Huhtikuussa 2010 kirjoitin tässä blogissa otsikolla Nähtävyys vaikka ei siltä näytä Salpalinjasta matkailukohteena. Tuo otsikko on edelleen ajankohtainen. Salpalinja ei vieläkään näytä turistirysältä. Miksi näyttäisikään, kun se on tehty mahdollisimman piilossa pysyväksi puolustuslinnoitukseksi, sotasalaisuudeksi.
Nyt laajennan tätä matkailukysymystä tiedottamisen ja samalla myös markkinoinnin suuntaan. Miten houkutella ihmisiä paikkaan, jota ei tunneta ja jota ei tietenkään myös mielletä matkailukohteeksi?
Me jotka tiedämme ja tunnemme Salpalinjan, pidämme itsestään selvyytenä, että se on hieno, hämmästystä ja ajatuksia herättävä kohde. Siitä meillä Salpalinja-oppailla on näyttöä yllin kyllin. Paradoksi, ristiriita on juuri siinä, että Salpalinja on kohteena erinomainen, mutta sitä ei tunneta, sinne ei osata tulla tai mennä.
Jotakin etelän matkakohdetta on helppo markkinoida, kun kaikki tietävät että siellä on aurinkoa ja lämmintä. Ja taas Lapissa on lunta ja tuntureita. Loppu, tarkempi kohde hotellin tarkkuudella on vain hienossäätöä. Kauppa käy.
Salpalinja ja toistaiseksi sen harvalukuiset matkailutuotteet ovat suurelle yleisölle blackout, täydellisen tuntemattomia. Tämän blogin lukijoille ( nyt jo yli 6 500 eri kävijää) väite kuulostaa uskomattomalta, mutta totta se on. Ja jos vähän lievennän väitettä, niin monet Salpalinjassa vierailleet sanovat kyllä tienneensä jotakin siitä, mutta eivät käsittäneet sen monumentaalisia ulottuvuuksia.
Toisin sanoen tiedottamisen saralla tekemistä riittää. Meitä Salpalinja-toimijoita on toistaiseksi niin vähän, onneksi sentään on, että läpimurtoon eivät ponnistelumme ole riittäneet. Olen osaltani pienillä voimillani, muun muassa tämän blogin kautta yrittänyt kertoa Salpa-asemasta ja herättää mielenkiintoa siihen. Yhden miehen panos ei pitkälle riitä. Uskottavuus kaipaisi levempiä hartioita ja isompia tekijöitä.
Hyvältä tuntuu se, että museoviraston tekemän Salpalinjan inventointi on jo sen aikana ja toivottavasti keväällä tapahtuvan loppuraportin julkistamisen myötä entistä enemmän nostamassa Salpalinjaa esille.
Hyvältä tuntuu, että Etelä-Kymenlaakson matkailuyhteistyön uusi Kaakko 135 –astetta –kampanja pitää sisällään sen historiaosiossa myös Salpalinjan.
Hyvältä tuntuu, että erityisesti Lappeenrannassa, niin kuin olen kertonutkin, on Salpalinjan osalta into päällä.
Hyvältä tuntuu, että koti-Miehikkälänikin tekee mitä voi. Ja onhan niitä monta muutakin hyvää hanketta ja toimintaa menossa. Matkailullista läpimurtoa ei vaan ole vieläkään tapahtunut.
Vielä paremmalta tuntuisi, jos keksisimme keinon, jolla Salpalinja päräytettäisiin kunnolla näkyviin, asiallisesti, sotiemme veteraanien ja sankarivainajiemme kunnioituksen hengessä.
Mutta jos emme tuota ”lottovoittoa” keksi, niin sitten vain jatkamme sinnikkäästi työtämme lyhyin askelin ja mikä tärkeintä, otamme niitä eteenpäin. Kovalla työllä on tapana tulla palkituksi tavalla tai toisella.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia valurautaa teräsbetonikorsun katolla.
keskiviikko, 1. helmikuuta 2012
keskiviikko, 25. tammikuuta 2012
Lappeenrannassa hyvä läpileikkaus
Museoviraston inventointi paljastaa, että Salpalinja on hyvin säilynyt, Euroopassa ehkä jopa parhaiten säilynyt linnoituskokonaisuus. Se on vastaava tutkija John Lagerstedtin mukaan suorastaan ainutlaatuista. Paitsi kokonaisuus myös yksittäiset laitteet ovat paikoin jopa erittäin hyvässä kunnossa. Myös kenttälinnoitteet ovat aika huomioiden hyvin säilyneet.
Lagerstedt kertoi inventoinnin tuloksia Lappeenrannassa peräti 120-henkiselle yleisölle tiistai-iltana. Yleisömäärä heijastaa asian suurta kiinnostavuutta. Sitä selittää myös tutkijan havainto siitä, että linnoituksen välittömässä läheisyydessä asuvat ehkä monista käytännön harmeista huolimatta kokevat Salpalinjan merkittäväksi ja säilyttämisen arvoiseksi kulttuurikohteeksi.
Salpa-aseman kohteet Lappeenrannassa muodostavat Lagerstedtin mielestä oivallisen läpileikkauksen koko linnoituksesta ja sen erityyppisistä rakenteista ja laitteista. Hänen mukaansa vain kestolinnoitetut tykkiasemat puuttuvat, mutta nekin löytyvät läheltä, Lemiltä.
Miehikkäläläisenä minua lämmitti tutkijan ottamat myönteiset esimerkit Salpa-asemasta. Hänen mielestään Salpalinja-museo on Salpalinjaa esittelevistä kohteista paras. Miehikkälässä ja Virolahdella jo monta vuotta käytössä ollutta Salpapolkua hän suositteli myös Lappeenrantaan.
Museoviraston valtionvarainministeriölle tekemän inventoinnin maastotyöt on tehty kahden viime kesän aikana. Kestolinnoitteista tutkimus kattaa lähes kaikki. Loppuraportti valmistuu keväällä. Yksittäisiin kohteisiin ja valokuviinkin pääsee kuka tahansa käsiksi netissä, osaan jo nyt ja loppuihinkin vappuun mennessä. Kohteet löytyvät hakusanalla muinaisjäännösrekisteri ja noin 700 valokuvaa suomenmuseotonline.
Lappeenrannan Salpalinja-kohteet löytyvät Voisalmesta ja sen lähisaarista, Tuosan saaresta, Skinnarilasta, Rutolasta, Iitiästä, Hurtaanmaalta ja entisen Ylämaan Hostikalta. Lisäksi yksittäisiä, mutta hankalasti löydettäviä kohteita on runsaasti myös kaupunkialueen ja valtakunnan rajan välissä.
Yhtenä erinomaisena ideana minulle paljastui Saimaan Golfin Salpalinjan esille tuominen Tuosan saaressa. Pelaajat eivät voi välttyä linnoituslaitteilta, jos pallo lipsahtaa väylältä sivuun. Hyvä.
Hyvin pienenä yksityiskohtana nostan esiin inventointituloksista ja sen tarkkuudesta panssariluukullisen pst-tykkikorsun, jonka aseena on kenttätykki. Tiesin, että Miehikkälän Myllylammen rannassa sijaitsevan lisäksi toinen on jossakin Saimaan saaressa. Nyt se selvisi. Paikka on Ruohosaari. Mutta siellä ao. korsuja onkin kaksi. Toinen vain on jäänyt ampuma-aukkoluukkujen osalta keskeneräiseksi ja aukko on täytetty kivillä. Korsun rakenne kertoo, että siihen olisi saatu kenttätykki suojaisaan tuliasemaan.
Puuttumatta sen enempää inventoinnin yksityiskohtiin kerrottakoon vielä, että loppuraportissa museovirasto ottaa kantaa ainakin siihen, mitä kohteita ja miten Salpalinjasta suojellaan. Se on tärkeää, sillä yhdyskuntarakentaminen ja infrastruktuuri on tärvellyt osan hienoistakin kohteista. Enää vastaavia virheitä ei saa tulla.
Mielenkiinnolla jään odottamaan inventoinnin loppuraporttia ja ennen kaikkea, mitä johtopäätöksiä Salpalinjan omistaja valtionvarainministeriö ja sen työrukkanen Senaattikiinteistöt tekevät.
Lagerstedt kertoi inventoinnin tuloksia Lappeenrannassa peräti 120-henkiselle yleisölle tiistai-iltana. Yleisömäärä heijastaa asian suurta kiinnostavuutta. Sitä selittää myös tutkijan havainto siitä, että linnoituksen välittömässä läheisyydessä asuvat ehkä monista käytännön harmeista huolimatta kokevat Salpalinjan merkittäväksi ja säilyttämisen arvoiseksi kulttuurikohteeksi.
Salpa-aseman kohteet Lappeenrannassa muodostavat Lagerstedtin mielestä oivallisen läpileikkauksen koko linnoituksesta ja sen erityyppisistä rakenteista ja laitteista. Hänen mukaansa vain kestolinnoitetut tykkiasemat puuttuvat, mutta nekin löytyvät läheltä, Lemiltä.
Miehikkäläläisenä minua lämmitti tutkijan ottamat myönteiset esimerkit Salpa-asemasta. Hänen mielestään Salpalinja-museo on Salpalinjaa esittelevistä kohteista paras. Miehikkälässä ja Virolahdella jo monta vuotta käytössä ollutta Salpapolkua hän suositteli myös Lappeenrantaan.
Museoviraston valtionvarainministeriölle tekemän inventoinnin maastotyöt on tehty kahden viime kesän aikana. Kestolinnoitteista tutkimus kattaa lähes kaikki. Loppuraportti valmistuu keväällä. Yksittäisiin kohteisiin ja valokuviinkin pääsee kuka tahansa käsiksi netissä, osaan jo nyt ja loppuihinkin vappuun mennessä. Kohteet löytyvät hakusanalla muinaisjäännösrekisteri ja noin 700 valokuvaa suomenmuseotonline.
Lappeenrannan Salpalinja-kohteet löytyvät Voisalmesta ja sen lähisaarista, Tuosan saaresta, Skinnarilasta, Rutolasta, Iitiästä, Hurtaanmaalta ja entisen Ylämaan Hostikalta. Lisäksi yksittäisiä, mutta hankalasti löydettäviä kohteita on runsaasti myös kaupunkialueen ja valtakunnan rajan välissä.
Yhtenä erinomaisena ideana minulle paljastui Saimaan Golfin Salpalinjan esille tuominen Tuosan saaressa. Pelaajat eivät voi välttyä linnoituslaitteilta, jos pallo lipsahtaa väylältä sivuun. Hyvä.
Hyvin pienenä yksityiskohtana nostan esiin inventointituloksista ja sen tarkkuudesta panssariluukullisen pst-tykkikorsun, jonka aseena on kenttätykki. Tiesin, että Miehikkälän Myllylammen rannassa sijaitsevan lisäksi toinen on jossakin Saimaan saaressa. Nyt se selvisi. Paikka on Ruohosaari. Mutta siellä ao. korsuja onkin kaksi. Toinen vain on jäänyt ampuma-aukkoluukkujen osalta keskeneräiseksi ja aukko on täytetty kivillä. Korsun rakenne kertoo, että siihen olisi saatu kenttätykki suojaisaan tuliasemaan.
Puuttumatta sen enempää inventoinnin yksityiskohtiin kerrottakoon vielä, että loppuraportissa museovirasto ottaa kantaa ainakin siihen, mitä kohteita ja miten Salpalinjasta suojellaan. Se on tärkeää, sillä yhdyskuntarakentaminen ja infrastruktuuri on tärvellyt osan hienoistakin kohteista. Enää vastaavia virheitä ei saa tulla.
Mielenkiinnolla jään odottamaan inventoinnin loppuraporttia ja ennen kaikkea, mitä johtopäätöksiä Salpalinjan omistaja valtionvarainministeriö ja sen työrukkanen Senaattikiinteistöt tekevät.
maanantai, 16. tammikuuta 2012
Aina ajankohtainen aihe
On myönteistä havaita, että ainakaan minun korviini ei ole kuulunut Salpa-asemasta ja siitä puhumisesta mitään kielteistä. Asialle vihkiytyneitä ja siitä kiinnostuneita ei ole leimattu sotahulluiksi tai militaarikiihkoilijoiksi. Se on hyvä ja se osoittaa, että aihe on perusteltu ja Salpalinja ymmärretään tärkeänä osana itsenäisyyshistoriaamme. Siksi se on aina myös ajankohtainen. Hyvä.
Näin ”Salpalinja-tiedottajan” näkökulmasta vastaväitteiden puuttuminen on pois kokonaisjulkisuudesta ja esilläolosta. Kas kun kielteisyys aina vetäisi paremmin kuin myönteisyys. Nimittäin jossain mielessä ajatus, ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan, toimisi Salpalinjassa. Esillä olo, kielteinenkin, toisi asialle tunnettavuutta ja ensimmäiseen kappaleeseen viitaten Salpalinjan oikeaksitodistaminen todennäköisesti aina kuitenkin voittaisi.
Tietenkään en tosissaan halua, että Salpa-asemasta nousisi joku sen arvoa kyseenalaistava kohu. Ja siksi tuota edellä olevaa provosointia en jatka enempää. Tyydyn siihen, että hiljaa hyvä tulee ja Salpalinjan myönteisyys ennen pitkään tavoittaa ne noin viisi miljoonaa suomalaista, jotka eivät sitä tunne. Niitä suomalaisia, jotka linnoituksen tuntevat ja tietävät voi olla sen verran kuin väkilukumme on yli viiden miljoonan! Tiedotustehtävää riittää.
Salpa-asema on siis minun mielestäni aina ajankohtainen viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon ja lujan työn muistomerkkinä, suorastaan monumenttina. Se on Suomen nykyrakentajienkin hyvä tietää ja tuntea. Historia on tulevaisuuden peili.
Tulevaan kevättalveen on odotettavissa uutisia Salpalinjan inventoinnin tuloksista. Niitä museovirasto varmasti tiedottelee pitkin itärajaa. Ensi viikolla kuullaan inventoinnin satoa Lappeenrannassa ja nimenomaan sieltä.
Tämä tehty inventointi on tärkeä ajateltaessa Salpa-aseman tulevaisuutta. Se antaa pitkälti viitteitä siitä, mitä osia linnoituksesta kannattaa säilyttää, kenties entisöidäkin ja ottaa matkailukäyttöön.
Jokainen ymmärtää, että ylivoimaisesti suurin osa linnoitusta, jossa ei missään taisteltu, tulee jäämään maastoon oman onnensa nojaan. Hyvää viime mainitussakin on se, että nytkin vielä nähtävissä olevat rakenteet, teräsbetonikorsut, kiviesteet ja kallioon louhitut luolat ja taisteluhaudat, säilyvät hamaan tulevaisuuteen enemmän tai vähemmän puuston ja kasvillisuuden peittämänä. Se mikä linnoituksesta lahoaa ja umpeutuu, on jo sen tehnyt.
Toivottavasti Salpalinjan inventointi antaa perusteita myönteisiin johtopäätöksiin niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Linnoituksen tunnettavuus kasvaa jokaisesta tekemisestä, jokaisesta eleestä sen esillenostamiseksi. Eikä vähiten siitä, että se jo tehdystä Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitteesta julistettaisiin vuonna 2017, itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlavuonna, itsenäisyytemme monumentiksi!
Näin ”Salpalinja-tiedottajan” näkökulmasta vastaväitteiden puuttuminen on pois kokonaisjulkisuudesta ja esilläolosta. Kas kun kielteisyys aina vetäisi paremmin kuin myönteisyys. Nimittäin jossain mielessä ajatus, ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan, toimisi Salpalinjassa. Esillä olo, kielteinenkin, toisi asialle tunnettavuutta ja ensimmäiseen kappaleeseen viitaten Salpalinjan oikeaksitodistaminen todennäköisesti aina kuitenkin voittaisi.
Tietenkään en tosissaan halua, että Salpa-asemasta nousisi joku sen arvoa kyseenalaistava kohu. Ja siksi tuota edellä olevaa provosointia en jatka enempää. Tyydyn siihen, että hiljaa hyvä tulee ja Salpalinjan myönteisyys ennen pitkään tavoittaa ne noin viisi miljoonaa suomalaista, jotka eivät sitä tunne. Niitä suomalaisia, jotka linnoituksen tuntevat ja tietävät voi olla sen verran kuin väkilukumme on yli viiden miljoonan! Tiedotustehtävää riittää.
Salpa-asema on siis minun mielestäni aina ajankohtainen viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon ja lujan työn muistomerkkinä, suorastaan monumenttina. Se on Suomen nykyrakentajienkin hyvä tietää ja tuntea. Historia on tulevaisuuden peili.
Tulevaan kevättalveen on odotettavissa uutisia Salpalinjan inventoinnin tuloksista. Niitä museovirasto varmasti tiedottelee pitkin itärajaa. Ensi viikolla kuullaan inventoinnin satoa Lappeenrannassa ja nimenomaan sieltä.
Tämä tehty inventointi on tärkeä ajateltaessa Salpa-aseman tulevaisuutta. Se antaa pitkälti viitteitä siitä, mitä osia linnoituksesta kannattaa säilyttää, kenties entisöidäkin ja ottaa matkailukäyttöön.
Jokainen ymmärtää, että ylivoimaisesti suurin osa linnoitusta, jossa ei missään taisteltu, tulee jäämään maastoon oman onnensa nojaan. Hyvää viime mainitussakin on se, että nytkin vielä nähtävissä olevat rakenteet, teräsbetonikorsut, kiviesteet ja kallioon louhitut luolat ja taisteluhaudat, säilyvät hamaan tulevaisuuteen enemmän tai vähemmän puuston ja kasvillisuuden peittämänä. Se mikä linnoituksesta lahoaa ja umpeutuu, on jo sen tehnyt.
Toivottavasti Salpalinjan inventointi antaa perusteita myönteisiin johtopäätöksiin niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Linnoituksen tunnettavuus kasvaa jokaisesta tekemisestä, jokaisesta eleestä sen esillenostamiseksi. Eikä vähiten siitä, että se jo tehdystä Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitteesta julistettaisiin vuonna 2017, itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlavuonna, itsenäisyytemme monumentiksi!
tiistai, 10. tammikuuta 2012
Huomioita Kivijärven tulvituksesta
Kirjoittaja: Hannu Ilves Luumäki
En puutu Kivijärven tulvituksen historiaan siltä osin, mitä siitä on aiemmin kirjoitettu (blogi tulvitusjärjestelmät 17.8.2010), vaan kerron huomioita joita olen tehnyt nyt vuodenvaihteessa, vanhan salaojittajan silmin.
Kun lähdetään Kivijärven padolta, joka sijaitsee Luumäen motellin läheltä, aivan kuutostien vieressä, niin ensimmäinen huomio on, että tien alla olevat putket ovat alapäästään tukossa. Tieremontin yhteydessä on vanhan betonivalun päälle valettu lisää seinää, mutta maata on valunut niin, ettei putkia näy.
Harju on tässä kohtaa harvinaisen matala ja padolta lähtevä kaivanto on vain noin 400 meriä pitkä, josta maasto alkaa laskea niin, ettei kaivua ole tarvinnut jatkaa pitemmälle. Tästä eteenpäin maastossa on selvä notkelma, aina noin kilometrin päässä olevalle rautatielle saakka. Eli pitempään juoksutettaessa olisi tähän notkelmaan syöpynyt jonkinlainen joki. Tämän välin panssariestearvo on mielestäni kyseenalainen, koska maaperä on tiivistä hiesusavea ja olisi kantanut hyvin panssareita, vaikka pohjan kautta.
Tämän notkon vedet alittavat rautatien läheltä uuden Lappeenrannan radan ja vanhan Pietarin radan risteystä. Vanhassa radassa on reilulla aukolla varustettu silta, kun uudessa taas vain pieni betonirumpu. Rautatie on aikanaan rakennettu paikkaan, mistä harjun jälkeen alkaa suoalueet, eli radan pohjoispuolelle ei olisi voinut tulla juuri minkäänlaista tulvitusta.
Heti radan jälkeen alkaa yhtenäinen suoalue aina kahden kilometrin päässä olevalle Urpalolle saakka. Kivijärven tulvitusjoki yhtyy heti radan jälkeen Urpalanjokeen, joka laskee länteen yhtyäkseen Haimilan kylän kohdalla lännestä tulevaan Kirkkojokeen. Muutama sata metriä radasta sijaitsee Multialan pato, jolla olisi estetty veden pääsy länteen. Padotuskorkeus on reilu metri.
Nyt korkean veden aikana on hyvin näkyvissä, että Urpalon vesi olisi ylettynyt radalle asti. Urpalo on siitä erikoinen järvi, että se laskee kahteen suuntaan, pohjoisesta länteen Urpalanjokeen ja etelään Kavinojaan.
Urpalo on noin 4 kilometriä pitkä järvi, jolla on leveyttä noin kilometri. Järven pohjoispäähän laskee idästä puro Pien-Urpalo järvestä ja siitä itään olevilta alueilta. Järvi on melko korkearantainen, joten järven vedenkorkeuden eroilla ei olisi merkitystä esteenä. Alempi Urpalon pato olisi ollut Orkola-Junttola tiellä ja tähänkin olisi saatu noin metri padotusta. Tieltä on matkaa Urpalon rantaa 300 meriä ja maasto on suota, johon olisi noussut vesi. Mitään merkkejä padosta ei tänä päivänä ole.
Urpalolta etelään jatkuu alavat suoalueet, jotka on osittain raivattu pelloksi. Noin kahden kilometrin päässä on Myllylampi, jossa on viimeinen pato. Maasto on näillä alueilla korkeitten mäkien ja pienten soitten sävyttämää ja hyvin vaikeakulkuista.
Myllylampi on korkeitten mäkien välissä, halkaisijaltaan muutama sata metriä. Laskuoja etelään menee kapeassa kalliokanjonissa, johon on tehty viereisestä kalliosta louhitusta kivestä patovallit. Mitään betonivaluja ei tänne ole tehty, mutta tukkimalla kapea uoma lohkokivillä olisi saatu helposti metrin puolentoista pato, jolla olisi saatu nostettua vettä aina Orkola-Junttola tielle saakka.
Yhteenvetona voi sanoa, että Kivijärven tulvituksella olisi saatu muodostettua aina rautatiestä Myllylammelle, noin 8 kilometrin matkalle, viholliselle hyvin vaikeakulkuinen alue.
En puutu Kivijärven tulvituksen historiaan siltä osin, mitä siitä on aiemmin kirjoitettu (blogi tulvitusjärjestelmät 17.8.2010), vaan kerron huomioita joita olen tehnyt nyt vuodenvaihteessa, vanhan salaojittajan silmin.
Kun lähdetään Kivijärven padolta, joka sijaitsee Luumäen motellin läheltä, aivan kuutostien vieressä, niin ensimmäinen huomio on, että tien alla olevat putket ovat alapäästään tukossa. Tieremontin yhteydessä on vanhan betonivalun päälle valettu lisää seinää, mutta maata on valunut niin, ettei putkia näy.
Harju on tässä kohtaa harvinaisen matala ja padolta lähtevä kaivanto on vain noin 400 meriä pitkä, josta maasto alkaa laskea niin, ettei kaivua ole tarvinnut jatkaa pitemmälle. Tästä eteenpäin maastossa on selvä notkelma, aina noin kilometrin päässä olevalle rautatielle saakka. Eli pitempään juoksutettaessa olisi tähän notkelmaan syöpynyt jonkinlainen joki. Tämän välin panssariestearvo on mielestäni kyseenalainen, koska maaperä on tiivistä hiesusavea ja olisi kantanut hyvin panssareita, vaikka pohjan kautta.
Tämän notkon vedet alittavat rautatien läheltä uuden Lappeenrannan radan ja vanhan Pietarin radan risteystä. Vanhassa radassa on reilulla aukolla varustettu silta, kun uudessa taas vain pieni betonirumpu. Rautatie on aikanaan rakennettu paikkaan, mistä harjun jälkeen alkaa suoalueet, eli radan pohjoispuolelle ei olisi voinut tulla juuri minkäänlaista tulvitusta.
Heti radan jälkeen alkaa yhtenäinen suoalue aina kahden kilometrin päässä olevalle Urpalolle saakka. Kivijärven tulvitusjoki yhtyy heti radan jälkeen Urpalanjokeen, joka laskee länteen yhtyäkseen Haimilan kylän kohdalla lännestä tulevaan Kirkkojokeen. Muutama sata metriä radasta sijaitsee Multialan pato, jolla olisi estetty veden pääsy länteen. Padotuskorkeus on reilu metri.
Nyt korkean veden aikana on hyvin näkyvissä, että Urpalon vesi olisi ylettynyt radalle asti. Urpalo on siitä erikoinen järvi, että se laskee kahteen suuntaan, pohjoisesta länteen Urpalanjokeen ja etelään Kavinojaan.
Urpalo on noin 4 kilometriä pitkä järvi, jolla on leveyttä noin kilometri. Järven pohjoispäähän laskee idästä puro Pien-Urpalo järvestä ja siitä itään olevilta alueilta. Järvi on melko korkearantainen, joten järven vedenkorkeuden eroilla ei olisi merkitystä esteenä. Alempi Urpalon pato olisi ollut Orkola-Junttola tiellä ja tähänkin olisi saatu noin metri padotusta. Tieltä on matkaa Urpalon rantaa 300 meriä ja maasto on suota, johon olisi noussut vesi. Mitään merkkejä padosta ei tänä päivänä ole.
Urpalolta etelään jatkuu alavat suoalueet, jotka on osittain raivattu pelloksi. Noin kahden kilometrin päässä on Myllylampi, jossa on viimeinen pato. Maasto on näillä alueilla korkeitten mäkien ja pienten soitten sävyttämää ja hyvin vaikeakulkuista.
Myllylampi on korkeitten mäkien välissä, halkaisijaltaan muutama sata metriä. Laskuoja etelään menee kapeassa kalliokanjonissa, johon on tehty viereisestä kalliosta louhitusta kivestä patovallit. Mitään betonivaluja ei tänne ole tehty, mutta tukkimalla kapea uoma lohkokivillä olisi saatu helposti metrin puolentoista pato, jolla olisi saatu nostettua vettä aina Orkola-Junttola tielle saakka.
Yhteenvetona voi sanoa, että Kivijärven tulvituksella olisi saatu muodostettua aina rautatiestä Myllylammelle, noin 8 kilometrin matkalle, viholliselle hyvin vaikeakulkuinen alue.
keskiviikko, 4. tammikuuta 2012
Pyyhkäisevä sivustatuli
Salpa-aseman puolustuksen runko, niin kuin aiemmin on puhuttukin, nojaa tärkeimmällä osallaan Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä konekivääreiden yhtenäiseen maanpinnan myötäiseen sivustatuliverkoon. Se rakennettiin kesto- ja kenttälinnoitteisiin sijoitettuihin konekivääriasemiin.
Salpalinjassa on kaikkiaan 295 konekiväärin paikkaa betonissa ja 1250 kk-pesäkettä maasta, puusta ja kivistä tehdyissä kenttälinnoitteissa. Siis linnoituksessa oli tuliasema enemmän tai vähemmän valmiina 1545 konekiväärille.
Toinen toistensa eteen ampumaan sijoitettujen konekiväärien tulitus betonilaitteista oli yleensä aina myös panssarikiviesteen suuntaista. Oli suunnittelijoiden viisautta sijoittaa kk-asemat ja murtoviivana polveilevana kivieste toimimaan keskenään. Kun lisäksi kenttälinnoitetuista kk-asemista kiviesteitä voitiin ampua myös rintamasta päin, siis kohtisuoraan, ei vihollisen jalkaväki päässyt suojaan periaatteessa yhdenkään kiven taakse.
Ja kun kiviesteen ja konekivääritulen yhteistyö ulottui myös kivien sijoitteluun siten, että luodit mahdollisimman tehokkaasti viistoista pinnoista kimpoilivat viereisten kivien sivuille ja taakse, niin kovin levollinen suoja panssarieste ei olisi ollut vihollisen jalkaväkimiehelle. Päältäpäin katsottuna neliön tai lähellä salmiakin muotoa oleva estekivi sijoitettiin siis niin, että kiven kulma oli vihollisen tulosuuntaan päin. Näin särmän pinta oli viisto luodin tulosuuntaan nähden myös puolustajan suunnasta katsottuna.
Teräbetonikorsujen konekiväärit käskettiin sijoittaa 60 – 100 sentin korkeuteen maanpinnasta. Ampumasektorin leveys oli 38 astetta ja erittäin tehokkaana ampumaetäisyytenä pidettiin 300 metriä, käytännössä tehoa riitti siis ylikin.
Kun konekiväärikorsuja sijoitettiin maastoon, oli otettava huomioon paitsi sijoitus sivusuunnassa myös korkeussuunnassa. Jos korsu tuli liian alas, oli edessä suuritöisiä maaleikkauksia ampumasektorissa (niitäkin näkee maastossa edelleen) ja taas jos ase jäi ylös, ei luodin pyyhkäisevää lentorataa saatu aikaiseksi; mateleva vihollinen olisi ollut suojassa luotisateen alla.
Ja kuinka suunnittelu käytännössä tapahtui. Siitä kerroin viime kesäkuussa ilmestyneessä Kadettikunnan Kylkirauta-lehdessä, jossa siteerasin Yleisradion TV2:lle vuonna 1990 tehtyä tv-dokumenttia (Salpalinja - kriisin monumentti, toimittajat Pertti Hintikka ja Olavi Puusaari) seuraavasti:
”Eversti, sotahistorioitsija Vilho Tervasmäki (1915 - 2010) oli reservin vänrikkinä Salpalinjan suunnittelussa oman joukkonsa mukana ja kohdalla (kaiketi Luumäellä). Edellä mainitussa dokumentissa hän kertoo, kuinka puolustusasema käytännössä maastoon sijoitettiin:
- Komppania pantiin viimeistä miestä myöten suunniteltuun kohtaan puolustusryhmitykseen. Jokaisen miehen asema tarkastettiin ja sijoitettiin paikoilleen hyvin huolellisesti. Sitten kiikaroitiin, ryömittiin ja aseteltiin keppejä ja etsittiin konekiväärille edullinen sivustatuliasema. Tuon konekiväärin piti pystyä ampumaan komppanian asemien eteen pyyhkäisevää sivustatulta.
Ja kun konekiväärin ampumasektorit oli kepitetty ja aseen paikka selvitetty sentilleen, kk:n ampuma-aukon paikka merkittiin erityisellä siniseksi maalatulla vaneripalalla.
- Kyllä siinä nuori reservin vänrikki tunsi itsensä tärkeäksi, kun vanerin palaa paikalleen sijoitimme. Tiesimme korsun maksavan miljoonan! Ja siihen se korsu tehtiin, Tervasmäki muisteli pieni ylpeyden kare äänessään.”
Näin siis tunnettu historioitsija. Ja kun muistetaan Virolahden ja Luumäen välin suunnittelun kiireinen ajankohta, huhtikuu 1940, jolloin lunta oli jotakuinkin yhtä paljon maassa kuin keväällä 2011, niin konekivääriasemien suunnittelun ja rakentamisen erinomaista tulosta ei voi kuin ihmetellä.
Salpalinjassa on kaikkiaan 295 konekiväärin paikkaa betonissa ja 1250 kk-pesäkettä maasta, puusta ja kivistä tehdyissä kenttälinnoitteissa. Siis linnoituksessa oli tuliasema enemmän tai vähemmän valmiina 1545 konekiväärille.
Toinen toistensa eteen ampumaan sijoitettujen konekiväärien tulitus betonilaitteista oli yleensä aina myös panssarikiviesteen suuntaista. Oli suunnittelijoiden viisautta sijoittaa kk-asemat ja murtoviivana polveilevana kivieste toimimaan keskenään. Kun lisäksi kenttälinnoitetuista kk-asemista kiviesteitä voitiin ampua myös rintamasta päin, siis kohtisuoraan, ei vihollisen jalkaväki päässyt suojaan periaatteessa yhdenkään kiven taakse.
Ja kun kiviesteen ja konekivääritulen yhteistyö ulottui myös kivien sijoitteluun siten, että luodit mahdollisimman tehokkaasti viistoista pinnoista kimpoilivat viereisten kivien sivuille ja taakse, niin kovin levollinen suoja panssarieste ei olisi ollut vihollisen jalkaväkimiehelle. Päältäpäin katsottuna neliön tai lähellä salmiakin muotoa oleva estekivi sijoitettiin siis niin, että kiven kulma oli vihollisen tulosuuntaan päin. Näin särmän pinta oli viisto luodin tulosuuntaan nähden myös puolustajan suunnasta katsottuna.
Teräbetonikorsujen konekiväärit käskettiin sijoittaa 60 – 100 sentin korkeuteen maanpinnasta. Ampumasektorin leveys oli 38 astetta ja erittäin tehokkaana ampumaetäisyytenä pidettiin 300 metriä, käytännössä tehoa riitti siis ylikin.
Kun konekiväärikorsuja sijoitettiin maastoon, oli otettava huomioon paitsi sijoitus sivusuunnassa myös korkeussuunnassa. Jos korsu tuli liian alas, oli edessä suuritöisiä maaleikkauksia ampumasektorissa (niitäkin näkee maastossa edelleen) ja taas jos ase jäi ylös, ei luodin pyyhkäisevää lentorataa saatu aikaiseksi; mateleva vihollinen olisi ollut suojassa luotisateen alla.
Ja kuinka suunnittelu käytännössä tapahtui. Siitä kerroin viime kesäkuussa ilmestyneessä Kadettikunnan Kylkirauta-lehdessä, jossa siteerasin Yleisradion TV2:lle vuonna 1990 tehtyä tv-dokumenttia (Salpalinja - kriisin monumentti, toimittajat Pertti Hintikka ja Olavi Puusaari) seuraavasti:
”Eversti, sotahistorioitsija Vilho Tervasmäki (1915 - 2010) oli reservin vänrikkinä Salpalinjan suunnittelussa oman joukkonsa mukana ja kohdalla (kaiketi Luumäellä). Edellä mainitussa dokumentissa hän kertoo, kuinka puolustusasema käytännössä maastoon sijoitettiin:
- Komppania pantiin viimeistä miestä myöten suunniteltuun kohtaan puolustusryhmitykseen. Jokaisen miehen asema tarkastettiin ja sijoitettiin paikoilleen hyvin huolellisesti. Sitten kiikaroitiin, ryömittiin ja aseteltiin keppejä ja etsittiin konekiväärille edullinen sivustatuliasema. Tuon konekiväärin piti pystyä ampumaan komppanian asemien eteen pyyhkäisevää sivustatulta.
Ja kun konekiväärin ampumasektorit oli kepitetty ja aseen paikka selvitetty sentilleen, kk:n ampuma-aukon paikka merkittiin erityisellä siniseksi maalatulla vaneripalalla.
- Kyllä siinä nuori reservin vänrikki tunsi itsensä tärkeäksi, kun vanerin palaa paikalleen sijoitimme. Tiesimme korsun maksavan miljoonan! Ja siihen se korsu tehtiin, Tervasmäki muisteli pieni ylpeyden kare äänessään.”
Näin siis tunnettu historioitsija. Ja kun muistetaan Virolahden ja Luumäen välin suunnittelun kiireinen ajankohta, huhtikuu 1940, jolloin lunta oli jotakuinkin yhtä paljon maassa kuin keväällä 2011, niin konekivääriasemien suunnittelun ja rakentamisen erinomaista tulosta ei voi kuin ihmetellä.
lauantai, 31. joulukuuta 2011
Asiasta poiketen
Kuulostakoon kuinka omahyväiseltä tahansa ja Salpa-asemaan suoranaisesti liittymättömältä, en malta ottaa esiin kahta minulle merkittävää peräkkäistä päivää, tämän ja huomisen.
Tänään on asevelvollisuuteni viimeinen päivä. Reserviupseerin asevelvollisuus päättyy sen vuoden lopussa, kun hän täyttää 60 vuotta. Sillä siisti.
Olen siinä mielessä onnekas, että olen vasta seitsemäs ikäluokka (1951 syntyneet), joka on selvinnyt kokonaan ilman sotaa Suomen itsenäisyyden aikana. Toivottavasti seuraavat asevelvollisuusikäluokat selviävät samoin.
Astuin varusmiespalvelukseen vapaaehtoisena lokakuussa 1969. Jäin reserviin syyskuussa 1970. Olin 18-vuotias. Kolme viikkoa myöhemmin astuin Kotkan Rannikkopatteristoon palvelukseen alemman palkkaluokan kersantin vakanssille opetusaliupseeriksi. Keskikoulupohja ei riittänyt kesävänrikin paikkaan. Kun tarkoitukseni oli vain ”puolipiruuttaan” kokeilla maatalon metsätyövaihtoehdon sijaan palkkahommia, erosin suunnitelmani mukaan puolustusvoimien palveluksesta seitsemän kuukautta myöhemmin, olin 19 ½ -vuotias!
Kun olin edellisenä perjantaina riisunut kersantin asetakkini, niin seuraavana maanantaina puin ylleni YK-luutnantin uniformun Niinisalossa YK-koulutuskeskuksessa. Astuin YK:n Suomen valmiusjoukon kaksiviikkoiseen koulutustilaisuuteen. Sen jälkeen vastoin odotuksiani en päässyt rauhanturvaajaksi Kyprokselle. Keskikouluenglantini ei silloin riittänyt upseeritehtäviin.
Mutta vihdoin syksyllä 1973 tärppäsi. Lokakuun sota, Jom Kippur –sota sai YK:n lähettämään Suezille rauhanturvajoukot. Minä pääsin mukaan UNEF II suomalaiseen valvontajoukkoon YKSV 1:een. Koko lähi-idän valvontajoukkoa komensi Suomen itsenäisyyspäivänä 1973 kenraaliluutnantiksi ylennetty Ensio Siilasvuo.
Vuonna 2003 edesmenneen Siilasvuon syntymästä tulee huomenna uudenvuodenpäivänä kuluneeksi 90 vuotta.
Oma rauhanturvaajakertomukseni on luettavissa kirjastani Tulikaste Suezilla (julkaistu 2005, kirjastoista löytyy). Rauhanturvaajana siis kohtasin sodan, mutta se on ollut oma valinta, ei asevelvollisuus.
Korkeasti kunnioittamani esimieheni kenraali Ensio Siilasvuon syntymäpäivää ja oman asevelvollisuuteni päättymistä rohkenen laittaa yhdistämään oheisen valokuvan. Se on otettu Suezin kaupungissa tammikuussa 1974 eräänä tulitaukorikkomusten välisenä seesteisenä hetkenä.
Hyvää Uutta Vuotta!
perjantai, 23. joulukuuta 2011
Hyvää Joulua!
Maaliskuun lopulla tulee kaksi vuotta kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Kaksi asiaa on yllättänyt itseni. Toinen on se, että olen jaksanut kirjoittaa viikosta toiseen, juttu per viikko –vauhdilla, ilman suurempaa väkisinpakoitusta. Ja toinen vielä parempi asia on se, että tällä blogilla on hieman yli 6000 eri lukijaa.
Noista lukijoista pikkuista vaille puolet piipahtaa kurkkaamassa vain kerran. Eli reilut kolme tuhatta ihmistä tulee lukusille vähintään toisen kerran. Ja heistä vähintään yhdeksän kertaa sivuihin tutustuu 2252 henkeä.
Kun nyt ei ole lunta, niin viime talvena helmikuun alussa oli.
Ja kun analyysiä mennään vielä pitemmälle, niin vähintään sata eri kertaa sivuilla käyneitä on 1156 henkilöä ja heistä yli 200 kertaa käyneitä on 750 eri henkeä! Ja ei tarvitse pelästyä, Google Analytics ei tuon tarkempaan pysty ketään jäljittämään. Ainostaan käyntijälki jää näkyviin.
Ja vielä ihan yksityiskohtana kerron, että keskimäärin yhden sivun lukemiseen on aikaa käytetty yksi minuutti ja 48 sekuntia. Se kerrottuna sivumäärällä nostaa tehollisen kokonaislukuajan 23,5 yhtämittaiseen vuorokauteen. Hommaa on siinäkin.
Minusta nuo ovat komeita lukuja. Se viestittää ilman muuta Salpalinjaan kohdistuvasta varsin suuresta ja yksityiskohtaisesta kiinnostuksesta. Pitää muistaa, että Salpa-asema erikoisrakenteena on spesiaalitietoa. Toisaalta minä haluan, että Salpalinja pikkuhiljaa avautuisi koko kansalle. Salpa-asemassa heijastuu suomalaisten koko maanpuolustustahto!
Mikäli henkeni edelleen pihisee, jatkan kirjoittamista. Aiheita kyllä löytyy. Olen itse kirjoittanut nyt 84 blogia; Risto Häkämies kolme. Edelleen toivon, että vierailevia tähtiä ilmoittautuisi lisää. Varmasti monella teistä lukijoista tietoa on yllin kyllin enemmän kuin minulla. Muiden ajatukset toisivat tälle kirjoitussarjalle lisää painoarvoa. Ja sitä paitsi ei tässä kenenkään tarvitse kaikkea tietää, yksi tietää yhtä, toinen toista. Siitä se paketti syntyy.
Yksityiskohdat, suuret linjat, mikä tahansa kiinnostava, kelpaa minulle. Jos ei kelpaa, sorvataan sitten pyöreämmäksi.
Näihin tietoihin ja toiveisiin päätän tämän vuoden.
Oikein Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2012!
Terho Ahonen
Miehikkälä
Noista lukijoista pikkuista vaille puolet piipahtaa kurkkaamassa vain kerran. Eli reilut kolme tuhatta ihmistä tulee lukusille vähintään toisen kerran. Ja heistä vähintään yhdeksän kertaa sivuihin tutustuu 2252 henkeä.
Ja kun analyysiä mennään vielä pitemmälle, niin vähintään sata eri kertaa sivuilla käyneitä on 1156 henkilöä ja heistä yli 200 kertaa käyneitä on 750 eri henkeä! Ja ei tarvitse pelästyä, Google Analytics ei tuon tarkempaan pysty ketään jäljittämään. Ainostaan käyntijälki jää näkyviin.
Ja vielä ihan yksityiskohtana kerron, että keskimäärin yhden sivun lukemiseen on aikaa käytetty yksi minuutti ja 48 sekuntia. Se kerrottuna sivumäärällä nostaa tehollisen kokonaislukuajan 23,5 yhtämittaiseen vuorokauteen. Hommaa on siinäkin.
Minusta nuo ovat komeita lukuja. Se viestittää ilman muuta Salpalinjaan kohdistuvasta varsin suuresta ja yksityiskohtaisesta kiinnostuksesta. Pitää muistaa, että Salpa-asema erikoisrakenteena on spesiaalitietoa. Toisaalta minä haluan, että Salpalinja pikkuhiljaa avautuisi koko kansalle. Salpa-asemassa heijastuu suomalaisten koko maanpuolustustahto!
Mikäli henkeni edelleen pihisee, jatkan kirjoittamista. Aiheita kyllä löytyy. Olen itse kirjoittanut nyt 84 blogia; Risto Häkämies kolme. Edelleen toivon, että vierailevia tähtiä ilmoittautuisi lisää. Varmasti monella teistä lukijoista tietoa on yllin kyllin enemmän kuin minulla. Muiden ajatukset toisivat tälle kirjoitussarjalle lisää painoarvoa. Ja sitä paitsi ei tässä kenenkään tarvitse kaikkea tietää, yksi tietää yhtä, toinen toista. Siitä se paketti syntyy.
Yksityiskohdat, suuret linjat, mikä tahansa kiinnostava, kelpaa minulle. Jos ei kelpaa, sorvataan sitten pyöreämmäksi.
Näihin tietoihin ja toiveisiin päätän tämän vuoden.
Oikein Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2012!
Terho Ahonen
Miehikkälä
perjantai, 16. joulukuuta 2011
Betonin koekuutiot laadun takeena
Salpa-aseman teräsbetonikorsuihin valetun betonin laatua valvottiin tarkasti. Laadunvalvontaa helpotti se, että teräsbetonikorsujen, poisluettuna pallokorsut, betoni valettiin keskitetysti keskusbetoniasemilla. Niissä oli omat laboratoriot ja laborantit.
Laboranttien tehtävänä oli tuoreeltaan ottaa tuotantoeristä näytteet ja tehdä niistä kiviainestutkimukset ja betonin suhteitus. Näin pystyttiin nopeasti reagoimaan mahdollisiin laatuvirheisiin betonin koostumuksessa ja aineksien laadussa.
Lisäksi laborantin tuli ottaa ja valaa tuotantoeristä koekappaleet puristuslujuusmittauksia varten. Korsujen betonin puristuslujuudeksi vaadittiin 450 kg/cm². Tuon aikaista K450 lujuusluokkaa nykypäivän betonimiehet pitävät varsin kunnioitettavana. Lattialaattaan riitti 350 kg/cm².
Mainittakoon, että VTT teki vuonna 1995 puristuskokeita Salpalinjan korsuista otetuista näytteistä. Niissä todettiin puristuslujuuksien edelleen kasvaneen. Tämä vahvistaa sen, jonka minäkin olen betonimiesten suusta kuullut, että Salpalinjaan valettu betoni kovettuu (vahvistuu) noin sata vuotta. Sitten se alkaa kestämään!
Puristuslujuusnäytteen koekappale piti valaa 20 senttiä kanttiinsa olevassa metallisessa muotissa. Se täytettiin vielä nykyisinkin käytössä olevalla tavalla. Valu tehtiin kolmessa osassa. Jokainen kolmannes sullottiin erikseen niin, että ylemmän kolmanneksen sullonta ei saanut ulottua alempaan.
Koekuutioita otettiin kolmen kuution sarjoissa. Jokaista rakenneosaa, lattia, seinä ja katto, kohti tuli tehdä vähintään yksi kolmen koekuution sarja. Sen lisäksi jokaista kunkin rakenneosan betonoitavaa sataa kuutiometriä kohti tuli ottaa tuo kolmen kappaleen sarja.
Kuutiot merkittiin tikulla kuution yläpintaan tuoreena kunkin korsun ja tai juoksevalla numerolla ja rakenneosamerkinnällä. Kaikki muut tarpeelliset tunnistemerkinnät päivämäärineen ja valuajankohtineen (työvuoro) tehtiin luonnollisesti valupöytäkirjaan. Koekappaleet lähetettiin tarkastustoimiston määräämään paikkaan testattavaksi. Koekappaleiden säilytyksestä oli tarkat ohjeet, jotta tulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia.
Puristuslujuuksia mitattiin seitsemän ja 28 vuorokauden kuluttua valusta. Tarvittiin siis koekappaleita molempiin testeihin.
Puristuskokeesta pidettiin koekuutiomurskauspöytäkirjaa. Lomakkeessa on muun muassa sarake Murskaamispäivämäärä. Se viittaa siihen, että koetilanteessa kuutiota on puristettu niin kauan, että se on rikkoutunut. Maastosta on löytynyt aivan viime vuosina näitä koekuutioita, siis ehjänä. Tämä kertoo siitä, että joko niitä on otettu enemmän, mitä on tarvinnut tarkastustoimistolle lähettää tai sitten jatkosodan alkaminen kesällä 1941 on keskeyttänyt koeprosessin ja kappaleiden lähettämisen.
Sain käsiini Salpalinja-museolta peräisin olevan kopion Luumäelle alkuvuodesta 1941 päivätystä pöytäkirjasta. Se paljastaa, että koekappaleita on voinut jäädä ehjäksi myös puristuksen jälkeen. Nimittäin siinä on ”koeponnistettu” seitsemän koekappaletta ja viiden osalla on kuutiolujuudeksi saatu suurempi kuin 500 kg/cm² ja kahdessa muussa 447 (seinä) ja 455 (katto). Eli puristuslaite on mitoitettu tuohon 500:aan ja sen kovempaa voimaa ei ole käytetty. Näin vain tuon rajan alle jääneet kappaleet ovat rikkoutuneet. Huomautuksia sarakkeeseen on laskettu keskiavoksi 486 ja suurempi eli koekappaleet ovat selvästi täyttäneet laatukriteerit.
Samasta lähteestä saamani valupöytäkirja Miehikkälän Salpalinja-museon pitkän lenkin päässä olevasta kaksoisasekorsusta vahvistaa muutamia aikaisempia tässä blogissa kertomiani tietoja. Maaliskuun lopulla 1941 valutyö on tehty oikeaoppisesti keskeytymättä kolmessa vuorossa, yhteensä 39 tunnissa. Työvuoroja oli neljä, ensimmäinen vuoro oli yhdeksän tuntia ja loput kolme kymmenen tunnin vuoroja.
Valunopeus on ollut keskimäärin 12,4 kuutiota tunnissa ja betonia on seiniin ja kattoon valettu 484,9 kuutiota. Siihen on käytetty 4122 säkkiä sementtiä. Lattia on tehty erikseen jälkivaluna (tai 75 cm paksuna laattana ennen päävalua?), jolloin ollaan lähellä kertomaani maavaraisen korsun 560 kuutiometrin kokonaismäärää, johon olisi tarvittu 5000 säkkiä sementtiä a´ 50 kg. Edellä puhuttuja koekuutioita korsuun ajetusta betonista otettiin 12 kappaletta.
Valupöytäkirja kertoo työn aikana olleen kirkkaan sään. Päivällä lämpötila on ollut noin viiden pakkasasteen paikkeilla, mutta viimeinen valuyö on ollut jo kylmä, pakkasta aamuyöstä oli 22 astetta!
Laboranttien tehtävänä oli tuoreeltaan ottaa tuotantoeristä näytteet ja tehdä niistä kiviainestutkimukset ja betonin suhteitus. Näin pystyttiin nopeasti reagoimaan mahdollisiin laatuvirheisiin betonin koostumuksessa ja aineksien laadussa.
Lisäksi laborantin tuli ottaa ja valaa tuotantoeristä koekappaleet puristuslujuusmittauksia varten. Korsujen betonin puristuslujuudeksi vaadittiin 450 kg/cm². Tuon aikaista K450 lujuusluokkaa nykypäivän betonimiehet pitävät varsin kunnioitettavana. Lattialaattaan riitti 350 kg/cm².
Mainittakoon, että VTT teki vuonna 1995 puristuskokeita Salpalinjan korsuista otetuista näytteistä. Niissä todettiin puristuslujuuksien edelleen kasvaneen. Tämä vahvistaa sen, jonka minäkin olen betonimiesten suusta kuullut, että Salpalinjaan valettu betoni kovettuu (vahvistuu) noin sata vuotta. Sitten se alkaa kestämään!
Puristuslujuusnäytteen koekappale piti valaa 20 senttiä kanttiinsa olevassa metallisessa muotissa. Se täytettiin vielä nykyisinkin käytössä olevalla tavalla. Valu tehtiin kolmessa osassa. Jokainen kolmannes sullottiin erikseen niin, että ylemmän kolmanneksen sullonta ei saanut ulottua alempaan.
Koekuutioita otettiin kolmen kuution sarjoissa. Jokaista rakenneosaa, lattia, seinä ja katto, kohti tuli tehdä vähintään yksi kolmen koekuution sarja. Sen lisäksi jokaista kunkin rakenneosan betonoitavaa sataa kuutiometriä kohti tuli ottaa tuo kolmen kappaleen sarja.
Kuutiot merkittiin tikulla kuution yläpintaan tuoreena kunkin korsun ja tai juoksevalla numerolla ja rakenneosamerkinnällä. Kaikki muut tarpeelliset tunnistemerkinnät päivämäärineen ja valuajankohtineen (työvuoro) tehtiin luonnollisesti valupöytäkirjaan. Koekappaleet lähetettiin tarkastustoimiston määräämään paikkaan testattavaksi. Koekappaleiden säilytyksestä oli tarkat ohjeet, jotta tulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia.
Puristuslujuuksia mitattiin seitsemän ja 28 vuorokauden kuluttua valusta. Tarvittiin siis koekappaleita molempiin testeihin.
Puristuskokeesta pidettiin koekuutiomurskauspöytäkirjaa. Lomakkeessa on muun muassa sarake Murskaamispäivämäärä. Se viittaa siihen, että koetilanteessa kuutiota on puristettu niin kauan, että se on rikkoutunut. Maastosta on löytynyt aivan viime vuosina näitä koekuutioita, siis ehjänä. Tämä kertoo siitä, että joko niitä on otettu enemmän, mitä on tarvinnut tarkastustoimistolle lähettää tai sitten jatkosodan alkaminen kesällä 1941 on keskeyttänyt koeprosessin ja kappaleiden lähettämisen.
Sain käsiini Salpalinja-museolta peräisin olevan kopion Luumäelle alkuvuodesta 1941 päivätystä pöytäkirjasta. Se paljastaa, että koekappaleita on voinut jäädä ehjäksi myös puristuksen jälkeen. Nimittäin siinä on ”koeponnistettu” seitsemän koekappaletta ja viiden osalla on kuutiolujuudeksi saatu suurempi kuin 500 kg/cm² ja kahdessa muussa 447 (seinä) ja 455 (katto). Eli puristuslaite on mitoitettu tuohon 500:aan ja sen kovempaa voimaa ei ole käytetty. Näin vain tuon rajan alle jääneet kappaleet ovat rikkoutuneet. Huomautuksia sarakkeeseen on laskettu keskiavoksi 486 ja suurempi eli koekappaleet ovat selvästi täyttäneet laatukriteerit.
Samasta lähteestä saamani valupöytäkirja Miehikkälän Salpalinja-museon pitkän lenkin päässä olevasta kaksoisasekorsusta vahvistaa muutamia aikaisempia tässä blogissa kertomiani tietoja. Maaliskuun lopulla 1941 valutyö on tehty oikeaoppisesti keskeytymättä kolmessa vuorossa, yhteensä 39 tunnissa. Työvuoroja oli neljä, ensimmäinen vuoro oli yhdeksän tuntia ja loput kolme kymmenen tunnin vuoroja.
Valunopeus on ollut keskimäärin 12,4 kuutiota tunnissa ja betonia on seiniin ja kattoon valettu 484,9 kuutiota. Siihen on käytetty 4122 säkkiä sementtiä. Lattia on tehty erikseen jälkivaluna (tai 75 cm paksuna laattana ennen päävalua?), jolloin ollaan lähellä kertomaani maavaraisen korsun 560 kuutiometrin kokonaismäärää, johon olisi tarvittu 5000 säkkiä sementtiä a´ 50 kg. Edellä puhuttuja koekuutioita korsuun ajetusta betonista otettiin 12 kappaletta.
Valupöytäkirja kertoo työn aikana olleen kirkkaan sään. Päivällä lämpötila on ollut noin viiden pakkasasteen paikkeilla, mutta viimeinen valuyö on ollut jo kylmä, pakkasta aamuyöstä oli 22 astetta!
sunnuntai, 11. joulukuuta 2011
Valelaitteet
Osana maastouttamista ja naamiointia linnoitukseen kuuluvat valelaitteet. Niiden tarkoituksena on luonnollisesti harhauttaa vihollista. Valelaitteilla pyritään antamaan totuutta vahvempi kuva linnoituksesta tai niillä ohjataan vihollinen tekemään puolustajan haluamia ratkaisuja.
Valelaitteiden teko kestolinnoitteeseen ei ole aivan niin yksinkertaista kuin sodan nopeammin vaihtuviin elementteihin. Tykkiasemat, vaikkapa lentokonesuojat ja monet muut tilapäisluonteiset harhauttamiset toimivat kerran pari ja ovat jälleen käytettävissä jossakin toisessa tilanteessa ja paikassa.
Kestolinnoitteita kuvaavien valelaitteiden tehoa vaarantaa niiden paljastuminen ja paikallaan pysyvyys. Vihollinen aivan varmasti seuraa ja selvittää, siis tiedustelee, linnoitusrakentamista kaikin mahdollisin keinoin. ”Pahviset” valelaitteet paljastuvat viimeistään hyökkäystä edeltävän tulivalmistelun aikana. Siksi valelaitteidenkin tulee kestää tulta. Ja kun niitä rakennetaan, uskottavuuden kannalta työ olisi tehtävä yhtä aikaa muiden rakenteiden kanssa.
Salpalinjassa minä tiedän oikeastaan vain kahdenlaisia valelaitteita, kupuja ja ampuma-aukkoja (kommentoikaa, kun varmasti joku tietää muitakin olevan). Avokallioon sijoitettujen valekupujen tarkoituksena on kertoa paikalla olevasta korsusta ja sieltä tapahtuvasta tähystysmahdollisuudesta. Konekiväärin ampuma-aukko kallioseinässä puolestaan viestittää omaa uhkaansa.
Salpalinjan linnoitteita kuvaavien valelaitteiden teko on ollut periaattessa helppoa ja halpaa. Mitäpä korsuista juuri muuta näkyykään kuin tähystyskuvut ja ampuma-aukot. Oikea tähystykupu tosin maksoi tuolloin maltaita, mutta betonista tehtynä ei paljoakaan ja ampuma-aukon sopivaan kallioseinään sai parilla säkillä sementtiä.
Valelaitteiden sijoittamisella on eittämättä haluttu ohjata vihollisen liikettä todellisten aseiden eteen. Siksi valelaitteet on mitä todennäköisemmin sijoitettu paikkoihin, josta ei muutenkaan helposti mentäisi läpi, kuten esimerkiksi Ravijoella estekivilouhoksen korkeaan kallioseinämään.
Toisaalta valelaitteiden aavistuksen huolimattomalla naamioinnilla hyvin naamioitujen oikeiden laitteiden lähellä olisi vihollinen saatu kenties harhautetuksi käyttämään huomiotaan ja tulivoimaansa väärään kohteeseen. Kiivastahtisessa taistelutilanteessa näin varmasti voisi aluksi käydäkin, kunnes totuus viholliselle paljastuisi. Ja nuo hetket puolustajan tulisi pystyä käyttämään hyväksi.
Salpa-asemassa on valelaitteita vähän, voisi sanoa hyvin vähän. Salpalinja on itseasiassa maastoutettu ja naamioitukin niin hyvin, että ainakaan sen vahvimmilla osilla Suomenlahden ja Salpausselän välillä ei valtavasti ole sijaa valelaitteille jäänytkään. Ja toisaalta rakentamisessa oli kiire kaiken aikaa; oli siis keskityttävä oikeiden tulivoimaisten ja todellista estearvoa kohottavien rakenteiden tekoon.
Voin kuvitella, että sikäli mikäli olisi ollut resursseja, esimerkiksi ylimääräisiksi jääneitä tai vanhoja aikansa eläneitä kupuja tai vain betonista paikalla tehtyjä, niitä olisi työn loppuvaiheessa varmasti sijoiteltu sopiviin paikkoihin valelaitteiksi. Harhautus on ilman muuta osa taistelua. Mutta kuten tunnettua Salpalinja jäi muutenkin keskeneräiseksi, niin varmasti valelaitteidenkin osalta.
Ja on tietysti myös ajateltava, että naamioinnin ja valelaitteiden rajanveto on yhtä vaikeaa kuin hulluuden ja viisauden. Toisinpäin: harhautustahan on myös hyvin tehty konekiväärikorsun ampuma-aukon otsan naamioiminen kiviladoksin näyttämään luonnonjyrkänteeltä. Jälleen kerran taistelun kiihkeydessä, pölyn ja savun keskellä vihollinen ei kaikkia yksityiskohtia millään pysty hahmottamaan: valekallio onkin asekorsu. Taistelussa elämästä ja kuolemasta ei ole aina aikaa verrata tiedustelutietojen koordinaatteja ja luottaa vain niihin. Ihminen uskoo vahvasti näkemäänsä ja sitä valelaitteilla ja hyvällä naamioinnilla yritetään sotkea.
Valelaitteiden teko kestolinnoitteeseen ei ole aivan niin yksinkertaista kuin sodan nopeammin vaihtuviin elementteihin. Tykkiasemat, vaikkapa lentokonesuojat ja monet muut tilapäisluonteiset harhauttamiset toimivat kerran pari ja ovat jälleen käytettävissä jossakin toisessa tilanteessa ja paikassa.
Kestolinnoitteita kuvaavien valelaitteiden tehoa vaarantaa niiden paljastuminen ja paikallaan pysyvyys. Vihollinen aivan varmasti seuraa ja selvittää, siis tiedustelee, linnoitusrakentamista kaikin mahdollisin keinoin. ”Pahviset” valelaitteet paljastuvat viimeistään hyökkäystä edeltävän tulivalmistelun aikana. Siksi valelaitteidenkin tulee kestää tulta. Ja kun niitä rakennetaan, uskottavuuden kannalta työ olisi tehtävä yhtä aikaa muiden rakenteiden kanssa.
Salpalinjassa minä tiedän oikeastaan vain kahdenlaisia valelaitteita, kupuja ja ampuma-aukkoja (kommentoikaa, kun varmasti joku tietää muitakin olevan). Avokallioon sijoitettujen valekupujen tarkoituksena on kertoa paikalla olevasta korsusta ja sieltä tapahtuvasta tähystysmahdollisuudesta. Konekiväärin ampuma-aukko kallioseinässä puolestaan viestittää omaa uhkaansa.
Salpalinjan linnoitteita kuvaavien valelaitteiden teko on ollut periaattessa helppoa ja halpaa. Mitäpä korsuista juuri muuta näkyykään kuin tähystyskuvut ja ampuma-aukot. Oikea tähystykupu tosin maksoi tuolloin maltaita, mutta betonista tehtynä ei paljoakaan ja ampuma-aukon sopivaan kallioseinään sai parilla säkillä sementtiä.
Valelaitteiden sijoittamisella on eittämättä haluttu ohjata vihollisen liikettä todellisten aseiden eteen. Siksi valelaitteet on mitä todennäköisemmin sijoitettu paikkoihin, josta ei muutenkaan helposti mentäisi läpi, kuten esimerkiksi Ravijoella estekivilouhoksen korkeaan kallioseinämään.
Toisaalta valelaitteiden aavistuksen huolimattomalla naamioinnilla hyvin naamioitujen oikeiden laitteiden lähellä olisi vihollinen saatu kenties harhautetuksi käyttämään huomiotaan ja tulivoimaansa väärään kohteeseen. Kiivastahtisessa taistelutilanteessa näin varmasti voisi aluksi käydäkin, kunnes totuus viholliselle paljastuisi. Ja nuo hetket puolustajan tulisi pystyä käyttämään hyväksi.
Salpa-asemassa on valelaitteita vähän, voisi sanoa hyvin vähän. Salpalinja on itseasiassa maastoutettu ja naamioitukin niin hyvin, että ainakaan sen vahvimmilla osilla Suomenlahden ja Salpausselän välillä ei valtavasti ole sijaa valelaitteille jäänytkään. Ja toisaalta rakentamisessa oli kiire kaiken aikaa; oli siis keskityttävä oikeiden tulivoimaisten ja todellista estearvoa kohottavien rakenteiden tekoon.
Voin kuvitella, että sikäli mikäli olisi ollut resursseja, esimerkiksi ylimääräisiksi jääneitä tai vanhoja aikansa eläneitä kupuja tai vain betonista paikalla tehtyjä, niitä olisi työn loppuvaiheessa varmasti sijoiteltu sopiviin paikkoihin valelaitteiksi. Harhautus on ilman muuta osa taistelua. Mutta kuten tunnettua Salpalinja jäi muutenkin keskeneräiseksi, niin varmasti valelaitteidenkin osalta.
Ja on tietysti myös ajateltava, että naamioinnin ja valelaitteiden rajanveto on yhtä vaikeaa kuin hulluuden ja viisauden. Toisinpäin: harhautustahan on myös hyvin tehty konekiväärikorsun ampuma-aukon otsan naamioiminen kiviladoksin näyttämään luonnonjyrkänteeltä. Jälleen kerran taistelun kiihkeydessä, pölyn ja savun keskellä vihollinen ei kaikkia yksityiskohtia millään pysty hahmottamaan: valekallio onkin asekorsu. Taistelussa elämästä ja kuolemasta ei ole aina aikaa verrata tiedustelutietojen koordinaatteja ja luottaa vain niihin. Ihminen uskoo vahvasti näkemäänsä ja sitä valelaitteilla ja hyvällä naamioinnilla yritetään sotkea.
sunnuntai, 4. joulukuuta 2011
Ajattelemisen aihetta työmääristä
Metsien ja pusikoiden kätköihin piiloutuneen Salpalinjan rakenteita ja niihin tarvittua työmäärää on helppo tänä päivänä vähätellä. Eihän se olisi kuitenkaan vihollista pidätellyt, ajastaan jälkeen jäänyt jäykkä linnoitus, moni ajattelee.
Mutta itärajan linnoitukseen käytetty työmäärä on 70 vuotta sitten tehtynä niin huikea, ettei sitä voi eikä pidä vähätellä. Ei varsinkaan nyt Suomen itsenäisyyspäivän aikaan. Salpa-asema osaltaan oli vaikuttamassa itsenäisyytemme säilymiseen. Jos sitä olisi pidetty turhana ja vähäpätöisenä, tuskin ylipäällikkö Mannerheim olisi käskenyt sitä rakentaa.
Heitänpä tässä muutaman ajatusleikkiluonteisen esimerkin mietittäväksi, kuinka juuri minä tai juuri sinä selviäisin tai selviäisit niistä nykykunnollani tai –kunnollasi. On muistettava, että Salpalinjan tehollinen työaika oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Tärkeimmät työkalut olivat lapio, saha, kirves, rautakanki, kivipora ja leka. Liike-energia niiden heiluttamiseen tuotettiin kymmenien tuhansien miesten hartiapankissa.
Kuinka kauan arvelet, että tarvitsisit aikaa louhiaksesi kalliosta yhden reilun kuution kokoisen panssariestekiven, osaksi käsiporaa käyttäen? Miten siirtäisit kiven louhokselta maastoon ehkä kilometrienkin päähän? Vähän aikaa varmaan ottaisi kaivaa moreenimaahan liki puoli metriä syvä ja reilusti metri kanttiinsa oleva monttu? Ja sitten vielä kiven pystytys siihen ja kiilaksi kiven ympärille hevoskuorma sepeliä?
Sitten kun olet mielessäsi päätellyt tuon yhden kiven tarvitseman työmäärän ja ajan, voit miettiä, että niitä yhden vuoden aikana Salpalinjaan pystytettiin 350 000 – 400 000 kappaletta, kaikki peruskalliosta yksi kerrallaan louhittuja ja esterivistöihin siirrettyjä!
Tai kuinka pitkälti kaivaisit panssarikaivantoa päivässä, leveys viisi metriä, syvyys yli kolme metriä? Yhdeltä juoksumetriltä nousee maata 7,5 kuutiometriä. Saisitkohan puoli juoksumetriä päivässä? Jos saisit ja jaksaisit, sadan metrin pätkä sinulla olisi kaivettuna 200 päivässä ilman yhtäkään vapaapäivää. Kilometrin kaivaminen vaatisi viisi ja puoli vuotta ilman yhtäkään vapaapäivää. Kaivantoestettä Salpalinjassa on 130 kilometriä!
Taistelu- ja yhteyshautaa Salpalinjassa on 350 kilometriä. Vajaan metrin levyistä ja yli miehen pituuden syvyistä hautaa kiviseen, juuriseen ja kallioiseen maahan ei sitäkään heittämällä kaiveta?
Maavaraisen teräsbetonikorsun montusta lähtee irtomaata 1600 kuutiometriä. Osa siitä on lapioitava kuuden metrin syvyydestä maanpinnalle. Tai jos korsumonttu on louhittu kallioon, millä ne kivenlohkareet ja sepeli sieltä montusta on nostettu pois? Järeitä teräsbetonikorsuja linnoituksessa on noin 450 kappaletta. Huh!
Viime kesän Salpavaelluksella osalla vaeltajista oli mahdollisuus kokeilla kivenporausta käsipelillä. Moni sitä innostuneena kokeilikin. Työnäytöksen jälkeä kiveen syntyi noin tunnin työn tuloksena kymmenkunta senttiä. Yhden panssariestekiven kiilaporauksiin tarvittiin reikää vähintään metrin verran.
Ensi kesän vaelluksella voisimme oikeastaan kokeilla rautakangin ja lapioin, minkä verran ottaa aikaa muutamalta mieheltä siirtää panssariestekivi sijansa verran sivuun, kunnon monttuun ja hyvin kiilattuna. Seuraava ryhmä luonnollisesti siirtää kiven takaisin alkuperäiseen paikkaansa, ettei museovirasto hermostu. Näin ehkä mielikuvissa helpolta tuntuva työ saakin uusia ulottuvuuksia. Tämä demostraatio ei tietenkään ole tarpeen, jos mukana olevat suostuvat uskomaan työmäärän suuruuden vapaaehtoisesti.
Salpalinja oli iso työ, hirvittävän iso. Se tehtiin satoi tai paistoi!
Itsenäisyyspäivänä nostamme Suomen lipun salkoon, sataa tai paistaa.
Mutta itärajan linnoitukseen käytetty työmäärä on 70 vuotta sitten tehtynä niin huikea, ettei sitä voi eikä pidä vähätellä. Ei varsinkaan nyt Suomen itsenäisyyspäivän aikaan. Salpa-asema osaltaan oli vaikuttamassa itsenäisyytemme säilymiseen. Jos sitä olisi pidetty turhana ja vähäpätöisenä, tuskin ylipäällikkö Mannerheim olisi käskenyt sitä rakentaa.
Heitänpä tässä muutaman ajatusleikkiluonteisen esimerkin mietittäväksi, kuinka juuri minä tai juuri sinä selviäisin tai selviäisit niistä nykykunnollani tai –kunnollasi. On muistettava, että Salpalinjan tehollinen työaika oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Tärkeimmät työkalut olivat lapio, saha, kirves, rautakanki, kivipora ja leka. Liike-energia niiden heiluttamiseen tuotettiin kymmenien tuhansien miesten hartiapankissa.
Kuinka kauan arvelet, että tarvitsisit aikaa louhiaksesi kalliosta yhden reilun kuution kokoisen panssariestekiven, osaksi käsiporaa käyttäen? Miten siirtäisit kiven louhokselta maastoon ehkä kilometrienkin päähän? Vähän aikaa varmaan ottaisi kaivaa moreenimaahan liki puoli metriä syvä ja reilusti metri kanttiinsa oleva monttu? Ja sitten vielä kiven pystytys siihen ja kiilaksi kiven ympärille hevoskuorma sepeliä?
Sitten kun olet mielessäsi päätellyt tuon yhden kiven tarvitseman työmäärän ja ajan, voit miettiä, että niitä yhden vuoden aikana Salpalinjaan pystytettiin 350 000 – 400 000 kappaletta, kaikki peruskalliosta yksi kerrallaan louhittuja ja esterivistöihin siirrettyjä!
Tai kuinka pitkälti kaivaisit panssarikaivantoa päivässä, leveys viisi metriä, syvyys yli kolme metriä? Yhdeltä juoksumetriltä nousee maata 7,5 kuutiometriä. Saisitkohan puoli juoksumetriä päivässä? Jos saisit ja jaksaisit, sadan metrin pätkä sinulla olisi kaivettuna 200 päivässä ilman yhtäkään vapaapäivää. Kilometrin kaivaminen vaatisi viisi ja puoli vuotta ilman yhtäkään vapaapäivää. Kaivantoestettä Salpalinjassa on 130 kilometriä!
Taistelu- ja yhteyshautaa Salpalinjassa on 350 kilometriä. Vajaan metrin levyistä ja yli miehen pituuden syvyistä hautaa kiviseen, juuriseen ja kallioiseen maahan ei sitäkään heittämällä kaiveta?
Maavaraisen teräsbetonikorsun montusta lähtee irtomaata 1600 kuutiometriä. Osa siitä on lapioitava kuuden metrin syvyydestä maanpinnalle. Tai jos korsumonttu on louhittu kallioon, millä ne kivenlohkareet ja sepeli sieltä montusta on nostettu pois? Järeitä teräsbetonikorsuja linnoituksessa on noin 450 kappaletta. Huh!
Viime kesän Salpavaelluksella osalla vaeltajista oli mahdollisuus kokeilla kivenporausta käsipelillä. Moni sitä innostuneena kokeilikin. Työnäytöksen jälkeä kiveen syntyi noin tunnin työn tuloksena kymmenkunta senttiä. Yhden panssariestekiven kiilaporauksiin tarvittiin reikää vähintään metrin verran.
Ensi kesän vaelluksella voisimme oikeastaan kokeilla rautakangin ja lapioin, minkä verran ottaa aikaa muutamalta mieheltä siirtää panssariestekivi sijansa verran sivuun, kunnon monttuun ja hyvin kiilattuna. Seuraava ryhmä luonnollisesti siirtää kiven takaisin alkuperäiseen paikkaansa, ettei museovirasto hermostu. Näin ehkä mielikuvissa helpolta tuntuva työ saakin uusia ulottuvuuksia. Tämä demostraatio ei tietenkään ole tarpeen, jos mukana olevat suostuvat uskomaan työmäärän suuruuden vapaaehtoisesti.
Salpalinja oli iso työ, hirvittävän iso. Se tehtiin satoi tai paistoi!
Itsenäisyyspäivänä nostamme Suomen lipun salkoon, sataa tai paistaa.
perjantai, 25. marraskuuta 2011
Yleiskatsaus RUK:n upseerioppilaille
Laitanpa tässä näkyviin, mitä ”posmitin” Reserviupseerikoulun oppilaille viiden minuutin yleiskatsauksena Salpalinjasta tässä marraskuun parin viimeisen viikon aikana. Kerroin tämän kohdeoppaana 49 kertaa Harjun oppimiskeskuksen kulttuurimaisemassa.
"Hyvät naiset ja herrat!
Talvisodassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Vanhan Sallan. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan 30 vuodeksi Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi.
Uuden sodan vaara oli ilmeinen. Länsivaltojen pelossa Stalin taipui rauhaan, vaikka sen sotilaallinen ote oli vielä vahva. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin NL jatkaisi kesken jäänyttä tavoitettaan vallata Suomi ja muuttaa sen yhteiskuntajärjestelmä mieleisekseen, liittää Suomi yhdeksi neuvostotasavallaksi suuren ja mahtavaan Neuvostoliittoon.
Tämä ymmärrettiin Suomen sotilas- ja valtiojohdossa. Niinpä ylipäällikkö Mannerheim teki nopeasti päätöksen uuden itärajan linnoittamisesta. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjasta olivat hyviä. Vahva linnoitus säästää ylivoimaista vihollista vastaan puolustajan verta ja sitkistää puolustusta.
Päämajan pioneeriosastossa työskennellyt kenraalimajuri E F Hanell, joka oli myös insinööri ja betoniasiantuntija sai tehtäväksi laatia itärajan linnoitussuunnitelman ja sen valmistuttua noin kahdessa kuukaudessa johtaa myös työt. Antaakseen Hanellille arvovaltaa Marski ylensi hänet kenraaliluutnantiksi, nosti pariksi kuukaudeksi yleisesikunnan päälliköksi ja piti hänet suoraan alaisuudessaan.
Hanellin suunnitelman mukaan Hankoniemen poikki piti rakentaa kestolinnoite (Harparskog-linja), Itäisen Suomenlahden saaret tuli linnoittaa Kotkasta Virolahdelle, Suomenlahdelta Luumäen Kivijärvelle piti rakentaa yhtenäinen kestolinnoitus. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle rakennettiin vesistöihin ja pääosin tykistön käyttöön nojaava linnoitus. Pieliseltä Sallaan käskettiin sulkea kenttälinnoitetuin tukikohdin tärkeimmät itä-länsi suuntaiset tiet, hyökkäysurat. Kenttälinnoitettuna suunnitelma ulottui Petsamoon, Jäämerelle saakka.
Työt alkoivat Virolahden Ravijoella, Harjussa ruotsalaisten vapaaehtoisten voimin 17.4.1940, itseasiassa lähes kuukausi aikaisemmin kuin suunnitelma tuli hyväksytyksi.
Nyt kun tänä päivänä ajatelellaan puolustusjärjestelyjä Virolahdella, on muistettava, että nykyistä Vaalimaa – Haminan valtatie 7:ää ei tuolloin ollut. Se rakennettiin vasta 1960-luvulla. Siihen saakka rannikon suunnassa ainoa todennäköinen moottoroidun armeijan hyökkäysura oli vanha Turku-Helsinki-Hamina-Viipuri rantatie, nykyinen museotie Virolahdella. Museotie sivuaa Harjua.
Tämä tosiasia selittää sen, miksi Ravijoen ja Harjun seutu on näin vahvasti linnoitettu.
Ventonvuori museotien eteläpuolella muodostaa luonnollisen esteen ja toisaalta tarjoaa puolustajalle hyviä tulenjohtomahdollisuuksia tykistön käytölle. Ventonvuori väkisinkin johdattaa vihollisen hyökkäyspainetta helpompi kulkuiseen maastoon ja se tarkoittaa Harjussa Ravijoen laaksoa, peltoaukeaa kohti pohjoisluodetta. Hyökkäyksen luonnollinen jatkosuunta ja aseman aiottu läpimurtokohta olisi Harjun ja Vahtivuoren välinen muutaman sadan metrin levyinen peltoaukea.
Rantamaantien puolustus keskellä kulttuurimaisemaa sisältää monipuolisen kokoelman Salpa-aseman tai kansankielellä Salpalinjan laitteita. Vahva tykistön käyttö, panssariesteet, kiviesteet ja luonnonesteet maastoa ja tulvitusta hyödyntäen, erityisesti konekivääritulen yhtenäinen sivustatuliverkko, lähisyvyys, reservien suoja- ja lepotilat ovat Harjussa nähtävissä.
Hyvät upseerioppilaat!
Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Käyntinne Salpa-asemassa on kunniaosoitus puoleltanne sankarivainajillemme, sotiemme veteraaneille ja linnoituksen rakentajille. Samalla kun ajattelette sitä, voitte miettiä voisiko jotain Salpa-aseman ideoista ja sen viisauksista jatkojalostettuina ja edelleen kehitettyinä ottaa käyttöön nykypäivän sodankäynnissä.”
Tässä RUK:n viiden päivän opastusurakassa oli mukana 20 vapaaehtoisopasta. Muutamat täydet viisi päivää, useimmat 3-4 päivänä. Erinomaista. Kiitos kaikille oppaille, jokainen kolmen tunnin rupeama oli tuiki tärkeä osa kokonaisonnistumista.
Koko ru-kurssin opastus onnistui siksi hyvin, että RUK "tilasi" alustavasti opastukset myös kahdelle seuraavalle kurssille. Salpavaellus-oppaista tulee väkisinkin taidoiltaan "ammattilaisia". Toistot takaavat sen. Ilolla oli todettava myös se, miten tunnollisesti ja asiallisesti upseerioppilaat oppaitamme kuuntelivat. Viesti Salpalinjasta menee eteenpäin!
"Hyvät naiset ja herrat!
Talvisodassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Vanhan Sallan. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan 30 vuodeksi Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi.
Uuden sodan vaara oli ilmeinen. Länsivaltojen pelossa Stalin taipui rauhaan, vaikka sen sotilaallinen ote oli vielä vahva. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin NL jatkaisi kesken jäänyttä tavoitettaan vallata Suomi ja muuttaa sen yhteiskuntajärjestelmä mieleisekseen, liittää Suomi yhdeksi neuvostotasavallaksi suuren ja mahtavaan Neuvostoliittoon.
Tämä ymmärrettiin Suomen sotilas- ja valtiojohdossa. Niinpä ylipäällikkö Mannerheim teki nopeasti päätöksen uuden itärajan linnoittamisesta. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjasta olivat hyviä. Vahva linnoitus säästää ylivoimaista vihollista vastaan puolustajan verta ja sitkistää puolustusta.
Päämajan pioneeriosastossa työskennellyt kenraalimajuri E F Hanell, joka oli myös insinööri ja betoniasiantuntija sai tehtäväksi laatia itärajan linnoitussuunnitelman ja sen valmistuttua noin kahdessa kuukaudessa johtaa myös työt. Antaakseen Hanellille arvovaltaa Marski ylensi hänet kenraaliluutnantiksi, nosti pariksi kuukaudeksi yleisesikunnan päälliköksi ja piti hänet suoraan alaisuudessaan.
Hanellin suunnitelman mukaan Hankoniemen poikki piti rakentaa kestolinnoite (Harparskog-linja), Itäisen Suomenlahden saaret tuli linnoittaa Kotkasta Virolahdelle, Suomenlahdelta Luumäen Kivijärvelle piti rakentaa yhtenäinen kestolinnoitus. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle rakennettiin vesistöihin ja pääosin tykistön käyttöön nojaava linnoitus. Pieliseltä Sallaan käskettiin sulkea kenttälinnoitetuin tukikohdin tärkeimmät itä-länsi suuntaiset tiet, hyökkäysurat. Kenttälinnoitettuna suunnitelma ulottui Petsamoon, Jäämerelle saakka.
Työt alkoivat Virolahden Ravijoella, Harjussa ruotsalaisten vapaaehtoisten voimin 17.4.1940, itseasiassa lähes kuukausi aikaisemmin kuin suunnitelma tuli hyväksytyksi.
Nyt kun tänä päivänä ajatelellaan puolustusjärjestelyjä Virolahdella, on muistettava, että nykyistä Vaalimaa – Haminan valtatie 7:ää ei tuolloin ollut. Se rakennettiin vasta 1960-luvulla. Siihen saakka rannikon suunnassa ainoa todennäköinen moottoroidun armeijan hyökkäysura oli vanha Turku-Helsinki-Hamina-Viipuri rantatie, nykyinen museotie Virolahdella. Museotie sivuaa Harjua.
Tämä tosiasia selittää sen, miksi Ravijoen ja Harjun seutu on näin vahvasti linnoitettu.
Ventonvuori museotien eteläpuolella muodostaa luonnollisen esteen ja toisaalta tarjoaa puolustajalle hyviä tulenjohtomahdollisuuksia tykistön käytölle. Ventonvuori väkisinkin johdattaa vihollisen hyökkäyspainetta helpompi kulkuiseen maastoon ja se tarkoittaa Harjussa Ravijoen laaksoa, peltoaukeaa kohti pohjoisluodetta. Hyökkäyksen luonnollinen jatkosuunta ja aseman aiottu läpimurtokohta olisi Harjun ja Vahtivuoren välinen muutaman sadan metrin levyinen peltoaukea.
Rantamaantien puolustus keskellä kulttuurimaisemaa sisältää monipuolisen kokoelman Salpa-aseman tai kansankielellä Salpalinjan laitteita. Vahva tykistön käyttö, panssariesteet, kiviesteet ja luonnonesteet maastoa ja tulvitusta hyödyntäen, erityisesti konekivääritulen yhtenäinen sivustatuliverkko, lähisyvyys, reservien suoja- ja lepotilat ovat Harjussa nähtävissä.
Hyvät upseerioppilaat!
Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Käyntinne Salpa-asemassa on kunniaosoitus puoleltanne sankarivainajillemme, sotiemme veteraaneille ja linnoituksen rakentajille. Samalla kun ajattelette sitä, voitte miettiä voisiko jotain Salpa-aseman ideoista ja sen viisauksista jatkojalostettuina ja edelleen kehitettyinä ottaa käyttöön nykypäivän sodankäynnissä.”
Tässä RUK:n viiden päivän opastusurakassa oli mukana 20 vapaaehtoisopasta. Muutamat täydet viisi päivää, useimmat 3-4 päivänä. Erinomaista. Kiitos kaikille oppaille, jokainen kolmen tunnin rupeama oli tuiki tärkeä osa kokonaisonnistumista.
Koko ru-kurssin opastus onnistui siksi hyvin, että RUK "tilasi" alustavasti opastukset myös kahdelle seuraavalle kurssille. Salpavaellus-oppaista tulee väkisinkin taidoiltaan "ammattilaisia". Toistot takaavat sen. Ilolla oli todettava myös se, miten tunnollisesti ja asiallisesti upseerioppilaat oppaitamme kuuntelivat. Viesti Salpalinjasta menee eteenpäin!
lauantai, 19. marraskuuta 2011
Miehitys 1944 vanhoilla ukoilla!
Suomen ilmailuhistoriallisessa lehdessä 3/2011 on alan harrastajan Pentti Mannisen artikkeli Virolaiset ilmavoimissa kesällä 1944. Jutussa puhutaan pääasian ohessa suomalaisten suurista tappioista Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa ja että harvenneiden rivien täydentämiseksi rintamalta vapautuneet vanhimmat ikäluokat kutsuttiin takaisin palvelukseen.
Tuossa ei vielä ole uutta, mutta jutun uutinen on tässä:
”Kotijoukkojen esikunta sai myös valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti.”
Tiedon Manniselle kertoi everstiluutnantti evp Jarmo Nieminen, joka on toiminut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorialaitoksen johtajana. Tieto tarkoittaa, että Salpalinjan vanhimmat puolustajat olisivat olleet peräti 56-vuotiaita! Tänä päivänä ”viiskutoset” ovat lähes poikasia, mutta tuohon aikaan luonnehdinta ”vanhoista ukoista” ei ole kaukana! Sopii tietysti myös kysyä, minkähänlaista sotilaskoulutusta tuon ikäiset miehet olivat saaneet!
Sain asiasta tiedon eilen illalla Salpalinja-ystävältäni Juha Kilpeläiseltä Lahdesta, joka tänä viikonloppuna esittelee Hämeenlinnassa pienoismallitapahtumassa (Nordic Challenge II) Miehikkälän Salpalinja-museolla 12.5.2012 pidettävää Salpalinja Dioraamakilpailua. Juha puolestaan sai tiedon hänen viereisellä osastolla olevalta ilmailuhistorian harrastaja Pentti Manniselta, joka myös pitää ikäluokkatietoa uutena.
Joka tapauksessa tieto ikäluokista Salpalinjan miehittäjinä aina 1888 saakka, on minulle todella uutta.
Kotijoukkojen esikunnan valmistautumiskäsky kertoo kyllä Suomen puolustuksen tilanteen kriittisyydestä. Mutta, että noinkin vanhat miehet olisi kutsuttu aseisiin, yllättää.
Kun tuosta kertova asiakirja on löytynyt, voisi kuvitella löytyvän myös tietoja, miten pitkälle asiaa valmisteltiin ja missä vaiheessa. Miehityskysymystä on täytynyt ajatella viimeistään samaan aikaan, kun annettiin käsky Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta. Se tapahtui kesäkuun puolivälissä 1944.
Talin – Ihantalan taistelujen ja siellä mahdollisesti tapahtuneen läpimurron jälkeen ei olisi ollut kuin päivien kysymys, kun puna-armeija olisi ollut Salpa-aseman edessä. Siis ”pappa-armeijan” kokoamisella olisi ollut todella kiire.
Jonkin verran on keskusteltu siitä, millä joukoilla Suomen sodanjohto olisi kesän 1944 tilanteessa Salpa-aseman miehittänyt. Muistelen kuulleeni ajatuksia saksalaisjoukoista, mutta en pysty muistikuvaani tässä täsmentämään.
Itse olen omassa pienessä päässäni ajatellut ja joillekin kysyjille vastannutkin, että Salpalinjan miehitys olisi ollut kiinni sodanjohdon taidoista. Eli kuinka se olisi pystynyt jatkamaan hallittua vetäytymistä ja viivytystaistelua ja mistä se olisi pystynyt irroittamaan taistelukuntoisia reservejä linnoituksen miehittäjäksi?
Pystyäkseen tehokkaaseen taisteluun Salpalinjassa sen joukkojen olisi pitänyt päästä ja ehtiä valmistautumaan puolustukseen, muun muassa perehtymään linnoituslaitteiden käyttöön ja viimeistelemään keskeneräisiä rakenteita, asentamaan aseita jne. Siihenkin olisi tarvittu päiviä.
Talvisodan Mannerheim-linjan kokemusten perusteella Salpalinjaa varten perustettiin linnoituspataljoonia pitkin itärajaa perehdyttämään kenttäarmeija sen laitteiden käyttöön. He miehittävätkin linnoitusta jatkosodan alussa, kesä-heinäkuussa 1941. Sen jälkeen linnoituspataljoonat lähtivät kenttäarmeijan mukaan ja olivat kesällä 1944 täysin sitoutuneet torjuntataisteluihin muun muassa Kannaksella. Heistä ei olisi ollut juurikaan apua.
Eli kaiken kaikkiaan Salpalinjan miehitys 1944 on mielenkiintoinen kysymys. Toivon asiasta enemmän tietäviltä kommentointeja. Täydennän ja korjaan tämän jutun tietoja sitä mukaa kuin niitä tulee. Mutta lähdetään tällä liikkeelle.
Tuossa ei vielä ole uutta, mutta jutun uutinen on tässä:
”Kotijoukkojen esikunta sai myös valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti.”
Tiedon Manniselle kertoi everstiluutnantti evp Jarmo Nieminen, joka on toiminut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorialaitoksen johtajana. Tieto tarkoittaa, että Salpalinjan vanhimmat puolustajat olisivat olleet peräti 56-vuotiaita! Tänä päivänä ”viiskutoset” ovat lähes poikasia, mutta tuohon aikaan luonnehdinta ”vanhoista ukoista” ei ole kaukana! Sopii tietysti myös kysyä, minkähänlaista sotilaskoulutusta tuon ikäiset miehet olivat saaneet!
Sain asiasta tiedon eilen illalla Salpalinja-ystävältäni Juha Kilpeläiseltä Lahdesta, joka tänä viikonloppuna esittelee Hämeenlinnassa pienoismallitapahtumassa (Nordic Challenge II) Miehikkälän Salpalinja-museolla 12.5.2012 pidettävää Salpalinja Dioraamakilpailua. Juha puolestaan sai tiedon hänen viereisellä osastolla olevalta ilmailuhistorian harrastaja Pentti Manniselta, joka myös pitää ikäluokkatietoa uutena.
Joka tapauksessa tieto ikäluokista Salpalinjan miehittäjinä aina 1888 saakka, on minulle todella uutta.
Kotijoukkojen esikunnan valmistautumiskäsky kertoo kyllä Suomen puolustuksen tilanteen kriittisyydestä. Mutta, että noinkin vanhat miehet olisi kutsuttu aseisiin, yllättää.
Kun tuosta kertova asiakirja on löytynyt, voisi kuvitella löytyvän myös tietoja, miten pitkälle asiaa valmisteltiin ja missä vaiheessa. Miehityskysymystä on täytynyt ajatella viimeistään samaan aikaan, kun annettiin käsky Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta. Se tapahtui kesäkuun puolivälissä 1944.
Talin – Ihantalan taistelujen ja siellä mahdollisesti tapahtuneen läpimurron jälkeen ei olisi ollut kuin päivien kysymys, kun puna-armeija olisi ollut Salpa-aseman edessä. Siis ”pappa-armeijan” kokoamisella olisi ollut todella kiire.
Jonkin verran on keskusteltu siitä, millä joukoilla Suomen sodanjohto olisi kesän 1944 tilanteessa Salpa-aseman miehittänyt. Muistelen kuulleeni ajatuksia saksalaisjoukoista, mutta en pysty muistikuvaani tässä täsmentämään.
Itse olen omassa pienessä päässäni ajatellut ja joillekin kysyjille vastannutkin, että Salpalinjan miehitys olisi ollut kiinni sodanjohdon taidoista. Eli kuinka se olisi pystynyt jatkamaan hallittua vetäytymistä ja viivytystaistelua ja mistä se olisi pystynyt irroittamaan taistelukuntoisia reservejä linnoituksen miehittäjäksi?
Pystyäkseen tehokkaaseen taisteluun Salpalinjassa sen joukkojen olisi pitänyt päästä ja ehtiä valmistautumaan puolustukseen, muun muassa perehtymään linnoituslaitteiden käyttöön ja viimeistelemään keskeneräisiä rakenteita, asentamaan aseita jne. Siihenkin olisi tarvittu päiviä.
Talvisodan Mannerheim-linjan kokemusten perusteella Salpalinjaa varten perustettiin linnoituspataljoonia pitkin itärajaa perehdyttämään kenttäarmeija sen laitteiden käyttöön. He miehittävätkin linnoitusta jatkosodan alussa, kesä-heinäkuussa 1941. Sen jälkeen linnoituspataljoonat lähtivät kenttäarmeijan mukaan ja olivat kesällä 1944 täysin sitoutuneet torjuntataisteluihin muun muassa Kannaksella. Heistä ei olisi ollut juurikaan apua.
Eli kaiken kaikkiaan Salpalinjan miehitys 1944 on mielenkiintoinen kysymys. Toivon asiasta enemmän tietäviltä kommentointeja. Täydennän ja korjaan tämän jutun tietoja sitä mukaa kuin niitä tulee. Mutta lähdetään tällä liikkeelle.
perjantai, 11. marraskuuta 2011
Puolustusvoimat heräämässä Salpalinjaan!
Opastustilanteissa meiltä oppailta usein kysytään, perehdyttääkö puolustusvoimat varusmiehiään Salpa-asemaan. Näihin saakka on jouduttu vastaamaan, että emme tiedä, ainakaan heitä ei juuri ole näillä museokohteilla nähty. Vastaus on herättänyt vastakysymyksen, eikö sotilaidenkin tulisi tuntea oman maansa puolustushistoriasta myös Salpalinjan osuus. Kysymys on oikeutettu. Vastaanvanlainen keskustelu käydään koululaisten käyttämisestä Salpalinjassa.
Puolustusvoimista Reserviupseerikoulun pioneerikomppania on joitakin kertoja käynyt Miehikkälässä Salpalinja-museolla. Muutamia muitakin yksikköjä pv:sta on vieraillut, mutta harvakseltaan ja epäsäännöllisesti.
Uskollisin Salpalinjaan perehdyttäjä on ollut Maasotakoulu, joka on ottanut ohjelmaansa ensimmäisen vuosikurssin jalkaväkikadettien tutustuttamisen Salpalinjaan kahden päivän marssilla. Salpalinja-museo on ollut yksi heidän vakituinen kohteensa 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Tulevien ammattisotilaiden on luonnollisesti tunnettava Salpa-asema ja sen salat.
Mutta tämä vuosi tuo tai on jo tuonut varusmiesten osalta asiaan myönteistä käännettä. Tammikuussa RUK:n pioneerikomppania pahrusi lumessa Salpalinja-museolla, elokuussa kävi mainitut kadetit, ja viikko sitten piipahti Satakunnan pioneeripataljoonan sata varusmiestä. Tämä on jo enemmän kuin ilmeisesti koskaan aikaisemmin.
Kruunu tulee tässä. Reserviupseerikoulu Haminasta käyttää tulevan kahden viikon sisällä koko yli 700 oppilaan vahvuisen kurssinsa Salpalinjassa Virolahden Harjun maisemissa. Yksiköistä yksi hoitaa perehdyttämisen itse, loput noin 650 upseerioppilasta tutustuvat Salpalinjaan kolmen tunnin ajan Salpavaellus-oppaiden johdolla. Onneksi eivät kaikki tule samana päivänä.
Opastusurakka merkitsee osalle oppaita viisi päivää vapaaehtoista maanpuolustustyötä, osalle 1-4 opastusta. Oppaita rivissä on parikymmentä. Operaatio RUK on myös meille oppaille uusi kokemus, osin uusissa kohteissa. Oppaat ovat tarttuneet tehtävään innostuneesti. Homma käy oppaille pienestä kertausharjoituksesta. Isänpäivänä nähdään ensimmäisen kerran, kuinka aikataulut ja suunnitelmat pelaavat.
Kaikkinensa RUK:n avaus on erinomainen idea. Jos ja kun operaatio onnistuu, on hyvä syy toivoa, että RUK:kin ottaisi Salpalinjan kurssiohjelmaansa vakituisesti. Jos näin kävisi, Salpavaellus-tapahtuma saisi noin 1500 uutta mainosmiestä ja –naista joka vuosi. On ihme, jos osa heistä ei innostuisi ja osallistuisi siviilissä ollessaan varsinaiselle Salpavaelluksellekin, joka järjestetään vuosittain viikko jälkeen juhannuksen. Hyvä.
Ihan hykerryttää ajatuskin siitä, mitä vaellusjohtajamme Risto Sivula vastaisi esimerkiksi Karjalan Prikaatin komentajalle, jos hän RUK-palautteen kuultuaan sattuisi kysymään, voisitteko perehdyttää prikaatin Salpalinjaan? Se voisi olla positiivinen ongelma! (aforismi: Jos on ongelma, on ratkaisu.) No, jalat maahan ja keskittymään sunnuntain opastukseen.
Puolustusvoimista Reserviupseerikoulun pioneerikomppania on joitakin kertoja käynyt Miehikkälässä Salpalinja-museolla. Muutamia muitakin yksikköjä pv:sta on vieraillut, mutta harvakseltaan ja epäsäännöllisesti.
Uskollisin Salpalinjaan perehdyttäjä on ollut Maasotakoulu, joka on ottanut ohjelmaansa ensimmäisen vuosikurssin jalkaväkikadettien tutustuttamisen Salpalinjaan kahden päivän marssilla. Salpalinja-museo on ollut yksi heidän vakituinen kohteensa 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Tulevien ammattisotilaiden on luonnollisesti tunnettava Salpa-asema ja sen salat.
Mutta tämä vuosi tuo tai on jo tuonut varusmiesten osalta asiaan myönteistä käännettä. Tammikuussa RUK:n pioneerikomppania pahrusi lumessa Salpalinja-museolla, elokuussa kävi mainitut kadetit, ja viikko sitten piipahti Satakunnan pioneeripataljoonan sata varusmiestä. Tämä on jo enemmän kuin ilmeisesti koskaan aikaisemmin.
Kruunu tulee tässä. Reserviupseerikoulu Haminasta käyttää tulevan kahden viikon sisällä koko yli 700 oppilaan vahvuisen kurssinsa Salpalinjassa Virolahden Harjun maisemissa. Yksiköistä yksi hoitaa perehdyttämisen itse, loput noin 650 upseerioppilasta tutustuvat Salpalinjaan kolmen tunnin ajan Salpavaellus-oppaiden johdolla. Onneksi eivät kaikki tule samana päivänä.
Opastusurakka merkitsee osalle oppaita viisi päivää vapaaehtoista maanpuolustustyötä, osalle 1-4 opastusta. Oppaita rivissä on parikymmentä. Operaatio RUK on myös meille oppaille uusi kokemus, osin uusissa kohteissa. Oppaat ovat tarttuneet tehtävään innostuneesti. Homma käy oppaille pienestä kertausharjoituksesta. Isänpäivänä nähdään ensimmäisen kerran, kuinka aikataulut ja suunnitelmat pelaavat.
Kaikkinensa RUK:n avaus on erinomainen idea. Jos ja kun operaatio onnistuu, on hyvä syy toivoa, että RUK:kin ottaisi Salpalinjan kurssiohjelmaansa vakituisesti. Jos näin kävisi, Salpavaellus-tapahtuma saisi noin 1500 uutta mainosmiestä ja –naista joka vuosi. On ihme, jos osa heistä ei innostuisi ja osallistuisi siviilissä ollessaan varsinaiselle Salpavaelluksellekin, joka järjestetään vuosittain viikko jälkeen juhannuksen. Hyvä.
Ihan hykerryttää ajatuskin siitä, mitä vaellusjohtajamme Risto Sivula vastaisi esimerkiksi Karjalan Prikaatin komentajalle, jos hän RUK-palautteen kuultuaan sattuisi kysymään, voisitteko perehdyttää prikaatin Salpalinjaan? Se voisi olla positiivinen ongelma! (aforismi: Jos on ongelma, on ratkaisu.) No, jalat maahan ja keskittymään sunnuntain opastukseen.
torstai, 3. marraskuuta 2011
Mustamaa, merellinen jatke
Salpa-aseman maalinnoitusten sanotaan alkavan Suomenlahdesta Santasaaresta, Virolahden Siikasaaren niemen tyvestä ensimmäinen saari merelle päin. Saaressa on neljä kantalinnoitetta. Itseasiassa linnoitusketju jatkuu merelle pääaseman suuntaisena linjalla Ruissaari ja Mustamaa ja siitä vielä lounaaseen Ulko-Tammion kautta Kotkan edustalle. Jo suunnitteluvaiheessa ymmärrettiin, että maa- ja merilinnoitusten on oltava kokonaisuus, joka tukee toisiaan.
Saariston linnoittamisesta ei vastannut suinkaan Hanellin johtama linnoitustoimisto Myllykoskella, vaan merivoimat, johon silloin, niin kuin välivaiheen jälkeen taas nykyisinkin rannikkotykistö aselajina kuuluu. Rannikkolinnakkeiden linnoittamisessa on omat erityispiirteensä ja siksi varmasti oli hyvin järkevää pitää rannikon linnoittaminen erillään maalinnoittamisesta, vaikka niillä oli myös paljon yhteistäkin.
Mustamaan saari Klamilasta, tai oikeastaan vielä tarkemmin Ravijoelta etelään muodosti tärkeän kulminaatiopisteen avomeren valvonnassa ja rannikon suojaamisessa ajatellen mahdollista taistelua Salpa-asemassa. Jo 1930 luvulla maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä huomattiin että Kotkan Kirkonmaan ja silloisen Virolahden Pukkion linnakkeen välissä oli meripuolustuksessa aukko.
Tuota aukkoa ryhdyttiin paikkaamaan vuonna 1939, jolloin Mustamaan linnoittaminen alkoi. Talvisodan alkuun mennessä saareen ehti valmistua kolme kenttälinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa. Ne muun muassa osallistuivat jäätä pitkin rannikkoa lähestyneiden vihollisosastojen torjuntaan.
Mustamaan linnoittaminen sai vauhtia talvisodan jälkeen, jolloin saaren merkitys rajan läheisyyden takia entisestään kasvoi.
Välirauhan aikana Mustamaahan valmistui kaksi kantalinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa; patterin kolmas tykki ampui jatkosodassa kenttälinnoitteella suojatusta asemasta. Saareen valmistui tuliasemia keveille rannikkotykeille, konekivääreille, tulenjohtoasemia, valonheitinasema, huoltotunneleita (miehistön ja tavaroiden suojaksi) ja paljon louhittua taisteluhautaa sekä mahdollisiin rantautumisalueisiin runsaasti piikkilankaestettä.
Huomion arvoista saarten, varsinkin niiden rantojen linnoittamisesta on se, että lapiolla saatikka kenttälapiolla ei ole tehtävissä juuri mitään. Kallioon pureutuminen vaatii erikoistyökaluja ja erityisosaamista.
Tämän kirjoittaja pääsi eilen ensimmäistä kertaa käymään Mustamaassa. Pääsy puolustusvoimien omistamalle ja hallinnoimalle saarelle vaatii erityisluvan ja ”päällystakin”. Merimatkakin edellyttää järjestelyjä. Mutta nämä hoituivat ja pääsin muutaman muun ”linnoitushullun” kanssa mukaan ja matkaan. Se täytyy heti sanoa, että samankaltaisessa joukossa oma hulluuteni ei juurikaan erottunut!
On myös sanottava, että en suotta ole kuullut kertomuksia Mustamaan rakenteiden massiivisuudesta. Vaikka ilmeisesti kaikkein näyttävimmät kohteet olivat veden vallassa, silti ihmettelemistä riitti. Työn jälki ja laitteiden kunto oli paikoin hämmästyttävän hyvää. Hiljaiseksi veti.
Jos kohta ovat Salpalinjan linnoitteet mantereella huikeita, ei rakenteet linnoitusketjuun sisältyvillä saarilla jää varjoon, ainakaan Mustamaassa.
En pysty enkä voikaan kuvailla kaikkea näkemääni. Pari yksityiskohtaa otan esille.
Mustamaassa sijaitsevat kantalinnoitetut konekivääripesäkkeet muistuttavat vahvasti veljiään maalla. Käsikranaatin pudotusmahdollisuus korsun sisältä ulos on yleensä ”maakorsuissa” panssarioven yläkulmasta, jolloin se putoaa oven takana sisäänpyrkivän jalkoihin. Mustamaan korsuissa käsikranaatin pudotusputki on myös ampuma-aukon seinässä. Sillä pystytään torjumaan esimerkiksi kasapanosta ampuma-aukkoon kiikuttava vihollinen. Oman konekiväärin mahdollisessa häiriötilanteessa on siis vielä yksi keino jäljellä vihamielisen naapurin eliminoimiseen.
Kaakonkulma-paikallislehdessä on ollut Olli Kauhasen mielenkiintoisia kirjoituksia alueen rannikkopuolustushistoriasta. Äskettäin hän ansiokkaasti puhui Mustamaan ja Ruissaaren huoltotunneleiden varauloskäynti- ja ilmastointihormikuilujen harvinaisesta hauliporausmenetelmästä. Nyt kun tuon kirjoituksen pohjalta sitä osasimme etsiä, niin löytyihän siitäkin esimerkki ja vielä ”porausnatsojakin” halkaistuna suojaamassa 91 senttiä halkaisijaltaan olevan pyöreän kuilun ulostuloaukkoa. Upeaa!
Saariston linnoittamisesta ei vastannut suinkaan Hanellin johtama linnoitustoimisto Myllykoskella, vaan merivoimat, johon silloin, niin kuin välivaiheen jälkeen taas nykyisinkin rannikkotykistö aselajina kuuluu. Rannikkolinnakkeiden linnoittamisessa on omat erityispiirteensä ja siksi varmasti oli hyvin järkevää pitää rannikon linnoittaminen erillään maalinnoittamisesta, vaikka niillä oli myös paljon yhteistäkin.
Mustamaan saari Klamilasta, tai oikeastaan vielä tarkemmin Ravijoelta etelään muodosti tärkeän kulminaatiopisteen avomeren valvonnassa ja rannikon suojaamisessa ajatellen mahdollista taistelua Salpa-asemassa. Jo 1930 luvulla maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä huomattiin että Kotkan Kirkonmaan ja silloisen Virolahden Pukkion linnakkeen välissä oli meripuolustuksessa aukko.
Tuota aukkoa ryhdyttiin paikkaamaan vuonna 1939, jolloin Mustamaan linnoittaminen alkoi. Talvisodan alkuun mennessä saareen ehti valmistua kolme kenttälinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa. Ne muun muassa osallistuivat jäätä pitkin rannikkoa lähestyneiden vihollisosastojen torjuntaan.
Mustamaan linnoittaminen sai vauhtia talvisodan jälkeen, jolloin saaren merkitys rajan läheisyyden takia entisestään kasvoi.
Välirauhan aikana Mustamaahan valmistui kaksi kantalinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa; patterin kolmas tykki ampui jatkosodassa kenttälinnoitteella suojatusta asemasta. Saareen valmistui tuliasemia keveille rannikkotykeille, konekivääreille, tulenjohtoasemia, valonheitinasema, huoltotunneleita (miehistön ja tavaroiden suojaksi) ja paljon louhittua taisteluhautaa sekä mahdollisiin rantautumisalueisiin runsaasti piikkilankaestettä.
Huomion arvoista saarten, varsinkin niiden rantojen linnoittamisesta on se, että lapiolla saatikka kenttälapiolla ei ole tehtävissä juuri mitään. Kallioon pureutuminen vaatii erikoistyökaluja ja erityisosaamista.
Tämän kirjoittaja pääsi eilen ensimmäistä kertaa käymään Mustamaassa. Pääsy puolustusvoimien omistamalle ja hallinnoimalle saarelle vaatii erityisluvan ja ”päällystakin”. Merimatkakin edellyttää järjestelyjä. Mutta nämä hoituivat ja pääsin muutaman muun ”linnoitushullun” kanssa mukaan ja matkaan. Se täytyy heti sanoa, että samankaltaisessa joukossa oma hulluuteni ei juurikaan erottunut!
On myös sanottava, että en suotta ole kuullut kertomuksia Mustamaan rakenteiden massiivisuudesta. Vaikka ilmeisesti kaikkein näyttävimmät kohteet olivat veden vallassa, silti ihmettelemistä riitti. Työn jälki ja laitteiden kunto oli paikoin hämmästyttävän hyvää. Hiljaiseksi veti.
Jos kohta ovat Salpalinjan linnoitteet mantereella huikeita, ei rakenteet linnoitusketjuun sisältyvillä saarilla jää varjoon, ainakaan Mustamaassa.
En pysty enkä voikaan kuvailla kaikkea näkemääni. Pari yksityiskohtaa otan esille.
Mustamaassa sijaitsevat kantalinnoitetut konekivääripesäkkeet muistuttavat vahvasti veljiään maalla. Käsikranaatin pudotusmahdollisuus korsun sisältä ulos on yleensä ”maakorsuissa” panssarioven yläkulmasta, jolloin se putoaa oven takana sisäänpyrkivän jalkoihin. Mustamaan korsuissa käsikranaatin pudotusputki on myös ampuma-aukon seinässä. Sillä pystytään torjumaan esimerkiksi kasapanosta ampuma-aukkoon kiikuttava vihollinen. Oman konekiväärin mahdollisessa häiriötilanteessa on siis vielä yksi keino jäljellä vihamielisen naapurin eliminoimiseen.
Kaakonkulma-paikallislehdessä on ollut Olli Kauhasen mielenkiintoisia kirjoituksia alueen rannikkopuolustushistoriasta. Äskettäin hän ansiokkaasti puhui Mustamaan ja Ruissaaren huoltotunneleiden varauloskäynti- ja ilmastointihormikuilujen harvinaisesta hauliporausmenetelmästä. Nyt kun tuon kirjoituksen pohjalta sitä osasimme etsiä, niin löytyihän siitäkin esimerkki ja vielä ”porausnatsojakin” halkaistuna suojaamassa 91 senttiä halkaisijaltaan olevan pyöreän kuilun ulostuloaukkoa. Upeaa!
lauantai, 22. lokakuuta 2011
Maailman vahvin!
Itäisen maanpuolustusalueen komentajana vuosina 1993-1995 toiminut kenraaliluutnantti Heikki Koskelo sen sanoi Miehikkälässä 20.10.2011. Salpa-asema on Virolahden ja Luumäen välillä maailman vahvin linnoitus!
Kenraalilla on kanttia sanoa. Hän on koko virkauransa palvellut puolustusvoimia itärajalla eri tehtävissä ja eri paikoissa. Hän on perehtynyt muutenkin Salpa-asemaan hyvin. Hän oli Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja sen toiminnan suuntaviivojen näyttäjä ja aktiivinen toteuttaja.
Miehikkälän Salpalinja-museon luentosarjaan kuulunut Koskelon esitys kiinnosti jo ennakkoon. Sali oli lehtikielellä ilmaistuna tupaten täynnä. Eikä yleisö pettynyt. Mainittakoon, että edellisen viikon esitelmöitsijä, Salpalinjan inventoija, tutkija John Lagerstedt Museovirastosta ajoi kuuntelemaan kenraalin esitystä Helsingistä asti.
Siinä vaiheessa kun Koskelo mainitsi sanaparin ”maailman vahvin”, tämän kirjoittaja spontaanisti keskeytti kenraalin esityksen ja pyysi häntä toistamaan sanomansa. ”Ai minkä”, Koskelo kysyi. No sen, että maailman vahvin, toistin. Tämä dialogi paljastaa, että käsitys oli luennoitsijalle täysin selvä, minulle se oli uutinen!
- Kyllä, kun verrataan betonilaitteiden ja asepesäkkeiden tiheyttä. Talvisodan Mannerheim-linjassa oli noin sata betonilaitetta. Suurin piirtein samalla matkalla Salpa-asemassa Suomenlahden ja Kivijärven välillä on 430 betonista tehtyä ase- ja majoituskorsua sekä pesäkettä (lukekaa alla olevat kommentit, toisenlaisiakin lukuja on, kirjoittajan lisäys). Asepesäkkeitä on 250 metrin välein! Atlantin vallissa Normandiassa betonilaitteita on 1,5 km välein. Maginot-linja on erilainen, ja kuinkas sille kävikään, kenraali perusteli mielipidettään.
Koskelo ei edes maininnut, että Salpalinjassa em. osuudella monirivinen panssarieste kolmen tonnin kivistä tehtynä on yhtenäinen, samoin taistelu- ja yhteyshautaverkosto.
Salpalinja oli rakennettu ensisijaisesti ennaltaehkäiseväksi pelotteeksi, joka talvisodan jälkeen osoitti myös Suomen kansan pettämätöntä maanpuolustustahtoa.
Koskelo perusteli Salpa-aseman lujuutta myös muutamalla esimerkillä Neuvostoliiton suhtautumisesta siihen.
Jo syksyn 1940 päivitetyissä hyökkäyssuunnitelmissa NL oli varannut joukkoja Suomen suuntaan enemmän kuin talvisodassa Mannerheim-linjan murtamiseen. Ja uusissa suunnitelmissa oli hyökkäyksen painopisteenä linnoituksen kiertäminen Joensuun ja Kuopion korkeudelta. Jatkosodassa puna-armeijan joukoilta löytyivät piirustukset Salpalinjasta. Heti jatkosodan jälkeen valvontakomissio vaati tarkat tiedot Salpalinjasta ja NL vaati vielä syksyllä 1945 sen räjäyttämistä.
Nuo asiat viestittävät Koskelon mukaan yksiselitteisesti, että Stalin piti suomalaisten linnoitusta todellisena uhkana ja esteenä Suomen valloittamisessa. Minkä muun takia se olisi ollut siitä niin kovasti kiinnostunut.
Vielä niinkin myöhään kuin 1995 venäläiset muistivat Salpalinjan olemassaolon. Venäjän kenraalidelegaation ollessa Suomessa, kenraali Koslov oli kysynyt suomalaisilta, missä kunnossa ja käytössä Salpalinja on nykyään!
Loppuyhteenvedossaan Koskelo kiteytti Suomen kohtalon pelastukseksi jatkosodan jälkeen kaksi asiaa. Toinen oli edellä mainituin perustein luonnollisesti Salpa-asema ja toinen asekätkennän paljastuminen. Nuo asiat säikäyttivät venäläiset!
Ja jokainenhan meistä tietää, että Salpalinjassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä nimenomaan pelotteena. Työtä se vaati, mutta veri säästyi ja itsenäisyys säilyi.
Paikalla olleen yleisön puolesta minä vielä kiitän Heikki Koskeloa suorasanaisesta ja erinomaisesta esityksestä. Se antoi meille Salpalinja-toimijoille entisestään puhtia painaa päälle esitellä Salpalinjaa sankarivainajiemme, sotiemme veteraanien ja sen rakentajien kunniaksi, antoi puhtia esitellä maailman vahvinta linnoitusta!
Kenraalilla on kanttia sanoa. Hän on koko virkauransa palvellut puolustusvoimia itärajalla eri tehtävissä ja eri paikoissa. Hän on perehtynyt muutenkin Salpa-asemaan hyvin. Hän oli Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja sen toiminnan suuntaviivojen näyttäjä ja aktiivinen toteuttaja.
Miehikkälän Salpalinja-museon luentosarjaan kuulunut Koskelon esitys kiinnosti jo ennakkoon. Sali oli lehtikielellä ilmaistuna tupaten täynnä. Eikä yleisö pettynyt. Mainittakoon, että edellisen viikon esitelmöitsijä, Salpalinjan inventoija, tutkija John Lagerstedt Museovirastosta ajoi kuuntelemaan kenraalin esitystä Helsingistä asti.
Siinä vaiheessa kun Koskelo mainitsi sanaparin ”maailman vahvin”, tämän kirjoittaja spontaanisti keskeytti kenraalin esityksen ja pyysi häntä toistamaan sanomansa. ”Ai minkä”, Koskelo kysyi. No sen, että maailman vahvin, toistin. Tämä dialogi paljastaa, että käsitys oli luennoitsijalle täysin selvä, minulle se oli uutinen!
- Kyllä, kun verrataan betonilaitteiden ja asepesäkkeiden tiheyttä. Talvisodan Mannerheim-linjassa oli noin sata betonilaitetta. Suurin piirtein samalla matkalla Salpa-asemassa Suomenlahden ja Kivijärven välillä on 430 betonista tehtyä ase- ja majoituskorsua sekä pesäkettä (lukekaa alla olevat kommentit, toisenlaisiakin lukuja on, kirjoittajan lisäys). Asepesäkkeitä on 250 metrin välein! Atlantin vallissa Normandiassa betonilaitteita on 1,5 km välein. Maginot-linja on erilainen, ja kuinkas sille kävikään, kenraali perusteli mielipidettään.
Koskelo ei edes maininnut, että Salpalinjassa em. osuudella monirivinen panssarieste kolmen tonnin kivistä tehtynä on yhtenäinen, samoin taistelu- ja yhteyshautaverkosto.
Salpalinja oli rakennettu ensisijaisesti ennaltaehkäiseväksi pelotteeksi, joka talvisodan jälkeen osoitti myös Suomen kansan pettämätöntä maanpuolustustahtoa.
Koskelo perusteli Salpa-aseman lujuutta myös muutamalla esimerkillä Neuvostoliiton suhtautumisesta siihen.
Jo syksyn 1940 päivitetyissä hyökkäyssuunnitelmissa NL oli varannut joukkoja Suomen suuntaan enemmän kuin talvisodassa Mannerheim-linjan murtamiseen. Ja uusissa suunnitelmissa oli hyökkäyksen painopisteenä linnoituksen kiertäminen Joensuun ja Kuopion korkeudelta. Jatkosodassa puna-armeijan joukoilta löytyivät piirustukset Salpalinjasta. Heti jatkosodan jälkeen valvontakomissio vaati tarkat tiedot Salpalinjasta ja NL vaati vielä syksyllä 1945 sen räjäyttämistä.
Nuo asiat viestittävät Koskelon mukaan yksiselitteisesti, että Stalin piti suomalaisten linnoitusta todellisena uhkana ja esteenä Suomen valloittamisessa. Minkä muun takia se olisi ollut siitä niin kovasti kiinnostunut.
Vielä niinkin myöhään kuin 1995 venäläiset muistivat Salpalinjan olemassaolon. Venäjän kenraalidelegaation ollessa Suomessa, kenraali Koslov oli kysynyt suomalaisilta, missä kunnossa ja käytössä Salpalinja on nykyään!
Loppuyhteenvedossaan Koskelo kiteytti Suomen kohtalon pelastukseksi jatkosodan jälkeen kaksi asiaa. Toinen oli edellä mainituin perustein luonnollisesti Salpa-asema ja toinen asekätkennän paljastuminen. Nuo asiat säikäyttivät venäläiset!
Ja jokainenhan meistä tietää, että Salpalinjassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä nimenomaan pelotteena. Työtä se vaati, mutta veri säästyi ja itsenäisyys säilyi.
Paikalla olleen yleisön puolesta minä vielä kiitän Heikki Koskeloa suorasanaisesta ja erinomaisesta esityksestä. Se antoi meille Salpalinja-toimijoille entisestään puhtia painaa päälle esitellä Salpalinjaa sankarivainajiemme, sotiemme veteraanien ja sen rakentajien kunniaksi, antoi puhtia esitellä maailman vahvinta linnoitusta!
keskiviikko, 19. lokakuuta 2011
Herääkö Hamina Salpa-asemaan?
On mielenkiintoista seurata, milloin Haminan kaupunki hoksaa olevansa myös Salpalinja-kaupunki. Tähän saakka Haminan Salpa-aseman rakenteet ovat jääneet 1700-luvun linnoitteiden varjoon tyystin.
Jos puhutaan Haminasta ennen Vehkalahti-liitosta, oli kaupungin alueella muutama linnoite Salmenvirralla, Takkaniemessä ja Hillossa, välirauhan aikana rakennetun taaemman aseman Hamina -Taavetti –linjan eteläpäässä. HT-linjan rakennustyöt alkoivat elo-syyskuussa 1940 ja se oli tarkoitettu pääpuolustusaseman tukilinjaksi ja luomaan puolustukselle syvyyttä. Ellei jatkosota keskeyttänyt tämänkin linjan töitä, olisi siitä tullut yhtä vahva kuin pääasemasta.
Haminan ja Vehkalahden kuntaliitoksen myötä Haminan kaupunki sai Salpa-aseman HT-linjaa alueelleen aina Vironkoskelle, Miehikkälän pohjoiskulmaan saakka. HT-linjasta reilusti puolet sijaitsee nyky-Haminassa. Eli karkeasti lueteltuna Hillo – Salmenkylä – Husula – Kannusjärvi – Turkia – Lankila –tasalla.
Jos en väärin muista, Kannusjärvellä on sentään joitakin vuosia sitten perustettu muistomerkki HT-linjalle.
Kestolinnoitteita ei Hamina-Taavetti -linjaan ehditty rakentaa kuin kuusi kappaletta, nekin Haminan päähän. Vuonna 1941 oli suunnitelma rakentaa yli 50 teräsbetoniakorsua, mutta homma jäi jatkosodan alettua korsukuopan kaivu- tai louhinta-asteelle. Kesällä 1943 HT-linjasta purettiin 20 kilometriä valmista kiviestettä. Kivet kuljetettiin Karjalan kannakselle VT-asemaan.
Jos Haminan ja Virolahden kuntaliitos 2013 toteutuu, niin sitten kaupunki saa alueelleen jo noin 25 km pääasemaakin ja lisäksi useita kilometrejä Vaalimaan oikaisuasemia ja valmiin Bunkkerimuseon.
Kun tähän saakka Hamina ei ole juuri korviaan loksauttanut Kirkkojärven itäpuolelle, joutunee se Virolahden mukanaolon takia myöntymään myös ajatukseen Salpa-aseman olemassaolosta, jopa sen matkailullisesta hyödyntämisestä. Kaukaa viisaasti muutama haminalainen käytti jo viime talvena tilaisuutta hyväkseen ja osallistui Salpaopaskurssille Miehikkälässä! Hyvä niin.
Olen kautta rantain kuullut, että matkailu Etelä-Kymenlaaksossa keskitetään kehitysyhtiö Cursorille. Se on luonut tai luomassa linnoitushistoriallista turistirysää, johon jopa Salpalinja saattaisi kuulua, ainakin nyky-Virolahden kohteet. Aika näyttää, yltääkö tuo ylikunnallisuus Miehikkälään saakka. Toivottavasti. Jos ei, silloin kuviosta jää puuttumaan paras osa Salpalinjan jo hyödynnettyä infraa ja osaamista - ihan varmasti koko Suomeakin ajatellen.
Miehikkälän osalta ei ole hätää. Kaikki toimeliaisuus niin Lappeenrannassa kuin Haminassa edistää Salpa-aseman kokonaistunnettavuutta. Salpakeskus-isäntänä Miehikkälä on aina kukonaskeleen muita edellä, ainakin vielä. Etumatka ei tietenkään kauan kestä, jos Miehikkälässä ei ymmärretä pitää kuntoa yllä. Toisin sanoen pelkällä aatteenpalolla ei Miehikkälässäkään asiat etene ja pysy keulilla. Toimintojen kehittäminen tarvitsee myös pelimerkkejä ja innostusta niiden jakajilta.
Jos puhutaan Haminasta ennen Vehkalahti-liitosta, oli kaupungin alueella muutama linnoite Salmenvirralla, Takkaniemessä ja Hillossa, välirauhan aikana rakennetun taaemman aseman Hamina -Taavetti –linjan eteläpäässä. HT-linjan rakennustyöt alkoivat elo-syyskuussa 1940 ja se oli tarkoitettu pääpuolustusaseman tukilinjaksi ja luomaan puolustukselle syvyyttä. Ellei jatkosota keskeyttänyt tämänkin linjan töitä, olisi siitä tullut yhtä vahva kuin pääasemasta.
Haminan ja Vehkalahden kuntaliitoksen myötä Haminan kaupunki sai Salpa-aseman HT-linjaa alueelleen aina Vironkoskelle, Miehikkälän pohjoiskulmaan saakka. HT-linjasta reilusti puolet sijaitsee nyky-Haminassa. Eli karkeasti lueteltuna Hillo – Salmenkylä – Husula – Kannusjärvi – Turkia – Lankila –tasalla.
Jos en väärin muista, Kannusjärvellä on sentään joitakin vuosia sitten perustettu muistomerkki HT-linjalle.
Kestolinnoitteita ei Hamina-Taavetti -linjaan ehditty rakentaa kuin kuusi kappaletta, nekin Haminan päähän. Vuonna 1941 oli suunnitelma rakentaa yli 50 teräsbetoniakorsua, mutta homma jäi jatkosodan alettua korsukuopan kaivu- tai louhinta-asteelle. Kesällä 1943 HT-linjasta purettiin 20 kilometriä valmista kiviestettä. Kivet kuljetettiin Karjalan kannakselle VT-asemaan.
Jos Haminan ja Virolahden kuntaliitos 2013 toteutuu, niin sitten kaupunki saa alueelleen jo noin 25 km pääasemaakin ja lisäksi useita kilometrejä Vaalimaan oikaisuasemia ja valmiin Bunkkerimuseon.
Kun tähän saakka Hamina ei ole juuri korviaan loksauttanut Kirkkojärven itäpuolelle, joutunee se Virolahden mukanaolon takia myöntymään myös ajatukseen Salpa-aseman olemassaolosta, jopa sen matkailullisesta hyödyntämisestä. Kaukaa viisaasti muutama haminalainen käytti jo viime talvena tilaisuutta hyväkseen ja osallistui Salpaopaskurssille Miehikkälässä! Hyvä niin.
Olen kautta rantain kuullut, että matkailu Etelä-Kymenlaaksossa keskitetään kehitysyhtiö Cursorille. Se on luonut tai luomassa linnoitushistoriallista turistirysää, johon jopa Salpalinja saattaisi kuulua, ainakin nyky-Virolahden kohteet. Aika näyttää, yltääkö tuo ylikunnallisuus Miehikkälään saakka. Toivottavasti. Jos ei, silloin kuviosta jää puuttumaan paras osa Salpalinjan jo hyödynnettyä infraa ja osaamista - ihan varmasti koko Suomeakin ajatellen.
Miehikkälän osalta ei ole hätää. Kaikki toimeliaisuus niin Lappeenrannassa kuin Haminassa edistää Salpa-aseman kokonaistunnettavuutta. Salpakeskus-isäntänä Miehikkälä on aina kukonaskeleen muita edellä, ainakin vielä. Etumatka ei tietenkään kauan kestä, jos Miehikkälässä ei ymmärretä pitää kuntoa yllä. Toisin sanoen pelkällä aatteenpalolla ei Miehikkälässäkään asiat etene ja pysy keulilla. Toimintojen kehittäminen tarvitsee myös pelimerkkejä ja innostusta niiden jakajilta.
tiistai, 11. lokakuuta 2011
Hurtanmaan paljas totuus
Lappeenrannan länsilaidalla sijaitsevassa Hurtanmaan kylässä on kaksi Salpa-aseman teräsbetonikorsua rinnakkain, joita ei voi olla ihmettelemättä. Ne ovat muutaman metrin päässä toisistaan ja niitä peittää vain ohut vihreä sammalkerros. Korsut ovat jääneet peittämättä kivi- ja maatäytteellä.
Täyttämättä jääneet korsut paljastavat Salpalinjan betonilaitteiden massiivisuuden. Lähes tasaiselle maalle perustetut korsut näyttävät todellä jyhkeiltä sankan kuusikon keskellä. Korkeudeltaan yli viisimetriset, leveydeltään lähes kymmenen ja siipimuurin kanssa pituudeltaan liki 20-metriset rakennelmat vetävät näkijänsä hiljaiseksi. Tai sitten niin kuin minä ensi kertaa ne nähdessäni, latelin ihastuksesta ääneen kaikki tuntemani toispuoleisen elämän hirviöiden nimet! Oppaani Juha Huttunen, Salpalinja-tuntija Iitiältä, piteli korviaan.
Näky on Salpalinjassa harvinainen, ellei keskeneräisyydessään täytön kokonaan aloittamattomuuden osalta peräti ainutkertainen. Varsinkin maavaraisesti rakennetut teräsbetonikorsut ovat varmasti näyttäneet aikalaisille kaikki yhtä huikeilta. Peitettynä massiivisuus katoaa maan alle ja sokkivaikutus pehmenee piiloon. Siksi paljaiden korsujen näkeminen nykyeläjää hämmästyttää.
Se, että korsut ovat jääneet peittämättä, johtunee jatkosodan alkamisella. Salpalinjan työt keskeytyivät, kun asekelpoiset miehet kutsuttiin työmaalta ylimääräisten harjoitusten kautta kenttäarmeijan harmaisiin kesäkuun puolivälin paikkeilla 1941.
Kolme vuotta myöhemmin Karjalan Kannaksen läpimurron tapahduttua ylipäällikkö Mannerheim käski keskittää kenttäarmeijan linnoitusjoukot Salpa-aseman taistelukuntoon saattamiseen. Tämäkään käsky ei ulottunut Hurtanmaan paljaisiin korsuihin. Tekemistä Lappeenrannan muissa länsiosissa, erityisesti Rutolan kannaksella pallokorsulinjoineen oli ilmeisen riittävästi.
Jos ja kun Lappeenrannan Salpalinjan mahdollisuudet –hanke pääsee matkailuajatuksissaan pitemmälle, on Hurtanmaan kohde yksi sellainen. Vaikka itse kohde on valtion ja sen nykyhuoltajan Senaattikiinteistöjen omaisuutta, on tietenkin liikkeelle lähdettävä maanomistajien kanssa neuvotellen. Yksityistä omistajuutta korsujen ympärillä on kunnioitettava.
Hurtanmaan korsupari sijaitsee siis vain noin viiden metrin päässä toisistaan. Se on minusta toinen ihme. Kyseessähän ovat konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu sekä toisena pst-tykki-, konekivääri ja 20 miehen majoituskorsu. Missään muualla minä en ole onnistunut näkemään vastaavia korsutyyppejä noin lähellä toisiaan.
Jos paikalla on ollut tarve saada tuotettua sivustatulta kahteen suuntaan, on se yleensä ratkaistu sijoittamalla samaan korsuun kaksi erisuuntiin ampuvaa asetta, yleensä konekiväärejä. Muilta osin on pärjätty samoilla majoitustiloilla, yhdellä tähystyskuvulla, yhdellä kaivolla, ilmastoinnilla, lämmityslaitteella jne.
Miksi ei Hurtanmaalla ole päädytty samaan? Eikö yhteisrakenne olisi mahdollistanut pst-tykin sijoittamista korsuun kolmanneksi aseeksi? Vai eikö siihen ollut piirustuksia? Mannerheim-linjan korsuissahan oli useita aseita samassa korsukompleksissa. Kukahan osaisi selittää?
Oli miten oli, siinä ne korsut rinnakkain nököttävät sammaloituneena metsän keskellä, ainutkertaisena nähtävyytenä.
Näiden korsujen lähellä on kk- ja 20 miehen majoituskorsu, jonka tähystyskupu on valettu betonista. Harvinaisuus sekin. Oppaani kertoi tarinaa, että korsuun tarkoitettu kupu olisi Kivijärven pohjassa; kuljetukseen Luumäeltä rautatieasemalta olisi käytetty Kivijärven jäätä ja noin kymmenen tonnin kupu olisi molskahtanut pysyväksi katiskaksi järven pohjaan. Näin kun uutta ei oltu saatu tilalle, oli tähystysmahdollisuus hoidettu toisistaan 90-asteen kulmassa sijaitsevalla kahdella raolla ”betonikuvussa”.
Huttusen Juha kertoi myös, nyt en muista varmasti, tarkoittiko hän tilannetta Hurtanmaalla vai Iitiällä, kuinka linnoitusväen majoittamisessa taloihin eivät kaikki tulijat olisi kelvanneet. Eräässä talossa jo majoittuneet kertoivat illalla, että huomenna työmaalle tulee hullujussi. Tähän emäntä kiireesti: ”Meille se ei ainakaan tule asumaan!”
Täyttämättä jääneet korsut paljastavat Salpalinjan betonilaitteiden massiivisuuden. Lähes tasaiselle maalle perustetut korsut näyttävät todellä jyhkeiltä sankan kuusikon keskellä. Korkeudeltaan yli viisimetriset, leveydeltään lähes kymmenen ja siipimuurin kanssa pituudeltaan liki 20-metriset rakennelmat vetävät näkijänsä hiljaiseksi. Tai sitten niin kuin minä ensi kertaa ne nähdessäni, latelin ihastuksesta ääneen kaikki tuntemani toispuoleisen elämän hirviöiden nimet! Oppaani Juha Huttunen, Salpalinja-tuntija Iitiältä, piteli korviaan.
Näky on Salpalinjassa harvinainen, ellei keskeneräisyydessään täytön kokonaan aloittamattomuuden osalta peräti ainutkertainen. Varsinkin maavaraisesti rakennetut teräsbetonikorsut ovat varmasti näyttäneet aikalaisille kaikki yhtä huikeilta. Peitettynä massiivisuus katoaa maan alle ja sokkivaikutus pehmenee piiloon. Siksi paljaiden korsujen näkeminen nykyeläjää hämmästyttää.
Se, että korsut ovat jääneet peittämättä, johtunee jatkosodan alkamisella. Salpalinjan työt keskeytyivät, kun asekelpoiset miehet kutsuttiin työmaalta ylimääräisten harjoitusten kautta kenttäarmeijan harmaisiin kesäkuun puolivälin paikkeilla 1941.
Kolme vuotta myöhemmin Karjalan Kannaksen läpimurron tapahduttua ylipäällikkö Mannerheim käski keskittää kenttäarmeijan linnoitusjoukot Salpa-aseman taistelukuntoon saattamiseen. Tämäkään käsky ei ulottunut Hurtanmaan paljaisiin korsuihin. Tekemistä Lappeenrannan muissa länsiosissa, erityisesti Rutolan kannaksella pallokorsulinjoineen oli ilmeisen riittävästi.
Jos ja kun Lappeenrannan Salpalinjan mahdollisuudet –hanke pääsee matkailuajatuksissaan pitemmälle, on Hurtanmaan kohde yksi sellainen. Vaikka itse kohde on valtion ja sen nykyhuoltajan Senaattikiinteistöjen omaisuutta, on tietenkin liikkeelle lähdettävä maanomistajien kanssa neuvotellen. Yksityistä omistajuutta korsujen ympärillä on kunnioitettava.
Hurtanmaan korsupari sijaitsee siis vain noin viiden metrin päässä toisistaan. Se on minusta toinen ihme. Kyseessähän ovat konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu sekä toisena pst-tykki-, konekivääri ja 20 miehen majoituskorsu. Missään muualla minä en ole onnistunut näkemään vastaavia korsutyyppejä noin lähellä toisiaan.
Jos paikalla on ollut tarve saada tuotettua sivustatulta kahteen suuntaan, on se yleensä ratkaistu sijoittamalla samaan korsuun kaksi erisuuntiin ampuvaa asetta, yleensä konekiväärejä. Muilta osin on pärjätty samoilla majoitustiloilla, yhdellä tähystyskuvulla, yhdellä kaivolla, ilmastoinnilla, lämmityslaitteella jne.
Miksi ei Hurtanmaalla ole päädytty samaan? Eikö yhteisrakenne olisi mahdollistanut pst-tykin sijoittamista korsuun kolmanneksi aseeksi? Vai eikö siihen ollut piirustuksia? Mannerheim-linjan korsuissahan oli useita aseita samassa korsukompleksissa. Kukahan osaisi selittää?
Oli miten oli, siinä ne korsut rinnakkain nököttävät sammaloituneena metsän keskellä, ainutkertaisena nähtävyytenä.
Näiden korsujen lähellä on kk- ja 20 miehen majoituskorsu, jonka tähystyskupu on valettu betonista. Harvinaisuus sekin. Oppaani kertoi tarinaa, että korsuun tarkoitettu kupu olisi Kivijärven pohjassa; kuljetukseen Luumäeltä rautatieasemalta olisi käytetty Kivijärven jäätä ja noin kymmenen tonnin kupu olisi molskahtanut pysyväksi katiskaksi järven pohjaan. Näin kun uutta ei oltu saatu tilalle, oli tähystysmahdollisuus hoidettu toisistaan 90-asteen kulmassa sijaitsevalla kahdella raolla ”betonikuvussa”.
Huttusen Juha kertoi myös, nyt en muista varmasti, tarkoittiko hän tilannetta Hurtanmaalla vai Iitiällä, kuinka linnoitusväen majoittamisessa taloihin eivät kaikki tulijat olisi kelvanneet. Eräässä talossa jo majoittuneet kertoivat illalla, että huomenna työmaalle tulee hullujussi. Tähän emäntä kiireesti: ”Meille se ei ainakaan tule asumaan!”
tiistai, 4. lokakuuta 2011
Salpa-asemassa ei ole bunkkereita!
Salpa-asema on suomalaisten suunnittelema ja rakentama linnoitus. Ruotsalaiset avustivat työn alkuvaihetta miehin, konein ja kruunuin. Muilta osin itärajamme lukko on puhtaasti suomalainen, made in Finland.
Linnoituksen virallinen nimi on Suomen Salpa. Ja jos lyhennettä käytetään, niin se on Salpa. Näin oli tarkoitus heinäkuussa 1944, kun ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi linnoituksen nimen kenraaliluutnantti Oesch´n ehdotuksesta.
Puolustuvoimien asiakirjoissa ja sanastossa linnoitus on Salpa-asema. Syystä, että se paremmin kuvaa rakennelman puolustuksellista luonnetta. Salpa-asema on siis puolustusasema ja siinä on myös syvyyttä eli useita linnoitustasoja, linjoja.
Kansan suussa Salpa-asemasta on jalostunut käyttökieleen Salpalinja. Edelliseen viitaten tämä parhaiten tunnettu nimi on siis pilkuntarkasti ajatellen virheellinen. Itärajan linnoituksessamme on useita puolustuslinjoja, ei pelkästään yhtä linjaa. Siksi se on puolustuasema, Salpa-asema.
Niin tiukkapipoinen en ole, ettenkö hyväksy Salpalinjaa linnoituksen nimeksi. Se näkyy myös tämän blogin nimessä ja monessa muussa "vielä virallisemmassa" yhteydessä. "Ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan" -ajatus sallii paljon.
Voimme käyttää Salpa-asemasta Salpalinja-nimeä synonyymina, kunhan kerromme, että tarkoitamme sillä useita puolustuslinjoja käsittävää Salpa-asemaa. Salpa-asema-tietouden levittäminen on edelleen niin monen tuskan ja kynnyksen takana, että kaikki keinot tiedon eteenpäin viemiseksi olkoot sallittuja. Näin myös Salpalinja saa pysyä käytössä Salpa-asemaa tarkoittavana sanana.
Sen sijaan olen opettajiltani, erityisesti korkeasti arvostamaltani teknikkokapteeni evp Arvo Tolmuselta, saanut pontevan ohjeen: Salpa-asemassa ei ole ainuttakaan bunkkeria. Sitä vastoin teräsbetonikorsuja ja kenttälinnoitettuja korsuja Salpa-asemassa on sadoittain.
Kysyin asiaa Arvolta viimeksi tänään varmistaakseni, että olen näissä nimiasioissa jakanut tietoa oikeilla sanoilla, oikeilla termeillä. Ja Arvo vahvisti käsitykseni. Salpa-asemassa on vain teräsbetonikorsuja. Bunkkeri on vierasperäinen sana ja se ei ole suomea. Myös Salpalinja-sanaa Arvo Tolmunen vierastaa, mutta hänkin myöntää antaneensa siinä periksi.
Salpa-aseman asiakirjoissa, joita on heinähäkillisittäin, ei puhuta Salpalinjasta eikä bunkkereista, Salpa-asemasta ja teräsbetonikorsuista sitäkin enemmän. Teräsbetonikorsuista on käytetty tb-korsu -lyhennettä samoin kuin imubetoni- eli pallokorsusta ib-korsu –lyhennettä.
Voinkin heittää haasteen, että kuka löytää Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44 –teoksesta Salpa-aseman yhteydessä bunkkeri-sanan, saa minulta palkinnoksi kymmenen pistettä ja kuvainnollisen papukaijamerkin. Palkinnot jaetaan ensi kesän Salpavaelluksen päätösparaatissa!
Totta kai bunkkeri-sana on saattanut minultakin joskus vahingossa Salpa-asema –opastuksissa lipsahtaa, mutta virheen kyllä olen yrittänyt korjata. Hankalammin on korjattavissa ne nimet ja tekstit, jotka ovat vakiintuneet itärajan nähtävyyksiksi. Esimerkiksi Virolahden Bunkkerimuseo, joka ei nimestään huolimatta esittele ulkomaisia bunkkereita, vaan suomalaisia teräsbetonikorsuja. Sama on Joensuun Marjalassa sijaitsevan Joensuun Bunkkerimuseon kanssa.
Ja edelliseen vielä lisäten, että niin Virolahdella kuin Joensuussakin esitellään ansiokkaasti tietenkin koko Salpa-asemaa monitahoisine ja –uloitteisine laitteineen ja rakenteineen, ei siis vain linnoituksen suomalaisia teräsbetonikorsuja.
No, ei tästä kannata kenenkään ottaa hernettä nenään. Vanhoja virheitä on vaikea korjata. Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin se, että emme enää tietoisesti tai tahattomasti nimillä muuttaisi oikeaa suomenkielistä totuutta.
In English Salpalinjan teräsbetonikorsu on yksinkertaisesti bunker ja kenttälinnoitettu korsu dugout. Mutta silloihan ei puhutakaan suomea, suomen kieltä, niin kuin tässä blogissa yritän kirjoittaa.
Linnoituksen virallinen nimi on Suomen Salpa. Ja jos lyhennettä käytetään, niin se on Salpa. Näin oli tarkoitus heinäkuussa 1944, kun ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi linnoituksen nimen kenraaliluutnantti Oesch´n ehdotuksesta.
Puolustuvoimien asiakirjoissa ja sanastossa linnoitus on Salpa-asema. Syystä, että se paremmin kuvaa rakennelman puolustuksellista luonnetta. Salpa-asema on siis puolustusasema ja siinä on myös syvyyttä eli useita linnoitustasoja, linjoja.
Kansan suussa Salpa-asemasta on jalostunut käyttökieleen Salpalinja. Edelliseen viitaten tämä parhaiten tunnettu nimi on siis pilkuntarkasti ajatellen virheellinen. Itärajan linnoituksessamme on useita puolustuslinjoja, ei pelkästään yhtä linjaa. Siksi se on puolustuasema, Salpa-asema.
Niin tiukkapipoinen en ole, ettenkö hyväksy Salpalinjaa linnoituksen nimeksi. Se näkyy myös tämän blogin nimessä ja monessa muussa "vielä virallisemmassa" yhteydessä. "Ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan" -ajatus sallii paljon.
Voimme käyttää Salpa-asemasta Salpalinja-nimeä synonyymina, kunhan kerromme, että tarkoitamme sillä useita puolustuslinjoja käsittävää Salpa-asemaa. Salpa-asema-tietouden levittäminen on edelleen niin monen tuskan ja kynnyksen takana, että kaikki keinot tiedon eteenpäin viemiseksi olkoot sallittuja. Näin myös Salpalinja saa pysyä käytössä Salpa-asemaa tarkoittavana sanana.
Sen sijaan olen opettajiltani, erityisesti korkeasti arvostamaltani teknikkokapteeni evp Arvo Tolmuselta, saanut pontevan ohjeen: Salpa-asemassa ei ole ainuttakaan bunkkeria. Sitä vastoin teräsbetonikorsuja ja kenttälinnoitettuja korsuja Salpa-asemassa on sadoittain.
Kysyin asiaa Arvolta viimeksi tänään varmistaakseni, että olen näissä nimiasioissa jakanut tietoa oikeilla sanoilla, oikeilla termeillä. Ja Arvo vahvisti käsitykseni. Salpa-asemassa on vain teräsbetonikorsuja. Bunkkeri on vierasperäinen sana ja se ei ole suomea. Myös Salpalinja-sanaa Arvo Tolmunen vierastaa, mutta hänkin myöntää antaneensa siinä periksi.
Salpa-aseman asiakirjoissa, joita on heinähäkillisittäin, ei puhuta Salpalinjasta eikä bunkkereista, Salpa-asemasta ja teräsbetonikorsuista sitäkin enemmän. Teräsbetonikorsuista on käytetty tb-korsu -lyhennettä samoin kuin imubetoni- eli pallokorsusta ib-korsu –lyhennettä.
Voinkin heittää haasteen, että kuka löytää Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44 –teoksesta Salpa-aseman yhteydessä bunkkeri-sanan, saa minulta palkinnoksi kymmenen pistettä ja kuvainnollisen papukaijamerkin. Palkinnot jaetaan ensi kesän Salpavaelluksen päätösparaatissa!
Totta kai bunkkeri-sana on saattanut minultakin joskus vahingossa Salpa-asema –opastuksissa lipsahtaa, mutta virheen kyllä olen yrittänyt korjata. Hankalammin on korjattavissa ne nimet ja tekstit, jotka ovat vakiintuneet itärajan nähtävyyksiksi. Esimerkiksi Virolahden Bunkkerimuseo, joka ei nimestään huolimatta esittele ulkomaisia bunkkereita, vaan suomalaisia teräsbetonikorsuja. Sama on Joensuun Marjalassa sijaitsevan Joensuun Bunkkerimuseon kanssa.
Ja edelliseen vielä lisäten, että niin Virolahdella kuin Joensuussakin esitellään ansiokkaasti tietenkin koko Salpa-asemaa monitahoisine ja –uloitteisine laitteineen ja rakenteineen, ei siis vain linnoituksen suomalaisia teräsbetonikorsuja.
No, ei tästä kannata kenenkään ottaa hernettä nenään. Vanhoja virheitä on vaikea korjata. Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin se, että emme enää tietoisesti tai tahattomasti nimillä muuttaisi oikeaa suomenkielistä totuutta.
In English Salpalinjan teräsbetonikorsu on yksinkertaisesti bunker ja kenttälinnoitettu korsu dugout. Mutta silloihan ei puhutakaan suomea, suomen kieltä, niin kuin tässä blogissa yritän kirjoittaa.
keskiviikko, 28. syyskuuta 2011
Korsut ja kosteus
Salpalinjan teräsbetonikorsujen tehtävä oli kahdenlainen. Niiden tuli antaa suojainen, maastoon hyvin sijoitettu ja maastoutettu tuliasema joko konekiväärille tai panssarintorjuntatykille tai molemmille. Yhtä tärkeää korsuilla oli antaa turvallinen majoitus- ja suojatila korsujen omien aseiden kuin korsun välittömässä läheisyydessä olevien taisteluasemien käyttäjille ja miehittäjille, siis sotilaille.
Katossa 2,1 metriä teräsbetonia, vihollisen puoleisessa seinässä 2,3 metriä ja sivuseinässä, jossa ampuma-aukko sijaitsee, kaksi metriä betonia merkitsevät melkoista massaa. Maaperusteissa, maavaraisessa korsussa betonia on jopa 560 kuutiometriä, terästä 45 000 kiloa, suojakiveystä 1200 kuutiometriä sekä vielä korsumontusta kaivettu ja takaisin rakenteen päälle ja sivuille lapioitu maa, jopa 1600 kuutiota.
Kyseisen rakenteen tuli kestää 500- 1000 kilon lentopommien täysosuma. Tuo turvallisuusvaatimus edelläkuvattuine rakennusmassoineen tuo teräsbetonikorsuihin kosteusongelman silloin, kun niitä ei jatkuvasti pidetä asuttuna, lämmitettynä.
Heinälato pysyy sisältä kuivana kesät talvet niin kauan kuin katto on ehjä. Laudanraoista ja oksanrei´istä ilma pääsee liikkumaan, tuulettamaan. Näin märällä ja kostealla säällä sisään tunkeutunut kosteus poistuu. Ja tunnetusti seinälauta tai hirsi, siis puu, varsin nopeasti mukautuu ympärillä olevaan lämpötilaan, joka ladossa on ulkona ja sisällä vuodenajasta riippumatta jotakuinkin sama.
Toista on metrien paksuisessa kivi- ja betonirakenteessa. Talven aikana kivi ja betoni jäähtyy hitaasti kylmimmilleen ja vähintäänkin yhtä hitaasti se myös lämpenee. Molemmat, kylmeneminen ja lämpeneminen, tapahtuvat ulkoilman lämpötilan muuttumista hitaammin.
Syksyllä teräsbetonikorsun rakennusmassa on ulkoilman lämpötilaan verrattuna lämmin. Siitä ei aiheudu ongelmia, päinvastoin rakenteessa oleva pintakosteus jopa kuivuu.
Sen sijaan alkukesästä nopeasti lämpenevä sää tunkeutuu korsujen aukoista sisään ja kohdatessaan kylmän kiven, kylmän betonin ilman kosteus tiivistyy, kondensoituu korsun sisäseiniin, kattoon ja lattiaan. Näin tapahtuu, vaikka ulkoilma on kuivimmillaan toukokuussa. Alku- ja vielä keskikesän helteillä korsujen sisäkatoista suorastaan tippuu vettä. Veden tiivistyminen lakkaa syyskesästä siinä vaiheessa kun korsun rakennemateriaalin ja ulkolämpötilan erot tasaantuvat.
Korsujen käytännössä olematon tuuletus merkitsee, että sisään ”tunkeutunut” kosteus ei haihdu, ei tuuletu eikä kuivu kunnolla kuin vasta talvipakkasilla. Näin rakenteet, metalli ja puu, ovat altiina ruostumiselle ja lahoamiselle vähintään puolet vuodesta. Lahoaminen merkitsee hometta ja korsun sisäilman laatu heikkenee.
Teräsbetonikorsujen ”kosteudenkestävyydessä” on huomattavan suuria eroja. Joissakin sisäkaton puuverhous (kahden tuuman ponttiin höylätty lankku) on pudonnut lahonneena maahan, joissakin toisissa korsuissa se näyttää lähes terveeltä. Syy eroihin on selitettävissä korsujen paikalla, niiden maaperän peruskosteudessa ja sillä, miten vähäiset ilmavirtaukset pääsevät korsujen aukoista kiertämään sisätiloissa.
Vaikutelma Salpalinjan korsujen asumisviihtyvyydestä on nykykulkijalle varmasti monessa korsussa luotaantyöntävä. Mutta jo muutaman tunnin lämmitys korsuliedellä tai kaminalla parantaa tilannetta. Pitempiaikainen lämmitys, viikkoja, alkaa jo tosissaan kuivattaa betonirakenteiden pintaosia ja asumisviihtyvyys paranee. Varsinaisessa tehtävässään korsut eivät kosteusongelmaa kohtaisikaan, kun niitä jatkuvasti lämmitettäisiin. Asepesäkkeet, joissa ei ole majoitustiloja eikä siten lämmityslaitetta, olisivat tietysti kosteuden armoilla vuodenajan vaihtuvuuden tahdissa.
Kokemuksesta voi sanoa parin päivän takaa, että vaikka korsun seinät kosteutta huokuivatkin, niin kyllä lämmitetyssä korsussa väsynyt vaeltaja vetää hirsiä täysillä niin, että kaikuu. Muutaman tunnin uni muuten rauhanomaisessa miljöössä auttaa kuorsaajaakin ajattelemaan ja ymmärtämään niitä miehiä, jotka taistelutilanteessa kenties kuivasta korsusta olisivat joutuneet juoksemaan ulos avoasemiin torjumaan päälle rynnäköivää vihollista, joka ampuu kovilla!
Katossa 2,1 metriä teräsbetonia, vihollisen puoleisessa seinässä 2,3 metriä ja sivuseinässä, jossa ampuma-aukko sijaitsee, kaksi metriä betonia merkitsevät melkoista massaa. Maaperusteissa, maavaraisessa korsussa betonia on jopa 560 kuutiometriä, terästä 45 000 kiloa, suojakiveystä 1200 kuutiometriä sekä vielä korsumontusta kaivettu ja takaisin rakenteen päälle ja sivuille lapioitu maa, jopa 1600 kuutiota.
Kyseisen rakenteen tuli kestää 500- 1000 kilon lentopommien täysosuma. Tuo turvallisuusvaatimus edelläkuvattuine rakennusmassoineen tuo teräsbetonikorsuihin kosteusongelman silloin, kun niitä ei jatkuvasti pidetä asuttuna, lämmitettynä.
Heinälato pysyy sisältä kuivana kesät talvet niin kauan kuin katto on ehjä. Laudanraoista ja oksanrei´istä ilma pääsee liikkumaan, tuulettamaan. Näin märällä ja kostealla säällä sisään tunkeutunut kosteus poistuu. Ja tunnetusti seinälauta tai hirsi, siis puu, varsin nopeasti mukautuu ympärillä olevaan lämpötilaan, joka ladossa on ulkona ja sisällä vuodenajasta riippumatta jotakuinkin sama.
Toista on metrien paksuisessa kivi- ja betonirakenteessa. Talven aikana kivi ja betoni jäähtyy hitaasti kylmimmilleen ja vähintäänkin yhtä hitaasti se myös lämpenee. Molemmat, kylmeneminen ja lämpeneminen, tapahtuvat ulkoilman lämpötilan muuttumista hitaammin.
Syksyllä teräsbetonikorsun rakennusmassa on ulkoilman lämpötilaan verrattuna lämmin. Siitä ei aiheudu ongelmia, päinvastoin rakenteessa oleva pintakosteus jopa kuivuu.
Sen sijaan alkukesästä nopeasti lämpenevä sää tunkeutuu korsujen aukoista sisään ja kohdatessaan kylmän kiven, kylmän betonin ilman kosteus tiivistyy, kondensoituu korsun sisäseiniin, kattoon ja lattiaan. Näin tapahtuu, vaikka ulkoilma on kuivimmillaan toukokuussa. Alku- ja vielä keskikesän helteillä korsujen sisäkatoista suorastaan tippuu vettä. Veden tiivistyminen lakkaa syyskesästä siinä vaiheessa kun korsun rakennemateriaalin ja ulkolämpötilan erot tasaantuvat.
Korsujen käytännössä olematon tuuletus merkitsee, että sisään ”tunkeutunut” kosteus ei haihdu, ei tuuletu eikä kuivu kunnolla kuin vasta talvipakkasilla. Näin rakenteet, metalli ja puu, ovat altiina ruostumiselle ja lahoamiselle vähintään puolet vuodesta. Lahoaminen merkitsee hometta ja korsun sisäilman laatu heikkenee.
Teräsbetonikorsujen ”kosteudenkestävyydessä” on huomattavan suuria eroja. Joissakin sisäkaton puuverhous (kahden tuuman ponttiin höylätty lankku) on pudonnut lahonneena maahan, joissakin toisissa korsuissa se näyttää lähes terveeltä. Syy eroihin on selitettävissä korsujen paikalla, niiden maaperän peruskosteudessa ja sillä, miten vähäiset ilmavirtaukset pääsevät korsujen aukoista kiertämään sisätiloissa.
Vaikutelma Salpalinjan korsujen asumisviihtyvyydestä on nykykulkijalle varmasti monessa korsussa luotaantyöntävä. Mutta jo muutaman tunnin lämmitys korsuliedellä tai kaminalla parantaa tilannetta. Pitempiaikainen lämmitys, viikkoja, alkaa jo tosissaan kuivattaa betonirakenteiden pintaosia ja asumisviihtyvyys paranee. Varsinaisessa tehtävässään korsut eivät kosteusongelmaa kohtaisikaan, kun niitä jatkuvasti lämmitettäisiin. Asepesäkkeet, joissa ei ole majoitustiloja eikä siten lämmityslaitetta, olisivat tietysti kosteuden armoilla vuodenajan vaihtuvuuden tahdissa.
Kokemuksesta voi sanoa parin päivän takaa, että vaikka korsun seinät kosteutta huokuivatkin, niin kyllä lämmitetyssä korsussa väsynyt vaeltaja vetää hirsiä täysillä niin, että kaikuu. Muutaman tunnin uni muuten rauhanomaisessa miljöössä auttaa kuorsaajaakin ajattelemaan ja ymmärtämään niitä miehiä, jotka taistelutilanteessa kenties kuivasta korsusta olisivat joutuneet juoksemaan ulos avoasemiin torjumaan päälle rynnäköivää vihollista, joka ampuu kovilla!
keskiviikko, 14. syyskuuta 2011
Salpalinja-työmaan lopetus
Jatkosodan päättänyt välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin 19.9.1944. Viisi päivää myöhemmin tuli käsky, että Salpalinjalla ei saanut aloittaa uusia työkohteita. Keskeneräisiä töitä sai jatkaa, mutta nekin lopetettiin joulukuun alussa 1944. Moni kohde jäi kesken lopullisesti.
Töiden lopettamisen kanssa samaan aikaan perustettiin Maalinnoitusten hoitotoimisto. Sen tuli valvoa Salpalinjan ajaminen rauhantilaan. Itärajan pääpuolustusasemaksi aiemmin syksyllä käsketystä linnoituksesta poistettiin aseet ja niiden jalustat. Itseasiassa kaikki muukin irtisaatava materiaali varastoitiin.
Kenttälinnoitteisiin käytetty puutavara myytiin muun muassa huutokaupoilla puuta tarvitseville jälleenrakentajille. Saattoipa meklari huutokaupassa hihkaista ”olkaa hiljaa ja huutakaa: paljonko tarjotaan, myynnissä sata metriä puulla vahvistettua taisteluhautaa.” Se siis tarkoitti, että kaupankohteena oli tst-haudasta irrotettavissa oleva puutavara.
Myös valtaosa puurakenteisista parakkikylistä purettiin ja otettiin nykykielellä sanottuna kierrätykseen viimeistä ikkunaruutua ja kolmen tuuman naulaa myöten. Kaikesta rakennusmateriaalista oli kova pula.
1950-luvun alusta lukien Salpa-aseman laitteiden hoitovastuu siirtyi kunkin alueen puolustuksesta vastanneille armeijan yksiköille, divisioonille, myöhemmin sotilaslääneille, käytännössä sotilaspiireille. Pohjoisimmassa Suomessa linnoitteiden hoito oli delegoitu rajavartiostolle.
Sotilaspiirien linnoitusteknikot tarkastivat kestolaitteet, lähinnä korsut, kerran vuodessa. Huoltotöitä teräsharjoin, pensselein ja vaseliinipurkein tekivät sotilaspiirin palkkaamat kesätyöntekijät, pääosin ”kapiaisten kakaroita”, niin kuin Juha Siilasvuo (Ension poika) mukana olleena on minulle kertonut. Amiraali Juhani Kaskeala aloitti sotilasuransa myös koulupoikana Salpalinjan huoltotöissä.
Edellä mainittuja linnoituslaitteiden huoltotöitä puolustusvoimat teki jonnekin 1970-80 –lukujen taitteeseen saakka. Siitä lähtien muutamia nähtävyyksiksi kunnostettuja ja maanpuolustusjärjestöjen omia talkookohteita lukuunottamatta linnoitus on ollut oman onnensa nojassa.
Parhaillaan menossa oleva museoviraston Salpa-aseman inventointi antanee vuodesta 2003 Salpalinjan linnoituslaitteet omistavalle Senaattikiinteistölle eväitä siitä, mitä laitteita jatkossa huolletaan ja kunnostetaan, mitä ei.
Salpalinjan kestolinnoitteethan ovat ehjiä lukuunottamatta Neuvostoliiton miehitysjoukkojen Kuusamossa marraskuussa 1944, siis 19.9. -44 välirauhansopimuksen jälkeen, räjäyttämiä korsuja. Kenraaliluutnantti Heikki Koskelon tietojen mukaan venäläiset veivät Kuusamosta mennessään rajan taakse teräksisiä tähystyskupuja. Tämä episodi on muuten harvinaisen vähän julkipantu ja kaipaisinkin siitä lisätietoja, vaikkapa ihan oman kirjoituksen. Antaisin sille oitis tilaa tällä palstalla.
On jonkin verran ihmetelty, että miksi Neuvostoliitto, sodan voittaja, ei vaatinut koko Salpalinjan tuhoamista? Piirustukset ja suunnitelmathan Salpalinjasta luovutettiin valvontakomissiolle, käytännössä Neuvostoliitolle, heti kun se oli tullut maahan ja niitä vaatinut.
Tosiasissa vielä ainakin syyskesästä 1945 Neuvostoliitto vaati Salpalinjan hävittämistä liittoutuneiden ulkoministerien kokouksessa. Sodan voittajalle hävinneen osapuolen maalla ja yli tykinkantaman päässä rajasta oleva puolustusasema oli provokaatio. Mutta onneksi muut voittajavaltiot Yhdysvallat ja Suomen valvontakomissiossa pienenä vähemmistönä oleva Britannia olivat nähneet Stalinin meiningin ja tarkoitusperät ja vastustivat Salpalinjan hävittämistä. Ja niin linnoitus jäi ehjäksi.
Töiden lopettamisen kanssa samaan aikaan perustettiin Maalinnoitusten hoitotoimisto. Sen tuli valvoa Salpalinjan ajaminen rauhantilaan. Itärajan pääpuolustusasemaksi aiemmin syksyllä käsketystä linnoituksesta poistettiin aseet ja niiden jalustat. Itseasiassa kaikki muukin irtisaatava materiaali varastoitiin.
Kenttälinnoitteisiin käytetty puutavara myytiin muun muassa huutokaupoilla puuta tarvitseville jälleenrakentajille. Saattoipa meklari huutokaupassa hihkaista ”olkaa hiljaa ja huutakaa: paljonko tarjotaan, myynnissä sata metriä puulla vahvistettua taisteluhautaa.” Se siis tarkoitti, että kaupankohteena oli tst-haudasta irrotettavissa oleva puutavara.
Myös valtaosa puurakenteisista parakkikylistä purettiin ja otettiin nykykielellä sanottuna kierrätykseen viimeistä ikkunaruutua ja kolmen tuuman naulaa myöten. Kaikesta rakennusmateriaalista oli kova pula.
1950-luvun alusta lukien Salpa-aseman laitteiden hoitovastuu siirtyi kunkin alueen puolustuksesta vastanneille armeijan yksiköille, divisioonille, myöhemmin sotilaslääneille, käytännössä sotilaspiireille. Pohjoisimmassa Suomessa linnoitteiden hoito oli delegoitu rajavartiostolle.
Sotilaspiirien linnoitusteknikot tarkastivat kestolaitteet, lähinnä korsut, kerran vuodessa. Huoltotöitä teräsharjoin, pensselein ja vaseliinipurkein tekivät sotilaspiirin palkkaamat kesätyöntekijät, pääosin ”kapiaisten kakaroita”, niin kuin Juha Siilasvuo (Ension poika) mukana olleena on minulle kertonut. Amiraali Juhani Kaskeala aloitti sotilasuransa myös koulupoikana Salpalinjan huoltotöissä.
Edellä mainittuja linnoituslaitteiden huoltotöitä puolustusvoimat teki jonnekin 1970-80 –lukujen taitteeseen saakka. Siitä lähtien muutamia nähtävyyksiksi kunnostettuja ja maanpuolustusjärjestöjen omia talkookohteita lukuunottamatta linnoitus on ollut oman onnensa nojassa.
Parhaillaan menossa oleva museoviraston Salpa-aseman inventointi antanee vuodesta 2003 Salpalinjan linnoituslaitteet omistavalle Senaattikiinteistölle eväitä siitä, mitä laitteita jatkossa huolletaan ja kunnostetaan, mitä ei.
Salpalinjan kestolinnoitteethan ovat ehjiä lukuunottamatta Neuvostoliiton miehitysjoukkojen Kuusamossa marraskuussa 1944, siis 19.9. -44 välirauhansopimuksen jälkeen, räjäyttämiä korsuja. Kenraaliluutnantti Heikki Koskelon tietojen mukaan venäläiset veivät Kuusamosta mennessään rajan taakse teräksisiä tähystyskupuja. Tämä episodi on muuten harvinaisen vähän julkipantu ja kaipaisinkin siitä lisätietoja, vaikkapa ihan oman kirjoituksen. Antaisin sille oitis tilaa tällä palstalla.
On jonkin verran ihmetelty, että miksi Neuvostoliitto, sodan voittaja, ei vaatinut koko Salpalinjan tuhoamista? Piirustukset ja suunnitelmathan Salpalinjasta luovutettiin valvontakomissiolle, käytännössä Neuvostoliitolle, heti kun se oli tullut maahan ja niitä vaatinut.
Tosiasissa vielä ainakin syyskesästä 1945 Neuvostoliitto vaati Salpalinjan hävittämistä liittoutuneiden ulkoministerien kokouksessa. Sodan voittajalle hävinneen osapuolen maalla ja yli tykinkantaman päässä rajasta oleva puolustusasema oli provokaatio. Mutta onneksi muut voittajavaltiot Yhdysvallat ja Suomen valvontakomissiossa pienenä vähemmistönä oleva Britannia olivat nähneet Stalinin meiningin ja tarkoitusperät ja vastustivat Salpalinjan hävittämistä. Ja niin linnoitus jäi ehjäksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)