Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Toteutumaton suunnitelma Harjun varuskunnasta

Harjun maanviljelyskoulun tila, nyk. Harjun Oppimiskeskus Virolahdella ja Kalliokosken lasitehtaan alue Miehikkälässä olivat heti talvisodan jälkeen vaihtoehtoja suojajoukkojen tai rajavartiostojen varuskuntapaikoiksi. Asia tulee esille Virolahdelle ryhmittyneen 4. Divisioonan 4.4.1940 päivätyssä majoitusta koskeneessa kirjeessä II Armeijakunnan esikunnalle, jossa niitä ”olojen vakiinnuttamiseksi ja tulevaisuutta silmälläpitäen esitetään luovutettavaksi sotilastarkoituksiin.” Kirjeen penkoi sota-arkistosta esiin sotahistoriaopas Juha Kilpeläinen.

Nyt heti alkuun voidaan sanoa, että kummastakaan paikasta ei tullut varuskuntaa, mutta aika lähelle kuitenkin. Virolahden Ravijoelle muutama kilometri Harjusta perustettiin talvisodan jälkeen Valkjärven parakkivaruskunta, jossa toimi muun muassa Kymen Jääkäripataljoonan edeltävä joukko-osasto, JP3 ja sen edeltäjä JP/JR9.

Miehikkälässä rajaa vartioineen rajakomppanian / rajajääkärikomppanian komentopaikka oli välirauhan aikana Savankoskella kirkonkylän liepeillä ja jatkosodan jälkeen Savanjärvellä Taavetin tien varressa aina 1990-luvun loppupuolelle saakka. Liekö samanalkuiset karttasanat Savankoski ja Savanjärvi sotkeutuneet jatkosodan jälkeisessä komppanian komentopaikan tiedustelussa?

Viime viikolla olin kierrättämässä Harjun Oppimiskeskuksen henkilökuntaa Salpalinja-laitteisiin koulun läheisyydessä ja yksi mukana olleista kysyi juuri tätä asiaa. Toisena oppaana ollut Erkki Rikkola oli jyvällä asiasta ja tietona oli, että pääkasarmiksi tarkoitetusta nykyisestä ruokala- ja oppilasasuntolarakennuksesta oli valmiina vasta perustukset. Minulle tämä oli uutta.

Palataanpa sota-arkistodokumenttiin. Siinä valtion omistaman Harjun osalta todetaan, että maanviljelyskoulun tila on pinta-alaltaan 1997 hehtaaria, josta viljeltyä eli peltoa on 352 hehtaaria. Kasarmialueeksi tilaa pidetään kirjeessä erittäin sopivana siinä olevine runsaine rakennuksineen.

”Uutta oppilasrakennusta varten on aikaisemmin myönnetty kaksi miljoonaa markkaa (kahden järeän tb-korsun hinta, TA:n huom) ja rakennuksen perusta on jo valmis.”

Divisioonan komentaja eversti Johan Arajuuri otaksuu kirjeessä, että ”pienillä muutoksilla rakennussuunnitelmaan saataisiin jo myönnetyllä summalla hyvinkin sopiva kasarmirakennus. Koulutilan suunnitelmassa kolmikerroksisessa rakennuksessa olisi 40 asuinhuonetta, keskuskeittiö ja ruokasali.”

Tilan pellot Div. komentajan mukaan ”voitaisiin palstoittaa Karjalan maanviljelijäpakolaisille (huom termi, TA) sopivan suuruisiin palstoihin, jolloin saataisiin n. 60-70 :lle perheelle hyvät toimeentulomahdollisuudet.” Tuo ajatus pienviljelijäasutuksesta kaatui kuitenkin ylemmässä johtoportaassa alkuunsa, koska se katsoo varuskunnan tarvitsevan koko alueen harjoitusalueeksi.

Se miten ja missä vaiheessa Harjun varuskunta-ajatus vaihtui Valkjärven parakkivaruskunnaksi, ei ole vielä selvillä. Osansa tässä voi olla ja ehkä onkin Salpalinjalla, jota Harjun tilan läpi ja em. ”kasarmialueen” halki alettiin rakentaa jo pari viikkoa siitä, kun edellä mainittu asiakirja oli tehty.

”Kalliokosken varuskunta”

Samassa paperissa Kalliokosken lasitehtaan alueen kooksi todetaan 6-7 hehtaaria. ”Muutamia siellä olevia rakennuksia voitaisiin jo sellaisenaan käyttää sotilastarkoituksiin. Itse tehdasta ei voi sisustamalla muuttaa kasarmirakennukseksi, vaan olisi se revittävä (purettava TA) ja siten saadulla materiaalilla, tiiliskivillä, rakennettava kasarmirakennus.”

Paperissa todetaan lasitehtaan olevan suoritustilassa, ”joten alueen ja siellä olevien rakennusten hankkiminen puolustuslaitoksen haltuun olisi ajankohtaisesti sopiva ja ilmeisesti pienillä kustannuksilla toteutettavissa.”

Mainittakoon, että Kalliokosken lasitehtaan ”kasarmialueella” oli kesällä 1944 saksalaisen 122. Greif-divisioonan huolto-osia jonkin aikaa.


Siis vielä kerran toistan. Nuo kummatkaan varuskunta-ajatukset eivät toteutuneet, mutta antavat paikallisille ihmisille mielenkiintoista pohdittavaa.

torstai 11. syyskuuta 2014

The Salpa-line overview, briefly

In the Winter War Finland lost part of its eastern territory. To secure the unsafe frontier the commander in chief of The Finnish army, Field Marshal C.G. Mannerheim ordered to build a fortified position of defence. The fortification, later called Salpa-line, was built in 1940-41 and 1944. It is still the largest building site in Finland. The number of workers was, at its highest, 35000 men. About 2000 women worked at supply duties.

To build the Salpa-line it took only year and half. When we remember the resources of Finland and the working speed, the Salpa-line could be compared even to The Great Wall of China. The Salpa-line is also the longest one-piece fortification line in the World, from the Gulf of Finland to Lapland, about 1000 kilometres.

The totally consistent part of the fortification is situated between the Gulf of Finland and Lake Kivijärvi at Luumäki. About 90 per cent of the permanently fortified constructions are there. From Lake Saimaa to Lake Pielinen in North Karelia the Salpa-line lean to waterways, especially lakes. From Pielinen up to the level of Salla in Lapland, only the most important directions of roads were fortified and blocked with field fortified positions.

In the Salpa-line there are about 720 reinforced concrete bunkers and some tunnel caves quarried into rocks. The field fortification equipment are made of wood and soil, altogether about 3000 pieces.
Trenches dug with shovels or quarried into rock, were made for about 350 kilometres. Stone antitank obstacles were made for over 200 kilometres. They include more than 350000 single stones, that weigh at least three tons each. There were also 130 kilometres dug ditch antitank obstacles. Barbed wire obstacles were made for about 315 kilometres.


The typical permanet equipment in the position is a machine gun and accomodation bunker, of which 170 were made. To build one, for instance, 45 tons steel and 5000 sacks of cement (50 kg) were needed. Altogether to build a massive bunker had to be transferred about 10000 tons different kinds of material, if put on trucks in those days, it meant 3000 truckloads.


The expenses of the fortification was about 2500 million Finnish old marks. It is very difficult to compare and say in current money. For example 1941 Salpa-line costs were 5 per cent of state budget. Sweden helped the work with 900 voluntary men during the first summer and gave a good sum of money, 235 million marks, allmost 10 per cent of the whole expences. It is quite easy to understand, why Sweden wanted to help its eastern neighboring country to build the barrier, which prevents Soviet Union to proseed to the west.
There was no battle on the Salpa-line. But for all that, it had a great importance to the result of the war. The fortification has done its work best, when it has not been needed.

After the war all equipment, which were removable, were pulled down and transfered to the stores or other uses. Now one can see still concrete bunkers, stone antitank obstacles and trenches, camouflaged for more than 70 years.
Some parts of Salpa-line are now restored as museums and destinations of hikes. 

Written by Terho Ahonen

-- You are welcome to visit the Salpa-line. --

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

”Lyhyessä ajassa täyteen kuntoon”

Jatkosodan alettua kesällä 1941 uuden itärajan linnoitustyöt (myöhempi Salpalinja) pysähtyivät kuin seinään. Valtaosa rakentajista kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin (käytännössä liikekannallepano) kesäkuun puolivälissä 1941. Linnoitustyömaa tyhjeni miehistä ja uudet linnoitus- ja pioneerikohteet sodan edetessä tarvitsivat tulevassa Salpa-asemassa vaille käyttäjiään jääneen rakennuskaluston. Linnoitus jäi monelta osin keskeneräiseksi.

Mitä sitten Salpalinjassa tapahtui jatkosodan aikana, tapahtuiko mitään? Tähän VTM Otto Aura haki vastauksia esityksessään sunnuntaina (7.9.2014) Salpalinja-museolla otsikolla Salpalinja puolustuskuntoon 1941-1944. Tämän jutun tiedot perustuvat pääosin hänen luennostaan ja hänen luvallaan tekemiini muistiinpanoihin.

Ylipäällikkö Mannerheim antoi 21.10.1941 käskyn, jonka mukaan Moskovan rauhan (13.3.1940) jälkeen varustetut linnoitusalueet on säilytettävä sellaisessa kunnossa, että ne saadaan lyhyessä valmisteluajassa täyteen kuntoon.

Edellinen päätös liittyi piikkilanka- ja kiviesteiden purkamiseen. Piikkilankaa tarvittiin kipeästi uusilla linnoituslinjoilla ja maanviljelijät halusivat tehdä kiviesteisiin aukkoja pelloilleen. Siitä tuli sitten päätös, että linnoitustöiden johtajan luvalla niitä sai toistaiseksi purkaa vain Punkaharjun ja Koitereen välillä. Kiviestettähän purettiin paljon erityisesti Hamina-Taavetti –linjasta ja kiviä siirrettiin VT-asemaan eri luvalla, jonka ylipäällikkö Mannerheim antoi toukokuun lopussa 1943.

Vuoden 1941 marras-joulukuussa tyhjälle linnoitustyömaalle palkattiin 32 vartiomiestä Linnoitustoimiston maanlunastustoimiston alaisuuteen.

Vuoden 1942 alusta vanhan linnoituksen hoito annettiin insinöörimajuri V Kärkkäisen vastuulle. Kahta kuukautta myöhemmin hänelle työrukkaseksi linnoitusosaston päiväkäskyllä perustettiin kunnossapito- ja tarkastustoimisto (KT-toimisto). Se toimi suoraan linnoitustyön johtajan Hanellin alaisuudessa Myllykoskella lokakuuhun 1943 saakka. Sitten se siirrettiin Viipuriin, josta se 15. kesäkuuta 1944 ymmärrettävistä syistä evakuoitiin.

KT-toimiston tehtäviä oli nimensä mukaisesti huoltaa ja ylläpitää linnoituslaitteita ja kalustoa ja valvoaa maa-alueita. Keskeneräisten laitteiden välttämättömät viimeistelytyöt kuuluivat tehtäviin. Kortiston tekeminen kaikista kestolinnoitteista ja kartoista sekä parakkikylistä oli yksi tehtäväalue, kuin myös kokeilutoiminta korsujen hoidon parantamiseksi. Yleensäkin kaikki Salpalinjan linnoituslaitteita koskevat asiat ja kysymykset keskitettiin KT-toimistolle, myös vartiomiehet siirrettiin sen listoille. KT-toimisto jakautui viiteen tarkastuspiiriin.

Edellä mainittua linnoituslaitteiden ja parakkien inventointikortistoa ei Otto Auran mukaan ole vieläkään arkistoista löydetty. Sen hän tietää, että se on tehty, koska hänen isoisänsä oli toinen niistä rakennusmestareista, jotka sen kokosivat. Kortisto on ilmeisesti ainoa koko totuuden Salpalinjan linnoituslaitteista kertova asiakirja ja siksi tänä päivänäkin hyvin mielenkiintoinen. Mikäli sitä ei löydy, yksi mahdollisuus voi olla, että se on tietoisessti hävitetty, ennen kuin Salpalinjan papereita luovutettiin valvontakomissiolle sodan jälkeen.

Salpalinjan hoidosta jatkosodan aikana huolehtivat hermotoipilaskomppaniat. Näitä ”tärähtäneistä” koottuja noin 200 miehen erillisiä linnoitusrakennuskomppanioita oli marraskuussa 1942 kuusi kappaletta. Määrä kasvoi syksyn 1944 kotiutukseen mennessä 13 komppaniaan, joissa oli yhteensä noin kolme tuhatta miestä.

Hermotoipilaskomppanioiden tehtäviin on kuulunut kaikenlaisia korsutöitä, itse asiassa kaikkea sitä mitä rakentamisvaiheessakin varsinaiset linnoittajat tekivät, mutta tietysti pienemmässä mittakaavassa. Tekemistä oli linnoituslaitteiden naamioinnista, ampuma-alueiden rajauksista ja suojakiveyksistä korsujen metalliosien rasvaukseen ja ruosteen poistoon. Toinen merkittävä ja pitkälti myös yksi päätehtävistä oli piikkilangan kerääminen ja kelaaminen 25 kilon keloille.

Työsaavutukset Auran esittelemän esimerkkikomppanian osalta oli tilastoitu miestyöpäivinä. On muistettava, että nykyisen mittapuun mukaan hermotoipilaskomppaniat miehitettiin siis sairailla miehillä! Heidän työkykynsä on ilman muuta ollut kaukana terveestä väestä. Jos kohta joidenkin arvioiden mukaan pinnareitakin joukkoon mahtui.

Salpalinjan (nimi Suomen Salpa vasta 10.7.1944) asemasodan aikainen huolto- ja ylläpito oli kuten sanottu vanhojen laitteiden kunnossapitoa, ei edelleen kehittämistä. Se vaihe alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäyksen johdettua nopeaa läpmurtoon Karjalan kannaksella. 15.6. annettiin käsky linnoitusrakennusjoukkojen keskittämisestä välirauhan aikana tehdyn puolustusaseman taistelukuntoon saattamiseen. Siihen kuului miesmäärältään suuri painotus linjan oikaisuasemien tekemiseen puolustusaseman eteläpäähän lähinnä Virolahdelle ja Miehikkälään.

Tällöin kesän alussa 1944 perustettiin koulutuskeskuksissa olevista II luokan nostomiehistä ( rauhan aikana asepalveluksesta vapautetut) noin 200 miehen vahvuisia työkomppanioita linnoitusrakennusjoukkojen avuksi. Juhannuksen alla valmistuivat ensimmäiset työkomppaniat, yhteensä niitä saatiin kasaan 28 kappaletta. Niistä ensi vaiheessa Salpa-asemaan osoitettiin 18 työkomppaniaa ja Laatokan pohjoispuolelle U-asemaan 10 työkomppaniaa.


Uusien linnoituslaitteiden rakentaminen kiellettiin 24.9.1944 alkaen ja koko linnoitusosasto lakkautettiin marraskuun lopussa samana vuonna.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Salpalinja ollut hyvin esillä, miten jatkossa?

Kuluvana vuonna Salpalinja on ollut mediassa, puuta koputtaen uskallan sanoa, hyvin esillä. Sävy on ollut enimmäkseen myönteinen. Olen itsekin monet vuodet huokaillut, jopa tässä blogissa useaan kertaan, kuinka Salpalinja ei kiinnosta tiedotusvälineitä. Eihän Salpalinja ole sinänsä enää uutinen; ensi vuonna tulee 75 vuotta sen rakentamisen käynnistymisestä. Mutta ei lehdistö liikahda, jos se ei näe aiheessa mitään uutista, kiinnostavaa, ajankohtaista ja isoa joukkoa ihmisiä koskevaa asiaa.

Uutista on siis ollut. Siitä on kiittäminen aktiivisia toimijoita, jotka Salpalinjan kimpussa tavalla tai toisella ovat hääränneet.

Kuluvan vuoden Salpalinjan näkymisessä mediassa näen kaksi ääripäätä.

Talvella Helsingin Sanomien jymyuutinen, lehtimieskielellä skuuppi, siitä, että puolustusvoimat oli pitänyt kylmän sodan aikana Salpalinjaa kunnossa rasvaamalla teräsbetonikorsujen ovien saranoita ja rapsuttamalla ruostetta hieman hymyilytti täällä etulinjassa. Jos ei olisi korsuja huollettu, sitten olisi ulistu, että valtion omaisuus on jätetty hunningolle. Tässä aiheessa kuultaa läpi sensaatiohakuisuus, ikään kuin toiminnalla olisi uhmattu hyviä naapuruussuhteita itään. Ukrainan kriisillä ei vielä tuolloin kevättalvella ollut nyt tunnettuja ulottuvuuksia.

Ja se toinen ääripää on itärajan puolustuksen tuntijan kylmän sodan ajalta, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puhe Salpavaelluksen päättäneessä maanpuolustusjuhlassa Miehikkälässä kesäkuun lopussa. Hän onnitteli vaeltajia näin, suora sitaatti:

”Te olette nyt saaneet elävän kosketuksen maailman ainutlaatuisimpaan puolustusasemaan. Tämän puolustusaseman pääosat rakennettiin Suomen turvaksi heti talvisodan jälkeen. Salpalinjalla on ollut ennalta ehkäisevä pelotearvo syntymästään saakka. Se on täyttänyt täydellisesti tuon tehtävän, vaikka siinä ei ole koskaan taisteltu.”
Tuo kappale sisältää edelleen uutisen, kun puhutaan sentään tuon ajan suurimmasta suomalaisesta investoinnista. Silti se ei herättänyt lehdistössä minkäänlaista vastakaikua. Sitä edelleen ihmettelen. Syynä en näe muuta kuin sen, että uutisesta olisi tullut sävyltään myönteinen; Salpalinjasta tehdyt päätökset ja työ oli onnistunut! Katsoiko lehdistö tuollaisen uutisoinnin provokaatioksi itänaapuriamme kohtaan olihan Ukrainan kriisi entisestään syventynyt? Ei kai?
Noiden ääripäiden väliin mahtuu vuoden aikana paljon hyviä ja myönteisiä juttuja. Niitä on ollut ilo seurata.
Uutta kutia piippuun
Edellä olevalla aasinsillalla on luontevaa siirtyä uusien uutisaiheiden tekemiseen Salpalinjasta.
Salpavaellus järjestetään ensi kesänä viikko jälkeen juhannuksen 22. kerran. Tapahtuman sisällöstä ei ole vielä päätetty kuin ajankohta ja se, että Reserviläisliitto toimii sen suojelijana. Liitto kävi heti hanakasti hommaan käsiksi päivittämällä vaelluksen logon suojelijan väreihin ja tunnukseen. Komea luomus on tuossa oikealla.
Vaellusorganisaatio käy ensi kesän ohjelman, lähinnä reittien ideoimisen kimppuun kuluvan viikon perjantaina. Minua vaelluksen ”emeritustiedottajana” innostaisi kovasti tehdä sisällöstä sellainen, että se olisi houkutteleva, myönteinen ja onnistunut ja siitä huolimatta tapahtuma olisi kova uutinen! Tehtävä ja yhtälö edellä kerrottuun viitaten on tietysti mahdoton. Yrittänyttä ei silti laiteta!
Ajankohtaisuus on kuitenkin se elementti, jolla minun mielestäni kannattaisi historiakohteessa ratsastaa. Salpalinja rakennettiin välittömästi ”hävityn” talvisodan, aluemenetysten ja evakkojen asuttamisjärjestelyjen jälkeen ja aikana. Silti oli rahaa aloittaa ja tehdä itsenäisen Suomen silloinen suurin rakennusinvestointi!
Nyt Suomessa on eletty taloudellista taantumaa. Kuitenkin kansantuotteemme on vieläkin, oliko se nyt vuoden 2008 huikealla tasolla. Eikö maallamme ole nyt muka varaa panna maanpuolustustamme kuntoon! Signaalit idästä ja Ukrainan suunnalta ovat hälyttäviä. Pitäisikö meidän salpavaeltajienkin olla korvaa lotkauttamatta? Mielestäni ei.
Salpavaellus ei ota kantaa politiikkaan, ei varsinkaan puoluepolitiikkaan; jokainen omissa nimissään voi, saa ja pitääkin toimia niiden osalta niin kuin hyväksi näkee.
Meitä Salpavaelluksen järjestäjiä yhdistää kuitenkin yksi kova aate, vapaaehtoinen maanpuolustustyö. Koska maanpuolustus on kaikkien suomalaisten etu, asia ja velvollisuus, en näe mitään pahaa siinä, jos Salpavaellus voisi omalta osaltaan viestittää nykypäättäjiimme viime sotien aikaista maanpuolustustahtoa Salpalinjan välityksellä. Suomen puolustuksen taso ja käytettävissä olevat määrärahat on nostettava niin korkealle, että puolustuksemme uskottavuudesta ei ole kenelläkään epäselvää. Se olisi tämän ajan Salpalinjaa. Tätä viestiä Salpavaellus voi viedä eteenpäin niinkin yksinkertaisesti kuin näyttämällä kansalaisillemme, mitä liki 75 vuotta sitten tehtiin niillä resursseilla, välineillä ja siinä ajassa!
Näin on itse asiassa toimittu Salpavaelluksella jo 20 vuotta. Nyt tuo työ on vain entistä ajankohtaisempaa ja tärkeämpää. Tällä tavalla Salpavaellus voisi osaltaan kantaa korttaan kekoon ja tehdä maallemme yhteiskunnallisen palveluksen, osoittaa nyky-Suomen maanpuolustustahtoa.

Millä keinoin Salpavaellus voisi tavoittaa entistä suuremman joukon ihmisiä ensi kesän linnoituspoluille edellä kerrottua viestiä vastaanottamaan, on jo vaikeampi juttu. Ideoita suuntaan tai toiseen voi välittää klikkaamalla oheista logoa tuossa oikealla ja hakeutumalla vaellussivujen viime kesän reiteille ja niiden ruusuja ja risuja –lomakkeeseen. Vielä voi ja ehtii vaikuttaa.

perjantai 29. elokuuta 2014

Entä jos Salpalinja pantaisiin taistelukuntoon?

Tässä vakavassa ajassa yritin edellisessä blogissani keventää Salpalinja-asiaa pienin huumorikukkasin. Tämän blogin julistaminen salaiseksi ei ole hillinnyt tippaakaan idän miesten touhuja. Päinvastoin. Aika on entisestään viikon aikana vakavoitunut. Venäjä painaa päälle Ukrainan maaperällä separatistien tukena ”eksyneenä ja vahingossa”! Samaa tautia on liikkeellä Venäjän valtion ilma-aluksilla Suomenlahdella. ”Mainilan laukauksia” kaikki tyyni!

Minua, ikäni puolesta ”ruunun raakkia”, ei estä mikään spekuloimasta Salpalinjalla. Sen olemassa olo ei ole kenellekään asiantuntijalle uutta. Siitä on lähes kaikki kerrottu ja se on maastossa kenen tahansa jokamiehen oikeudella tutkittavissa.

Siksi muutama ajatus siitä, entäpä jos Salpalinja saatettaisiin taistelukuntoon! Minkälainen prosessi se olisi ja olisiko siitä mitään hyötyä? Jo kauan on puhuttu, että maalinnoitukset ovat aikansa eläneet. Pitkiä rintamalinjoja ei enää synny. Vihollinen valitsee sille otolliset taistelutantereet ja kiertää tai ylittää maahanlaskuin linnoitukset. Samoin puolustaja pyrkii tekemään ratkaisut sille sopivissa paikoissa.

Ainakin Itä-Ukrainassa tässä vaiheessa sotaa ratkaisua haetaan maataisteluin maanpinnassa. Näin voisi olettaa ”vihreiden miesten” toimivan myös Suomen itärajalla, jos tilanne tänne saakka laajentuisi.

Liike maanpinnan suuntaisena katkaistaan maanpinnassa. Suorin reitti maata pitkin Pietarin ja Viipurin suunnasta pääkaupunkiimme on luonnollisesti rantamaa. Sitten viime sotien hyökkäysurat itarajaltamme länteen ovat parantuneet huomattavasti. Viimeisenä vaiheena E18, joka on käytännössä rakentamatta enää Haminasta Vaalimaalle. Ja tuolla välillä 1960-luvun alkupuolella tehty seiskatie pelaa vielä mainiosti. Kuutostie vähän ylempänä pitkin kuivaa Salpausselän kangasta vetää hyvin sekin. Niihinhän maahantunkeutuminen keskittyisi.

Salpalinja on vielä nykykäsityksenkin mukaan sijoitettu maastollisesti mitä parhaimpaan paikkaan. Sitä ei tarvitsisi vaihtaa. Jos puolustusasemaa alueella tarvittaisiin, ei linnoitussuunnitteluun tarvitsisi panostaa oikeastaan kuin Ylä-Pihlajassa VT 7:n kohdalla, lähinnä tarkistusluonteisesti. Muualla liki 75 vuotta sitten tehdyt suunnitelmat ovat täyttä tavaraa.

Ja rantamaallahan kuin myös Salpausselällä suunnitelmat pääaseman ja osin etu- ja oikaisuasemienkin osalta myös rakennettiin.  Pelloilta kivi- ja kaivantoesteet on paljolti hävitetty samoin kuin taistelu- ja yhdyshaudat täytetty. Metsissä ne ovat paikoillaan, miesvoimin lapioilla entisöitävissä. Pelloilla kaivurit hoitaisivat ”ojankaivun” hyvin nopeasti. Teräsbetonikorsut ovat suojana ja majoitteena valmiit sellaisenaan käyttöön otettavaksi. Hanellin korsussa Muhikossa on UPO-kaminakin jo paikoillaan!

No, löytyisikö Salpalinjan ylösajamiseen ja perehdyttämiseen asiantuntemusta vuosikymmenten jälkeen? Kyllä löytyy. Suomenlahdesta Saimaaseen aivan varmasti ja hyvinkin ammattitaitoista osaamista. Ei välttämättä heti rauhanajan joukoista, mutta reservistä löytyy hirvittävä määrä Salpalinja-osaamista. Tarvittaessa yli-ikäinen huru-ukkoporras voi sitä täydentää. Esimerkiksi yksin Salpavaellus on perehdyttänyt yli 20 vuoden ajan tuhansissa olevan määrän alueen tuntijoita.

Eli uskallan väittää että pari perehdyttävää linnoituspataljoonaa saataisiin tänne painopistesuuntaan nopeasti kasaan. Linjan varustaminen olisikin mielenkiintoista, kun vanhaa ja uutta sovellettaisiin yhteen. Niinhän siinä tapahtuisi; luovuudella ei olisi rajoja.


Ja jos noin pitkälle mentäisiin, niin sehän olisi jälleen kerran huima osoitus Suomen maanpuolustustahdosta. Vähän samaan tapaan kuin syksyllä 1944 tapahtui Ville Kaarnakarin sotatrillerissä Operaatio Para Bellum. Salpalinjaa uhmanneet vieraan vallan joukot saivat pahasti köniinsä!

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Salpalinjan salat julistettu salaiseksi

Jännittyneen maailmanpoliittisen turvallisuustilanteen ja Suomessa käytävän hillittömän Nato-keskustelun johdosta on Salpalinjan salat –blogin turvaluokitus palautettu 70 vuoden takaiselle tasolle! Se on nyt yksiselitteisesti punaleimattu SALAINEN!

Turvallisuusstatuksen palautuksen teki pari päivää sitten Facebookissa Salpalinja-tuntemuksen ykköstykki Suomessa, korsukolportööri Harri Ukkonen. Viitaten hänestä käyttämääni attribuuttiin minun on vastavuoroisesti pakko julistaa myös hänet salaiseksi. Hänen otsassaan on tästä lähtien punainen leima, niin siis SALAINEN –leima! Se merkitsee, että mikäli hän jatkaa linnoituksen tutkimustyötään, se tapahtukoon huomaamattomana. Toisin sanoen, kun näette Salpalinjassa näkymättömän miehen, se on Ukkonen isänmaan asialla. Ja jos kuulette kolinaa, sekin on ukkonen!

Tämän blogin julistaminen salaiseksi tarkoittaa, että tästä lähtien täällä käsitellään vain sellaisia asioita itärajan linnoituksestamme, jotka eivät ole salaisia. Tai jos käsitellään salaisia asioita, ne ovat kirjoitettu näkymättömällä ”musteella”.

Ja tähän mennessä tälle sivustolle tuotettu materiaali, 241 kirjoitusta, saa tästä hetkestä eteenpäin ehdottoman lukukiellon. Vanhoja juttuja ei saa vahingossakaan edes selata, vaikka niiden sisältö tuntuisi tahalliselta harhautukselta ja suorastaan aprillipilalta tai jopa vihollisen aliarvioimiselta.

Salaiseen materiaaliin ryhtyminen tulee tuottamaan tekijälleen mitä ankarimman rangaistuksen. Selvästä kiellosta piittaamattomuus katsotaan raskauttavaksi asiainhaaraksi. Rangaistus teosta on vähintään osallistuminen yhden yön Salpavellukselle Luumäellä 2015 tai teon ollessa erityisen törkeä maksimissaan osallistuminen Erkki Rikkolan vetämälle reitille Virolahdella ensi kesänä! Jälkimmäisessä tapauksessa lieventävänä asianhaarana pidetään, jos on jo osallistunut hänen johtamalleen reitille. Viime mainitussa tilanteessa rangaistukseksi riittää tässä blogissa julkaistujen 242 jutun, tämä mukaan lukien, lukeminen ääneen äänenvaimentimen läpi Miehikkälän Salpalinja-museon ilmavalvonta-tornin ylimmällä lavalla vapunpäivänä 2015.

Salassapidon valvontakomission korkeimmaksi generalissismukseksi ja yksinvaltiaaksi ”sotatuomariksi” on nimetty Juha Kilpeläinen. Hänen tehtävänään on verrata salassapidettävänä aineistona julkaistua tai kerrottua materiaalia arkistoasiakirjoihin. Mikäli salassapitoa on vähänkään rikottu, hänen tulee välittömästi ilman tutkintaa saattaa rangaistus toimeenpantavaksi.

Mikäli syyllisen epäillään olleen täyttä ymmärrystä vailla tai muuten humalassa, rangaistus lievennetään valtionvarainministeriön taseessa 2000-luvun alussa olleen Salpalinjan tasearvon suuruiseksi sakoksi, yhdeksi euroksi! Sakon voi kuitata kirjoittamalla ymmärrettävän blogin aiheesta ”En enää koskaan ajattele, mitä puhun”. Kirjoituksen ymmärrettävyydestä päättää tämän blogin kirjoittaja Terho Ahonen, joka on erityisen ansioitunut ymmärrettämättömän tekstiaineiston tuottamisesta.

Mikäli joku löytää tästä jutusta enemmän kuin siteeksi totta, määrätään holhouksenalaisuuteen seuraavaan blogiin saakka.


Niin ja sitten tähän loppuun sivun verran varsinaista Salpalinja-asiaa, siltä osin kuin se on salaista: Isokirjain …sivullinen tekstiä… piste. Olipa mielenkiintoista tietoa!

maanantai 18. elokuuta 2014

Ylämaan linnoitushistoriaa, kirj Elina Lyijynen

Tämä on hankevetäjä Elina Lyijysen puhe Ylämaan Elojuhlassa Hostikalla 10.8.2014. Elina toimii hankevetäjänä Salpapolku - vapaa-ajan ja yritystoiminnan reitti -hankkeessa. Hankkeen tarkoituksena on mm. kouluttaa uusia oppaita Salpalinjalle ja kerätä sekä levittää Salpalinja-tietoa sekä edistää Salpapolun toteutumista Lappeenrantaan asti. Ylämaalaiset ovat jo aiemmin omana hankkeenaan toteuttaneet Salpapolkua Hostikalla. Siitä puhuja antoi tunnustuksen yleisölle. Näin hän puhui itsensä esittelyn jälkeen:
……………………..
Aloitin Salpalinjan parissa Rutolan alueella Lappeenrannan maaseututoimen vetämässä hankkeessa vuoden 2011 alussa. Jo hyvin pian selvisi, että Salpalinja kaikkine rakenteineen ja rakentamisen aikaisine tapahtumineen on hyvin laaja asia. Kirjallisuutta Salpalinjasta oli aiemmin olemassa melko niukasti ja tutkimukset painottuivat pitkälti sotilaalliseen näkökulmaan. Vuonna 2012 valmistunut Museoviraston tekemä Salpalinjan inventointi tuotti kokonaiskuvan puolustuslinjan laajuudesta ja sen rakenteista. Lisäksi viime vuosina on ilmestynyt useita opinnäytetöitä liittyen muun muassa rakentamiseen ja elämään parakkikylissä ja Salpalinjan matkailulliseen käyttöön. Tutkimuksen suhteen Etelä-Karjala on kuitenkin ollut lähes tyhjiö ja tarve paikallisen tiedon keräämiseen on ilmeinen. Salpalinja-hankkeiden aikana tietoa on kerätty sekä haastatteluin että muutamin arkistokäynnein. Tärkeimpinä arkistolähteinä ovat olleet Kansallisarkiston alainen Sota-arkisto sekä Itä-Suomen Sotilasläänin Esikunta. 

Pyydän jo ennalta anteeksi tätä aluetta paremmin tuntevilta, jos esitän arkistomateriaaleihin pohjautuen sellaisia tietoja, jotka eivät pidä paikkaansa. Arkistoissa olevia rakentamisen aikaisia määräyksiä ei ole välttämättä ehditty toteuttaa tai annettu määräys on myöhemmin korvattu uudella. Tieto on luotettavinta silloin, kun se voidaan todentaa arkistolähteen, perimätiedon sekä maastossa löytyvien jäänteiden pohjalta.  Käyn esityksessä lyhyesti lävitse Salpalinjaan rakentamiseen liittyviä syitä ja perusasioita. Pääpaino esityksessä on kuitenkin Hostikan alueen rakentamisen ajassa. Rakenteisiin voitte täällä paikan päällä tutustua itse.

SALPALINJA
Salpalinja on Suomen itärajaa myötäilevä linnoiteketju, joka koostuu yksittäisistä kanta- ja kenttälinnoitteista. Joissakin kohdissa linjassa on enemmän syvyyttä ja päälinjaa tukevia etu- tai takalinjoja. Puolustuslinjan rakentamista aloiteltiin ylimääräisten harjoitusten ja talvisodan aikana, mutta varsinaiset rakennustyöt tehtiin vuosien 1940–41 eli välirauhan aikana ja sitä täydennettiin vuoden 1944 aikana.

Salpalinjan tarkoituksena oli suojella Suomea vihollisen, Neuvostoliiton, hyökkäystä vastaan. Huoli uusien rajojen puolustamisesta oli kasvanut talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940. Kannaksen linnoitteet olivat jääneet Moskovan rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle ja yhteys pääkaupunkiin sekä Sisä-Suomeen oli uudelta rajalta turvaton. Puolustusvoimien ylipäällikkö Mannerheim nimitti Linnoitustoimiston johtajaksi kenraalimajuri Hanellin. Hänen johdollaan tehdyn linnoittamissuunnitelman ylipäällikkö hyväksyi 11.5.1940. Vahvimmin päätettiin linnoittaa Suomenlahden ja Kivijärven välinen osuus, johon Ylämaan alue kuuluu. Siitä ylöspäin linnoittaminen keskittyi vesistöjen kannaksille ja sulkemaan tärkeimmät tieyhteydet. Salpalinjan esikuvana oli Karjalan kannaksen linnoitteet ja erityisesti Mannerheim-linja. Salpalinjan rakentamisessa on hyödynnetty talvisodan kokemuksia.

Kaikkiaan puolustuslinjalle rakennettiin yli 700 teräsbetonikorsua, 25 luolaa, yli 3000 puista kenttälinnoitetta, satoja kilometriä taistelu- ja yhdyshautaa sekä panssariesteitä. Salpalinjan rakenteita on Suomenlahdelta Lappiin asti. Ylämaan alueella on noin kymmenen kilometrin matkalla erilaisia korsuja yli 30 kappaletta ja kaksi keskeneräistä luolaa.

SUOMEN SUURIN TYÖMAA
Salpalinja oli ja on edelleen Suomen suurin työmaa, sitä oli parhaimmillaan rakentamassa 35 000 siviiliä kevättalvella 1941. Salpalinjan rakentaminen oli jaettu eri armeijakuntien alueille, useamman työpiirin ja niiden alaisten työryhmien tehtäväksi. Yksittäisissä työryhmissä tai rakennusurakoitsijoiden alaisuudessa oli satoja työmiehiä.

Työmiesten muonituksesta vastasivat lotat. Koko Salpalinjan alueella heitä oli töissä noin 2000. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että täällä Hostikalla on tapahtunut muonituslottien koulutusta. Määräys parakin rakentamisesta lottakoulua varten annettiin marraskuussa 1940. Koulua varten rakennettiin kaksihuoneinen parakki ja esimerkiksi toukokuussa 1941 sinne oli majoittuneena 22 lottakoululaista. Voidaan hyvin olettaa, että alkuvuodesta 1941 lähtien täällä ehdittiin kouluttaa kymmeniä ellei satoja lottia. Asia vaatisi lisäselvityksiä.

Varsinaisten rakennusmiesten lisäksi työmailla työskenteli tuhansia linnoitusjoukkojen sotilaita, jotka rakensivat kenttälinnoitteita ja piikkilankaesteitä. Tiedettiin, että sotilas osaa parhaiten puolustaa niitä asemia, joita on ollut itse rakentamassa. Kenttälinnoittamisesta vastasi tällä alueella II Armeijakunnan alainen 5. Prikaati.

Varsinaisen linnoitteiden rakentamisen lisäksi tehtiin työmaateitä, betoniasemia, pajoja, varastoja ja toimistoparakkeja. Avattiin kivilouhoksia ja murskaamoja. Rakentajien tarpeisiin rakennettiin parakkikyliä, joissa oli asuntoparakkeja, ruokaloita, sairastupia, kellareita, kaivoja, pesutupia, käymälöitä ja saunoja. Myös oma poliisiputka saatettiin työmaalle rakentaa.  Alkuvaiheessa työsaavutukset olivat pienemmät itse linnoitteiden osalta, koska aikaa kului työmaan valmisteluun ja rakentajien majoittamiseen. Alkuun etenkin harvaan asutuilla alueilla kuten täällä Hostikalla majoituttiin tavallisiin ja Ensoniitti-telttoihin.

Paikalliset asukkaat ymmärsivät rakenteiden sijoittamisen tärkeyden, vaikka kiviesteen rakentaminen keskelle peltoa tai korsun rakentaminen pihapiiriin aiheutti haittaa arkipäiväisten asioiden hoidossa. Rakentamisen aika toi taloihin lisätuloja, joko päästiin töihin työmaalle tai taloon majoittui rakentajia. Tarveaineitakin saatiin myytyä. Esimerkiksi Väinö Hostikka myi täällä koivu- ja havuhalkoja työmaalle toukokuussa 1941.

SALPALINJA YLÄMAALLA
Salpalinjan pääasema kulkee linjalla Syvä-Valkjärven pohjoisreuna – Hostikka – Särkilampi – Kirppu – Ihaksenjärvi - Mustaksenlampi. Vaikka Ylämaan osuus kuuluu vahvasti linnoitettuun Suomenlahti-Kivijärvi osuuteen, se oli kuitenkin pääosin korpimaaston linnoittamista. Varsinaisia pääteitä eli mahdollisia vihollisen päähyökkäysuria ei alueella sijainnut, eikä alueella täten rakennettu erillisiä pääasemaa tukevia etu- tai takalinjoja. Yksittäisiä kenttälinnoitettuja asemia sijaitsee toki linjan etupuolella. Uhanalaisimpia suuntia olivat Hostikalta Ylijärvelle ja edelleen Säkkijärven suuntaan sekä Miehikkälän suuntaan johtavat tiet, joissa panssarivaunujen hyökkäys olisi ollut mahdollinen.

Salpalinjaa rakentamisesta vastasi Ylämaalla II Armeijakunta. Alueella toimivat Miehikkälän työpiirin 210 alaiset työryhmät 214 ja 215. Työryhmä 214 johtajanaan rakennusmestari Laakso vastasi Miehikkälän rajan ja Urpalanjoen välisestä alueesta ja työryhmä 215 johtajanaan insinööri Rainio vastasi alueesta Urpalanjoesta Vuorisjärven pohjoisosaan. Siitä ylöspäin Kirpulla puolustuslinjan rakentaminen oli Luumäen työpiirin 230 alaisen työryhmän 231 vastuulla marraskuusta1940 lähtien. Kantalinnoitteita luolia ja korsuja olivat tällä alueella tekemässä rakennusliikkeet Ääri Oy ja Elovuori & Kumpp. Oy.

Erillisiä pieniä parakkikyliä oli täällä useita. Parakkialueet sijaitsivat rakennettavan linjan läheisyydessä, kuitenkin aina linjan takapuolella. Peitepiirrosten mukaan parakkikyliä on ollut neljä Urpalanjoen eteläpuolella. Seuraavat parakkikylät olivat Kasarinjärven etelä- ja itäpuolella ja yksi Ihakselan kylässä. Lisäksi parakkikyliä on ollut Vuorisjärven lounaispuolella ja Ihaksenlammen kaakkoispuolella. Teillä paikallisilla on varmaan tarkempaa tietoa siitä, että, onko kylistä enää mitään jäljellä, esimerkiksi yksittäisiä parakkeja tai niiden kivijalkoja. Parakkikyliä tai niiden jäänteitä ei juurikaan tutkittu inventoinnin yhteydessä.

Parakkikylissä asumiseen laadittiin omat järjestyssäännöt. Niissä huolehdittiin muun muassa parakin siisteydestä, asukkaiden henkilökohtaisesta hygieniasta, ruokailussa käyttäytymisestä ja kortinpeluusta. Uhkapeli sekä päihtyneenä olo oli kiellettyä. Työmaita ja parakkikyliä käytiin myös tarkastamassa. Syyskuussa 1940 huollon tarkastaja ekonomi Karvinen totesi Urpalanjoen eteläpuolella parakkikylässä numero 1 kahden parakin olevan sikamaisessa kunnossa. Korjaustoimenpiteisiin oli syytä ryhtyä. Muut alueen parakkikylät olivat tuolloin kunnossa.

Tarkastellaan lähemmin asumista Urpalanjoen yläpuolisella alueella toimineen työryhmän 215 huoltoilmoituksen pohjalta touko-kesäkuulta 1941. Töissä oli 545 henkilöä, joista 518 miehiä ja 27 naisia. Päällystöä ja toimihenkilökuntaa oli näistä 37 miestä ja kuusi naista. Lisäksi työmaalla oli 45 muonituslottaa, 22 lottakoululaista, 3 pesijätärtä, 2 kartoittajaa ja 2 konstaapelia. Yhteensä 619 henkilöä.  Kun yhdellä työryhmällä oli näin paljon väkeä, voidaan arvioida että koko Ylämaan alueella, jossa oli kolme työryhmää, 2 rakennusurakoitsijaa ominen työmiehineen ja lisäksi linnoitusjoukkojen sotilaat, saattoi olla töissä lähes 3000 henkilöä. Tämä luku on lähellä Ylämaan silloista asukaslukua.

Majoitukseen oli varattu työryhmälle 215 rakennuksia seuraavasti: yksi parakki toimistohenkilökunnalle, 17 parakkia työmiehille ja 3 rakennusta lotille. Lisäksi mainitaan majoituskäytössä olleen bensiiniaseman, pesutuvan, sairaalan, poliisiputkan ja yövartijan asuntolan. Työväestä oli omalla kustannuksellaan alueen taloihin majoittunut 72 henkilöä, joista paikkakuntalaisia oli 20 miestä ja 14 naista. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä töitä nämä neljätoista paikallista naista täällä työmaalla tekivät, lottia he eivät kuitenkaan olleet. Huoltoilmoituksiin on listattu työmiesten kohdalla ammatit, mutta naisten määrä vain mainitaan. Muiden työmaiden huoltoilmoituksissa olen nähnyt mainintoja vain muutamista naisista per työmaa.

Ruokailuparakkeja oli täällä käytössä kolme kappaletta ja ruoan määrä todettiin riittäväksi ja laatu tyydyttäväksi. Peseytymistä varten oli kaksi työmaan omaa saunaa, jotka lämpisivät viitenä päivänä viikossa ja kaivoja oli käytössä kuusi. Maastossa liikkujat huomioikaa, että parakkikylien kaivot ovat vaaratekijä nykyään maastossa, ne ovat joko peittämättä tai niiden kannet ovat lahonneet puhki. Siisteydessä oli vielä parantamisen varaa parakkien osalta toukokuussa. Syöpäläisiä oli torjuttu sinihappomyrkytyksillä ja sänkyjä oli käsitelty puhalluslampun kanssa toukkien hävittämiseksi. Pari kertaa viikossa oli ollut ohjelmallista iltamaa tai urheilukilpailuita ja myös elokuvia oli näytetty esim. 6.6. Seitsemän veljestä elokuva. 

Myös ylipäällikkö Mannerheimin tarkistusmatka Salpalinjalla 1.9.1940 sisälsi matkaohjelman mukaan käynnin Hostikalla, ehkäpä jopa tälle paikalle. Tiukassa matkaohjelmassa Hostikalla käyntiin oli varattu aikaa viisitoista minuuttia kello 13.15.- 13.30 ja tarkastuksen kohteena olisi ampumahauta-, hyökkäysvaunueste- ja korsutyöt. Miten aikataulu piti ja mitä Mannerheim ehti nähdä lyhyessä ajassa nähdä, siitä ei ole minulla tietoa.

Salpalinjan rakenteista täällä Hostikalla on edelleen nähtävissä korsut, luolat ja kiviesteet. Puiset rakenteet on pääosin purettu ja kaivannot ovat joko peittyneet ja maatuneet sekä kiviesteitä on saatettu purkaa teiden tieltä. Suuria muutoksia ei ole kuitenkaan tapahtunut ja Salpalinja on täällä edelleen lähes autenttisena nähtävissä.

Luolat, täällä Hostikalla sekä Kirpulla, sekä muutama korsu on jäänyt keskeneräiseksi. Niistä on yleensä jäljellä joko maahan kaivetut tai kallioon louhitut kaivannot, joissakin korsuissa on osa valutöistä jäänyt tekemättä. Yhden korsun rakentamiseen suunniteltiin kuluvan aikaan noin kolmisen kuukautta ilman sisustustöitä. Jos tarvittiin louhintatöitä, niin rakentamisaika oli pidempi. Annettujen rakennusmääräysten ja valmistuneiden korsujen osalta voidaan karkeasti todeta, että jos määräys korsun rakentamisesta tuli helmikuussa 1941, se saatiin valmiiksi, mutta jos määräys tuli maaliskuussa, niin rakentaminen jäi kesken. Rakentamismääräyksiä uusille korsuille annettiin vielä 31.5.1941. Kesäkuun alkupuolella sodan uhan lähestyessä annettiin ohjeet jo tehtyjen rakenteiden naamiointiin.

Tätä esitystä kootessani tuli vastaan uutta tietoa, että Ylämaalle suunniteltiin kahden olemassa olevan luolan lisäksi kolmea muuta luolaa eli majoitustunnelia. Näiden sijaintipaikat olisivat olleet Ihaksenlammen ja Vuorisjärven välissä, Ihakselassa sekä Hostikalla. Näistä ensimmäisen rakentamiseen oli annettu lupa jo lokakuussa 1940, mutta piirustukset saapuivat vasta maaliskuussa 1941. Tämän sekä Ihakselaan suunnitellun luolan rakentaminen käskettiin tuolloin maaliskuussa viipymättä aloittaa. Tarkkaa tietoa sijanneista ei ole, mutta voisi olettaa että alustavia töitä olisi ehditty tehdä eli tiepohja kallion edustalle, tarvittava maankaivuu, sekä kallion puhdistus ja louhintarintaman aloitus. Eli paikat voivat olla maastossa havaittavissa. Majoitustunnelien teossa oli myös muualla ongelmana piirustusten puute.

Tämä esitys on hyvä päättää lokakuussa 1944 tehtyyn arvioon Salpalinjan puolustuskyvystä tällä paikalla. Tarkastelussa on otettu huomioon, että puolustuslinja rakennettiin talvisodan kokemusten pohjalta, eivätkä jatkosodan aikana tapahtuneeseen tekniseen kehitykseen ehditty täysin vastata.


”Huolimatta aseman puutteellisuuksista on linjalla nyt jo melko huomattava taisteluarvo. Verrattain pienillä varustelutöillä voidaan aseman lujuutta huomattavasti lisätä. Näihin töihin ennen kaikkea kuuluvat taisteluhautojen viimeistely ja majoituskorsujen lisääminen.”


tiistai 12. elokuuta 2014

Salpalinjalla yhteyksiä myös Kotkaan

Rauhanturvaajaystäväni Mika Nummila Kotkasta pyysi minua helmikuussa kirjoittamaan Kotkan Reserviupseerikerhon 80-vuotisjuhlan yhteydessä  keväällä ilmestyvään kerhon Korsu-lehteen (nettilehti) juttua Salpalinjasta. Koska kyseisen lehden levikki oli lähinnä jäsenistölle ja lehti lienee jo ilmestynyt (toukokuussa näin sen taittoversion), rohkenen talkootyöni tuloksen pelkän tekstin osalta julkaista sellaisenaan myös omassa blogissani. Jutun lähteenä käytin muun muassa Salpalinja-ystäväni Juha Kilpeläisen poimintoja sota-arkistosta.

Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim antoi talvisodan jälkeen 22.3.1940 käskyn uuden itärajan suojaamisesta: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja varustettava kantalinnoittein.” Tästä alkoi työ koko itärajan linnoittamiseksi ja joka sai heinäkuussa 1944 nimen Suomen Salpa, Salpa-asema tai kansansuussa Salpalinja.

Salpalinjan rakentamista edelsi vaiheita, jotka liittyvät ja ovat yhteydessä nykyiseen Kotkaan, silloiseen Kymiin, Karhulaan ja Kotkaan. Tässä kirjoituksessa keskitytään enimmäkseen Kymijoki-linjaan. Tämän jutun kuvat ovat kaikki Salpa-asemasta, eivätkä siis Kotkasta Kymijoki-linjalta.

Niinkin aikaisin kuin 1920-luvun alussa Kymijoki Suomenlahden ja Päijänteen välillä oli mukana itsenäisen Suomen puolustuskuvioissa. Tuolloin kenraalimajuri, myöhemmin kenraaliluutnantti P.O. Enckell kaavaili sitä Karjalan kannaksen ja Kymijoen välisen alueen viimeiseksi puolustusvyöhykkeeksi. Asia ei Kymijoen osalta kuitenkaan edennyt edes suunnitteluun saakka.

Toisen maailmansodan alkaminen syyskuun alussa 1939 sai puolustusvoimat heräämään myös puolustusasemien rakentamiseen kauas sisämaassa. Valtakunnan itäraja oli vielä tuolloin lähempänä Pietaria (Leningrad) kuin Viipuria.

Jo syyskuun puolivälissä 1939 everstiluutnantti Valo Nihtilä esitti laatimassaan muistiossa puolustusaseman rakentamista Saimaan ja Kymijoen väliselle vesistölinjalle (Väliväylä)  Salpausselän pohjoispuolelle ja edelleen Kymijoki-vartta Suomenlahteen, siis Kotkaan.

Kivijärven ja Tirvanjärven välistä osuutta ryhdyttiinkin toteuttamaan nopeasti, kun armeija pantiin liikekannalle ylimääräisten harjoitusten (YH) verukkeella. Luumäelle Taavetin seudulle ylipäällikön reserviksi sijoitettu 6. Divisioona sai jo 21.10.1939 ohjeen aloittaa suunnittelu ja kenttävarustustyöt osalla voimistaan Saimaan - Kivijärven ja Tirvanjärven alueella (Mankinvirran linja). Linnoitustöihin joutui samoin reservinä Utissa ollut 6.PPP.  6.D:n tehtäviin kuului YH:n aikana myös samat asiat myöhemmin Luumäen linjaksi nimetyllä osalla, joka karkeasti noudattelee tulevan Salpalinjan kulkua.

Kymijoki-linja aluksi merivoimien vastuulla

Joulukuun 10. päivänä 1939, siis pian talvisodan syttymisen jälkeen päämaja antoi käskyn merivoimien komentajalle aloittaa Kymijoki-linjan linnoittaminen merivoimien jalkaväkijoukoilla. Myös kaksi erillistä pataljoonaa piti siirtää sinne linnoitustöihin. Nekin tosin siirrettiin talvisodan tehtäviin helmikuussa.

Kymijoki-linjan sijainti lyötiin lukkoon tammikuun alussa 1940. Se sijoittui summittaiselle linjalle pohjoisesta lukien Utti-Myllykoski-Kymijoki-Tavastila. Se oli itse asiassa Kymijoki-varressa vain keskiosaltaan. Töitä oli sovittu jatkettavaksi Utista itäänpäin kunnes Mankinvirran kenttälinnoitteet tulevat vastaan.

Heti Moskovan rauhan solmimisen jälkeen Kymijoki-linjan linnoitustyöt siirrettiin merivoimilta päämajan pioneerikomentajan, kenraalimajuri (myöh. kenraaliluutnantti) Unio Sarlinin alaisuuteen.  Jossain vaiheessa Suomenlahden päässä Kymijoki-linja sijoitettiin noudattamaan Kymijoen itäisintä haaraa, vastoin jo työn alla ollutta tammikuun suunnitelmaa.

Myös Myllykoski-Kouvola-Kuusankoski –osuudella alettiin linnoittaa jokilinjaa, Kymijoen länsirantaa. Myllykoski-Utti -työt jatkuivat alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Talvisodan jälkeen 20. maaliskuuta merivoimien komentaja kenraalimajuri Väinö Valve esitti pääpuolustuslinjan sijoittamista takaisin aikaisemmin hyväksytylle linjalle Suomenlahden suunnasta lueteltuna Pitkäsaari – Tavastilan aukea – Rapakilampi (tarkoittanee Rapakivenjärveä) – Kymijoki. Tämän kirjoittajalla ei ole tietoa, missä ko. linja Kymijoen olisi leikannut, vahva veikkaus on, että Anjalan Rahkessaaren mutkassa.

Rannikkotykistö luontevasti linjan jatkeena?

Valve perusteli ehdotustaan sillä, että ”Tavastilan linja” paremmin palvelisi Kirkonmaan - Kuutsalon – Suur-Mustan alueen liittymistä pääpuolustuslinjaan. Rannikkolinnakkeiden tulella pystyttäisiin hallitsemaan Haminaan johtavia maa- ja vesiteitä. Tässä oli vähän samaa ajatusta kuin sittemmin Salpalinjan merellisellä jatkeella Santasaari-Ruissaari-Mustamaa.

Merivoimien komentajan halun takana oli myös se, että Tavastilan suunnalla oli jo tehty melko paljon töitä, muun muassa puisia kenttäkorsuja.

Valve sai pian päämajan yksiselitteisen vastauksen, jossa todettiin, että Kymijoki-linjan kenttävarustustöissä pääpaino pidetään jokilinjassa.

Se päätös piti, sillä toisen maailmansodan aikaisia linnoituksia löytyy nyky-Kotkasta sekä Langinkosken että Korkeakosken haaroista, niiden länsirannoilta. Sen sijaan merivoimien esikunnan esitys sai vastakaikua kesäaikaisena eteentyönnettynä asemana tai etuvartiolinjana. Näiltä osin Kymijoki-linja sai eteläpäähänsä myös syvyyttä: kaksi jokihaaraa ja Tavastilan - Rantahaan ”etuvartiolinja”.

Tavastilassa muuten linnoitti talvisodan päättymiseen saakka Merivoimien alaisuudessa Rakennusliike Oskari Vilamo, joka siirtyi sitten Luumäen seudulle Salpalinjan linnoitustöihin, ainakin alkuun. Rakennusliike Oskari Vilamo oli jo ensimmäisen maailmansodan aikana linnoittamassa Helsinkiä. Nykyisin rakennusliike on nimeltään Lemminkäinen!

Ruotsalaiset vapaaehtoislinnoittajat

Oma lukunsa Kymijoki-linjan ja Salpalinjan linnoittamisessa ovat ruotsalaiset vapaaehtoiset.

Jo tammikuussa 1940 oli syntynyt ajatus, että Ruotsista voitaisiin lähettää talvisotaa käyvään Suomeen työvoimaa rakentamaan uuttaa taaempaa puolustuslinjaa Mannerheim-linjan tueksi. Näin suomalaisia miehiä voitaisiin vapauttaa aseisiin rintamalle. Asian otti erityisesti omakseen Ruotsin työväen ammatillisen keskusjärjestön LO:n puheenjohtaja August Lindberg.

Ruotsin linnoitusapuhankkeesta Suomeen talvisodan aikana ja sen jälkeen on kirjoittanut yksityiskohtaisen Kohti Salpalinjaa -kirjan ruotsalainen toimittaja Eric Björklund. Kirja ilmestyi vuonna 2007.

Eri vaiheiden jälkeen ensimmäiset ruotsalaiset linnoittajat, 320 miestä, saapuivat Luumäelle 10. maaliskuuta, juuri ennen Moskovan rauhaa. He eivät ehtineet käytännössä aloittaa töitä Luumäen linjalla lainkaan, kun heidät lähes samantien siirrettiin Kotkan Sutelaan, Kymijoen varteen. Osa ruotsalaisista majoitettiin Sutelan koululle.

Tilaa Luumäellä tarvittiin uuden itärajan taakse vetäytyville suomalaisjoukoille. Seuraava noin kolmen sadan miehen joukko ruotsalaisia ohjattiin jo suoraan Kotkaan. Kaikkiaan ruotsalaisvahvuus nousi vähän yli 900 mieheen.

Suunnittelu jarruna alussa

Ennen kuin uuden itärajan linnoitussuunnitelmat olivat täsmentyneet, ruotsalaiset linnoittajat työskentelivät aluksi Kymijoki-varressa. Kymijoen linjan linnoittaminen oli siis aloitettu varsin vähäisin voimin jo talvisodan aikana. Sodan loputtua joukkoja oli osoittaa Kymijoelle jo enemmän, muun muassa työjoukot Luumäen linjalta, mutta suunnitelmat olivat vasta alkutekijöissään ja se hidasti työn tuloksia.

Joka tapauksessa ruotsalaiset pääsivät työn makuun Kotkassa, kunnes huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin tulevalle Salpalinjalle Virolahdelle. Ruotsalaisten joukko SAK ( Frivilliga Svenska Arbetskåren i Finland) oli itse asiassa ensimmäinen valmis organisaatio, joka voitiin osoittaa uudelle itärajalle linnoitustöihin.

Työt Kymijoki-linjan eteläpäässä käskettiin lopettaa jo 6.4.1940. Myllykosken ja Utin välillä työt, joita siellä teki päämajan reservissä ollut 23.D, päättyivät loppukesästä 1940, jolloin linnoittamisen painopiste oli jo siirtynyt Salpalinjalle.

Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut taistelu- ja yhteyshautaa 20 kilometriä, avoimia tai katettuja asepesäkkeitä 65 kpl, betonisia kk-korsuja 4 kpl, 1-2 ryhmän kenttälinnoitettuja majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.

Toisen maailmansodan aikaisista vielä paikannettavissa olevista Kotkan linnoituksista löytyy pienellä vaivannäöllä tarkempaa tietoa Kotkan ja Pyhtään sotahistorialliset muinaisjäännökset, inventointi 2007 –raportista, jonka on koonnut John Lagerstedt.

Kymijoki vaihtoehtona pääasemallekin

Itse asiassa itärajan uuden pääpuolustusaseman (Salpalinjan) yhtenä sijoitusvaihtoehtona etelässä oli juuri Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten käyttö sotatarviketuotantoon olisi ollut mahdotonta.

Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään, ei linnoitteita eikä maastoesteitä. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpa-aseman jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.

Salpa-asemalla yhä merkitystä

Varsinaista Salpa-asemaa itärajamme lukkona ei tässä kirjoituksessa ole mahdollisuutta lähteä laajemmin esittelemään. Kirjallisuutta löytyy vaikkapa Salpakeskuksen sivuilta http://www.salpakeskus.fi/index.php?l=1&store=true.

Ja jos Salpalinjaan haluaa tutustua historiakirjoitusta kevyemmin ja lyhyinä pätkinä, niin tämän kirjoittajana kehtaan suositella Salpalinjan salat –blogia: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/ Sieltä löytyy muun muassa 22.2.2014 kirjoittamani tuore blogi, jossa käy ilmi, että Salpa-asemalla on yhä merkityksensä Kaakonkulman puolustuksessa ei pelkästään suomalaisen maanpuolustustahdon ilmentymänä vaan myös joukkojen suojana.

Edelleen, jos Salpalinja herättää intohimoja, niin sitten on aika lähteä tutustumaan ja hämmästymään itse linnoitukseen kerran vuodessa järjestettävällä Salpavaelluksella. Siitä lisää:  http://www.salpavaellus.net/














maanantai 4. elokuuta 2014

Miten ihmeessä - en minä tiedä!

Salpalinjan rakentaminen viime sotien aikana silloisin menetelmin ja laittein on paikoin käsittämätöntä. Koneita tietysti oli, se vähän mitä oli, mutta nekin olivat sitä aikaa. Suurin rakentamisen voimavara on ollut miestyövoima. Ja kun senkään voima ei ole riittänyt, niin avuksi on pitänyt ottaa luovuus, sanalla sanoen konstit!

Minä pyysin lauantaina opastusryhmääni miettimään Ventonvuoren päällä Virolahdella, miten esimerkiksi tähystyskupu on mäenpäälle hilattu ja asennettu betonilaudoituksen ja raudoituksen päälle luolan tulenjohto- ja tähystyskuilun päälle? Kuvun ja kuilun katon leikkauskohdasta on alaspäin luolan lattiapintaan noin 14 metriä! Kuvun paino on noin 10 000 kiloa!

Aikansa mietittyään ja kun vastausta ei löytynyt, ryhmä kysyi minulta. Minä sanoin, että en minä tiedä!

Jos kupu on hilattu mäen päälle ulkoapäin, ei kuorma-autolla ole päässyt korkeussuunnassa ainakaan 4-5 metriä lähemmäs huippua ja sivusuunnassa matka on ainakin kaksinkertainen. Nuo metrimäärät ovat tässä mainittuna muistinvaraisia. Siis miten ihmeessä?

Minun on turha lähteä arvailemaan käytettyjä konsteja.

Arvuuttelen kuitenkin, joka tullee varmasti tyrmätyksi kommenteissa, mutta onpahan keskustelun herättäjä. Jos sitä kautta pääsisimme lähemmäksi ratkaisua.

Entäpä, jos puheena oleva kupu on nostettu huipulle louhitusta luolasta ja louhitusta avokuilusta ennen betonivaluja, ennen välitasanteita ja teräsovien asentamista. Tämä sillä edellytyksellä, että luolaan on päästy peruuttamaan kuorma-auto kuilun alle. Sitten vain ylös kuilun päälle järeätekoinen kolmijalka ja nosto ketju- tai vaijeritaljalla. Sen jokainen ymmärtää, että jos näin on menetelty, niin kukaan ei ole varmasti tohtinut seurata nostoa kuilun pohjalla! Noston varrella on ollut monta muttaa esimerkiksi se, että taljan lyhyehkö nostovara (näin luulen) on aina saatu uudelleen käyttöön.

Jos siis nosto on noin tapahtunut, niin sitten ylhäällä erinäisin keinoin kupu on siirretty aukon päältä sivuun, tehty tarvittavat muotti- ja raudoitus- ja valutyöt. Kun välitasanteet ja muut valutyöt on tehty, on päästy itse kuilun katon (2,1 metriä teräsbetonia) muotti- ja raudoitustöihin ja lopulta kuvun virittämiseen sen päälle ennen valua. Ei tunnu helpolta.

Seuraava kysymys on miten tulenjohtatason ja lattiapinnan välillä olevat kaksi välitasannetta on valettu. Mistä betoni on tuotu, ylä- vai alakautta? Molemmat lienevät mahdollisia, kun hieman ajettelee. Välitasoissahan on reilun miehen mittainen aukko puuportaiden kohdalla. Ja miten ylipäätään betoni tulenjohtokuilun katolle, useita kuutioita, on nostettu. Ämpäreillä kantamalla mäenrinnettä ylös vai?

Jääköön ajatusleikki tähän. Eikä tämä puheena oleva paikka ole ainoa Salpalinjassa, jossa nykyjärki ei auta ymmärtämään, miten kaikki on lopulta tehty ja aikaan saatu. Tässä saattaa olla yksi suola joka Salpalinjassa janottaa! Siis tiedonjano siitä, miten kaikki tuohon aikaan oikein tehtiin. Jos ja kun kirjallisia eikä muistitietovastauksia ole, ei ole muuta keinoa kuin asennoitua tuon ajan työntekijöiden ja työnjohdon pöksyihin ja alkaa käyttämään mielikuvitusta ja luovaa ajattelua. Se on varmaa, että ilman järjen käyttöä Salpalinja ei olisi sellainen ihmeteko niin kuin se nyt on.


Minusta ei olisi Salpalinjan tekijäksi, järki ei riitä!

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Salpalinjan yhtenäisyys on epäyhtenäisyydessä

Salpalinja käskettiin rakentaa yhtenäiseksi Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Karjalan kannaksen jatkeella lyhin tie puna-armeijalle Helsinkiin olisi ollut juuri tuon alueen kautta. Mannerheim piti sitä kaikkein tärkeimpänä linnoitettavana alueena ja samalla myös vaarallisimpana Suomen kohtalon kannalta. Linnoittamalla sen vahvasti hän varmasti ajatteli Stalin olevan pakotettu etsimään kiertoreittejä, jotka taas olisivat kenties antaneet tuiki tärkeää aikaa puolustusjärjestelyihin.

Ja aikahan Stalinilla oli kortilla sotien aikaista ilmaisua niukkuudesta käyttääkseni. Hänellä ei ollut aikaa rajattomasti käyttää Suomen valtaamiseen, kun tärkeimmät kohteet hänen ehtyville hyökkäysvoimille olivat Keski-Euroopassa, Berliinissä. Seuraava kappale on suora lainaus  kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puheesta Miehikkälässä 29.6.2014:

”Hyökkääjän voima oli kulunut loppuun. Neuvostojoukkojen komentaja Govorov pyysi johdoltaan lisää joukkoja edetäkseen tavoitteeseensa Kymijoelle. Stalin määräsi 12.7.1944 hyökkäykset pysäytettäväksi. Tuota määräystä antaessaan Stalin otti huomioon, että suomalaisten talvisodan jälkeen rakentama ja kesän aikana viimeistelty Salpalinja olisi läpäistävä  määrittämänsä tavoitteen saavuttamiseksi. Tuohon ponnistukseen Neuvostoliitolla ei enää ollut aikaa. Oli tyydyttävä osavoittoon ja kiirehdittävä kohti Keski-Eurooppaa, jossa II Maailmansota tullaan ratkaisemaan.”

Mutta palataanpa tuohon Salpalinjan yhtenäisyyteen sen yhtenäiseksi käsketyllä osalla Suomenlahden ja Salpausselän välillä. Minun linnoitusammattilaisilta saamani käsityksen mukaan yhtenäisyys tällä 50-60 kilometriä leveällä kannaksella tarkoitti yhtenäistä taistelu- ja yhteyshautaverkostoa ja yhtenäistä panssariestettä, nimenomaan kiviestettä. Jälkimmäinen pitänee paikkansa muutamia esteiksi jo sinällään sopivien luonnonjyrkänteiden eteen jätettyjä pätkiä lukuunottamatta. Totuus on nähtävissä maastossa.

Sen sijaan taistelu- ja yhteyshautaverkoston osalta asia on nyt ilman alkuperäiskarttoja osittain uskon varassa. Ainakin pelloilta haudat on luotu viljelyksien tieltä umpeen tai niitä ei ollut välttämättä edes vielä kaivettu. Mutta metsissä liikkuessa on hyvin helppo uskoa, että yhtenäisyys kyllä tältäkin osin toteutui.

Kestolaitteiden, siis teräsbetonikorsujen ja –pesäkkeiden sekä luolien osalta yhtenäisyys on jo suhteellisempaa. Salpalinjan puolustuksen runko nojaa konekiväärien yhtenäiseen, maanpinnanmyötäiseen sivustatuliverkkoon. Tuo yhtenäisyys tuskin täysin toteutuu edes tässä puhutulla linnoituksen yhtenäisellä osuudella, vaikka konekiväärikorsuja ja – pesäkkeitä olisi täydennettykin sadoilla kenttälinnoitetuilla kk-asemilla, niitähän Salpalinjaan tehtiin 1250 kappaletta.

Linnoituksen yhtenäisyydellä ei välttämättä tarkoitettukaan sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, siis linnoituslaittein saavutettua yhtenäisyyttä. Tuossa aiemmin viittasin luonnonjyrkänteisiin panssariesteenä. Maastonkäyttö on siis hyvin tärkeä osa linnoittamista. Maasto voi olla suoranainen este tai se ohjaa hyökkäystä puolustajan toivomaan suuntaan. Jos maasto on sinällään este, minkä ihmeen takia sitä pitäisi lisää linnoittaa. Tiettömät metsäalueet, suot, mäet, louhikot ja vesistöt olivat nopeaan massiiviseen rintamahyökkäykseen moottoroiduilla joukoilla aivan varmasti rajoittavia esteitä. Pakkastalvella tietysti vähemmän kuin sulan maan aikana. Sen takia vesistöjen ja soiden länsirannat on varustettu mm. kiviestein.

On selvää, ettei viime sotien aikana supervallallakaan ollut sellaista kalustoa, jonka se olisi voinut laittaa eteen raivaamaan erämaihin tieverkkoa, hyökkäysuraa. Huonostikin puolustukseen varustautunut armeija olisi sitä pystynyt häiritsemään. Siksi on luonnollista, että Salpa-asema on rakennettu vahvimmaksi juuri niissä maastonkohdissa, jotka olivat luontaisia hyökkäysuria, joko valmiita teitä tai peltoaukeita. Viime mainittujakaan ei yhtenäisinä tuohon aikaan ollut.

No, miksi sitten Salpalinjaan on rakennettu esimerkiksi juuri panssarikiviesteet yhtenäisiksi, vaikka todennäköisyys niiden tarpeeseen jossakin Miehikkälän ja Ylämaan välisessä erämaassa oli vähäinen? Itse asiassa juuri noilla tiettömillä taipaleilla kiviesteet ovat turhankin massiivisia ja jopa liian isoista kivistä tehtyjä!

Uskallan tässä ääneen ajatella, että kun vihollistiedustelu hyvin tiesi linnoituksen kulun myös syvällä metsissä, niin se tajusi, että umpimetsässä hitaan etenemisen lisäksi vastassa oli ylipääsemättömiä esteitä ja niitä suojaamassa sielä täällä myös kantalinnoitettuja asekorsuja sekä tietysti joukkoja. Hyökkäysura oli poikki sielläkin. Eli linnoittaja päätteli, että vihollisen kannattaa sittenkin suunnata hyökkäysvoimansa luonnollisiin hyökkäysuriin. Ja ne puolustaja sulki hyvinkin tiiviillä ja yhtenäisellä linnoitusrakenteella.

Linnoitussuunnittelulla, rohkenen sanoa, myös tässä mielessä ohjattiin hyökkääjää puolustajan kannalta kaikkein vahvimpia asemia kohti.

Tämä jutun johtopäätös: puolustuslinnoitus voi olla yhtenäinen olematta sitä sananmukaisesti.





perjantai 11. heinäkuuta 2014

Uutisella ja uutisella on väliä

Viime talvena Helsingin Sanomat teki jymyuutisen siitä, että puolustusvoimat oli pitänyt kylmän sodan aikana Salpalinjan teräsbetonikorsuja kunnossa. Teräsovien saranoita oli rasvattu ja ruosteisia kohtia oli maalilla paikattu! Minä en nähnyt tässä mitään uutista, kun asia oli ainakin täällä ”etulinjassa” täysin tiedossa.

Ja mitä ihmeen uhkaa puolustuslinnoituksen vähäisestä kunnossapidosta syvällä sisämaassa on kenellekään, ei ainakaan rauhanomaista rinnakkaiseloa korostaville naapurimaille! Hyökkäyssotaan soveltuvia linnoituksia ei käsittääkseni ole olemassakaan, ellei panssarivaunuja sellaisiksi lasketa.

Vanhana lehtimiehenä haistoin todella merkittävän uutisen kaksi viikkoa sitten Salpavaelluksen päätösjuhlassa puhuneen itärajan asiantuntijan, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puheessa. Hän totesi yksiselitteisen painokkaasti, että Salpalinja täytti täydellisesti tehtävänsä, niin jo välirauhan aikana 1940-41 kuin kesällä 1944 ja vieläpä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin. Se esti olemassa olollaan Suomen miehittämisen!

Vaelluksen entisenä tiedottajana tajusin, että lyhennelmä Koskelon puheesta pitää ehdottomasti lähettää Suomen tietotoimistolle ja Hesarille sekä Ylen ja MTV3:n uutistoimituksiin. Tässä on se paikka ja sanoma, jolla Salpalinja ja sen merkitys nostetaan suomalaisten tietoisuuteen. Olihan kaiken lisäksi sopivasti 70 vuotta kulunut kesän 1944 torjuntaisteluista.

Lisäsin samaan referaattiin myös pätkän Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtajan Mikko Halkilahden puheesta, jossa hän vetosi puolustusmäärärahojen tason noston puolesta esimerkkinä juuri Salpalinja aikanaan. Viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon tuloksekas ilmentymä Salpalinja yhdistettynä nykypuolustuksen tasonnostovaatimukseen tukivat mielestäni erinomaisesti toisiaan. Tahto ja teot kulkevat käsikädessä. Siinä olisi ainekset uutiseen.

Mutta eipä ollut tiedotteesta ainesta uutiseen. Pettymykseni oli suuri, kun havaitsin, että Salpalinjan merkityksessä kenraalin sanomana ei ollut mitään uutista. Missään en nähnyt riviäkään lähetetystä referaatista. No, korjaan sen verran, että pääosin Miehikkälässä ja Virolahdella ilmestyvä paikallislehti Kaakonkulma paikalla olleena siteerasi Koskelon puhetta. Ei muut.

Olin siis täydellisen väärässä. Se että Salpalinja on täyttänyt täydellisesti tehtävänsä, ei ollut mikään uutinen. Ei, vaikka se ensimmäistä kertaa näin selväsanaisesti esiin tuotiin. Ei, vaikka sanojana oli tunnettu kenraali. Ei, vaikka tuona päivänä ei tapahtunut mitään lähellekään tuon arvoista uutista. Silti tuon päivän sähköiset uutiset ja seuraavan päivän lehdet olivat täynnä ties mitä, tässä tapauksessa minun näkökulmastani täysin toisarvoista palstan täytettä. Minä olisin ollut tyytyväinen yhden palstan pikkupätkään Salpalinjasta, mutta ei sitäkään, ei mitään!

Kyllä minä tiedän, mikä on uutinen. Se on uusi, ajankohtainen, merkityksellinen (tärkeä), läheinen ja ihmisiä kiinnostava asia. Sitä paitsi uutisessa ei tarvitse olla kaikkia noita osia yhtä aikaa.

Koskelon puheessa minusta olivat kaikki nuo elementit. Hänen kannanottonsa oli uusi ja selväsanaisin koskaan (tähän mennessä julkisesti sanottuna) Salpalinjan merkityksestä. Hänellä oli siihen painava asema Salpalinjan ja itärajan puolustuksen tuntevana ammattisotilaana. Aihe on erityisen ajankohtainen Ukrainan kriisin aiheuttamana turvallisuuskeskusteluna Suomessa. Maan turvallisuus kiinnostaa ja pitää kiinnostaa kaikkia suomalaisia. Itärajan tuntumassa, Salpalinjan vaikutuspiirissä asuu satojatuhansia suomalaisia. Se on siis läheinen monelle jo siksikin. Uutisen kriteerit olivat täydellisesti olemassa.

Mitä asialle voi tehdä ja mitä tämä vuodatus auttaa. Vastaus on, ei mitään. Ei auta muu kuin vain yrittää jaksaa levittää Salpalinjan sanomaa edelleen pienissä erissä pienin askelin. Isot erät ja isot askeleet eivät ylitä uutiskynnystä.


Tämä on vähän sama kuin aikanaan paikallisena lehtimiehenä seurasin täkäläisten pikkukuntien kunnanvaltuustojen kokouksia. Eniten keskustelua valtuutetuissa herättivät silloin markka-aikana muutaman markan koiraveron korotukset. Koiraveron määrä saattoi olla 20-40 markkaa vuodessa. Sen sijaan satojentuhansien markkojen hankkeet, puhumattakaan miljoonista, menivät läpi ilman puheenvuoroja! Miksiköhän? Vastaan kaiken varalta itse: Pienet asiat ymmärrettiin, isoja ei!

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Tavoitetaso saavutettiin, työ jatkuu Salpavaelluksella

21. Salpavaellus on takana. Se sisälsi paljon tekemisen riemua, mutta myös sattuu ja tapahtuu -juttuja. Päällimmäisenä on ilo siitä, että viime vuoden jo silloin mieliä hivellyt 162 hengen kävijämäärä kasvoi edelleen nyt jo 203 vaeltajaan. Se on huippuluku kymmenen vuoteen. Tästä olen unelmoinut tiedottajana syksystä 2009, kun tehtävän 12 välivuoden jälkeen otin vastaan. Nyt tänä vuonna hyvänä tiedottajana jo oli res.vänr. Emilia Ristola.

Syitä suosioon on monia. Yksi voi olla vuodesta 2010 aloitettu vahva tiedottaminen. Siihen kaksi blogia alempana Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtaja Mikko Halkilahti ottaa kauniisti kantaa. Osana sitä ovat viime syksynä uudistetut omat nettisivumme. Siellä on käynyt viime marraskuusta lähtien yli 10 000 kävijää.

Erityisen ilahtunut olen nimenomaan Suomen Reserviupseeriliiton (RUL) panoksesta suojelijana. Se ei ollut rahaa eikä työvoimaa telttojen pystytyksessä. Se oli paljon näkyvyyttä ja sitä kautta myös henkistä tukea meille järjestäjille. Ja vielä mitä. Liitto laittoi maastoon ”tunnustelijoiksi” korkeimman johtonsa, puheenjohtajansa, I varapuheenjohtajansa, toiminnanjohtajansa ja kaksi liittohallituksen jäsentä. Siitä olemme hyvillämme. Tuore palaute heiltä on, että ”Meille RUL:n porukoille viikonlopusta jäi TODELLA HYVÄT tunnelmat.”

Symboliikkaa tai ei, RUL halusi myös antaa Salpavaelluksen ydinjoukolle tai sellaiseksi rinnastettavalle myös oman esineellisen tunnustuksen. Joukostamme kymmenen miestä sai kirveen ja teki meistä sananmukaisesti kirvesmiehiä. Vaikkakin palkinto on ymmärrettävä kiitoksena, minä haluan ymmärtää sen myös, että toiminnassamme on kehuista huolimatta kirveelle töitä.

No nyt on syytä muistuttaa, että saamamme lahjus on hyvin pieni ja lyhytvartinen retkikirves. Sillä pystyy tekemään vain pieniä askareita. Ja sen tunnustan, sellaiseen on suuri tarve, monet pienet asiat tarvitsevat juuri tuon kokoista työkalua. Isot asiat ovat näet aina kasa pieniä sellaisia. Kun pienet asiat ovat kunnossa, ovat isotkin.

Palaan tämän jutun alkuun. Tavoitteeni yhtenä Salpavaelluksen puuhamiehenä ja yhtenä todella monesta sydänverellään tätä hommaa tekevänä on ollut se, että kävijämäärä asettuisi tasolle, että osanottajamaksut kattaisivat kulut. Nyt on lähellä näin tapahtua. Se taas mahdollistaa sen, että joka käänteessä tekemistä ja uudistuksia mietittäessä ei aina tarvitse ajatella ensimmäisenä rahaa. Näin pystytään parantamaan vaelluksen laatua ja sisältöä. Yksi näistä on kuljetukset; jatkossa yritämme entistä enemmän keskittyä näkemisen ja kokemisen arvoisiin kohteisiin ja jättää ”puuduttavaa” siirtymäpatikointia vähemmälle! Totta kai liikuntanäkökulma pidetään kuvassa mukana edelleenkin.

Osanottajamäärän kasvu paljasti meille järjestäjille monia jo kuntoon luultuja asioita. Ne ovat suurimmalta osalta seurausta juuri siitä, että ”käsiteltävä” asiakasmäärä kasvoi. Vanhat pikkuvaellusten resurssit eivät riitäneet ja se näkyi kokonaisuutena pieninä, mutta kohdalle sattuvan vaeltajan kannalta kenties isoina puutteina. Valitan ja pahoittelen. Minunkin hyvin kokeneena järjestäjänä ja organisoijana olisi pitänyt ymmärtää noista muistuttaa, vaan en ymmärtänyt!

Edellä oleva tarkoittaa, että rohkenemme kuitenkin kohdata tarvittaessa jo vaikkapa ensi kesänä 250 henkeä lähentelevän osanottojoukon. Se alkaa olla kaikin puolin sopiva yläraja. Mutta siihen tarvitaan ennen kaikkea huoltopuolelle lisävoimia. Ensi syksynä päättyvän (viime kevään kurssin jatko-osa) opaskurssin myötä oppaita on uskoakseni tarpeeksi, tosin vain vähäksi aikaa. Mutta meillä on tarjolla monta hyvää ja motivoivaa ”aliupseerivakanssia” kykeneville miehille ja naisille. Tehtäviin ei ole paikkakunta-, mitään jäsenyys- tai Salpalinja-osaamisvaatimuksia. Riittää intohimoinen halu olla tekemässä vapaaehtoista maanpuolustustyötä viime sotien aikaisessa Salpalinjan rakentajien hengessä.

Tuo edellä kuvattu antaa myös vaelluksen taustaorganisaatiossa mukana oleville Luumäen Reserviläisille ja Kaakonkulman Reserviläisille oivan mahdollisuuden jäsenkuntansa vahvistamiseen osoittamalla heille samantien motivoivia tehtäviä Salpavaelluksella. Reserviläisille profiilin nosto on luontevaa siksikin, että Reserviläisliitto on 22. Salpavaelluksen suojelija vuonna 2015.


Ja lopuksi vielä yksi suuri ilon aihe Salpavaelluksen päätöshetkiltä viime sunnuntaina, kun jo kiireisimmät olivat autoilla lähdössä kotimatkalle. Kymmenen vuotta Salpavaellusta johtaneen Risto Sivulan tehtävän jatkajaksi lupautui 24-vuotias Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon hallituksen jäsen Antti Pakkanen. Se on myös parasta mitä Salpavaellukselle on tapahtunut vuosikausiin. Antin myötä katse kääntyy sotiemme veteraanien perinnön siirtämiseen hänen ikäluokilleen sen jälkeen, kun käytännön ketju veteraaneihin pikkuhiljaa luonnollista tietä katkeaa.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Salpalinja täytti täydellisesti tehtävänsä

Kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo
Salpalinjan Perinneyhdistys ry:n puheenvuoro Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa Miehikkälässä 29.6.2014.

Salpavaeltajat – Hyvät Salpalinjan Ystävät !



Onnittelen Teitä vaelluksen suorittaneet naiset ja miehet. Te olette nyt saaneet elävän kosketuksen maailman ainutlaatuisimpaan puolustusasemaan. Tämän puolustusaseman pääosat rakennettiin Suomen turvaksi heti talvisodan jälkeen. Salpalinjalla on ollut ennalta ehkäisevä pelotearvo syntymästään saakka. Se on täyttänyt täydellisesti tuon tehtävän, vaikka siinä ei ole koskaan taisteltu.

Tasan seitsemänkymmentä vuotta sitten suomalaiset kävivät ankaria torjuntataisteluja Karjalan kannaksen pohjoisosassa täältä noin 70-80 km:n päässä. Voisimme hyvin kuulla tänne tuon taistelun kumun. Neuvostojoukkojen raivokkaat hyökkäykset pysäytettiin kahden-kolmen viikon kuluttua Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella. Suomalaiset olivat saavuttaneet torjuntavoiton.

Hyökkääjän voima oli kulunut loppuun. Neuvostojoukkojen komentaja Govorov pyysi johdoltaan lisää joukkoja edetäkseen tavoitteeseensa Kymijoelle. Stalin määräsi 12.7.1944 hyökkäykset pysäytettäväksi. Tuota määräystä antaessaan Stalin otti huomioon, että suomalaisten talvisodan jälkeen rakentama ja kesän aikana viimeistelty Salpalinja olisi läpäistävä  määrittämänsä tavoitteen saavuttamiseksi. Tuohon ponnistukseen Neuvostoliitolla ei enää ollut aikaa. Oli tyydyttävä osavoittoon ja kiirehdittävä kohti Keski-Eurooppaa, jossa II Maailmansota tullaan ratkaisemaan.


Salpalinja täytti tuolloin toisen kerran ennalta ehkäisevän tehtävänsä. Ensimmäinen kerran näin tapahtui välirauhan aikana. Salpalinjasta oli näin muodostunut neuvostovoimille pelote, jonka taistelukykyä ei haluttu saattaa edes koetukselle. Tuo pelotevaikutus ulottui vuosikymmeniksi sodan vuosien jälkeenkin. 

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

RUL:n puheenjohtaja Salpavaelluksen päätösjuhlassa

Mikko Halkilahti
Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtajan
tervehdyspuhe Salpavaeltajille ja maanpuolustusjuhlan yleisölle
Miehikkälässä 29.6.2014


Kunnioitetut sotiemme veteraanit
Herra kenraali
Arvoisa maanpuolustusjuhlaväki,
Hyvät naiset ja herrat,



Kun Suomen Reserviupseeriliitolle tarjottiin Salpavaelluksen suojelijan tehtävää viime vuonna, ei meidän liitossa tarvinnut sitä kauaa miettiä. Otimme tehtävän kunnioituksella vastaan. Salpavaelluksen edustajat esittivät viime kesänä vaelluksen suojelijalle, puolustusvoimain komentajalle Ari Puheloiselle, että olisiko puolustusvoimilla mitään sitä vastaan, että suojelijarinkiin pyydettäisiin mukaan Suomen Reserviupseeriliitto ja Reserviläisliitto. Vastaus on tässä. Olemme otettuja ja kiitämme vielä kerran kunniasta.

Suojelijan tehtävä, kuten nimikin sanoo, on varmistaa omalla toiminnallaan ja että tapahtuma järjestään onnistuneesti. Salpavaelluksen osalta itse järjestelyorganisaatio on toiminut moitteettomasti ja ammattimaisesti. Eritoten Salpavaelluksen tiedotuspuoli, erinomaisine netti- ja facebook-sivuineen sekä blogeineen, on näyttänyt mallisuorituksen koko maamme vapaaehtoisille maanpuolustusjärjestöille. Tällä tavalla tiedotus tulisi todellakin hoitaa.
Lisäksi tämä viikonloppu on osoittanut kuinka järjestelyorganisaatio on täydellä sydämellä paneutunut tehtäviinsä. Olemme saaneet nauttia hienosta vaellusretkestä mahtavina reitteinä ja huikeina opastuksina. Suojelijan tehtävä on osoittautunut varsin miellyttäväksi Teidän Salpa-asemien puolustajien rinnalla. Liiton panos on jäänyt lähinnä tapahtuman markkinointiin valtakunnallisesti ja toivottavasti sillä on ollut myös jonkunnäköinen merkitys. Ainakin osanottajia on kiitettävä määrä, taitaa olla jopa lähes ennätystasoa?

Suomen Reserviupseeriliiton uutena puheenjohtajana olen liiton johdon kanssa kiertänyt kevään aikana seitsemän maamme kahdestakymmenestä piiristä ja tarkoituksena on vuoden loppuun mennessä kiertää myös ne loput 13 reserviupseeripiiriä. Piirikierrosten yhteydessä olen tehnyt myös soittokierroksen yhdistysten puheenjohtajille. Maassamme on 320 reserviupseeriyhdistystä ja samanmoinen määrä myös reserviläisyhdistyksiä. Jokaisella yhdistyksellä on omat toimintamuotonsa ja aktiivisimmilla yhdistyksillä on lisäksi joku oma juttunsa, jonka ympärillä toiminta pyörii ja yhdistys saa siitä ison osan omaa identiteettiään. On selvää että teille Luumäen Reserviupseerit, Luumäen Reserviläiset, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerit ja Kaakonkulman Reserviläiset tämä Salpavaellus on teidän juttunne ja Salpa-asema osa teidän identiteettiänne. Olette hienosti oivaltaneet miten teette Salpalinjaa tunnetuksi koko maamme reserviläisille ja sitä kautta myös koko Suomen kansalle. Lisäksi tällä esimerkillä luotte mallin myös muille yhdistyksille, miten toimia aktiivisesti ja yhteistyössä tällä reserviläissaralla.

Olemme liitossa erityisen suopeasti katsoneet myös yhteistyötänne Reserviupseerikoulun, RUK:n kanssa. Olette opastaneet Salpalinjaan nyt kuusi reserviupseerikurssia ja näissä on ollut mukana yli 3500 upseerioppilasta. On äärettömän hyvä idea Salpavaelluksen järjestäjiltä laajentaa tapahtuma myös reserviupseerikursseille. Aika on lohduton, se jatkaa kulkuaan, vaikka joskus haluaisimmekin sen hidastuvan. Samalla tahdilla aika käy myös veteraaniemme elämänkellossa. Sukupolvet vaihtuvat, tahdoimmepa sitä tai emme. Tänä päivänä enää vain harvalla varusmiehellä tai –naisella on perhepiirissä isoisä tai isoisoisä, joka on sodan käynyt veteraani. Tästä syystä on erityisen tärkeää, että veteraanien perintöä siirretään uusille sukupolville.

Vaikka nykynuoriin parhaiten näyttää toimivan bittimuotoinen viestintä väitän, että vasta täällä Salpalinjalla käynti pysäyttää nuoren ja kertoo havainnollisesti isiemme aikaansaannoksista ja uhrautumisista yhteisen päämäärän, vapaan itsenäisen Suomen eteen tehdystä työstä. Vaikkei Salpa-asemassa koskaan taisteltukaan, on se merkki siitä uskollisuudesta isänmaata kohtaan, joka Suomen kansalla tuolloin oli. Se löytyisikö nyky-yhteiskunnasta tiukan paikan tullen samanlaista yhteisöllisyyttä tässä yksilöiden maailmassa, on suuri kysymysmerkki. Uskon kuitenkin, että mitä useampi nuori tutustuu tähän uskomattomaan maamerkkiin, uskoo se enemmän myös yhteisöllisyyteen ja antaa arvostusta sukupolvelle, joka silloin linjan rakentamisen aikana pelasti Suomen vihollisen miehitykseltä. Arvostan suuresti myös sitä Reserviupseerikoulun panosta, jossa kurssin tiukasta aikataulusta saadaan löytymään se puolipäivää, jolloin upseerioppilaat, maamme tulevat toivot, saavat tutustua Salpa-asemaan ja maamme merkittävään historiaan.

Salpalinja oli Suomen viimeinen vakuutus. Siihen panostettiin merkittävä määrä henkilötyötunteja ja tietysti myös iso osa valtion vähäisistä varoista. Vakuutuksia on otettava ja niistä on maksettava myös hinta. Samalla kuitenkin toivotaan, että niitä ei koskaan jouduttaisi käyttämään. Näin kävi myös Salpalinjalle, onneksi. Tänä päivänä maailman myllerrykset ovat lähempänä kuin varmasti toivoisimmekaan. Valtiontalous on kurja ja kaikesta leikataan. Kysymys kuuluukin; minkälaisen vakuutuksen haluamme Suomelle otettavan? Mennäänkö halvalla ja säästetään vakuutuslaskuissa, vai pitäisikö maailmantilanteeseen reagoida ottamalla vähän kalliimpi vakuutus, ihan vaan kaiken varalle? Tasavallan presidentti otti mielestäni asianmukaisesti kantaa uuden hallituksen nimittämistilaisuudessa: ”Meidän on ensisijaisesti itse pidettävä huolta omasta puolustuskyvystämme. Se edellyttää panostuksia, ehkä suurempia kuin mistä olemme tähän asti puhuneetOn selvää, että tulevien eduskuntavaalien alla meidän on herkällä korvalla kuunneltava poliitikkojen lupauksia ja vaadittava myös lupauksille vastineita. Suomen puolustuskyvyn kannalta on erityisen tärkeää saada puolustusbudjettia nostetuksi tasolle, joka vähintään ylläpitää puolustuskykymme nykyisellä tasolla myös tulevaisuudessa. Mutta ennen kaikkea se tulisi pitää tasolla, joka vastaa lähialueemme turvallisuuspoliittista tilaa. Tämä saattaa, kuten presidenttikin puheessaan sanoi, edellyttää suurempia panostuksia kuin mitä olemme odottaneet.

Arvoisa maanpuolustusjuhlaväki,
Hyvät Salpavaelluksen osanottajat,


Näillä sanoilla tuon Salpavaelluksen suojelijan Suomen Reserviupseeriliiton terveiset tähän arvokkaaseen, mutta mukavalla tavalla leppoisaan maanpuolustusjuhlaan. Vielä kerran suuri kiitos järjestäjille. Toivotan kaikille hyvää ja toivottavasti myös hieman lämpimämpää kesää. 

maanantai 23. kesäkuuta 2014

”Kotikontujen sota ja rauha” kurkistaa Miehikkälän sota-aikaan

Miehikkälän Sotaveteraanit ry julkisti maanantaina historiikkiteoksensa Kotikontujen sota ja rauha. Kirjan alaotsikko on Miehikkälän Sotaveteraanit ry – veljes- ja sisarapua vuodesta 1967.



Kirja on paljon enemmän kuin tavallinen yhdistyshistoriikki, vaikka sitäkin se tietysti on.

Teoksen sisällöstä hieman yli puolet käsittelee sota-aikaa tavalla tai toisella. Talvisodan jälkeen rajapitäjäksi jääneen Miehikkälän sota-ajan tapahtumat antavat lukemista ja katselemista 30 sivun verran. Lisäksi teoksessa hyödynnetään Suomen Sotaveteraaniliiton kannustuksella vuonna 1998 Miehikkälässä tehtyjä sotaveteraanien haastattelunauhoja. Niistä on lyhennetty ja muokattu kirjaan yhdeksän veteraanin muistelukuvaus heidän sotatiestään.

Myös Salpalinja on vahvasti esillä. Siihen ”törmätään” edellä mainitussa Armi Oinosen laajassa  Miehikkälän sota-aikakatsauksessa useaan otteeseen samoin kuin monen veteraanin muisteluissa. Tämän blogin kirjoittaja käsittelee omassa yli kymmenen sivun kuvallisessa jutussa Salpalinjaa yleisesti, mutta myös nimenomaan Miehikkälän näkökulmasta. Ja ei linnoitusta voida sivuuttaa myöskään yhdistyksen historiikkiosassa, johon Salpalinja on oman vahvan mausteensa jättänyt.

Teoksen historiikkiosassa ei ole lähdetty kopioimaan toimintakertomuksia. Tietysti niistäkin on asioita nostettu esille. Kulloistakin ajan kuvaa yhdistyksen toiminnasta tuodaan esiin tasavuosijuhlien muutamassa puheessa sekä varsin monessa toiminnan yksityiskohtia kuvaavassa lehtileikkeessä vuosien varrelta. Lukuisat valokuvat osaltaan kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tosin kahden ensimmäisen vuosikymmenen osalta yhdistyksen kuva-arkisto huokuu tyhjyyttään.

Merkittävä havainto kirjaprosessissa oli se, että Miehikkälässä olisi ainesta pelkkään sota-ajan tapahtumia kuvaavaan kirjaan yllin kyllin. Nyt mukaan saatiin vain osa ja siitäkin osa vain pintaa raapien. Tämä ilmaisena vihjeenä esimerkiksi historian opinnäytetöiden aiheita tuskaileville opiskelijoille tai paikallishistorian tutkijoille.

Kirjan toimituskunnassa ovat puhtaasti vapaaehtoispohjalta työskennelleet Terho Ahonen, Armi Oinonen, Reino Pietikäinen ja Virpi Pietikäinen. Kirjan painokustannuksia tukee Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiön myöntämä merkittävä apuraha.
Kotikontujen sota ja rauha –teos on myynnissä muu muassa Salpavaelluksen päättävän maanpuolustusjuhlan yhteydessä. Sotaveteraanien myyntipöydältä kirja lähtee 20 eurolla. Kirja tulee tietysti myyntiin juhlan jälkeen museolle ja sitä voi tilata reino.pietikainen@pp.inet.fi -osoitteesta. Jällenmyyntihinta museolla ja kirjepostina (postimaksu mukana) on 25 euroa. Kirjan painokustannuksien ylittävä osa tuotosta menee sellaisenaan yhdistyksen rintamatunnuksen omaavien jäsenten kuntoutus- ja tukitoimintaan.
Itse kirjan teossa mukanaolleena en tietenkään lähde sen sisältöä arvostelemaan, en kehumaan, en moittimaan. Sen sijaan mielelläni julkaisen tällä palstalla kirja-arvion, jos joku sellaisen haluaa tehdä. Niin tai en julkaise, jos arviossa ei nähdä kirjassa yhtään mitään hyvää, kun sitäkin siinä varmasti on!