Kuvien kertomaa

Salpalinjan rakentaminen lienee maailmanennätys, mitä tulee valokuvauskoneen keksimisen jälkeen siihen, että miten vähän siitä on valokuvia suhteutettuna kohteen laajuuteen ja suuruuteen. Yksi selitys on tietysti se, että valokuvaaminen salaisella työmaalla oli kielletty. Virallisia kuvia on tiedossa vähän tai sitten niitä ei ole enempää otettukaan, tai ne ovat vielä hukassa tai sitten ne on hävitetty esim valvontakomission silmistä.

Reilu kuukausi sitten nousi julkisuuteen Juha Kilpeläisen kansallisarkistosta löytämästä kuvanipusta kuva Miehikkälän betoniasemasta. Samasta nipusta otetut kopiot ovat olleet myös Miehikkälän Salpalinja-museon hallussa. Nyt ne on saanut käyttöönsä Salpalinjan läpeensä tunteva lahtelainen Harri Ukkonen. Hän on paikallistanut muutamia kohteita, joista mielenkiintoisimmat kaksi nostan esiin tässä.

Lähdetään liikkeelle ”leijonakivistä” Miehikkälä-Taavetti –tiellä Miehikkälän Salpalinja-museon kohdalla. Tässä http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/04/leijonakivet-portin-pylvaina.html blogissani ainakin rivien välissä kaipailin kuvaa alkuperäisestä kivisulusta. Olisiko se tämä Taavetin suunnasta kuvattuna, Sota-arkisto T-12680/7 (kuva suurenee klikkaamalla):

Harri Ukkonen ei varmuudella väitä, että kuvan tiesulku olisi juuri ”Raslanmäeltä”, mutta se voisi olla. Maasto osuu kohdalleen. Puhelinlinja viittaa isohkoon tiehen. Taaemmassa tolpassa on vinotuki, joka viittaa tien kääntyvän oikealle, niin kuin se aikalaiskartan mukaan loivasti tekikin. Ja kun seuraavaa tolppaa ei näy, tolpan takana täytyy olla alamäki, niin kuin on. Ja edelleen tien oikealla puolella maasto alkaa laskea, niin kuin se laskeekin

.

Ongelma paikallistamisessa on se, että sota-ajan jälkeen estesulku on tietenkin purettu ja tietä on levennetty. Harrilla on ainakin yksi tärppikivi kuvasta tunnistettavissa. Jos se löytyy tiensivusta syrjään työnnettynä, niin asia on selvä. Jäämme odottamaan lumien sulamista.

Betonihissi ja vaunurata

Ja sitten toinen ja nimenomaan varma tapaus. Tähän linkit kahteen blogiin, joissa olen paikkaa ja asiaa sivunnut: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/05/seikkailu-kuilun-huipulle.html ja http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/08/miten-ihmeessa-en-mina-tieda.html

Virolahdella Ravijoen Ventonvuoren luolarakenne on siis meitä Salpalinja-tutkijoita ja –oppaita askarruttanut. Nimenomaan se, miten korkean mäen päälle on saatu kymmeniä kuutioita betonia ja myös sinne viritetty noin kymmenen tonnin tähystykupu? Vastaus on tässä kuvassa,

Sota-arkisto T-12680/7:

Luolan suuaukon eteen oli rakennettu lähes 20 metriä korkea puutorni. Siitä noin 14 metrin kohdalta lähtee ”kenttärata” mäen päälle, sen korkeimpaan kohtaan, johon luolasta tähystys ja tulenjohtokuilu nousee. Puutornin sisällä nousee ylös vaijeri. Tornin päällä kuvaa suurentamalla näkyy, että vaijeri kahden väkipyörän kautta tulee alas tornin sivulla. Kuvan oikeassa reunassa rinnepolveumassa voisi olla moottorikäyttöinen vinssauslaite.

Toisin sanoen torni on paitsi vaunuradan tukipilari, myös betonihissi. Torni vaikuttaa varsin kevytrakenteiselta, mutta kuvaa suurentamalla sivuilla näkyy useita tukiharuksia. Betonikuormat kerralla vinssattuna eivät varmaan ole ollut suuren suuria. Voi olla, että myös painava tähystykupu on vedetty ylös tuota kautta?

Viime syksynä opastin Harjun Oppimiskeskuksen henkilökuntaa paikalla ja kysyin Harjun kiinteistöpäällikkö Ilkka Päkiltä, miten hänen mielestään betoni on mäen päälle hilattu. Hän tietämättä tuosta kuvasta mitään arveli, että mäelle on rakennettu pilareiden varaan kenttärata, jota kautta jollakin konevoimalla betonivaunut on ylös vedetty. Hän oli varsin lähellä, ammattimies! Hissitornimahdollisuus ei tuolloin vielä kenellekään mieleen juolahtanut.

Varmuuden vuoksi laitan vertauskuvaksi ao. paikasta Harri Ukkosen muutama vuosi sitten ottaman kuvan, mittakaavavihje, että luolan suuaukon korkeus on muistinvaraisesti luokkaa 2,5 metriä:

Talvisodan kokemukset avainasemassa

Linnoitustyön johtajaksi määrätty Edward Hanell kirjasi ylös varsin tuoreeltaan välirauhan aikana kokemuksia talvisotaa edeltäneistä ja sen aikana tehdyistä linnoitustöistä. Osana tätä jälkikatsausta on myös hänen yleisen tason näkemyksensä  talvisodan kokemuksista linnoituksissa. Niitä tarkastelen tässä. Muistutan, että jo toukokuun alussa 1940 ilmestyi noin 50-sivuinen melko yksityiskohtainen kirjanen joukoille jaettavaksi otsikolla: ”Kokemuksia kenttä- ja vakinaisten linnoitusten alalta v. 1939-40 sodassa”  Tästä kirjoitin 17.2.2014 päivätyssä blogissani.

Mutta nyt siis Hanellin kertomukseen.

”Talvisota 1939 -1940 on meille osoittanut vakinaisten linnoitusten arvon. Suhteellisen heikot ja harvalukuiset laitteet Summassa myötävaikuttivat siihen, että asemat pidettiin monta kuukautta suunnatonta ylivoimaa vastaan omien tappioiden ollessa hämmästyttävän pienet.”

Talvisodan kokemuksista linnoituksissa Hanell tekee seuraavan yhteenvedon:

-        maan rajojen linnoittaminen rauhan aikana on erittäin tärkeää;

-        rauhan aikana on suoritettava myös taaempana olevien asemien tiedustelu ja yksityiskohtainen suunnittelu, niin että mikä työvoima tahansa tarpeen vaatiessa pystyy suorittamaan työn;

-        päällystön täytyy harjaantua puolustusasemien ja niiden yksityiskohtien suunnitteluun;

-        joukkojen on entistä perusteellisemmin harjaannuttava varustusten käyttöön, ja ne on koulutettava asemasodan taistelutoimintaan. Panssaritorjunta on erikoisesti huomioitava;

-        materiaalia ja työkalustoa on oltava riittävästi käsillä jo puolustusasemia miehitettäessä;

-        asema, jolla ei ole syvyyttä, on melkein arvoton;

-        oma järeä tykistö lisää asemien vastustuskykyä aivan ennen aavistamattomalla tavalla;

-        järvet ja joet, varsinkin jäässä ollessaan, eivät estä aineellisesti ja lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen häikäilemätöntä hyökkäystä.

Seuraavaksi Hanell käsittelee historiikiksi tarkoittamassaan katsauksessa linnoittamispäätöksen syntyä. Sen hän aloittaa osin edellä olevaan perustuen seuraavasti:

”Kun sota 13.3.1940 oli päättynyt ja uuden rajan kulku oli määrätty, ryhdyttiin viivyttelemättä valmistamaan rajan vahvistamista vakinaisilla linnoituksilla. Sodan kokemukset olivat osoittaneet linnoituslaitteiden merkityksen ja vallitseva yleispoliittinen tilanne ei sallinut viivytyksiä.”

Sitten Hanell kertoo 22.3.1940 ylipäällikkö Mannerheimin Inkilään kutsumasta neuvottelusta koskien uuteen rajaan liittyvää puolustuslinjaa. Siinähän olivat paikalla Marskin ja Hanellin lisäksi kenraaliluutnantit Heinrichs ja Oesch, kenraalimajurit Sarlin ja Airo sekä eversti Tapola.

Meillehän on tuttua tässä tilaisuudessa Marskin ilmoittama päätös: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja mahdollisimman pian varustettava vakinaisilla laitteilla.”

Huomioitavaa on tässä vaiheessa, että tuolloin puhuttiin todellakin vain Klamilan ja Luumäen välin linnoittamisesta. Nimittäin Hanell toteaa kirjoituksessaan, että seuraavana päivänä 23.3.1940 maavoimien esikunta antoi käskyn.

”Käskyn mukaan tuli II Armeijakunnan, jonka lohkon linnoittaminen oli kysymyksessä, laatia puolustuksen ylimalkainen suunnitelma 5.4.40 mennessä.”

Näin siis lähdettiin liikkeelle. Asiakirjasta ei päivälleen käy ilmi, milloin tarkkaan ottaen (huhtikuun lopulla) Hanell sai ylipäälliköltä tehtävän laatia kokonaissuunnitelma kustannusarvioineen maan rajojen varustamisesta vakinaisilla linnoituksilla. Tämän työn Hanell teki yhteistyössä maa- ja merivoimien komentajien kanssa.

Tuo työ valmistui ja esiteltiin Marskille 9.5.1940 ja hän hyväksyi sen kaksi päivää myöhemmin. Paperi oli 15.5.40 valtioneuvostossa ja ensimmäiset varat työlle osoitettiin seuravana päivänä. Me tunnemme em. paperin suunnitelmana ja käskynä, johon liittyy Hankoniemen linnoittaminen, merirajan linnoittaminen itäisellä Suomenlahdella ja maarajan linnoittaminen aina Jäämerelle saakka.

Ja tähän loppuun blogikirjoittajan oma huomio. Tuosta kuivasta suunnitelman hyväksymisprosessista voisi kyllä nykyinen maan hallinto ottaa opiksi. Siis siitä kun suunnitelma oli Marskin käsissä esitettäväksi poliitikoille, meni vain viikko, kun aloitusrahat olivat tiskissä! Silloin ei turhaa jauhettu selvää asiaa toimikunnissa ja valiokunnissa. Ja ne selvät perusteet löytyivät tämän kirjoituksen alussa mainituista talvisodan johtopäätöksistä. 

Talvisota viritti tahtotilan Salpalinjan rakentamiseen

Tämä talkootyönä tehty kirjoitus on julkaistu Karjalan Kuvalehdessä No 04/2014. Kun juttu on siellä jo tehtävänsä tehnyt, julkaisen sen tässä ilman kuvia. Juttu antaa yleiskuvaa Salpalinjan rakentamiseen johtaneista syistä ja tehdyn työn määrästä ja mitä muutamat kenraalit ovat julkisesti Salpalinjasta sanoneet.

* * *

Viime sotien aikana rakennettu Salpalinja on yhä suuri tuntematon Suomessa. Se oli sotasalaisuus Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Salpalinja rakennettiin talvisodan jälkeen uuden itärajan turvaksi.

Linnoitus oli valtava ponnistus pieneltä maalta toisen maailmansodan aikana. Salpalinjassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä olemassa olollaan vielä kylmänkin sodan aikana ja kenties vieläkin; linnoitus huokuu suomalaisten maanpuolustustahtoa joka päivä!

Salpalinja on puhtaasti puolustuslinnoitus. Se on rakennettu sen verran kauas rajasta, että mikään sen tykeistä ei olisi yltänyt rajan yli. Vielä 1945 Neuvostoliitto vaati Salpalinjan tuhoamista, mutta siihen eivät valvontakomission länsivallat suostuneet. Herääkin kysymys, mikä uhka Salpalinja Neuvostoliitolle oli? Tietenkin se, että se vesitti ison rajanaapurin aikeet laajenemisesta Suomen suuntaan!

- Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä vastaan ei ole hyökätty, sanoo sotahistorioitsija Sampo Ahto Miehikkälän Salpalinja-museolla pyörivässä esittelydokumentissa.

Jotta ymmärtäisimme monumentaalisen Salpalinjan rakentamiseen johtaneet syyt, on ajatukset siirrettävä talvisotaan ja sitä edeltävään lähimenneisyyteen.

Uhraus ensin fraasien alttarille

Heti talvisodan (30.11.1939 – 13.3.1940) päättymisen jälkeen silloinen kapteeni, myöhemmin eversti ja Mannerheim-ristin ritari Wolf H. Halsti (1905-1985) kirjoitti Talvisodan päiväkirja –kirjan käsikirjoitukseensa seuraavaa:

”Työhön! Se on meidänkin tehtävämme. Sen olemme velkaa kaatuneillemme, raajarikkoisiksi tulleille, leskille ja orvoille, koko kansallemme ja sen uudelle työlle. Meilläkin on sarkamme kynnettävänä!

Ja niin marssimme ulos maastoon karttoinemme, mittanauhoinemme, hakkuinemme, kirveinemme ja lapioinemme. Marsimme rakentamaan sellaisen muurin, että kun sen harjalla seisoo uusi Suomen mies tukeva käsi konekiväärin kahvassa, jokainen tulija lyö siihen päänsä puhki. Se on päämäärämme, ja nyt sen toteutamme. Se nousee tahdostamme, ja tällä kertaa tahto menee perille vaikka läpi harmaan kiven.

Toista kertaa ei suomalaista teurasteta suojattomana tykkituleen eikä ruhjota hyökkäysvaunujen alle! Kaksikymmentätuhatta veljeä on uhrattu fraasien ja humanistisen haaveilun alttarille, kokonainen vuosikerta Suomen miehiä. Se ei toistu! Nyt on Suomen kansa saava sen (Salpalinjan), minkä se tarvitsee uuden työnsä ja elämänsä suojaksi.”

Halsti, silloin 5. Divisioonan huoltopäällikkö kirjoitti edellisen tekstin innostavasti ja osittain katkerana siitä, että hänen ajatuksensa linnoittamisesta vuonna 1938 kirjoitetussa ja syksyllä 1939 julkaistussa kirjassaan Suomen puolustaminen osuivat kuuroille korville.

Kirjassa hän tuo esiin, tosin varsin lyhyesti, mitä siihen aikaan nykyaikainen linnoittaminen vaatisi. Halsti myöntää, että linnoitus maksaisi, mutta kansan taloudellista kantokykyä se ei kuitenkaan ylittäisi. Hän sanoo myös, että vahva linnoitus antaisi ylivoimaa vastaan taistelevalle kansalle ja sen päävoimien kaikille liikkeille lujan selkänojan. Näin hän toteaa, siis vuonna 1938:

”Lopuksi se (linnoitus) olisi suorastaan hyökkäystä ehkäisevä tekijä, puolueettomuusasennettamme lujittava. Mitä kalliimmaksi hyökkäys tulee, mitä pienemmät mahdollisuudet nopean ja helpon menestyksen saavuttamiseksi ovat, sitä luultavampaa on, että se jää kokonaan suorittamatta. Kaiken kaikkiaan tässä on kysymys ensiluokkaisen tärkeästä asiasta. Kansamme näinä päivinä niin selvästi ilvenevä vaisto on epäilemättä naulan kantaan osuva.”

Kuitenkaan tuo vaisto ei naulan kantaan osumisestaan huolimatta ehtinyt vaikuttaa ennen talvisotaa. Aikaa oli aivan liian vähän, mutta myös halua puuttui. Halsti oli Suomen puolustaminen -kirjaa kirjoittaessaan ”vain” kapteeni. Hänen monet erittäin oikeaan osuneet ajatukset Suomen puolustamisesta jäivät ehkä juuri siksi huomioon ottamatta. Vaikkakin sotaväen johto Halstin ajatukset hyväksyi, ei kirja ehtinyt vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, siihen joka puolustusmäärärahoja jakoi. Poliitikoilla oli jopa sellaista ajatusta vielä 1938, että eihän nykyaikana tule enää maailmansotia!

Hyvät kokemukset taustalla

Talvisodassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Vanhan Sallan. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan Neuvostoliitolle 30 vuodeksi ”laivastotukikohdaksi”. Itäraja tuli Moskovan rauhanehdoissa Suomen kaakkoisosassa uuteen paikkaan. Yli 400 000 ihmistä siirtyi evakoina, siirtolaisina uuden rajan Suomen puolelle. Heidän asuttamisensa ja työllistämisensä ei ollut helppo asia sekään.

Neuvostoliiton tavoitteet Suomen valloittamiseksi talvisodassa jäivät pahasti kesken. Siksi Suomen sotilas- ja valtiojohto ymmärsi, että uuden hyökkäyksen uhka jäi ilmaan. Siihen oli varauduttava ja valmistauduttava.

Talvisota oli osoittanut ylipäällikkö, silloiselle sotamarsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimille  hänen nimikkolinjansa, Mannerheim-linjan, hyödyt siitä huolimatta, että se helmikuussa Summan Lähteen lohkolla murtui. Kantalinnoitettu, vanhentunut linja suurine puutteineenkin Keski-kannaksella oli kestänyt kaksi kuukautta ja pakottanut Puna-armeijan ensimmäisten murtoyritysten jälkeen panemaan hyökkäyssuunnitelmansa ja voimansa kokonaan uusiksi.

Näillä tiedoilla Mannerheim ei epäröinyt. Hän päätti 22.3.1940, yhdeksän päivää talvisodan rauhasta, että uusi raja on linnoitettava pikimmiten. Näin alkoi käytännössä toteutua se, josta Halsti kaukaa viisaasti ja tunteikkaasti puhui jo ennen sotaa.

Päätös syntyi, rahaa löytyi

Syntyi päätös itärajan linnoittamisesta Suomenlahdelta aina Petsamoon asti. Töitä tehtiin kenraaliluutnantti Edvard Hanellin johdolla erittäin suurin voimin ja panostuksin koko välirauhan ajan. Jatkosodan (25.6.1941 – 5.9.1944) alkaminen pysäytti rakennustyöt. Niitä jatkettiin kesäkuussa 1944, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys johti läpimurtoon Karjalan kannaksella. Linnoitustöitä heinäkuussa 1944 Suomen Salpa –nimen (Salpa-asema, Salpalinja) saaneessa puolustusasemassa jatkettiin syksyyn –44 saakka.

Salpalinja-työmaata pidettiin silloin Suomen, jopa Pohjoismaiden suurimpana yksittäisenä rakennushankkeena. Siihen käytettiin rahaa vuonna 1941 viisi pronsettia koko valtion tulo- ja menoarvion loppusummasta. Se on jokseenkin saman verran kuin koko puolustusmäärärahojen osuus valtion menoista nykyisin. Palkattua väkeä oli töissä enimmillään maaliskuussa 1941, noin 35 000 miestä. Huoltotehtävissä oli 2000 naista, lottaa. Tehollinen työaika oli vain puolitoista vuotta.

Mistä sitten rahaa Suomessa löytyi uuden massiivisen linnoituksen rakentamiseen ”hävityn” talvisodan jälkeen, kun sitä ei kerran ennen sotaa ollut?

Sodan aikana raha Suomessa ei varmasti lisääntynyt. Kysymys oli yksinkertaisesti asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta. Talvisota osoitti, minkälainen uhka Neuvostoliitto Suomelle oli. Kansa, voi sanoa kiihkokommunisteja lukuunottamatta, ymmärsi linnoituksen välttämättömyyden osana maanpuolustusta. Siihen ei tarvittu kansanäänestyksiä tai sitä ei yritetty kaataa sotahenkisyyttä vastustavin mielenosoituksin!

Suomen kansa pani toimeksi. Vapautta ei säilytetä ilmaiseksi ja uskomalla humanistisiin haaveisiin!

Olisiko tässä viestiä myös nykypäivään?

TERHO AHONEN

Salpalinja-tuntija

Karjala-evakon poika

Miehikkälä

Salpalinjaa pähkinän kuoressa

Lyhyesti:

Suomen itärajan linnoitus Suomenlahdelta Sallaan ja kenttälinnoitettuna Petsamoon.

Vahvimmin linnoitettu osa Karjalan kannaksen jatkeella Suomenlahdelta Saimaalle.

Rakennettu 1940-41 ja 1944.

Suunnitelma valmistui vajaassa kahdessa kuukaudessa.

Tehollinen työaika 18 kuukautta.

Välirauhan aikana palkattuja rakentajia enimmillään maaliskuussa 1941, jolloin töissä oli 35 000 miestä ja 2 000 lottaa. Kesällä 1944 linnoitusjoukkoja liki saman verran.

Kenttäarmeija rakensi kenttälinnoitteet, palkattu työvoima kestolinnoitteet.

Vuoden 1941 valtion budjetista Salpalinjan menot olivat 5 %.

Salpalinjan puolustuksen runko on konekiväärien maanpinnanmyötäinen pyyhkäisevä ristituli;

kantalinnoitettuja kk-asemia 295 kpl, kenttälinnoittetuja kk-pesäkkeitä 1250 kpl.

Salpa-asemassa ei taisteltu.

Työsaavutuksia:

720 teräsbetonikorsua

25 luolaa

225 km kiviestettä

130 km kaivantoestettä

350 km taistelu- ja yhteyshautaa

315 km piikkilankaestettä

3 000 erilaista kenttälinnoitetta

900 parakkia työvoimalle

Esimerkkejä työstä ja hinnoista:

Yhden järeän maavaraisen teräsbetonikorsun rakentaminen:

- korsumonttu siipimuurineen 20 m pitkä, leveys yli 10 m, syvyys 6 metriä

- montusta nousee lapiolla kaivettuna 1600 kuutiometriä irtomaata

- muottilautaa 430 neliömetriä

- pyöröterästä 45 000 kiloa

- betonia 560 kuutiometriä, 560 silloista kuorma-autokuormaa

- tuohon betonimäärään tarvittiin 5000 kpl 50 kg:n säkkiä sementtiä

- suojakiveystä 1200 kuutiometriä seinien ympärille

- montusta kaivettu maa (1600 kuutiota) lapioidaan takaisin korsun päälle

- yhteensä massansiirtoja noin 10 000 tonnia, olisi tuohon aikaan vaatinut 3000 silloista

  kuorma-autoa em. määrän kuljettamiseen, jos se olisi pitänyt siirtää paikasta toiseen

Edellä kuvattuja maavaraisia (kaivettuun maahan rakennettuja) korsuja tehtiin kymmeniä,

suurin osa korsuista on kuitenkin louhittu osittain tai kokonaan kallioon.

Isoja, järeitä kantalinnoitettuja korsuja tai pesäkkeitä Salpalinjassa on noin 450 kpl.

Yhden teräsbetonikorsun hinta oli siihen aikaan noin 1,2 miljoonaa markkaa, siitä korsun tähystyskupu (paino 10 t) maksoi 100 000 markkaa.

Kivieste maksoi noin 750 000 markkaa / kilometri ja taistelu- ja yhteyshauta noin 600 000 markkaa / kilometri.

 Salpalinjasta julkisesti sanottua Salpalinjalla:

            Kenraalimajuri evp, pioneeri Juha Kilpiä Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2010:

            - En voi kuin ihastella maaston käytön taitavuutta ja linnoituslaitteiden sijoittelua.

            Kenraalimajuri evp Jukka Pennanen Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa 2011:

            - Salpalinjan rakentaminen oli osoitus itään, että talvisodan jälkeen suomalaisten                                  maanpuolustustahto on edelleen kova.

 Eversti evp Vesa Kangasmäki Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2012:

- Salpa-aseman merkitys kesällä 1944 oli välillinen: se ehkä vähensi Neuvostoliiton haluja lähteä koko maan miehittämisyritykseen.

Kenraalimajuri evp Veli-Pekka Parkatti Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2013:

- Salpalinjan linnoitteet antaisivat vielä tänäkin päivänä hyvän suojan erilaista tulivaikutusta vastaan.

Prikaatikenraali evp Kari Hietanen Kaakonkulman nykyistä merkitystä operatiivisena alueena pohtivassa kirjoituksessaan Kymen Vartio –lehdessä 2014:

-  Oman kokonaisuutensa estearvon ja taistelukestävyyden takia tarjoaa viime sotien aikana rakennettu Salpa-asema.

Kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa 2014:

- Salpalinja on täyttänyt täydellisesti tehtävänsä, niin sodan kuin kylmänkin sodan aikana.

Eversti evp Pekka Visuri Salpalinja-museon luentosarjassa lokakuussa 2014:

- Vielä juhannuksen maissa 1944 ei ollut näköpiirissä riittäviä vahvistuksia, jolla linja olisi miehitetty, myöhemmin loppukesästä tilanne parani. En väitä, etteikö ollut merkitystä.

Neuvostoliittolainen kenraali vieraili 1950-luvulla Salpalinjassa, sitaatti Salpalinjan perinneyhdistyksen esitteestä:

- Onni, että emme joutuneet hyökkäämään tätä vastaan!

Linnoituksen hyvin muistava venäläinen kenraali Koslov kysyi vielä vuonna 1995 suomalaisilta sotilasjohtajilta (lähde Heikki Koskelon esitelmä 2011):

- Missä kunnossa ja missä käytössä Salpa-asema on nykyisin?

Teräsbetonikorsujen ilmastointi

Salpalinjan teräsbetonikorsujen ilmastointi perustuu taistelutilanteissa hallittuun koneelliseen, miesvoimaiseen ilmanvaihtoon. Rauhallisemmissa oloissa ilmanvaihto tapahtuu sitten jo luontaisia teitä.

Ilmastointijärjestelmät rakennettiin kaikkiin kantalinnoitettuihin korsuihin ja asepesäkkeisiin. Tiedossani on, että esimerkiksi Salpalinja-museon pst-tykkipesäkkeeseen ei ilmastointia ole rakennettu. Erillisiä pst-tykkipesäkkeitä kirjallisuus kertoo olevan viisi kappaletta. En ole selvittänyt, onko niissä kaikissa sama tilanne.

Taistelutilanteissa ongelmia tuottavat asekorsuissa ja -pesäkkeissä korsuaseiden ruutikaasut; vihollisen taistelukaasujen käyttöön piti varautua myös majoituskorsuissa. Korsujen majoitustilathan oli rakennettu kaasutiiviiksi. Aseiden käyttöhenkilöstö käytti puolinaamareita, joihin suodatettua ilmaa johdettiin. Henkilökohtaisen kaasunaamarin käyttö ei ollut asetiloissa mahdollista, koska se ei eliminoinut häkavaaraa.

Yleisin ilmastointituulettimen voimanlähde oli käsikäyttöinen, maataloudesta tuttu maidonerotinkone, separaattori. Sähköisiäkin viritelmiä on tehty, mutta niissäkin on täytynyt olla miesvoiman vaihtoehto.

Ilma iv-koneeseen otettiin korsun ilmanottolaatikosta, johon tuloputki yleensä korsun sisääntulokäytävästä oli betonin sisässä johdettu. Ko. laatikosta ilma johdettiin kangaspäällysteisillä paksuilla letkuilla tarvittaessa kaasusuodattimen tai pölysuodattimen tai molempien läpi koneeseen. Tuuletin siirsi ilman jakoputkistoon, jonne ilma voitiin johtaa korsulieden kautta tai ohi. Jos johdettiin lieden kautta, ns. H-kappaleessa oli säätöventtiili, jolla voitiin ilma ohjata kokonaan tai osaksi lämpiämään hellan kautta. Näin vedon tunnetta voitiin vähentää.

Kaasuvaaratilanteessa ilmastointikoneella luotiin ylipaine korsun asetiloihin, jotta ampuma- tai muista aukoista ilmanvirtaus oli ulospäin. Asuintiloihin muut tuloilmaventtiilit tietenkin tällöin suljettiin, mukaan lukien savuhormi nuohousluukun (nokiluukku) kautta.

Asetiloihin ilmastointikoneella luotu ylipaine kaiken järjen mukaan poisti myös ruutikaasut ulos. Ainakin konekiväärin juuri ammuttuihin hylsyihin tiedettiin jääneen häkää. Siksi edellä mainitun lisäksi oli hylsyt mahdollisimman pian siirrettävä ulos, sikäli kun siihen oli tilaisuus.

En käy luettelemaan korsun ilmanvaihtomekanismia ja siihen liittyviä osia yksityiskohtaisesti. Siihen Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa –kirja antaa tähänastisessa Salpa-kirjallisuudessa parhaan kuvauksen.

Silloin kun korsun koneellinen ilmanvaihto ei ollut tarpeellinen, poistui korsun ummehtunut ilma pois pääosin korsulieden ja sen savuhormin kautta ulos. Myös ilmanpoistoventtiileistä ilmaa poistui ja tietysti ovia aukomalla. Vastaavasti korvausilmaa tuli sisään ovien aukeamisen yhteydessä tai esimerkiksi avaamalla tai pitämällä auki käsikranaatin pudotusluukkua korsun ulko-oven sisäpuolella.

Yhtenä yksityiskohtana on hyvä mainita em. Etelä-Savo –kirjan vihje korsuhellan vedon parantamiseksi sytytysvaiheessa, jos liettä ei ole pitkään aikaan käytetty tai hormi on jäähtynyt. Tällöin on viisasta tukita ulkoapäin hormin käsikranaatin pudotushaara. Näin veto paranee. Täytyy tunnustaa, että tätä en älynnyt, kun ns. Hanellin korsua Muhikossa monet monet kerran lämmitin. Savut tulivat sisälle, kunnes hormi lämpeni ja alkoi vetämään.

Korsun varsin paksut ilmaputket tehtiin aluksi raudasta. Mutta kun metallista alkoi olla pulaa, päädyttiin ilmaputkina käyttämään pahviputkia, jotka kyllästettiin kestämään kosteutta vesilasilla (kaliumsilikaatti).

Miehikkälän betoniasema osa 2

Edellinen blogini arkistokuvan löytymisestä Miehikkälän betoniasemasta sai Kaakonkulman toimituksen innostumaan aiheesta. Paikallislehti teki mainiosti sille kuuluvaa työtään ja tallensi sivuilleen paikallista rakennuskulttuurihistoriaa mallikkaasti myös lehden kautta nykyisten ja tulevien sukupolvien käyttöön. Paperilehdessä asiaa on kerrottu tarkemmin, mutta tässä linkki lehden sähköiseen juttuun: http://www.kaakonkulma.fi/Etusivu/15101529.html

Laitan tähän vielä oman näkemykseni betoniaseman sijainnista.

Tässä mustavalkoiseksi muutetussa kuvassa raamilla (kehyksellä) on ilmaistu paikka, johon toiseen jäljempänä olevaan kuvanteeseen arkistokuvan  (Sota-arkisto T-12680/7) olen upottanut. Kuvasuhteita en saanut ihan kohdalleen, todellisuudessa betoniasemakuva on ajoluiskaan nähden viitisen metriä liikaa vasemmalla (Taavettiin päin).  Mäen muodot sattuvat kyllä kohdalleen.

Miehikkälän betoniasemaan kiviaines, hiekka, sora, murske, ajettiin ylhäältä mäen päältä sisään. Vesi tuli putkea pitkin Pitkälammesta (sulana pitävä höyryputki vesiputken vieressä eristetty yhteen tyhjin sementtisäkein). Sementtisäkit on kuljetettu kuorma-autolla peruuttamalla vasemmalta ajoluiskaa myöten siiven toiseen kerrokseen tuotantotasolle. Valmiin betonin lastaus suppilosta auton lavalle oik. kolmen ikkunan alta, lastausaukko k-auton nokan etupuolella.

Tässä samaa kuvasarjaa oleva (Sota-arkisto T-12680/7) todiste Työryhmä 211, jonka auto on ottamassa lavalleen valmista betonia noin kuution verran betoniaseman kaatosuppilosta. Kuvaa suurentamalla auton puskurissa olevan kilven merkintä tulee luettavaksi.

Ja täältä mäenpäältä ajettiin betoniaseman prosessiin hiekka, sora ja murskattu kiviaines. Kuva samaa "löytösarjaa" (Sota-arkisto T-12680/7).

Edelleen on ratkaisematta, milloin betoniasema purettiin ja onko mäessä oleva pst-tykkipesäke rakennettu osin yhtäaikaa, kun betoniasema on ollut toiminnassa? On muuten huomattava, että pst-tykkipesäkkeen rakentaminen on hieman muuttanut ao. kohdassa mäen profiilia arkistokuvaan verrattuna.

Vihdoin kuva Miehikkälän betoniasemasta!

Salpalinjan betoniasema Rakolan tien risteyksessä, nykyisen Salpalinja-museon rinteessä Miehikkälässä. Kuva Sota-arkisto T-12680/7

Harrastajatutkija, Salpalinja-opas ja osa-aikainen suomalaisiin linnoituksiin erikoistunut matkailuyrittäjä Juha Kilpeläinen Lahdesta julkaisi eilen (24.1.2015) Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä kansallisarkistosta käsiinsä sattuneen kuvan Miehikkälän betoniasemasta. Tosin kohdesanan perässä oli kysymysmerkki. Turhaan, kuva on ilmiselvästi Miehikkälästä. Ja se on ainutkertaista. Kuva on ainakin minulle ensimmäinen Salpalinja-museon rinteessä olleesta keskusbetoniasemasta.

Kannattaa käydä lukemassa facebookin Salpavaeltajat-ryhmän keskustelu aiheesta: www.facebook.com/groups/127742510603002/

Kuvan on varmasti nähnyt moni arkistotutkija, ilmeisesti sen olemassa olo on ollut myös Salpalinja-museon tiedossa! Kuvaa on säilytetty entisessä sota-arkistossa Karhumäki-kansiossa! Se selittänee, että sitä ei ole hoksattu yhdistää Miehikkälään, tai ainakaan ei ole kysytty alkuasukkailta, voisiko olla? No, pääasia, että kuva tuli vihdoin eilen useampien silmien eteen tunnistettavaksi.

Paikallishistoriallisesti kuva on minun mielestäni erittäin arvokas. Vaikkakin rakennus oli pystyssä hyvin lyhyen aikaa, on se Miehikkälä-Taavetti –maantien varressa, suorastaan lähes raiteessa, ollut myös monien paikkakuntalaisten nähtävissä.

Ainakin minua hämmästyttää rakennuksen massiivisuus. Se ei ole mikä tahansa koppi, se on ollut suorastaan tehdas nykyisen Salpalinja-museo -mäen rinteessä! Kuva ansaitsee tulla julkaistuksi paitsi Salpalinja-teoksissa, myös Miehikkälän historiassa. Pienessä Miehikkälässä ei ole ollut monta vastaavan kokoista tuotantolaitosta tuohon aikaan, ilmeisesti vain Kalliokosken lasitehdas.

Salpalinja-museolla on opastuskierroksen varressa ollut tähän asti betoniasemalla työnjohtajana toimineen luumäkeläisen Niilo Huoposen kertoman perusteella piirretty kaavio betoniasemasta. Nyt julkaistu valokuva vastaa piirrosta. Lisäksi maaston muoto, maantie, Rakolan tienristeys sekä erillisessä betonilastauskuvassa olleen auton numerokilpi (TR-211) vahvistaa kuvan paikan. Työryhmä 211 työskenteli nimenomaan juuri puhutulla paikalla.

Samassa sota-arkiston Karhumäki-kansiossa on Juha Kilpeläisen mukaan muitakin Salpalinjaan paikallistettavia kuvia. Odotan niiden näkemistä suurella mielenkiinnolla.

Jonkin verran Salpalinja-opastuksia tehneenä olen tuntenut sen tuskan, jolla opas on yrittänyt kuulijoilleen kertoa, miltä opastuskohteet ovat rakentamisaikana tai heti niiden jälkeen näyttäneet. Valokuvia olen kaivannut, mutta niitä ei ole ollut kuin alan kirjoissa muutamia. Yleinen käsitys on ollut, että niitä ei ole, siksi en ole ymmärtänyt kuvia edes kysyä. Kuvaavaa on, että Salpalinja-museon viime kesänä tuottamassa Salpalinjan rakentajien kertomuksiin perustavassa kuvakirjassa valokuvat ovat muista kuin Salpalinjan linnoitteista!

Kuvia siis sittenkin on! Niiden paikallistamiseksi harhaanjohtavat sijainnit arkistoissa ovat olleet esteenä. Nyt tämä Miehikkälän betoniasemakuva panee tutkijatkin katsomaan kuvia uudella silmällä.

Vielä tuosta Miehikkälän keskusbetoniasemasta. Sitähän pidettiin aikanaan modernina puoliautomatisoituna laitoksena, jonka tuotantoprosessia ohjattiin muun muassa värivalomerkein. Tätäkin taustaa vasten on tuntunut ihmeelliseltä, että siitä ei olisi yhtään valokuvaa. Onneksi on.

Betoniaseman kanssa samassa rinteessä sijaitseva panssarintorjuntatykkipesäke on rakennettu maalis-toukokuussa 1941. Olen miettinyt, voitiinko kestolinnoitettu pesäke rakentaa samaan aikaan kuin betoniasema on ollut vielä pystyssä. Minulle on opetettu, että betoniasema olisi purettu, ennen kuin pst-tykkipesäke tehtiin. Kuvan perusteella on saatettu sittenkin voida rakentaa yhtä aikaa betoniaseman toimiessa. Jos on, pesäkemontun räjäytystöissä on varmasti jouduttu ottamaan huomioon betoniaseman läheisyys pieninä panoksina ja vahvoina täkkäyksinä.

Ainakaan minulle ei ole selvinnyt, milloin iso betoniasemarakennus on purettu. Uskoisin, että jos esimerkiksi paikallislehti Kaakonkulma innostuisi tekemään aiheesta jutun, saattaisi vielä muutama paikallinen aikalaismuistikuva rakennuksen historiasta Miehikkälän maisemassa löytyä.

Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa

”Hanaa, sanoi Hanell – Jees, betonia, vastasi kapteeni Arimo, Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa” – kirja, päätekijät Jorma Hytönen ja Martti Koponen, on nyt mielenkiinnolla kahlattu läpi. Savonlinnan maakuntamuseon kustantama teos on merkittävä tietopaketti Salpalinjasta järvialueella, vaikkakin osasta siitä. Kirja auttaa ymmärtämään Salpa-aseman valtavaa laajuutta ja monimuotoisuutta. Teos täyttää merkittävän aukon Salpalinja-kirjallisuudessa.

Kirjan komea taitto ja kuvitus auttaa aluetta ja sen paikannimiä tuntematonta lukijaa pitämään mielenkiintoa yllä. On myönnettävä, että paikoin pitkät luettelonomaiset listat ja taulukot kylistä, saarista, työryhmistä ja laitteista hieman puuduttivat. Paikkakuntalaisille ne ovat vastaavasti aivan varmasti kirjan suolaa. Oivallinen idea on liittää kirjaan erillinen karttaliite ilmaisemaan alueen linnoitteiden sijaintia.

Sinänsä mitätön ja erinomaiseen sisältöön vaikuttamaton ristiriita minulle syntyi heti kirjan pitkästä nykynuorisokielisestä nimestä ja toisaalta Lukijalle-kirjoituksen ensimmäisestä kappaleesta:

” Tässä julkaisussa Salpalinjasta käytetään heinäkuun alkupuolelle 1944 saakka nimeä pääpuolustuslinja, jolla halutaan kunnioittaa aikalaishistoriaa.” Aikalaishistoriaa teos kunnioittaa myös käyttämällä 1940-luvun kuntajakoa (Puumala, Sulkava, Sääminki, Punkaharju, Kerimäki ja Savonranta). ”Historiaa ei kirjoiteta nykypäivästä käsin, vaan aikalaistilanteesta,” tekijät sanovat.

Kirjoittajat kylläkin perustelevat nimen nykypuhekielisiä sanavalintoja ja pituutta symboliikalla linnoittamisen kiireeseen, linnoitteen pituuteen ja kestolinnoittamiseen.

Nykyisen Etelä-Savon maakunnan alueella Salpalinja on selkeästi ”vesistöihin nojautuvan aseman luominen Kivijärven ja Pielisjärven väliselle alueelle” - osaa. Sitaatti on Hanellin rakentamissuunnitelmasta. Alue poikkeaa maastonsa vuoksi huomattavasti esimerkiksi siitä, mitä Salpalinja on vahvimmalla ja yhtenäisellä maaosalla Suomenlahden ja Kivijärven välissä. Silti on muistettava, että vaikka linnoituslaitteita on kirjan esittelemällä alueella harvakseltaan ja paikoin keskittyvät suppealle alueelle, vesi yhtenä linnoituselementtinä tekee järvialueesta puolustuskokonaisuuden.

Puheena olevalla alueella varsinaisessa linnoittamisessa painopiste on kapeikkojen ja rantautumiseen sopivien saarten linnoittamisessa sekä linnoitustykistön ja siihen kuuluvan sulkutykistön asemien rakentamisessa ja tulenkäytön valmistelussa.

Salpalinjan rakentamisessa kiirellisyysjärjestyksessä ykkösenä oli eteläinen rantamaa. Siellä työt alkoivat jo huhtikuussa 1940. III Armeijakunnan alueella Puumalassa, Sulkavalla ja nykyisessä Savonlinnassa työt alkoivat vasta syksyllä 1940. Se näkyy siinä, että valtaosa kestolaitteista ja kenttälinnoitteistakin jäivät jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941 kesken, voi sanoa monttuasteelle.

Osaa suunnitelluista rakenteista ei ehditty edes aloittaa; mielenkiinnolla olisin nähnyt, että edes yksi komea sulkutykistölle tarkoitettu kahden tykin teräsbetonikorsu olisi valmistunut. Korsun piirustus esitellään kirjassa.

Talvella 1944 Woldemar Hägglundin inventoinnin mukaan Lappeenrannan ja Kuhmon välillä oli vain 26 taisteluvalmista betonilaitetta. Tilanne ei merkittävästi ehtinyt tältä osin Salpalinjassa parantua syksyllä 1944.

Raikuu ja Punkaharju ovat maantieteellisesti avainasemissa Suur-Saimaan itä-länsisuunnassa ylittävinä maayhteyksinä. Raikuussa onkin alueen pisimmälle rakennettu kestolinnoitekokonaisuus. Vastaavasti kirjan tekijätkin ihmettelevät kestolaitteiden puuttumista Punkaharjulta!

Koska en tunne Etelä-Savoa ja sen Salpalinjan maantiedettä, en puutu linnoitteiden sijaintiin ja kohteisiin tämän tarkemmin. Kirjaa lukemalla syntyy kyllä erinomainen kuva siitä, mitä tuolla silloin tehtiin ja tai oli tarkoitus tehdä.

Minulle kirjan parasta antia ovat sen Salpalinjan rakentamiseen liittyvät yleiset osat. Sieltä löytyi minulle monta uutta yksityiskohtaakin, jos kohta monia omia tietoja vahvistaviakin asioita. Esimerkiksi minä näin nyt ensimmäisen kerran varsin tarkkaan poimittuja yksityiskohtia Betonikorsun yleinen työselitys -asiakirjasta. Nyt ymmärtäisin Miehikkälän Muhikossa sijaitsevan ”Hanellin korsun” kaminaa kylmiltään sytyttäessä tukita hormin käsikranaatin pudotusaukon! Paraneva veto veisi alkusavut piipusta taivaalle!

Kirjassa näin ensimmäisen kerran korsupiirustuksen, jolla keskenjääneitä, avolouhosasteelle jääneitä korsuja otettiin kesällä 1944 ”kenttävarustusluontoisesti” käyttöön. Toisin sanoen avolouhokset katettiin hirsikerroksella ja niiden päälle ladotuilla kivillä, käytännössä montusta nousseella louhintajätteellä. Näitä tiedän sortuneena muutaman ainakin Miehikkälässä. Niitä on varmasti muuallakin.

Kirjan useat korsupiirustukset vahvistavat käsitystäni, että korsujen tyyppipiirustuksista huolimatta, jokainen korsu suunniteltiin paikalle; kahta aivan samanlaista korsua ei Salpalinjassa ole. Muutoksia piirustuksiin tuli rakentamisen aikanakin. Ja maavaraisen korsun betonimääränä yleisesti käytetty 560 kuutiometriä on todella vain keskiarvo.

Kyseenalaistaisin Linnoittaminen osana puolustusta –luvussa toteamuksen, että ”Huhtikuuhun 1941 mennessä II Armeijakunnan alueella Suomenlahdesta Luumäen Kivijärvelle Salpa-asemaan valmistui lähes 100 järeää betonikorsua ja yli 300 kenttäkorsua”. Minusta teräsbetonikorsujen luku on alakantissa, sillä omien laskujeni mukaan niitä on maastossa ainakin kolminkertainen määrä! Toinen luku, jossa voi olla virhe, on Lukijalle-luvussa! Siellä kerrotaan lujuusluokittelusta, että I luokan korsun kattovahvuus olisi 230 senttiä. Arimon kirjan taulukossa rautabetonin kattovahvuus on 210 senttimetriä!

Kaiken kaikkiaan on turha alkaa pilkkuja viilailemaan. Hytösen ja Koposen kirja on paikkansa ansainnut ja on ehdottomasti hintansa, 40 euroa plus postikulut 7 euroa, väärti. Onnittelut tekijöille ja koko Etelä-Savolle, sillä kirjan myötä maakunta nousee yli 70 vuoden takaa ansaitusti Salpa-aseman etulinjaan! Hyvä!

Kirjaa voi tilata: riihisaari@savonlinna.fi

Kiviesteessä kehitystä

Jatkosodan suurhyökkäys kesällä 1944 toi esiin monta parannettavaa yksityiskohtaa linnoittamisessa. Mutta kehityksen kelkassa oltiin jo myös asemasodan aikana. Siitä konkretiaa löytyy linnoitustöiden johtajan E F Hanellin 3.9.1944 päivätyssä kirjeessä Päämajan ulkomaanosaston päällikölle. Viitteenä kirjelmässä on Sveitsin sotilasasiamihen kirje 18.8.-44. Tuosta voi vetää suoran johtopäätöksen, että Suomen linnoittamiskokemukset kiinnostivat myös ulkomailla.

Hanell toteaa, että kiviesteitä rakennettiin välirauhan aikana hyvin runsaasti. Syy siihen oli, että joukot (tarkoittanee rintamakomentajia) eivät hyväksyneet muita esteitä.

Etumaastoon tehdyistä panssariestekaivannoista oli hyvin negatiivisia kokemuksia; vihollinen pesiytyi niihin ja käytti kaivantoja suojahautoina hyökkäyksen valmistelussa. Ilmeisesti myös jatkosodan kokemus oli se, että välittömästi taisteluhaudan edessä ja takamaastossa kaivanoesteet ovat edullisia. Niitä voitiin käyttää puolustajan taisteluhautoina, jos varsinaiset haudat menivät tykistötulessa umpeen. Tätä mallia on käytetty ainakin paikoin muun muassa 1944 rakennetussa Vaalimaan oikaisuasemassa.

Hanell perustelee kiviesteiden runsasta määrää sillä, että talvisodan järeillä sotasaalisvaunuilla kokeiltiin kiviesteen tehokkuutta ja se täysin hyväksi havaittiin. Myöskään niiden tykit eivät pystyneet murskaamaan estekiviä.

Kun 1943 määrättiin rakennettavaksi kiviestettä Karjalan kannakselle, tehtiin kokeiluja kesällä 1941 vallatuilla T 34 – ja Klim Voroshilov –vaunuilla. Nyt huomattiin myös, että niiden voima riitti työntämään pystyyn asennetut estekivet nurin. Vaunujen tykkien suurempi alkunopeus massiivisella panssariammuksella ammuttaessa murskasi kahdella laukauksella kiven täydellisesti.

Johtopäätös edellisestä oli, että kivet sijoitetaan nurin, ohuempi pää vaunujen tulosuuntaan ja särmä ylös. Näin vaunu jäi killumaan kiven päälle pohjastaan. Kun lisäksi kivet sijoitettiin laakeaan kaivantoon, kivet eivät haitanneet omaa konekivääri- ja käsiasetulta, eikä vihollinen päässyt aina pesiytymään kivien taakse suojaan. Lisäksi kivien viistot pinnat edistivät kimmokkeiden syntymistä, eikä näin niitä murskaamaan tarkoitettujen ammusten isku ollut paras mahdollinen verrattuna suoraa pystyssä olevaan kiven seinämään.

Kivet tuli sijoittaa määrätynlaiseen järjestykseen makaavaan asentoon. Tärkeää oli, että koko este upotettiin kaivantoon. Se vaati hyvin paljon työtä. Siksi vain osa Kannaksen kiviesteestä ehdittiin saada tavoiteltuun kuntoon. Hanell toteaakin saaneensa tiedon vain yhdestä K.V.-vaunun juuttumisesta upotettuiun kiviesteeseen, eikä sitä oltu saatu siitä irti. Siis este olisi ollut tehokas, jos sitä olisi ollut!

Nyt puheena olevan kaltaista kiviestettä on Salpalinjassa Luumäen Askolassa nähtävissä pienet pätkät kuutostien kahtapuolen. Olen saattanut tästä kiviasettelutavasta kirjoittaa aikaisemmin, mutta nyt siihen löytyi kirjalliset perusteet.

VT-asemaan oli ajettu kiviä varsin paljon ehtimättä pystyttää niitä (muutamin paikoin löytyy esimerkkejä myös Salpalinjasta). Irralliset kivet olivat väistyneet vihollisvaunujen työntövoiman edessä. Jopa kaksi vaunua teki yhteistyötä aukon tekemisessä. Näin menetellen oli aukko syntynyt esteeseen 20-30 minuutissa. Vaunut olivat rikkoneet ”maastoon heitettyjä” estekiviä myös ampumalla. Taistelukertomuksissa oli tapauksia, että vihollinen oli miesvoimin lapioinut kivien viereen montuja ja luistaneet kivet näihin, jolloin esteen yliajaminen oli mahdollista.

Lopuksi Hanell sanoo, että mikään este ei ole ehdoton. Järeällä tykistöllä ja ilmapommeilla ne ovat tuhottavissa. Mutta linnoitustyön johtaja selkeästi ilmaisee pitävänsä asemien edessä ”sangen tehokkaana” esteenä edellä puhuttua kaivantoon upotettua nelirivistä kiviestettä. Siinä siis kivet ovat määrätynlaisessa järjestyksessä makaavassa asennossa. Kivien paino on 4-5 tonnia (huom. välirauhan estekiven vähimmäispaino oli 3 tonnia). Hanell myöntää esteen olevan ”suhteellisesti hyvin suuritöinen”.

Tämän blogikirjoituksen mahdollisti Juha Kilpeläisen arkistosta löytämä, jutun alussa selostettu asiakirja.

JR 1:n historia auttaa ymmärtämään myös Salpalinjaa

Sain vihdoin luettua sotatieteen tohtori, yleisesikuntaeverstiluutnantti, pioneeriupseeri Janne Mäkitalon ja tykistömajuri evp Jukka Vainion kirjan Valkeasaaressa läpimurto, Jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa. Erinomainen ja hyvin monipuolisesti JR 1:n sotatietä ja yleensä jatkosodan jalkaväkijoukkojen ja myös vihollisen toimintaa kuvaava teos. Suosittelen, kirjaa voi tilata jarmo.tolski@pp2.inet.fi

Kirja on oikein mielenkiintoista luettavaa meille Salpalinjasta kiinnostuneille. JR 1:n edeltäjä 1. prikaati oli suojajoukkona rakentamassa ja miehittämässä pääpuolustuslinjaa (tuleva Salpalinja) Luumäen Kivijärven ja Saimaan välillä, Jängynjärven tasalla. Tämä Salpalinjan osa tulee vahvasti esille ja luo pohjaa välirauhan linnoittamisesta ja erityisesti linnoituksen joukkojen mukaan lukien linnoitusjalkaväen ja linnoitustykistön käytöstä.

Kenttälinnoittaminen rykmentin sotatiellä varsinkin Lempaalassa ja sittemmin Valkeasaaressa on terveellistä tietoa Salpalinja-harrastajille.

Ja lopuksi jatkosodan päätyttyä 10. D ja JR 1 sen mukana vedetään ennen marraskuun 1944 kotiuttamistaan Salpalinjaan Miehikkälän tasalle, osin pääasemaan, osin Vaalimaan oikaisuasemaan ja rakentamaan, ainakin valmistelemaan sen etuasemaa Muurikkalaan. Vaalimaan oikaisuasemasta tuli pääasema syksyllä 1944.

Erityisen mielenkiintoinen on kirjan Valkeasaaren puolustusvalmisteluja ja toisaalta Neuvostoliiton hyökkysvalmisteluja kuvaava osa.

Ensinnäkin maallikolle tulee nyt jälkiviisaana kirjan tietojen manupuloimana ensimmäisenä mieleen, että miksi suomalaisten tuli linnoittaa oma etulinjansa suoraan tarjottimelle, avonaiseen, hyökkääjälle panssarikelpoiseen ja tykistönkäytölle otolliseen maastoon? Ja jonka linnoittaminen oli äärimmäisen vaikeaa tähystyksen ja tulen alla, ja kun vielä pohjavesi (vai oliko savikerroksen estämää pintavettä) tuli vastaan paikoin jo puolen metrin syvyydessä.

Maaston avonaisuus mahdollisti viholliselle koko asemasotavaiheen ajan kestävän tiedustelun ja suorasuuntaustykistöasemien valmistelun Merituitun kukkulalta. Ei ole ihme, että Stalinin strategisen iskun pääkohteeksi valittiin noin neljä kilometriä leveä Valkeasaaren lohko, jota JR 1 joutui puolustamaan tultuaan siirretyksi asemiin vain noin kaksi viikkoa ennen suurhyökkäyksen alkua.

Kirjan sanoma on yksiselitteinen: lohkon puolustaminen ja pitäminen oli noissa oloissa mahdoton tehtävä mille tahansa joukolle. Vihollisen voima ja taktiikka oli pitelemätön huonosti kenttälinnoitetuissa puolustusasemissa. Valkeasaaren puolustusasema oli samalla etuasema ja pääasema. Hallittuun vetäytymiseen etulinjan murruttua ei ollut mitään mahdollisuutta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Valkeasaareen oli rakennettu yksi teräsbetonikorsu ainakin pst-tykkiä varten ja mitä todennäköisimmin välirauhan aikaisilla Salpalinjan mitoituksilla. Korsu sijaitsi etulinjan ja tukilinjan välissä ja se oli suunniteltu ampumaan sivustatulta Pastorinjoen suuntaisesti. Kyseinen teräsbetonikorsu lienee ollut ainoa kestolaite, joka pystyttiin vihollisen tähystykseltä ja suorasuuntaustulelta suojassa yleensä rakentamaan.

Korsutykki, mitä ilmeisimmin 45 mm, oli paikoillaan ja ammukset olivat vieressä. Korsu oli pimeä ja kostea, tykki ja ammukset ruosteessa JR 1:n miehittäessä asemaa. Kirjan mukaan on ilmeistä, että sen takia sitä ei miehitetty suurhyökkäyksen aikana? Korsu olisi kosteanakin ollut mitä todennäköisimmin alueen ainoa neuvostotulta kestävä rakenne! Korsujen kosteutta olen käsitellyt blogissani http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2011/09/korsut-ja-kosteus.html

Kirjaa lukiessa minulle tuli ajatus, että olisiko Salpalinjakaan kestänyt Valkeasaaren kaltaista tulihelvettiä. Onhan sanottu, että läpäisemätöntä linnoitusta ei ole, jos vain siihen hyökkäävällä joukolla on käytössään tarvittava voima.

Minun toiveikas ja tietysti sinisilmäinen johtopäätös on, että Salpalinja olisi kestänyt, ainakin tarpeeksi kauan. Nimittäin sitä vastaan Valkeasaareen kohdistuneen kaltaisen voiman käyttö ei olisi ollut yksinkertaisesti mahdollista. Salpalinja oli tai olisi ollut sodan alkaessa kaukana etulinjasta. Sitä ei olisi pystytty tähystämään ennenkuin rintama olisi ollut siinä kiinni. Samalla tavalla siihen ei olisi pystytty kohdentamaan Valkeasaaren tapaista pitkään valmisteltua tykistön, ainakaan suorasuuntaustulen voimaa. Kestolinnoitteen murron suunnittelemiseen ja voiman kokoamiseen olisi tarvittu paljon aikaa. Sitä ei Neuvostoliitolla ainakaan kesällä 1944 ollut; oli kiire Berliiniin.

Maasto Salpalinjan edessä on panssarivaunujen käyttöön huomattavan hankala verrattuna Valkeasaaren aukeaan tasamaahan. Siellä ei ollut panssariesteitä, Salpalinjassa olisi ollut vaikean maaston lisäksi niin kivi- kuin kaivantoesteitä.

Ja jos vihollisen jalkaväki olisi päässyt rynnäkköetäisyydelle, sitä olisi ollut torjumassa teräsbetonikorsuissa hengissä säilyneet puolustajat. Valkeasaaressa puolustajat kaatuivat tai haavoittuivat vain sirpaleenkestäviksi rakennettuihin kenttäkorsuihin tai hautautuivat taisteluhautoihin. Kaiken lisäksi pääosin vitsasmatoilla tuetut haudat olivat kuin rotanloukkuja sen käyttäjille; tykistötulessa pirstoutuneet vitsakset tarttuivat taistelijan vaatteisiin kiinni ja jopa estivät heidän poistumisen haudasta.

Lisäksi Valkeasaaren hiekkapitoisen maaperän nostattamaa, näkyvyyttä ja aseiden toimintaa pahoin häirinnyttä hiekkapilveä ei olisi ainakaan samassa mitassa Salpalinjasta noussut.

JR 1:n historian luettuani en voi kuin hattua nostaa rykmentin sotilaille ja kiittää Luojaani, että olen saanut elää rauhan aikaa. Lisäksi on annettava täysi kiitos ja tunnustus kirjan tekijöille. Kirja tuo viime sotien koettelemukset rintamalla nykyihmisten tietoon ja se toivottavasti auttaa meitä ottamaan menneestä opiksi ja valmistautumaan pahimman varalle. Se on kunniavelkamme sotiemme veteraaneille ja sankarivainajille, ei vähiten JR 1:n mahdottoman tehtävän eteen joutuneille sotilaille!

Hyvää Joulua ja Rauhan Vuotta 2015!

Kohta päättyvänä vuonna 2014 Salpalinja-sanomaa on saatu monin eri muodoin levitettyä suomalaisille ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tähän arvioon minulla ei ole mittaria, enkä ole sitä sen tarkemmin tutkinut. Tuntuma on vain hyvin vahvasti sellainen, että tänä vuonna Salpalinja-lumipalloon on kertynyt paksuin kerros uutta lunta kuin yhtenäkään muuna vuonna koko sen historian aikana.

Jos ja kun Salpalinjan esillä olon ja tiedotustoiminnan lumipalloefekti on totta, ensi vuodelta ja vielä seuraavalta on lupa odottaa vähintään nykytahtia. Lopullinen Salpalinjan läpimurto tehdään vuonna 2017, jolloin itsenäinen Suomi juhlii sataa vuotta! Ehkä viimeistään silloin kasvanut julkinen kiinnostus linnoitukseen alkaa näkyä myös matkailutilastoissa.

Toivottavasti saamme elää nämä lähivuodet rauhan aikaa ja nauttia siitä hyvästä olosta, jonka Salpalinja osaltaan on ollut meille turvaamassa.

Valitettavasti vain itäisen rajanaapurimme Venäjän tilanne on arvaamaton. Kaikki on mahdollista! Krimin lähes veretön haltuunotto ja Ukrainan verinen sota ovat hälytys myös meille suomalaisille siitä, että sota meidänkin rajoillamme on mahdollista!

Niin todella sota! En millään voi uskoa sitä, että Suomi nostaisi kädet pystyyn ja suostuisi kaikkeen, mitä naapuri suinkin kehtaa esittää ja trolliviestinnällä hyväuskoisimpia manipuloiden kääntää kaikki vain Venäjän etujen ajamiseksi. Jos pienet vihreät miehet rajan yli tulevat ase kädessä tai piilossakin, niin kyllä me taistelemme, jos valtiojohtoamme ei ole sitä ennen kokonaan eliminoitu. Ja vaikka olisikin, se merkisisi siis sotaa -  ilman muuta.

Sotavaihtoehtoa ei saa pelätä ottaa huomioon, ei poliitikkojenkaan. Sodan huomioonottamista minä en pelkää. Mutta sotaa minä pelkään. Silti menisin sotaan, jos suinkin vielä kykenisin. Niin uskon tekevät suuren osan suomalaisista,  olivat asevelvollisia tai eivät. Se, taistelu, on kunniavelkamme viime sotien veteraaneille ja niissä sodissa henkensä ja terveytensä menettäneille!

Salpalinja on keino viestittää suomalaisille sotien jälkeen syntyneille ikäluokille konkreettisesti, mitä suomalainen maanpuolustustahto on. Sen tärkeämpää maanpuolustustahdon ja –hengen kohottaminen on, mitä enemmän Putin naapurissamme elämöi. Vuosi sitten en olisi kuuna päivänä uskonut joutuvani kirjoittamaan näin, kirjoittamaan sodan todellisesta mahdollisuudesta.

Kaikesta huolimatta kaunis kiitos blogini uskollisille ja uusille lukijoille. Toivotan teille kaikille Hyvää Joulua ja Rauhaa Vuodelle 2015 oheisen kuvan välityksellä!

Virolahden Bunkkerimuseon Cafe Bunkkeri tervehti toimintaani komealla piparkakkutornilla. Valvokaamme sen tasanteilta herkeämättä maa- ja ilmarajojamme niin itään kuin eteläänkin!

RUK-opastukset Salpalinjassa huomion kohteena

Olen ollut jo parisen vuotta sitä mieltä, että Salpavaellus-tapahtuman itseään suuremmaksi kasvanut RUK-ulottuvuus on jotain isoa, jotain merkittävää. Vaikka kirjoitin tässä blogissa vasta äsken, 10.11.2014 (http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/11/upseerioppilaat-salpalinjalla.html ), upseerioppilaiden perehdytyksestä Salpalinjaan varsin perusteellisesti, katson tarpeelliseksi työn tekijöiden, vapaaehtoisoppaiden, kiittämiseksi palata aiheeseen. Olemme saaneet ansaittua tunnustusta, viimeksi viime perjantaina RUK:n palkitsemis- ja muistamistilaisuudessa.

Todettakoon, että marraskuussa 2011 aloitettuihin opastuksiin on osallistunut 4418 upseerioppilasta! Heidän perehdyttämiseensä Salpa-asemaan on tarvittu 443 vähintään kolmen tunnin vapaaehtoista opasvuoroa! Ahkerimmille oppaille se on tarkoittanut talkootyötä liki 40 viikonlopun päivänä, reilussa kolmessa vuodessa! Suurin joukko yhdellä opastuskerralla on ollut 203 upseerioppilasta. Sen pyörittämiseen ruuhkautumatta vajaan viiden kilometrin kierroksella on tarvittu 17 ryhmäopasta. Se tarkoittaa, että lenkillä etenee yhtä aikaa ryhmä keskimäärin vajaan 300 metrin välein!

Kerrataanpa vähän kenties jo aiemmin sanottua.

RUK:n reserviupseerikurssien Salpalinja-opastukset olivat jo vahva peruste, kun Suomen Reserviupseeriliitto (RUL) palkitsi Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon vuoden 2013 maanpuolustusteko-palkinnolla työstään Salpalinjalla.

Samaa jatkumoa oli, kun Sotavahinkosäätiö päätti viime alkukesästä myöntää RUL:n ehdotuksesta 2000 euron tunnustuspalkinnon samalle kerholle Salpalinjan tunnettavuuden hyväksi tehdystä työstä. Kerhon puheenjohtaja Petri Rajajärvi kävi pokkaamassa palkinnon Helsingissä reilut kaksi viikkoa sitten.

Sotavahinkosäätiön tunnustuspalkintoja olivat vastaanottamassa Helsingissä  29.11.2014 Petri Rajajärvi (Virolahti-Miehikkälä), Jukka Anttonen (Lahti) ja Sampo Puoskari (Pohjois-Pohjanmaa). Tunnustukset luovutti kenrl Ilkka Aspara. Kuva ja kuvateksti RUL-sivusto.

Virolahden ja Miehikkälän reserviupseereilla on vahva osa Salpavaelluksen järjestämisessä, mutta ilman Luumäen Reserviupseerikerhoa sekä Luumäen Reserviläisiä ja Kaakonkulman Reserviläisiä hommasta ei tulisi kerta kaikkiaan mitään. Sama on RUK-opastusten kanssa, jota myös hyvin monet em. yhdistyksiin kuulumattomat vapaaehtoisoppaat Helsinkiä, Lahtea, Lappeenrantaa ja Haminaa myöten täydentävät.

Korkean luokan huomionosoituksena RUK-opastuksille on ilman muuta otettava YLE:n TV2:n kuuden minuutin juttu aiheesta paraatipaikalla 4.6.2014. Nimittäin olimme nuo minuutit keskellä Puolustusvoimain lippujuhlapäivän valtakunnallista paraatitaltiointia maanpuolustushenkisen katsojajoukon edessä. Paraati oli Lappeenrannassa.

Ja mieltä lämmittää erityisesti viime perjantain palkitsemistilaisuus RUK:n maneesissa, jossa Reserviupseerikoulu palkitsi henkilökuntaansa ja yhteistyökumppaneitaan arvovaltaisen yleisön silmien edessä. Tähän joukkoon oli nostettu myös Salpavaellus-tapahtuman tuottamat reserviupseerikurssien Salpalinja-opastukset Virolahden Harjussa. Se on minusta merkittävä tunnustus työllemme ja kenties viesti toiminnan jatkumisesta.

Tässä kurssin 245 PIONK:n yksi ryhmä tutustumassa Sami Forsströmin johdolla kk-korsun ampumasektorin rakenteisiin talvisodan syttymisen muistopäivänä 2014. Kuva Terho Ahonen

Kun, sen ymmärrän, kaikkia vapaaehtoisoppaita, joita on noin 25 henkeä, ei voitu tilaisuuteen kutsua, tapahtui palkitseminen tällä kertaa minun henkilöni kautta. Opastusoperaation johtajana ja siten ”suurimpana rosmona” Salpavaellus-tapahtuman puolelta kutsuttiin minut maneesin esiintymislavalle ottamaan vastaan RUK:n pöytälippu numero 201. Mainittakoon, että samassa rivissä seisoi omilla ansioillaan muun muassa RUL:n toiminnanjohtaja Janne Kosonen Helsingistä ja RUK:n ”hoviliikennöitsijä” Raimo Vuorela koti-Miehikkälästä. Olin kovassa seurassa.

Huono kuuloni ja maneesin lavan akustiikka suojeli minua punastumasta yleisön edessä, kun koulunjohtaja, eversti Timo Pöysti perusteli vuorollaan kunkin huomionosoituksen. Olin hämilläni, kun en kerta kaikkiaan kuullut, kehuttiinko vai moitittiinko meitä siinä kohdassa kun nimeni mainittiin?

Asia vaivasi minua sen verran, että kun näin koulunjohtajan lukevan perusteita paperilta, että pyysin hänen sihteeriään viestittämään Salpalinja-osuuden minulle. Tämä siksi, että osaisin jakaa palkinnon perusteet oikein varsinaisen kenttätyön tehneille Salpalinjan vapaaehtoisoppaille. No, eilen illansuussa viestin sain ja hetken mietin sen luettuani, että kehtaanko sitä julkaista. Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta vapaasti lainaten ajattelin, että kun kerran koulunjohtaja kehtasi sen ääneen sanoa yleisön edessä, niin miksi en sitten minäkin tässä voi tekstin kopioida:

”Maj reservissä Terho Ahonen on vastannut Salpalinja-oppaiden avulla reserviupseerikurssin oppilaiden tutustumisesta Salpalinjaan jo seitsemän kurssin ajan. Terho Ahosen valtava Salpalinjan ja linnoitteiden tuntemus sekä hänen innostunut mukaansatempaava esitystapansa ovat olleet vertaansa vailla. Moni upseerioppilas on vienyt mukanaan aimo annoksen Salpalinja-tietämystä Terho Ahosen järjestämien tutustumisten kautta.”

Kuten sanottu, perusteet näyttävät varsin henkilökohtaisilta ja punastuttavilta. Otan tietysti palkinnosta itselleni sen osan, mikä minulle on käteen annettu. Tuntien erittäin motivoituneen ja osaavan opasjoukkoni uskallan sanoa, että nimeni paikalla opastustilanteessa voisi olla kuka tahansa heistä kukin omalla persoonallisella esitystavallaan!

Ottakaamme koko opasjoukko kehut ja työmme esiinnosto vastaan nöyränä ja valmistautukaamme ensi huhti-/toukokuun vaihteessa taas uuteen urakkaan kurssilla 246. Ja mikä on valmistautuessa, sillä olemmehan saaneet reilun vuoden aikana viisi uutta pätevää opasta riveihimme. Ja lisää sopii ja on tulossakin täydentämään oppaidemme komeaa kirjoa, joka reserviarvoltaan osuu haarukkaan sotamiehestä prikaatikenraaliin!


Kiitos!

 

Tässä sitä posmitetaan yleiskatsausta Salpa-asemaan ties monennenko kymmenennen kerran! Vuorossa standyllä Petri Rajajärven ryhmä. Kuva Emilia Ristola. RUK-standaarikuva TA

Salpapolku-hankkeen yhteenvetoa

Annan mielihyvin tässä tilaa Lappeenrannasta johdetulle Salpapolku-hankkeelle. Kaikki seuraava on hankkeen tuotantoa:

Lehdistötiedote                                                                                                        8.12.2014

Julkaisuvapaa heti

Salpapolku-hanke päättyy vuoden vaihteessa

Vuoden 2013 alkupuolella alkanut hanke on päättymässä.  Hankkeelle asetetut tavoitteet voidaan tiivistää neljään pääkohtaan: Salpapolun reittisuunnitelman teko Lappeenrantaan asti ja tulevan ylläpidon selvittäminen, Salpalinjan tiedon levittäminen ja yleisötapahtumien järjestäminen, opaskoulutuksen toteuttaminen yritystoimintaa kehittäen sekä Salpaportaalin uusiminen.  

Tällä hetkellä Salpapolku kulkee vaellusreittinä Suomenlahdelta Ylämaalle asti.  Vuoden 2013 aikana vaellusreittiä suunniteltiin jatkettavaksi Lappeenrantaan asti. Suunnitelmat muuttuivat viime kesän aikana pyöräilyreitiksi, joka kulkee Ylämaan Hostikalta Askolaan sekä ympyräreittinä Luumäen, Lemin ja Lappeenrannan alueella. Pyöräilyvaihtoehtoa tukivat halvemmat ylläpidon kustannukset, monipuolisemmat Salpalinjan esittelykohteet sekä jo olemassa olevien palveluiden saaminen reitin varrelle. Reitin varrelle voidaan kytkeä myös muita historiallisia kohteita kuten Kotkaniemi Luumäellä.  Reitti on vasta suunnitteluvaiheessa ja ennen toteuttamista tarvitaan vielä sopimukset maanomistajien ja Senaatti-kiinteistöjen kanssa kohteiden käytöstä, tienpitäjien kanssa reitistä sekä rahoitus toteutukselle ja varmuus ylläpidosta. Hyvällä tuurilla valmista voisi olla jo 2017.

Hankkeen aikana järjestettiin itse tai yhdessä muiden hankkeiden kanssa useita eri tapahtumia, kuten yleisöluentoja tai esittelyitä maastossa, joihin osallistui kahden vuoden aikana noin 1500 osanottajaa. Suurimman suosion saivat Lappeenrannassa ja sen lähialueilla järjestetyt tapahtumat. Salpalinjan opaskurssille osallistui vuoden 2014 aikana 35 osanottajaa, jotka saivat perustiedot Salpalinjan rakenteista ja rakentamisesta. Lisäksi he tutustuivat rakenteisiin maastossa sekä saivat tietoja eri opastavoista ja yrittäjyydestä.  Miehikkälän Salpalinja-museo toteutti omana osuutenaan Salpakeskus-portaalin päivittämisen. Uudistetut sivut löytyvät osoitteesta www.salpakeskus.fi.

Salpapolku- vapaa-ajan ja yritystoiminnan reitti –hanke toteutettiin vuosien 2013-2014 aikana. Hankealueena oli Lappeenranta, Lemi, Luumäki, Miehikkälä ja Virolahti.  Hankkeen hallinnoijana toimi Lappeenrannan kaupungin maaseututoimi ja toteutti pääosan hankkeen toiminnoista. Miehikkälä vastaisi itsenäisesti Salpaportaalin päivityksestä.  Hankkeen koko budjetti oli 150 000 euroa.

Lisätietoja Salpapolku –vapaa-ajan ja yritystoiminnan reitti hankkeesta  saa hankevetäjä Elina Lyijyseltä (19.12. asti) tai maaseutuasiamies Terttu Kiviseltä, 040 750 5866, terttu.kivinen@lappeenranta.fi. 

* * *

Hankevetäjä Elina Lyijynen:

Kohtaamisia Salpalinjan varrelta

Neljä vuotta hanketyötä Salpalinjan parissa on päättymässä. Vuosien aikana tuli nähtyä useampi konekiväärikorsu ja luola sekä monta kilometriä kivi- ja kaivantoesteitä Kaakkois-Suomen alueella ja vähän kauempana. Tietoa tarttui myös omaan päähän arkistoja tutkiessa, yleisöluennoilta ja opaskoulutusta järjesteltäessä. Montako kuutiota betonia tarvitaan korsun valmistamiseen, mikä oli suositeltu kivilouhoksen etäisyys linjasta tai minä päivänä määrättiin jatkosodan uhan lähetessä aloittaa valmiiden rakenteiden naamiointi. Suurinta antia on hankkeiden aikana kuitenkin olleet ihmiset.

Intohimoiset, isänmaalliset, joskus jopa suojeluskuntalaista henkeä omaavat asianharrastajat ovat olleet korvaamattomana apuna matkan varrella ja erityisesti maastossa. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla alkuvaikutelma oli hämmentävä. Pimeässä korsussa taskulampun valossa tiirailu lähes suu vaahdossa juttua suoltavan mieshenkilön kanssa olisi voinut arempaa naisihmistä pelottaa. Vaikutus oli minulla päinvastainen, kiinnostus asiaa kohden vain kasvoi ja kohta lähdettiin uudestaan metsään. Jossain vaiheessa heitettiin hyväntahtoisesti huulta meikäläisen pappakerhosta. Mutta kun olin yhden iltapäivän juossut maastossa hikipäässä nuoremman miehen kanssa Salpalinjan jäljillä, niin hiljaisempi tahti kelpasi hyvin sen jälkeen.

Parhaimpia paikallistuntijoita ovat kotiseutuaktiivit, jotka tuntevat oman kylänsä ja lähialueen historian jokaista kaivantoa myöden. Heillä on valtava määrä tietoa kerättynä tarinoina omaan päähänsä ja osin arkistoituna. Lyhyeksi ajateltu juttutuokio saattoi venyä pariksi tunniksi. Toivottavasti heidän arkistonsa ovat jatkossa jälkipolvien käytössä.

Erilaiset tapahtumat ja tilaisuudet ovat mahdollistaneet monta mukavaa tarinointia. Valitettavasti en enää kaikkien juttukaverien nimiä muista, mutta kuulemani lyhyet tarinat, asialliset, dramaattiset tai humoristiset, omakohtaiset tai läheisten kokemukset ovat tuoneet minulle Salpalinjan lähelle myös toisella tavalla. Pystyn kuvittelemaan rakenteiden ympärille lihaa ja verta eli ne ihmiset, jotka ovat olleet puolustuslinjaa rakentamassa ja asuneet parakkikylissä. Tämän kokemuksen kun pystyisi välittämään myös muille. Myös viranomaisista on löytynyt omakohtaisen kokemuksen taso Salpalinjasta ja se on helpottanut keskustelua heidän kanssaan.

Ehkä haastavin ihmisryhmä Salpalinjalla on lapset. Pienemmille korsujen koluaminen on suurta seikkailua taskulamppu joko omassa tai vanhemman kädessä. Hyvä, jos kynnyksen yli itse kyetään ja suurta riemua herättää, jos korsun ampuma-aukosta vilahtaa auto tai kaverin jalat. Pallokorsusta tulee joko peikon tai muumin koti tai saattaa sillä olla jokin muukin käyttötarkoitus. Iän karttuessa joutuu pohtimaan mitä sodasta lapsille kertoo ja minkä lapsi ymmärtää.  

Vuosien varrella on tullut myös vastaan aikuisia ihmisiä, jotka ovat rehellisesti myöntäneet, etteivät he tiedä mikä on Salpalinja. Toivon mukaan he ovat lähteneet hyvillä mielen matkaan tiiviin tietopaketin saatuaan ja muutaman kohteen nähtyään. Osa on toivottavasti innostunut etsimään itse asiasta lisää tietoa ja käymään eri kohteissa. Kaksi ryhmää on ollut Salpalinjalla kuitenkin vähemmistönä, naiset ja nuoriso. Miten me saisimme myös heidät kiinnostumaan asiasta, pitäisikö meidän kertoa rakenteista ja rakentamisesta eri tavalla?

Vain muutama harva on vuosien aikana ihmettelyt, että miksi te tuota vanhaa asiaa pengotte. Näkemyseroja Salpalinjasta toki löytyy, olisiko siellä ollut mitään käytännön merkitystä vai ei ja miten siihen pitäisi suhtautua kunnioittaen, tunteella, asiallisesti vai huumorilla. Joka tapauksessa se on pysyvä osa meidän nykyistä asuinympäristöä, osa kulttuuriympäristöä vanhempien linnoitusten ohella sekä osa viime sotien historiaa. Säilymisen ja kunnossapidon kannalta on oleellista, että siitä puhutaan ja saadaan pidettyä kohteita kunnossa, eikä se millä painotuksilla siitä puhutaan, kuka on oikeassa ja mistä syystä.

Elina Lyijynen

Hankevetäjä

Salpapolku - vapaa-ajan ja virkistystoiminnan reitti