Salpavaellus harvinaista herkkua

Vuonna 1994 puolustusvoimien aloitteesta ensimmäisen kerran järjestetty Salpavaellus oli määrä olla samalla viimeinen. Niin ei käynyt. Yleisön pyynnöstä muutama kerta tapahtumaa järjestettiin ”vielä kerran”, kunnes kaakonkulman reserviläiskerhot, Virolahti, Miehikkälä, Ylämaa ja Luumäki, antautuivat paineelle tehdä siitä vuotuinen.

Nyt on käsillä jo 24. Salpavaellus, toistuen siis kerran vuodessa. Ensimmäistä kertaa tapahtumakeskuksena on nyt Virolahti ja siellä Salpalinjan ensimmäisillä lapionpistojen sijoilla Ravijoen Harju. Harjun hovin upea kartanopuisto ja Suomen laulun kantaesityspaikka, itse kartano, antavat tämänkertaiselle vaelluksen päätösjuhlalle Suomi100-arvoisen aidon ympäristön. Entä jos sataa? No, sitten mahdumme Oppimiskeskuksen isoon liikuntasaliin. Itsensä Ukko-Pekka Svinhufvudin lukema äänitallenne Suomen itsenäisyysjulistuksesta kuullaan maanpuolustusjuhlan alkuun!

Harjua vaelluksen keskuksena puoltaa myös paikan puolustuksellinen arvo. Silloin suuri historiallinen rantatie oli ainoa merkittävä hyökkäysura Stalinin joukoille Rantamaan suunnassa kohti Helsinkiä. Se suljettiin tuohon aikaan nähden hyvin vahvoin linnoituksin. Niistä valtaosa on paikoillansa, poislukien osa kiviesteistä ja rakentamisen ja peltojen alta täytetyistä taistelu- ja yhdyshaudoista.

Salpalinjassa ei koskaan taisteltu. Silti nimenomaan Harjun alueella taisteltiin ankarasti syksyllä 1944! Mitä ihmettä? Kyllä, hankkikaa kirjastoista Ville Kaarnakarin sotatrilleri Operaatio Para Bellum, salainen sota Suomessa syksyllä 1944 ja lukekaa se. Sen jälkeen ymmärrätte miksi ja miten! Kirja on tietääkseni ainoa kaunokirjallinen teos, jossa Salpalinja on taistelutantereena. Sen kuvaus on sijoitettu Salpalinjan todellisiin asemiin ja rakenteisiin, tämän kertaisen Salpavaelluksen maisemissa.

Salpavaelluksilla osallistujamäärät ovat vaihdelleet alle sadasta vaeltajasta yli kahteen sataan maastossa kulkijaan. Vuodet eivät ole veljeksiä. Nyt päästään tuohon haarukkaan.

Salpavaelluksen tavoittaneet ihmiset eivät rajoitu enää varsinaisen vaelluksen osanottajiin. Sama vaelluksen opasorganisaatio on marraskuusta 2011 alkaen perehdyttänyt 7500 Reserviupseerikoulun upseerioppilasta Salpalinjaan nimenomaan Ravijoella ja Harjussa, samalla kierroksella, joka on tämänkertaisen vaelluksen lyhin vaihtoehto sunnuntaina 2.heinäkuuta.

Kuvitelkaa, tuohon RUK-opastukseen on tarvittu noin 750 kolmen tunnin opasvuoroa, vapaaehtoistyönä. Laiska töitään luettelee; senkin uhalla kerron, että tämän kirjoittaja yhtenä oppaana vajaasta 30:stä on noin 700 kertaa esittänyt upseerioppilaiden keskimäärin kymmenen hengen opastusryhmille 7-8 minuutin yleiskatsauksen Salpalinjasta!

Vaellusorganisaatiolle maksettu pieni korvaus RUK-opastuksista on osin käytetty subventoimaan (alentamaan) varsinaisen Salpavaelluksen osanottomaksuja. Vaellustuotto niistä ei ole aina riittänyt kulujen kattamiseen.

Vaelluksen osanottomaksuista muonitus vie valtaosan mukaan lukien toimitsijoiden ja oppaiden muonitus. On katsottu kohtuulliseksi, että he saavat edes ylöspidon, ruoan ja telttamajoituksen, vaivansa palkkioksi. Toimitsijat eivät saa minkäänlaisia matkakorvauksia, silti oppaita meillä on Helsinkiä, Lahtea ja Lappeenrantaa myöten. Myös vaeltajien kuljetukset reiteillä vaativat euroja, muista pikkukuluista puhumattakaan.

Tällä kertaa kahden reitin yöpymistukikohdat varsinkin lauantaina ovat saunojen osalta nykyaikaa; telttamajoitus makuupusseissa on lakanoihin tottuneille erilaisena suorastaan luksusta; ei karmea kokemus lainkaan!

Salpavaelluksen reiteillä on tilaa vielä. Ilmoittautuminen päättyy keskiviikon 21.6. iltaan mennessä, jotta voidaan ainakin suuruusluokkana tehdään muonitus- ja kuljetustilaukset. Vasta juhannuksena ahaa-elämyksen saaneet pääsevät kyllä mukaan varmistamalla sähköisen ilmoituksen vaelluksen nettisivuilla soittamalla ao. reittipäällikölle.

Tämän blogikirjoituksen tarkoitus on vain ja ainoastaan kannustaa ihmisiä osallistumaan vaellukselle; en halua tulla lynkatuksi sen takia, että joku potentiaalinen vaeltaja ei ole saanut tietoa osallistumismahdollisuudestaan. Toisaalta eihän ihminen voi kaivata sitä, mitä ei tiedä olevankaan.

Salpalinjan sanoman ja Salpavaelluksen osalta emme me Salpalinjan puolestapuhujat halua yhdenkään suomalaisen jäävän siitä paitsi. Sotiemme veteraanien, linnoittajaveteraanien ja varmasti myös linnoitustöissä välirauhan aikana olleen monen sittemmin jatkosodassa kaatuneen sankarivainajamme perinnöstä, Salpalinjasta ja sen heijastamasta valtavasta maanpuolustustahdosta on nykypäivän suomalaisten päästävä osalliseksi. Salpavaellus on siihen yksi oiva mahdollisuus.

Salpavaellus on valmiiksi suunniteltua harvinaista herkkua!  Ilmoittaudu, maksa osallistumismaksu, tule ja osallistu! Sitä päätöstä ei tarvitse katua!

Tervetuloa!

TERHO AHONEN

Vaelluksen ylijohdon reservissä

Salpalinja on nyt sinivalkeassa nosteessa

Mies vanhenee, mutta kiire Salpalinjan tiimoilta sen kuin kiihtyy. Tämän blogin kirjoittaja on joskus tuskaillut, mistä seuraavaksi kirjoittaisi. Nyt on positiivisia ja hyviä aiheita vaikka minkä edestä; runsauden pula painaa päälle. Ja ukkoa viedään paikasta toiseen, kun ei voi poiskaan olla ja silti ei ehdi kuin pieneen osaan hyviä juttuja. Tätähän minä olen kyllä halunnutkin, saada pieneltä osaltani Salpalinja ihmisten silmille ja tajuntaan! Jalkoja ja polvia pakottaa, mutta hyvästä syystä.

Otan tähän alkuun ensimmäisenä paikallisen huipennuksen lauantailta 10.6.2017 Lappeenrannan Rutolasta. Salpalinjan Oppaat Ry:n avoin kyläpäivä kokosi ihmisiä tutustumaan Salpalinjaan todistettavasti yli kolme sataa ihmistä, lähes pystymetsästä! Tuo määrä ja temppu on huikea. Olen ällikällä! Oikein tarjoiltuna Salpalinja on houkutin ja vetävä kohde kuin vain olla voi! Ilman mitään keinotekoista. Risut ja männynkävyt pois ampuma-aukkojen edestä ja antaa palaa! Erinomaista!

Seuraavaksi on pakko hehkuttaa Salpavaellusta 30.6 – 2.7.2017. Ilmoittautuminen vaellusreiteille päättyy juhannuksen alla. Lue tämä blogi loppuun ja klikkaa sitten tätä linkkiä: www.salpavaellus.net

Nyt jos koskaan Suomi100-juhlavuonna kannattaa lähteä tekemään itsekunkin korvien väliin tilaa sille, miksi meillä suomalaisilla menee sittenkin hyvin! Emme sitä nimittäin hyvään pitkään tottuneina aina oikein ymmärrä ja miellä. Tiedän, puutetta ja tuskaa meillä kaikilla varmasti on, mutta onkohan valituksemme sittenkään missään suhteessa siihen, kuinka huonosti asiat voisivat olla!

Vertauskohta mahdollisesta olotilastamme on lähempänä kuin rohkenemme tunnustaa. Se on tuossa rajan takana, alkaa muutaman kymmenen kilometrin päästä. Se ei ole meille nyt vaihtoehto, mutta kuinka lähellä se olikaan reilut seitsemän vuosikymmentä sitten? Ne suomalaiset, jotka elossa olisivat nykyisen Venäjän luoteisosassa, eivät tietäisi meistä hyvinvointisuomalaisista yhtään mitään ja tyytyisivät kurjaan kohtaloonsa!

Salpavaelluksella avautuu Suomen itsenäisyyden taustat. Yhdellä reiteistä, Luumäeltä, otetaan mukaan Ukko-Pekka Svinhufvudin itsenäisyysjulistus. Se käytetään matkalla hänen hautamuistomerkillään, Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden sankarihaudoilla ja tuodaan sunnuntaina 2.7. klo 13. kuultavaksi vaelluksen päättävään maanpuolustusjuhlaan.

Maanpuolustusjuhla Virolahden Harjussa alkaa, kun  ”Radiosta” kuultavan  Ukko-Pekan itsenäisyysjulistuksen jälkeen nostetaan Suomen lippu salkoon Harjun hovikartanon pihassa, Salpalinjan majoituskorsun katolla, Lippulaulu, sen jälkeen Suomen laulu kantaesityspaikallaan ja perään valtiopäiväneuvos Mikko Pesälän puhe. (Laskuvarjohyppynäytös, säävarauksella, on peruuntunut järjestäjistä riippumattomista syistä.) Jos tuo juhlan alku ei kolahda paikalla olevien vaeltajien ja yleisön selkäytimeen ja sydämeen, he ovat väärässä paikassa, he ovat väärässä maassa. Tippa tulee linssiin jo tätä kirjoittaessani.

En pysty eikä ole tarvetta jatkaa pitempään. Salpavaelluksen kaikki reitit päättyvät tuohon juhlaan, josta tulee ikimuistoinen. Kaikilla reiteillä Salpalinjan perintö avautuu. Sen ovat meille rakentaneet sotiemme sankarivainajat, sotiemme veteraanit, linnoittajaveteraanit, sodan ajan eläneet sukupolvet, sen ajan suomalaiset. Salpalinja on itsenäisyytemme monumentti!

Tulkaa mukaan, tulkaa kokemaan, tulkaa liikuttumaan, saatte enemmän kuin pystyn tässä lupaamaan! Kun Suomi kerran täyttää tänä vuonna sata vuotta, meillä pitää olla lupa ja ilo olla siitä ylpeitä ja antaa kiitos niille joille se kuuluu, sinivalkoisin kyynelein, ilon kyynelein!

TERHO AHONEN

Salpalinja Ylen aamussa 2.6.2017

Salpalinja sai ainakin särön valtakunnalliseen tiedotusmuuriin perjantaina 2.6.2017 Ylen aamutv:n lähetyksessä. Kymmenen minuuttia keskustelua Salpalinjasta on hyvä alkuisku tavoiteltaessa tiedotuksellista läpimurtoa suomalaisten tietoisuuteen.

Alla oleva linkki Ylen Areenaan on nähtävissä 2.7.2017 saakka.

http://areena.yle.fi/1-4151732?autoplay=true

Salpalinjan läpimurto sitkeässä

Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta. Tuo taival on täynnä kasvukipuja ja vastoinkäymisiä, mutta myös onnistumisia. Suomi on noussut kansakuntana maailman valioiden joukkoon. Suomen itsenäinen historia on ehdottomasti onnistumistarina.

Salpalinjan osuus Suomen menestyksessä on tuntematon valtaosalle kansaa. Kun Salpalinjaa ei tunneta, ei tunneta myöskään sen merkitystä osana selviytymistarinaa.

Suomi100 –juhlavuosi on kiitettävästi tuonut ja tuomassa Salpalinjaa kansalaisten tietoisuuteen. Se on innostanut toimintaa pitkin itärajaa. On ollut mukava seurata viime syksyn ja tämän kevätkesän aikana esiin nousseita pikku-uutisia Salpalinjan kohteiden kunnostuksesta niin täällä Suomenlahden ja Saimaan välillä, kuin Sulkavalla, Savonlinnan seudulla, Lieksan Änäkäisellä tai Kuusamossa, joitakin mainitakseni.

Salpalinjaa esitellään kylätapahtumissa 10.kesäkuuta monissa paikoissa itärajalla, joissa ei ennen sitä ole tehty. Ja monta muuta tekemisen meininkiä ja tapahtumaa on jo ollut ja on ilmassa.

Yksi esimerkki Salpalinjan arvostuksesta juhlavuonna on Salpalinjan Oppaat ry:n Etelä-Karjalan kulttuurirahastolta saama 10 000 euron apuraha tapahtumien järjestämiseen ja esittelykohteiden kunnostamiseen ja merkitsemiseen esim. opastauluin.

Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta –elokuvaa on filmattu ja aineistoa koottu viime lokakuun alusta lähtien. Kuvauksia tehdään vielä 24. Salpavaelluksen päättävään maanpuolustusjuhlaan saakka 2.7.2017 Virolahden Harjussa. Sen jälkeen alkaa aineiston käsittely ja muokkaaminen elokuvaksi, jonka ensiesitys on 26.11.2017 Lappeenrannassa.

Kesäkuun 2. päivänä Salpalinjan Perinneyhdistys julkaiseen yhden kilon Salpalinja-faktaa teoksessa Salpalinja – itsenäisyyden monumentti. Kirjassa on yli 20 asiantuntijakirjoittajaa. Artikkelikokoelma on juuri lyhyehköjen artikkeleiden vuoksi helppolukuinen ja kirjaa ei ole pakko ahmia kerralla kannesta kanteen.

Salpalinjan Perinneyhdistys on tehnyt aloitteen valtioneuvostolle Salpalinjan nimeämisestä Suomi100 –juhlavuonna itsenäisyytemme monumentiksi. Se ei maksa valtiolle mitään. Mutta se olisi ennenkaikkea vihdoin tunnustus viime sotien aikaiselle valtavalle rakennustyölle ja sen tekijöille osana Suomen puolustusta ja että kaikki se vaiva ja tuska on tehty ja koettu oikean asian puolesta, meidän isänmaamme hyväksi!

Odotan ilman muuta, että valtioneuvosto tuon ratkaisun tekee. Se ei ole keltään pois eikä ole ketään vastaan. Se ei ole konkreettista ainetta tai rahaa. Se on henkinen tunnustus ja arvonanto asiassa, jonka vain suunnaton ja vapaudenhaluinen maanpuolustustahto sai aikaan. Tämä voisi olla yksi suuri ja jopa ratkaiseva isku siihen tiedotusmuuriin, taisteluhautaan, josta Salpalinja-tietämyksen läpimurtovyörytys alkaa vasemmalle, oikealle ja ennenkaikkea eteenpäin, kohti tulevien sukupolvien tietoisuutta isäimme ja äitiemme mahtavista teoista!

Hyvää Puolustusvoimain lippujuhlan päivän aikaa sinivalkoisin värein!

TERHO AHONEN

Toisenlainen Salpavaellus

Tapasin Kerimäellä 20.5.2017 monilta Salpavaelluksilta tutun evl. evp Heikki Hulkkosen Kankaanpäästä. Tuli puheeksi hänen kesätyönsä Salpalinjan huoltohommissa 1960-luvulla. Pyysin häntä kirjoittamaan, mitä silloin oikein puuhasivat. Tässä Heikin (korsunseinissä HH ) hyvä tuotos lukijakirjoituksena! Kiitos! (TA)

TOISENLAINEN SALPAVAELLUS

Olin 60-luvun alkupuolella koulupoikana muutamana kesänä töissä Salpalinjalla. Meitä oli kuusi poikaa kunakin kesänä ja me olimme kaikki Kouvolan varuskunnan henkilökuntaan kuuluvien nuoria, 15-18-vuotiaita. Työtä johti 3.DE:n pioneeritoimisto.

Työt alkoivat koulun kesälomien alettua ja loppuivat niin, että oikeaa kesälomaakin jäi joitakin päiviä.

Meillä oli käytössä rättikattoinen avolava-volkkari 3.ErAutoK:sta. Siinä kuljetettiin miesten lisäksi maalit, trasselit, vaseliinit ja työkalut yhden työpäivän tarpeita varten.

Tukikohtana oli yksi parakki keskellä Taavetin lomakylää Kivijärven rannalla. Samassa parakissa olin viettänyt kesälomia perheen kanssa 50-luvun puolivälissä . Silloin alue oli edelleen Puolustusvoimien hallinnassa.

Työviikko oli maanantaista perjantaihin. Siis jo tuolloin teimme viisipäiväistä työviikkoa, sillä työpäivien aikana ei ollut varsinaisia ruokatunteja, vaan teimme lauantaipäivän tunnit viikon aikana. Perjantaisin yksi kaveri vuorollaan jäi lämmittämään saunaa (huom! kertalämmitteinen), joten siellä oli hyvä koko porukan peseytyä ennen kotiinlähtöä viikonlopuksi.

Mitä työ sitten käsitti? Ensinnäkin alueellisesti työ jakaantui kolmelle vuodelle siten, että kaksi kesää keskityimme Suomenlahden ja Lappeenrannan väliselle alueelle ja kolmantena kesänä teimme pitemmän, useamman viikon reissun Lappeenrannasta pohjoiseen aina Joensuun tasalle asti.

Suomenlahden saariin, joista muistan Mustamaan, Ulko-Tammion ja Santsaaren, mentiin syöksyveneillä, Saimaan vesistön saariin losseilla joukossa muunmuassa kapulalossi Punkaharjun tuntumassa. Majoittumispaikkoina olivat mm Savonlinnan leirintäalue, Puumala, Raikuu ja Ylämyllyn varuskunta, jossa pääsimme jopa sisämajoitukseen.

Näillä reissuilla majoituimme yleensä omiin telttoihin. Silloin myös tavaramäärän paljouden takia mukana oli myös armeijan kuorma-auto.

Itse työ kohteella tehtiin pareittain; toinen piti Tilley-valaisinta ja toinen työskenteli. Työ käsitti ruosteisten osien raappaamisen raapparaudalla, viimeistely teräsharjalla ja pyyhkiminen/kuivaaminen tarvittaessa trasselilla. Sitten maalattiin Ferrex-pohjamaalilla ja sen kuivuttua Panssarimaali päälle.

Näitä maalattavia kohteita korsuissa olivat panssariovet, panssarikatot, ilmanvaihtotorvet, tähystyskuvut, metalliset karmit. Saranat, pultit ja vastaavat puhdituksen jälkeen rasvattiin vaseliinilla. Lopuksi siivottiin lattiat ja poistettiin lahonneet puuosat.

Tilley-petroolivalaisimien käry yhdessä maalihuurujen kanssa teki työympäristön epämiellyttäväksi ja epäterveelliseksi, jota ei silloin osannut ajatella.

Ruokahuolto: Jokainen hankki itselleen aamiais- ja lounasmuonat päivittäin paikallisista kaupoista. Päivällinen monasti nautittiin Jurvalassa sikäläisessä baarissa.

Joskus iltaisin käytiin tansseissa Taavetissa tai Risulahdessa. Silloin tällöin liftattiin Lappeenrantaan rentoutumaan.

Yhtä kaikki kesätöistä jäi mukavat muistot ja jopa vähän taskurahaa lukuvuoden rientoihin.

HEIKKI HULKKONEN

Salpalinjan metsänhakkuut ja hakkuutähteet

Salpalinjan päälle kasvanut puusto alkaa rehevimmillä paikoilla olla jo hakkuukypsää. Harvennusvaiheessa puusto on ollut jo vuosikymmeniä. Muistutukseksi, että Salpalinjan maapohjat on palautettu maanomistajilleen vuonna 1968, mutta linnoituslaitteet ovat edelleen valtion omaisuutta. Niitä nykyisin hoitaa ja hallinnoi Senaatti-kiinteistöt, valtion omistama liikelaitos.

Hakkuut eivät ole olleet aiemmin metsuri- ja hevos-/ maataloustraktoreiden aikana ongelma.  Salpalinjassa liikkujia ei muutama kymmenen vuotta sitten juuri ollut. Toiseksi kiviesteiden välistä hakkaaminen tai taistelu- ja yhteyshautojen ylitys ei oikein vanhoilla vehkeillä onnistunut ja niihin ei siksi kirveellä koskettu; puutkin olivat vielä pieniä. Tilanne on muuttunut.

Nyt ovat esimerkiksi Salpalinjan Oppaat ry:n jäsenet raportoineet viimeisen vuoden kahden aikana lukuisista hakkuista ja nimenomaan siksi, että hakkuutähteet ovat paikoin jääneet linnoituslaitteiden päälle ja polkujen tukkeeksi. Se hankaloittaa opastusta liikkumisen ja peitteisyyden vuoksi. Toisaalta hyvin suunnitellut ja toteutetut hakkuut parantavat Salpalinjan näkymistä ja sen kokonaisuuksien hahmottamista.

Hakkuiden yleistyminen Salpalinjan rakenteiden päällä ja läheisyydessä on luonnollista juuri siksi, että puusto on tullut arvokasvu- ja rahaksimuuttamisvaiheeseen. Siinä ei ole mitään sanomista.

Salpalinjaahan voi pitää metsänhoitotermein myös Suomen suurimpana kaistalehakkuuna. Rakentamisaikana ainakin vahvimmin linnoitetulla osuudella Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä ampuma-alat hakattiin aukeiksi asemien etupuolelta 200-300 metrin syvyydeltä. Tämä on nähtävissä vanhoista ilmakuvista. Nyt tuo metsä on jo yli 70-vuotiasta.

Toinen hakkuutähdeongelman syy on se, että nykyiset hakkuukoneet ulottuvat napsimaan puut kiviesteiden ja muiden linnoitusrakenteiden päältä. Taistelu- ja yhteyshautojen ylitys ei ole hakkuu- ja ajokoneille mikään ongelma.

Tiedän, että valistuneet puuta pystykaupoin ostavat metsäyhtiöt  ja metsänhoitoyhdistykset tietävät, että muinaismuistolain mukaisessa iässä olevat Salpalinjan kohteet ja sinne syntyneet polut ovat hakkuissa erityiskohteita. Esimerkiksi Virolahdella Harjun Oppimiskeskuksen hallinnassa vielä olevien, metsähallituksen omistamien metsien hakkuu on museoviraston ohjeistamaa. Tässä ote ohjeesta:

”Museovirasto ohjeistaa hakkuita seuraavasti: Ennen hakkuiden aloittamista rakenteet on merkittävä maastoon selvästi ja huolehdittava siitä, että ne ovat kaikkien alueella toimijoiden tiedossa. Harvennuksessa poistetaan pääsääntöisesti kaikki rakenteissa ja niiden välittömässä läheisyydessä kasvavat puut. Maisemaharvennuksessa huomioidaan korsujen alkuperäinen tarkoitus, ja niiden läheisyyteen on jätettävä myös suojapuustoa. Maisemallinen avaaminen tapahtuu parhaiten poistamalla ensisijaisesti kuusta ja jättämällä runkopuita kuten koivua ja mäntyä. Tarvittaessa alueella on suoritettava aluspuuston raivausta ennen hakkuita.

Ajourat on suunniteltava siten, ettei rakenteiden päältä ajeta koneilla. Suositeltavaa on, että hakkuut suoritettaisiin kantavan maan aikana. Tarvittaessa maasto on suojattava oksa-tai latvuskerroksella ja suojaukset on hakkuiden jälkeen poistettava. Suunnitelmassa mainittu taistelukaivannon ylitys on suoritettava siten, etteivät rakenteet vahingoitu. Suojaamiseen voidaan ennen ylitystä täyttää kaivanto tarvittavalla määrällä puuta, jotka on poistettava hakkuiden päättyessä. Koska kyseessä on maisemallisesti arvokas kokonaisuus joka on myös osittain nähtävyyskäytössä, on suositeltavaa kerätä alueelta hakkuutähteet pois. Linnoitusaluetta ei saa käyttää puun tai energiapuun varastointiin.

Lisäohjeistukseksi esitetyt toimenpiteet ovat niiden ohjeiden mukaisia, joita Museovirasto edellyttää metsänkäsittelylle muinaismuistoalueella. Museovirasto esittää kuitenkin, että jatkossa koko alueen metsiä käsiteltäisiin erityishakkuualueina, joilla sovellettaisiin normaalia talousmetsää enemmän kohteen kulttuuriset ja maisemalliset arvot. Metsälain uudet soveltamisohjeet mahdollistavat tämän.”

Näin siis museovirasto. Tuota ohjetta ei ole tavattoman vaikea toteuttaa myöskään yksityisissä Salpalinja-alueen hakkuissa, jos vain tahtoa on.

En ole koskaan hakkuukonetta ajanut ja käsitellyt, mutta sen työskentelyä olen nähnyt. Koneen käyttäjän on äärimmäisen helppo puita karsiessaan ja katkoessaan kääntää käsiteltävä puu paikkaan, jossa hakkuutähteet eivät jää linnoitusrakenteiden päälle. Sekin on vain työnjohdon ohjeistus- ja koneenkuljettajan tahtokysymys. Taisteluhautaan ”haudattu” oksa- ja latvuskasa on käsipelillä iso homma siirtää sivuun.

Museoviraston ohje on hyvä eikä ole lainkaan mahdoton noudattaa. Sen tavoitteena on kunnioittaa aikaisempien suomalaissukupolvien työtä ja näyttää heidän maanpuolustustahtoaan. Tuon esteenä ei ole muu kuin perusteltu tiedon saaminen hakkuita toteuttaville metsäyhtiöille ja metsänhoitoyhdistyksille. Sama koskee myös metsänviljelyssä käytettäviä muokkauksia. Tässä lienee vielä parannettavaa.

TERHO AHONEN

Pallokorsun siirto kulttuuriteko Virolahdella

Virolahden kunta teki kulttuuriteon keskiviikkona 3.5.2017 siirtämällä E18 moottoritien Lappeenrannan uuden liittymätien varresta Vaalimaan oikaisuaseman pallokorsun numero 1423 Virolahden Bunkkerimuseolle. Arvelluttavan lähellä tietä sijainnut korsu sai nyt arvoisensa paikan museolta pallokorsun muotin vierestä. Siellä se on Salpalinjasta kiinnostuneiden nähtävissä.

Nyt siirretty korsu on Salpalinjan 257 pallokorsusta toinen, joka on löytänyt uuden paikan. Se ensimmäinen on siirretty Iitiän pallokorsulinjasta Lemille Säräravintola Kippurasarven pihaan jo vuosia sitten. Vaalimaalla Häkälänjärven metsäautotien rakentamisen yhteydessä on yksi pallokorsu tuhottu tielinjalta vuonna 1982. Kaikki muut pallo- eli imubetonikorsut ovat rakentamispaikoillaan.

Ihan helppo operaatio korsun siirtäminen ei ollut. Järeän nosturin vaaka pysähtyi siirretyn korsun ollessa ilmassa lukemaan 51 000 kiloa, 51 tonnia! Korsun laskennallinen betonimäärä ilman lattiaa on 20 kuutiometriä.

Mittasin korsun sisämitan ennen lavettille nostoa. Alkuperäisissä "Amerikan ohjeissa" sen pitäisi olla 10 jalkaa eli noin kolme metriä,  Tolmunen&Länsivaara -kirjassa sisämitaksi sanotaan 3,25 metriä, metrimitta näytti tässä korsussa sisähalkaisijaksi 3,20 metriä. Ulkomitta muotin alareunasta mitattuna oli 4,60 senttimetriä, valurönsyt päälle. Luku on täsmälleen em. kirjatiedon mukainen. Toisin sanoen ainakin korsun helmassa seinävahvuudet ovat siten 70 senttimetriä, kirjojen mukaan 60 senttiä. Ehkä helma on tarkoituksella paksumpi kuin seinäosa. Korsun kattovahvuus on kirjojen mukaan 80 senttimetriä. Sitä en käynyt mittailemaan.

Itse korsun siirto asemapaikaltaan Bunkkerimuseolle oli normaali ”leveä kuljetus”. Paitsi Bunkkerimuseon yleisöparkilta alkaen tarvittiin moottorisahaa ja ajoväylän leventämistä. Museon pihaan pitkä lavetti, kiitos kääntyvien pyörien, sujahti noin kolmen sentin varoetäisyydeltä museorakennuksen nurkasta.

Korsulle varattu monttu pohja- ja sulamisveden nousun varalta ja yleisön helpomman hahmottamisen viereiseen valumuottiin verrattuna oli kaivettu ”vain” reilun metrin syvyiseksi. Pääosa pallokorsun kuvusta jää maanpinnan yläpuolelle, siis osin tarkoituksellisesti.

Siirretty pallokorsu museolla on oikealla paikallaan, kun museo muistaa esittelytauluissa ja opastuksissaan kertoa, miksi yksinäinen pallokorsu sijaitsee erillään kahdesta Vaalimaan pallokorsulinjasta. Ja sen Virolahden museoammattilaiset varmasti muistavat kertoa! Pallokorsu on erinomainen täydennys Virolahden Bunkkerimuseon tarjontaan.

Ja niin kuin tämän jutun otsikossa ja alussa mainitsin, Virolahden kunta teki kulttuuriteon yhteisymmärryksessä moottoritien rakentajan YIT:n kanssa siirtäessään korsun paikkaan, jossa sen sanoma tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Lisäksi sen voin kertoa, että nyt siirretyn korsun lähin naapurikorsu jäi aivan lähelle tien toiselle puolelle, äskettäin kaatuneen kuusen juurakon alla, jossa sitä ei koskaan ohikulkija näe, vaikka korsun betonikatto on osin paljastunut. Mutta korsu on edelleen täydessä käyttövalmiudessa ja uutena tehtävänä se ensi vuodesta alkaen laskee moottoritien ja Lappeenrannan välistä liikennettä. Kun taas sen sisarkorsu museolla alkaa laskemaan museokävijöiden määrää heti kun museo kesäkuun alussa avautuu.

TERHO AHONEN

Vastoin tapojani julkaisen tässä alla kuvakertomuksen pallokorsun siirrosta, koska vastaavaa näkymää ei ihan heti ole odotettavissa. Klikkaa kuvia isommaksi.

Tutkielmasta uutta tietoa tulvituksesta

Maanpuolustuskorkeakoulussa Maasotalinjalla kadettikurssi 101:llä opiskeleva kadettialikersantti Jyri-Oskari Pätärin maaliskuussa 2017 valmistunut kandidaatintutkielma SALPALINJAN TULVITUSJÄRJESTELMÄ LUUMÄELLÄ – KUKA RAKENSI JA MITÄ? antaa uutta tietoa aiheesta.

Mielenkiintoisin löytö liittyy heinäkuun 1944 ”tulvituskokeiluun”.

Keväällä 2013 Virolahden Ravijoen tulvitusjärjestelmän täytäntöönpanosta 19.7.1944 otetusta ilmakuvasta päättelin, että Salpalinjan tulvitusjärjestelmät oli käsketty panna täytäntöön. Ne eivät olleet vain kokeilua. Sattumalta samaan aikaan Salpalinja-harrastaja Juha Kilpeläinen löysi Luumäen tulvituksen suunnittelijana pidetyn insinööri Viljo Castrénin Kansallisarkiston aineistosta päättelyni vahvistavan asiakirjatiedon.

Toisin sanoen 7.7.1944 aloitettu Kivijärven – Suur-Urpalanjärven tulvituksen altaiden täyttäminen ei ollut mitään kokeilua, vaan täyttä totta, puolustusvalmiuden kohottamista osana Salpalinjan taistelukuntoon saattamista. Viisi päivää myöhemmin Kivijärven laskukanavan alettua syöpyä uhkaavasti Askolan padon luota, juoksutus keskeytettiin. Paikalle alettiin rakentaa puupatoa, josta Pätärin tutkielmassa käytetään nimitystä ”erillinen veden liike-energiaa kuluttava puinen energianhävittäjä”.

Energiahävittäjä oli valmis kolmessa päivässä ja juoksutusta päästiin jatkamaan 15.7. ja kaikki tulvitusaltaat olivat täynnä 27. heinäkuuta. Tämä on uusi tieto, joka ei ole ainakaan omiin silmiini ennen osunut. Suunnitelman mukaanhan Luumäen tulvitusjärjestelmän piti saavuttaa toimintavalmius seitsemässä vuorokaudessa viisi kuutiometriä sekunnissa –juoksutusvauhdilla. Se ei ole toteutunut, ilmeisesti juoksutusnopeutta on lisäsyöpymisen estämiseksi reilusti hidastettu.

Liekö sitten lievä epäonnistuminen suunnitelman toteutuksessa nimetty jälkikäteen kokeiluksi.

Pätärin tutkielman mukaan  ”Kivijärvestä laskettiin noin kaksi miljoonaa kuutiota vettä tulvitusalueelle, josta 1,6 miljoonaa kuutiota kului Suur-Urpalanjärven tulva-altaan muodostamiseen ja 0,4 miljoonaa kuutiota Myllylammen tulvitusalueelle.”

Luumäen tulvitusjärjestelmä oli operatiivisessa valmiudessa noin yhden kuukauden ajan. Päivämäärällä 26. 8. tulvituksen vedenkorkeus käskettiin saattaa tasolle, joka ei aiheuttaisi viljelyksille tarpeettomia vahinkoja.

Pätärin ansiokas tutkielma näyttää minulle ensimmäisen kerran piirustuksen, joka todistaa, että nykyisen 6-tien alittavassa läpiviennissä on kolme umpijohtoista betoniputkea, joiden sisämitta on 110 senttiä! Minulle on puhuttu kahdesta putkesta. Putkien päällä on vahva suojakerros vihollisen ilmapommituksia vastaan. Tie padon kohdalla olisi ollut viholliselle ilmeinen maali.

On ollut tiedossa, että tulvitus on kiviestettä halvempi tapa estää passareiden kulkua. Tähän tutkielma antaa vahvistuksen. Pätäri on löytänyt tulvitusjärjestelmän patojen urakkahinnaksi yhteensä 310 300 markkaa. Vertailuna hän käyttää kiviesteen kilometrihintaa 750 000 markkaa / km. Tulvitusjärjestelmän maansiirtotyöt eivät sisälly em. hintaan, mutta niiden tarve oli tutkijan mukaan vähäinen.

Tulvituksen operatiivisena merkityksenä Pätäri toteaa sen antaneen Salpalinjalle syvyyttä Luumäellä ja tuoneen suojaa myös sivustoille.

Tulvitusjärjestelmän vaikutusalue oli noin sata hehtaaria, joka maastoon levittyi noin kymmenen kilometrin matkalle ja olisi ohjannut vihollisen panssareiden käyttöä, mikäli Salpalinjalla olisi taisteltu.

Nyt on kuitenkin sanottava (blogistin näkemys) että tulvitusalueen etupuolella Salpalinjassa (vihollisen puolella) on ymmärtääkseni yhtenäinen kivieste. Säästöä ei siis kiviesteen osalta ole otettu irti, mutta tulvituksen myötä on saatu edullinen taaempi panssarieste syvyyteen ja sitä kautta puolustusta on merkittävästi vahvistettu "halvalla"!

Salpalinjaan kuuluneen Luumäen tulvituksen isänä on oikeutetusti pidetty Viljo Castrénia. Pätäri tuo yksityiskohtaisena tulvitusjärjestelmän suunnittelijana painokkaasti esiin insinööri Pentti Saukon, jonka merkityksen tulvituksessa tutkija nostaa lähes Castrénin tasolle.

Pätärin tutkielma antaa Salpalinja-harrastajille paljon lisäpohjaa Luumäen tulvitusjärjestelmän kerrontaan. Tuleepa esiin myös se, että kaikkein hurjimmat tarinat Kivijärven tyhjentymisestä ja valahtamisesta hallitsemattomasti uutta uomaa myöten Suomenlahteen ovat vähintäänkin väritettyjä. Toivotaan, että tutkielma tulee harrastajien luettavaksi internettiin. Tai sitten ei tule, sillä Pätäri toteaa, että Luumäen tulvitusjärjestelmä on edelleen pohja nykyajan tulvittamisille asevoimissa, jos Luumäen kaltainen topografia sille mahdollisuudet suo!

Tässä kolme aiempaa blogia tulvituksista, viimeinen linkki niistä on luumäkeläisen Hannu Ilveksen käsialaa.

http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2010/08/tulvitusjarjestelmat.html

http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2013/04/tulvituskokeilut-eivat-sittenkaan.html

http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/01/huomioita-kivijarven-tulvituksesta.html

TERHO AHONEN

Huoltoa ja vapaa-aikaa Salpalinjan työmailla

Salpalinjan Oppaiden järjestämä esitelmäilta Salpalinjasta Lemillä 6.4.2017 oli hyvä ja yleisöäkin oli noin 70 henkeä. Filosofian lisensiaatti Virpi Launosen esitys Huoltoa ja vapaa-aikaa Salpalinjan rakennustyömailla 1940-41 toi yleensä kuivan linnoitusteknologian oheen inhimillisen, syvissä metsissä työtään tehneen linnoittajan elämänmakuisen näkökulman. Tässä muutamia, ei välttämättä edes mielenkiintoisimpia, hajapoimintoja Mikkelin kaupungin kirjastotoimenjohtajan kiehtovasta osasta Salpalinjaa.

Salpalinjan rakentajat olivat pääosin sodasta palanneita miehiä. Tarkoitus oli työllistää sotainvalideja ja luovutettujen alueiden siirtolaisia. Sotainvalidien työllistäminen jäi käytännössä enemmän tavoitteeksi kuin todellisuudeksi. Työkyvyn rajoittuneisuus raskaissa töissä toi hyvään tarkoitukseen ihan käytännöllisiäkin ongelmia.

Salpalinjan tuntitöissä noudatettiin Kotkan ja urakkatöissä Helsingin palkkatasoa. Linnoitustöiden palkat olivat, tarkoituksellisestikin, Launosen mukaan jopa huomattavan paljon parempia kuin muualla maassa. Tietysti myös työskentelyolosuhteet poikkesivat metsätyömiehiä lukuunottamatta totutusta.

Kun erityisesti talvella katsottiin, että maan metsätöissä tuli olla riittävästi esimerkiksi polttopuuhuollon osalta tekijöitä, sitä eivät talveksi linnoitustöistä irtisanotut metsään käsketyt jätkät hyvällä katsoneet. Palkka metsätöissä oli alhaisempi kuin ”juoppolallilinnoittajilla”. Mutta tässä edellämainittua määrettä käyttäneille purnaajille ei periksi annettu.

Linnoittajien majoittaminen tiettömiin korpiin alkoi usein nimenomaan tienteolla. Ennenkuin parakkikylät olivat pystyssä, turvauduttiin kangas ja pahvitelttoihinkin.

- Pahvitelttojen kehittäminen ja tuotanto oli ainakin hetkellinen  pelastus Suomen vientiteollisuudelle. Suomi vei niitä huomattavia määriä ainakin Saksaan ja vastavuoroisesti sieltä voitiin ostaa elintarvikkeita, joista oli Suomessa ajoittain kovakin puute.

Noin 40 miehen parakin rakentaminen maksoi 1250 markkaa / mies. Pahviteltassa, johon mahtui 10-12 asujaa, hinta miestä päälle jäi 800 markkaan. Asumisviihtyvyydeltään pahviteltat olivat miesten mieliin. Pienemmässä asuinyhteisössä telttakunnan toveri- ja yhteishenki nousi parakkeja läheisemmäksi. Tämä siitäkin huolimatta, että telttojen siivous jäi omien tupapalveluvuorojen varaan; parakkien siivouksen hoiti linnoitustoimisto palkkaamalla kyliltä siivoojia.

Linnoittajien majoitteina käytettiin myös kaikki mahdolliset asumiskelpoiset tilat lähikylistä kohtuullisen työmatkan päästä linnoitustoimiston vuokraamina kortteereina.

Majoitus oli linnoittajille ilmainen. Metsätöissä elantonsa aiemmin hankkineille linnoitustyömaan majoitusolot olivat vähintäänkin hyvät. Sen sijaan kaupunkilaistyöläisillä odotukset korpimajoituksista olivat olleet korkeampia.

Muonituksista huolehti Lotta Svärd, jolla tuoreinta joukkomuonituskokemusta oli saatu kesältä 1939 Karjalan kannaksen vapaaehtoisten linnoittajien muonituksesta.

Alkuun ruoka oli keitto- ja puuropainotteista. Kun kenttäruokaloihin saatiin vähitellen uuneja, tulivat paistokset ja laatikkoruoat monipuolistamaan ruokailuja. Merkittävä parannus oli myös omavarainen lihantuotanto. Esimerkiksi Miehikkälän nykyisen Salpalinja-museon alueella toimineella työryhmä 211:lla oli oma 50 sian sikalakin. Elintarvikesäännöstelystä huolimatta ruoka-annokset olivat linnoittajille korttiannoksia suurempia. Myös isompia annoksia pidettiin lisähoukuttimena linnoitustöihin hakeutumiselle.

Hyvästä ja riittävästä ruoasta aiheutui valvontatarvetta lottien ruokaloissa. Ruoan maine levisi kylille laajemminkin ja ruokaloihin alkoi ilmestyä paikallista väkeä syömään. Tämän eliminoimiseksi linnoittajilta alettiin kysymään ruokalan ovella työmaakortteja.

Oman ongelmansa muonitushuoltoon toivat varsinkin sulanveden aikana linnoitustyöt saarissa. Kuljetus ja säilytys olivat manner-Suomea vaativammat. Aina ei ruoan pilaantumiseltakaan voitu välttyä.

Työmaaviihtyvyyteen korpioloissa oman ongelmansa toi vaatteiden pesu. Miehillä oli vaihtovaatteita vähän. Lämmin vesi, niin kuin keittiöilläkin, oli patalämmityksen varassa ja erityisesti talvella pyykinkuivatus oli erityisen vaikeaa. Huono hygienia oli suoraan verrannollinen myös syöpäläisiin, joiden torjunta oli osa työmaahuoltoa. Saunoja tehtiin parakkikyliin tai niitä vuokrattiin kyliltä.

Virpi Launonen toi juopottelun esiin suurimpana yksittäisenä potkujen syynä linnoitustöistä. Alkoholin tuonti työmaalle oli kielletty paitsi häiriöiden myös työmaasalaisuuden ylläpidon vuoksi; pienessä sievässä linnoitussalaisuudet saattoivat kiiriä ei toivottuihin korviin.

Virpi Launonen on tekemässä linnoitustyömaiden huollosta ja linnoittajien vapaa-ajanvietosta tohtorin väitöskirjaa. Hän toivoo, että se olisi valmis joskus ensi vuonna. Sitä jäämme erittäin suurella mielenkiinnolla odottamaan!

Virpi Launonen esitelmöi lähes täydelle salille Lemin nuorisoseurantalossa Tapiolassa.

TERHO AHONEN

Salpalinjan sanomaa saavista kaatamalla

Suomi100 –juhlavuosi tuo vahvasti esiin myös Salpalinjaa halusivat sitä sitten kansalaiset tai ei. Ja miksi ei suomalaisen maanpuolustustahdon symbolia haluttaisi muistella, koska osaltaan myös se vaikutti siihen, että Suomen itsenäisyyttä voidaan nyt ylipäätään juhlia.

Totta kai Suomen ikineuvostomielinen poliittinen laitavasemmisto pitää kaikkinaista puhumista Salpalinjasta provokaationa rauhantahtoista ja ystävällismielistä naapuriamme kohtaan. Tuota pienen pientä mutta sinänsä äänekästä vähemmistöä ei nyt tässä yhteiskunnan yleisen edun nimissä käydä hyysäämään. Suomalaiset ovat isänmaallisia Suomelle! Venäläisetkin ovat isänmaallisia äiti-Venäjälle; miksi suomalaiset eivät saisi olla isänmaallisia isänmaalleen!

Käyn muutaman juhlavuoden Salpalinja-jutun tässä varmuuden vuoksi läpi aikajärjestyksessä.

Jo kuluvan viikon torstaina (6.4.2017) Salpalinjan Oppaat ry operoi yhdessä Lemin Nuorisoseuran ja Lemin Kotiseutuyhdistyksen kanssa esitelmäillan Tapiolassa. Päätähtenä on Salpalinjan rakennustyömaiden huoltoa ja vapaa-aikaa tutkinut ja aiheesta väitöskirjaa tekevä FL Virpi Launonen Mikkelistä. Hänen esityksestään on lupa odottaa selitystä sille, miten parakkileirielämä syvissä metsissä piti miehet ja naiset työkykyisinä raskaassa työssä, johon tänä päivänä pystyisivät kuntonsa puolesta korkeintaan huippu-urheilijat!

Seuraava Salpalinja-seminaari on Kerimäellä Hotelli Herttuassa lauantaina 20. toukokuuta. Tuo päivä ”Viimeisellä linjalla” on pyhitetty Salpalinjalle ja sotiemme veteraaneille. Seminaariluennoitsijoina on kova kaarti nimiä, mm. kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo, arkeologi John Lagerstedt ja maakunta-arkeologi ja tutkija Jorma Hytönen.

Kesäkuun toisena päivänä tällä tietoa Helsingissä julkaistaan Salpalinjan Perinneyhdistyksen kirja Salpalinja – itsenäisyyden monumentti. Laaja artikkelikokoelma tulee valottamaan Salpalinjaa, melkein uskaltaa sanoa, kaikilta mahdollisilta kanteilta, siis hyvin monipuolisesti. Kirjoittajina kirjassa on peräti 26 Salpalinjan asiantuntijaa. Rakenteeltaan kuvitettu kirja on tehty helppolukuiseksi.

Jo 24:s Salpavaellus kesä-heinäkuun vaihteessa tuo käytännön kantapäätuntumaa Salpalinjasta kiinnostuneille. Virolahden Harjuun keskitetty tapahtuma tuo huikean kauniin keskikesän kartanomiljöön ohella konkreettisen muistutuksen siitä, että Salpalinjan rakentamisessa tärkein kulttuuriarvo oli maan puolustaminen. Vaelluksen päättävässä maanpuolustusjuhlassa osa yleisöstä istunee teräsbetonikorsun päällä kulttuurimaisemassa tietämättä siitä, ennenkuin asia heille kerrotaan.

Salpavaellus on oiva paikka ja mahdollisuus hankkia edellä puhuttu kirja tuoreltaan matkaan.

Salpalinjan varrella on vuoden mittaan paljon muitakin tapahtumia ja mahdollisuuksia siihen tutustumiseen. Niitä en edes yritä luetella.

Sokerina pohjalle jätin hyvässä vauhdissa olevan Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta –elokuvan tuotannon. Ensi-ilta on Mainilan laukausten muistopäivänä 26.11.2017 elokuvateatteri Nuijamiehessä Lappeenrannassa.

Dokumentin kuvaukset ovat storyTV:llä voiton puolella. Jos kohta niitä tehdään vielä aina Salpavaellus-viikonvaihteeseen saakka. Työtä ja neuvottelemista tuotantoyhtiöllä riittää muun muassa maltaita maksavien arkistofilmien ja animaatioiden hankkimiseksi elokuvan höysteeksi.

Esimakua elokuvan sisällöstä tarjotaan noin varttitunnin trailerin (ennakkopätkä) verran nimenomaan jo torstaina Lemillä. Tuottaja Juha Huttunen on paikalla kertomassa ja näyttämässä otteita elokuvan tuotantotilanteesta.

Paitsi tämän blogin muodossa, olen minäkin mukana tavalla tai toisella sivuosissa (onneksi) kaikissa edellä kerrotuissa ja nimeltä mainituissa tapahtumissa ja jutuissa. Vastuu on pyytäjillä! Siitä huolimatta tervetuloa juhlistamaan Salpalinjaa, kukin parhaiten sopivaan paikkaan ja aikaan!

Ja sitten vielä ihan kauniiksi lopuksi. Mikä muu kruunaisikaan Suomi100 –juhlavuoden paremmin kuin se, että Suomen valtio (hallitus ja tai eduskunta) julistaisi, niin kuin esitetty on, Salpalinjan itsenäisyytemme monumentiksi! Se olisi valtion tunnustus Salpalinjan rakentajille ja yleisesti viime sodat eläneille ja maata puolustaneille sukupolville siitä, että he olivat Suomen kannalta vain ja ainoastaan oikealla asialla!

Pahaa pelkään, mutta en sitä tässä ääneen sano: Suomen valtio ei (ulkopoliittisista syistä) rohkene edellä mainittua julistusta tehdä, vaikka se ei maksa valtiolle pennin latia! Toivon olevani täydellisen väärässä, jos epäilykseni olisi tässä vahingossa bittiavaruuteen lipsahtanut!

TERHO AHONEN

Platon ja ruutiukon maanpuolustusoppi

Päivälleen seitsemän vuotta sitten perustin Salpalinjan salat –blogin ja kirjoitin ensimmäisen juttuni. Se löytyy tuolta oikealta blogiarkistosta, maaliskuulta 2010.

Suurin piirtein, ainakin kuukauden tarkkuudella 46 vuotta sitten minulle soitti Kotkan Rannikkopatteriston komentotoimiston päällikkö, kapteeni Pertti Huhtanen Kyminlinnasta. Palvelin va. kersanttina Kirkonmaassa. Hän sanoi, että nyt on sotilasurani kannalta tulossa seuraava vaihe, on aika hakeutua oppilaaksi Kanta-aliupseerikouluun Lappeenrantaan. Kohteliaan päättäväisesti sanoin, että en ole aikeissa jäädä puolustusvoimien palvelukseen, eroan huhtikuun lopussa 1971 seitsemän kuukauden va. palveluksen jälkeen! Olin silloin 19½ -vuotias! Asia tuli sillä selväksi.

Tämä seuraava juttu on tuon silloisen kapteenin, nyk. majuri evp, "ruutiukko" Pertti Huhtasen perusteellinen filosofinen tutkielma maanpuolustusopista, jonka käytännön opetus löytyy vasta pitkähkön jutun lopusta: "Neuvosto-Venäjän" logiikasta, ajatuksenjuoksusta. Lukekaa hyvät ihmiset kokonaan ja ajatuksella, vaikka johdanto tuntuisi pitkältä. Ehkä siinä samalla avautuu, miksi Mannerheim päätyi heti talvisodan jälkeen rakentamaan Suomen itärajalle Salpalinjan. Terho Ahonen

* * *
Tämän uhkia ja vaaratekijöitä koskevan ajattelumallin lähtökohtana on yksi kaikkien aikojen suurimmista ajattelijoista, Platon. Lähestymme asiaa erityisesti hänen luolavertauksensa kautta. Vertauksessa joukko vankeja on kahlehdittu jo lapsuudessaan luolaan. Vangit näkevät takaansa tulevan valon heijastamat varjonsa luolan vastapäisellä seinällä. Samoin he näkevät takanaan liikkuvien hahmojen varjot. Näin vankien todellisuuskäsitys perustuu heidän näkemiinsä varjoihin.

Kun yksi vanki vapautuu ja kääntyy, valo sokaisee hänet. Pian hän alkaa nähdä reaalimaailman hahmot. Seuraa suuri hämmästys ja kummastus. Efekti vahvistuu, kun vanki pääsee ulos luolasta auringonvaloon. Mikä on totta? Ei ainakaan varjomaailma! Nykykielen mukaan kupla.

Vapautunut vanki haluaisi vapauttaa muutkin vangit varjojen harhamaailmasta, mutta valon nähnyt ei enää näekään varjoja samoin kuin vankitoverinsa. Hän joutuu naurunalaiseksi. Vangit pitävät kuulemiaan juttuja harhaisina. He haluavat pitäytyä tutussa ja turvallisuudentuntuisessa varjomaailmassaan. Tässä voidaan nähdä yhtymäkohtia Platonin aurinkovertaukseen.

Voimme edetä Galileihin ja kaukoputken voimaan. Sitten uskoimme kaksisataa vuotta Newtonin oppeihin perimmäisinä totuuksina. Arjessa toki pärjäämme niillä edelleen. Päähän se omena putoaa, jos omenapuun alla istuu. Nykytieteen avaruuden hahmottamiseen Newtonin klassinen mekaniikka ei kuitenkaan riitä. Mikä sitten on varjoa, mikä todellisuutta?

Myöhempiä ajatusmalleja

Johtamisopeissa paljon käytetty JOHAR-matriisi jakaa tietämyksemme neljään osaan ja niiden yhdistelmiin seuraavasti: Me emme tiedä, muut eivät tiedä, me tiedämme, muut tietävät. Nimensä matriisi sai kehittäjiltään Joseph Luftilta ja Harrington Inghamilta. Malli on erittäin käyttökelpoinen monen takalukon avaajaksi. Taustaa tähänkin löytyy Platonilta, hänen janavertauksestaan. Platonin ideaoppi saattaa johdattaa meidät vielä pidemmälle.

JOHAR:issa kuitenkin piilee vaaransa. Voi syntyä käsitys, että nuo neljä yhtä suurta yhdistelmäruutua tarkoittaisivat myös tietämyksemme jakautuvan tasaisesti näihin kategorioihin. Malli ei erottele sitä, että tiedämme olevamme tietämättömiä joitakin asioista, mutta on asioita ja asiakokonaisuuksia, joiden olemassaolostakaan emme ole tietoisia, emme niitä edes aavista. Entä mitä yleensä voimme tietää ja ymmärtää.

Tätä on antiikin suurten jälkeen pohtinut mm Immanuel Kant. Ajattelen, siis olen olemassa, sanoi Cartesius. Hän siis päätyi toteamaan, että ajattelu on ainoa olemassaolon todiste. On harhaa vain tää elo ihmisen, kirjoitti Sam Sihvo Jääkärin morsiameensa.

Ehkä tässä todellisuudeksi kutsumassamme maailmankuvassa on monta kerrosta kuin Peer Gyntin sipulissa. Tämä Henrik Ibsenin näytelmähahmo vaeltaa ja etsii löytämättä. Lopulta hän päätyy maailman sipulimaiseen kerrostuneisuuteen. Solveigin laulu kertoo kuinka vaeltajan palatessa kotiseudulleen nuoruuden rakastettua ei enää ole olemassakaan, ei ainakaan samana kuin silloin nuoruudessa. Niin kuin historian hämärä, suuri filosofi Herakleitos sanoi, Panta rhei, kaikki virtaa. Et voi kahdesti astua samaan virtaan.

Ehkä ’todellisuus’ on jotain tavoittamatonta. Ehkä se on vain parhaan tietämyksemme ja ymmärryksemme mukainen maailma, olkoon se sitten reaalinen maailma tai varjomaailma. Siis omaa tekoamme, määrittelykysymys. Sama koskee käsitettä totuus. Pintailmiöinä nämä ovat löydettävissä, perimmäisissä kysymyksissä niitä voidaan yrittää lähestyä. Tätä pyrkimystä voitaisiin kutsua totuudellisuudeksi, totuuteen pyrkimiseksi.

Yksi liikkeenjohdon jättiläisistä Igor Ansoff lähestyi asiaa omalla tavallaan. Hän totesi, ettei tehdassalista löydy liikkeenjohdon todellisuutta. Se löytyy strategiselta tasolta. Joka tuijottaa toimintaa tehdassalissa, liikkuu liiketoiminnan toisarvoisissa kysymyksissä. Toki tehdassalikin pitää ottaa huomioon. Paraskaan strategia ei toimi ilman tehokasta toteutusta. Luovuus ja innovaatiot kentällä voivat olla hyvinkin merkittäviä, mutta se on enemmän muitten kuin strategiajohtajien homma.

Mutta kirveen tahkoaminen vie helposti kaiken huomion. Ei nähdä mitä ympärillä tapahtuu. Tehokas toteutus toisarvoiseen on tuhlausta ja vie harhaan. Suuntautuminen vahingolliseen johtaa miinussummapeliin, jopa sotaan. Johtajan on unohdettava loppututkintonsa, noustava ylemmäs. Kerrotaan, että Ansoff oli alkanut tutkia strategioita, koska ne hämmensivät häntä. Vuosikymmeniä myöhemmin hän sanoi olevansa edelleen hämmentynyt, mutta korkeammalla tasolla.

Sana atomi tulee kreikan kielen sanasta atomos, jakamaton. Atomi taitaakin olla aivan väärä nimi sille mitä nimitämme atomiksi. Sen sisältä on jo löydetty ydin, protonit, neutronit, elektronipilvi ja ties mitä. Suurin osa atomista on sitä paitsi tyhjää, mutta sillä on valtava liike-energia. Kun atomin ydintä pommitetaan neutronilla, syntyy ketjureaktio ja ydinräjähdys

Uusi tiede sanoo, että tuon jakamattoman atomien sisällä on siis hiukkasia ja niiden osia ovat alkeishiukkaset. Näillä kvarkeilla puolestaan ei olisi sisäistä rakennetta. Ne siis olisivat jakamattomia, atomoksia. Atomoksia olisivat myös elektroni-hiukkaset toisin kuin protonit ja neutronit, jotka siis koostuvat alkeishiukkasista. Todellisuus puolestaan olisi noiden alkeishiukkasten tanssia. 

Tästä meillä ei ole suoria havaintoja. Ei ollut suoria havaintoja myöskään Platonin ideoista. Eikä sitä ollut päivänvalon maailmasta varjomaailman vangeilla. Kyse olisi siis aivojen simulaatiosta, tiedostamisesta, itse luomastamme tietoisuudesta. Tällä aikojen saatossa syntyneellä luomuksella kuitenkin pärjäämme hyvin omassa arjessamme. Niin kuin pärjäämme Newtonin klassisella mekaniikallakin. 

Uusissa ajattelumalleissa omaksumamme maailmankuva eli tajunta olisi sisäsyntyistä. Tajunta ei perustuisi ulkoisiin ärsykkeisiin. Unitajunta eroaa valvetajunasta siten että unessa eletään nykyhetkessä. Ei ole tulevaa eikä mennyttä. Eläimillä niitä ei ilmeisesti ole edes valvetilassa. Olemme kuitenkin subjekti, objekti ja verbi jossain toimintaympäristössä, jossa on muitakin ihmisiä ja vuorovaikutusta näiden kanssa. Unessa torjumme pelkäämiämme uhkia. Luomme alitajuisesti selviytymiskeinoja tulevien vaikeuksien varalta.

Kehitys kehittyy. Onko yleensä mikään atomos, jakamaton? Nyt puhutaan rehellisesti, tiedon rajallisuus siis tunnustaen, haamuhiukkasista. Tiedetään mitä ei tiedetä. Haamuhiukkasia syntyy, kun kaksi protonia siellä jossain atomin syövereissä törmää tosiinsa. Niistä toinen muuttuu neutriinoksi. Niitä taas menee lävitsemme jälkiä jättämättä koko ajan tähtitieteellisiä määriä. Ja niitä tunnetaan nyt kolme eri sorttia. Haamuja kaikki. Vai Platonin varjoja? Tai kummitus, joka tekee käsittämättömiä temppuja tietokoneessa.

Mitä kaikkea vielä löytyykään, mikrosta ja makrosta ja niitten välistä. Ei kai historian jättiläinen Newton fotoneista tai bosoneista tai neutriinoistakaan mitään voinut tietää. Mitä tuleekaan Plankin viiden luonnonvakion, kvanttimekaniikan ja suhteellisuusteorian jälkeen? Kaiken teoriako?

Ehkä tietoisuudessamme on vain murto-osa Platonin kuvaamasta todellisuudesta tai JOHAR:in tietää-osiosta. Näiden perusteella kuitenkin muodostamme maailmankuvamme. Mitä jos tietämyksemme pimeällä puolella onkin tuo sama 95 prosenttia todellisuudesta kuin nykytiedon mukaan avaruudessa on pimeää ainetta ja pimeää energiaa? Toimisimmeko siis vain viiden tietoprosentin perusteella?

Vai näkevätkö näkijät enemmän? Auttaako oivallus, intuitio. Mitä tuumiikaan kananpoika kuoriutuessaan? Heureka! Niin ei aina ole, kuin miltä näyttää, mutta niin me toimimme.

Tuo pimeä elementti vallitsee siis makrossa. Nyt myös mikrosta on löydetty pimeä sähkömagneettinen voima.

Painovoima on tunnettu vaikka kuinka kauan, mutta yksimielisyyttä sen vaikutuksista ei ole saatu. Viikingit käyttivät magneettia kompassien tapaan. Sata vuotta sitten avautui tiedemiehille ydinvoima. Tutkimus erotti siitä vielä vahvan ja heikon ydinvoiman. Nyt on löydetty uusi tuntematon voima, pimeä fotoni. Ollaan siirrytty varjomaailmasta viiden voiman todellisuuteen. Mutta mikä varjo väistyy seuraavaksi?

Ruutiukon puumerkki

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui uudenvuoden Suomi 100 puheessaan varjojen maailmasta. ’Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.’ Se on korkea-aatteellinen näkymä. Siirtyisimmekö päivänvaloon, perusteelliseen muutokseen koko kansakunnan, koko ihmiskunnan ja koko luomakunnankin mitassa? Platonin vangeilla ei tällaisia valmiuksia ollut. Onko sitä nykyisillä suurvalloilla? Onko sitä aggressioihin taipuvissa yksilöillä, yhteisöillä ja valtakeskittymillä?

Elämme mahdollisuuksien ja uhkien, suhteellisten vahvuuksien ja heikkouksien maailmassa. Mutta katselemmeko varjoja, pintailmiöitä? Tunne voi olla harhaa. Harhaa voi olla todellisuuskuvammekin, se mitä pidämme reaalimaailmana. 

Voimme luulla elävämme syvässä rauhantilassa minkään meitä uhkaamatta, ei sisältä eikä ulkoa, eivät sodat eivätkä sairaudet, eivät luonnonmullistukset eikä mikään muukaan. Mutta uhka ja vaara ovat jotain joka on olemassa ja on otettava huomioon. Virtahepo olohuoneessa vaikuttaa, vaikkei mitään tekisi. Myös passiivinen ja piilevä uhka tulisi havaita, tunnistaa ja todentaa. Olisiko Einsteinin lepoenergia tällaista piilevää, potentiaalista ’lepouhkaa’! Tai Max Plankin mustan kappaleen säteily?

Konkreettisen vaaratilanteen syntyminen tulisi ehkäistä tai välttää ja siltä tulisi suojautua. Se voi kuitenkin ilmaantua kuin ilmestyskirjan peto, kuin Talvisota 1939. Suurvallat ovat toistuvasti sekä näyttäneet että käyttäneet voimaa. Meidän suurvaltanaapurimme Venäjä saattaa yllättävillä erillisoperaatioilla muut tapahtuneen tosiasian eteen. Sitten syytetään länttä ja siirrytään jatkotoimiin jopa siten, että puolustusjärjestelmiin vastataan hyökkäysjärjestelmillä. Kokonaisuutta on vaikea hahmottaa todentamisesta puhumattakaan.

Venäjä on hyvä naapuri, jos sillä menee ”normalna”. Se on toiminnassaan arvaamaton, jos sillä menee oikein hyvin tai oikein huonosti. Voimapoliittisen mahtiaseman palauttaminen on suuri pohjavirtaus. Painotetaan ensi-iskun oikeutusta, ydinaseet mukaan luettuna. Georgia 2008 ja Krim 2014 ovat tässä ajattelussa sitä Ansoffin tehdassalia, joka ei ole suurten poliittisten ja strategisten päätösten todellisuutta.

Koemmeko tällä toimintatasolla seuraavaksi sarjan erillisiltä vaikuttavia operaatioita vaikkapa Suomenlahden suunnalla? Maayhteydet ovat arokansalle elinehto, mutta merenkin äärelle on saatava yhteys. Sitten on tilaa tanssiin merellä. Näin Pietari Suuri Pushkinin mukaan ajatteli vasta valtaamansa Suomenlahden perukassa, uutta pääkaupunkia, S. Peterburgia, perustaessaan.

Eihän se Pietari mitään alkeishiukkasista tiennyt, mutta tanssista hänellä varmasti oli oma vankka mielikuvansa. Slaavilainen kansantanssi ripaska eli pikkuryssä sai tiettävästi alkunsa muinoin jossain taigan ja tundran rajamailla. Jäätävässä pakkasessakin piti kyykkytarpeet tehdä ja ulvovien susien torjumiseksi oli pakko potkia, tehdä äkkiväistöjä välillä kyykyssä, välillä huimia piruetteja, hyppyjä ja loikkia tehden. 

Neuvostoliitto ei ollut valmis 1941. Nyt näyttää siltä, että Venäjä tähtää täysvalmiuteen vuoteen 2020 mennessä. Sun Tzun vuosituhantisia oppeja hämmästellään lännessä muka uutena venäläisenä hybridi-ilmiönä. USA:n big business on Pacific Rim. Brexit tekee Eurooppaan ison lommon. NATO natisee. EU kitisee. Pakolaisia vilisee. Kohta ehkä huikeita määriä. Tämä on kaikkien nähtävissä. Ehkä enemmän reaalisena kuin varjoina. 

Venäjän superhyperkyber-maskirovkatrollihybridille löytyy mielenkiintoinen vertailukohta ehkä hyvin yllättävältä suunnalta. Se on liikkeenjohdon strategiaoppi nimeltä Blue Sea. Tämän opin mukaan olemassa olevien organisaatioiden kilpailu olemassa olevilla keinoilla on äärimmillään veristä. Siksi se on Red Sea strategiaa.

Blue Sea siirtää toiminnot Red Sean ulkopuolelle. Kohta on kuitenkin löydettävä uusi Blue Sea, ennen kuin kilpailijoita tulee perässä ja tämä Blue Sea muuttuu Red Seaksi. Taustalla voi nähdä Edward de Bonon lateraalisen ajattelumallin. Out of the Box, kuten Plank siirtyi syvälle mikroon ja Einstein kauas makroon.

Tämä on luolavertausasetelman positiivinen kääntöpuoli. Se on tarkoituksellista ja aktiivista hakeutumista varjomaailmasta reaalimaailmaan, siis reaalisena pitämäämme maailmaan, maailmaan jolla on toimintamme kannalta eniten merkitystä. On oltava aina vähintään yksi kierros edellä niitä, jotka lopettavat tuijottamisen pintailmiöihin, siis strategian kannalta epäolennaiseen, Platonin varjoihin, Ansoffin tehdassaleihin, pintailmiöihin syvävirtausten sijaan pintailmiöihin syvävirtausten sijaan. Mannerheim luki Sun Tzun Sodankäynnin taitoa. Liekö Putin lukenut sen lisäksi de Bonoa ja kirjan Blue Ocean Strategy.

Venäjä julistaa omaa jakamattomuuttaan, atomosta. Kaikki verellä vallattu kuuluu Pyhään Äiti Venäjään. Menetykset ovat historian virheitä ja ne on korjattava. Pontimia haetaan historiasta, kaukaakin. Pyhään Venäjään ja Vladimir Suuren 988 kasteeseen viittasi 2015 Krimillä vieraillut ruhtinas Dmitri Romanov. Hän sääli Eurooppaa, joka ei ymmärrä että Venäjä on sitä aina auttanut. Ruhtinaan kuoltua tammikuussa 2017 sai vainaja Putinilta ylistävät kiitokset ’suurena patrioottina’ ja ’pitkän ja syvän osanoton’ ilmauksen.

Atomos ei siis ollut atomos, jakamaton. Atomivoimalat tuottavat valtavia sähkövoimia. Mutta atomi voi myös räjähtää, käsittämättömällä tuhovoimalla. Onko Pyhä Venäjä jakamaton? Troikka laukkaa, vaikka perälauta vuotaa. Minne olet menossa, nykymaailma? Vavahtaako koko mannerjalusta!

Yhteiskuvasta näkee, että ruutiukko on selvästi filosofia nuorempi. Platon syntyi 2444 vuotta sitten!

  

PERTTI HUHTANEN
Kehittämiskonsultti
Kotka
+358 40 581 0000

Linnoiteretkellä Etelä-Saimaan saarissa

Salpalinjan Oppaat ry:n 11.3.2017 järjestämä retki jäsenilleen Etelä-Saimaan kahdelle saarelle, Ruohosaareen ja Naurissaareen oli avartava, sanan varsinaisessa merkityksessä. Salpalinjan korsut mantereella ovat metsittyneet ampuma-alojaan myöten ja niistä ei helpolla synny kuvaa, miten niissä olisi taisteltu. Järvialueella tilanne on erilainen. Ja siitä edellä mainittu kohde antoi erittäin selkeän esimerkin.

Ensin on otettava esiin Lappeenrannan näkövinkkelistä raskas fakta. Jos Salpalinjaa vastaan olisi hyökätty ja jos vihollista ei olisi saatu pysäytettyä viivytysasemissa kaupungin itä- ja eteläpuolella, olisi taistelu pääasemassa merkinnyt kaupungin tuhoutumista. Salpalinjan pääasemahan on rakennettu Lappeenrannan kaupungin länsi- ja pohjoispuolelle puolustuksellisesti edullisiin asemiin ja maastonkohtiin, paljolti Saimaan saariin.

Kaupunkialueen kautta hyökkäämään joutunut vihollinen olisi saanut vastaansa puolustajan kaiken tykistön tulen. Siinä tulimeressä, mukaan lukien palamaan syttyneet rakennukset, ei hyökkäysmotivaatio varmasti olisi ollut henkeä nostattava, ei edes ”takavarmistuksessa” olleille politrukeillekaan!

Skinnarilan Kotaniemen ja Voisalmen välisen Sunisenselän sulkevat luonnollisella tavalla Ruohossaari ja Naurissaari. Niiden edessä vihollisen tulosuuntaan on paikoin kahden kilometrin jopa ylikin syvyinen avoin vesialue, siis esteetön tähystys ja ampuma-ala. Ja se on otettu huomioon linnoittamisessa; niin Kotaniemessä kuin molemmissa saarissa on kantalinnoitetut tykistön tulenjohtoasemat.

Voin vain kuvitella ao. paikoissa taistelutilanteessa tykistön tulenjohtajien toimintamahdollisuuksia, jotka ovat puitteiltaan lähes rannikkotykistön kaltaisia, oli sitten Saimaa sula tai jäässä. Mieleen tulee jopa Virolahden ja Kotkan rannikkostykistön murhaava tuli Neuvostoliiton harhautushyökkäyksen torjunnassa Suomenlahdella talvisodan lopussa maaliskuun alussa 1940.

Kotaniemessä kenttätykkiasema (monttu kaivettu/ louhittu) ja Ruohosaaren kantalinnoitettu tykkiasema olisivat sivusta- ja ristitulellaan vesittäneet vihollisen raskaan kaluston  taistelumotivaatiota Ruohosaaren rannan tuntumassa.

Samaa olisi tehnyt Ruohosaaren itäisin tykkiasema (jos olisi saatu panssariluukkukehikko ajoissa paikalle) ja Naurissaaren läntinen pst-tykki kaksoisasekorsusta. Ja taas Naurissaaren itäinen pst-tykkikorsu olisi pitänyt huolen saaren ja Tyysternimen kärjen sekä saaren ja Voisalmen välisistä  salmista ampumasektoriin edenneelle viholliselle. Voisalmen puolelta olisi suorasuuntaustulta saatu avuksi kenttälinnoitteista.

Jalkaväen osalta konekiväärit olisivat esteettömällä sivusta- ja ristitulellaan pitäneet sangen uskottavasti niiden ampumasektoriin saakka selvinneet viholliset vaarattomina koko puhutulla vesialueella.

Minusta juuri tällä retkikohteella kaikkein yksinkertaisimmillaan tulee Salpalinjan taistelutaktiikka pääasemassa esiin. Se on vahva tykistön käyttö vihollisen hyökkäysryhmityksestä lähtien ja sen jälkeen kanta- ja kenttälinnoitteista sivustatuli tekee hyökkääjien loppuosasta selvää. Aivan sama pätee myös maa-alueilla. Siellä vaan maastonmuodot ja metsäpeitteisys hämärtävät kuvaa kokonaisuudesta.

Puna-armeijan taistelutaktiikka talvisodassa suosi laajoja aukeita ja panssarikelpoisia hyökkäysuria; ahtaista kapeikoista valtavat hyökkäysmassat eivät olisi kertakaikkiaan mahtuneet kulkemaan, niin että voimasta olisi ollut hyötyä. Ainakin Sunisenselällä voisin kuvitella, että Stalinin sotajohtajatkaan eivät olisi olleet niin hulluja, että olisivat lähettäneet joukkojaan lähes varmaan surman suuhun? Toisin sanoen Saimaan saarten selkeä puolustustaktiikka olisi ohjannut hyökkäyksen vähemmän vaarallisille urille tai johtanut siihen, mihin Salpalinja kokonaisuudessaan päätyi; sitä vastaan ei hyökätty!

Ja lopuksi vielä yksi ihmetyksen aihe viikon takaisesta retkestä. Kun Salpalinja on huikea voiman- ja rakentamisen työnäyttö jo maayhteyksienkin varassa, niin se on sitä vieläkin enemmän saarissa. Nimittäin siellä ei ole tingitty mistään siksi, että materiaalin, koneiden ja linnoittajien kuljetus saariin vaati tuon ajan kalustolla varsinkin sulanveden ja kelirikon aikana melkoisia ponnistuksia!

Mutta hyvät ihmiset, älkää menkö heikoille jäille!
Tässä muuten elävää kuva by storyTV Oy: https://youtu.be/g69i46DtUSw

Naurissaaren itäisemmän kaksoisasekorsun kk-ampuma-aukon näkymä Voisalmeen. Vastarannalta olisi tullut ristitulta Naurissaaren suuntaan. Klikkaa kuvaa isommaksi.

TERHO AHONEN

Vetovoimaa avuksi Salpalinjan vetovoimalle

Salpalinjan tunnettavuuden pikkuhiljaa lisäännyttyä voisi kuvitella myös sen matkailullisen vetovoiman kasvaneen. Näin ei välttämättä ole ainakaan vielä käynyt. Salpalinjaa on esitelty yleisölle esimerkiksi Virolahdella vuodesta 1980 ja Miehikkälässä 1987 lähtien omissa teemamuseoissaan. Silti kävijämäärät eivät alkuvuosien tasosta ole juurikaan muuttuneet.

Tietysti ensimmäisten esittelyvuosien suurryhmä, sotiemme veteraanit, on linnoituksen nähnyt. Veteraanien jättämä kävijöiden aukko on korvautunut uudella sukupolvella. Sikäli on saatu uutta asiakaskuntaa, mutta mitään oleellista nytkähdystä ylöspäin kävijämäärissä ei ole tapahtunut.

Kaakonkulmalla on vannottu elinkeinona Salpalinjan nimeen siis kohta 40 vuotta ja yhä niin tehdään, onneksi! Onneksi siksi, että työ on pahasti kesken!

Miehikkälä on parhaillaan hakemassa palkkalistoilleen markkinointi- ja myyntitykkiä kunnan matkailupalveluiden myymiseksi. Ihan kuin kaikki aloitettaisiin alusta! Nimittäin hyvä kysymys on, mitä aletaan myymään? Onko Miehikkälässä tai Virolahdella valmiita vetovoimaisia Salpalinjaan liittyviä matkailupaketteja, sellaisia joilla on kävijämäärien kautta myös yhteiskuntataloudellista merkitystä? Kysyn siksi, kun en osaa itse vastata, mitä ne tuotteet ovat.

Onkohan niin, että Salpalinjan vetovoima ei ole riittänyt perusmuseoita kummempaan kaupalliseen toimintaan. Ja se ei ole paljon. Jos museoon myydään vaikkapa 5000 kappaletta kahdeksan euron pääsylippua vuodessa, on brutto 40 000 euroa. Montakohan ympärivuotista täyspalkkaista ihmistä sillä palkataan?

Kyllä juttu on niin, että ollakseen elinkeinollisesti merkittävä, Salpalinjan tulee moninkertaistaa kävijämääränsä ja vähintään kymmenkertaistaa ”pääsylipun” hintansa. Se tarkoittaa, että museolipun lisäksi pitää olla muuta myytävää: ruokaa, juomaa, majoitusta, muistoesineitä, mutta myös toimivaa ohjelmaa ainakin päiväksi, mielummin kahdeksi ja ennen kaikkea myös katetta.

Jonkin verran Salpalinjassa sisällä olleena ja pienessä mitassa Salpalinja-ohjelmaa järjestäneenä tiedän, että ainekset kannattavalle toiminnalle ovat olemassa ja että siitä maksaneet ovat myös hyvin tyytyväisiä saamalleen vastineelle. Nykyisellä vetovoimalla näitä hyvin maksavia ryhmiä saadaan tänne periferiaan valitettavan harvoin. Osaavasta opastuksesta ei ole puutetta. Siitä esimerkiksi Salpavaellus-tapahtuma on pitänyt hyvin huolen.

Se mitä tässä yritän sanoa, niin pahalta kuin se minusta tuntuukin, Salpalinjan vetovoima ei yksin riitä matkailuelinkeinon pyörittämiseen Kaakonkulmalla, Haminan itäpuolella! Tarvitaan seudullista lisävetovoimaa. Tiedän, Etelä-Kymenlaakson kehittämisyhtiö Cursorin matkailuihmiset ovat tätä yrittäneet tehdä ja jopa puhuneetkin kauniisti Salpalinjan puolesta. Konkreettista matkailutarjontaa Haminan itäpuolelle ei kuitenkaan merkittävässä mitassa ole saatu aikaan. Arktika on sentään jotain, mutta sekin on ajallisesti hyvin rajattu.

Pitäisiköhän ottaa lusikka kauniiseen käteen ja saada matkailijat tulemaan ensiksi vaikka Haminaan saakka. Mutta onko Haminallakaan siihen vetovoimaa? No Tattoo-viikolla joka toinen vuosi on, muulloin ei juurikaan. Jos väen saisi tulemaan Haminaan, niin siitä ei olisi enää mahdoton tehtävä saada heitä kammettua myös muutama kymmenen kilometriä idemmäs, aina Vaalimaan kauppakyliin saakka (sitten kun joskus pystyssä ovat).

Salpalinja voisi hyvinkin olla merkittävä lisäarvo saada ihmisiä Haminaan! Eli Haminan nykyinen vetovoima plus tarvittava kaupungin lisävetovoima (mitähän se olisi) plus Salpalinjan vetovoima voisivat yhdessä olla vetovoimien summa, jolla väki ja eurot liikahtaisivat kaakonkulmalle!

Siis Haminan vetovoiman vahvistaminen ja matkailupakettien rakentaminen vaikkapa Kyminlinnasta Haminan valleille ja kaupungin maanpuolustushistoriaan ja siitä edelleen Salpalinjalle voisi olla mahdollista. Ja se voisi onnistua saman linnoitusteeman sisällä. Vain mielikuvitus on rajana tehdä reissusta herkullinen, ohjelmaltaan monipuolinen, antoisa ja ikimuistoinen. Kaikki saisivat osansa ja Salpalinjan kävijämäärät monikymmenkertaistuisivat ja kauppa kävisi!

Mutta kuka tähän nyt uskoisi? Ei kukaan, eikä kohta tarvitsekaan. Luumäki ja Lappeenranta ottavat vihjeestä vaarin, käyttävät jo tämän vuoden aikana huikeasti lisääntyvän Salpalinja-tietouden (esim. uusi kirja ja dokumenttielokuva) hyväkseen ja porskuttavat kohta kohti yhä auvoisempaa tulevaisuutta esitellessään Salpalinjaa matkailijoilleen. Lappeenrannassa on siihen majoitustilaakin. Samaan aikaan E18-moottoritie vie ihmiset pysähtymättä ohi Haminan, Virolahden ja Miehikkälän!

TERHO AHONEN
Miehikkälä

Salpavaellus uusiutumiskierrokselle

Salpavaellus on järjestetty 23 kertaa keskuspaikkanaan Miehikkälän Salpalinja-museo. Se on toiminut hyvin, varsinkin kun 2013 vaellustapahtuman esityksestä museoalueen pysäköintialuetta oli saatu ratkaisevasti laajennettua. Myös yleisöpenkkejä saatiin samaan syssyyn merkittävästi lisää.

Nämä ”investoinnit” olivatkin tarpeen, koska vaelluksen suosio alkoi juuri tuolloin nousta nykyvuosien korkealle tasolle. Olen ilokseni huomannut, että Salpavaelluksen museomäki-infran kehittämisaloitteelle on ollut käyttöä monissa muissakin museotapahtumissa kuin pelkästään Salpavaelluksella.

Mutta ei mitään niin hyvää, etteikö jotain uutta aina edelleen kaivattaisi. Ongelmaksi alkoi pikkuhiljaa jo 2000-luvulla tulla luovuus etsiä uutta nähtävää vaellusreiteille. Reittien päättyminen oli sidottu päätösjuhlaan, joka siis aina on tähän saakka ollut Salpalinja-museolla. Ongelmaa ei olisi, jos vaelluksella olisi aina uusi osallistujajoukko. Mutta kun kymmenet innostuneet vaeltajat tulevat vuosi toisensa jälkeen hakemaan yhä uutta, jotain on heillekin tarjottava moneen kertaan tallattujen polkujen tilalle.

Vaihtelu virkistää -ajatus tuli esiin jo vuoden 2016 vaellusta suunniteltaessa. Mutta vihdoin viime syksynä Salpavaellus-organisaatio päätti laittaa Salpavaelluksen aloitus- ja päättymispaikan kiertoon. Se pakottaisi rakentamaan reitit pääosin aiemmin vähemmälle jääneisiin Salpalinjan osiin. Ja totta kai maiseman vaihdos vaelluksen päättävässä maanpuolustusjuhlassa on virkistävää sekin.

Tarkoitus oli aloittaa vaelluksen keskuspaikan kierto nimenomaan vuonna 2017. Tähän sopivaksi paikaksi Suomi 100 –juhlavuonna ajateltiin itseoikeutetusti Luumäen Kotkaniemeä, Suomen itsenäisyystaistelijan Ukko-Pekka Svinhufvudin kotitaloa. Mutta viime loppukesästä kävikin ilmi, että Kotkaniemen perusteellinen remontti ajoittuu juuri pahimmillaan kesään 2017. Näin ollen sitä ei voida käyttää Salpavaelluksen keskuksena eikä siten maanpuolustusjuhlan pitopaikkana.

Tämän jälkeen vaellusjärjestäjien oli helppo ottaa käyttöön suunnitelma B. Monella tapaa historiallinen Harju Virolahden Ravijoella oli helppo ratkaisu. Salpalinjan rakentaminen alkoi sieltä. Kotkaniemeen Salpavaeltajat tulevat sitten 2018, kun paikat ovat kunnossa.

Nykyisen Harjun Oppimiskeskuksen lahjoitusmaa-ajalta juontava Harjun hovin historia antaa keskikesään mitä komeimmat puitteet Suomen juhlavuoden Salpavaelluksen tapahtumapaikaksi. Harjussa infra tapahtumalle pysäköintialueineen, muonitushuollon järjestämisineen ja vaelluksen päättävän juhlan kuivaksi pitopaikaksi, ulkona tai sisällä, satoi tai paistoi, on valmiina.

Reittien suunnitteluun alkoi puhaltaa uusi tuuli. Kahden yön yli kestävä Itsenäisyyden ituja –reitti aloittaa Salpalinjaan perehtymisen Kivijärven rannasta "Suomen itsenäisyyden julistuksella". Reitti eri vaiheiden ja kuljetustapojen myötä päätyy toiseksi yöksi Suomenlahden rantaan, Oppimiskeskuksen Rantaharjuun. Ja sieltä sitten päätöspäivänä Harjuun mp-juhlaan.

Vuorokauden mittainen Erämaasta Harjuun –reitti puolestaan ottaa uudeksi ulottuvuudeksi Harjun lähellä olevan Valkjärven vanhan parakkivaruskunnan ja sen vieressä olevaan Salpalinjaan liittyvään Puntin työmaakylän. Myös Salpalinjan puolustustaktiikka tulee reitillä aiempaa painotetummin esille.

Ja kolmannen Ensi askeleet -reitin osalta Harju ja Ravijoki tarjoaa vaeltajille todella napakan tietoiskun Salpalinjan moniulotteisuudesta lyhyellä matkalla ja vain noin kolmen tunnin ajassa. Se toteutetaan päätöspäivä sunnuntain aamupäivällä. Reitin runkona ja pohjana on RUK:n reserviupseerioppilaille käytössä oleva reitti. Sen on muuten tähän mennessä kolunnut 6924 upseerioppilasta Salpavaellus-oppaiden opastuksella; ei ole epäilystäkään, etteivätkö Salpavaelluksen osanottajatkin siihen myös ihastuisi.

Eli Salpavaelluksen irtautuminen hetkeksi napanuorastaan Miehikkälästä tekee aivan varmasti hyvää koko tapahtuman uudistumiselle. Vuoden 2018 jälkeen voi olla (mitään päätöksiä ei ole), että vaellus järjestetään kenties vielä Lappeenrannan suunnalla, mutta viimeistään 2020 on täysi mahdollisuus palata taas Miehikkälään. Siihen mennessä vaeltajien joukko on mahdollisesti taasen uudistunut sen verran, että yli 20 vuotta kolutut Miehikkälän maisemat ovat taas kuin niitä ei olisi koskaan nähty!

Tässä linkki Salpavaelluksen tiedottajan Emilia Ristolan tiedotteeseen vuoden 2017 vaelluksen sisällöstä: Salpavaellus 2017 tiedote

TERHO AHONEN

Nykyisin Salpavaelluksen ylijohdon reserviä

Amiraali Kaskeala Miehikkälässä 1.7.2005

Googlen ihmeellinen maailma pompautti juuri silmilleni www.eilen.fi -sivustolta puheen vuodelta 2005 Salpakeskuksen avajaisista. Olin paikalla, vaan en puheesta mitään muistanut. (TA)

Puolustusvoimain komentajan, amiraali Juhani Kaskealan puhe Salpakeskuksen perustamisjuhlassa 1.7.2005 Miehikkälässä

 

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja Salpalinjan rakentajat, hyvät juhlavieraat,

Sodankäynnin historiassa on nähtävissä kehitysjaksoja, jotka alkavat ja päättyvät yleensä suurten sotien myllerryksessä. Toiseen maailmansotaan päättyi maasodankäynnissä massiivisten kiinteiden linnoituslaitteiden kehittäminen. Rintamalinjoista luovuttiin ja siirryttiin alueelliseen puolustusjärjestelmään. Toisen maailmansodan alussa saksalaisten salamasota yllätti täysin ranskalaisten Maginot-linjan sekä belgialaisten linnoitukset Eben-Emaelissa. Miksi sitten näiden kokemusten jälkeen moisen linnoitusjärjestelmän rakentamista jatkettiin meillä Suomessa koko sodan ajan? Itärajalla erona oli maasto - puolustuksemme on aina perustunut hyökkääjälle vaikean maaston hyväksikäyttöön ja liikkeen hallitsemiseen. Lisäksi puolustuksemme ei ranskalaisten tapaan perustunut täysin kiinteisiin linnoitteisiin, vaan puolustuksen joustavuudella ja liikkuvuudella oli keskeinen merkitys. Salpalinjaa ei saatu valmiiksi jatkosodan syttyessä. Henkilöstö ja materiaali tarvittiin etulinjaan.

Salpalinjan rakentaminen alkoi toukokuussa 1940, ja suurimmillaan rakennustyömailla työskenteli maaliskuussa 1941 noin 35000 miestä. Valtava rakentajajoukko vaati tietysti mittavan huolto- ja tukiorganisaation. Muonituksesta vastaavien lottien määrä oli enimmillään 2000 henkeä. Rahaa käytettiin vuosina 1940-41 yli 1,5 miljardia markkaa - vuonna 1941 5% koko valtion budjetista. Erityismaininnan ansaitsee länsinaapurimme Ruotsin henkilöstö-, materiaali- ja raha-apu. Edellä mainitulla voimanponnistuksella saatiin aikaan mm. 760 teräsbetonista kantalinnoitetta, 3000 korsua ja asepesäkettä, 350 kilometriä taisteluhautaa ja 225 kilometriä kivisiä panssariesteitä. Linnoitustöillä oli myös kansantaloudellinen merkitys, koska näin kyettiin lievittämään kenttäarmeijan kotiuttamisesta ja Karjalan siirtoväen muutosta johtunutta työttömyyttä. 

Tämän päivän sodankäynti nojaa edelleen sodankäynnin peruselementteihin tuleen, liikkeeseen ja suojaan. Näiden tekijöiden sisältö on kuitenkin muuttunut. Salpalinja rakennettiin aikanaan puolustuksemme viimeiseksi lukoksi. Sen tehtävänä oli viimeistään pysäyttää mahdollinen suurhyökkäys maahamme. Linjaa ei koskaan jouduttu testaamaan - jatkosodassa salpana oli suomalainen sotilas. Vihollinen pysäytettiin Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella, Nietjärvellä ja Ilomantsissa sekä muissa kesän -44 torjuntataisteluissa. Salpa-asemalla oli kuitenkin suuri merkitys puolustajien moraalin ja taistelutahdon kannalta. Vahvasti linnoitettu asema vaikeassa maastossa vaikutti samanaikaisesti hyökkääjän päätöksentekoon. Kannaksella suurhyökkäys ja suomalaisten asemien murtaminen olivat aiheuttaneet hyökkääjälle raskaita tappioita. Mikä neuvostojoukkojen tilanne olisikaan ollut hyökättäessä vahvasti aseistettua ja kantalinnoitettua Salpa-asemaa vastaan? Etenkin kun samanaikaisesti joukkoja tarvittiin kipeästi Saksan vastaiselle rintamalle. 

2000-luvun Salpalinja on suomalainen maanpuolustustahto. Tekninen kehitys tuo käyttöömme yhä edistyneempiä asejärjestelmiä, mutta kaiken pohjana on silti tahto puolustaa isänmaatamme. Tänä vuonna tuli kuluneeksi 60 vuotta aseiden vaikenemisesta Suomen rajoilla. Valtakunnallisessa veteraanijuhlassa teemana oli veteraanien perinnön siirtäminen nuoremmille ikäpolville. Museot ja muistomerkit ovat eräs tapa välittää eteenpäin kertomuksia noista vaikeista ajoista ja sitouttaa nykyiset ja tulevat polvet kunnioittamaan isiemme ja äitiemme ponnisteluja ja uhrauksia.

Päästäksemme sodanaikaisille taistelupaikoille meidän on matkattava rajan toiselle puolelle. On kuitenkin vähintäänkin tarkoituksenmukaista huolehtia sotahistoriamme taltioinnista ja esittelystä osana kansallista identiteettiämme. Puolustushaaroilla ja aselajeilla on erittäin korkeatasoisia museoita, ja Salpamuseo on erinomainen lisä tässä joukossa. 1200 kilometriä pitkä Salpa-asema symboloi kaikessa massiivisuudessa koko kansan ponnisteluja hyökkäyksen torjumiseksi. Linnoitusjärjestelmä on niin laaja, että siihen tutustuminen kokonaisuudessaan veisi paljon aikaa. Tässä suhteessa keskittäminen on hyvä ja asiakasystävällinen ratkaisu. 

Salpakeskus vie tämän ajatuksen pidemmälle verkostoitumisen ja yhteistyön voimalla. Salpakeskus on oiva esimerkki kansallisesta hankkeesta, johon kyetään liittämään alueellisia projekteja. Kymenlaakson matkailun edistäminen ja verkostoituminen alueen yrittäjien ja toimijoiden kanssa ovat tämän päivän maaseudun ja kotimaan matkailun tarvitsemia piristysruiskeita. Suomalainen maalaismaisema, historian kertomukset ja konkreettiset rakennelmat täydentävine museoesittelyineen tuovat eteemme ainutlaatuisen kokonaisuuden luontoa, kulttuuria ja elämyksiä.

Salpakeskuksen perustamiseksi tehdyn työn määrä on ollut suuri, ja mieluisa tehtäväni onkin vieraiden puolesta kiittää ja onnitella Miehikkälän kuntaa ja Salpalinja-museota, Virolahden kuntaa ja Bunkkerimuseoaluetta, Salpalinjan perinneyhdistystä sekä Pioneerimuseota ja Pioneeriaselajin Liittoa. Kiitokset kuuluvat myös niille tahoille, jotka ovat uskoneet hankkeeseen ja tukeneet sitä taloudellisesti. Tämä on osoitus vahvasta maanpuolustustahdosta. Olen varma, että tämäntyyppinen yhteistyö on myös tulevaisuuden malli.

Arvoisat kuulijat,

Salpalinjan koskemattomuus kertoo meille ja tulevien sukupolville tarinan ajasta, jolloin kansamme oli valmis tekemään kaikkensa säilyttääkseen itsenäisyytensä. Hyökkääjä onnistuttiin pysäyttämään ennen viimeistä lukkoa. Näin keskellä Suomen kesää voimme muistella niitä uhrauksia, joihin sotilaamme olivat valmiit estääkseen vihollisen pääsyn viimeiselle esteelle. 

Hyvä juhlayleisö,

Toivotan teille kaikille mielenpainuvaa käyntiä täällä Salpamuseolla ja hyvää kesää.