten presidenttikin puheessaan sanoi, edellyttää suurempia panostuksia kuin mitä olemme odottaneet.

Arvoisa maanpuolustusjuhlaväki,

Hyvät Salpavaelluksen osanottajat,

Näillä sanoilla tuon Salpavaelluksen suojelijan Suomen Reserviupseeriliiton terveiset tähän arvokkaaseen, mutta mukavalla tavalla leppoisaan maanpuolustusjuhlaan. Vielä kerran suuri kiitos järjestäjille. Toivotan kaikille hyvää ja toivottavasti myös hieman lämpimämpää kesää. 

”Kotikontujen sota ja rauha” kurkistaa Miehikkälän sota-aikaan

Miehikkälän Sotaveteraanit ry julkisti maanantaina historiikkiteoksensa Kotikontujen sota ja rauha. Kirjan alaotsikko on Miehikkälän Sotaveteraanit ry – veljes- ja sisarapua vuodesta 1967.

Kirja on paljon enemmän kuin tavallinen yhdistyshistoriikki, vaikka sitäkin se tietysti on.

Teoksen sisällöstä hieman yli puolet käsittelee sota-aikaa tavalla tai toisella. Talvisodan jälkeen rajapitäjäksi jääneen Miehikkälän sota-ajan tapahtumat antavat lukemista ja katselemista 30 sivun verran. Lisäksi teoksessa hyödynnetään Suomen Sotaveteraaniliiton kannustuksella vuonna 1998 Miehikkälässä tehtyjä sotaveteraanien haastattelunauhoja. Niistä on lyhennetty ja muokattu kirjaan yhdeksän veteraanin muistelukuvaus heidän sotatiestään.

Myös Salpalinja on vahvasti esillä. Siihen ”törmätään” edellä mainitussa Armi Oinosen laajassa  Miehikkälän sota-aikakatsauksessa useaan otteeseen samoin kuin monen veteraanin muisteluissa. Tämän blogin kirjoittaja käsittelee omassa yli kymmenen sivun kuvallisessa jutussa Salpalinjaa yleisesti, mutta myös nimenomaan Miehikkälän näkökulmasta. Ja ei linnoitusta voida sivuuttaa myöskään yhdistyksen historiikkiosassa, johon Salpalinja on oman vahvan mausteensa jättänyt.

Teoksen historiikkiosassa ei ole lähdetty kopioimaan toimintakertomuksia. Tietysti niistäkin on asioita nostettu esille. Kulloistakin ajan kuvaa yhdistyksen toiminnasta tuodaan esiin tasavuosijuhlien muutamassa puheessa sekä varsin monessa toiminnan yksityiskohtia kuvaavassa lehtileikkeessä vuosien varrelta. Lukuisat valokuvat osaltaan kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tosin kahden ensimmäisen vuosikymmenen osalta yhdistyksen kuva-arkisto huokuu tyhjyyttään.

Merkittävä havainto kirjaprosessissa oli se, että Miehikkälässä olisi ainesta pelkkään sota-ajan tapahtumia kuvaavaan kirjaan yllin kyllin. Nyt mukaan saatiin vain osa ja siitäkin osa vain pintaa raapien. Tämä ilmaisena vihjeenä esimerkiksi historian opinnäytetöiden aiheita tuskaileville opiskelijoille tai paikallishistorian tutkijoille.

Kirjan toimituskunnassa ovat puhtaasti vapaaehtoispohjalta työskennelleet Terho Ahonen, Armi Oinonen, Reino Pietikäinen ja Virpi Pietikäinen. Kirjan painokustannuksia tukee Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiön myöntämä merkittävä apuraha.

Kotikontujen sota ja rauha –teos on myynnissä muu muassa Salpavaelluksen päättävän maanpuolustusjuhlan yhteydessä. Sotaveteraanien myyntipöydältä kirja lähtee 20 eurolla. Kirja tulee tietysti myyntiin juhlan jälkeen museolle ja sitä voi tilata reino.pietikainen@pp.inet.fi -osoitteesta. Jällenmyyntihinta museolla ja kirjepostina (postimaksu mukana) on 25 euroa. Kirjan painokustannuksien ylittävä osa tuotosta menee sellaisenaan yhdistyksen rintamatunnuksen omaavien jäsenten kuntoutus- ja tukitoimintaan.

Itse kirjan teossa mukanaolleena en tietenkään lähde sen sisältöä arvostelemaan, en kehumaan, en moittimaan. Sen sijaan mielelläni julkaisen tällä palstalla kirja-arvion, jos joku sellaisen haluaa tehdä. Niin tai en julkaise, jos arviossa ei nähdä kirjassa yhtään mitään hyvää, kun sitäkin siinä varmasti on!

Osanottajaennätys himottaa ja kova huuto

21. Salpavaellus on käsillä viikko jälkeen juhannuksen. www.salpavaellus.net  -laskuri näyttää tätä kirjoitettaessa, että perjantai-iltana alkavan avausreitin alkuun on seitsemän päivää ja 14 tuntia! Osanottajia on ilmoittautunut epävirallisen laskennan mukaan 190 henkeä, voi olla jopa hieman yli kuin ali.

Kun ensimmäinen Salpavaellus patikoitiin heinäkuussa 1994, sille osallistui 205 vaeltajaa. Alkuinnostus oli suuri ja sen koommin ei ole päästy jalkapatikkakyydissä samaan. Nyt minua himottaisi saada houkuteltua / vedettyä mukaan vielä noin parikymmentä vaeltajaa jälki-ilmoittautuneena.

Nimittäin, kun nytkin on mukana seitsemän traktorimiestä muistuttamassa puolustusvoimien 1960-70 –lukujen joukkojen kuljetuskalustoreservistä, maataloustraktoreista, niin ne poislukien tarvittaisiin ennätykseen vielä siis se parikymmentä henkeä. Vaelluksella on ollut ainakin kerran 2000-luvun alussa reilusti  yli 200 osanottajan, mutta silloin on ollut useita reittejä eri menopeleillä. Silloisen vaellusjohtaja Reino Pietikäisen määriin ei nyt pystytä, mutta patikoitsijaenkka olisi mahdollista.

Miksikö pitäisi päästää uusiin lukuihin? Siksi että ennätys on aina uutinen ja se ruokkisi tulevia vaelluksia ja veisi Salpalinja-asiaa yhä paremmin eteenpäin.

Kirjoitin tänään facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä näin:

”Salpavaelluksen suosio on nosteessa. Kun vuonna 2009 tuskailtiin noin 65 urhoollisen ja uskollisen vaeltajan kanssa, että tuleekohan tästä enää mitään, niin sen jälkeen suunta on kääntynyt iloiseksi tekemisen meiningiksi. Kova työ ja usko asiaan tuottaa tulosta. Taistelu ihmisten vapaa-ajasta on kovaa. Jotta kaikki hyvät Suomen kesätapahtumat saisivat arvoisensa huomion ja tarpeeksi yleisöä ja osanottajia, Suomen kesän pitäisi olla varovaisesti arvioiden noin kymmenen vuoden pituinen. Kun ei ole, siihen nähden Salpavaellus on pitänyt erinomaisesti pintansa tapahtumien suosion aaltoliikkeessä.”

Osanottoennätykseen pääseminen näinä kovina ja kovasti kilpailtuina aikoina olisi aika temppu. Joka tapauksessa lähelle päästään ja jo siitä ainakin minä olen iloinen.

* * * * *

Ja sitten otsikon toiseen osaan – kovaan huutoon.

Tämän kirjoittaja, tietääkseni maailman ainoa Salpalinja-blogisti, on Salpavaelluksen päättävässä maanpuolustusjuhlassa paljon haltijana muutaman minuutin ajan ohjelman loppupuolella. Silloin nimittäin myydään huutokaupalla Salpalinja-opas Heikki Savolaisen veistämät komeat portinpylväät. Minä olen meklarina, en ole muuten koskaan ennen ollut!

Paljon haltijana olen Heikin toivomuksesta siksi, että pylväistä saatava tuotto menee lyhentämättömänä sotiemme veteraanien hyväksi Luumäellä, Miehikkälässä ja Virolahdella. Mitä enemmän kivillä saataisiin, sen suurempi olisi apu paikallisille todellisille maanpuolustajille, Suomen ja sen yhteiskuntajärjestelmän pelastajille. He eivät enää hirveän monta vuotta apua tarvitse, mutta sitäkin tärkeämpää se heille on. Siksi tavoittelemme portinpylväillä mahdollisimman isoa summaa jaettavaksi.

Minä odotan siis sitä ”kovaa huutoa”, sitä viimeistä huutoa, ennen kuin kopautan vasaralla kolmannen kerran. Sen viimeisen huudon toivomme olevan nelinumeroisen luvun, joka ei ala ainakaan ykkösellä! Huutokauppaehdoissa pidätämme oikeuden olla hyväksymättä parasta tarjousta, jos se jää nähtyyn vaivaan nähden liian alhaiseksi. Palataan asiaan sitten vuoden päästä, jos silloin todellisia pylväiden tarvitsijoita ja rahamiehiä olisi paikalla enemmän. Uskon ja toivon, että Salpalinja-museon pihalla sunnuntaina 29.6.2014 noin kello 13.50 kuullaan todella komea huuto ja pylväät saavat silloin uuden omistajan!

Hyvää juhannusta! Pysykää hengissä!

Salpavaellus on kokoaan paljon suurempi

TIEDOKSI! Salpavaellukselle on ilmoittautunut määräaikaan mennessä noin 190 vaeltajaa. Viime kesänä vaelsi 162 henkeä. Mukaan pääsee vielä jälki-ilmoittautuneenakin. Vaeltajia tulee enemmän kuin pitkiin aikoihin. Sakkiin mukaan vaan! Hyvä tulee! Homma pelaa!

Ja kaiken kukkuraksi pitkän ajan sääennuste lupaa oikein sopivaa vaelluskeliä, ei liian kuumaa, ei liian kylmää. Viileä ranta- ja auringonottoviikonloppu kannattaa vaihtaa elämykselliseen ja varmasti mieliinjäävään, ikimuistoiseen vaellusviikonloppuun!
...............

Viikko jälkeen juhannuksen Salpavaellus samotaan 21. kerran. Ensimmäinen vaellus oli 20 vuotta sitten. Sen jälkeen on joka vuosi saatu väkeä liikkeelle. Joskus vähemmän joskus enemmän, yleensä 100 – 200 ihmisen verran, poikkeuksia on molempiin suuntiin. Nyt osanottajamäärä näyttäisi nousevan lähemmäksi haarukan yläpäätä. Hyvä niin.

Täytyy muistaa, että Salpavaellus ei ole luonteeltaan massatapahtuma. 150 –200, ehkä tiukan paikan tullen 250 hengen joukko pystytään meidän oloissamme opastamaan, huoltamaan, saunottamaan ja telttamajoittamaan jakautuneena noin kolmeen yöpymistukikohtaan. Näin leppoisa rauha, toimintojen sujuvuus ja aikatauluissa pysyminen pystytään turvaamaan, turvallisuuskin.

Salpavaelluksen yksi merkittävä ulottuvuus on aktiivinen tiedotustoiminta. Salpavaellus näkyy vuoden mittaan tiedotuksen kautta vähintään tuhansille, ellei kymmenille tuhansille ihmisille ja tuo esiin osaltaan sitä sanomaa, joka varsinaisille vaeltajille metsässä konkreettisesti kantapään kautta näytetään. Ja se sanomahan on näyttää ja iskostaa Salpalinjan avulla nykypolville viime sotien aikainen kansamme luja maanpuolustustahto, halu puolustaa omaa maataan, kieltään ja kulttuuriaan. Salpalinjan jokainen laite ja estekivi huokuvat sitä yhä, sitä enemmän mitä enemmän ne ovat peittyneet pusikoihin ja sammaliin.

Kaikki tuo edellä kuvattu on samalla syvää kunnianosoitusta sotiemme veteraaneja, linnoittajaveteraaneja ja sankarivainajiamme sekä koko sodan eläneitä sukupolvia kohtaan. Ja totta kai tavoitteena on, että kun Salpalinjaan tutustujat oivaltavat tuon, he oivaltavat myös nykyisen Suomen puolustuksen tärkeyden. Viime kevät on osoittanut, ettei mikään edelleenkään ole itsestään selvyys.

Tiedotuksen ohella syksyllä 2011 alkanut reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan on ollut merkittävä aluevaltaus Salpavaellus-tapahtumalle. Se on pakottanut panostamaan opaskoulutukseen, vapaaehtoisten uusien oppaiden vetämiseen riviin mukaan ja myös opastuksen laatuun. Uskallan sanoa, että olemme onnistuneet. Viimeksi sunnuntaina RUK:n menossa olevan kurssi 244:n kurssijohtaja everstiluutnantti Mikko Monola upseerioppilaiden mukana kiertäessään antoi opastoiminnallemme tunnustusta.

Tähän mennessä reilun kahden ja puolen vuoden aikana on 3565 upseerioppilasta perehdytetty Salpalinjaan Virolahden Harjussa vähintään kolmen tunnin ajan! Siihen on tarvittu noin 360 opasvuoroa, vapaaehtoisesti!

Osittain kaikesta edellä olevasta johtuen on vaelluksen yksi keskeisistä taustajoukoista, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerho palkittu Suomen Reserviupseeriliiton vuoden 2013 maanpuolustustekopalkinnolla. Ja juuri viime viikolla lippujuhlapäivänä julkistettiin, että samoista syistä sama kerho on saanut Sotavahinkosäätiöltä 2000 euron tunnustuspalkinnon! Osa tästä tunnustuksesta (rahaa en uskalla luvata) kuuluu ilman muuta myös hyvälle naapurillemme ja yhteistyökumppanillemme Luumäen Reserviupseereille.

Kun tähän lisätään, että Suomen Reserviupseeriliitto on tänä vuonna suojelijana auttanut ja tukenut Salpavaelluksen työtä merkittävästi, ja erityisesti tiedotuksen osalta, on pullat hyvin uunissa. Unohtaa ei sovi viime kesänä vaelluksella mukana olleen puolustusvoimain komentajan, kenraali Ari Puheloisen sanoja siitä, että myös puolustusvoimat näkee tapahtuman edelleen tukemisen arvoisena.

Ja edelleen. Ensi vuonna suojelijana oleva Reserviläisliitto ottaa Salpavaelluksen mukaan yhdeksi 60-vuotisjuhlatapahtumakseen. Se tuo vaellukselle lisäarvoa ja korostaa järjestelyissä mukana olevien Kaakonkulman Reserviläisten ja Luumäen Reserviläisten merkitystä ja panosta tapahtuman onnistumisessa.

Salpalinjan Perinneyhdistys on myös oivaltanut Salpavaelluksen näkyvyyden ja maanpuolustushenkisiä ihmisiä kokovan vaikutuksen.

Yhdistyksen uusi puheenjohtaja eversti evp Teppo Lahti kertoo perinneyhdistyksen hallituksen olleen yksimielisesti sitä mieltä, että Salpavaellus on erinomainen paikka järjestää yhdistyksen vuotuinen kesätapaaminen. Yhdistyksen ei Lahden mukaan ainakaan omineen kannata ryhtyä järjestämään tilaisuuksia, vaan ne on kytkettävä jollekin aiheeseen liittyvälle alustalle. Siten jatkossakin Salpavaellus on vahvoilla myös perinnepäivän osalta.

Ja totta kai tuo sopii myös Salpavaellukselle. On mielenkiintoista nähdä kuinka paljon perinneyhdistyksen kutsu itärajan jäsenkunnilleen tuo kuntavaikuttajia Miehikkälään Salpavaelluksen päätöspäivänä. Ja eivät tule suotta, koska Salpalinjan yksi vaikutusvaltaisimmista asiantuntijoista kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo on sanomassa tilaisuudessa painavan sanansa.

Tervetuloa Salpavaellukselle, ilmoittautuminen kolmelle eri reitille käy kätevimmin osoitteessa www.salpavaellus.net

Torjuntataisteluista 70 vuotta, Salpalinjan merkitys

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella 9.6.1944. Liki kolmen vuoden ”hiljaisen” asemasotavaiheen jälkeen Kannaksen tulimyrsky ja vajaat kaksi viikkoa myöhemmin sama Syvärillä oli sokki Suomen armeijalle. Hyökkäyksen voima oli sellainen, että  niissä oloissa ja niissä asemissa mikään puolustus ei olisi pitänyt. Alkoi alkuvaiheessa hallitsematon peräytyminen, joka muuttui vähitellen hallituksi ja sittemmin komeiksi torjuntavoitoiksi, niin Viipurinlahdella, Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Nietjärvellä ja myöhemmin vielä Ilomantsissa vain suurimmat taistelut mainiten.

Tänä kesänä noista taisteluista tulee kuluneeksi 70 vuotta.

Päämaja antoi 15.6.1944 esikäskyn välirauhan aikana rakennetun itärajan linnoituksen, joka heinäkuussa 1944 sai nimen Suomen Salpa, taistelukuntoon saattamisesta. Käsky vahvistettiin 18.6.1944 ja siihen liittyi myös oikaisuasemien rakentamista Virolahden Vaalimaan ja Miehikkälän väliin sekä pääaseman lähisyvyyden vahvistamista ainakin todennäköisimmillä painopistesuunnilla.

Taistelut eivät koskaan Salpa-asemaan, Salpalinjaan saakka ehtineet. Kenttäarmeijamme terästäytyi ja löi viholliselle luun kurkkuun jo paljon ennen Salpalinjaa. Neuvostoliiton oli luovuttava Suomen armeijan tuhoamistavoitteesta ja maan valtaamisesta ja vedettävä joukkonsa Stalinille tärkeämmälle suunnalle, kilpajuoksuun Berliiniin.

On tietysti loputon suo lähteä pohtimaan, mikä oli Salpalinjan merkitys Stalinin luopumiseen Suomesta. Neuvostoliiton tiedustelu varmasti tiesi suomalaisten linnoituksen vahvuudet. Sitä ei hetkessä eikä kulunein vähin voimin murreta. Eittämättä naapurilla olisi siihen ollut ennemmin tai myöhemmin tarvittava voima, mutta ei aikaa, koska se halusi olla jakamassa poliittisia pelimerkkejä, vaikutusvaltaa Keski-Euroopassa. Näin voidaan hyvällä syyllä uskoa ja sanoa, että Salpalinjalla oli siinä tilanteessa merkityksensä. Se täytti tehtävänsä olemassa olollaan.

Mitään linnoitusta ei koskaan pystytä tekemään läpäisemättömäksi. Sellaisen keskitysvoiman suurvallat pystyvät aina loihtimaan, että vahvakin linnoitus jostakin murtuu. Mutta sellaisessa voimankäytössä ei ole mitään järkeä. Diktatuureissa ihmishengillä ei ollut arvoa, mutta joku tolkku niissäkin kansan tapattamisessa olisi vastaan tullut.

Vuoden 1944 tilanteessa Salpalinjan puolustusvaikutus siis riitti. Sen kestävyyttä ei suuri ja mahtava tohtinut lähteä koettelemaan. Välirauhan ja vielä viimeisen sotakesän investoinnit ja työt riittivät. Linnoitus osaltaan mahdollisti Suomen kehittymisen kukoistavaksi länsivallaksi. Siitä on kiittäminen ennen kaikkea elämisen arvoisen rauhan taistelleille armeijamme sotilaille ja tietysti osin myös linnoituksen rakentajille.

Minunlaistani sotahistorian harrastajaa on askarruttanut useasti, ja monesti sitä on minulta Salpalinja-opastuksissa kysyttykin, että millä joukoilla Suomi olisi Salpalinjassa taistellut, jos sota sinne saakka olisi edennyt? Minä en ole osannut sanoa muuta kuin, että se olisi ollut sodanjohtomme ongelma. Taitavaan sodanjohtoon olisi ilman muuta kuulunut varautuminen selkeästi viimeisen puolustuslinjan miehittämiseen. Kenttäarmeija olisi pitänyt pystyä vetämään Salpa-asemaan taistelukuntoisena.

Ja toisaaltahan nyt tiedämme, kiitos saksalaisavun, että kenttäarmeijamme aseistus oli jatkosodan lopussa vahvimmillaan koko sodan aikana! Suomella oli hyvät eväät puolustautua, vaikka sota olisi pitkittynytkin.

Majoitustiloja isoja ja pieniä, harvassa ja tiheässä

Salpalinjan ja ylipäätään linnoituksen tärkein tehtävä on antaa suojaa. Sitä tarvitaan taistelussa, sitä tarvitaan vihollisen hyökkäyksen tulivalmistelun aikana. Suoja-arvon ohella merkittävä osa linnoitusta on sen pelotevaikutus, se että sitä ei pystytä murtamaan, se että sen läpäisy-yritys käy liian kalliiksi – jopa supervallallekin.

Viime viikolla olin tilaisuudessa perehtyä useampana päivänä Salpalinjaan erityisesti Rantamaalla, sen eteläisimmässä osassa. Huomioni kiintyi tietysti moneen asiaan, mutta tällä kertaa varsinkin pelkästään majoitukseen tarkoitettujen teräsbetonikorsujen mitoitukseen.

Kun yleensä majoituskorsut Virolahden pohjoisosien, Miehikkälän, Ylämaan ja Luumäen alueella ovat enimmäkseen 30 – 40 miehen suuruisia, ovat ne erityisesti rantamaantien (nykyinen museotie) eteläpuolella enimmäkseen 20 miehelle tarkoitettuja. Ehkä niitä on vastaavasti isompia korsuja tiheämmässä.

Luonnollisin selitys Ravijoen kylän eteläosien korsujen mitoitukseen löytyy samalle alueelle osuvasta luolien keskittymästä. Salpalinjan 25 luolasta puheena olevalla varsin suppealla alueella on 7-8 kappaletta riippuen vähän, mitkä lasketaan luoliksi, mitkä korsuiksi. Joukossa on puhtaita majoitusluolia, mutta myös monitoimiluolia asepesäkkeineen ja tykistön tulenjohtomahdollisuuksineen. Luolat ovat siis ilman muuta osaltaan ja ainakin osaksi keventäneet korsujen majoitustilavaatimuksia.

Salpalinjan luolien mitoitus on vain muutamassa yli sadan miehen. Yleensähän luolat ovat etulinjassa, Suo-Anttilan Lusikkovuoren luola, Salpalinjan suurin, on sekin vain muutaman sadan metrin päässä taisteluasemista. Se ei tietenkään 400 miehen suuruisena voi olla etulinjan miehitysjoukkojen suoja. On helppo tajuta, että siirtyminen etulinjan tuliasemiin tykistövalmistelun loputtua ja jalkaväen jo rynnäköidessä puolustajan asemiin on aivan liian pitkä. Siksi isot luolat eivät olleet suojaratkaisu etulinjan taistelijoille. Heidän suojansa piti olla lähellä omaa taistelupoteroa tai -pesäkettä. Isot luolat olivat majoitustiloina ilman muuta reservin tiloja.

Nyt täytyy tietenkin muistaa, että tulikorsuissa, konekivääri- ja tai pst-tykkikorsuissa, on yleensä aina myös tilat noin 20 miehen majoitukseen. Salpalinjasta löytyy myös muutamia vain kymmenen miehen majoitukseen tarkoitettuja teräsbetonikorsuja. Niille löytyy varmaan perusteensa, mutta sen jokainen tajuaa, että ”nuppia” kohti niiden rakentaminen on ollut kallista.

Toinen huomio majoituskorsuista löytyy nykyisen seiskatien eteläpuolelta. Tähän näkökulman sain Virolahden Bunkkerimuseon pääoppaalta ja Salpalinja-tuntijalta Erkki Rikkolalta.

Todellakin en sitä ollut aiemmin ajatellut. Huossiosuon länsireunalla on enimmillään puolen kilometrin sisällä peräti viisi 30 – 40 miehen majoituskorsua. Keskittymän keskellä on vain yksi asekorsu. On helppo yhtyä Rikkolan Erkin käsitykseen, että suomaasto edessä ohjaa vihollista ratkaisemaan taistelua muualle ja että runsas majoituskapasiteetti ”turvallisessa maastossa” viittaa jonkinlaisen lähi- tai aluereservin sijoittamiseen alueen korsuihin.

Nyt täytyy jälleen muistaa, että valtatie 7 on rakennettu vasta 1960-luvulla. Toki suurin piirtein sen paikalla Pihlajan peltolaaksosta länteen on sotien aikana ollut niin sanottu tykkitie kohti Haminaa. Se taas selittää, miksi puheena olevan Pihlajan peltoaukea on linnoitettu vahvasti, muun muassa kaksinkertaisella panssariesteellä muutaman sadan metrin välein. Alue on nähty tärkeäksi ja siksi sen läheisyyteen mahdollisten läpimurtojen varalta on varattu myös reservijoukoille suojatilaa, josta ne olisi tarpeen tullen heitetty tuleen. Kenties?

Niin kauan kuin arkistot eivät paljasta linnoitussuunnittelijoiden aivoituksia, meillä harrastajilla on lupa yrittää ymmärtää ja pohdiskella tuon ajan sodan kulun mahdollisuuksia ja oivalluksia.

Sotiemme veteraanien hyväksi

Kuvat kertovat kaiken, ellei lisää tietoa: http://www.salpavaellus.net/upeat-portinpylvaat-nahtavana-nyt-salpalinja-museolla-huutokauppaa-varten/

Pienen ihmisen Nato-kannanotto 15 vuotta sitten

Kiirettä pitää monella tavalla, enkä ole ehtinyt päivittämään blogiani. Tuossa yöllä "väkisinmaatessani" ajatus heräsi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun; Ukrainan kriisi on antanut sille vauhtia. Moni Naton kannattaja on uskaltaunut tunnustamaan suhteensa. Minä pienenä Miehikkälän ihmisenä liityn samaan sarjaan. Tosin minä tunnustin "rakkauteni" julkisesti jo vuonna 1999 Miehikkälän ja Virolahden kuntien yhteisessä itsenäisyyspäivän juhlassa, jossa olin puhujana. Kun luin tuon henkeni tuotteen uudelleen, en osaisi sitä nyt juurikaan muuttaa, enkä edes yritä sitä lyhentää. Se on aikalaisnäkemys silloin. Harmi, kun liki 15 vuotta sitten tietokoneella kirjoitettua puhetta ei nykyvehkeet pysty avaamaan, kun koneessa ei ole edes paikkaa 3,5 tuuman levykkeelle! Skannattuna kuvina puhe on tässä, kokeillaan onnistuiko. Suosittelen luettavaksi!

Salpalinjan opasopit jakoon ja käyttöön

Salpapolku-hankkeen Salpalinjan opaskoulutus 2014 sai hyvän vastaanoton. Kuuden illan kurssille oli tulijoita enemmän kuin mahtui. Kurssin 35 osanottajasta tietysti aina muutama oli estynyt osallistumasta kaikkiin luentoihin ja maastokäynteihin. Keskimäärin paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä. Se on hyvin. Asia kiinnosti loppuun saakka.

Kurssin yksi idea oli perehdyttää osallistujia Salpalinjaan eri paikoissa. Nyt tulevilla oppailla on käsitys linnoituksesta Virolahdella, Miehikkälässä, Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä. He tulivat nähneeksi, kuinka samanlainen tai toisaalta erilainen Salpalinja on. Ratkaisevaa kunkin kohteen rakenteessa on tietenkin sen sijainti ja maasto. Siksi Salpalinjaan pitäisikin tutustua useassa eri paikassa, jos haluaa sen moniulotteellisuudesta enemmän irti.

Puheena oleva opaskoulutus jatkuu vielä syksyllä muutamalla lähinnä oppaiden yrittäjävalmiuksia kohottavalla luentoillalla.

Mutta mikään muutamien tuntien opaskurssi ei tee valmista opasta, ei ainakaan Salpalinjasta. Linnoitukseen liittyvä mielenkiintoinen asiamäärä on valtava. Kurssilla pystyttiin vain raapaisemaan pintaa.

Jos luennoitsijat eivät omaa valmistelemaansa aihetta oikein tahtoneet saada mahtumaan esimerkiksi yhteen tuntiin, niin kuinka opas pystyy tyhjentävästi kertomaan ja esittelemään koko Salpa-aseman samassa ajassa? Olen aistinut jo oppaina toimineidenkin ihmisten pelkäävän, että onkohan minulla tarpeeksi sanottavaa. Yleensä aina on, jos opas on vähänkään aiheeseensa perehtynyt. Tiedon määrä ei ole ongelma, vaan aika sen jakamiseen.

Opastuksen lähtökohtana on tietenkin asiakkaan tai asiakasryhmän käytössä oleva aika Salpalinjaan tutustumiseen. Jos se on vain yksi tunti, niin opastus on tehtävä tunnissa. Silloin on vain kylmästi sanottavaa karsittava. On kerrottava ja näytettävä se, minkä annetussa ajassa hyvin ehtii ja yritettävä luoda ryhmälle tiedonnälkä, joka tuo heidät kohteeseen uudelleen.

Muutaman tunnin patikkaretkellä tiedonvälitykseen on aikaa äkkiä ajatellen jo paljon paljon enemmän. Mutta ei välttämättä, koska kävelyosuuksilla ei juurikaan voi asioita kertoa, ainakaan niin että ryhmän häntäpää sen kuulisi. Eli jälleen aika rajoittaa.

Oppaan on vain vähitellen ja pikkuhiljaa opittava ymmärtämään, miten vähän loppujen lopuksi asioita pystyy ja ehtii kertomaan. Mutta ei ole syytä huoleen. Kohteilla on näkemistä, jota kerronta täydentää. On myös tajuttava että rajansa on kuulijankin vastaanottokyvyllä. Salpalinjassa on niin paljon ”tavaraa”, että se on annosteltava sopiviin palasiin ja tarjoiltava ne sen kokoisina, ettei niihin tukehdu.

Tärkeintä Salpalinja-oppaille on saada harjaantumista ja toistoja opastuksiin. Tietomäärä kyllä aika äkkiä alkaa myös karata muistista, ellei opastustilanteita ole. Ne oppaat jotka aikovat valmiuksiaan kehittää, ymmärtävät sanomattakin, että ainoa tie siihen on opastaminen. On hakeuduttava niihin tilanteisiin tai tapahtumiin, jossa siihen on mahdollisuus, vaikka viedä oma suku tai kaveriporukka Salpalinja-kierrokselle. Vain työ tekee mestarin. Ja sen voin sanoa, tässä hommassa valmiiksi ei tule koskaan, aina on parantamista.

Olen iloinen, että puheena ollut opaskurssi tuo muutaman vapaaehtoisoppaan myös RUK:n upseerioppilaiden opastuksiin Virolahden Harjuun. Kahden ru-kurssin perehdyttäminen esimerkiksi tänä vuonna antaa aktiiviselle oppaalle mahdollisuuden jopa 12 opastuskertaan. Se tuo jo melkoista lisärutiinia opastuksiin, teki niitä sitten tapahtumissa vapaaehtoisoppaana tai kenties omana opasyrittäjänä. Edelleen olen sitä mieltä, että tarjonta luo kysyntää – pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.

Salpalinja on hyvässä nosteessa. Jutut mediassa sitä entisestään ruokkivat. Mitään ryntäystä ei tule, mutta kyllä sotahistoria Salpalinjan muodossa täällä itärajalla on tervetullut lisä kaikenlaiseen toimeliaisuuteen. Ei vähiten siksi, että Ukrainan kriisi on ylipäätään lisännyt ihmisten mielenkiintoa ja jopa huoltakin maanpuolustuksellisiin asioihin Suomessa. Salpalinja on esimerkki siitä, miten näitä asioita aikanaan hoidettiin!

Lappeenranta vastaa Mustolan kiviestekyselyyn

Maaliskuun 31. päivänä 2014 julkaisemani blogi ”Yhdyskuntarakentaminen ja Salpalinja” sai lappeenrantalaisen Salpalinja-aktiivi Juha Huttusen kyselemään Lappeenrannan kaupungilta, miten se ottaa muinaismuistot kaavoituksessa huomioon.

Nyt Juha on saanut Lappeenrannan palautepalvelulta anonyymin, nimettömän vastauksen. Hän antoi vastauksen käyttööni. Minusta on selvää, että en ala toispaikkakuntalaisena retostelemaan asioita, joiden yksityiskohtia en tunne. Julkaisen vastauksen sellaisenaan arvoisieni lukijoiden tulkittavaksi ja kenties kommentoitavaksi. Alla oleva vastaus lienee hyvä ja käypä esimerkki siitä, miten asia kunnallisessa byrokratiassa hoituu, ja rohkenisinko sanoa "hukutetaan" tekstiin. Hyvä, että kaupunki vastasi! Sitä arvostan.

Vastaus palautteeseesi:
Blogissa esitetyssä valokuvassa näkyy näkymä Mustolan kiertoliittymän
vierestä kohti tulevaa Ikean ja Ikanon tonttia. Kuvassa näkyvät kivet on
siirretty ja sijoitettu ko. paikkaan jo aikaisemmassa vaiheessa. Eli siis jo
Mustolan eritasoliittymän ja kiertoliittymän rakentamisen yhteydessä.

Reissumiehenkadun asemakaavan suunnittelualueen kaakkoiskulmassa sijaitsee
muinaismuistorekisteriin inventoitu muu kulttuuriperintökohde:
puolustusvarustukset, panssariesteet (Tirilä). Kohde on osa Salpalinjaan
kuuluvaa puolustusketjua, jonka rakentaminen aloitettiin 1940. Salpalinja on
yksi merkittävimmistä II maailmansodan aikana rakennetuista
linnoitusketjuista. Suunnittelualueen pohjoisosassa on kenttälinnoitettuja,
maahan kaivettuja taisteluhaudan pätkiä (juoksuhautoja) ja asemia sekä
Mustolanlammen länsipuolella, tien kummallakin puolella on ollut
panssarivaunun kiviestettä. Nelirivistä kiviestettä on ollut tien
itäpuolella 15 m ja länsipuolella 5 m, mutta Vt 13 Mustolan eritasoliittymän
rakentamisen yhteydessä panssarikiviesteet on jouduttu siirtämään.

Alueella olevat Salpalinjan rakenteet ovat muinaisjäännöksiksi luettavia
moderneja puolustusvarustuksia. Niiden rauhoitusluokka on 2. Museovirasto on
Mustolan eritasoliittymän rakentamisen yhteydessä todennut, että kohde ei
ole niin merkittävä, että se täytyisi ehdottomasti säilyttää. Lausunnon
mukaan kivien siirtäminen muualle (panssarikiviesteenä) ei ole kannattava
ratkaisu, mutta Museovirasto kuitenkin suhtautuu suopeasti ajatukseen kivien
käyttämisestä hyvin suunnitelluissa muistomerkkihankkeissa. Lausunnon mukaan
estekivet on otettava talteen ja niiden sijoituspaikasta on ilmoitettava
Museovirastolle. Muinaismuistokohteeseen kuuluu myös Tirilän eteläpuolella,
Huotarintien varressa on n. 200 metrin matkalla nelirivistä panssarivaunun
kiviestettä. Kiviesteen pohjoispuoleisilla rinteillä saattaa olla osittain
säilyneitä kenttälinnoitteita mutta aluetta ei ole tutkittu
muinaismuistokartoituksen yhteydessä (ko. kohde asemakaavan muutosalueen
ulkopuolella).

Asemakaavan KM-korttelialueella (Ikean ja Ikanon tontti) olevat II
maailmansodan aikaiset kohteet on inventoitu asemakaavatyön yhteydessä
(Selvitys II MS aikaisista kohteista alueella (Mikroliitti Oy 2013, Hannu
Poutiainen ja Timo Jussila.) Selvityksessä todettiin, että alueella
havaittiin kahdessa maastonkohdassa Salpalinjan varustusten huonokuntoisia
jäänteitä. Muinaisjäännösrekisteriin merkitty Tirilän panssarieste
(1000017729) todettiin hävinneeksi siltä osin kuin sitä on sijainnut
Mustolanlammen länsipuolella uuden kiertoliittymän liepeillä.

Eli asemakaavatyön yhteydessä on selvitetty alueella olevat muinaismuistot
ja Salpalinja-rakenteet. Varsinaisella kaava-alueella sijaitsevat
valokuvassa esitetyt panssariesteet, jotka ovat jo tuhoutuneet Mustolan
eritasoliittymän rakentamisen aikaisemmassa vaiheessa. Lisäksi
kaava-alueella sijaitsi Ikean ja Ikean tontin alueella tuhoutuneita ja
huonokuntoisia juoksuhautoja. Eli kaavaan ei tullut määräyksiä
muinaismuistoja tai Salpalinjan rakenteita koskien, koska säilytettäväksi
katsottavia kohteita ei ko. alueella ollut. Tirilän jäljellä oleva
nelirivinen panssarivaunukivieste sijaitsee Reissumiehenkadun
asemakaava-alueen ulkopuolella.

http://epalvelu.lappeenranta.fi/eFeedback/fi/View/1846

Palautetyyppi: Kartat, kaavoitus ja tontit
Aihe: Kaavoitus
Kuvaus:
Kuinka pn otettu kaavassa alueen muinaimuistot huomioon? Aiheesta lisää
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/03/yhdyskuntarakentaminen-ja-salpalinja.html

Jos haluat lisätietoja asiasta, ota yhteyttä asiakaspalveluun.

Älä vastaa tähän viestiin. Viesti lähetettiin automaattisesti osoitteesta,
jonka sähköposteja ei lueta.

Ystävällisin terveisin,
Palautepalvelu

Reino Arimon muistiinpanoja sotien jälkeen, osa 2

Linnoittamiskoulutus oli todettu sotien aikana niin päällystön kuin miehistönkin osalta hyvin puutteelliseksi. Samalla havaittiin, että kaikkien joukkojen ja aselajien piti pystyä tekemään tarvitsemansa linnoitustyöt. Pioneeriaselajin tehtävänä oli huolehtia linnoittamisen teknillisestä kehittämisestä ja alan tiedon jakamisesta joukoille.

Osana tuota sodan jälkeistä linnoittamiskoulutusta oli Salpalinjan rakenteiden ottaminen koulutus- ja harjoituskäyttöön. Tällaisia paikkoja oli kolme, Luumäellä Kivijärveltä etelään, Virolahden Ravijoella ja Hankoniemellä Harparskog-linjalla.

Kivijärvestä etelään kunnostettiin Reino Arimon muistin mukaan kymmenkunta korsua. Ne varustettiin kaikilla laitteilla. Niihin asennettiin takaisin hellat, ilmanvaihto ja kaikki jalustat. Korsuja jopa sähköistettiin helpottamaan niissä asumista. Ravijoella koulutuskorsut valittiin vanhan maantien (nyk. museotie) läheisyydestä.

Arimon mukaan ainakin joinakin ”alkuvuosina” (vuodet eivät käy paperista selville) joukot pitivät Salpalinjassa muutaman päivien harjoituksia, joista saatiin tuntumaa taistelusta linnoitetussa asemassa.

Myös eri sotakoulut käyttivät Salpalinjaa hyödyksi tutustumalla niihin ja pitämällä maastoharjoituksia niihin tukeutuen.

Suora sitaatti Arimon muistiinpanoista:

”Olin oppaana muutamilla Kadettikoulun retkillä, jotka tapahtuiovat pyörämarsseina Ravijoelta Luumäelle; niihin kuului aina majoittuminen korsuihin. Sotakorkeakoulun kesäharjoitusten yhteyteen järjestettyihin tutustumisiin Salpa-asemaan osallistuin myös ainakin pari kertaa.”

Sodan päätyttyä Salpa-asema oli taisteluvalmiina. Aseet ja kalusteet olivat paikoillaan. Kenttäarmeijan kotiuttamisen ohella myös Salpalinja piti riisua aseista ja saattaa rauhan tilaan. Työn aloitti Päämajan Linnoitustoimisto ja sitä jatkoi Maalinnoitusten hoitotoimisto.

Korsujen kalusto, hellat, suodattimet, vesisäiliöt ja ylipäätään kaikki irtisaatava ja tietysti aseet irrotettiin ja kuljetettiin puolustusvoimien varikoihin. Muu materiaali, lähinnä korsujen sekä taistelu- ja yhdyshautojen puutavara kelpasi vähintään polttopuuksi. Myös piikkilanka kävi siviilimarkkinoilla kaupaksi.

Arimon muistiinpanojen mukaan korsujen ulkopuolella olevat panssarivaunujen tornit (teräspesäkkeet) myytiin romuksi. Ehkä niin, mutta iso osa niistä löytyy maastosta edelleen. Valuteräksestä tehdyt ja varsinkin puujalustoille asennetut konekiväärikuvut sekä linnoitustoimiston varastoissa olleet kuvut lienee Arimon mukaan toimitettu varikoille.

Noista konekiväärikuvuista tämän kirjoittajalla on tieto, että niitä oli jonkinlainen määrä varastoitu ainakin Kyminlinnaan vielä 1970-luvun puolella. Niistä osa oli määrä kaivaa asemiin sinne ja osa viedä rannikkolinnakkeille, mutta näin ei käynyt. Nyt irrallisia kk-kupuja on nähtävillä ainakin Virolahden ja Miehikkälän Salpalinja-museoilla.

Sodan jälkeen riisuttujen korsujen kunnossapidon tavoitteena oli pitää korsut kunnossa niin, että ne eivät ainakaan turmeltuisi. Viemäreiden ja salaojien aukipito oli tärkeää. Samoin kuin ruostuvien metalliosien puhdistaminen, uudelleen maalaaminen ja rasvaaminen.

Luolista Arimo kertoo, että niiden sisään rakennetut puuosat purettiin, koska ne olisivat lahonneet joka tapauksessa muutamassa vuodessa.

Linnoituslaitteet, korsut ja luolat, lukittiin. Ja niin kuin Arimo kirjoittaa: ” … jotta sivulliset eivät pääsisi niihin pahantekoon, mutta monin paikoin lukot rikottiin, ehkä useinkin enemmän uteliaisuudesta kuin pahanteon vuoksi.”

Korsujen kunnossapidosta Arimo toteaa, että aluksi (tarkoittanee 1950-luvun alkua) niihin käytettiin siviilityövoimaa, mutta rahan puutteen takia jouduttiin ennen pitkään käyttämään varusmiehiä.

”Yleensä alkukesästä irrotettiin 3. Divisioonan joukoista (Kouvola, blogin kirj lisäys) pieni komennuskunta, joka sitten sotilasmestari Taivalmaan ja kersantti Aallonpään johdolla kulki pitkin linjaa ja suoritti tarvittavat kunnostustyöt.”

Näin siis Arimon muistiinpanoissa. Tiedossahan on, että ainakin 1960-luvulla korsujen kunnossapitoon Kouvolassa palkattiin kesätöihin lukio-ikäisiä koululaisia, ”kapiaisten kakaroita”, niin kuin he itseään nimittivät.

R Arimon muistiinpanoja Salpalinjasta sotien jälkeen

Kiitos Juha Kilpeläisen arkistoaktiivisuuden sain käsiini Reino Arimon huhtikuussa 1981 muistinvaraisesti kirjoittaman paperin ”Muistiinpanoja osallisuudestani linnoitustoimintaan 1945-1961”. Laajassa tekstissä pulpahtaa Salpalinjakin vielä mielenkiintoisella tavalla pintaan.

Sodan jälkeinen linnoittaminen tuli esiin, kun hänen suurtyönsä Suomen linnoittamisen historiaan 1918-1944 (hänen esipuheensa päivätty tammikuuhun 1981) oli esitetty otettavan myös sotien jälkeistä aineistoa. Se osoittautui salaisten asiakirjojen, joita oli suurin osa aineistosta, takia mahdottomaksi. Siksi Arimolle esitettiin, että kirjan valmistumisen jälkeen hän laatisi tulevien historiantutkijoiden käyttöön oman näkemyksensä osuudestaan sodan jälkeiseen linnoitustoimintaan.

Puolustusvoimien palveluksesta kenraaliluutnanttina eläkkeelle jäänyt Reino Arimo (1908 - 1991) toimi aluksi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myöhemmin myös maastosuunnittelijoiden tarkastajana. Pioneeriaselajin johtotehtävien lisäksi hän oli puolustusministeriön kansliapäällikkönä ja yleisesikunnan päällikkönä.

Reino Arimo komennettiin pari viikkoa jatkosodan aselevon jälkeen Mikkeliin Päämajan operatiiviseen osastoon, jossa hän toimi asekätkennän johtoelimessä vuoden 1944 loppuun saakka. Tästä syystä Arimo pidätettiin elokuun alussa 1945. Hän oli pidätettynä, turvasäilössä ja vangittuna tammikuun lopulle 1948 saakka.

Alkukesästä 1945 valvontakomissio halusi tutustua Salpalinjaan. Reino Arimo käskettiin valvontakomission oppaaksi eteläisen rantamaantien suuntaan Virolahdelle Ravijoelta Vaalimaalle ja myöhemmin Kuhmon suuntaan.

Seuraavaksi lainaan suoraan pätkän minusta kiehtovaa Arimon muistiinpanotekstiä:

”Opastettavaani partiota johti eversti Bojorov ja siihen kuului useita upseereita, mm eräs insinöörieversti sekä useita ”esikuntatyöntekijöitä” kuten joku heistä asian ilmaisi. Ensimmäiseksi mentiin Vaalimaalle ja noustiin näköalakukkulalle. Täällä eversti Bojorov saneli kirjureilleen maaston arvostelun lähinnä hyökkäystä silmällä pitäen. Tajusin tämän kieltä ymmärtämättömänäkin.

Seuraavaksi minun piti viedä partio tien eteläpuolella olevaan asemaan, jossa oli paljon imubetonikorsuja. Huomasin, että he eivät niistä ymmärtäneet mitään, mutta kun selostin , että korsut olivat imubetoni- eli vaakkumibetonitekniikalla valettuja pallokorsuja, he sanoivat heti tietävänsä mistä on kysymys. He eivät olleet muka käsittäneet kirjainten IB merkitystä.

Harjun maamieskoulun pohjoispuolella olevalla kukkulalla (tod. näk. Vahtivuori, blogin kirj. lisäys) tutustuttiin varsinaiseen Salpalinjaan. Minulta kysyttiin milloin työ oli alkanut ja paljonko Salpalinjan oli tullut maksamaan. Sanoin linnoittamisen alkaneen 17.4.40, mutta he eivät sitä uskoneet, jolloin sanoin heidän voivan sen tarkistaa Helsingissä.

 Jälkimmäiseen kysymykseen en tiennyt vastausta, mutta sanoin voivani ilmoittaa esimerkiksi, kuinka paljon miespäiviä tarvittaisiin kilometrille tuon tapaista asemaa. Eversti Bojorov kysyi sitten asiaa insinöörieverstiltään, jolloin tämä arvioi näkemänsä perusteella, että Salpalinjan kustannukset olisivat olleet noin 5 miljardia Amerikan dollaria. Minua tämä huvitti, koska Linnoitusosaston rahan käyttö kokonaisuudessaan välirauhan ja jatkosodan aikana oli ollut noin viisi miljardia Suomen markkaa. Joka tapauksessa tämäkin osoitti, että näkemänsä oli vaikuttanut partioon ”imponoivasti” (tehnyt vaikutuksen, blogin kirj lisäys).”

Jatketaan poimintoja Arimon muistiinpanoista seuraavassa blogissa.

Yhdyskuntarakentaminen ja Salpalinja

Tämä alla oleva Jari Hellmanin 30.3.2014 ottama ja Facebookissa Salpavaeltajat-ryhmässä eilen illalla julkaisema ansiokas ja aloitteellinen kuva ja  valtioneuvoston viime viikolla kehysriihessä tekemä päätös valtatie 6:n rakentamisesta uuteen paikkaan Luumäen Jurvalassa antoivat aiheen tähän kirjoitukseen.

 Aloitetaan tuosta kuvasta.

Jos ja kun kuvan kohteena on Lappeenrannassa Saimaan kanavan länsipuolella (Mustola) oleva Ikean työmaa, niin nuo osin nurin työnnetyt estekivet ovat talvisodan aikana työryhmä Stadiuksen tekemää hyökkäysvaunuestettä. Niitä nimenomaan tehtiin pieniä pätkiä todennäköisille hyökkäysurille myös Lappeenrannan ympäristössä.

Yleisten harjoitusten, YH:n, aikana ja vielä talvisodan aikana rakennetut panssariesteet tai niin kuin niitä silloin kutsuttiin, hyökkäysvaunuesteet, olivat selvästi Salpalinjan vastaavia esteitä matalampia, pienemmistä kivistä tehtyjä. Talvisota osoitti, että esimerkiksi Mannerheim-linjan estekivet olivat liian pieniä. Siksi niiden kokoa tuoreeltaan suurennettiin, kun linnoitustyöt tulevassa Salpa-asemassa alkoivat.

Tuon kuvan kiviestepätkä olisi hyvällä tahdolla aivan hyvin voitu säästää ja jättää todennäköiselle näkyvälle paikalle nyky- ja tulevien polvien nähtäville osana suomalaista viime sotien aikaista kulttuuri- ja selviytymisperintöä.

Joku voi sanoa, että eikö noita nyt jo ole tarpeeksi näkyvillä. Ei välttämättä. Ei varsinkaan niillä paikoilla, joissa ne olisi helposti saatavissa ihmisten nähtäville. Eihän suomalaista maanpuolustustahtoa heijastavissa rakenteissa ole mitään hävettävää tai salattavaa, päinvastoin. Nehän nimenomaan osoittavat, että silloin tehtiin oikein, kun kerran vapaa länsimainen markkinatalous voi nyt Suomeen rakentaa ja yrittäjät voivat Suomessa yrittää, monen muun suomalaisen myönteisen asian ohella. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Suomi olisi silloin nostanut tassut pystyyn?

Siksi tässä tapauksessa pätkä kiviestettä olisi loistava muistomerkki ja kunnianosoitus niille sukupolville, jotka tuolloin isänmaansa tulevaisuutta ajattelivat. Kivet on syytä palauttaa paikoilleen.

* * *

Valtioneuvoston kehysriihen ”yllättävä” päätös kuutostien kauan kaivatun linjauksen muuttamisesta Luumäen Jurvalan kohdalla turvallisempaan paikkaan jo ensi vuodesta alkaen merkitsee myös Salpalinjan puhkaisemista LPR-Vainikkalan radan varressa, sen pohjoispuolella.

En tiedä kuinka läheltä rataa uusi tielinjaus menee ja kuinka leveältä se uutta maata valtaa, mutta ilman tappioita Salpalinja tuskin selviää. Rautatien ja silloisen Lappeenranta –Kouvola valtatien lähimaastot Askolan tasalla olivat Salpa-aseman yksi tiheimmistä ellei tiheimmin linnoitettu alue. Teräsbetonikorsuja on melkein ”toinen toisessaan kiinni”, paikoin 100-200 metrin päässä toisistaan.

Valtatie E 18 suunnitelmassa Virolahdella on Salpa-asema otettu varsin tyylikkäästi huomioon. Pientä viilaamista on vieläkin kai jäännyt, mutta terveellä järjenkäytöllä niistäkin on selvittävissä. Oheisessa havainnekuvassa on yksi esimerkki linnoituslaitteiden suojelemisesta. Kyseiselle Saarasjärven liittymän alueelle tulee Salpapolun käyttäjille myös pysäköintialue. Hyvä sekin.

Eli jotain tuon tapaista varmaankin myös Luumäellä tehdään. Tai ainakin pitäisi tehdä.

On selvä, että yhteiskunnan etu ja ennen kaikkea liikenneturvallisuus aiheuttaa kulttuurihistoriallisia tappioita Salpalinjan rakenteissa. Ne ovat hyväksyttävissä, kun on käytetty kaikki mahdollinen viisaus vahinkojen minimoimiseksi. Jokainen ymmärtää, että Virolahden tavoin Salpalinja tulisi kuutostien ja rautatien leikkauskohdissa suorastaan nostaa kaikkien siitä ohi liikkuvien ihmeteltäväksi ja ajatusten alttariksi. Se on isänmaallinen teko.

Tässä Lappeenrannan kaupungin vastaus edelläolevaan Mustolan "Ikea" tapaukseen:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/04/lappeenranta-vastaa-mustolan.html

Salpalinja ja Facebook

Salpalinjan sisältöä, rakennetta ja merkitystä on muutaman vuoden ajan käsitelty internetissä maanpuolustuksellisten keskustelupalstojen ohella lähinnä Facebookissa. (Koska Facebook on selvästi tuotemerkki, kirjoitan sen isolla kirjaimella. Voi olla, että jo nyt Facebook koetaan yleisnimenä, jolloin se voidaan kirjoittaa myös facebook, pienellä alkukirjaimella.)

Facebookissa on ainakin kaksi Salpalinjaan keskittyvää ryhmää ikäjärjestyksessä Suomen Salpa ja tämän blogin kirjoittajan perustama Salpavaeltajat. Edellisessä on jäseniä tätä kirjoitettaessa 194 ja jälkimmäisessä 257 jäsentä. Jäsenistä osa on yhteisiä.

Molempia ryhmiä yhdistää runsas valokuvien määrä, voi sanoa, että yhteensä niitä on tuhansia. Suomen Salvassa niitä on selvästi enemmän kuin Salpavaeltajissa. Kuvien tarkkaa määrää osoittavaa lukua en löytänyt.

Huomionarvoista kuvissa on, että niistä suurin osa on yksittäisten ryhmäläisten ottamia aitoja kuvia Salpalinjan kanta- ja kenttälinnoitteista yleiskuvista aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka. Ne ovat autenttista ajankuvaa Salpalinjan kunnosta kuvaushetkellä. Niitä on kymmenien tai satojen vuosien päästä alan harrastajien mielenkiintoista verrata sen hetken tilanteeseen. Eri asia on, että löytyykö nyt netissä olevia kuvia sitten enää mistään.

Kuvien jatkokäytön kannalta ongelma on myös se, että niiden arkistointi ainakin Salpavaeltajat ryhmässä on hoitamatta. Enkä ole varmaa löytyykö joka kuvan kohdalta edes mainintaa mistä se on, mitä se esittää ja milloin se on otettu. Tietenkin kuvaajan nimi on tärkeä jo tekijänoikeussyistä. Toki kerran netissä julkaistu kuva on helposti vapaata riistaa, mutta kohteliasta on silti mainita kuvan ottaja.

Mutta jo nyt kuvat ovat loistava tapa dokumentoida Salpalinjan yksityiskohtia. Mieltäni lämmitti yksityiskohtana eilen Harri Ukkosen ehtymättömästä kuva-arkistosta Salpavaeltajat-ryhmään nousseet kuvat Salpalinjan teräsbetonikorsujen ja asutuksen symbioosista, yhteiselosta. Ilman noita kuvia avauskuvaa lukuunottamatta minulle olisi nuokin yksityiskohdat jääneet todennäköisesti näkemättä ja tietämättä. Erinomaista.

Tässä linkki Facebookiin Mika Ahtiaisen hienoon kuvakavalkadiin Salpalinjan korsuista.
https://www.facebook.com/groups/74322056048/photos/

Valokuvien ohella Salpalinjan Facebook-ryhmissä käyty keskustelu on valtaosaltaan Salpalinja-tietoutta erinomaisella tavalla lisäävää. Yksi tietää yhtä, toinen toista ja kenties kolmas kumoaa kaiken tai tuo jotain aivan uutta esiin. Minusta siinäkin mielessä Facebook-ryhmät toimivat Salpalinjaan liittyvän linnoitusperinteen taltioijana, kulttuuritekona. Jälleen kerran tulee mieleen, että miten sitten jälkeenpäin tiedon tarvittaessa löydät. Ihmismuisti, puhun itsestäni, on todella epäluotettava arkistopaikka.

On vaikea tuoda muuta tapaa esiin, jossa toisiaan tuntemattomat ihmiset voivat samalla ”hiekkalaatikolla” tuottaa toisilleen lisätietoa, niin kuin Facebook Salpalinjasta on tehnyt ja tekee.

Facebook on monelle kirosana. Minäkin panin kauan hanttiin, etten lähde nuorison muotihumputuksiin mukaan, kunnes tasan neljä vuotta sitten tajusin kanavan monet mahdollisuudet tiedon levitykseen. Ja huomasin, että vaikka itsekin lähestyin jo kuutta kymppiä, etten ole edes vanhimpia Facebookin opettelijoita. Oikeastaan muuta huomioon otettavaa Facebookissa ei ole kuin, että muistaa kaiken kirjoitetun olevan julkista ja jäävän internetin syövereihin kenties ikuisiksi ajoiksi.

En tiedä yhtään, minkä verran Salpalinja-harrastajia tai siitä ylipäätään kiinnostuneita ihmisiä Suomessa on. Se on varmaa, että heitä on taatusti enemmän kuin puheena olevien ryhmien muutama sata. Kaikkia Salpalinja-ihmisiä ei tietenkään saada Facebook-ryhmiin mukaan, mutta yritän tällä kirjoituksella kannustaa epäröiviä tai Facebook-mahdollisuudesta tietämättömiä tulemaan porukkaan mukaan.

Ja ei pidä pelästyä, jos keskustelu joskus rönsyilee ja ryöpsähtää hieman aiheen ulkopuolella tai sitä löysästi sivuaa. Facebookissa on sama kuin sanomalehdessä: luet vain ne jutut ja katsot ne kuvat, mitkä sinua miellyttävät. Suomen Salpa ja Salpavaeltajat –ryhmissä todennäköisyys osua Salpalinjaan on taatusti suurempi kuin missään muualla somessa, sosiaalisessa mediassa. Tietysti tämä blogi on täysin oma lukunsa.

Eikö muka syytä huoleen?

Venäjä on palaamassa (jos se nyt muuta on ollutkaan) diktatuuriin. Putin pullistelee asevoimillaan ja luottaa lännen hajanaisuuteen, josta vastusta ei tule. Krimiä viedään.

Kenraali Gustav Hägglund käytti juuri aamutelevision keskustelussa sanaa rosvokratia, tosin tarkoittaen Ukrainan hallintoa, jossa politiikkaan on tultu kansaa ryöstämään. Mutta kyllä ilmaisu sopii Venäjän politiikkaankin.

Minä hämmästelen meidän suomalaisten pehmeyttä Ukrainan kriisissä. Vielä vaikka rajoilla kolisee, meitä kehotetaan ottamaan vain rauhallisesti ja katsomaan tilannetta! Onko se rauhallisuutta vai pelkoa? Pelätään, että isonaapuri suuttuu, jos arvostelemme sen vääryksiä.

Suomalaiset suomettuneet poliitikot ovat hiljaa. He vetävät vanhaa tuttua linjaa. Ja mikä on vetäessä, kun me suomalaiset, kansa, olemme hiljaa, emmekä kerro edusmiehillemme, mitä mieltä olemme.

En jaksa uskoa millään, että suurin osa suomalaisia on välinpitämättömiä, mitä itärajamme takana tapahtuu. Suomalaisten poliitikkojen tahto on kansan tahto. Kun olemme hiljaa, poliitikot luulevat, että kansa siunaa heidän hiljaisuutensa ja siivoaa heidän housunsa.

Minun mielestäni varautuminen ei ole uhittelua. Eihän maan puolustaminen voi olla uhka kenellekään. Se on uhka ainoastaan hyökkääjälle. Siksi meidän suomalaisten tulisi ääneen sanoa mitä ajattelemme. Minä uskon, että suurin osa suomalaisista haluaa, että Venäjä pysyköön lestissään, pysyköön rajojensa takana. Se viesti on selkeästi välitettävä valtiojohdollemme.

Jos hiljaisuudella hyväksymme Venäjän mielivaltapolitiikan Krimillä, voimme varautua siihen, että Karjala oli itänaapurillemme vain alkupala. Kohta Ruotsikin huomaa olevansa etulinjassa!

En ole huutamassa rautaa rajalle. Olen rauhanturvaajana nähnyt sodan tuoreet jäljet ja tiedän miltä tuntuu, kun kovilla ammutaan kohti tulitaukorikkomusten keskellä vailla kunnollista suojaa. Sotaa ei voi kukaan toivoa.

Mutta kyllä suomalaisten pitää uskaltaa sanoa, että tämä peli ei vetele. Ja sanojen vakuutena pitää olla puolustus kunnosssa.

Se tarkoittaa nyt aivan samaa kuin talvisodan jälkeen. Silloin maan taloustilanne oli varmasti paljon kurjemmassa kunnossa kuin nyt. Silloin maalla oli varaa satsata puolustukseen. Asiat pantiin tärkeysjärjestykseen. Silloin ei ajateltu ensimmäisenä vain hyvinvointia ja laakereilla lepäämistä. Silloin ajateltiin, että ensin on turvattava maan itsenäisyys ja mahdollisuus rakentaa omanlaisemme hyvinvointi.

Silloin rakennettiin Salpalinja. Sen taakse, siis koti-Suomen puolelle, on vuosikymmenten saatossa luotu huikea hyvinvointi ja elämänlaatu. Suomella on nyt paljon enemmän puolustettavanaan kuin 75 vuotta sitten.

Nyt ei tarvitse rakentaa uutta Salpalinjaa. Riittää, kun panemme puolustuksemme kuntoon, pidämme huolen, että apua saadaan kun sitä tarvitaan. Ja niin kuin Hägglund tänään sanoi, että kun pidämme puolustuksemme kunnossa, naapuri tietää, että turpiin tulee, meillä ei ole mitään hätää.

Ja kun lisäksi kerromme ÄÄNEEN mitä mieltä me suomalaiset olemme maailman, ennen kaikkea Putinin Venäjän menosta, niin meillä on toivoa paremmasta!

Pääaseman linjaus rantamaalla otti aikansa

Talvisota päättyi 13.3.1940 Moskovan rauhaan. Rauha merkitsi Suomessa kenttäarmeijan vetäytymistä kauas taakse uuden rajan länsipuolelle. Raja ei tullutkaan siihen, mihin voittaja eteni, vaan kymmeniä kilometrejä siitä länteen; voittaja saneli ehdot!

Rauha merkitsi Suomen armeijalle paljon uutta työtä. Strategisesti tärkein kaakkoisraja tuli kokonaan uuteen paikkaan. Oli aloitettava puolustusjärjestelyt alusta. Oli kaiken lisäksi kiire. Sotilaat ja valtiojohto ymmärsivät, että Stalinin tavoitteet jäivät pahasti kesken. Oli varauduttava hyvinkin nopeaan sodan uudelleen puhkeamiseen. Se tarkoitti uusien puolustusasemien nopeaa suunnittelua ja rakentamista.

Ylipäällikkö Mannerheimin 22.3.1940 antama käsky itärajan linnoittamisesta kulminoitui paikannimiin Klamila-Luumäki. Tämä aiheutti tulevan linnoituksen eteläpäässä muutamien viikkojen viivettä, ennen kuin linnoituksen kulku saatiin vahvistetuksi. Kivijärven ja Säkäjärven välisestä linjauksesta oltiin toteutusportaassakin hyvin yksimielisiä.

Suomenlahden ja Kivijärven välillä puolustukseen ryhmittyneen II armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist näki heti, että ylipäällikön linjausmiekan osoittama Klamila ei oikein istunut linnoituslinjaukseen. Jo karttatiedustelun perusteella huhtikuun alussa II AK:n komentaja esitti ylimalkaisia vaihtoehtoja rantamaantien suunnassa ensisijaisesti Ala-Pihlajan ja Ravijoen tasoille. Siis 1-2 kylän verran itään.

Hankien alentuessa pari viikkoa myöhemmin Öhquist tutustui maastoon ja hänen käsityksensä vain vahvistuivat. Linnoituksen sijoittaminen Klamilan peltoaukeiden länsi- ja luonteisreunoihin (Häppilä –Kattilainen ?) veisi linjan kauas länteen ja pohjoiseen kaartaessaan kohti Säkäjärveä. Matkakin jatkuisi kilometritolkulla. Ratkaisevaa oli myös se, että ko linjauksen edessä maa oli hyvin alavaa ja sen itäpuolisilta, hyökkääjän puolen kukkuloilta hyvin tähystettävissä.

Öhquist esitti uudelleen, että edellä mainitut kukkulat on viisasta sisällyttää omalle puolelle. Hän täsmensi esitystään ja piti kaikkein parhaana linjausvaihtoehtona rantamaan suunnassa Ala-Pihlajan tasaa. Ravijoenlahdesta alkava vaihtoehto Ravijoen tasalla oli toiseksi paras. Joitakin alavaihtoehtojakin oli, mutta edellä kerrotut Klamilan pellonreunat hän piti edelleen kaikkein huonoimpana. Armeijakunnan komentaja perusteli kantaansa myös olemassa olevan rannikkotykistön, lähinnä Mustamaan Canet-patterin, tulen käytöllä maarintaman puolustuksen tukena.

Maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs päätti Öhquistin kirjelmöinnin seurauksena lähteä itse paikan päälle ratkaisemaan tulevan Salpa-aseman linjausta. Heinrichs, Öhquist ja tämän II AK:n pioneerikomentajan, eversti Bonsdorffin tekemä maastontiedustelu sai maavoimien komentajan ratkaisemaan linnoituksen sijainniksi Ravijoen tasan. Sen keskimmäisen, johon linnoitus sitten rakennettiin.

Näin rakennustyöt pääsivät tältäkin osin käyntiin; aseman tiedustelu tehtiin 18.-21.4.1940. Rakennustyötä olivat aloittamassa ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat, jotka oli juuri siirretty paikalle Kymijoki-varresta.

Lopullisesti nykyisen sijainnin hyväksyminen pääasemaksi II AK:n eteläpäässä tapahtui vasta 17.6.1940, kun muun muassa ruotsalaisten voimin tapahtunut rakentaminen oli rakenteellisestikin itseasiallisesti jo pääaseman rakentamista.