Vihdoin kuva Miehikkälän betoniasemasta!

Salpalinjan betoniasema Rakolan tien risteyksessä, nykyisen Salpalinja-museon rinteessä Miehikkälässä. Kuva Sota-arkisto T-12680/7

Harrastajatutkija, Salpalinja-opas ja osa-aikainen suomalaisiin linnoituksiin erikoistunut matkailuyrittäjä Juha Kilpeläinen Lahdesta julkaisi eilen (24.1.2015) Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä kansallisarkistosta käsiinsä sattuneen kuvan Miehikkälän betoniasemasta. Tosin kohdesanan perässä oli kysymysmerkki. Turhaan, kuva on ilmiselvästi Miehikkälästä. Ja se on ainutkertaista. Kuva on ainakin minulle ensimmäinen Salpalinja-museon rinteessä olleesta keskusbetoniasemasta.

Kannattaa käydä lukemassa facebookin Salpavaeltajat-ryhmän keskustelu aiheesta: www.facebook.com/groups/127742510603002/

Kuvan on varmasti nähnyt moni arkistotutkija, ilmeisesti sen olemassa olo on ollut myös Salpalinja-museon tiedossa! Kuvaa on säilytetty entisessä sota-arkistossa Karhumäki-kansiossa! Se selittänee, että sitä ei ole hoksattu yhdistää Miehikkälään, tai ainakaan ei ole kysytty alkuasukkailta, voisiko olla? No, pääasia, että kuva tuli vihdoin eilen useampien silmien eteen tunnistettavaksi.

Paikallishistoriallisesti kuva on minun mielestäni erittäin arvokas. Vaikkakin rakennus oli pystyssä hyvin lyhyen aikaa, on se Miehikkälä-Taavetti –maantien varressa, suorastaan lähes raiteessa, ollut myös monien paikkakuntalaisten nähtävissä.

Ainakin minua hämmästyttää rakennuksen massiivisuus. Se ei ole mikä tahansa koppi, se on ollut suorastaan tehdas nykyisen Salpalinja-museo -mäen rinteessä! Kuva ansaitsee tulla julkaistuksi paitsi Salpalinja-teoksissa, myös Miehikkälän historiassa. Pienessä Miehikkälässä ei ole ollut monta vastaavan kokoista tuotantolaitosta tuohon aikaan, ilmeisesti vain Kalliokosken lasitehdas.

Salpalinja-museolla on opastuskierroksen varressa ollut tähän asti betoniasemalla työnjohtajana toimineen luumäkeläisen Niilo Huoposen kertoman perusteella piirretty kaavio betoniasemasta. Nyt julkaistu valokuva vastaa piirrosta. Lisäksi maaston muoto, maantie, Rakolan tienristeys sekä erillisessä betonilastauskuvassa olleen auton numerokilpi (TR-211) vahvistaa kuvan paikan. Työryhmä 211 työskenteli nimenomaan juuri puhutulla paikalla.

Samassa sota-arkiston Karhumäki-kansiossa on Juha Kilpeläisen mukaan muitakin Salpalinjaan paikallistettavia kuvia. Odotan niiden näkemistä suurella mielenkiinnolla.

Jonkin verran Salpalinja-opastuksia tehneenä olen tuntenut sen tuskan, jolla opas on yrittänyt kuulijoilleen kertoa, miltä opastuskohteet ovat rakentamisaikana tai heti niiden jälkeen näyttäneet. Valokuvia olen kaivannut, mutta niitä ei ole ollut kuin alan kirjoissa muutamia. Yleinen käsitys on ollut, että niitä ei ole, siksi en ole ymmärtänyt kuvia edes kysyä. Kuvaavaa on, että Salpalinja-museon viime kesänä tuottamassa Salpalinjan rakentajien kertomuksiin perustavassa kuvakirjassa valokuvat ovat muista kuin Salpalinjan linnoitteista!

Kuvia siis sittenkin on! Niiden paikallistamiseksi harhaanjohtavat sijainnit arkistoissa ovat olleet esteenä. Nyt tämä Miehikkälän betoniasemakuva panee tutkijatkin katsomaan kuvia uudella silmällä.

Vielä tuosta Miehikkälän keskusbetoniasemasta. Sitähän pidettiin aikanaan modernina puoliautomatisoituna laitoksena, jonka tuotantoprosessia ohjattiin muun muassa värivalomerkein. Tätäkin taustaa vasten on tuntunut ihmeelliseltä, että siitä ei olisi yhtään valokuvaa. Onneksi on.

Betoniaseman kanssa samassa rinteessä sijaitseva panssarintorjuntatykkipesäke on rakennettu maalis-toukokuussa 1941. Olen miettinyt, voitiinko kestolinnoitettu pesäke rakentaa samaan aikaan kuin betoniasema on ollut vielä pystyssä. Minulle on opetettu, että betoniasema olisi purettu, ennen kuin pst-tykkipesäke tehtiin. Kuvan perusteella on saatettu sittenkin voida rakentaa yhtä aikaa betoniaseman toimiessa. Jos on, pesäkemontun räjäytystöissä on varmasti jouduttu ottamaan huomioon betoniaseman läheisyys pieninä panoksina ja vahvoina täkkäyksinä.

Ainakaan minulle ei ole selvinnyt, milloin iso betoniasemarakennus on purettu. Uskoisin, että jos esimerkiksi paikallislehti Kaakonkulma innostuisi tekemään aiheesta jutun, saattaisi vielä muutama paikallinen aikalaismuistikuva rakennuksen historiasta Miehikkälän maisemassa löytyä.

Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa

”Hanaa, sanoi Hanell – Jees, betonia, vastasi kapteeni Arimo, Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa” – kirja, päätekijät Jorma Hytönen ja Martti Koponen, on nyt mielenkiinnolla kahlattu läpi. Savonlinnan maakuntamuseon kustantama teos on merkittävä tietopaketti Salpalinjasta järvialueella, vaikkakin osasta siitä. Kirja auttaa ymmärtämään Salpa-aseman valtavaa laajuutta ja monimuotoisuutta. Teos täyttää merkittävän aukon Salpalinja-kirjallisuudessa.

Kirjan komea taitto ja kuvitus auttaa aluetta ja sen paikannimiä tuntematonta lukijaa pitämään mielenkiintoa yllä. On myönnettävä, että paikoin pitkät luettelonomaiset listat ja taulukot kylistä, saarista, työryhmistä ja laitteista hieman puuduttivat. Paikkakuntalaisille ne ovat vastaavasti aivan varmasti kirjan suolaa. Oivallinen idea on liittää kirjaan erillinen karttaliite ilmaisemaan alueen linnoitteiden sijaintia.

Sinänsä mitätön ja erinomaiseen sisältöön vaikuttamaton ristiriita minulle syntyi heti kirjan pitkästä nykynuorisokielisestä nimestä ja toisaalta Lukijalle-kirjoituksen ensimmäisestä kappaleesta:

” Tässä julkaisussa Salpalinjasta käytetään heinäkuun alkupuolelle 1944 saakka nimeä pääpuolustuslinja, jolla halutaan kunnioittaa aikalaishistoriaa.” Aikalaishistoriaa teos kunnioittaa myös käyttämällä 1940-luvun kuntajakoa (Puumala, Sulkava, Sääminki, Punkaharju, Kerimäki ja Savonranta). ”Historiaa ei kirjoiteta nykypäivästä käsin, vaan aikalaistilanteesta,” tekijät sanovat.

Kirjoittajat kylläkin perustelevat nimen nykypuhekielisiä sanavalintoja ja pituutta symboliikalla linnoittamisen kiireeseen, linnoitteen pituuteen ja kestolinnoittamiseen.

Nykyisen Etelä-Savon maakunnan alueella Salpalinja on selkeästi ”vesistöihin nojautuvan aseman luominen Kivijärven ja Pielisjärven väliselle alueelle” - osaa. Sitaatti on Hanellin rakentamissuunnitelmasta. Alue poikkeaa maastonsa vuoksi huomattavasti esimerkiksi siitä, mitä Salpalinja on vahvimmalla ja yhtenäisellä maaosalla Suomenlahden ja Kivijärven välissä. Silti on muistettava, että vaikka linnoituslaitteita on kirjan esittelemällä alueella harvakseltaan ja paikoin keskittyvät suppealle alueelle, vesi yhtenä linnoituselementtinä tekee järvialueesta puolustuskokonaisuuden.

Puheena olevalla alueella varsinaisessa linnoittamisessa painopiste on kapeikkojen ja rantautumiseen sopivien saarten linnoittamisessa sekä linnoitustykistön ja siihen kuuluvan sulkutykistön asemien rakentamisessa ja tulenkäytön valmistelussa.

Salpalinjan rakentamisessa kiirellisyysjärjestyksessä ykkösenä oli eteläinen rantamaa. Siellä työt alkoivat jo huhtikuussa 1940. III Armeijakunnan alueella Puumalassa, Sulkavalla ja nykyisessä Savonlinnassa työt alkoivat vasta syksyllä 1940. Se näkyy siinä, että valtaosa kestolaitteista ja kenttälinnoitteistakin jäivät jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941 kesken, voi sanoa monttuasteelle.

Osaa suunnitelluista rakenteista ei ehditty edes aloittaa; mielenkiinnolla olisin nähnyt, että edes yksi komea sulkutykistölle tarkoitettu kahden tykin teräsbetonikorsu olisi valmistunut. Korsun piirustus esitellään kirjassa.

Talvella 1944 Woldemar Hägglundin inventoinnin mukaan Lappeenrannan ja Kuhmon välillä oli vain 26 taisteluvalmista betonilaitetta. Tilanne ei merkittävästi ehtinyt tältä osin Salpalinjassa parantua syksyllä 1944.

Raikuu ja Punkaharju ovat maantieteellisesti avainasemissa Suur-Saimaan itä-länsisuunnassa ylittävinä maayhteyksinä. Raikuussa onkin alueen pisimmälle rakennettu kestolinnoitekokonaisuus. Vastaavasti kirjan tekijätkin ihmettelevät kestolaitteiden puuttumista Punkaharjulta!

Koska en tunne Etelä-Savoa ja sen Salpalinjan maantiedettä, en puutu linnoitteiden sijaintiin ja kohteisiin tämän tarkemmin. Kirjaa lukemalla syntyy kyllä erinomainen kuva siitä, mitä tuolla silloin tehtiin ja tai oli tarkoitus tehdä.

Minulle kirjan parasta antia ovat sen Salpalinjan rakentamiseen liittyvät yleiset osat. Sieltä löytyi minulle monta uutta yksityiskohtaakin, jos kohta monia omia tietoja vahvistaviakin asioita. Esimerkiksi minä näin nyt ensimmäisen kerran varsin tarkkaan poimittuja yksityiskohtia Betonikorsun yleinen työselitys -asiakirjasta. Nyt ymmärtäisin Miehikkälän Muhikossa sijaitsevan ”Hanellin korsun” kaminaa kylmiltään sytyttäessä tukita hormin käsikranaatin pudotusaukon! Paraneva veto veisi alkusavut piipusta taivaalle!

Kirjassa näin ensimmäisen kerran korsupiirustuksen, jolla keskenjääneitä, avolouhosasteelle jääneitä korsuja otettiin kesällä 1944 ”kenttävarustusluontoisesti” käyttöön. Toisin sanoen avolouhokset katettiin hirsikerroksella ja niiden päälle ladotuilla kivillä, käytännössä montusta nousseella louhintajätteellä. Näitä tiedän sortuneena muutaman ainakin Miehikkälässä. Niitä on varmasti muuallakin.

Kirjan useat korsupiirustukset vahvistavat käsitystäni, että korsujen tyyppipiirustuksista huolimatta, jokainen korsu suunniteltiin paikalle; kahta aivan samanlaista korsua ei Salpalinjassa ole. Muutoksia piirustuksiin tuli rakentamisen aikanakin. Ja maavaraisen korsun betonimääränä yleisesti käytetty 560 kuutiometriä on todella vain keskiarvo.

Kyseenalaistaisin Linnoittaminen osana puolustusta –luvussa toteamuksen, että ”Huhtikuuhun 1941 mennessä II Armeijakunnan alueella Suomenlahdesta Luumäen Kivijärvelle Salpa-asemaan valmistui lähes 100 järeää betonikorsua ja yli 300 kenttäkorsua”. Minusta teräsbetonikorsujen luku on alakantissa, sillä omien laskujeni mukaan niitä on maastossa ainakin kolminkertainen määrä! Toinen luku, jossa voi olla virhe, on Lukijalle-luvussa! Siellä kerrotaan lujuusluokittelusta, että I luokan korsun kattovahvuus olisi 230 senttiä. Arimon kirjan taulukossa rautabetonin kattovahvuus on 210 senttimetriä!

Kaiken kaikkiaan on turha alkaa pilkkuja viilailemaan. Hytösen ja Koposen kirja on paikkansa ansainnut ja on ehdottomasti hintansa, 40 euroa plus postikulut 7 euroa, väärti. Onnittelut tekijöille ja koko Etelä-Savolle, sillä kirjan myötä maakunta nousee yli 70 vuoden takaa ansaitusti Salpa-aseman etulinjaan! Hyvä!

Kirjaa voi tilata: riihisaari@savonlinna.fi

Kiviesteessä kehitystä

Jatkosodan suurhyökkäys kesällä 1944 toi esiin monta parannettavaa yksityiskohtaa linnoittamisessa. Mutta kehityksen kelkassa oltiin jo myös asemasodan aikana. Siitä konkretiaa löytyy linnoitustöiden johtajan E F Hanellin 3.9.1944 päivätyssä kirjeessä Päämajan ulkomaanosaston päällikölle. Viitteenä kirjelmässä on Sveitsin sotilasasiamihen kirje 18.8.-44. Tuosta voi vetää suoran johtopäätöksen, että Suomen linnoittamiskokemukset kiinnostivat myös ulkomailla.

Hanell toteaa, että kiviesteitä rakennettiin välirauhan aikana hyvin runsaasti. Syy siihen oli, että joukot (tarkoittanee rintamakomentajia) eivät hyväksyneet muita esteitä.

Etumaastoon tehdyistä panssariestekaivannoista oli hyvin negatiivisia kokemuksia; vihollinen pesiytyi niihin ja käytti kaivantoja suojahautoina hyökkäyksen valmistelussa. Ilmeisesti myös jatkosodan kokemus oli se, että välittömästi taisteluhaudan edessä ja takamaastossa kaivanoesteet ovat edullisia. Niitä voitiin käyttää puolustajan taisteluhautoina, jos varsinaiset haudat menivät tykistötulessa umpeen. Tätä mallia on käytetty ainakin paikoin muun muassa 1944 rakennetussa Vaalimaan oikaisuasemassa.

Hanell perustelee kiviesteiden runsasta määrää sillä, että talvisodan järeillä sotasaalisvaunuilla kokeiltiin kiviesteen tehokkuutta ja se täysin hyväksi havaittiin. Myöskään niiden tykit eivät pystyneet murskaamaan estekiviä.

Kun 1943 määrättiin rakennettavaksi kiviestettä Karjalan kannakselle, tehtiin kokeiluja kesällä 1941 vallatuilla T 34 – ja Klim Voroshilov –vaunuilla. Nyt huomattiin myös, että niiden voima riitti työntämään pystyyn asennetut estekivet nurin. Vaunujen tykkien suurempi alkunopeus massiivisella panssariammuksella ammuttaessa murskasi kahdella laukauksella kiven täydellisesti.

Johtopäätös edellisestä oli, että kivet sijoitetaan nurin, ohuempi pää vaunujen tulosuuntaan ja särmä ylös. Näin vaunu jäi killumaan kiven päälle pohjastaan. Kun lisäksi kivet sijoitettiin laakeaan kaivantoon, kivet eivät haitanneet omaa konekivääri- ja käsiasetulta, eikä vihollinen päässyt aina pesiytymään kivien taakse suojaan. Lisäksi kivien viistot pinnat edistivät kimmokkeiden syntymistä, eikä näin niitä murskaamaan tarkoitettujen ammusten isku ollut paras mahdollinen verrattuna suoraa pystyssä olevaan kiven seinämään.

Kivet tuli sijoittaa määrätynlaiseen järjestykseen makaavaan asentoon. Tärkeää oli, että koko este upotettiin kaivantoon. Se vaati hyvin paljon työtä. Siksi vain osa Kannaksen kiviesteestä ehdittiin saada tavoiteltuun kuntoon. Hanell toteaakin saaneensa tiedon vain yhdestä K.V.-vaunun juuttumisesta upotettuiun kiviesteeseen, eikä sitä oltu saatu siitä irti. Siis este olisi ollut tehokas, jos sitä olisi ollut!

Nyt puheena olevan kaltaista kiviestettä on Salpalinjassa Luumäen Askolassa nähtävissä pienet pätkät kuutostien kahtapuolen. Olen saattanut tästä kiviasettelutavasta kirjoittaa aikaisemmin, mutta nyt siihen löytyi kirjalliset perusteet.

VT-asemaan oli ajettu kiviä varsin paljon ehtimättä pystyttää niitä (muutamin paikoin löytyy esimerkkejä myös Salpalinjasta). Irralliset kivet olivat väistyneet vihollisvaunujen työntövoiman edessä. Jopa kaksi vaunua teki yhteistyötä aukon tekemisessä. Näin menetellen oli aukko syntynyt esteeseen 20-30 minuutissa. Vaunut olivat rikkoneet ”maastoon heitettyjä” estekiviä myös ampumalla. Taistelukertomuksissa oli tapauksia, että vihollinen oli miesvoimin lapioinut kivien viereen montuja ja luistaneet kivet näihin, jolloin esteen yliajaminen oli mahdollista.

Lopuksi Hanell sanoo, että mikään este ei ole ehdoton. Järeällä tykistöllä ja ilmapommeilla ne ovat tuhottavissa. Mutta linnoitustyön johtaja selkeästi ilmaisee pitävänsä asemien edessä ”sangen tehokkaana” esteenä edellä puhuttua kaivantoon upotettua nelirivistä kiviestettä. Siinä siis kivet ovat määrätynlaisessa järjestyksessä makaavassa asennossa. Kivien paino on 4-5 tonnia (huom. välirauhan estekiven vähimmäispaino oli 3 tonnia). Hanell myöntää esteen olevan ”suhteellisesti hyvin suuritöinen”.

Tämän blogikirjoituksen mahdollisti Juha Kilpeläisen arkistosta löytämä, jutun alussa selostettu asiakirja.

JR 1:n historia auttaa ymmärtämään myös Salpalinjaa

Sain vihdoin luettua sotatieteen tohtori, yleisesikuntaeverstiluutnantti, pioneeriupseeri Janne Mäkitalon ja tykistömajuri evp Jukka Vainion kirjan Valkeasaaressa läpimurto, Jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa. Erinomainen ja hyvin monipuolisesti JR 1:n sotatietä ja yleensä jatkosodan jalkaväkijoukkojen ja myös vihollisen toimintaa kuvaava teos. Suosittelen, kirjaa voi tilata jarmo.tolski@pp2.inet.fi

Kirja on oikein mielenkiintoista luettavaa meille Salpalinjasta kiinnostuneille. JR 1:n edeltäjä 1. prikaati oli suojajoukkona rakentamassa ja miehittämässä pääpuolustuslinjaa (tuleva Salpalinja) Luumäen Kivijärven ja Saimaan välillä, Jängynjärven tasalla. Tämä Salpalinjan osa tulee vahvasti esille ja luo pohjaa välirauhan linnoittamisesta ja erityisesti linnoituksen joukkojen mukaan lukien linnoitusjalkaväen ja linnoitustykistön käytöstä.

Kenttälinnoittaminen rykmentin sotatiellä varsinkin Lempaalassa ja sittemmin Valkeasaaressa on terveellistä tietoa Salpalinja-harrastajille.

Ja lopuksi jatkosodan päätyttyä 10. D ja JR 1 sen mukana vedetään ennen marraskuun 1944 kotiuttamistaan Salpalinjaan Miehikkälän tasalle, osin pääasemaan, osin Vaalimaan oikaisuasemaan ja rakentamaan, ainakin valmistelemaan sen etuasemaa Muurikkalaan. Vaalimaan oikaisuasemasta tuli pääasema syksyllä 1944.

Erityisen mielenkiintoinen on kirjan Valkeasaaren puolustusvalmisteluja ja toisaalta Neuvostoliiton hyökkysvalmisteluja kuvaava osa.

Ensinnäkin maallikolle tulee nyt jälkiviisaana kirjan tietojen manupuloimana ensimmäisenä mieleen, että miksi suomalaisten tuli linnoittaa oma etulinjansa suoraan tarjottimelle, avonaiseen, hyökkääjälle panssarikelpoiseen ja tykistönkäytölle otolliseen maastoon? Ja jonka linnoittaminen oli äärimmäisen vaikeaa tähystyksen ja tulen alla, ja kun vielä pohjavesi (vai oliko savikerroksen estämää pintavettä) tuli vastaan paikoin jo puolen metrin syvyydessä.

Maaston avonaisuus mahdollisti viholliselle koko asemasotavaiheen ajan kestävän tiedustelun ja suorasuuntaustykistöasemien valmistelun Merituitun kukkulalta. Ei ole ihme, että Stalinin strategisen iskun pääkohteeksi valittiin noin neljä kilometriä leveä Valkeasaaren lohko, jota JR 1 joutui puolustamaan tultuaan siirretyksi asemiin vain noin kaksi viikkoa ennen suurhyökkäyksen alkua.

Kirjan sanoma on yksiselitteinen: lohkon puolustaminen ja pitäminen oli noissa oloissa mahdoton tehtävä mille tahansa joukolle. Vihollisen voima ja taktiikka oli pitelemätön huonosti kenttälinnoitetuissa puolustusasemissa. Valkeasaaren puolustusasema oli samalla etuasema ja pääasema. Hallittuun vetäytymiseen etulinjan murruttua ei ollut mitään mahdollisuutta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Valkeasaareen oli rakennettu yksi teräsbetonikorsu ainakin pst-tykkiä varten ja mitä todennäköisimmin välirauhan aikaisilla Salpalinjan mitoituksilla. Korsu sijaitsi etulinjan ja tukilinjan välissä ja se oli suunniteltu ampumaan sivustatulta Pastorinjoen suuntaisesti. Kyseinen teräsbetonikorsu lienee ollut ainoa kestolaite, joka pystyttiin vihollisen tähystykseltä ja suorasuuntaustulelta suojassa yleensä rakentamaan.

Korsutykki, mitä ilmeisimmin 45 mm, oli paikoillaan ja ammukset olivat vieressä. Korsu oli pimeä ja kostea, tykki ja ammukset ruosteessa JR 1:n miehittäessä asemaa. Kirjan mukaan on ilmeistä, että sen takia sitä ei miehitetty suurhyökkäyksen aikana? Korsu olisi kosteanakin ollut mitä todennäköisimmin alueen ainoa neuvostotulta kestävä rakenne! Korsujen kosteutta olen käsitellyt blogissani http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2011/09/korsut-ja-kosteus.html

Kirjaa lukiessa minulle tuli ajatus, että olisiko Salpalinjakaan kestänyt Valkeasaaren kaltaista tulihelvettiä. Onhan sanottu, että läpäisemätöntä linnoitusta ei ole, jos vain siihen hyökkäävällä joukolla on käytössään tarvittava voima.

Minun toiveikas ja tietysti sinisilmäinen johtopäätös on, että Salpalinja olisi kestänyt, ainakin tarpeeksi kauan. Nimittäin sitä vastaan Valkeasaareen kohdistuneen kaltaisen voiman käyttö ei olisi ollut yksinkertaisesti mahdollista. Salpalinja oli tai olisi ollut sodan alkaessa kaukana etulinjasta. Sitä ei olisi pystytty tähystämään ennenkuin rintama olisi ollut siinä kiinni. Samalla tavalla siihen ei olisi pystytty kohdentamaan Valkeasaaren tapaista pitkään valmisteltua tykistön, ainakaan suorasuuntaustulen voimaa. Kestolinnoitteen murron suunnittelemiseen ja voiman kokoamiseen olisi tarvittu paljon aikaa. Sitä ei Neuvostoliitolla ainakaan kesällä 1944 ollut; oli kiire Berliiniin.

Maasto Salpalinjan edessä on panssarivaunujen käyttöön huomattavan hankala verrattuna Valkeasaaren aukeaan tasamaahan. Siellä ei ollut panssariesteitä, Salpalinjassa olisi ollut vaikean maaston lisäksi niin kivi- kuin kaivantoesteitä.

Ja jos vihollisen jalkaväki olisi päässyt rynnäkköetäisyydelle, sitä olisi ollut torjumassa teräsbetonikorsuissa hengissä säilyneet puolustajat. Valkeasaaressa puolustajat kaatuivat tai haavoittuivat vain sirpaleenkestäviksi rakennettuihin kenttäkorsuihin tai hautautuivat taisteluhautoihin. Kaiken lisäksi pääosin vitsasmatoilla tuetut haudat olivat kuin rotanloukkuja sen käyttäjille; tykistötulessa pirstoutuneet vitsakset tarttuivat taistelijan vaatteisiin kiinni ja jopa estivät heidän poistumisen haudasta.

Lisäksi Valkeasaaren hiekkapitoisen maaperän nostattamaa, näkyvyyttä ja aseiden toimintaa pahoin häirinnyttä hiekkapilveä ei olisi ainakaan samassa mitassa Salpalinjasta noussut.

JR 1:n historian luettuani en voi kuin hattua nostaa rykmentin sotilaille ja kiittää Luojaani, että olen saanut elää rauhan aikaa. Lisäksi on annettava täysi kiitos ja tunnustus kirjan tekijöille. Kirja tuo viime sotien koettelemukset rintamalla nykyihmisten tietoon ja se toivottavasti auttaa meitä ottamaan menneestä opiksi ja valmistautumaan pahimman varalle. Se on kunniavelkamme sotiemme veteraaneille ja sankarivainajille, ei vähiten JR 1:n mahdottoman tehtävän eteen joutuneille sotilaille!

Hyvää Joulua ja Rauhan Vuotta 2015!

Kohta päättyvänä vuonna 2014 Salpalinja-sanomaa on saatu monin eri muodoin levitettyä suomalaisille ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tähän arvioon minulla ei ole mittaria, enkä ole sitä sen tarkemmin tutkinut. Tuntuma on vain hyvin vahvasti sellainen, että tänä vuonna Salpalinja-lumipalloon on kertynyt paksuin kerros uutta lunta kuin yhtenäkään muuna vuonna koko sen historian aikana.

Jos ja kun Salpalinjan esillä olon ja tiedotustoiminnan lumipalloefekti on totta, ensi vuodelta ja vielä seuraavalta on lupa odottaa vähintään nykytahtia. Lopullinen Salpalinjan läpimurto tehdään vuonna 2017, jolloin itsenäinen Suomi juhlii sataa vuotta! Ehkä viimeistään silloin kasvanut julkinen kiinnostus linnoitukseen alkaa näkyä myös matkailutilastoissa.

Toivottavasti saamme elää nämä lähivuodet rauhan aikaa ja nauttia siitä hyvästä olosta, jonka Salpalinja osaltaan on ollut meille turvaamassa.

Valitettavasti vain itäisen rajanaapurimme Venäjän tilanne on arvaamaton. Kaikki on mahdollista! Krimin lähes veretön haltuunotto ja Ukrainan verinen sota ovat hälytys myös meille suomalaisille siitä, että sota meidänkin rajoillamme on mahdollista!

Niin todella sota! En millään voi uskoa sitä, että Suomi nostaisi kädet pystyyn ja suostuisi kaikkeen, mitä naapuri suinkin kehtaa esittää ja trolliviestinnällä hyväuskoisimpia manipuloiden kääntää kaikki vain Venäjän etujen ajamiseksi. Jos pienet vihreät miehet rajan yli tulevat ase kädessä tai piilossakin, niin kyllä me taistelemme, jos valtiojohtoamme ei ole sitä ennen kokonaan eliminoitu. Ja vaikka olisikin, se merkisisi siis sotaa -  ilman muuta.

Sotavaihtoehtoa ei saa pelätä ottaa huomioon, ei poliitikkojenkaan. Sodan huomioonottamista minä en pelkää. Mutta sotaa minä pelkään. Silti menisin sotaan, jos suinkin vielä kykenisin. Niin uskon tekevät suuren osan suomalaisista,  olivat asevelvollisia tai eivät. Se, taistelu, on kunniavelkamme viime sotien veteraaneille ja niissä sodissa henkensä ja terveytensä menettäneille!

Salpalinja on keino viestittää suomalaisille sotien jälkeen syntyneille ikäluokille konkreettisesti, mitä suomalainen maanpuolustustahto on. Sen tärkeämpää maanpuolustustahdon ja –hengen kohottaminen on, mitä enemmän Putin naapurissamme elämöi. Vuosi sitten en olisi kuuna päivänä uskonut joutuvani kirjoittamaan näin, kirjoittamaan sodan todellisesta mahdollisuudesta.

Kaikesta huolimatta kaunis kiitos blogini uskollisille ja uusille lukijoille. Toivotan teille kaikille Hyvää Joulua ja Rauhaa Vuodelle 2015 oheisen kuvan välityksellä!

Virolahden Bunkkerimuseon Cafe Bunkkeri tervehti toimintaani komealla piparkakkutornilla. Valvokaamme sen tasanteilta herkeämättä maa- ja ilmarajojamme niin itään kuin eteläänkin!

RUK-opastukset Salpalinjassa huomion kohteena

Olen ollut jo parisen vuotta sitä mieltä, että Salpavaellus-tapahtuman itseään suuremmaksi kasvanut RUK-ulottuvuus on jotain isoa, jotain merkittävää. Vaikka kirjoitin tässä blogissa vasta äsken, 10.11.2014 (http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/11/upseerioppilaat-salpalinjalla.html ), upseerioppilaiden perehdytyksestä Salpalinjaan varsin perusteellisesti, katson tarpeelliseksi työn tekijöiden, vapaaehtoisoppaiden, kiittämiseksi palata aiheeseen. Olemme saaneet ansaittua tunnustusta, viimeksi viime perjantaina RUK:n palkitsemis- ja muistamistilaisuudessa.

Todettakoon, että marraskuussa 2011 aloitettuihin opastuksiin on osallistunut 4418 upseerioppilasta! Heidän perehdyttämiseensä Salpa-asemaan on tarvittu 443 vähintään kolmen tunnin vapaaehtoista opasvuoroa! Ahkerimmille oppaille se on tarkoittanut talkootyötä liki 40 viikonlopun päivänä, reilussa kolmessa vuodessa! Suurin joukko yhdellä opastuskerralla on ollut 203 upseerioppilasta. Sen pyörittämiseen ruuhkautumatta vajaan viiden kilometrin kierroksella on tarvittu 17 ryhmäopasta. Se tarkoittaa, että lenkillä etenee yhtä aikaa ryhmä keskimäärin vajaan 300 metrin välein!

Kerrataanpa vähän kenties jo aiemmin sanottua.

RUK:n reserviupseerikurssien Salpalinja-opastukset olivat jo vahva peruste, kun Suomen Reserviupseeriliitto (RUL) palkitsi Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon vuoden 2013 maanpuolustusteko-palkinnolla työstään Salpalinjalla.

Samaa jatkumoa oli, kun Sotavahinkosäätiö päätti viime alkukesästä myöntää RUL:n ehdotuksesta 2000 euron tunnustuspalkinnon samalle kerholle Salpalinjan tunnettavuuden hyväksi tehdystä työstä. Kerhon puheenjohtaja Petri Rajajärvi kävi pokkaamassa palkinnon Helsingissä reilut kaksi viikkoa sitten.

Sotavahinkosäätiön tunnustuspalkintoja olivat vastaanottamassa Helsingissä  29.11.2014 Petri Rajajärvi (Virolahti-Miehikkälä), Jukka Anttonen (Lahti) ja Sampo Puoskari (Pohjois-Pohjanmaa). Tunnustukset luovutti kenrl Ilkka Aspara. Kuva ja kuvateksti RUL-sivusto.

Virolahden ja Miehikkälän reserviupseereilla on vahva osa Salpavaelluksen järjestämisessä, mutta ilman Luumäen Reserviupseerikerhoa sekä Luumäen Reserviläisiä ja Kaakonkulman Reserviläisiä hommasta ei tulisi kerta kaikkiaan mitään. Sama on RUK-opastusten kanssa, jota myös hyvin monet em. yhdistyksiin kuulumattomat vapaaehtoisoppaat Helsinkiä, Lahtea, Lappeenrantaa ja Haminaa myöten täydentävät.

Korkean luokan huomionosoituksena RUK-opastuksille on ilman muuta otettava YLE:n TV2:n kuuden minuutin juttu aiheesta paraatipaikalla 4.6.2014. Nimittäin olimme nuo minuutit keskellä Puolustusvoimain lippujuhlapäivän valtakunnallista paraatitaltiointia maanpuolustushenkisen katsojajoukon edessä. Paraati oli Lappeenrannassa.

Ja mieltä lämmittää erityisesti viime perjantain palkitsemistilaisuus RUK:n maneesissa, jossa Reserviupseerikoulu palkitsi henkilökuntaansa ja yhteistyökumppaneitaan arvovaltaisen yleisön silmien edessä. Tähän joukkoon oli nostettu myös Salpavaellus-tapahtuman tuottamat reserviupseerikurssien Salpalinja-opastukset Virolahden Harjussa. Se on minusta merkittävä tunnustus työllemme ja kenties viesti toiminnan jatkumisesta.

Tässä kurssin 245 PIONK:n yksi ryhmä tutustumassa Sami Forsströmin johdolla kk-korsun ampumasektorin rakenteisiin talvisodan syttymisen muistopäivänä 2014. Kuva Terho Ahonen

Kun, sen ymmärrän, kaikkia vapaaehtoisoppaita, joita on noin 25 henkeä, ei voitu tilaisuuteen kutsua, tapahtui palkitseminen tällä kertaa minun henkilöni kautta. Opastusoperaation johtajana ja siten ”suurimpana rosmona” Salpavaellus-tapahtuman puolelta kutsuttiin minut maneesin esiintymislavalle ottamaan vastaan RUK:n pöytälippu numero 201. Mainittakoon, että samassa rivissä seisoi omilla ansioillaan muun muassa RUL:n toiminnanjohtaja Janne Kosonen Helsingistä ja RUK:n ”hoviliikennöitsijä” Raimo Vuorela koti-Miehikkälästä. Olin kovassa seurassa.

Huono kuuloni ja maneesin lavan akustiikka suojeli minua punastumasta yleisön edessä, kun koulunjohtaja, eversti Timo Pöysti perusteli vuorollaan kunkin huomionosoituksen. Olin hämilläni, kun en kerta kaikkiaan kuullut, kehuttiinko vai moitittiinko meitä siinä kohdassa kun nimeni mainittiin?

Asia vaivasi minua sen verran, että kun näin koulunjohtajan lukevan perusteita paperilta, että pyysin hänen sihteeriään viestittämään Salpalinja-osuuden minulle. Tämä siksi, että osaisin jakaa palkinnon perusteet oikein varsinaisen kenttätyön tehneille Salpalinjan vapaaehtoisoppaille. No, eilen illansuussa viestin sain ja hetken mietin sen luettuani, että kehtaanko sitä julkaista. Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta vapaasti lainaten ajattelin, että kun kerran koulunjohtaja kehtasi sen ääneen sanoa yleisön edessä, niin miksi en sitten minäkin tässä voi tekstin kopioida:

”Maj reservissä Terho Ahonen on vastannut Salpalinja-oppaiden avulla reserviupseerikurssin oppilaiden tutustumisesta Salpalinjaan jo seitsemän kurssin ajan. Terho Ahosen valtava Salpalinjan ja linnoitteiden tuntemus sekä hänen innostunut mukaansatempaava esitystapansa ovat olleet vertaansa vailla. Moni upseerioppilas on vienyt mukanaan aimo annoksen Salpalinja-tietämystä Terho Ahosen järjestämien tutustumisten kautta.”

Kuten sanottu, perusteet näyttävät varsin henkilökohtaisilta ja punastuttavilta. Otan tietysti palkinnosta itselleni sen osan, mikä minulle on käteen annettu. Tuntien erittäin motivoituneen ja osaavan opasjoukkoni uskallan sanoa, että nimeni paikalla opastustilanteessa voisi olla kuka tahansa heistä kukin omalla persoonallisella esitystavallaan!

Ottakaamme koko opasjoukko kehut ja työmme esiinnosto vastaan nöyränä ja valmistautukaamme ensi huhti-/toukokuun vaihteessa taas uuteen urakkaan kurssilla 246. Ja mikä on valmistautuessa, sillä olemmehan saaneet reilun vuoden aikana viisi uutta pätevää opasta riveihimme. Ja lisää sopii ja on tulossakin täydentämään oppaidemme komeaa kirjoa, joka reserviarvoltaan osuu haarukkaan sotamiehestä prikaatikenraaliin!


Kiitos!

 

Tässä sitä posmitetaan yleiskatsausta Salpa-asemaan ties monennenko kymmenennen kerran! Vuorossa standyllä Petri Rajajärven ryhmä. Kuva Emilia Ristola. RUK-standaarikuva TA

Salpapolku-hankkeen yhteenvetoa

Annan mielihyvin tässä tilaa Lappeenrannasta johdetulle Salpapolku-hankkeelle. Kaikki seuraava on hankkeen tuotantoa:

Lehdistötiedote                                                                                                        8.12.2014

Julkaisuvapaa heti

Salpapolku-hanke päättyy vuoden vaihteessa

Vuoden 2013 alkupuolella alkanut hanke on päättymässä.  Hankkeelle asetetut tavoitteet voidaan tiivistää neljään pääkohtaan: Salpapolun reittisuunnitelman teko Lappeenrantaan asti ja tulevan ylläpidon selvittäminen, Salpalinjan tiedon levittäminen ja yleisötapahtumien järjestäminen, opaskoulutuksen toteuttaminen yritystoimintaa kehittäen sekä Salpaportaalin uusiminen.  

Tällä hetkellä Salpapolku kulkee vaellusreittinä Suomenlahdelta Ylämaalle asti.  Vuoden 2013 aikana vaellusreittiä suunniteltiin jatkettavaksi Lappeenrantaan asti. Suunnitelmat muuttuivat viime kesän aikana pyöräilyreitiksi, joka kulkee Ylämaan Hostikalta Askolaan sekä ympyräreittinä Luumäen, Lemin ja Lappeenrannan alueella. Pyöräilyvaihtoehtoa tukivat halvemmat ylläpidon kustannukset, monipuolisemmat Salpalinjan esittelykohteet sekä jo olemassa olevien palveluiden saaminen reitin varrelle. Reitin varrelle voidaan kytkeä myös muita historiallisia kohteita kuten Kotkaniemi Luumäellä.  Reitti on vasta suunnitteluvaiheessa ja ennen toteuttamista tarvitaan vielä sopimukset maanomistajien ja Senaatti-kiinteistöjen kanssa kohteiden käytöstä, tienpitäjien kanssa reitistä sekä rahoitus toteutukselle ja varmuus ylläpidosta. Hyvällä tuurilla valmista voisi olla jo 2017.

Hankkeen aikana järjestettiin itse tai yhdessä muiden hankkeiden kanssa useita eri tapahtumia, kuten yleisöluentoja tai esittelyitä maastossa, joihin osallistui kahden vuoden aikana noin 1500 osanottajaa. Suurimman suosion saivat Lappeenrannassa ja sen lähialueilla järjestetyt tapahtumat. Salpalinjan opaskurssille osallistui vuoden 2014 aikana 35 osanottajaa, jotka saivat perustiedot Salpalinjan rakenteista ja rakentamisesta. Lisäksi he tutustuivat rakenteisiin maastossa sekä saivat tietoja eri opastavoista ja yrittäjyydestä.  Miehikkälän Salpalinja-museo toteutti omana osuutenaan Salpakeskus-portaalin päivittämisen. Uudistetut sivut löytyvät osoitteesta www.salpakeskus.fi.

Salpapolku- vapaa-ajan ja yritystoiminnan reitti –hanke toteutettiin vuosien 2013-2014 aikana. Hankealueena oli Lappeenranta, Lemi, Luumäki, Miehikkälä ja Virolahti.  Hankkeen hallinnoijana toimi Lappeenrannan kaupungin maaseututoimi ja toteutti pääosan hankkeen toiminnoista. Miehikkälä vastaisi itsenäisesti Salpaportaalin päivityksestä.  Hankkeen koko budjetti oli 150 000 euroa.

Lisätietoja Salpapolku –vapaa-ajan ja yritystoiminnan reitti hankkeesta  saa hankevetäjä Elina Lyijyseltä (19.12. asti) tai maaseutuasiamies Terttu Kiviseltä, 040 750 5866, terttu.kivinen@lappeenranta.fi. 

* * *

Hankevetäjä Elina Lyijynen:

Kohtaamisia Salpalinjan varrelta

Neljä vuotta hanketyötä Salpalinjan parissa on päättymässä. Vuosien aikana tuli nähtyä useampi konekiväärikorsu ja luola sekä monta kilometriä kivi- ja kaivantoesteitä Kaakkois-Suomen alueella ja vähän kauempana. Tietoa tarttui myös omaan päähän arkistoja tutkiessa, yleisöluennoilta ja opaskoulutusta järjesteltäessä. Montako kuutiota betonia tarvitaan korsun valmistamiseen, mikä oli suositeltu kivilouhoksen etäisyys linjasta tai minä päivänä määrättiin jatkosodan uhan lähetessä aloittaa valmiiden rakenteiden naamiointi. Suurinta antia on hankkeiden aikana kuitenkin olleet ihmiset.

Intohimoiset, isänmaalliset, joskus jopa suojeluskuntalaista henkeä omaavat asianharrastajat ovat olleet korvaamattomana apuna matkan varrella ja erityisesti maastossa. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla alkuvaikutelma oli hämmentävä. Pimeässä korsussa taskulampun valossa tiirailu lähes suu vaahdossa juttua suoltavan mieshenkilön kanssa olisi voinut arempaa naisihmistä pelottaa. Vaikutus oli minulla päinvastainen, kiinnostus asiaa kohden vain kasvoi ja kohta lähdettiin uudestaan metsään. Jossain vaiheessa heitettiin hyväntahtoisesti huulta meikäläisen pappakerhosta. Mutta kun olin yhden iltapäivän juossut maastossa hikipäässä nuoremman miehen kanssa Salpalinjan jäljillä, niin hiljaisempi tahti kelpasi hyvin sen jälkeen.

Parhaimpia paikallistuntijoita ovat kotiseutuaktiivit, jotka tuntevat oman kylänsä ja lähialueen historian jokaista kaivantoa myöden. Heillä on valtava määrä tietoa kerättynä tarinoina omaan päähänsä ja osin arkistoituna. Lyhyeksi ajateltu juttutuokio saattoi venyä pariksi tunniksi. Toivottavasti heidän arkistonsa ovat jatkossa jälkipolvien käytössä.

Erilaiset tapahtumat ja tilaisuudet ovat mahdollistaneet monta mukavaa tarinointia. Valitettavasti en enää kaikkien juttukaverien nimiä muista, mutta kuulemani lyhyet tarinat, asialliset, dramaattiset tai humoristiset, omakohtaiset tai läheisten kokemukset ovat tuoneet minulle Salpalinjan lähelle myös toisella tavalla. Pystyn kuvittelemaan rakenteiden ympärille lihaa ja verta eli ne ihmiset, jotka ovat olleet puolustuslinjaa rakentamassa ja asuneet parakkikylissä. Tämän kokemuksen kun pystyisi välittämään myös muille. Myös viranomaisista on löytynyt omakohtaisen kokemuksen taso Salpalinjasta ja se on helpottanut keskustelua heidän kanssaan.

Ehkä haastavin ihmisryhmä Salpalinjalla on lapset. Pienemmille korsujen koluaminen on suurta seikkailua taskulamppu joko omassa tai vanhemman kädessä. Hyvä, jos kynnyksen yli itse kyetään ja suurta riemua herättää, jos korsun ampuma-aukosta vilahtaa auto tai kaverin jalat. Pallokorsusta tulee joko peikon tai muumin koti tai saattaa sillä olla jokin muukin käyttötarkoitus. Iän karttuessa joutuu pohtimaan mitä sodasta lapsille kertoo ja minkä lapsi ymmärtää.  

Vuosien varrella on tullut myös vastaan aikuisia ihmisiä, jotka ovat rehellisesti myöntäneet, etteivät he tiedä mikä on Salpalinja. Toivon mukaan he ovat lähteneet hyvillä mielen matkaan tiiviin tietopaketin saatuaan ja muutaman kohteen nähtyään. Osa on toivottavasti innostunut etsimään itse asiasta lisää tietoa ja käymään eri kohteissa. Kaksi ryhmää on ollut Salpalinjalla kuitenkin vähemmistönä, naiset ja nuoriso. Miten me saisimme myös heidät kiinnostumaan asiasta, pitäisikö meidän kertoa rakenteista ja rakentamisesta eri tavalla?

Vain muutama harva on vuosien aikana ihmettelyt, että miksi te tuota vanhaa asiaa pengotte. Näkemyseroja Salpalinjasta toki löytyy, olisiko siellä ollut mitään käytännön merkitystä vai ei ja miten siihen pitäisi suhtautua kunnioittaen, tunteella, asiallisesti vai huumorilla. Joka tapauksessa se on pysyvä osa meidän nykyistä asuinympäristöä, osa kulttuuriympäristöä vanhempien linnoitusten ohella sekä osa viime sotien historiaa. Säilymisen ja kunnossapidon kannalta on oleellista, että siitä puhutaan ja saadaan pidettyä kohteita kunnossa, eikä se millä painotuksilla siitä puhutaan, kuka on oikeassa ja mistä syystä.

Elina Lyijynen

Hankevetäjä

Salpapolku - vapaa-ajan ja virkistystoiminnan reitti

Erilainen itsenäisyyspäivä Suezilla

Tällä jutulla ei ole yhteyttä Salpalinjaan kuin kirjoittajan ja Suomen itsenäisyyden kautta. Ohessa suora ote kirjastani Tulikaste Suezilla, joka kertoo, että itsenäisyyspäivämme ei ole ainakaan minulle ollut aina yhtä juhlaa. Kirjan päähenkilö Tero Nurminen (alter egoni) taistelee ja tipahtaa rivistä! Tämä tarina on tosi, nimet kahta korostettua lukuunottamatta ovat muutettuja. Kirjan painos on loppu, mutta kirjastoista löytyy.

* * *

Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi oli päätetty järjestää juhlaparaati Suezin kaupungissa, 2.JK:n vastuualueella osapuolten välissä. Paraatia varten irrotettiin kaikki mahdolliset miehet, vartiomiehiä lukuunottamatta. Itsenäisyyspäivän aattona pidetyssä paraatiharjoituksessa Korolaisen komppaniaa johti varapäällikkö Meski. Harjoitukseen meno tapahtui kaupungin keskustan kautta. Nyt Nurminenkin näki Suezin ensimmäisen kerran sisältä päin. Pääkadun varrella oli pari tuhottua israelilaispanssaria. Pääkadun varret olivat perin tyhjiä, mutta poikkikaduilla näkyi siviiliväestöä, naisia, vanhuksia ja lapsiakin. Heitä ei aiemmin ollut Nurmisen silmiin osunut kuin Kairossa. Suezissa oli siis elämää ja leipä oli ollut tarpeen.

Kaupunkikuva oli muuten kurja. Useat talot olivat sodassa vaurioituneita. Kaduille kaatuneet tiiliseinät ja betonilohkareet olivat siivoamatta ja kauppojen ankeat ikkunaluukut olivat järjestään kiinni. Rautatie oli yhdestä kohtaa täysin poikki. Lentopommi oli heittänyt ratakiskonpään kohdalla olevan talon kolmanteen kerrokseen. Kaiken kaikkiaan vaikutelma oli kaupungissa väestön ja rakennusten osalta sottainen, "tautinen". Pääkadulta reitti kohti 2.JK:n komentopaikkaa jatkui rantakatua. Nimensä mukaisesti katu seurasi Suezinlahden rantaa, jota siis Punaisen meren vesi huuhtoi. Komentopaikka erottui YK-lipusta ja ulkopuolella hiekkasäkkipesäkkeessä seisovasta vartiojääkäristä. Itse komentopaikka oli aitauksen sisällä varsin ehjältä vaikuttaneessa matalahkossa tiilirakennuksessa. Komppania purkautui autoista komentopaikan kohdalla kadulle. Paikalla oli jo YK-väkeä pataljoonan muista osista.

Meski otti komppanian komentoonsa ja marssitti sen kolmijonossa aselepolinjan suuntaisena ja sen keskellä kulkevaa katua pitkin parin sadan metrin verran. Kadun oikealla puolella avautui avoin kenttä, johon vajaa puolituhantinen paraatijoukko mahtuisi hyvin avoneliöön. Paraatin vieminen osapuolten väliin, jossa näiden etäisyys toisistaan oli vain vajaat sata metriä, oli tarkoituksellinen ele. Sen toivottiin mieslukuisella näyttävyydellä kohottavan osapuolten luottamusta YK-joukkoja kohtaan ja suomalaisten osalta juuri heihin. Paraatin ohjelma olisi tuttu, joukkojen ryhmitys, katselmus, kenttähartaus, puhe ja ohimarssi. Paraatin ottaisi vastaan itse UNEF:n komentaja, kenraalimajuri Ensio Siilasvuo, Lähi-idän ja kenties sillä hetkellä koko maailman tunnetuin suomalainen. Harjoitus käytiin kerran läpi kokonaisuudessaan pataljoonaupseeri Järven johdolla. Sen jälkeen joukot palasivat yksikköihinsä.

Limassa iltaohjelma keskittyi messiin, olihan miehiäkin paikalla aikaisempaa enemmän. Nurminen seurusteli Blinkmanin, Meskin ja tuttujen aliupseerien kanssa. Illan kuluessa puheet kääntyivät "koukkumadon oikaisemiseen" sitä mukaan kuin viski, konjakki, votka ja joillakin kalja huuhtoutui miesten vatsoihin. Nurminenkin nappasi muutaman konjakkiryypyn, mutta varoi visusti humaltumasta liikaa. "Kunnon pultti" oli vielä hyvässä muistissa. Ilta kääntyi yöksi rauhallisesti ja Nurminenkin meni nukkumaan omasta mielestään hyväkuntoisena ja riittävän ajoissa.

Aamulla herätessään Nurminen tunsi itsensä kaikesta varovaisuudesta huolimatta huonovointiseksi. Mies manaili mielessään viinapäänsä heikkoutta. Mokomasta juomisesta taas krapula. Onneksi pahoinvointi ei ollut niin paha kuin ensimmäisessä YK-kännissä. Normaaliksi oloa ei silti voinut luonnehtia millään muotoa. Vatsassa alkoi kiertää, mutta oksennusta ei sormien kurkkuun painamisesta huolimatta tullut. Krapulaa mies ei tunnustanut kenellekään. Sen vertasesta ottamisesta kankkusen saaminen paljastaisi hänet todella äkkinäiseksi miesten hommissa.

Paraatin piti alkaa kello kymmenen ja siihen lähtötouhut Limassa tähtäsivätkin. Nurmisen ”krapula” paheni kaiken aikaa. Se ei helpottanut, vaikka tietoon tuli, että paraatin vastaanottava Siilasvuo oli ylennetty kenraaliluutnantiksi samana päivänä, joulukuun kuudentena 1973.

Komppanian ajoneuvot purettiin samassa paikassa 2.JK:n edustalla kuin harjoituksissakin. Muiden joukkojen saapumista odotellessa Nurminen sanoi varajohtajalleen Kauppiselle, että hän ei ole oikein kunnossa. "Eilinen konna vähän rapeltaa." Miehen pahaolo vatsassa lisääntyi. Kun joukot marssivat paraatiryhmitykseen kohti kenttää, Nurminen epäili perässä marssivalle Kauppiselle jo varsin tuskaisena, ettei hän enää kauan rivissä jaksaisi. Olo muuttui suorastaan kurjaksi.

Nurminen marssi silti sinnikkäästi ja uskoi pahoinvoinnin menevän ohi. Hän täytti paikkansa joukkueensa rinnalla pataljoonan ryhmittyessä avoneliöön. Everstiluutnantti Järvi ilmoitti paraatijoukot eversti Pajuluodolle. YK-pataljoona jäi odottamaan kenraaliluutnantti Siilasvuon saapumista.

- Nyt miä mänen, Nurminen sai kuiskattua ja lähti reippaasti kävelemään komppanian takamaastoon. Vasta muutaman askeleen otettuaan suusta purskahti valtavalla voimalla oksennusta. Se ei hillinnyt askelia. "Pois näkyvistä" miehen ajatus takoi. Noin 30 metrin päässä oli pieni savitiilirakennus. Sen taakse hän riensi puolijuoksua ja kyyristyi jatkamaan ylenantamistaan. Vatsan tyhjennyttyä mies kävi istumaan selkä seinää vasten. Silloin tuli jo lääkintämieskin paikalle ja kysyi miehen vointia. Ei silti, pelkkä katse surkean näköiseen luutnanttiin sai lääkintämiehen vakuuttuneeksi tämän olon heikkoudesta. Hän talutti Nurmisen käsivarresta tukien lähelle aidan suojaan pysäköityyn ambulanssiin. Kiristävät vaatteet löysättiin ja kainaloon työnnettiin kuumemittari.

Syvenevän väsymyksen ja horteikkaan olon läpi Nurminen kuuli Pajuluodon komentosanat tämän ilmoittaessa joukkonsa Siilasvuolle. Sotilaspastori Karjalaisen puheesta hän ei enää jaksanut olla kiinnostunut. Lääkintämies otti mittarin ja sanoi:

- Lämpöä on 39,9 astetta. Sinä olet melko varmasti sairastunut täällä tyypilliseen mahatautiin. Sen oireena alussa on korkea kuume ja ripuli. Meillä on sairaalassa jo muutamia tapauksia. Tautiin ei ole lääkitystä. Ainoa hoitokeino on täydellinen paasto. Ota vaan rauhallisesti. Tätä on osattu odottaakin. Sairaus saattaa käydä läpi kaikki miehet. Meidän suomalaisten vatsa ei ole tottunut täkäläisiin pöpöihin, ja siitä seuraa kuumeripuli. Tauti ei onneksi toistu, lääkintämies lohdutti.

Nurminen makasi paareilla puolihorroksessa koko paraatijuhlan ajan. Sairasautoon ei tuotu muita. Kun juhlallisuudet olivat ohitse, mies havahtui auton ympärille lähtöä tekemään tulleen lääkintäporukan hälinään ja taivaalle kurkotukseen. Nurminen vääntäytyi katsomaan samaan suuntaan ja näki siellä savuvanoja. Ulkona tähyilleiden miesten puheista ilmeni, että taivaalla oli täysi ilmataistelu Bravon ja Alfan koneiden kesken. Taistelu jatkui, mutta luutnantti ei jaksanut seurata. Kuume valtasi voiton ja mies tutisi horkassa. Joka paikkaa väsytti. "Krapula ei ole tällaista", uupunut ajatus tajusi.

Sairasauto suuntasi matkansa esikunta-alueella olevaan sairaalaan. Nurmisen suuntavaisto katosi. Välillä vilahtivat jossakin korkealla hälvenevät savuvanat. Tero Nurminen oli auttamattomasti pelistä poissa.

Pataljoonan sairaala oli esikunnan vieressä yksikerroksisessa talossa, jonka suurimpaan huoneeseen oli sijoitettu kymmenkunta sänkyä. Sairaalaan Nurminen hoiperteli omin jaloin. Hän riisui paraativarustuksensa päältään ja puki vaivalloisesti yöpuvun ylleen. Metallirunkoinen vuode oli tukeva. Mies kömpi peitteen alle, eikä jaksanut iloita, että hän pääsi lakanoiden väliin ensimmäistä kertaa koko Suezin reissulla.

Kuume raukaisi ja toisaalta kolotti jäseniä. Parin tunnin levottoman makaamisen jälkeen vatsaa alkoi purra sen makuisesti, että oli korkea aika suunnata ulos. Nurminen sai kysyttyä potilastovereiltaan käymälän sijainnin. Se oli ulko-ovesta vasemmalla, nurkan takana avonaisella paikalla. Läheiset puut antoivat sentään näkösuojaa esikunta-alueen käytäviin päin.

Yksipyttyinen kemiallinen WC lemusi pistävästi. Kannen nostaminen ei sairaan miehen oloa parantanut, päinvastoin. Pytty oli puolillaan ruskeankeltaista suolikuraa. Enempää huomioimatta luutnantti istuutui ja henkäisi syvään. Työntöä ei tarvittu. Vatsa tyhjentyi yhtenä juoksevana norona. Ripuli oli päällä. Vessapaperi, se vähä mikä oli kotimaasta tuotu, oli pataljoonasta loppunut jo heti alkuunsa. Sairaalan käymälässäkin oli pyyhkeenä vain nippu messeistä kerättyjä vanhoja Helsingin Sanomia. Nurminen ei jaksanut tunteilla. Sairaus veti ventiksi. Hän repäisi palan lehden kulmasta, rypisti sitä pehmeäksi ja pyyhki. Hän ei kerta kaikkiaan jaksanut välittää, että itse Urho Kekkonen joutui siinä samalla tahattomasti keskelle YK-luutnantti Nurmisen sen hetkistä syvintä Suezin kriisiä! Suomen itsenäisyyspäivänä!

* * *

Tästä tilanteesta jäin paitsi. Edesmennyt kenraaliluutnantti Ensio Siilasvuo paraatikatselmuksessa seuranaan niin ikään edesmennyt eversti Reino Raitasaari. Kuva YK.

Tällaiselta paraatikenttä näyttää nyt, Google maps.

Tähystyskupu korsun kruununa

Tämän blogin profiilikuvana on Salpalinjan teräsbetonikorsun kattoon kiinni valettu tähystyskupu. Pehmeästä valuteräksestä tehtyjä kupuja on teräsbetonikorsuissa useaa tyyppiä. Tähystyskupujen lisäksi valmistettiin ja asennettiin tulenjohtokupuja, tulenjohtoperiskoopin suojaputkia ja konekiväärikupuja. Tässä jutussa keskityn nyt vain tähystyskupuihin.

Jo nimi sanoo tähystyskuvun tehtävän. Se on antaa tähystäjälle suojainen ja turvallinen paikka tähystämiseen, erityisesti taistelutilanteessa. Olen varma, että korsun miehistöä johtava ryhmän- tai joukkueenjohtaja ei normaalia vartiointia jätä tähystyskuvun varaan. Näkyvyys kuvusta on kuitenkin rajallinen ja noin 30 sentin paksuinen metallikuori estää vartioinnin olennaisen osan, kuulohavainnoinnin lähes tyystin.

Tähystyskupu on taistelutilanteessa myös hyvä paikka johtaa korsun taistelua ja korsuaseiden tulta. Lisäksi korsukonepistoolilla ("katkaisu" Suomi-kp malli) kupu antaa hyvän mahdollisuuden lähipuolustukseen.

Tähystyskupuja on kaikissa konekivääri- ja panssarintorjuntatykkikorsuissa ja niiden yhdistelmissä. Sen sijaan esimerkiksi kupukonekiväärikorsuissa tai konekivääreiden kupupesäkkeissä ei enää erillistä tähystyskupua ole. (korjatkaa jos olen väärässä) Sen lisäksi kupuja on joissakin pelkästään majoitukseen tarkoitetuissa teräsbetonikorsuissa silloin, kun maastollisesti siihen on katsottu olevan tarvetta.

Salpalinjaan on asennettu kolmenlaisia tähystyskupuja. Jo Mannerheim-linjassa käytettyjä ja ”tähteeksi” jääneitä m39 kupuja ei heikon rakenteensa vuoksi ollut tarkoitus Salpalinjassa käyttää. Kun uusien vahvempien kupujen tuotantoa ei saatu riittävän nopeasti käyttöön, annettiin lupa vähemmän vaarallisiin paikkoihin asentaa kyseinen vanha kupumalli. Nehän oli tarkoitus myydä Ruotsiin, mutta em. syystä kauppa peruttiin.

Malli 39 kupu painoi yhdeksän tonnia ja se tehtiin epäkeskoksi siten, että vihollisen puolen seinämä oli hieman takaseinää paksumpi. Kuvun halkaisija on sisältä 110 senttimetriä ja sulkurenkaan kohdalla 100 senttiä ja se vaikuttaa laakeammalta kuin seuraava m40 –malli.

Jo m39-kuvussa oli sisäpuolella laakereilla kääntyvä sulkurengas. Siinä oli silmikko tähystystä varten seka ampuma-aukko konepistoolia varten. Ne oli sijoitettu siten, että kun toista aukkoa käytti, toinen oli aina jonkun kuuden tähystysraon välissä.

Sulkurenkaan tehtävä oli nimenomaan suojata tähystäjää tai lähipuolustajaa siltä, että korsun katolle tai lähelle päässyt vihollinen ei kyennyt tökkimään tähystäjää muista tähystysraoista pistimellä tai ampumaan sisään.

M40-kupu tehtiin vahvemmaksi ja se painoi jo noin 12 tonnia, epäkeskoisuudesta luovuttiin tässä mallissa. Sen sisähalkaisija oli tiputettu 87 senttiin ja sulkurenkaan kohdalta 76 senttiin. Tästä Salpalinjan yleisimmästä kupumallista ei enää tavallisella konepistoolilla pystynyt ampumaan, vaan sitä varten hankittiin em. korsukonepistooleja 500 kappaletta.

Kun m40 mallissa oli aina kuusi tähystysrakoa, niin tietyissä paikoissa esim rinnemaastossa osa niistä oli turhia. Sen vuoksi kehitettiin vielä malli m41, jossa oli vain kaksi tähystysrakoa. Se oli myös hieman pienempi kuin m40.

Tähystyskuvut valettiin pääosin Karhula Oy:n valimolla. Se oli silloiselle metalliteollisuudelle vaativa tehtävä, koska niin isoja yksittäisiä metallivalukappaleita ei oltu ennen tehty. Valun jälkeen pehmeä valuteräs vielä hehkutettiin valujännitysten poistamiseksi, ilmeisesti siksi etteivät  lämpötilanvaihtelut rakenteessa tai sopivat tykinosumat tuota yllätyksiä.

Tähystyskuvun hinta oli sen ajan rahassa noin 100 000 markkaa. Se oli noin kymmenensosa koko korsun kustannuksista. Salpalinjan työmaille toimitettiin m39 kupuja 48 kappaletta, m40 kupuja 231 ja m41 kupuja 13 kappaletta, eli yhteensä 292 kappaletta. Tulenjohto- ja kk-kuvut eivät ole tuossa luvussa.

Tähystyskuvut asennettiin paikoilleen muottilaudotukseen ennen korsun betonivalua ja näin ne tarttuivat tukevasti rakenteeseen. Saatavuussyistä osaan korsuista kuvut asennettiin jälkivaluna päävalun aikana jätettyyn aukkoon.

Tähystyskupujen samankaltaisuudesta huolimatta ne ulospäin näkyvät hyvinkin erilaisina. Osa on sellaisenaan ja suurin osa on naamioitu mitä erilaisimmiksi luontokappaleiksi. Varsinkin yli 70 vuoden luontoäidin naamioinnin jälkeen osaa on hetimiten vaikea havaita korsun katolla.

Tämä kuvan kupu on kk-kupu ja se on asennettu muistomerkiksi valupaikalleen nykyisen Ahlströmin tehdasalueella Karhulassa. Täällä valettiin valtaosa Salpalinjan kaikista kuvuista. Kuva Samppa Ahtiainen.

Siipimuurin suojassa

Salpalinjan teräsbetonisten asekorsujen yksittäisistä toiminnallista rakenneosista kallein on tähystyskupu. Sen hintahan on karkeasti kymmenesosa miljoonan markan korsusta. Sen sijaan massiivisin ja samalla painavin asekorsun tai -pesäkkeen osa on mitä ilmeisimmin siipimuuri. Niitä ei ole pelkissä majoituskorsuissa lainkaan, vain siis asekorsuissa ja niissäkin vain sivustatuliasemasta ampuvissa.

Siipimuurin yksiselitteinen tehtävä on sivustatuliasemaan sijoitetussa kantalinnoitetussa teräsbetonikorsussa tai -pesäkkeessä suojata ampuma-aukkoa vihollisen suorasuuntaustulelta. Siksi siipimuuri on aina sijoitettu korsun ampuma-aukon vihollisen puoleiseen reunaan.

Mannerheim-linjan ensimmäisessä vaiheessa ns Enckellin linjassahan säästösyistä konekiväärikorsut pantiin ampumaan suoraan rintamaan. Ampuma-aukot olivat alttiina suora-ammunnalle ja niissä ampujien ”työturvallisuus” ei ollut paras mahdollinen.

Vasta 1932 rakennettuja ensimmäisiä ns. ink-korsuja alettiin sijoittaa sivustatuliasemaan ja niihin rakennettiin vihollisen puolen seinän jatkeisiin siipimuurit. 1938 lähtien vanhoja Enckellin linjan korsuja muutettiin sivustatulta ampuviksi. Työ oli hankalaa ja vaati osin lähes koko uuden korsun valumäärän ja myös erillisiä ”vasikkaratkaisuja”. Vasikka tarkoittaa erillistä kk-aseman uloketta sivuseinälle.

Talvisodan kokemusten perusteella Salpalinjaan rakennettavat konekivääriasemat sekä myös panssarintorjuntatykkiasemat pantiin kaikki sivustatuliasemaan ja ne saivat aina kiinteät siipimuurit suojakseen.

Ampuma-aukkoa suojaava siipimuuri on viiden metrin pituinen vihollisen puoleisen etuseinän jatke. Sillä on paksuutta kaksi metriä. Korkeus muurin tyvessä on sama kuin korsun seinän korkeus, noin viisi metriä madaltuen parilla metrillä muurin kärkeen mentäessä. Ampuma-aukossa siipimuurin näkyvä osan korkeus on kolmen metrin luokkaa. Siipimuurin vihollisen puoli sai vielä vahvistukseksi vahvan suojakiveyksen samalla tavalla kuin korsun seinätkin suojattiin.

Siipimuuri antaa ampuma-aukon seinälle massiivista näyttävyyttä. Jokainen Salpalinjan korsuihin tutustunut ymmärtää, että vihollisen tulosuunnasta on mahdoton ampua suora-ammuntatulta ampuma-aukolle. Esimerkiksi päästäkseen ampumaan korsun tuliaukkoon on panssarivaunun ajettava kiinni panssarikiviesteeseen ja käännettävä tykkitorninsa korsua kohtia. Tuolloin se on itse alttiina kohdalla olevalla puolustajan pst-tulelle.

Konekiväärikorsujen ampuma-aukon yläpuolella oleva korkea otsa vaati luonnollisesti yhtä korkean siipimuurin. Myöhempi kehitysvaihe, valuteräksestä tehdyt kk-kuvut mahdollistivat korsujen maastouttamisen paljon huomaamattomammin. Samalla siipimuurin näkyvä korkeuskin voitiin tiputtaa noin yhteen metriin ja näin säästyi huomattava määrä betonia.

Tämä kuva on Hurtanmaalta kaksoisasekorsun suojaamattomasta siipimuurista. Näkyvän osan korkeus on luokkaa viisi metriä! Tämmöisen näkymän maastouttamisessa ja naamioinnissa on työtä kerrakseen.

Tämä kuva on Harjusta kk-kupupesäkkeestä. Kupu helpottaa maastouttamista ja betonilautajäljistä  voi laskea siipimuurin olevan vain noin yhden metrin korkuinen. Se on huomattavan helppo häivyttää maastoon.

Kertausharjoituksessa Salpalinjassa kylmän sodan aikana

”Tulikasteen” Salpalinjaan tämän blogin kirjoittaja sai kesäkuussa 1972 ensimmäisissä kertausharjoituksissani. Olin silloin 20-vuotias. Ne järjesti Haminassa Kouvolan sotilaspiirin esikunta. Harjoitus oli kohdennettu Haminan sotilasalueelle ja sille osallistui vain reserviupseereita eli se oli vain johdon harjoitus. Ennen tätä olin nähnyt Salpalinjasta korkeintaan Kylmälän aukean panssariestekivet, en mitään muuta.

Mukana oli upseereita monista Salen (sotilasalue) yksiköistä. Sen muistan, että ainakin Miehikkälän pitäjän alueelle Salpalinjaan sijoitetut kaksi torjuntakomppaniaa, Kylmälän ja Myllylammen (nimet kuvaavat sijaintia) komppaniat olivat edustettuna. Ehkä oli Virolahdenkin torjuntakomppanioita, mutta ainakaan päälliköt eivät jääneet mieleeni. En kerta kaikkiaan muista.

Minut oli sijoitettu Miehikkälän Kylmälässä Salpalinjaa puolustuvan torjuntakomppanian sissijoukkueen johtajaksi; aselajikoulutukseni oli rannikkotykistön tulenjohtaja! Vaikka aselaji oli väärä, paikallisuus puolsi minua tehtävään, asuinhan karkeasti reilun 15 kilometrin päässä mahdollisista tulevista taistelutantereistani.

En todellakaan ja valitettavasti valtavan paljoa kyseisestä harjoituksesta muista, vaikka olin tuon viiden päivän harjoituksen varmasti selvin päin. Tuon ajan kertausharjoituskulttuuri oli sen suhteen vielä huomattavan paljon vapaampaa kuin myöhemmin. No, onneksi järki tuli käteen aikanaan kaikille. Niin, yksi syy huonoon muistiin on se, että kaikki kh:ssa tehdyt muistiinpanot ja kartat kerättiin pois ja taltioitiin sotilaspiirin kassakaappeihin. Leima oli salainen.

Salpalinja-yksiköiden osalta en muista kuulleeni minkäänlaista yleisesitystä Salpalinjaa puolustavien ja puolustusta kenties tukevien joukkojen kokoonpanoista, tehtävistä ja vastuualueista. Ei myöskään kerrottu linnoituksen erityispiirteistä, korsutyypeistä, ei juuri mistään.

Torjuntakomppaniaan kuului ainakin kolme torjuntajoukkuetta ja mainittu sissijoukkue. Oliko komppaniassa huoltojoukkuetta tai muuta vastaavaa, en muista. Se on varmaa, että torjuntajoukkueet tukeutuivat teräsbetonikorsuihin, sitä kuinka moneen keskimäärin, en pysty sanomaan.

Kertausharjoituksen viidestä päivästä ainakin yksi paleltiin Ravijoella Harjussa korsussa 181 (nyt sen tiedän, en silloin), panssarintorjuntatykki-, konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsussa. Siellä oli aseet sisällä ja niihin saimme koulutuksen. Kouluttajana oli vihreälaattainen vanha aliupseeri, ylivääpeli tai sotilasmestari. Kesäkuun alussa korsut olivat todella kylmiä. Se on jäänyt paremmin mieleen kuin aseiden toimintojen yksityiskohdat. Voi olla, että asekoulutuksen ohessa meille myös esiteltiin korsun sisätiloja ja laitteita. Mitään en niistäkään tosin muista.

Ainakin yksi päivä uhrattiin varsinaiseen linjan tiedusteluun. Minä sain tiedustelukaverikseni vänr Jorma Tulikouran. Jos en väärin muista, Jomppa asui tuolloin Vehkalahden Husulassa. Kun kävin keskikoulua Haminan yhteislyseossa, Jomppa oli ylemmillä luokilla. No, me saimme allemme sinivihreän vuokratun kuplavolkkarin. Sillä kahdestaan rilluttelimme Säkäjärven ja Kylmälän maisemissa. Tutkimme Jompan joukkueen korsuja ja minun sisseille ylläkkö- ja kätköpaikkoja, yms. Huomionarvoista oli se, että minkäänlaista kouluttajaa, päällystakkia ei mukanamme ollut. Huollosta muistan sen, että kävimme Pitkäkoskella Vuorelan (liikennöitsijä) baarissa kahvilla.

Yhtään en muista minkälaiset kartat meille oli annettu. Muutamassa korsussa käynnistä on mielikuva, joista varmaa on se, että ainakin 304:ssa Kylmälänlammin rannassa kävimme. Voi olla mahdollista, että emme edes kaikkia meille tarkoitettuja kohteita löytäneet. Sen tunnustan, että ei meillä kyllä liioin ollut hajuakaan, mitä pitäisi etsiä ja mitä löytää. Kun yhden korsun löysimme, sitten tiesimme jo enemmän. Kai myös torjuntajoukkueenjohtaja joutui piirtelemään kartalle puolustussuunnitelmiaan.

Koulutuksen ja tiedustelun lisäksi tuosta kertausharjoituksesta muistan myös kantakortit. Nimittäin yksikkömme kantakortit joukkueittain lyötiin eteemme ja meille annettiin mahdollisuus tutkia keitä joukoissamme tositilanteessa taistelisi ja myös puuttua, jos paikallistuntemuksemme perusteella sijoituksissa olisi selviä virheitä.

Kyseessä oli selkeästi paikallisjoukko. Tunsin kymmeniä miehiä koti- ja lähikylistä, jotka oli torjuntakomppaniaan sijoitettu. Heidän ikänsä oli neljänkympin kahtapuolen, minua tuplasti vanhempia. Sen tiedän hyvin, kun nyt jo edesmennyt isäni kuului samaan sakkiin, hän oli silloin 43-vuotias. Johtopäätös on se, että reservin vanhinta päätä tuolloin Salpalinjaan miehistön osalta syötettiin!

Suurin osa silloin Salpalinjaan sijoitetusta miehistöstä ainakin Miehikkälässä ja Virolahdella oli maataloustaustaista. Koneellistuminen ei ollut vielä maataloudessa 1970-luvun alussa niin pitkällä, etteivätkö nuo sotilaat olisi sitkeitä ja vahvoja olleet. Mutta vähemmällä ruumillisella työllä itsensä elättäneet olisivat joutuneet sitten Salpalinjan sotatoimissa tiukemmalle, jos niin olisi käynyt.

Tuo johdon kertausharjoitus sai jatkoa seuraavana vuonna Pahkajärvellä, jolloin ”reserviin” kutsuttiin myös yksikköjemme alipäällystö. Silloin keskityttiin ainakin ammuntoihin, ase- ja miinakoulutukseen. Ja silloin jo minäkin osasin kokeilla, miten isot pojat kertausharjoituksissa oikein harjoittelee. Uskaltaisin väittää, että sen koommin ei Salpalinjaan ole reserviä koulutettu.

Kirjoitin tämän jutun hatarana muistitietona nyt ylös, kun en ole sitä älynnyt aiemmin tehdä. Ehkä tarina suurine puutteineenkin hieman heijastaa sitä aikaa, jota tuolloin todellisen kylmän sodan aikana rautaesiripun helmassa elettiin.

Upseerioppilaat Salpalinjalla

Reserviupseerikoulun oppilaat ovat kolmessa vuodessa nouseet yhdeksi merkittävimmäksi ”asiakasryhmäksi” Salpalinjalla. Ensi sunnuntaina menee 4000 upseerioppilaan raja rikki, kun Kärkikomppania perehtyy Salpalinjaan Virolahden Ravijoella Harjun ja Ventonvuoren maisemissa.

Upseerioppilaiden koko kurssia kattavat opastukset Salpalinjaan alkoivat 13.11.2011. Kurssi 239 oli ensimmäinen, joka tutustui kokonaisuudessaan itärajamme puolustuslinnoitukseen. Nyt on menossa kurssi 245. Sen perehdyttäminen alkoi eilen, jolloin tarkistuslaskennan mukaan 203 upseerioppilasta 17 opastusryhmässä tutustui kolmen tunnin ajan linnoitukseen.

Salpalinjaan tutustuminen on  osa ru-kurssin sotahistoriallista pakettia ja nimenomaan sen käytännön osuutta. Aiemminhan osa kurssista teki sotahistoriallisen matkan Karjalan kannakselle, mutta eri syistä siitä luovuttiin. Tilalle tuli Salpalinja, johon nyt vakiintuneen käytännön mukaan RUK:n kurssiyksiköt tutustuvat ns. kiinnioloviikonloppuina.

Vaikkakin Salpalinja on nykysodankäyntiä ajatellen vanhentunut, ei upseerioppilaiden käynnin peruste jää vain historian varaan.

- Linnoituksesta löytyy loistavia esimerkkejä tähän päivään. Maaston käyttö, suojautuminen, naamiointi ja tulenkäyttö ovat asioita, joita voidaan mainiosti soveltaa nykypäivän taistelussa. Näin linnoitteesta on opiksi otettavaa historian ohella myös sotataidollisesti, sanoi joulukuussa 2011 ilmestyneessä Kymen Salpa –lehdessä silloinen kurssinjohtaja Saku Muona.

Upseerioppilaiden opastukset toteuttaa Salpavaellus-organisaatio vapaaehtoisena maanpuolustustyönä. RUK ja sen oppilaskunnan kannatusyhdistys maksaa pienen opastuspalkkion Salpavaellukselle. Varat on käytetty viikko jälkeen juhannuksen vuosittain järjestetyn suurelle yleisölle tarkoitetun vaellustapahtuman kuluvajeen kattamiseen ja opastusmateriaalin tuottamiseen. Nyt eilen otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön oppaille hankitut yhtenäiset tunnukset, opastusliivi ja päähineet.

Opastukseen sitoutuneet vapaaehtoiset maanpuolustusharrastajat tulevat laajalta alueelta. Opastusoperaation johtajana Salpavaelluksen puolelta tämän blogin kirjoittaja ei voi kuin hattua nostaa sille uskollisuudelle, velvollisuuden tunnolle ja ammattitaidolle, jota oppaat työssään osoittavat. Kaiken aikaa joukkoon koulutetaan uutta verta helpottamaan mukana olevien työtaakkaa. Nyt RUK:n yksikköjärjestelyjen jälkeen enimmillään oppaat käyttävät opastukseen kymmenen viikonlopun päivää vuoden aikana. Edellisvuosina käytettiin opastuksiin kaksi päivää enemmän.

Vapaaehtoistyön näkökulmasta yksi merkittävä motiivi oppaiden työlle on iskostaa nuoriin miehiin ja naisiin Salpalinjan kautta sitä valtavaa maanpuolustustahtoa, jota se sotavuosilta yhä heijastaa. Salpalinja-opastukset upseerioppilaille ovat myös aatteellista maanpuolustustyötä parhaimmillaan. Tätä tukee Salpalinjan perinneyhdistys, jonka painattamaa kahta eri Salpalinja-esitettä jaetaan oppilaille muistin tueksi.

On myös nähtävä upseerioppilaiden perehdyttäminen Salpalinjaan myös linnoituksen pitkän tähtäimen markkinointityönä. Kun aikanaan vuosien kuluttua varusmiesikäluokkiensa parhaimmistoa edustavat reserviupseerit omissa työtehtävissään esimiesasemissa etsivät alaisilleen sopivaa tyky- tai muun virkistysmispäivän ohjelmaa, ei ole kaukaa haettu, että kohteeksi juolahtaisi Salpalinja mieleen. Se merkitsisi asiakkaita Salpalinjaa esitteleville museoille ja ohjelmapalveluyrityksille. Sillä taas on yhteiskuntataloudellista merkitystä.

Kaikesta edellä kerrotusta voi vetää johtopäätöksen, että RUK, sen oppilaskunnan kannatusyhdistys ja Salpavaellus tukijoineen, erikseen mainiten Harjun Oppimiskeskus tekevät merkittävää yhteiskunnallista työtä. Siinä on etuoikeus olla mukana niin tämän kirjoittajalla kuin kuvassa olevilla oppailla ja nimeltä mainiten myös niillä, jotka eivät kuvauspäivänä opasvuorossa olleet.

Kuvateksti: Salpavaelluksen RUK-oppaat isänpäivänä 2014 Virolahdella. Vasemmalta opaskokelaat Sirpa Huttunen LPR ja Heikki Rongas Miehikkälä sekä ryhmäoppaat Hannu Ilves ja Kari Tahvanainen Luumäki, Heikki Savolainen, Jukka Lappi ja Erkki Rikkola Virolahti, Kari Suoknuuti Miehikkälä, Esa Punkkinen Virolahti, Antti Vanhoja ja Hannu Lavonen Miehikkälä, Antti Katainen Lahti, Kauko Tykkyläinen Hamina, Osmo Kimmo Helsinki / Miehikkälä, Jorma Mänttäri ja Matti Kuukka Luumäki, Mauno Sirén LPR, Jarkko Tawast Hamina ja Juha Huttunen LPR . Opastusvuorossa kuvauspäivänä eivät olleet ryhmäoppaat Petri Rajajärvi Virolahti, Sami Forsström Hamina, Antti Lankinen Luumäki ja Juha Kilpeläinen Lahti. Kuva Terho Ahonen.

Salpalinjan matkailuajatuksia Kotkassa 3.11.2014

Minua pyydettiin mukaan tänään Kotkassa järjestettävään kasvuyrittäjätapahtumaan kertomaan ja keskustelemaan asioista luontomatkailuyrittäjän näkökulmasta. Minun tuli valmistautua sanomaan jotain neljästä kysymysalueesta. Se mitä minulta tänään iltapäivällä ehkä kysytään, käy ilmi seuraavasta ja myös se, mitä ehkä niihin vastaan. Vaikka keskustelu ei sujuisikaan käsikirjoituksen mukaan, niin tässä on kuitenkin osaksi kokemusta ja opiksi otettavaa, ainakin niin että noin ei kannata missään tapauksessa kenenkään toisen tehdä.

1. Mikä sai sinut ryhtymään luontomatkailuyrittäjäksi?

Vastaus: Reserviupseerina olin ja olen kiinnostunut maanpuolustusasioista. Miehikkälässä avattiin 1987 Salpalinjaa esittelevä museo, nykynimeltään Salpalinja-museo. Kaksi vuotta myöhemmin 1989 museo kehitti yhteistyössä Miehikkälän kunnan elinkeinotoimen kanssa ajatuksen tutustumisesta Salpalinjaan vaelluksin museoalueen ulkopuolella. Tulin lähteneeksi yhden päivän kestäneelle vapaaehtoisten Salpalinja-oppaiden perehdyttämiskurssille. Homma vaikutti kiinnostavalta.

Keikkoja ei ollut joka kesäkään. Kunnes Miehikkälän elinkeinoasiamieskin huomasi, ettei vaellustoiminnasta tule kuntavetoisena mitään ja alkoi penämään, että enkö minä voisi ottaa hommaa hoitaakseni.

Olin silloin maanviljelijä ja osa-aikainen toimittaja Etelä-Saimaassa ja päädyin siihen, että meneehän se kolmaskin homma siinä ohessa, varsikin kun oli pelko, että toimittajan työ saattaa lehtien keskittymisen myötä loppua. Maaseudulla on oltava nöyrä, kun ei ole yhtä kokopäivätyötä, elanto pitää koota monesta osa-aikatyöstä, muru kerrallaan.

Rekisteröin Korsumatkat –Bunker Tours –toiminimen kaupparekisteriin loppuvuodesta 1995 ja ensimmäinen keikka oli toukokuussa 1996. Erikoistuin puhtaasti Salpalinjan esittelyyn puolesta päivästä reiluun vuorokauteen kestävillä vaelluksilla. Ajatus oli tehdä työtä osa-aikatoimisesti ja käytännön syistä se ajoittui sulanmaan kauteen toukokuusta –lokakuuhun.

Osa-aikaisen toimittajan työn lopetin syksyllä 1997, osin siitäkin syystä, että jokainen alueen navetan pääty oli jo kertaalleen kuvattu! Kynähomma vaihtui kevättalvesta 1998 alkaen kokopäiväiseksi sahatavaran jatkojalostamiseksi osakasyrittäjänä Miehikkälään perustetussa osakeyhtiössä. Silti jatkoin matkailuyrittämistä siltä osin kuin kauppaa syntyi ja olihan sitä väsyneelle miehelle sivutyöksi ihan tarpeeksi, vaikka rankkaa se kieltämättä oli. Omaa vapaa-aikaa ei ollut lainkaan. Mutta silloin kunto hämmästyttävästi kesti.

2. Miten luontomatkailu on kehittynyt näiden vuosien aikana: onko tullut uusia ryhmiä, ovatko tarpeet muuttuneet, mitä muutoksia uskot lähitulevaisuudessa tapahtuvan?

Vastaus: Ensimmäiset vuodet olivat lähes pelkästään edellä kuvaamiani vaelluksia ja merkittävä osa niistä yli yön kestäviä, majoitteena varmasti mieliinjäävä teräsbetonikorsu ja muutenkin toimittiin kenttäoloissa. Vähitellen yön yli vaellukset ja saunomiset erämaajoen varrella jäivät pois ja edes koko päivän kestävää vaellusta en ole tehnyt enää moneen vuoteen. Nyt maksimikesto on 4-5 tuntia, 3-5 kilometriä! Siis ihmisten luontoretkeen käytettävissä oleva aika on selvästi lyhentynyt. En osaa sanoa miksi, ehkä kenttäkäymälä, sääsket ja mäkäräiset ovat muotitermiä käyttääkseni nykyihmisten mukavuusalueen ulkopuolella.

Osanottajien palaute on edelleen mieltähykerryttävää, aina ennakko-odotukset on pystytty ylittämään yllin kyllin – Salpalinja vie mennessään. Pitää olla tosi huono opas, joka pystyy Salpalinja-elämyksen pilaamaan!

Voi olla, että lähitulevaisuudessa on entisestään tiivistettävä luontomatkailutuotetta, ainakin Salpalinjan kaltaista sotahistoriapakettia. Kesto joku 2-3 tuntia pakottaa lyhentämään maasto-osuuden johonkin 1-2 kilometriin ja tiivistämään sanottavaa kaikkein oleellisimpaan ja linjan kiintoisimpiin näkökulmiin.

3. Tärkeimmät oppisi yrittäjävuosilta?

Vastaus: Luontomatkailupakettia tuottavan pienyrittäjän on oltava moniosaaja. On osattava tuotteistaa, markkinoida, myydä ja ennen kaikkea toteuttaa tuote turvallisesti ja mielenkiintoisesti. Lisäksi toteutusvaiheessa on selkeästi johdettava sitä ryhmää, jolle aiot laskun lähettää. Yrittäjän vastuu on suuri ja se on kannettava. Onnistuminen on mahdollista, kun valmistautuu ja ennakoi asiat huolellisesti. On osattava asiansa ja silti on oltava nöyrä asiakkaiden palvelija; se kaikkein vaikeinkin asiakas on oikeassa, vaikka olisikin itse piru!

Yrittäjän pitää tehdä edellä sanotusta moniosaamisesta huolimatta itse vain ne asiat, jotka varmasti osaa. Mitä et osaa, pitää ostaa siltä joka osaa. Rahastettavassa tuotteessa ei saa olla heikkouksia, korkeintaan liian halpa hinta!

4. Mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä Kaakon Rannikon, Etelä-Kymenlaakson kuntien matkailun? Mikä oma ajatuksesi on?

Vastaus: Edelleen Salpalinja-matkailun osalta suurin ongelma on kohteen tuntemattomuus. Salpalinjaa ei tunneta. Ja vaikka nimen olisikin kuullut, se ei vielä sano mitään, se ei herätä minkäänlaista intohimoa. Kohteen tiedottaminen ja markkinoiminen sekä tietysti jatkuva tuotekehittely vaati vielä paljon paljon työtä. Paljon on saatu aikaan, mutta vielä työtä riittää. Yrittäjä yksin ei pysty tuota kaikkea tekemään. Salpapolku on iso apu, joka sentään mahdollistaa liikkumisen kohteessa.

Minun yksi konkreettinen esimerkki edellä olevasta on oma Salpalinjan salat –blogini, se on tämä näin jota nyt luet. Siinä olen yrittänyt kertoa monilta kanteilta Salpalinjasta. Reilussa 4,5 vuodessa sanoma ei ole ehtinut vielä vaikuttaa minun omien tuotteitteni kysyntään, mutta ehkä muiden jo on, vaikkapa vapaaehtoistoiminnan yhden kauniin hedelmän, Salpavaelluksen kasvavaan suosioon. Blogissani on piipahtanut yli 29 000 eri kävijää, joista joka toinen on jäänyt enemmän tai vähemmän koukkuun, tullut ainakin sen toisen kerran lukemaan Salpalinja-tietoutta. Sitä löytyy noin 250 eri kirjoituksesta. Blogissa on tuhdin romaanin verran luettavaa. Siihen määrään olisi tarvittu aika monta yhden tai kahden palstan lehti-ilmoitusta! Blogi ei ole maksanut kuin tekemisen vaivan.

Kysyntää ei ole ilman tarjontaa. Olen vuodesta 1996 lähtien ensimmäisenä Suomessa ja näihin päiviin saakka käytännössä yksin ja ainoana yrittäjänä Kymenlaaksossa tarjonnut Salpalinja-elämyksiä kaupallisesti. Yhden osa-aikaisen toimijan näkyminen on pientä. Siksi meitä pieniä toimijoita pitäisi olla selvästi enemmän, jolloin tarjontakin näkyisi paremmin. Asiakas käy parhaiten niiden yrittäjien koukkuun, joilla on makeimmat syötit. Markkinatalous huolehtii, ketkä pärjäävät, ketkä eivät. Tilaa on vaikka kuinka, kun muistamme, että jokainen yrittäjä käytännössä itse hankkii asiakkaansa. Se ei ole muilta pois. Yhteistoiminta yrittäjien välillä voi olla voitoksi kaikille.

Luontevin tapa lähteä yrittäjäksi on tehdä se oman harrastuksen jatkeeksi. ”Lajitaidot” sinulla jo silloin ovat. Ja kun muistat, että aloitat varovasti. Jos sinulla on päätyö, pidä se ja rahoita sillä yrittäjyytesi alku. Jos ja kun alkaa näyttää, että harrastus on kääntymässä elinkeinoksi, mieti vielä kerran ja päätä sitten, mitä elämälläsi teet.

Jos elämäsi tuntuu tylsältä, kokeile yrittämistä, vaikkapa vain osa-aikaisesti, ainakin aika menee nopeasti; laskujen eräpäivät vilisevät silmissä.

Koulutusta valmiiksi yrittäjäksi ei ole. Valitettavasti tulevaisuudessakin on niin, että jokaisen on tehtävä omat virheensä ja opittava niistä. Kaikkinainen tieto ja kokeneempien neuvojen kuunteleminen auttaa siinä, että tekemäsi virheet ovat korjattavissa ja opiksi otettavissa.

Terho Ahonen

Korsumatkat - Bunker Tours -toiminimi

Tekijät esiin vaikka rautakangella!

Tämä kirjoitus käsittelee Salpalinjaa vain välillisesti ja on oikeastaan tarkoitettu Salpavaelluksen järjestäjille, sen sisäpiiriin. Jos tämän joku ”ulkopuolinen” sattuisi lukemaan, voin vakuuttaa, että häntä ei edes yritetä saattaa edesvastuuseen.

Salpavaelluksen osanottajamäärän kasvaminen viime kesänä kahteen sataan näkyi ainakin meidän järjestäjien silmissä ajoittaisena ”työvoimapulana”. Kymmenen vuotta pakerrettiin selvästi alhaisemmissa, jopa yli puolet pienemmissä osanottajaluvuissa ja vaellustoimitsijoiden määrä sopeutui siihen varsin luontaisesti. Kun joku jäi rivistä pois, kaveria ei tilalle tarvittu; viime kesänä olisi jo tarvittu.

Ainoa asia joka hoksattiin hoitaa ajoissa oli vuonna 2011 järjestetty varsin perusteellinen opaskoulutus. Se on pelastanut paljon ja mahdollistanut vaelluksen kasvu-uralle palaamisen. Opaskoulutusideasta on kiittäminen Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon puheenjohtajaa Petri Rajajärveä.

Tässä tullaankin toiseen pullonkaulaan. Vaelluksen pääjärjestäjinä ovat Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden reserviupseeri- ja reserviläiskerhot. Päävastuu toimitsijoiden tuottamisesta on heillä. Sanoin päävastuu siksi, että oppaissa ja vähän muissakin tehtävissä on jo ilahduttavasti myös muitakin kuin em. kerhojen jäseniä ja vielä muualta kuin ao. kerhojen toimialueelta. Nämä ihmiset ovat suorastaan tarjoutuneet tehtäviin.

Ukkoutuva jäsenkunta

Ei ole salaisuus, että edellä mainittujen kaikkien kerhojen ongelma on ”ukkoutuva”, vanheneva ja jossain määrin ainakin toimivien osalta myös määrällisesti laskeva jäsenkunta. Tätä tautia saattaa olla liikkeellä laajemminkin Suomessa vapaaehtoisen maanpuolustusalan harrastajapiireissä.

Maanpuolustusyhdistysten ukkoutuvaan jäsenkehitykseen voi olla syy myös niiden omassa toiminnassa. Se (vähä) mikä tehdään kohdistuu tietenkin jäljellä olevaan jäsenkuntaan. Ja kaikki se ei ole välttämättä mielekästä ja mieleen nuoremmalle väelle. Ukkoutumisen kierre sen kuin jatkuu ja ”pakollinen” toiminta (kunniakäynnit, edustukset yms.) jäävät yhä harvempien harteille. Hekin väsyvät.

No niin, alamme lähestyä itse tämän kirjoituksen asiaa. Reserviläiskerhot tarvitsevat kahta asiaa. Ne ovat nuorta jäsenkuntaa ja mielekästä tekemistä heille. Kaakonkulman reserviläisyhdistyksillä on jo jälkimmäistä. Ja sen huomasi myös Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtaja Mikko Halkilahti viime kesän puheessaan salpavaeltajille käsitellessään tapahtuman järjestelyjä:

”Salpavaellus on teidän juttunne ja Salpa-asema osa teidän identiteettiänne. Olette hienosti oivaltaneet miten teette Salpalinjaa tunnetuksi koko maamme reserviläisille ja sitä kautta myös koko Suomen kansalle. Lisäksi tällä esimerkillä luotte mallin myös muille yhdistyksille, miten toimia aktiivisesti ja yhteistyössä tällä reserviläissaralla.”

Aivan oikein, Luumäen Reserviupseerit, Luumäen Reserviläiset, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerit ja Kaakonkulman Reserviläiset, meillä on todella mielekästä tekemistä, mikä kelpaa malliksi jopa koko valtakuntaan. Mutta meiltäkin puuttuvat tekijät, ne nuoret ja nuorehkot maanpuolustuksesta kiinnostuneet miehet ja naiset, jotka eivät ole vielä tietään joukkoomme löytäneet. Vastaus on, että heidät pitää etsiä, pyytää ja vetää mukaan!

Liikkeelle lyhyin askelin

Reserviläistoimintaan ei ole kenenkään pakko tulla tekemään täyslaidallista tulenavausta ja tukehtua siihen. Ihan hyvin homman voi aloittaa pienestä ja, sikäli kun toiminta alkaa kiinnostaa, tulla mukaan vähän kerrallaan. Esimerkiksi Salpavaelluksen toimitsijana useimmat tehtävät ovat sellaisia, että niihin sitoutuminen vie vuodesta 1-3 harrastuspäivää ja niistäkin vain osan. Ajankohtakin tiedetään, se on viikko jälkeen juhannuksen. On aivan turha yrittää uskotella, että ”minulla ei ole aikaa tai tuo ajankohta ei satu”. Se kenellä on halu olla mukana, pystyy järjestämään sekä tarvittavan ajan että ajankohdan – ihan varmasti kun ajoissa aloittaa. Ja ketkä eivät pysty, harrastavat sitten jotain muuta heitä kiinnostavaa ja sekin on ihan hyvä juttu. Vapaaehtoisuus ei ole pakkoa.

Kaakonkulman reserviläisjärjestöjen olisi minun mielestäni otettava jo oman toiminnan tulevaisuudenkin takia itseään niskasta kiinni ja käytävä ankaraan jäsenrekrytointiin. Se on raakaa työtä. Yhdistysten hallitusten on tehtävä suunnitelma ja työnjako, millä paikkakunnalla asuvat potentiaaliset jäsenehdokkaat talo talolta kartoitetaan, etsitään koloistaan, esitetään asia ja pyydetään henkilökohtaisesti toimintaan mukaan.

Ainakin maaseutukunnissa reserviläiskerhojen olemassa oleva jäsenkunta kattaa yhdistysten toimialueen niin, että jokainen paikkakunnalla asuva reserviupseeri, reservin aliupseeri ja maanpuolustushenkinen reserviläinen saadaan ”puhuteltua”. Se on vain halusta kiinni, haluaako ao. yhdistys toimintaansa uusia jäseniä. Nyt muuten siihen on, kiitos Mr Putinin”, erittäin otollinen maaperä!

Se on selvä, että pyydettävistä läheskään kaikki eivät eri syistä näe vapaaehtoista maanpuolustusharrastusta omana juttunaan. Mutta uskallan väittää, että tuolla työllä saadaan merkittävä määrä väkeä mukaan. Yksi ”pelastettu sielu” puhumattakaan kymmenestä tai kahdesta kymmenestä uudesta jäsenestä on paljon. Ja he voivat taas tuoda kaveripiiristään uutta voimaa mukaan. Näin se menee.

Rauhanturvaajien esimerkki

Kerron esimerkin. Olen toiminut muutaman vuoden aktiivisesti Kymenlaakson rauhanturvaajissa, sen hallituksessa. Kesällä 2013 yhdistyksemme piti järjestää ja järjestikin Suomen Rauhanturvaajaliiton mestaruusammunnat Vekaranjärvellä. Toimitsijoita kyllä kilpailun johto peräsi usealla ilmoituksella ja jäsenviestillä tyyliin ”kisoihin tarvitaan toimitsijoita”. Vain aktiivisimmat ja velvollisuudentuntoisimmat anonyymit ilmoittautuivat. Tulos oli liian vähän. Toki kisat menivät läpi, mutta ne harvat toimitsijat raatoivat itsensä ”verille”. Itse en ilmoittautunut, kun luulin voivani keskittyä ampumiseen ja sekin meni poskelleen.

Heti vuoden 2013 kisojen jälkeen tarjouduin oma-aloitteisesti vuoden 2014 kisoja varten hankkimaan yhdistyksen yli 300 jäsenen jäsenkunnasta tarvittavat toimitsijat. Sain jäsenrekisterin käyttööni. Valitsin kohderyhmäksi kaikki alle 60-vuotiaat, joilla oli sähköposti. Lähetin viime talvena pitkälti toistasataa henkilökohtaista sähköpostia, esitin viestissä asiani ja pyysin nöyränä toimitsija-apua. Sain hieman yli 20 uutta, hyvää ja motivoitunutta toimitsijaa. Kisatoimitsijamäärä tuplaantui. Kisat onnistuivat hyvin ja silti pystyin itse kilpailemaan ja tulin mitalit kaulassa kotiin! Mieli oli hyvä kaikin puolin. Nyt on aika rauhallinen olo ja usko, että myös meille langenneet 2015 mestaruuskisat Vekaralla onnistuvat. Tekijöitä on, kiitos pienen vaivannäön viime talvena.

Mitä opimme tuosta. Ihmisiä pitää pyytää henkilökohtaisesti, on se sitten kirje, sähköpostiviesti, puhelinsoitto tai kasvotusten puhuminen. Se vaiva pitää nähdä ja tehdä. Tulosta tulee, aivan varmasti!

Nyt on sauma näyttää

Jotain tuon tapaista tekemällä Salpavaellus 2015 voi tarjota mahdollisuuden asiasta kiinnostuneille mielekkääseen maanpuolustusharrastukseen ja järjestäjäyhdistykset voivat saada vahvistusta ja varmasti myös nuorennusta jäsenkuntaansa. Se on siis vain kiinni siitä, haluavatko yhdistykset uutta voimaa riveihinsä.

Salpavaelluksen suojelijana ensi kesänä on Reserviläisliitto, jonka 60-vuotisjuhlavuoden osatapahtuma vaellus on. Reserviupseerikerhon jäsenenä käy suorastaan kateeksi, mikä sauma Luumäen ja Kaakonkulman reserviläisyhdistyksillä on nyt jäsentempaukseen. Uskon, että vastaavat reserviupseerikerhot eivät aio suosiolla jäädä heikommaksi. Läheskään kaikki alueen reserviupseeritkaan eivät ole ”järjestäytyneet” niihin tehtäviin, joihin heidän asemansa ja maanpuolustuskoulutuksensa vapaaehtoisesti velvoittaa.

Minulle toiminta reserviupseerina on antanut valtavan paljon!

Terho Ahonen,

majuri, res