Museoitu puolustuslinja kaiken varalta?

Kannattaa käydä lukemassa vm.fi/salpalinja -sivustolta edellisessä blogissa viitatun info-tilaisuuden alustukset. Sieltä kaikki viisaus ja tosiasiat nyt löytyvät.

Mielenkiintoista on kiviesteiden osalta verrata vastaavaa samojen ihmisten  tiedotusta huhtikuussa Miehikkälässä. Nyt uutta tietoa on, mikäli luin oikein, että kiviesteet olivatkin rasitteen alla Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Niitä sai toki maanomistaja siirtää mailtaan omin kustannuksin. Vielä keväällä kiviesteitä sai palautuslain 1968 perusteella siirtää vapaasti ilman aluerajauksia, käytännössä kivet olivat kaikkialla jo maanomistajien omaisuutta?

Eli tämäkin osoittaa, että tieto elää, kun sitä ei ole oikein ollut kenelläkään. Siksi on hyvä, että tietoa on lähdetty selvittämään. Se, että olisiko saadun tiedon johtopäätöksenä pitänyt itsenäisyytemme osittain pelastanut kultaakin kalliimpi kansallisomaisuutemme luovuttaa valtion käsistä pois, on jo toinen juttu. Oma kantani lienee käynyt rivien välistä ilmi jo sinä aikana kun olen tätä blogia vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut!

Salpalinja-oppaana olen nykytietämyksen valossa silloisten aiheesta parhaiten tietävien opettajieni opein puhunut palturia ainakin osittain. Yksi esimerkki on, että valtiolle lunastetut tai ostetut Salpalinjan maapohjat olisi lohkottu ja merkitty pyykein maastoon. Nyt Luumäen 12.11.2018 tilaisuuden perusteella lohkomisia ei ole tehty missään!

Ja edelleen olen sitä mieltä, että nykyisen käsityksen mukaan pallokorsulinjat on palautettu 1968 palautuslain perusteella linnoituslaitteineen, siis pallokorsuineen päivineen maanomistajille, kun niihin ei ole rasitteita perustettu. Vai onko niiden kohdalla sama tilanne kuin Harparskog-linjan osalta, että kun sitä ei ole laissa mainittu, sitä eivät nykytoimet koske ja että ne ovat samassa tilanteessa, johon sodan jälkeen jäivät?  Eli olivatko 1944 rakennetut pallokorsulinjat, Vaalimaan oikaisuasema, Pajulahden tukilinja, Vaalimaanjoen linja ja sen tukilinja (Miehikkälän etuasema) ja Iitiän pallokorsulinja lakimielessä omia linjojaan vai kuuluivatko ne itsestään selvyytenä Salpalinjaan?

Paradoksaalista on, että museoviraston suojeluun valitsemat huippukohteet ovat lähes kaikki maanpuolustuksellisesti tärkeällä painopistealueella, Suomenlahden ja Saimaan välillä. Ja suojeluhan tarkoittaa, että laitteiden nykyiseen olemukseen, muotoon ja yleiskuvaan ei saa tehdä muutoksia! Käyttää saa ja se on jopa suotavaa!

Edellinenhän tarkoittaa, että linnoitteet suojelualueella säilyvät puolustustarkoituksessa tarvittaessa! Ne voidaan ottaa käyttöön "sotatilalain" (mikä se nykyään sitten onkaan) nojalla, kun asiat sitä vaatisivat. Tuon verran järki onneksi tässä rasitteiden palautusmylläkässä on pelannut. Olen edelleen sitä mieltä, että Salpalinjalla on puolustuksellista merkitystä kohdallansa. Eihän sitä ääneen tietysti kannata kertoa; tulkoot yllätyksenä hyökkääjälle, joka museoitua linjaa kohti erehtyisi kuntoaan testaamaan.

Se, että museovirasto omissa käsissään olevassa asiassa, listauksessa Unescon maailmanperintöluetteloon, ei luota Salpalinjan menestykseen, on myös hieman ihmeellistä mutta tietysti käytännöllistä.

Koko itärajan mittaista mammuttimaista kohdetta ei museoviraston näkökulmasta kannata esittää Suomen 2-4 kärkikohteen joukkoon perintölistalle. Jos se tulisikin valituksi, se tulisi kalliiksi, todella kalliiksi pitää ao. statuksen vaatimassa kunnossa. Ja toinen juttu on se, että jos aiemmin viittaamani puolustusnäkökulma on otettu huomioon ja jos Salpalinjalla joskus taisteltaisiin, kuka korvaa aiheutetut suojellun kohteen vauriot ja ketä siitä rangaistaan!

Aiemmin 20-30 vuotta sitten puhuttiin, että Salpalinja olisi muinaismuistolain mukainen kohde tultuaan 50 vuotta vanhaksi laskutavasta riippuen joko vuonna 1990 tai 1994. Nyt joku instanssi (museovirasto?) on päättänyt, että Salpalinjasta ei koskaan tule muinaismuistoa? Tämän kuulostaa jo täysin käsittämättömältä suomettumiselta! Yksi tärkein kansallinen perintömme halutaan unohtaa muinaismuistona, jos kohta jonkin muun määreen mukaan näennäistä suojelua on historiastamme kiinnostuneen maanpuolustusväen rauhoittamiseksi tehtävä.

Luumäen tilaisuudessa maanomistajan mainion kommenttipuheenvuoron esittänyt Hilkka Suoanttila kertoi puheessaan tarjoutuneensa ostamaan maillaan sijaitsevan Lusikkovuoren luolan omakseen valtiovarainministeriön määrittämällä Salpalinjan tasearvolla, yhdellä eurolla. Sitä ei voitu silloin sillä, eikä muullakaan hinnalla myydä ilman eduskunnan päätöstä!!!

Miten nyt koko Salpalinja viimeistäkin kivenmurikkaa myöten ”kenkätään”, palautetaan kaikille kiinteistönomistajille ja heidän  turvavastuilleen ilman eduskunnan päätöstä vai onko sellainen päätös tehty - salassa??? Poliitikot ovat Suomessa hiljaa!

TERHO AHONEN

Salpalinjan rakenteiden palautustoimitukset alkavat

Valtiovarainministeriön käytännön toimet Salpalinjan loppujenkin rakenteiden palauttamisesta maanomistajille alkavat maanmittaustoimituksella 22.11.2018 Savonlinnasta. Loput kuusi maanmittaustoimitusta ajoittuvat vuoden 2019 alkuun. Tämä kävi ilmi valtiovarainministeriön tiedotustilaisuudessa maanomistajille 12.11.2018 Luumäellä.

Peli on selvä viime keväänä Miehikkälässä julkaistun kaavan mukaan. Yhdessä tai kahdessa toimituskokouksessa / toimituspaikkakunta asia lyödään lukkoon eli viimeisetkin maanomistajia rajoittavat rasitteet poistetaan valtion varoin. Salpalinja siirtyy kokonaisuudessaan maanomistajien omaisuudeksi ja vastuulle. Maanomistajilla on toimituskokouksissa vielä mahdollisuus sanoa sanansa, jos katsovat esim turvallisuuteen liittyvät vastuut kohtuuttomiksi.

Teräsbetonikorsut ja muut rakenteet tullessaan maanomistajien omaisuudeksi tuovat heille myös normaalin kiinteistön turvallisuusvastuun. Linnoituslaitteista maanomistajille lankeaa myös normaali kiinteistöveroseuraamus siten, kuin kukin kunta linnoitteet verolle asettaa.

Museovirasto ei ole vielä hakenut suojelua yhdellekään ns. huippukohteelle. Se prosessi käynnistetään pohjoisesta ja viimeiseksi jäänee tiheimmin linnoitettu Kaakkois-Suomi, jolloin myös suojelukysymyksistä olisi ehtinyt kertyä käytäntöön soveltuvaa tietoa Lapin, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan "käytännön hakemisen" kautta. Suojelu kohdistuu ainakin pääosin Salpalinja inventoinnin yhteydessä määriteltyihin ns. huippukohteisiin.

Salpalinjan hakeminen Unescon maailmanperintökohteeksi ei näytä Suomen listauksessa ihan vähällä esitykseksi saakka yltävän. Museoviraston kanta tuli varsin selvästi esille!

Matkailutoimijoille maanomistusten muutokset aiheuttavat lisävaivaa; kaikkiin kohteisiin ja niihin liikkumiseen tarvitaan maanomistajien luvat.

Harparskog-linjaa nyt menossa olevan linnoitusrasitteiden poistaminen ei koske. Sitä ei ole otettu mukaan vuoden 1968 palautuslakiin ja sillä siisti. Toisaalta Hankoniemellä maanomistajia on hyvin vähän. Suurin osa laitteista on Fiskars Oy:n mailla. Siellä tilanne säilyy entisellään.

En käy tässä kopioimaan alustuksia, joita tilaisuudessa kuultiin. Ne löytyvät lähipäivinä tästä osoitteesta: https://vm.fi/salpalinja

Mutta maanomistaja Hilkka Suoanttilalta pyydetyn kommenttipuheenvuoron julkaisen sellaisenaan tässä. Se kertoo paljon, kannattaa lukea.
TERHO AHONEN

ps. Helsingin Sanomat uutisoi asian 13.11.2018:
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005897218.html?share=f66686f403fe7f3bca53e8624e5f9187&fbclid=IwAR39iOKCLJNUPg_4RiSVEN5TtuEFW31T6Vpvu1gIm3AFpUYmCt7PVofxqiY

Hilkka Suoanttila, 12.11.2018, Luumäki, Hotelli Salpa

Maanomistajan puheenvuoro:

Ei tullut matkailuyrittäjää

Kun kotitilani mailla olevan suuren luolan hyödyntämisestä heräsi ajatuksia yli 30 vuotta sitten, kukaan ei oikein tuntunut tietävän, voiko sitä käyttää ja keneltä olisi saatava lupa. Minä niin kuin moni muukin uskoi, että Salpalinjan rakennelmat ja laitteet olivat valtion, vaikka maa olikin maanomistajan. Epämääräinen tilanne tyrehdytti aikoinaan hankkeeni ja varmasti jotkut muutkin hankkeet. Jos tulosta ei tullutkaan, kokemusta ainakin kertyi.

Lusikkovuoren luola rakennettiin vuonna 1941 majoitustilaksi 400 miehelle. Tunnelimaisen luolan pituus on hieman yli 80 metriä, leveyttä sillä on 8,5 metriä ja keskellä on laajempi 125 neliön tila. Luolan sisälle johtaa kolme käytävää ja lisäksi luolasta on kallion päälle aukko, joka vie juoksuhautoihin. Luolassa on tasainen sementtilattia, pari kaivoa ja viemäröinti. Seinät ja katto ovat paljasta kiveä. Luolaan oli tarkoitus rakentaa matalia harjakattoisia parakkeja, joiden teko aloitettiinkin.

Luola oli sodan jälkeen pitkään metsän kätkössä, unohduksissa. Alkuvuosina siellä saattoivat piipahtaa linnoitustöissä mukana olleet, mutta enimmäkseen siellä kävivät laitumella olleet lehmät paossa helteellä  heitä kiusaavia ötököitä. Myöhemmin pimeästä luolasta tuli lähiseudun nuorten seikkailupaikka. Luolaan oli kyllä kielletty menemästä, koska siellä oli avoimia kaivoja ja puuttuvia viemärinkansia. Kiellot eivät kuitenkaan tehonneet, vaan jännitys kiehtoi nuorisoa enemmän.

1990-luvulla heräsi ajatus, että luolaa voisi hyödyntää matkailussa etenkin kun kuihtuvalle maaseudulle etsittiin yritystoiminnan mahdollisuuksia. POMO-hankkeen turvin luolaan vedettiin sähkö ja sen läheisyyteen tehtiin korsusauna, oikeaoppisesti sodanaikaisia puukorsuja jäljitellen. Sille kävi valitettavasti niin kuin sodanaikaisille puukorsuille. Se homehtui pahoin ja lopulta palokuntanuoret kävivät polttamassa sen. Saunassa ehdittiin kyllä kylpeä ja korsussa jopa yöpyä, sillä elämysmatkailuyritys Salpasafarit käytti sitä varsin vilkkaasti.

Luola oli ja pysyi. Siellä järjestettiin juhlia ruokailuineen, oli syntymäpäiviä, häitä ja konserttejakin, firmojen juhlia ja tyky-tilaisuuksia. Luolan käyttöön oli alkujaan puolustusvoimilta suullinen lupa, johon liittyi ohjeistus, että sitä saattoi käyttää omalla vastuulla. Jos sinne vei kävijöitä, vastuu oli viejän. Tärkeä ohje turvallisuuden kannalta oli, että aina keväisin luolan katto piti rusnata eli hakata läpi rautatangoilla, jolloin mahdollinen irtokivi putoaisi pois. Rusnaus oli hyvä tehdä muulloinkin, varsinkin isompien ryhmien käyttäessä luolaa.

Turvallisuus ennen kaikkea

Vastuu rakenteiden turvallisuudesta on noussut vakavasti esille, nyt kun laitteita siirretään maanomistajien vastuulle. Jos jotakin sattuisi, koko paikan maine olisi mennyttä ja käsissä olisi isot korvaukset. Silloin kun laitteet olivat puolustusvoimain hallussa, luolan päällä olevan aukon ympärille tehtiin piikkilanka-aita, etteivät lehmät sinne putoaisi. Kun Senaatti sai Salpalinjan hoitoonsa, tehtiin sen ympärille puiset kaiteet ja kaide kalliojyrkänteen reunalle. Ulkopuolista turvallisuutta parannettiin, mutta ei sisältä, missä pelottava vaara oli olemassa.

Kun Lusikkovuorella ryhdyttiin uuden hankkeen puitteissa miettimään katon betonointia, jotta vältyttäisiin hankalalta rusnaukselta, käännyin luolan omistajana pitämäni valtiovarainministeriön puoleen kysyäkseni, onko se mahdollista. Koko Salpalinja oli valtiovarainministeriön taseissa yhden (1 ) euron arvoisena. Olisin voinut maksaa luolasta euron tai hieman enemmänkin, jotta se olisi voitu tehdä turvalliseksi.  Vastaus oli, ettei valtio voi myydä omaisuuttaan ilman eduskunnan päätöstä.

Sain kehotuksen kääntyä Museoviraston puoleen, koska oli herännyt ajatuksia linjan museointitarpeista. Paikalla kävi asiantuntijoita, mutta sen selvempää vastausta tai lupaa ei tullut. Betonointi ei tuntunut tulevan kyseeseen, esitettiin rautaverkkojen yms. rakenteiden asentamista. Kukaan ei oikein tiennyt, saisiko sille tehdä mitään. Kutsumani YIT:n luolarakentamisen ekspertti totesi betonoinnin olevan paras ratkaisu. Koko episodin tulos oli, että luolan suuaukkoihin tehtiin vankat puiset ovet ja niihin vahvat lukot, jotka on tähän mennessä murrettu monta kertaa.

Matkailun ja museoinnin tavoitteet saattavat törmätä

Salpalinjalla nähdään olevan matkailullista potentiaalia. Sillä on myös suuri historiallinen arvonsa. Sitä jopa esitetään Unescon maailmanperintökohteeksi. On vaara, että matkailulliset ja museaaliset tavoitteet  joutuvat joissakin kohteissa törmäyskurssille. Naapurissa Venäjällä on ryhdytty puuhaamaan sodan vaurioittaman Mannerheim-linjan säilyttämistä. Saa nähdä, kumpi hanke etenee nopeammin.

Senaatille Salpalinjan laitteet ovat huonosti toimenkuvaan sopivia kohteita, niiden ylläpidosta aiheutuu kuluja ja niitä on vaikea saada tuottamaan. On nähty, että laitteet on viisainta luovuttaa maanomistajille, jospa he ryhtyisivät niitä hyödyntämään. Näin ylläpito siirtyisi myös heille. Valtiovarainministeriö on todennut rakenteiden luovuttamisen antavan maanomistajille päätäntävallan kohteista sekä yhtäläiset mahdollisuudet kohteiden kehittämiseen muun muassa matkailu- ja virkistyskäytön näkökulmista.

Se on kuitenkin osatotuus, sillä täysin vapaasti eivät maanomistajat kuitenkaan voi toimia omistuksensa kanssa, ainakaan ns. huippukohteiksi luokiteltujen alueiden kohdalla, joita on eniten juuri Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Entisten puolustuksellisten rajoitteiden sijaan kohteille on tulossa toisenlaisia rajoitteita. Ns. huippukohteiden korsut ja luolat voidaan katsoa kiinteiksi muinaisjäännöksiksi verrattavaksi kansallisomaisuudeksi, jolla on korvaamaton kulttuuriarvo ja joka tulee säilyttää tuleville sukupolville.  Kiinteät muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja ilman erillistä päätöstä.

Kiinteän muinaisjäännöksen ja siihen kuuluvan suoja-alueen määräämistä sekä kajoamislupaa koskevat asiat siirrettäisiin Museovirastolle. Asioiden keskittämisellä Museovirastoon pyritään yksinkertaistamaan ja tehostamaan päätös- ja lupa-asioiden käsittelyä sekä vahvistamaan tarvittavaa asiantuntemusta. Kansalaisten näkökulmasta asiointi yksinkertaistuu ja helpottuu, kun tehtävät keskitetään yhdelle viranomaiselle. Hyvä on, että byrokratiaa vähennetään, mutta Museoviraston vastuu ja määräysvalta kasvaa. Museoviraston täytyy saada huomattavasti lisää resursseja, että se pystyy toimimaan niin, että Salpalinjasta todella saadaan korkeatasoinen nähtävyys ja kiinnostava käyntikohde. Pelkillä määräyksillä ja rajoituksilla se ei onnistu.

Kansallisomaisuudeksi verrattavan kohteen ylläpitoa ja hoitoa ei voida omistusoikeudella jättää yksittäisten maanomistajien joukon tehtäväksi. Se tietää pahimmassa tapauksessa, että entistä enemmän lukkoja ja kieltoja ilmestyy korsujen ja luolien oville. Linjan kehittäminen nähtävyytenä ja matkailukohteena vaatii laajaa yhteistoimintaa, jossa ovat mukana maanomistajat Museoviraston, alueellisen hallinnon, elinkeinoelämän ja järjestöjen edustajien kanssa. Jonkun on otettava pallo ja ryhdyttävä viemään asiaa eteenpäin.

Ympäristön hoitaminen tärkeää

Maanomistajia ei yleensäkään ole kuultu Salpalinjan käyttöä pohdittaessa. Eipä heitä kuultu silloinkaan, kun linjan rakentajat ilmestyivät heidän mailleen ja ryhtyivät kaatamaan puita ja pystyttämään korsuja. Silloin oli isänmaan tulevaisuudesta kyse, nyt sentään vähemmästä. Suurinta huolta Salpalinjan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista toimia siellä ovat kantaneet retkeilijät ja erilaiset yrittäjät ja tahot, jotka ovat omassa toiminnassaan halunneet linjaa hyödyntää. En tiedä helpottaako tämä ns. omistuksen anto heidän asemaansa, saattaa käydä päinvastoin. Tärkeää olisi, että toiminta linjalla olisi pääosin ohjattua ja hyödyttäisi maaseutualueita ja antaisi yrittämisen mahdollisuuksia.

Museovirasto suosittelee, että Salpalinjan merkittävimpiin kohteisiin kuuluvien linnoituslaitteiden ympäristössä tehtäisiin metsätalouden toimenpiteitä saman ohjeistuksen mukaan kuin muinaisjäännöskohteissa. Maanomistajia saattaa huolestuttaa näiden huippukohteiden osalta se, kuinka laajoja alueita rajoitukset tulevat koskemaan. On hyvä, että kohteen ympäristöä hoidetaan, sillä matkailu ja retkeily kuluttavat ympäristöä. Ympäristön hoitaminen ja hoidon kustannuksista vastaaminen täytyy ratkaista myös käytön osalta. Ikäviä ovat käyttäjien jättämät roskat, tupakantumpit ja holtiton nuotioiden polttaminen. Jälkien korjaaminen on nykyään useimmiten jäänyt maanomistajille.  

On valitettavaa jos Salpalinjan kaltaista kansallista muistomerkkiä ei saada esiteltävään kuntoon ja käyttöön. Salpalinjalla on vertailukohteita muiden sotahistoriallisten kohteiden rinnalla koko maailmassa. Valtiovalta ei voi vetäytyä tyystin sen hoidosta ja kunnostamisesta, mutta vastuu ei voi yksin olla maanomistajillakaan. Heidät pitää saada mukaan yhteistyöhön muiden toimijoiden rinnalle, ei vastuulla pelottelemalla ja syyllistävällä määräilyllä, vaan innostamalla näkemään Salpalinjan arvo ja merkitys ja miten sitä voidaan hyödyntää historiallisen tietämyksen levittämisessä ja elämysten lähteenä niin rakennettujen kohteiden kuin niiden ympärillä olevan luonnon osalta.

HILKKA SUOANTTILA

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitteessa

Helsinkiläinen sotahistoriaharrastaja Osmo Kimmo oli kuuntelemassa 20.9.2018 Helsingissä everstiluutnantti, sotatieteen tohtori Janne Mäkitalon yleisöesitelmää, jossa käsiteltiin taistelutaktiikkaa linnoituksessa. Yksi avainsanoista oli joustavuus. Kiinteä puolustusasema ja joustavuus olivat sanapari joka sai Osmo Kimmon kiinnostuneena pohtimaan (kannustin kyllä), kuinka homma hoitui viime sodissamme. Tässä hänen seikkaperäinen analyysinsä. Kirjoitus on blogiksi pitkä, mutta että asia pysyisi paketissa julkaisen sen kerralla. Lue ajan kanssa. Kiitos Osmo! (TA)

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitetussa puolustusasemassa, kesä 1941

Tämä kirjoitus sai alkunsa everstiluutnantti, sotatieteen tohtori Janne Mäkitalon kirjoituksesta Salpa-asema – Suomen viimeinen puolustuslinja ”Suomen Puolustusvoimat 100 vuotta” -juhlateoksessa sekä vastaavasta luennosta 20.9.2018 Maanpuolustuskorkeakoulun luentosarjassa.  Tarkastelen mainittujen esitysten herättämiä ajatuksia.  Erityisen kiinnostuksen kohteena on joustava puolustustaistelu kantalinnoitetussa puolustusasemassa.

Salpa-asema rakennettiin välirauhan aikana ja työtä jatkettiin kesällä ja syksyllä 1944, Suomen Salpa -nimen, joka puheissa muokkautui Salpalinjaksi, se sai vasta kesällä 1944. Salpalinja oli Suomen pääpuolustusasema jatkosodan alkaessa kesällä 1941 sekä taas syksyllä 1944 välirauhansopimuksen jälkeen.

Ohjesäännön mukaan päävastarinta-asema oli puolustusaseman vahvimmin varustettu osa, jolla päävoimat suorittavat taistelunsa. Sen muodostivat maaston mukaan toisiinsa liittyvät ja syvyyteen porrastetut tukikohdat sekä erilliset kk-, pk- ja krh-pesäkkeet. Aseman etureuna oli pääpuolustuslinja, jonka edessä vihollisen hyökkäys oli torjuttava. Mikäli vihollinen onnistui murtautumaan päävastarinta-asemaan, oli pääpuolustuslinja vallattava takaisin. Taistelun päättyessä sen piti olla puolustajan hallussa. Takana oli tukilinja, jolle vihollisen eteneminen asemassa oli viimeistään pysäytettävä. Se antoi tukea sinne sijoitettujen reservien vastaiskuille ja hyökkäyksille. Aseman sisällä oli syvyyssuuntaan kulkevia sulkulinjoja estämässä asemaan tunkeutuneen vihollisen toimintaa sivusuuntaan. Niitä voi kulkea sekä syvyyssuuntaan että pääpuolustuslinjan suuntaisesti, jolloin nimityksenä oli sulkuasema. Pääpuolustuslinjan eteen, hallitseviin maastokohtiin sijoitettiin etuvartioasemia, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet pääpuolustuslinjaan.

Välirauhan aikana perustettiin kaksi uutta aselajia, linnoitusjalkaväki ja linnoitustykistö, uuden rakennettavan pääpuolustusaseman runkomiehitysratkaisuksi. Alunperin ajatuksena oli värvätyn henkilöstön käyttö, mutta kustannussyistä päädyttiin ratkaisuun, jossa suojajoukkoprikaatit saivat tehtäväkseen kouluttaa varusmiehistä linnoituspataljoonien rungot, jotka tarvittaessa täydennettäisiin määrävahvuisiksi paikallisista reserviläisistä. Vastaavaa menettelyä sovellettiin linnoitustykistön luomisessa, kuitenkin siten, että sen runkomiehitys ja kalusto kostui RTR 3:sta, joka talvisodassa oli vastannut Laatokan meripuolustuksesta. Molempien aselajien joukko-osastoille reserviläisillä täydennettynä järjestettiin kertausharjoitukset kevättalvella 1941.

Mäkitalon kuvauksen mukaan suojajoukkoprikaatien tuli siirtyä pääaseman tasalle ja osin etuvartioasemien tasalle. Linnoitusjalkaväen tuli miehittää Salpa-asema. Kenttäarmeijan perustamisen jälkeen sen joukkojen pääosat voitiin ryhmittää aseman vahvennukseksi tai sen taakse vastahyökkäyksiä varten. Talvisodan oppien mukaan kaikkia joukkoja ei kannattanut heti ryhmittää pääasemaan. ”Operatiivisen ajatuksen ytimenä oli voimakas reservi, jolla voitiin iskeä mahdollisen sisäänmurron saaneen vihollisen kylkiin.” Voimakkaan reservin sijoituksessa nähdään jo erkanemista ohjesäännön mukaisesta ratkaisusta, missä päävoimat sijoitettiin päävastarinta-asemaan.

 

Jatkosodan YH:ssa perustettiin 10.6.1941 linnoitusjalkaväki, joka miehitti Salpa-aseman kestolaitteet ja linnoitustykistö, joka puolestaan miehitti linnoitustykistön patterit.  Samana päivänä muodostettiin reserviläisillä täydennetyt rajavartiokomppaniat. Suojajoukkoprikaatit ryhmittyivät viivytykseen rajalta alkaen.

IV AK vastasi puolustuksesta Suomenlahden ja Kivijärven välisellä alueella. Suojajoukkojen piti käydä sitkeätä ja aktiivista viivytystaistelua. Joukkoja ei saanut etukäteen porrastaa moniin viivytysasemiin, vaan niitä tuli käyttää keskitetysti, painopisteen ollessa ensimmäisessä viivytysasemassa. Viivytysalueen eturajana oli valtakunnan raja ja takarajana pääaseman taisteluetuvartiolinja. Linnoitusjalkaväki muodosti pääpuolustuslinjan runkomiehityksen. Sen tueksi keskitettiin noin kolmasosa suojajoukkoprikaatien joukoista.

Kesäkuun 22. päivään mennessä IV AK:n joukot olivat ryhmittyneet puolustukseen pääasemaan Suomenlahden ja Kivijärven väliselle alueelle rannikolta lukien järjestyksessä 8., 12. ja 4.D. Kustakin suojajoukkoprikaatista muodostettiin jalkaväkirykmentti oman divisioonansa kokoonpanoon. Vaihe jäi lyhyeksi, sillä jo 27.6. armeijakunnan joukot saivat käskyn siirtyä puolustukseen ensimmäiseen viivytysasemaan rajan tuntumaan. Linnoitusjalkaväki jäi edelleen pääpuolustuslinjan runkomiehitykseksi.

Tarkastellaan 12.D:n alueella toimineen Linnoituspataljoona 3:n kokoonpanoa. Pataljoonaan kuului kolme komppaniaa, esikunta ja esikuntakomppania. Sen rivivahvuus oli 25.6.41 23 upseeria, 119 aliupseeria ja 401 miestä, yhteensä 543. Aseistuksena oli 83 konekivääriä, 33 pst-asetta, 12 konepistoolia, 342 kivääriä, 110 valopistoolia ja 10 valonheitintä. Kuljetuksiin oli käytettävissä 20 hevosta, 2 kuorma-autoa ja 1 henkilöauto. Tässä muodossa joukko oli tehtävänsä mukaisesti hyvin tulivoimainen, mutta oman kalustonsa varassa hitaasti siirrettävissä, eikä se aseistuksensa määrän takia ollut maastokelpoinen, vain kolme miestä tykkiä tai konekivääriä kohti.

Armeijakunnan valmistautuessa hyökkäykseen sen painopistettä siirrettiin voimakkaasti vasemmalle, jolloin 8.D:n lohko laajeni 2.7.41 sisältäen myös vasemmalla olleen 12.D:n lohkon. Joukkojen takana oleva Salpa-asema oli se tekijä, joka mahdollisti näin voimakkaan joukkojen siirron.

Palataan Linnoituspataljoona 3:n tilanteeseen. Samassa yhteydessä se sai heinäkuun alkupäivinä käskyn muodostaa kolme tykkijoukkuetta, jotka alistettiin Kannakselle hyökkääville joukoille. Kannaksen valtauksen jälkeen tykkijoukkueet palasivat 7.10.41 pataljoonaan, jossa niistä muodostettiin tykkikomppania. AK:n linnoitusjoukot saivat 10.7.41 käskyn puolustustehtävänsä lisäksi valmistautua siirtoon uusiin asemiin. Liikkuvuuden lisäämiseksi konekiväärien lukumäärää vähennettiin. Kussakin komppaniassa määrättiin konekivääriä kohti miehistöksi 1+4, kun vastaava luku perustamisvaiheessa oli ollut 1+2. 

Linnoituspataljoonat 3 ja 4 alistettiin 24.7.41 8.D:lle käytettäväksi puolustukseen Suomenlahden ja Pukalusjärven välillä. Lin.P 3 alistettiin edelleen Tst.Os.M:lle ja saapui kohteeseensa Ylämaalle 27.7. mennessä siirtyen välittömästi asemiin rajan läheisyyteen. Pääasemaan jätettiin 1 ½ joukkuetta hoito- ja vartiointitehtäviin. Tämä osasto palasi pataljoonan yhteyteen 9.9.41 Koivistolle, missä pataljoona oli rannikkovarmistuksessa.

Suomalainen puolustustaktiikka kantalinnoitetuissa asemissa ei joutunut koetteelle kesällä 1941.

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitetussa puolustusasemassa, kesä 1944

Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella voimakkaalla tykistövalmistelulla ja massiivisilla lentopommituksilla pitkin koko rintamalinjaa. Toiminta jatkui seuraavana päivänä ja IV AK:n alueella hyökkäyksen painopistesuunnassa Valkeasaaressa asemat jauhautuivat tyystin samoin kuin suuri osa puolustajista toisten irtautuessa. Pääasemassa ei ollut betonirakenteita ja laitteissa oli talven jäljiltä paljon korjattavaa. 

Lentotiedustelun tiedoista voitiin päätellä hyökkäysjoukkojen vahvuus sellaiseksi, että Kannaksella olevilla joukoilla niiden torjuminen ei onnistuisi. IV AK:N vastahyökkäyksestä luovuttiin ja armeijakunta sai käskyn siirtyä VT-asemaan tehokkaasti viivyttäen. Kaikki IV AK:n joukot olivat vetäytyneet 12.6. iltayöstä VT-linjan taakse. IV AK:n vetäytyminen avasi sen vasemmalla puolella taistelevan III AK:n oikean sivustan. Päämaja antoi III AK:lle luvan vetää oikean sivustan (2.D) VT-asemaan, mutta samalla AK:n oli pidettävä Korpikylän maasto.

IV ja III AK:n tehtävänä oli torjua vihollisen eteneminen VT-asemassa, joka oli kantalinnoitettu, mutta keskeneräinen ja ilman syvyyttä. Hyökkäys alkoi jo 11.6. rannikolla Rv.Pr:n lohkolla laajeten seuraavasta päivästä alkaen muille lohkoille. Teräsbetonikorsujen antamasta suojasta saatiin hyviä kokemuksia siellä, missä niitä oli. Periaatteessa tässä taistelussa olisi voitu mitata joustavan taistelutaktiikan tehokkuus.

Linnoitusjalkaväki oli VT-linjan runkomiehityksenä. Vaikka linnoituspataljoonat ja erilliset linnoituskomppaniat oli pääosin lakkautettu 1941 ja 1942 aikana, niin Suomenlahden ja Kivijärven välille perustetut Linnoituspataljoonat 4, 3 ja 5 toimivat edelleen. Keväällä 1944 ne osallistuivat VT-aseman rakentamiseen ja muodostivat samalla sen runkomiehityksen. Tosin linnoitustykistöä ei ollut Kannaksella, siitä oli muodostettu Syvärin linnoitustykistö, mutta olihan yhtymillä oma tykistönsä. Hyökkääjä oli kuitenkin hoitanut tiedustelunsa ja suuntasi painopisteen heikosti linnoitettuun kohtaan Kuuterselkään, missä se pääsi läpimurtoon 14.6. Joustavan taistelutaktiikan mukaisesti puolustaja teki seuraavana yönä noin puolen panssaridivisioonan voimin vastahyökkäyksen, joka aluksi menestyi hyvin, mutta tavoitteeseen saakka ei päästy.

Siiranmäessä saavutettiin tärkeä aikavoitto hallitun vetäytymisen onnistumiseksi. Vihollinen aloitti 14.6. aamulla voimakkaan hyökkäyksen vahvennetun JR 7:n (Os. Ehrnrooth) asemiin.  Puolustus piti 16.6. saakka, jolloin puolustajien oli käskystä vetäydyttävä muualla tapahtuneen kehityksen takia. Taistelua voitaneen pitää joustavan taistelutaktiikan esimerkkinä vahvennetun rykmentin puitteissa.

Kenraaliluutnantti Oesch oli 14.6. komentopaikassaan Äänislinnassa, jonne Airo soitti hänelle Mannerheimin käskyn. Oeschin oli lähdettävä Karjalan kannakselle Kannaksen joukkojen komentajaksi. Hän lähti illalla matkaan henkilöautolla ja otti tehtävän vastaan saavuttuaan 15.6. IV AK:n komentopaikkaan, missä perusti Kannaksen joukkojen esikunnan (KaJoKE). Oesch ehdotti joukkojen vetämistä tehokkaasti viivyttäen VKT-linjalle, millä voitettaisiin aikaa lisävoimien kuljettamiselle Itä-Karjalasta ja sai esitykselleen Mannerheimin hyväksynnän.

Oeschin käsky 19.6. III ja IV AK:n komentajille kuvaa VKT-linjan valmiutta. Käytettävissä oleva aika oli käytettävä asemien varustamiseen etulinjassa, syvyydessä ja reservien sijoituspaikoilla luomalla aluksi sirpalesuojia, joita myöhemmin voidaan syventää ja yhdistää. Tärkeysjärjestyksessä ovat todennäköisimmät suunnat. Panssarintorjuntaa on tehostettava antamalla lähitorjuntavälineiden koulutusta sekä rakentamalla lähitorjuntapesäkkeitä ja suojakuoppia. Päämajan käskyn 18.6. mukaan linnoittajajoukkojen piti toimia VKT-linjalla niin kauan kuin mahdollista ja siirtyä sen jälkeen Salpalinjalle.

Joukkojen siirto taistelukykyisinä VKT-linjalle onnistui lukuun ottamatta Viipurin suuntaa, missä pääpuolustuslinja oli 20.6. siirrettävä Viipurin länsipuolelle linjalle Viipurinlahti – Kivisalmi – Kolkkala – Tali – edelleen VKT-linja. Vuoksen länsipuolen joukot jaettiin kahdeksi armeijakunnaksi 20.6.44. Tällöin Kannaksella taisteli kolme armeijakuntaa: oikealla V AK (Svensson, joka otti rintamavastuun lohkollaan 22.6.), keskellä IV AK (Laatikainen) ja vasemmalla III AK (Siilasvuo).

Uuden päävastarinta-aseman (VKT) varustamiseen keskitettiin kaikki etulinjan yhtymien irrotettavissa oleva työvoima, myös esikunnat, erikoisaselajit ja huoltomuodostelmat. Pioneerijoukkojen oli osallistuttava heille kuuluviin vaativampiin erikoistöihin.

Viipurin valtauksen jälkeen Puna-armeijan tehtävänä oli edetä Virojoki – Lappeenranta tasalle 28.6. mennessä ja jatkaa siitä edelleen Kymijoelle. Venäläiset saavuttivat menestystä 22. - 23.6. taisteluissa Viipurin koillispuolella VKT-linjan etuasemissa ja saivat haltuunsa hyvät lähtöasemat suurhyökkäykselle. Hyökkäys alkoi 25.6. aamulla voimakkaalla tulivalmistelulla, jota on rajuudessaan verrattu Valkeasaaren tulivalmisteluun. Tulen siirtyessä suomalaisten taempiin asemiin, panssarivaunut ja rynnäkkötykit lähtivät etenemään, kaartindivisioonan hyökätessä perättäisinä aaltoina murtaen vastassa olleen III/JR 13 puolustuksen. Tilanne vakautettiin Konkkalanvuorten tasalla, mutta vihollisen hyökkäys eteni Leitimojärven itäpuolitse.

Samana päivänä, 25.6.44, Kannaksen joukkojen komentaja antoi käskyn armeijakuntien ja divisioonien komentajille (KA: T-5761/5):

Vihollinen pyrkii muodostamaan leveyssuunnassa rajoitetun painopisteen. Tavoitteena on läpimurto keskittämällä kohteeseen valtava tykistö-, krh- ja rakettituli sekä runsaasti maataistelukoneita. Välittömästi valmistelun jälkeen psv:t hyökkäävät jalkaväen seuratessa. Läpimurtokohtaan kohdistetaan niin voimakas tuli, että siinä ei enää ole riittävästi taistelukykyistä voimaa, jos puolustaja on huonosti suojattu.

Valmistelun jälkeen vihollinen kohdistaa tykistötulen ja maataistelukoneet murtokohtaan johtaville teille ja niiden lähimaastoon, erityisenä kohteena puolustajan komentopaikat ja yhteydet sekä reservien sijoituspaikat ja siirtymistiet. Jos läpimurto onnistuu, osa psv:sta pyrkii syvemmälle ottaakseen haltuun tärkeät maastokohdat ja aiheuttaakseen sekasortoa taemmissa portaissa ja esikunnissa. Sen menestykset perustuvat tähän taktiikkaan sekä tykistön, panssarivaunujen ja maataistelukoneiden häikäilemättömään käyttöön.

Käskyssä linjattiin vastatoimenpiteet:

Syvyysryhmitys
Pääpuolustuslinjasta käytävään taisteluun osallistuvat joukot ja aseet on sijoitettava entistä syvempään ryhmitykseen, että etulinjaan kohdistuva tuli ei voi lamauttaa samanaikaisesti kaikkia puolustuslinjan pitämiseen sidottuja elimiä. Syvyydessä on rakennettava ja miehitettävä taempia tukikohtia ja sulkuasemia sisäänmurron rajoittamiseksi. Reservien sijoittamisella uhatuimpiin suuntiin pyritään tukahduttamaan alkuunsa vihollisen pyrkimys asemien syvyyteen.

Suojakuopat
Jokaisen miehen on rakennettava suojakuoppa niin etulinjassa kuin taempanakin aina kun tietää viipyvänsä samalla paikalla yli ½ tuntia. Suojakuopat on rakennettava heti kun osasto saapuu sille määrättyyn asemaan, kun reservi saapuu sijoituspaikalleen, kun marssilla oleva osasto pitää marssilevon ja kun osasto saapuu majoitusalueelleen. Näin menetellen muodostuu jo muutaman päivän kuluessa majoitusalueena käytettyihin paikkoihin, teiden varsille, esikuntien ja huollon sijoituspaikoille suojakuoppia, joissa välittömästi saadaan suoja tykistön ja maataistelukoneiden tulta vastaan.

Puolustusasemassa varustaminen on aloitettava suojakuoppien rakentamisella, minkä jälkeen niiden kaivamista jatketaan kaikkialle tukikohtiin niin suoja-asemiin takarinteissä kuin asemiin johtavien teiden ja polkujen varsiin. Vasta sen jälkeen aloitetaan muut varustustyöt, jolloin suojakuopat syventämällä ja yhdistämällä syntyy taistelu- ja yhdyshautajärjestelmä. 

Pst-aseiden oikea käyttö ja sijoitus
Lähitorjunta-aseet panssarinyrkki ja panssarikauhu ovat osoittautuneet tehokkaiksi ja maastoomme soveltuviksi. Niitä on käytettävä oikealla tavalla ja oikealla hetkellä. Ps-lähitorjuntaryhmien kokoonpano ja teknillinen toimintatapa on ohjeissa tarkoin selostettu. Ohjeet on jaettava sellaisille joukko-osastoille, jotka eivät ole niitä saaneet. Lähitorjuntaryhmät on käytettävä kokonaisina ja panssarikauhuampujat sijoitettava varmistettavana olevan tien molemmin puolin porrastettuna. Tähystäjillä, joilla on kp-aseistus, on samalla varmistustehtävä. Nykyisessä taistelumaastossa on runsaasti kiviä, joiden takana panssarin tuhoojat pääsevät ampumaan panssarivaunuja kylkeen.
Pataljoonien ja rykmenttien esikuntakomppanioissa sekä uhatuimpien teiden varsilla olevilla huoltomuodostelmilla tulisi olla ainakin yksi ps-lähitorjuntaryhmä, jota käytetään jatkuvaan varmistukseen ja jolle kuuluu panssarihälytys, miinoitus ja itse torjunta.

Puolustusasemiin on sopivin välein, myös syvyyteen, järjestettävä ps-lähitorjuntapesäkkeitä, joissa tulee olla riittävä määrä panssarinyrkkejä ja panssarikauhun kranaatteja.

Kun etulinjan miehistö on saatu varustettua panssarilähitorjuntavälineillä ja -elimillä, voidaan pst-tykit sijoittaa taemmaksi, missä niiden periaatteessa tulee toimia pareittain tai ainakin niin, että ne voivat tehokkaasti tukea toisiaan, tykkien on pyrittävä sivustatulivaikutukseen. Näin voidaan raskaat tykit turvata turhalta tuhoutumiselta tykistötulessa. Raskaita pst-tykkejä ei saa jättää ilman jv-suojaa, vaan niille on varattava jalkaväen lähivarmistus. Sikäli kun tykkejä riittää ne porrastetaan aseman syvyyteen tärkeimpien teiden varsille ja panssarien etenemiselle edullisiin maastokohtiin. Tykkien puuttuessa syvyys porrastus järjestetään pst-ryhmiä käyttäen. 

Myös tykistön on osallistuttava ps-torjuntaan. Jokaisen patterin tuliaseman välittömään läheisyyteen on valmistettava suorasuuntausvaihtoasema ainakin yhtä tykkiä varten.

Panssariestekaivannot on pyrittävä sijoittamaan asemien sisään, ei niiden eteen, missä ne helpottavat vihollisen jv:n pureutumista asemien läheisyyteen. Panssarivaunujen tuhoaminen on myös helpompaa asemien sisällä.

Käskyn lopussa vedetään yhteen käsketyt toimenpiteet:

-asemien suunnittelussa, rakentamisessa ja miehittämisessä on syvyyspyrkimys otettava huomioon entistä enemmän,
-kadonneiden kenttälapioiden tilalle on hankittava uudet ensi tilassa ja miehistöltä on vaadittava suojakuoppien rakentamista,
-kaikissa joukko-osastoissa on perustettava ps-lähitorjuntaryhmiä ja kaikkia tilaisuuksia on käytettävä ps-lähitorjuntakoulutukseen,
-pst-aseiden käytössä ja sijoituksessa noudatetaan edellä esitettyjä periaatteita.

Taistelut VKT-linjasta jatkuivat kiivaina ja varmasti joustavaa taistelutaktiikkaa noudattaen, mutta ei todellakaan kantalinnoitetussa asemassa.  Vastaiskut ja vastahyökkäykset sekä asemien jatkuva parantaminen olivat jalkaväen arkea.  Panssaridivisioona oli avainroolissa vastahyökkäyksissä.  Tykistöllä ja ilmapuolustuksella oli merkittävä osuus. Oesch totesi käskyssään 7.7.44, että vihollisen hyökkäys oli sille suuria tappioita tuottaen pysäytetty nykyisten asemien eteen. Käskyssä annettiin edelleen ohjeita syvyyden aikaansaamiseksi pääpuolustuslinjasta tykistön tuliasemien tasolle. Tuolloin vihollisen painopiste oli edelleen Ihantalan suunnassa. Käskyssään 20.7.44 Oesch totesi vihollisen hyökkäysvoiman ehtyneen ainakin toistaiseksi Ihantalan ja Vuosalmen voittojemme johdosta.

Kirjoituksessaan Ammattimiehet suurhyökkäyksen torjunnassa (Suomen puolustusvoimat 100 vuotta) Janne Mäkitalo nostaa ammattimiesten toiminnan ratkaisevaksi tekijäksi. Hän linjaa kolme tasoa: 

-yksittäiset taistelijat, jotka ammattitaidollaan aiheuttivat tappioita, voittivat aikaa ja loivat edellytyksiä lisämenestykselle,
-aselajiammattimiehet, jotka toiminnallaan vaikuttivat asejärjestelmiin ja niiden käyttömenetelmiin niin, että yhden järjestelmän käytöllä voitiin vakauttaa paikallinen tilanne,
-taistelunjohtajat, taktisten yksiköiden toiminta oli suunniteltava nopeasti, toimeenpantava heti ja johdettava taidokkaasti.

Mäkitalo mainitsee esimerkkinä taistelunjohtajista kenraaliluutnantti Oeschin, ”joka osoitti kykynsä erityisesti suurten joukkojen vaativien operaatioiden johtamisessa.” Mäkitalo toteaa lopuksi: ”Kenttäarmeijan torjuntataistelun onnistumisen avaintekijänä oli kuitenkin edellä kuvatuilla kolmella tasolla aselajien toiminnan ammattimainen yhteensovittaminen.” 

Ei liene epäilystä siitä, etteikö torjunnassa samaa joustavaa taktiikkaa soveltaen sekä asemien edessä että syvyydessä, olisi onnistuttu myös kantalinnoitetussa asemassa, mutta pienemmin tappioin.   

Joustava taistelutaktiikka kantalinnoitetussa puolustusasemassa, entä jos VKT-linja olisi murtunut?

Eri yhteyksissä on pohdittu miten ja millä joukoilla Salpa-asema olisi miehitetty jos taistelut VKT-asemassa olisivat päättyneet vihollisen läpimurtoon. Puheenvuorossaan MPKK:n tilaisuudessa 20.9.2018 everstiluutnantti Janne Mäkitalo päätyi toteamukseen, että Salpa-asemaan olisi ollut saatavissa vain muutamia täydennyspataljoonia, mikä olisi riittänyt vetäytyvien joukkojen vastaanottoon, mutta ei torjuntaan. Erityisen ongelmallinen tilanne olisi ollut jos vihollinen olisi päässyt läpimurtoon Viipurinlahdella, missä maasto olisi mahdollistanut nopean etenemisen.

Salpa-asemassa ei ollut runkomiehitystä vaan se oli lähinnä linnoitusrakennus- ja huoltojoukkojen hallinnassa. Täydennyspataljoonien lukumäärä sekä niiden kokoonpano ja vahvuus vaihtelivat päivittäin taistelujoukkojen täydennystarpeiden mukaan. Täydennyspataljoonien ja taempana olevien rakennus- ja huoltoelinten taistelukelpoisimmilla miehillä miehitystä olisi voitu täydentää, mutta ilman taistelukokemusta saanutta ydinjoukkoa.

Pääosa linnoitusjalkaväkijoukoista oli lakkautettu jo vuosina 1941 – 1942. VKT-linjalla oli kyllä linnoitusjalkaväkeä, Lin.P 3 III AK:n lohkolla sekä Lin.P 4 ja Lin.P 5 IV AK:n lojhkolla. Nämä linnoituspataljoonat oli alun perin perustettu Salpalinjan Suomenlahden ja Kivijärven välisen osan runkomiehitykseksi. Oletan, että näiden kolmen pataljoonan säilyttäminen oli Päämajan varautumista tilanteeseen, jossa jouduttaisiin tukeutumaan Salpalinjaan. Tulivoimaisten pataljoonien irrottaminen takimmaisen aseman runkomiehitykseksi taistelujen ollessa kiivaimmillaan VKT-linjalla, olisi vaarallisesti heikentänyt puolustusta, minkä lisäksi olisi pitänyt irrottaa myös tykistöä, jonka merkitys hyökkäyksen torjunnassa oli keskeinen.

Kannakselle ei ollut lisää joukkoja odotettavissa joten ilmeinen johtopäätös oli varautua tarvittaessa sitkeään viivytykseen sekä täydennyspataljoonien käyttöön. Kannaksen joukkojen komentaja antoi 24.7.44 käskyn taempien asemien varustamisesta. Nämä kolme taempaa asemaa olisivat toimineet viivytysasemina jos VKT-linjalta olisi jouduttu vetäytymään. Viivytysasemien sekä tarvittavien sulkuasemien rakentaminen oli armeijakuntien vastuulla. I taemman aseman rakentamiseen käytettiin reserviyksiköitä ja muita läheisyyteen sijoitettuja joukkoja. Kullakin armeijakunnalla oli käytössään yksi linnoitusrakennuspataljoona, jota käytettiin II taemman aseman rakentamiseen. Pääosa linnoitusrakennusjoukoista työskenteli Salpalinjalla.

III AK antoi 30.6.44 käskyn, jonka mukaan yhtymien piti valmistautua mahdollista vetäytymistä varten, mutta vetäytyminen sai tapahtua vain AK:n komentajan käskystä. III AK:n suunnitelma antaa hyvän näkökulman siihen, miten vetäytyminen olisi tapahtunut. Viivytystä varten olisi muodostettu taisteluosasto, tässä tapauksessa joukkoina kaksi jalkaväkirykmenttiä, kaksi pataljoonaa ja viisi kevyttä patteristoa.

Viivytysasemat olisi miehitetty ennen irtautumista, I asema viidellä pataljoonalla ja II asema neljällä pataljoonalla. Ennen irtautumista I viivytysaseman joukoista olisi asetettu silloisiin asemiin vahvat taistelupartiot tehtävänään pysyä asemissa mahdollisimman kauan ja irtauduttuaan säilyttää kosketus viholliseen. Aikaisempien kokemusten mukaan irtautuminen onnistui hyvin, jos sitä edelsi omien joukkojen operaatio, joka sai vihollisen hetkellisesti sekaisin. On mahdollista, että suunnitelmaa olisi myöhemmin kehitetty saatujen kokemusten perusteella.

Ratkaisevaa oli Oeschin kannanotto asiaan. Hän oli kirjoittanut III AK:n komentajan käskyn KaJoKE:n arkistossa olevan kappaleen kulmaan: ”Aivan ennenaikainen.” Hänen näkökulmastaan kaikki huomio oli tuossa vaiheessa kiinnitettävä VKT-aseman pitämiseen ja sen parantamiseen. Öesch oli oikeassa. Vihollisen vyöry pysäytettiin.

Hyökkäyksen jatkaminen olisi vaatinut merkittävästi lisää joukkoja ja materiaalia.  Mäkitalo totesi talvisodan kokemusten taisteluista Mannerheim-linjalla syöpyneen Stalinin ja koko Stavkan mieliin niin, että se laimensi halua käydä Salpalinjan kimppuun, ja tietysti painopiste oli muualla. Onneksi ei tässäkään yhteydessä saatu kokemuksia joustavan taistelutaktiikan toimivuudesta kantalinnoitetussa asemassa.

Maaselän kannaksella asemat ja taktiikka olisivat voineet joutua koetukselle. Maaselän kannas oli vahvasti kantalinnoitettu, siellä oli myös sekä linnoitustykistöä – Maaselän linnoituspatteristo 1 ja 2 – että linnoitusjalkaväkeä. Vaikka edellä mainitut linnoituspataljoonat olivat ainoat koko sodan ajan taistelleet linnoitusjalkaväkiyksiköt (tosin Lin.P 5 yhdistettiin tappioiden takia Lin.P 4:ään 2.8.44) niin Maaselän kannakselle oli perustettu 20. Erillinen linnoituskomppania 6.10.42. 20.Er.Lin.K:n  tehtävänä oli kestolaitteiden runkomiehitys ja laitteiden käyttökoulutus. Komppanian miehitykseksi siirrettiin Lin.P 5:stä 1 u + 15 au + 40 m ja Lin.P 3:sta  11 au + 25 m. Karjalan kannakselle jouduttiin siirtämään joukkoja myös Maaselän kannakselta, joten sieltä vetäydyttiin 24.6. ja joustavan taistelutaktiikan tehokkuus kantalinnoitetuissa asemissa jäi täälläkin kokematta.

Vihollinen arvioi suomalaisten taistelutaktiikkaa 286. D:n 3.7.44 annetussa päiväkäskyssä: ”Vihollinen tekee sitkeätä vastarintaa hyökkääville joukoillemme. Se tulittaa tykistöllään, ilmavoimat pommittavat tieyhteyksiämme ja hidastavat joukkojemme läpimurtoa. Tuhoojapartioillaan vihollinen pyrkii aikaansaamaan sekasortoa ja häiritsee yhteyksiämme.” (Jatkosodan historia, osa 5, s. 213.)  

OSMO KIMMO

Helsinki 

Salpalinjan oppaat oppimassa Hankoniemellä

Salpalinjan oppaat ry ja Salpavaellus-tapahtuman toimijat tekivät 13.10.2018 onnistuneen retken Hankoniemelle. Kohteina oli tietysti Harparskog-linja, mutta myös komeaksi uusittu Hangon Rintamamuseo, venäläisten rautatietykkien yksi tuliasemista ja vielä Neuvostoliiton kaatuneiden monumentaalinen hautamuistomerkki Täcktomissa. Ohjelma oli monipuolinen ja reissun osallistujat, 13 opasta ja yhdeksän muuten Salpavaelluksen eteen paljon työtä tehnyttä, olivat siihen hyvin tyytyväisiä.

Tässä jutussa keskityn muutamaan asiaan, jotka tulivat esiin Harparskog-linjassa, linjassa joka tehtiin samoilla piirustuksilla ja periaatteessa myös samalla taisteluajatuksella kuin itärajan Salpalinja. Hankoniemen linnoittaminen käskettiin samassa käskyssä kuin Salpalinjankin rakentaminen.

Hankoniemellä linnoituslinjan matkailullinen esittely on tuoretta ja eikä vielä kovin intensiivistä. Oppaat, joita ei vielä monta ole, ovat itseopiskelleita. Kun Virolahdella ja Miehikkälässä oli jo perustettu 1980-luvuilla Salpalinjaa esittelevät museot, oli Harparskog-linjassa linnoitusaseet vielä tiukasti paikoillaan operatiivisessa käyttövalmiudessa lukkojen takana aina 1980-90 -lukujen vaihteeseen saakka kylmän sodan kylmimpien vuosien perintönä. YYA-sopimuksen mukaan Suomen itärajalla ei ollut vihollista, mutta Hankoniemen linnoitteiden aseistusta voitiin tarvittaessa perustella Neuvostoliitolle puolustautumisella Suomen virallista vihollista, länttä vastaan!

Ennen kuin menen opastusasioihin, heitän ilmaan ns. hyvän kysymyksen: koskiko viime kevään valtion päätös luopua kaikista Salpalinjan rasitteista, linnoitteiden omistuksesta myös Harparskog-linjaa? Minun mielestäni se ei tullut esille viime kevään uutisoinneissa ja tiedotuksessa millään tavalla!

Kuka tietää,  ovatko Harparskogin teräsbetonikorsut ja estekivet valtion omaisuutta vai maanomistajien, Fiskars Oy:n ja yhden toisen yksityisen maanomistajan, sitten kun maanmittaustoimitukset on tehty? Miten suojelullisten huippukohteiden laita on, onko ne valittu? Salpalinjan estekivet luovutettiin maanomistajille jo 1968, tosin sitä kaikki maanomistajat eivät välttämättä ole itse edes tienneet. Sama koski pallokorsulinjoja.

KOLME YKSITYISKOHTAA

Mutta nyt otan esille kolme asiaa, jotka englanninkielisessä Martin Grünwaldin mainiossa, persoonallisessa  opastuksessa tulivat esille. Sitä en tarkistanut kanssamatkustajilta, tulivatko samat asiat vastaan suomenkielisen Jani Patjaksen opastuksessa.

Grünwaldin mukaan Harparskog-linjan teräsbetonikorsujen kattovahvuus lähentelee kolmea metriä, tarkkaa lukua hän ei maininnut. Hän tiesi, että Salpalinjan teräsbetonikorsujen kattovahvuus on 2,1 metriä ja joka kestää enimmillään tuhannen kilon lentopommin osuman.

Opas perusteli kattovahvuuden nostoa Hankoniemellä tiedossa olevien venäläisten järeiden 12 tuuman rautatietykkien uhalla. Tosin niiden osumatarkkuudesta samalla oppaalla oli myöhemmin päivällä tieto, että NL:n joukot ampuivat Hangossa kolmella tykillä yhteensä 580 kranaattia, joista vain 3-4 osui maaliinsa (mitä maaleja, en kysynyt)! Kuitenkin Salpalinjan 2,1 metrin paksuisten kattojen tuli kestää mainitun 305 mm kaliiperin jatkuvaa kaaritulta!

Muuten oppaan mukaan nuo rautatietykit yrittivät tuhota Tammisaaren siltoja, mutta eivät osuneet. Minua entisenä rannikkotykistön tulenjohtajakoulutuksen saaneena jäi askarruttamaan miten rautatietykkien tulenjohto, kun kantamat saattoivat olla kymmeniä kilometrejä vihollisen puolella mantereella tai saarissa, hoidettiin?

Toinen asia, joka meitä Salpalinjan oppaita jäi askarruttamaan oli korsun sisustuskalusteiden sijoittaminen korsuun jo ennen laudoitusta ja valua. Hangon korsujen valmiista valetuista oviaukoista ei korsuliesi ja lavereiden rakentamiseen tarvittu pitkä puutavara olisi mahtunut sisään! Näin annettiin ymmärtää.

Salpalinjalla korsuja kolunneet tietävät, että korsuliesiä, helloja on sisällä vain museoalueilla, jonne ne on jälkeenpäin kannettu. Kaikki asennetut liedet varastoitiin sodan jälkeen pois korsuista ruostumasta. Eli onko Hangon rintamalla rakennusmestareilla ollut piirustusten luvussa lukihäiriö?

Ja kolmas asia, joka havahdutti itseäni varsinkin. Olin opasurani alkuaikoina jostakin ns. luotettavista lähteistä kuullut, että korsun varauloskäytäväaukon ulkopinnan ohut betonikuori rikotaan heittämällä käsikranaatti ylimmän metallipalkin poiston jälkeen pakotunneliin ja ulkoseinä hajoaa. Tunnelin täytteenä olleet mukulakivet oli tietysti pitänyt poistaa ennen räjäytystä.

Mutta em. menettelystä sain yhdessä opastuksessa silmilleni armeijan palveluksessa olleelta alan asiantuntijalta, ellei olisi ollut peräti kunnioittamani linnoitusteknikko Arvo Tolmunen (jos , sitten se oli opetustilanne suuntaani), joka tyrmäsi keinon tekijälleen äärimmäisen hengenvaarallisena. Umpitiloissa purkautuva käsikranaatin paine voi olla kohtalokas. Tämän jälkeen olen kertonut, että ulkokuori rikotaan joko rautakangella tai vahvalla puupropsilla tai parrulla, joka on pitänyt varata korsuun varauloskäynnin kayttötarvetta ennakoiden.

Siis mistä Hangonlinjan opas, jonka äidinkieli ei ole suomi, on saanut saman tiedon? Jospa siinä minunkin aikanaan kertomassani tarinassa on ollut sittenkin ainakin siteeksi perää. Sitä pidän mahdottomana, että asia olisi kauttani voinut Hankoon saakka edetä ja pysyä siellä hengissä näihin päiviin saakka.

Mielenkiinnolla odotan blogiin kommentteja edellä mainituista vivahde-eroista Salpalinjan ja Harparskog-linjan välillä.

Korostan, että edellä oleva ei ole pienimmässäkään määrin moite Martinille ja Janille! He ovat opastusten edelläkävijöitä Harpaskog-linjalla ja nostan hattua heidän jo nyt omaksumilleen taidoilleen, tiedoilleen ja jopa rohkeudelle ottaa vastaan ja kunnialla opastaa jo pitkäänkin Salpalinjaa esitelleitä Salpalinjan konkarioppaita. Saimme todella paljon mietittävää ja uutta näkökulmaa omiin opastuksiimme. Olimme saamassa!

Varsinkin tuo NL:n rautatietykistö Hankoniemen erikoisuutena meitä askarrutti ja ihmetytti vielä kotimatkallakin paljon. Se on Rintamamuseon ja Harparskogin ohella oiva täky saada matkailijoita Hankoniemelle!

Kiitos! Ja tehkää niin kuin lupasitte! Siis tervetuloa tutustumaan Salpalinjaan!

TERHO AHONEN

Wanha Veteraani porttina Salpalinjalle

Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanha Veteraani on aloittanut toimintansa ensimmäisen vaiheen osalta Haminassa elokuun alussa 2018. Uusi perinnekeskus ja samalla matkailukohde keskellä Haminan kaupunkia ja varuskuntaa on myös portti Salpalinjalle. Muiden muassa myös Salpalinjan perinneyhdistys on jo Wanhaa Veteraania ylläpitävän taustayhdistyksen jäsenyhdistys.

Wanhan Veteraanin valtakunnallinen vetonaula on sen suomalaista rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan historiaa ja nykypäivää esittelevä perusnäyttely. Sen ohella saman katon alla tuodaan esiin sotiemme veteraanien ja lottien perintöä. Paikassa järjestetään itse asiassa koko vapaaehtoisen maanpuolustuksen kirjon kattavaa mitä erilaisempaa tekemistä ja nähtävää. Tämä tietysti vuorollaan ja tilojen rajoissa, kun alkuun päästään. Kaikki ei ole valmista kerralla.

Perinnekeskusideaan kuuluu myös vielä suunnitteluvaiheessa olevan nykyaikaisen kriisinhallintatukikohdan rakentaminen päärakennuksen pihaan. Se on näyttelyesine jo sinällään, mutta toimiva sellainen. ”Konttipose” (pose = position,  on rauhanturvaslangia ja tarkoittaa valvontapaikkaa, valvonta-asemaa) sisältää majoitustilat noin bussilliselle ihmisiä, saunan pesutiloineen, grillipaikan ja messin (kahvila-baari).

Tässä tullaan Wanha Veteraani -kohteen puhtaasti myös matkailulliseen elementtiin. Nähtävyys pystyy majoittamaan ja ruokkimaan näkijänsä keskelle sitä, suoraan pelipaikan ytimessä. Kadun toisella puolella on heti samaan kokonaisuuteen ja teemaan liittyvä RUK-museo ja lähellä koko kaupunki. Haminassa ei ole ollut eikä vieläkään ole liikaa nähtävää ja vielä vähemmän majoitustiloja!

Bussilastillinen ihmisiä ei ole kerralla paljon, mutta jakautuneena pitkin vuotta merkitys voi olla iso; päiviä vuodessa on 365 kappaletta. Jo pelkästään rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä palvelleita suomalaisia on noin 50 000 henkeä. Kaikki eivät ole enää tietenkään hengissä, mutta silti voi teoriassa laskea, että jo heistä riittää linja-autollinen vieraita kahdeksi vuodeksi jokaiselle päivälle!

Wanhan Veteraanin kunnianhimoinen tavoite on pitää paikan mielenkiintoa yllä vähintäin vuosittain vaihtuvin huippunäyttelyin maanpuolustusteemaan liittyen. Perinnekeskukseen tulee olemaan aina hyvä syy tulla uudelleen ja uudelleen.

Uusi lisävetovoimatekijä Haminaan on ehdottoman tervetullut myös Salpalinja-matkailun näkökulmasta.

Haminasta itään on matkaa Salpalinjan pääasemaan reilut 20 kilometriä. Jos tarkkoja olla Haminan kaupunkikeskus on Salpa-aseman sisällä. Siihen kuuluva taaempi tukiasema Hamina-Taavetti –linja alkaa Haminan syväsatamasta ja kiertää kaupungin lännestä pohjoiseen.

Virolahdella on siis noin 20 minuutin ajomatkan päässä Haminasta kaksikin merkittävää Salpalinja-kohdetta, Bunkkerimuseo ja toisena Harjun Oppimiskeskus majoitus- ja ruokailumahdollisuuksineen ja em. kohteiden välin Salpa-polkuineen. Parikymmentä minuuttia lisää ajoaikaa ja ollaan jo Miehikkälän Salpalinja-museolla.

Tähän kun lisätään kovaa vauhtia valmistuva jo joulumarkkinoille 2018 avautuva Vaalimaan Zsar Outlet -kauppakylä, niin jo liikennettä Haminan ohi (E18 vie todella ohi jos ei ole riittävää houkutusta piipahtaa Haminassa) on yllin kyllin. Mukaan on otettava vakavana matkailupotentiaalina myös Kotkan isojen risteilylaivojen kesävieraat. Heistä varmasti osaa Suomen kaakkoisen kulmakunnan rautaesiripunmakuinen maanpuolustushistoria kiinnostaa aina Vaalimaalle saakka.

Omalta pieneltä osaltaan Wanha Veteraani on aivan ilmiselvästi tuomassa yhden hyvän lisäsyyn ihmisille matkustaa Haminaan, ottaa se päiväksi pariksi tukikohdaksi ja tutustua kaupunkiin ja sen lähiympäristöön.

Kotkan, Haminan, Virolahden ja Miehikkälän matkailuorganisaatioilla on tekemisen, kullanhuuhdonnan paikka! Wanha Veteraani on yksi vankka vaskooli tässä matkailuverkossa ja haluaa olla kutomassa sitä entistä vahvemmaksi.

https://www.rvpk.fi/

TERHO AHONEN

Salpavaellus jatkaa MPK-yhteistyötä

Julkaisen tämän Salpavaelluksen kotisivuilla 26.7.2018 julkaistun uutisen sellaisenaan myös tässä blogissa. Tämä blogi on perustettu auttamaan Salpavaelluksen tiedottamista ja kiinnostuksen herättämistä Salpalinjaa varten maaliskuussa 2010! (TA)

Salpavaellus 2019 järjestetään kuluvan vuoden tapahtuman pohjalta yhteistyössä MPK:n kanssa kuitenkin tiettyjä yksityiskohtia täsmentäen ja särmiä hioen! Tästä päätti tapahtuman 25 vuotta sitten perustaneiden  Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon, Luumäen Reserviupseerikerhon, Kaakonkulman Raserviläisten ja Luumäen Reserviläisten yhteiskokous Miehikkälän Salpalinja-museolla 26.7.2018.

Kokouksen kutsui koolle Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon puheenjohtaja Heikki Rongas. Paikalla olleet (lueteltu kuvatekstissä) yhdistysten edustajat kävivät vilkkaan keskustelun 2018 MPK-yhteistyöstä säröineen ja helmineen.

Lopputulema oli yksimielinen: Vaelluksen johtaja Antti Pakkanen sai valtuudet käynnistää neuvottelut MPK:n Kaakkois-Suomen piirin kanssa vuoden 2019 Salpavaelluksen järjestämisestä. Yhtenä pohjapilarina päätökselle oli luonnollisesti  2018 vaelluksen erinomainen asiakaspalaute. Mukaan järjestelyihin otetaan tietysti myös erinomaista työtä tehnyt Salpalinjan Oppaat ry, joka oli kuluvana vuonna ensimmäistä kertaa nimettynä yhtenä järjestäjänä Salpavaelluksella.

Jokainen alusta asti Salpavaellusta tekemässä ollut edellä mainituista taustakerhoista vakuutti puheenjohtajiensa suulla sitoutuvansa Salpavaellusten järjestämiseen edelleen vähintään tähänastisella voimalla ja laajuudessa!
.............
Tämä uutinen on Salpavaelluksen tiedottajana 14 vuotena toimineen allekirjoittaneen viimeinen Salpavaellus-tapahtuman tiedotustehtävä. Aika aikaa kutakin. Kiitän kaikkia mukana olleita ja minua auttaneita yhteistyöstä näiden 25 vuoden aikana! Salpavaellus on ollut minulle sydämenasia sen ensimmäisestä kerrasta lähtien! Siksi olen käytettävissä, jos tolpillani olen, ehkä jossakin helpossa paikassa kohdeoppaana, jos siihen on tarvetta ja minulla kenttäkelpoisuutta tulevina vuosina! Kiitos!

Klikkaa kuvaa isommaksi!

TERHO AHONEN

Salpavaelluksen kerhojen edustajina ja toimijoina olivat neuvottelussa vaelluksen johtaja Antti Pakkanen (vas), Matti Kuukka Luum ResUps, Hannu Ilves, Kari Tahvanainen Luum ResUps, Eero Kaasalainen Lennuksen avotraktoriklubi, Jukka Sillanpää Luum Res, Heikki Rongas VM ResUps, Erkki Rikkola VM ResUps Mikko Suoknuuti VM ResUps, Antero Sarvilahti Luum Res, Jukka Lappi, vaell varajoht, Jorma Kajanus Kaakonkulman Res, Ari Vainio Kaakonkulman Res, Pekka Rintelä Kaakonkulman Res.

Salpa-aseman joukot Ravijoella

Edelliseen blogiini tarttui sotahistoriaharrastaja ja Salpalinja-opas Osmo Kimmo. Tässä hänen perusteellinen arkistotietoihin perustuva kuvaus, kuinka taisteluun Salpalinjassa oli varauduttu välirauhan aikana ja mitä käskettiin YH-vaiheessa ja kuinka sitten asiat menivät. Tässä on hyödyllistä tietoa myös Salpalinja-oppaille.

Osmo kirjoitukseen perustuen on luultavaa, että Salpalinjan kestolaitteiden runsas mitoitus on suunniteltu palvelemaan nimenomaan ratkaisutaistelua Salpa-asemassa. Siis tilannetta, kun kaikki joukot edestä olisivat vetäytyneet Salpalinjaan. Ja siten tuolla minun hahmottamallani kolmen kilometrin rintamamatkalla olisi kestolaitesuojan saanut suuruusluokaltaan pataljoonan verran sotilaita, jos niitä olisi ollut sinne puolustukseen laittaa! (TA)

Salpa-aseman joukot Ravijoella

Terho Ahonen arvioi blogissaan 15.7.2018, paljonko joukkoja olisi ollut Ravijoella puolustamassa Salpa-asemaa. Tarkastelun kohteena oli yhteensä kolmen kilometrin kaista kahta puolen rantamaantietä. Tarkastelu perustui kaistalle rakennettujen kestolaitteiden suojatilojen kapasiteetin laskentaan ja päätyi noin jalkaväkipataljoonan suuruiseen joukkoon. Tarkastelen seuraavassa samaa kysymystä jatkosodan YH:n aikaisen 4.Pr:n käskyjen pohjalta.

4. Prikaatin joukot 12.6.1941 (prikaatin käsky KA: T-4201/5) olivat: Kolme jalkaväkipataljoonaa (I P, II P ja Tavastilassa 10. - 11.6.41 perustettu III P) sekä entisestä III/4.Pr:sta muodostettu  Vahv.K Y (vahvennettu komppania Y), PPK/4.Pr. (Prikaatin polkupyöräkomppania), 4.Pr:n 10.6.41 perustama Linnoituspataljoona 4, 4.Pr:n tykkikomppania, 2.Tykkikomppania, Pion.J/4.Pr., Patteristo/4.Pr. Lisäksi prikaatille oli alistettu 10.6.41 perustettu 1. Rajajääkärikomppania.

Prikaatin tehtävää ja toimintaohjetta täsmennettiin 16.6.1941 annetulla käskyllä. Prikaatin tehtävänä oli viivyttää pääosillaan vihollista 1. viivytysasemasta ja osilla rajalta alkaen sekä suojata kenttäarmeijan divisioonan keskittäminen pääasemaan. Vihollisen eteneminen oli pysäytettävä viimeistään pääpuolustuslinjan eteen. Prikaatin puolustuslohkon oikea raja oli Hylksaari – Leppäniemi – Siikasaaren eteläkärki – Hurpun eteläpuolella oleva niemenkärki – Pitkäpaasi ja vasen raja Hepolampi (Onkamaanjärven eteläpuolella) – Vallanjärvi – Säkäjärvi – Häkälänjärven eteläpää – Mäkelä (Laihajärven lounaisrannalla) – Säkkijärven pohjoispää – Muhulahti.  Prikaatin oikealla puolella oli KRT (Kotkan rannikkotykistörykmentti) tehtävänään suojata sivustaa mereltä tulevilta hyökkäyksiltä ja tukea tykistöllään prikaatin puolustusta. Vasemmalla puolella oli 3.Pr, jolla oli vastaava tehtävä kuin 4.Pr:lla.  

Viivytystaistelun aikana pääasemaan sijoitettujen joukkojen tehtävänä oli pääpuolustuslinjan hallussapito ja desanttitorjunta. Linnoituspataljoona 4 sijoitettiin koko prikaatin lohkolle ja lohkolle sijoitetut muut joukot alistettiin pataljoonalle. Prikaatin lohko oli jaettu kolmeen alalohkoon:
Oikealla Ravijoen alalohko, sen oikea raja oli prikaatin oikea raja ja vasen raja Uski – purolinja siitä itään ja kaakkoon – Puntin aukean pohjoisreuna – kukkulan p. 18,0 luoteiskärki. Ravijoen alalohkolle keskitettiin runkomiehitys Lin.P 4:stä ja kiväärikomppania sekä kk-puolijoukkue II/4.Pr:sta. Terho Ahosen tarkastelema lohko sisältyy tälle alalohkolle, joka kuitenkin on leveämpi ulottuen Siikasaaren eteläkärkeen.
Keskellä Pihlajan alalohko, sen oikea raja oli Ravijoen alalohkon vasen raja ja vasen raja Kotolampi – Vaatrikonsuon eteläpää – p.46,9 – Kenraali. Pihlajan alalohkolle keskitettiin runkomiehitys Lin.P 4:stä ja kiväärikomppania sekä kk-joukkue III/4.Pr:sta.
Vasemmalla Mässelin alalohko, sen oikea raja oli Pihlajan lohkon vasen raja ja vasen raja prikaatin vasen raja. Mässelin alalohkolle keskitettiin runkomiehitys Lin.P 4:stä ja kiväärikomppania sekä kk-puolijoukkue I/4.Pr:sta.

Lisäksi kullekin alalohkolle sijoitettiin yksi joukkue 2.Tyk:K:sta ja jokainen pataljoona jätti pääasemaan ilmatorjuntajalustalla varustetut konekiväärit.

Viivytystaisteluun varauduttaessa koko Ravijoen alalohkolle sijoitettiin siis noin komppania linnoitusjalkaväkeä ja yksi kiväärikomppania vahvennettuna kk-puolijoukkueella ja tykkijoukkueella. Viivytystaistelussa painopiste oli kuitenkin selkeästi edessä.  

Valtakunnan rajan läheisyyden takia pääaseman eteen sijoitettujen joukkojen piti käydä sitkeätä ja aktiivista viivytystaistelua ja käytettävä jokaista tilaisuutta vihollisen viivyttämiseen. Joukkoja ei saanut porrastaa etukäteen moniin viivytysasemiin, vaan niitä tuli käyttää keskitetysti, painopisteen ollessa ensiksi 1. viivytysasemassa. Viivytyslinjoja oli kolme. Viivytysalueen eturajana oli valtakunnan raja ja takarajana sekä samalla pääaseman taisteluetuvartiona linja Siikasaaren kaakkoiskärki – Rännänen – p.40,3 – Suursuo – suokannakset siitä pohjoiseen . Takarajasta ei saanut luopua ilman prikaatin komentajan suostumusta. 

Prikaatin viivytysalue jaettiin kahteen viivytyskaistaan, oikealla Virolahden ja vasemmalla Ala-Virojoen viivytyskaista.
Virolahden viivytyskaistan joukot olivat II P (- kiväärikomppania ja kk-puolijoukkue) + joukkue/1. Rajaj.K, pst tykkiryhmä ja kaksi pioneeriryhmää.  
Ala-Virojoen viivytyskaistan joukot olivat I P (- kiväärikomppania ja kk-puolijoukkue) + 1.Rajaj.K (- kaksi joukkuetta) + PPK/4.Pr. + Vahv.K Y + Tyk.K/4.Pr (- yksi ryhmä) + pion.J. 
Reservinä oli III P (paitsi yksi kiväärikomppania ja kk-joukkue) valmistautuen toimimaan ensisijassa Härmä – Pajulahti tien suunnassa ja vedessä kulkeva hyökkäysvaunujoukkue Valkjärven maastossa.
Tykistö: 4.Prikaatin patteristo tuki  molempia viivytyskaistoja yhdellä patterilla ja Linnoituspatteristo 2 yhdellä patterilla prikaatin lohkoa maastosta Pyterlahti – Kotola alkaen. KRT:n raskaan tykistön tulituki oli mahdollisesti käytettävissä prikaatin lohkolla maastosta Virolahden länsiranta – Säkäjärvi alkaen.

Tarkastellulle kolmen kilometrin lohkolle Ravijoelle rantatien kahta puolen ei olisi riittänyt pataljoonan vahvuisia voimia, mikäli taistelut olisivat alkaneet heti suojajoukkojen keskityksen jälkeen. Tilanne olisi parantunut viivyttävien joukkojen vetäydyttyä pääasemaan ja muuttunut ratkaisevasti jos 8. Divisioonan keskittäminen lohkolle olisi onnistunut viivyttävien joukkojen avulla.

Todellisuudessa tapahtumat eivät sujuneet tavalla, johon suojajoukot olivat varautuneet. Keskityskuljetusten päätyttyä IV AK:n joukot olivat ryhmittyneenä puolustukseen pääasemaan 8. Divisioona oikealla. Tämä vaihe jäi lyhyeksi sillä jo 27.6.1941 armeijakunnan joukot saivat käskyn siirtyä puolustukseen ensimmäiseen viivytysasemaan rajan tuntumaan. 8. Divisioonan lohko laajeni 2.7.1941 sisältäen myös vasemmalla olleen 12. Divisioonan lohkon. Armeijakunnan valmistautuessa hyökkäykseen sen painopistettä siirrettiin voimakkaasti vasemmalle ja JR 24 vahvennuksineen vastasi lohkosta Suomenlahden rannalta Pukalusjärveen eli alueesta, jonne alun perin oli suunnattu kaksi divisioonaa. Joukkojen takana oleva Salpa-asema oli tekijä, joka mahdollisti näin voimakkaan painopisteen muutoksen. 

OSMO KIMMO
Helsinki

Rantatietä olisi puolustanut pataljoona Ravijoella!

Kuva Rautpohjan Tykkikerhon facebook-sivuilta, näytös Sulkavan Telataipaleella 15.7.2018. Ei ihme, että heitä kiinnosti Salpalinjan korsutykki, heidän tehtaallaan (Valtion tykkitehdas) aikanaan modifioitu!

Jälleen eilen minulta kysyttiin Salpalinjassa (opastettava ryhmä oli Rautpohjan Tykkikerho, kyllä, vaalii osaltaan ja tavallaan Valtion tykkitehtaan perintöä Jyväskylässä), minkä verran ( kuinka paljon) miehiä rantamaantietä (nyk. museotie) olisi ollut puolustamassa Salpa-asemassa Virolahden Ravijoella? Samaa ovat muun muassa upseerioppilaat RUK-kierroksellamme kysyneet.

No eilen vedin hihasta, että voisin arvella jonkin suuruisen jalkaväkipataljoonan olleen puolustuksessa tässä painopistesuunnassa tien kahtapuolen. En ole nähnyt Salpalinjan tarkkoja ryhmityssuunnitelmia esimerkiksi välirauhan ajalta, enkä muista kuulleeni niistä kenenkään puhuvan. Mutta varmasti nekin jossain arkiston kätköissä ovat luettavissa.

Asia alkoi vihdoin kiinnostaa enemmän. Ja niinpä laskin tien kahta puolen Salpalinjan linnoituskarttojen ja osin 2009-2012 Salpalinjan inventoinnin perusteella kestolaitteisiin majoittumaan mahtuvien miesten nimellismäärät. Tiukassa tilanteessa, esimerkiksi tykkitulessa linnoituksen korsuihin ja luoliin mahtuu suojaan paikoin jopa tuplamäärä miehiä suunnittelumitoituksesta.

Museotien, Suuren rantatien eteläpuolelta laskin mitoitukset yhden kilometrin matkalta. Sain luvuksi 364 miestä (tuo tarkkaluku neljä tulee yhden kk-kupupesäkkeen miehistöstä, joka mahtuisi majoittumaan teräsbetonipesäkkeessään). Tähän pätkään osuu viisi luolaksi luettua laitetta. Ne olisivat toimineet myös lähireservin suojatiloina käytännöllisesti katsoen etulinjassa.

Sitten laskin kilometrin matkalta laitteiden majoituskapasiteetin tien pohjoispuolelta. Etulinjassa löytyy tilat 170 taistelijalle. Lisäksi heidän takanaan lähisyyvydessä, lähireservissä, muutaman sadan metrin päässä on kolme 40 miehen majoituskorsua = 120 miestä. Eli Harjun nykyistä Oppimiskeskuksen aluetta olisi ollut puolustamassa lähes 300 miestä.

Kun on oletettu, että rantatien suunnan yhtenä läpimurtosuuntana olisi voinut hyvinkin olla Harjun päärakennuksen ja Vahtivuoren välinen pelto, niin laskin mukaan laitteet vielä kilometrin pohjoiseen Lehtoniityn pellon ja metsän rajaan saakka. Täältä löytyivät tilat 154 miehelle, joista 80 miestä olisi mahtunut Vahtivuoren luolaan.

Eli rantamaan painopisteen tiensuunnassa, sen kahtapuolen, yhteensä kolmen kilometrin pääaseman etumaisen rintamalinjan pituudelta olisi hieman päälle 800 miestä saanut suojan aina tuhannen kilon lentopommin täysosumaan saakka. Sen verran vedän takaisin täysosuman kestävyyttä, että laskin mukaan Harjun puistossa, Pollelan takana, pinkki vanha puurakennus, ruokalasta itään seuraava Wiipurintien varressa, olevan IV luokan majoituskorsun 40 miehen vetoisena. Sitä ei ole merkitty saatavilla oleviin linnoituskarttoihin.

No tuo miesmäärähän vastaa suuruusluokaltaan jalkaväkipataljoonaa!

Tietämättä tarkalleen mistä kaikista osista ja aselajeista puolustus olisi kasattu, antanee tuo lukumäärää suuntaa joukkojen määrästä. Ja yleensähän komppaniatasolla yksi joukkue on reservissä taaempana selustassa ja pataljoonasta komppania. Eli voi arvioida, että Salpalinjan etuasemassa puheena olevan rantatien suunnassa oli 500 -600 miestä sitä puolustamassa.

Nyt tietysti pitää erottaa tilanne välirauhan aikana ja sitten mahdollinen tilanne kesällä 1944. Edellisen joukot olivat suunnitellusti olemassa, mutta 1944 monien torjunta- ja vetäytymistaistelujen jälkeen puolustavat joukot Salpalinjassa olisivat olleet enemmän improvisioituja, äkkitilanteen mukaisesti kokoon kasattuja, kuin suunniteltuja.

Tässä blogissa sisällysluettelon ( http://salpalinjansalat.blogspot.com/2013/12/blogin-sisallysluettelo-aihealueittain.html )väliotsikon LINNOITUKSEN MIEHITYS JA TAISTELU alla on useita, muun muassa Osmo Kimmon tutkimuksiin pohjautuvia kirjoituksia, joista saa kuvaa millaisilla joukoilla Salpalinjassa olisi kenties taisteltu.

TERHO AHONEN

Esitys Salpalinjasta maailman perintökohteeksi

Tämä puhe sisältää uutisen: Salpalinjan perinneyhdistys on tehnyt esityksen, että Salpalinja liitettäisiin UNESCON yhdeksi maailmanperintökohteeksi!

Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja Teppo Lahti maanpuolustusjuhlassa Luumäen Kotkaniemessä 1.7.2018. Perinneyhdistys vietti vuotuista perinnepäivää Salpavaelluksen päätöspäivän yhteydessä.

Teppo Lahti

Arvoisa valtiopäiväneuvos, hyvä juhlayleisö!

Ensin haluan onnitella vaeltajia Salpavaelluksen suorittamisesta. Olette varmasti saaneet kokea hienoja elämyksiä tällä retkellä.

Salpalinja on osoitus Suomen kansan maanpuolustustahdosta ja halusta säilyttää itsenäinen Suomi. Linjalla oli parhaimmillaan keväällä 1941 rakentajia  35 000, joita muonitti 2000 Lottaa. Ei myöskään pidä unohtaa kotirintaman miehiä ja naisia, jotka toiminnallaan tukivat tämän mahtavan monumentin rakentamista.

Ruotsin kalustollinen ja rahallinen apu oli hyvin merkittävä. Ruotsalaiset aloittivat Salpalinjan rakentamisen painopistesuunnassa Suomenlahti – Säkäjärvi alueella. Myös Norjasta lähetettiin osasto rakentamaan linjaa, mutta he joutuivat nopeasti palaamaan puolustamaan kotimaataan saksalaisten hyökättyä maahan.

Salpalinjan rakentaminen oli koko kansan asia. Poliittinen johto rahoitti auliisti linjan rakentamisen, silloin oltiin pakkotilanteen edessä.

Suomen kansa oli tuolloin yhtenäinen ja taisteli kaikin keinoin itsenäisyytemme puolesta. Jollei näin olisi ollut, tilanne nykyään olisi toinen.

Tarkasteltaessa Salpalinjan rakentajien saavutuksia, on seuraavassa muutamia lukuja. Salpalinjaan rakennettiin noin 700 teräsbetonikorsua, 25 luolaa, 225 km kiviestettä, 130 km kaivantoestettä, 350 km taistelu- ja yhteyshautaa, 315 km piikkilankaestettä ja 3 000 erilaista kenttälinnoitetta. Ei turhaan todeta, että tuo linja on ja todennäköisesti pysyy pohjoismaiden suurimpana rakennustyömaana kautta aikain.

Salpalinjan merkitys itsenäisyytemme säilyttäjänä on kiistaton. Vaikka linjalla ei koskaan taisteltu, sen olemassaolo aikaansai osaltaan sen, että jatkosodan torjuntavoittomme jälkeen neuvostoliittolaiset eivät enää jatkaneet hyökkäystä Suomeen. Muutenkin jatkosodan taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944, olihan joukkojemme takana vielä yksi puolustuslinja ennen jotakuinkin vapaata pääsyä pääkaupunkiimme. Kenraaliluutnantti Heikki Koskelo on todennut, että Salpalinja oli ennalta ehkäisevä pelote Neuvostoliitolle. Sotahistorioitsija eversti Sampo Ahto on osuvasti todennut, että linnoite on täyttänyt tehtävänsä, jos se jo pelkällä olemassaolollaan on estänyt vihollisen hyökkäykset.

Esitys perintökohteeksi

Kaikki edellä mainittu huomioon ottaen voimme hyvällä omallatunnolla todeta, että Salpalinja on mitä arvokkain Suomen valtion kansallisomaisuus, jota pitää vaalia ja samalla kunnioittaa meidän veteraanisukupolveamme, joka aikaansai tuon monumentin.

Yhtälailla toivoisin, että tuo massiivinen linnoituslinja kaikkine kohteineen liitettäisiin UNESCON yhdeksi maailmanperintökohteeksi. Itse asiassa tein perinneyhdistyksen puolesta esityksen tästä asiasta ympäristöministeriölle tämän viikon keskiviikkona. 

Salpalinjan perinneyhdistys perustettiin 25.7.2002. Yhdistyksen kotipaikaksi nimettiin Miehikkälä. Yhdistyksessä on sekä henkilö- että kunta- ja yhteisöjäseniä.

Perinneyhdistys tukee toiminnallaan Salpalinjan valtakunnallista kehittämistä ja ylläpitämistä kansallisena ja kansainvälisenä muistomerkkinä sekä tekee Salpalinjaa tunnetuksi sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Yhdistys vaalii Salpaveteraanien perinnettä ja historiallisia muistoja. Yhdistys kehittää yhteistyötä maanpuolustuksellisten yhteisöjen kanssa.

Viime vuoden merkittävimpiä saavutuksia oli kirjan, Salpalinja Itsenäisyyden monumentti julkaisu, sekä valtatie E-18:lle Virolahden Saarasjärven kohdalle
tukemamme maisemoidun meluesteen toteutus. Tämä melueste on sijoitettu Salpalinjan kiviesteiden kohdalle. Edellä mainittua kirjaa voi ostaa myös täällä Kotkaniemessä.

Yhdistyksemme merkittävin huomionosoitus on Salparakentajan ansiomitali, jota on jaettu yhdistyksen perustamisesta lähtien. Mitaleja on jaettu luonnollisesti Salpalinjan rakentajille ja myös henkilöille, jotka ovat aktiivisesti toimineet sekä Salpalinjan että yhdistyksemme hyväksi. Tänä vuonna yhdistyksen hallitus on päättänyt luovuttaa mitalit tunnustuksena Isänmaan ja maanpuolustuksen hyväksi tekemästä työstä seuraaville henkilöille:

JUHA HUTTUNEN TAIPALSAARELTA

JUHA HUTTUNEN LAPPEENRANNASTA

MATTI KUUKKA LUUMÄELTÄ

ELINA LYIJYNEN LUUMÄELTÄ

JUHA MAUKONEN HELSINGISTÄ

ESA PUNKKINEN VIROLAHDELTA

MAUNO SIRÉN LAPPEENRANNASTA

Ansiomitalin saajat vasemmalta Elina Lyijynen, Matti Kuukka, Juha Huttunen (Taipalsaari), Juha Huttunen (LPR) ja Mauno Sirén. Luovuttajina olivat Teppo Lahti ja perinneyhdistyksen valtuuskunnan puheenjohtaja Mikko Pesälä. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.