Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Liikkuminen Salpalinjassa aina omalla vastuulla

Valtionvarainministeriön piikkiin Salpalinjaa nykyisin hallinnoiva ja hoitava Senaattikiinteistöt on aktivoitunut kuluvana kesänä. Se on rajoitellut liikkumista Salpalinjan linnoitteissa myös kaakonkulmalla lähinnä sulkemalla laudoin sisäänpääsyjä ja varoitellut vaaroista tauluin muistuttamalla, että liikkuminen kohteissa on kulkijan omalla vastuulla. Tarkoitus on hyvä. Sillä yritetään vähentää vahinkoja ja rakenteiden omistajan mahdollisia korvausvelvoitteita. Vara on viisautta eikä vahingon enne!

Kesti siis 75 vuotta, että Salpalinja tässä mielessä tunnustetaan ja paljastetaan varoitustauluin vaaran paikaksi. Pitää muistaa, että sehän rakennettiin nimenomaan vaaran paikaksi viholliselle ja turvaksi omille ilman, että siitä tarvitsee plakaatein tulijalle ja käyttäjälle kertoa. Salpalinja oli salainen, se oli sotasalaisuus.

Meille Salpalinjassa liikkujille on ollut itsestään selvyys, että linnoituksessa liikutaan omalla vastuulla.

Senaattikiinteistöjen logiikalla jokamiehen oikeudella kenen tahansa mailla liikkuessa tapahtunut vahinko, risun puhkaisema silmä, ampiaisen pisto, kompastuminen kantoon tai juureen ja jalan nyrjähdys, liukastuminen avokalliolla ja pään lyöminen kiveen tai tipahtaminen jyrkänteeltä ja niskojen taittaminen, olisi kyseisen maanomistajan aiheuttama vahinko. Sen korvausvelvollisuus olisi maanomistajalla! Ei, eihän se noin voi olla!

Olen kuluvanakin viikonloppuna haltioituneena seurannut facebookista Salpavaeltajat-ryhmässä raportoituja harrastajien tutkimus- ja paikalliskulttuurin tallentamismatkoja Salpalinjan linnoitteisiin niin valmiiksi rakennetuissa kohteissa kuin keskeneräisissä linnoitteissa. Ei voi kuin ihmetellä sitä voimaa ja halua kunnioittaa ja tuoda esiin viime sotien aikaisten sukupolvien tekemää työtä, jota näiden harrastajien pyyteetön tekeminen juuri osoittaa.

Kuka hullu koluaisi kivikkoisia ryteikköjä ja jopa liki kymmenen metriä syvissä kaivannoissa ilman vahvaa uskoa, että nykysukupolvien on hyvä tietää, mitä vaaran vuosina tehtiin. Tai kuka hullu tuo satojen kilometrien takaa tienvarteen vaijeritaljan kääntääkseen kolmen tonnin estekiveä ja varmistaakseen, että ko. kivi on viime talvena löydetyn valokuvan osoittamasta tiesulusta. Ei kukaan, ei kukaan tietämättä ja tiedostamatta, että hän tekee sen omalla vastuulla ja kenties itse hankkimalla vapaa-ajan vakuutusturvallaan.

En tuomitse Senaatin asettamia varoitustauluja paikoissa, jossa ihmiset ovat pitkälti edellä kerrotun kaltaisen harrastustoiminnan innostamina alkaneet liikkua. Sen sijaan korsujen sisäänmenojen sulkeminen vie ja poistaa mennessään yhden Salpalinjaan tutustumisen olennaisen elementin, jännityksen, elämyksen, mitähän siellä pimeässä on.

Kaduilla ihmisiä liukastuu ja kaatuu talvella kaikista varoituksista huolimatta aina ja paljon joka vuosi. Salpalinjaa tutkineiden harrastajien en ole kuullut aiheuttaneen itselleen ainakaan vakavia vahinkoja; pienet naarmut tai isot mustelmat on otettu opiksi ja ojennukseksi seuraavaan kertaan. Tarkoitan, että Salpalinjan linnoitteita tutkivat harrastajat osaavat varoa ja varautua. Jos korsun kattolankutus on lahonneena putoamassa niskaan tai korsussa on vettä yli saappaan varren, niin en minä ainakaan sisälle mene!

Ja taas Salpalinjasta innostuneiden ensikertalaisten en usko ensimmäisenä pyrkivän ilman taskulamppua syvimpien korpien pimeimpiin onkaloihin. He aloittavat absoluuttisen turvallisista (onko niitä?) museokohteista, tai osallistuvat opastettuihin retkiin, vaikkapa Salpavaellukselle. Jos joku tahallaan haluaa itseään vahingoittaa Salpalinjassa, siihen löytyy aina paikka ja mahdollisuus.

Salpalinja on suomalaisten verovaroin omaksi turvaakseen rakentama puolustuslinnoitus. Se heijastaa vielä satoja, satoja vuosia suomalaisten viime sotien aikaista maanpuolustustahtoa. Tuon monumentin dokumentointi, taltiointi ja tiedon siirtäminen tuleville sukupolville on vielä pahasti kesken. Paljon on tehty, mutta paljon on tekemättä. Ja sitä tekemätöntä työtä harrastajat osaltaan vapaa-ajallaan ja omin kustannuksin täyttävät. Sen vuoksi heillekin olisi suotava siihen mahdollisuus. Uskon, että Senaattikiinteistöt ottaa tämänkin puolen huomioon tavalla tai toisella.

Positiivista Senaatin aktiivisuudessa on se niin kuin tässä kirjoituksessani jo vähän viittasinkin, että myös Salpalinjan omistaja, valtio, Senaatin kautta tunnustaa Salpalinjan kiinnostavuuden ja vetovoiman!

Vaikka Salpalinja ei enää nykypäivän sodankäyntiin sellaisenaan sovellukaan, on sen merkitys suomalaisille aatteellisena aseena mitä merkittävin! Siksi sitä kannattaa ja pitää esitellä yhä uusille sukupolville!

Pyydän kommentoimaan aihetta puolesta ja vastaan! Klikkaa tässä alla kommentteja –linkkiä.













perjantai 17. heinäkuuta 2015

Salpalinjalla Raatteen tiellä

Olen omissa opastuksissani kertonut Salpalinjan rakentamissuunnitelman yhtenä pääkohtana olleen tiensuuntien sulkeminen kenttälinnoitetuilla tukikohdilla Pielisen ja Petsamon välillä. Tutkimatta asiaa sen tarkemmin olen puhunut, että yksi tällainen itä-länsisuuntainen hyökkäysura on ollut ilman muuta Raatteen tie. Sehän oli nimenomaan tullut talvisodassa koko maailman tietoisuuteen puna-armeijan reittinä kohti Oulua. Kuten tunnettua, huonosti, erittäin huonostihan Raatteentiellä maahantunkeutujalle kävi. Kiitos siitä Hjalmar Siilasvuon johtamille suomalaisille talvisodan sankareille.

Raatteen tien kirjoittamisessa käytetään näemmä yleisesti kahta tapaa, yhteen (Raatteentie) ja erikseen (Raatteen tie) –tapaa. Niin tässäkin blogissa. Jos joku lukijoista tietää, kumpi on oikein ja miksi, niin kommentoikaa; tiennimenä yhteenkirjoittamisen ymmärrän, mutta miten se eroaa Raatteen tiestä?

Kävin Raatteen tiellä kuluvalla viikolla ensimmäistä kertaa! Tarkoitukseni oli vihdoin paikan päällä hahmottaa ne maisemat, joissa yksi talvisodan ihmeistä tehtiin. Lyhyesti sanottuna on vaikea käsittää, miten syvälle, Suomussalmen kirkolle saakka, ryssä pääsi, kunnes tuli lyödyksi takaisin ja sen divisioonat tuhotuksi Raatteentiellä. Taistelun alun voimasuhteella, yksi suomalainen sataa ryssää vastaan, ja noilla pitkillä korpietäisyyksillä taistelujen tulos on ihmeiden ihme! Niin vain jäi voittoparaati Oulussa torvisoittokunnalta soittamatta ja punadivisioonilta vankkurillinen ehkäisyvälineitä käyttämättä. Tarpeet niihinkin löytyivät Raatteen tien valtavan sotasaaliin joukosta!

Raatteen tien Salpalinjaan luettava tiensulkeva tukikohta on Purasjoen länsirannalla, maastossa erinomaisella paikalla, yhdeksän kilometrin päässä rajasta, silloin ja nyt. Paikka on helppo löytää, koska se on vuosina 1993-94 entisöity ja sijaitsee tietenkin tien varressa.

Suomussalmen Harjoituskeskuksen reserviläiset ja työvelvolliset linnoittivat paikalle lokakuussa 1939 komppanian puolustusasemat. Kysymyksessä on siis itse asiassa puolustuskeskus; armeijan jalkaväkiterminologiassa tukikohta on joukkueen puolustusasema.

En saanut varmaa kuvaa, käytiinkö kyseisessä puolustusasemassa varsinaista viivytystaistelua heti sodan alussa, vai jouduttiinko siitä uhkaavan tilanteen takia vetäytymään taistelutta. Joka tapauksessa Raatteen tien mottitaisteluissa Purasjoen sillan suomalaiset räjäyttivät (6.1.1940) ja sen myötähän puheena oleva asema oli suomalaisten hallussa talvisodan loppuun saakka.

Purasjoen puolustusaseman linnoittamista jatkettiin heti talvisodan jälkeen aina jatkosodan alkuun asti. Tätä jaksoa voidaan Purasjoella aivan perustellusti sanoa myös Salpalinjan rakentamiseksi.

Raatteen tiellä Purasjoen puolustusasemassa tulee ilmi laajemminkin se tosiasia, että talvisotaa ennen ja sen aikana tehdyt kenttälinnoitustyöt ja Salpalinjaan luettavat välirauhan aikaiset kenttälinnoitteet menevät monin paikoin itärajan tuntumassa päällekkäin. Ja juuri niin kuin Purasjoella, kerran puolustustarkoitukseen hyväksi arvioitu maastonkohta on sitä tietenkin toisen kerran.

Minun huono muistini ei pysty varmentamaan, missä mahdollisesti muissa talvisodan ja Salpalinjan ”yhteisissä” puolustusasemissa on taisteltu ja kuinka asianlaita on 1944 Ilomantsin taistelujen osalta? Haen tässä poikkeusta Salpalinjasta käytettyyn sanontaan, että siinä ei koskaan taisteltu!

Joka tapauksessa Raatteen tiellä käynti ja siihen perehtyminen, kiitos Raatteen portin talvisotamuseon muistomerkkeineen kaikkineen, on vavahduttava ja realistinen kokemus.

Hämmentävä käynti Joensuun bunkkerimuseolla

En malta olla tuomatta tämän blogin loppuun huomioita piipahduksestani Salpalinjaa esittelevässä Bunkkerimuseossa Joensuun Marjalassa. Myös ensimmäinen kerta siellä oli avartava ja mielenkiintoinen ja toi minullekin uutta. Mutta muutama yksityiskohta arvellutti.

Lyöttäydyin turistina oppaan matkaan ja kuuntelin puolisen tuntia toisella korvalla hänen selostustaan Salpalinjasta. Olen hieman hämmentynyt, että linnoitusteknikko Arvo Tolmusen asiantuntemuksella vuonna 1995 perustetun matkailukohteen opastus ja ennen kaikkea asiasisältö on muuttunut suuripiirteiseksi ja jopa epätarkaksi. Vika ei ole nuoren oppaan, vaan hänen perehdyttäjänsä. En nyt takerru bunkkeri- versus teräsbetonikorsu-sanastoon lainkaan.

Otan esimerkeiksi tässä vain kolme betoniin liittyvää asiakohtaa. Ensinnäkin oppaan mukaan yhdessä maavaraisessa teräsbetonikorsussa on betonia yhtä paljon kuin Finlandia-talossa? Toiseksi, korsun betoni kuivaa yhä, sen katosta tippuu edelleen kuivumisvettä pisaroina? Ja kolmantena, heti kohta valun jälkeen korsut oli värjätty kalkkimaalilla ulkoakin valkoiseksi? Kuuloni on huono, mutta en usko, että kaikki edellä menee sen piikkiin.

Salpalinjaa esittelevillä museoilla on mitä ilmeisemmin ajan myötä vaara, että edellisiltä oppailta ”perimätietona” siirtyvä asiaosaaminen uusille oppaille tulee ymmärretyksi väärin tai se alkaa kertautua pois alkuperäisestä tiedosta. Huumorin varjolla kenties esitetystä heitosta saattaa tulla fakta jne. En arvostele tässä asiassa yksin Marjalan bunkkerimuseota, kuulin kuluvana kesän puppua puhuttavan myös Miehikkälän Salpalinja-museolla, tosin sattumaotanta oli vain kahden minuutin pituinen, mutta siihenkin mahtui parikolme kyseenalaista ajatusta.


Opastus saa olla ja tuleekin olla persoonallinen ja värikäskin, jopa sopivasti humoristinen. Pitää vain muistaa, että asiakas saa aina tietää, milloin kerronta perustuu vankkaan historiatietoon ja milloin kenties väritettyyn kansan suussa elävään hölynpölyyn. Kuulijoina on kaikenlaisia sotahistoriasta kiinnostuneita. Osalla on perustiedot, jolla suodattaa ja seuloa museo-oppaan kerronnasta oleellinen. Suurin osa kävijöistä joutuu ottamaan vastaan kaiken totena. Virheitä sattuu kaikille, mutta niistä ei pidä tehdä totuutta, eikä tarkoituksella tehdäkään. Virheen voi korjata ja muuttaa, totuutta ei voi.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Salpalinjan oppaat r.y.

Salpalinja-aktiivisuus Lappeenrannassa on ollut viime vuosina hattua nostattavaa.

Ensin pantiin pystyyn puolen vuoden mittainen Salpalinjan mahdollisuudet – esiselvityshanke vuoden 2011 alusta. Heti sen perään projektityö jatkui Salpalinja Lappeenrannassa –hankkeena vuoden 2012 loppuun saakka. Lapsille suunnatut Salpalinja-aineistot valmistuivat toukokuussa 2012.

Huhtikuussa 2013 alkoi puolentoista vuoden mittainen Salpapolku - vapaa-ajan ja yritystoiminnan reitti –hanke. Osana sitä oli erittäin hyvän suosion saanut Salpalinjan opaskoulutus, josta todistukset jaettiin viime vuoden lopulla. Ja kaikkeen edellä kerrottuun mahtuu Rutolan kylätoimikunnan ja Rutolan VPK:n toimeliaisuus kylää halkovan Salpalinjan esiin nostamiseksi.

Ja niin kuin yleensä käy ja olettaa saattaa, alkuinnostuksen, varsinkin määräaikaisten projektien jälkeen vauhti tahtomattaan hyytyy ja homma lopahtaa vähin äänin. Vaan näin ei näytä käyvän Lappeenrannassa, varsinkaan Rutolassa – ei todellakaan. Toiminnan miehet ja naiset ovat edellä mainitun opaskurssin jatkeena, kylläkin vähin äänin, perustaneet ja rekisteröineet Salpalinjan oppaat r.y –nimisen rekisteröidyn yhdistyksen. Se on lajissaan Salpalinjan ensimmäinen. Salpalinja näyttää tätäkin kautta kestävää, vastustamatonta voimaansa.

Minä onnittelen!

Ja se mitä mieltä olen yhdistyksestä, käy esiin jäljempänä.

Elämä kaipaa jännitystä. Nyt sitä on minullakin mahdollisuus saada. Aion nimittäin tässä ja nyt julkisesti anoa yhdistyksen jäsenyyttä. Sitä ennen laitan tähän yhdistyksen tiedotteen, että tiedän mihin olen pyrkimässä. Suosittelen jokaisen hakemaan jäsenyyttä, jolla suinkin on jäsenedellytyksiä ja asiaan kiinnostusta.


  
En nyt lähde sihteeriltä tilaamaan jäsenlomaketta vaan teen vapaamuotoisen anomuksen Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz´n tapaan hänen hakiessaan sodan jälkeen puolustusvoimien palvelukseen.
***
Salpalinjan oppaat r.y:lle
Anon yhdistyksenne jäsenyyttä. Kaikki merkit on!
Terho Ahonen
Miehikkälä

***

JK. Yhdistys reagoi heti ja jäsenhakemukseni menee käsittelyyn elokuun alkupuolella, mutta jouduin lähettämään kirjepostitse myös jäsenanomuslomakkeen allekirjoituksella. Se on helppo täyttää ja varmasti tarpeellinen yhdistyksen arkistointia varten. Lomakkeen saa elina.lyijynen@gmail.com

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Vaellusjohtajan puhe

Antti Pakkanen
VAELLUSJOHTAJAN PUHEENVUORO mp-juhlassa 28.6.2015

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat vaeltajat, hyvä juhlayleisö!
Minulla on ollut kunnia toimia ensimmäistä kertaa Salpavaelluksen johdossa, ja voin kertoa teille hyvä yleisö, että työ on ollut antoisaa, avartavaa ja innostavaa. On kunnia-asia jatkaa sitä perinnettä, joka vuosi toisensa jälkeen on kerännyt innokkaat ja kiinnostuneet tutustumaan Salpalinjaan, tänä vuonna Salpavaellus onkin järjestyksessään 22. Kiitän vaelluksen puolesta kaikkia yhteistyökumppaneitamme, Puolustusvoimia ja erityisesti Kaakkois-Suomen aluetoimistoa kaikesta tuesta. Lisäksi erityiskiitos vaelluksen suojelijalle, Reserviläisliitolle, paljoa enempää ei varmasti suojelija voisi roolissaan tehdä, kiitos siitä.

Tässä kohdin on hyvä mainita, että Salpavaellukseen on tänä vuonna osallistunut myös kansainvälistä väriä, kiitos siis osallistumisesta virolaisille vieraillemme. On hienoa huomata, että tapahtumamme on herättänyt kiinnostusta Suomenlahden toisellakin puolella, toivottavasti näin jatkossakin.

Tahdon onnitella kaikkia vaeltajia hyvin suoritetusta vaelluksesta, jossa olette tutustuneet Salpalinjana tunnettuun viime sotien aikaiseen puolustuslinnoitteeseen, jonka viimekätisenä tarkoituksena, olisi ollut torjua puna-armeija, mikäli kesän 1944 kunniakkaat torjuntataistelut olisivat päättyneet toisin. Salpalinja oli sotien jälkeenkin usean vuosikymmenen ajan merkittävä osa maanpuolustusta ja sillä on tänäkin päivänä tärkeä rooli suomalaisen maanpuolustustahdon ja isiemme perinnön monumenttina.

Salpavaelluksen teemana on tänä vuonna ollut vapaaehtoinen maanpuolustus ja reserviläisyys. Yleisen turvallisuuspoliittisen ilmaston viileys ja kipeät säästöpäätökset puolustusvoimiin viime vaalikaudella, ovat nostaneet vapaaehtoisen maanpuolustuksen merkitystä koko maassa ja kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Teemamme merkitystä tukee myös vaelluksen suojelijana toimiva Reserviläisliitto ja on selvää, että suomalaisten reserviläisten vankka maanpuolustustahto ja isänmaallinen henki puhaltaa tässäkin tilaisuudessa.

Vapaaehtoista maanpuolustustyötä voi tehdä ja maanpuolustustahtoa osoittaa monella eri tavalla. Meille alueen reserviläis- ja reserviupseeriyhdistyksille Salpavaellus on yksi tapa tehdä tätä työtä. Salpavaellus kerää yhteen aktiivitoimijoita, niin nuoria kuin vanhempiakin.
Nuori into ja uteliaisuus, sekä iän tuoma kokemus ja varmuus yhdistyvät myös Salpavaelluksen organisaatiossa, tämä on varmasti vahvuus työssämme. Salpavaelluksen johtajana voinkin olla ylpeä osaavista oppaistamme ja asialle omistautuneista aktiivitoimijoista. Vapaaehtoisuus ja tahto tehdä työtä yhteisen asian eteen on korvaamatonta ja siitä kiitos kaikille Salpavaelluksessa toimiville.

Salpavaellus kunnioittaa sotiemme veteraanien perintöä ja pitää yllä tietoisuutta historiamme suurimmasta rakennustyöstä ja korostaa sitä isänmaallista palvelualttiutta, jota Salpalinjan rakentaminen aikoinaan vaati. Samalla tahdomme kunnioittaa kaikkia niitä, jotka uhrasivat parhaat nuoruusvuotensa ja monet henkensä itsenäisen isänmaan puolesta viime sotien aikana.

Veteraanien perintö on kovalla hinnalla lunastettu itsenäinen ja vapaa isänmaa, ja sen eteen tahdomme tätäkin työtä tehdä. Tahdomme työllämme edistää sitä, että myös jälkipolville välittyy tieto ja ymmärrys sotahistoriasta, maanpuolustuksen tärkeydestä ja niistä uhrauksista, joista me kaikki olemme mittaamattomasti velkaa veteraanisukupolvelle. Kansallinen itsenäisyys, valtiollinen suvereniteetti ja itsemääräämisoikeus, sekä vapaus ja ylipäätään kansakuntamme olomassaolo eivät ole itsestäänselvyyksiä. Niiden säilyttäminen on vaatinut ja tulee edelleen vaatimaan kovaa työtä ja lujaa tahtoa.

Laaja kiinnostus tutustua sotahistoriaamme on näkynyt myös tämän vuotisessa Salpavaelluksessamme. Salpavaelluksen osallistujamäärä on suurempi kuin vuosikausiin. Kiitos siitä siis jokaisella osallistujalle. Tätä työtä tullaan jatkamaan ja olette kaikki lämpimästi tervetulleita myös ensi vuonna. Toivotan kaikille Salpavaelluksen puolesta oikein hyvää kesää.


Kiitos.

Reservi maanpuolustuksemme perusta

Reserviläisliiton puheenjohtajan, kansanedustaja Mikko Savolan tervehdys
Salpavaelluksen päätösjuhlassa 28.6.2015, Salpalinja-museo Miehikkälä

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat salpavaeltajat ja vaelluksen
järjestäjät, hyvät naiset ja miehet!

Olemme kokoontuneet tänne Salpavaelluksen päätösjuhlaan, joka kruunaa
maanpuolustuksellisen ja sotahistoriallisen viikonloppumme. Koska
kunniakseni on tullut käyttää ensimmäinen puheenvuoro, lienee paikallaan
kerrata hieman historiaa.

Salpa-linjan tai viralliselta nimeltään Suomen Salpa -linjan historia liittyy
kansamme kohtalonvuosiin talvi- ja jatkosodassa. Tarkoituksena oli luoda
pitkä puolustuslinja eli tavallaan viimeinen lukko, jonne idästä tuleva
hyökkäys saataisiin pysäytettyä. Linjan valmistelu alkoi vain viikko talvisodan
katkeran rauhan jälkeen. Linnoitussuunnitelma hyväksyttiin 11.5.1940 ja työt
alkoivat välittömästi. Ensimmäiset lapionpistot poljettiin maahan Virolahden
Ravijoella.

Lopullisena tavoitteena oli rakentaa Itämereltä Jäämerelle eli Virolahdelta
Savukoskelle rakennettu puolustuslinja. Linja oli vahvin etelässä Luumäen ja
Suomenlahden välillä, minkä johdosta Salpa-linjasta käytetäänkin joskus
myös nimitystä Luumäen linja. Salpalinjan kokonaispituus oli 1.200 kilometriä
ja se koostui sadoista linnoitteista.

Salpalinja on yhä Suomen historian suurin rakennuskohde ja monet ovat sitä
mieltä, ettei isompaa rakennushanketta ole toteutettu myöskään muissa
pohjoismaissa. Hankkeen massiivisuutta kuvastaa hyvin myös se, että
vuonna 1941 linnoittamiseen käytettiin 1,1 miljardia markkaa eli noin 5
prosenttia valtion budjetista. Kuluvan vuoden talousarvioon verrattuna tämä
tarkoittaisi lähes 2,7 miljardin euron menoerää, joka on hyvin lähellä sitä
summaa, joka valtion talousarviossa on kuluvana vuonna budjetoitu
puolustushallinnon pääluokkaan.

Tämä salpa ei koskaan pettänyt eikä maatamme miehitetty. Kiitos siitä kuuluu
ennen kaikkea sotiemme veteraaneille mutta myös kaikille niille, jotka olivat
linnoitusketjua aikanaan rakentamassa.

Hyvä juhlayleisö,

Suomessa järjestettiin runsaat kaksi kuukautta sitten eduskuntavaalit, joissa
maallemme valittiin uudet päättäjät. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana
Reserviläisliitto osallistui aktiivisesti vaalikampanjointiin Vahvaa puolustusta
ylläpidettävä -vaaliohjelmallaan. Liiton ohjelman hyväksyneitä ja
Reserviläisliiton sertifioimia ehdokkaita kertyi lopulta lähes 170.
Olemme tyytyväisiä kampanjamme tuloksiin. Maanpuolustus oli
poikkeuksellisen hyvin esillä vaalikampanjoinnissa ja -keskusteluissa. Lisäksi
Vahvaa puolustusta ylläpidettävä -kampanjamme näkyi ja puhutti vahvasti
erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa sitä erikseen markkinoimme.

Liiton sertifioimista ehdokkaista 32 tuli valituksi Eduskuntaan. Toivomme, että
nämä edustajat muodostavat tällä vaalikaudella vahvan ja yli puoluerajojen
ulottuvan maanpuolustusblokin Arkadianmäellä. Päättäjäjoukon, joille
puolustuksemme asiat tulevat aina tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.

Vaaliohjelmamme kolme keskeistä tavoitetta olivat koko Suomen alueen
puolustamisen periaatteen säilyttäminen, yleiseen asevelvollisuuteen ja
laajaan reserviin perustuvan puolustusjärjestelmän ylläpitäminen sekä
riittävän rahoituksen turvaaminen Puolustusvoimille. Nämä kaikki näkyvät
hyvin myös tuoreessa hallitusohjelmassa.

Erityisen tärkeää on se, että puolustukselle luvataan hallitusohjelmassa sen
tarvitsema lisärahoitus.

Lupaavaa on myös se, että hallitusohjelmassa on luvattu turvata myös
reserviläisten omaehtoisen toiminnan ja koulutuksen toimintaedellytykset.
Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen rahoitus on saatava riittävälle tasolle ja
myös reserviläisjärjestöjen rahoitukseen on kiinnitettävä huomiota.
Tehokkaan, riittävän laajan ja ennen kaikkea koordinoidun
reserviläistoiminnan ja -koulutuksen järjestäminen koko maan alueella vaatii
lisää julkista rahoitusta.

Pelkkä raha ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös riittävästi
tukeutumismahdollisuuksia. Käytössämme on oltava riittävä määrä
ampumaratoja ja harjoitusalueita. Univormuja ja muita tarvittavia varusteita
on saatava käyttöön huomattavasti nykyistä kevyemmällä byrokratialla ja
kattavammin koko maan alueella varsinkin nyt kun entistä harvempi
varuskuntaverkosto lisää vapaaehtoistyön ja -järjestöjen tehtäviä koko
maamme alueella.

Myös toimintaoikeuksia tulee kehittää. On hyvä pitää aina mielessä, että
Puolustusvoimien sodan ajan joukoista suurin osa koostuu reserviläisistä.

Valmiuden kohottamisen jälkeen vaativatkin tehtävät suoritetaan
reserviläisten johdolla. Luottamus meihin reserviläisiin on kuitenkin
normaalioloissa paljon vähäisempi.

Esimerkkejä epäluottamuksesta on helppo listata. Puolustusvoimien
henkilöstön pitää valvoa esim. ampumaharjoitteluamme sen aseilla.
Reserviläisistä koostuvat maakuntajoukot eivät voi edes siirtyä antamaan
virka-apua ilman, että siirtyvää osastoa johtaa Puolustusvoimien
palveluksessa oleva henkilö.

Reserviläisten toimintaoikeuksista väännettiin viimeksi kättä vuonna 2007 kun
säädettiin lakia vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta. Tämän jälkeen
vapaaehtoisen maanpuolustustyön ja -koulutuksen sekä reserviläistoiminnan
rooli osana puolustusjärjestelmäämme on entisestään kasvanut. Tulevina
vuosina tämä kehitys vain kiihtyy. Lain turhan tiukat kirjaukset ja näiden
kirjausten tarpeettoman tiukka soveltaminen vaikeuttavat kuitenkin
mahdollisuuksiamme tukea puolustusta.

Reserviläisliiton vaaliohjelmassa vaadittiin, että reserviläisten mahdollisuuksia
ja oikeuksia toimia laajemmin omaehtoisen toiminnan, harjoittelun ja
ammuntojen vastuuhenkilöinä lisätään. Mallia tähän voisi ottaa muista
läntisen Euroopan maista.

Olemme kansainvälistä yhteistyötä tehdessämme jo pitkään kiinnittäneet
huomioita siihen, että muualla Euroopassa luotto reserviläisiin on
huomattavasti suurempi kuin Suomessa. Kun reserviläiset esim. Saksassa
järjestävät tapahtumia ja koulutusta varuskunnissa, siellä ei juuri
kantahenkilökuntaa näy. Esimerkiksi viikonloppuna reserviläiset voivat tänä
aikana käyttää käsiaseita, kuljetusvälineitä ja vaatetusmateriaalia melko
vapaasti sekä ilman sen suurempaa valvontaa. Luottoa löytyy ihan eri tavalla
kuin täällä Suomessa.

Olisi tärkeää kehittää asiaa tähän suuntaan myös meillä.
Reserviläiskoulutuksen ja toiminnan järjestämistä tämänsuuntaiset
uudistukset helpottaisivat. Puolustusvoimien tehtävät ja kustannukset
vapaaehtoistoimintaan sekä -koulutukseen liittyen puolestaan vähenisivät.
Puolustusvalmiutemme ja -kykymme paranisi kun reserviläiset olisivat
nykyistä paremmin koulutettuja ja osaisivat ampua paremmin.

Esitänkin, että vapaaehtoisen maanpuolustuksen laki avataan tällä
vaalikaudella. Tavoitteeksi tulee asettaa reserviläiskoulutuksen ja -toiminnan
laajentaminen reserviläisten toimintaoikeuksia lisäämällä.

Arvoisa juhlaväki

Reserviläisliitto on toiminut tämän vuoden Salpavaelluksen suojelijana.
Olemme jo viime syksystä saakka tehneet ajoittaan hyvinkin tiivistä
yhteistyötä, jonka tuloksena olemme saaneet aikaan hienon ja välirikkaan
tapahtuman. Täällä on ollut vaeltamassa ja kunniakkaaseen
sotahistoriaamme tutustumassa suurin määrin reserviläisiä ja muita
maanpuolustushenkisiä suomalaisia eri puolilta Suomea. On ollut ilo
osallistua myös itse tähän vaellukseen.

Kiitän tapahtuman järjestäjiä meidän kaikkien puolesta mahdollisuudesta
päästä tutustumaan tämän historiallisen linnoitusketjun saloihin. Pidetään
mielessä myös se kuinka suuri ponnistus ja uhraus Salpa-linjan rakentaminen
aikanaan oli. Tuolloin osoitettu tahdonvoima ja yhteishenki on hyvä malli
myös meille nykypäivän suomalaisille näinä taloudellisesti vaikeina aikoina.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Ensimmäinen kerta ei ollut viimeinen

Ensi viikonvaihteessa samotaan Salpavaellus 22. kerran. Kerran vuodessa toistuva tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran heinäkuussa 1994, puolustusvoimien aloitteesta ja tuella. Se oli silloin osana Kymen sotilasläänin Salpa-aseman 50-vuotisjuhlatapahtumien sarjaa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan vaelluksen tuli olla samalla lajissaan viimeinen, siis kertakäyttöjuttu.

Ensimmäiselle vaellukselle osallistui hieman yli 200 maksanutta vaeltajaa. Patikkareittejä oli kaksi, Miehikkälän Salpalinja-museolta katsottuna eteläinen ja pohjoinen. Vaikka järjestäjillekin kaikki oli uutta ja osin hakemista oppaiden Salpalinja-tietämyksestä puhumattakaan, mukana olleet halusivat tapahtuman jatkuvan. Eihän siinä auttanut kuin Luumäen, Ylämaan, Miehikkälän ja Virolahden reserviupseeri- ja silloisten reservin aliupseerikerhojen panna tapahtuma pystyyn vielä kerran. Ja sekään ei riittänyt, niin kuin nyt tiedämme.

Salpavaelluksen luonne on alusta lähtien ollut kaikkea muuta kuin massatapahtuma. Kun joukolle tarjotaan opas 10 – 15 vaeltajaa kohden, muonitus, sauna ja telttamajoitus maastossa, tulee käytännön rajat vastaan niin oppaiden määrässä kuin varustuksiltaan olemattomissa maastotukikohdissa. Sen vuoksi joukkoa on hajautettu tarjoamalla useita reittejä jalkapatikasta bussiretkiin ja monin eri liikkumisvälinein siltä väliltä. Tämä tehosi erityisesti 2000-luvun alkuvuosina.

Eniten tapahtuma keräsi osanottajia vuonna 2003, jolloin mukana oli osin muistitiedon varaisesti noin 350 osanottajaa. Noin 200 patikoijan ohella maastossa liikkui polkupyöräilijöitä, ratsastajia, vesireitillä melojia ja teillä kaksi bussillista linja-autoretkeilijöitä. Em. tieto kaipaa vaellusarkistojen tutkimista, sillä paikallislehti Kaakonkulma kertoo sunnuntain päätöstilaisuudessa olleen noin 250 vaeltajaa; bussiretket oli toteutettu lauantaina, silloin luvut täsmäävät. Vuonna 2002 luku oli 197 vaeltajaa, 29 melojaa ja 46 bussiretkeläistä, yhteensä 272 henkeä. Ja vielä 2004 osanottajia oli lehtitiedon mukaan yhteensä vähän yli 200.

Sen jälkeen vaihtelevalla reittivalikoimalla tultiin aaltoliikkeen kautta vuonna 2009 aina vain reiluun 60 vaeltajaan saakka. Siitä alkoi hivuttautuminen kohti alkuvuosien lukuja ja nyt siellä ollaan taas. Se ei ole kovin yleistä Suomen kesätapahtumissa; huipulta on tultu alas ja sukellettu kiveen lopullisesti. Salpavaellukselle ei ole näin tapahtunut. Vuoden 2014 noin 200 vaeltajan ja nyt vielä parikymmentä henkeä suuremman joukon myötä tapahtumalla näyttäisi olevan tulevaisuutta.

Ja miksi niin?

Minun vakaa käsitykseni on, että Salpavaelluksen idea, tutustuttaa ihmiset juurta jaksain viime sotien aikaiseen itärajan linnoitukseen maastossa kantapään kautta, on kestävä. Kunnioitus sotiemme veteraaneja kohtaan on Suomessa suuri ja mitä enemmän itänaapurimme uhoaa, sen enemmän suomalaiset kiinnostuvat maanpuolustuksesta. Salpavaellus näyttää Salpalinjan kautta minkälainen oli suomalaisten maanpuolustustahto 75 vuotta sitten heti talvisodan jälkeen. Salpavaellus on yksi tapa siirtää sotien aikaisten sukupolvien tahtotilaa myös nykypolville.

Terho Ahonen

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Salpa-asema oli yleisnimenä käytössä jo 1930-luvulla

Tässä sotahistoriaa tutkineen, Miehikkälässä syntyneen Osmo Kimmon mielenkiintoinen kirjoitus Salpa-asema -nimestä, jonka hän ystävällisesti antoi blogini käyttöön.

Salpa-aseman rakentaminen aloitettiin keväällä 1940, mutta tuon nimensä se sai vasta jatkosodan aikana. Siihen saakka siitä käytettiin useita erilaisia nimiä kuten uusi pääpuolustusasema ja Moskovan rauhan linja. 10.7.1044 ylipäällikkö vahvisti kenraaliluutnantti Oeschin esityksestä linjan nimeksi ”Suomen Salpa”, mikä sitten käytännössä vakiintui Salpa-asemaksi tai Salpalinjaksi.

Kerätessään aineistoa Suomen linnoittamisen historia -teokseensa Reino Arimo haastatteli 13.1.1975 kenraali Oeschiä. Arimo totesi: ”Silloin kun aloitimme Salpalinjan töitä, emme tienneet, että sen nimi tulee olemaan Salpalinja, senhän Sinä keksit vasta -44.” Oesch vastasi sen hyvin muistavansa ja kertoi: Silloin VKT-linjalla vihollisen painostus oli kova ja ajattelin sitäkin tapausta, että se täytyy jättää, jolloin Salpalinja on se, johon hyökkäys salvataan. Tähän Arimo: ”Kyllä minä sen muistan, se oli heinäkuuta -44, jolloin tämä putkahti esille, ja jolloin me rupesimme sitä käyttämään, tosinhan me olimme Salpalinjaa jo sitten uudestaan kunnostaneet, sehän jäi välillä kesantoon, kun mentiin sinne eteen.”

Nimi on mainio ja se houkuttaa pohtimaan nimen syntyä. Luonnollisesti sana salpa sopii erinomaisesti tähän yhteyteen. Pannaan portti salpaan ja estetään läpikulku. Salpalinja oli viimeinen rakennettu este vihollisen maahan tunkeutumiselle – siis Suomen Salpa.

Ranskassa oli I maailmansodan kokemusten myötä kehitetty kenttälinnoitustaitoa. Huhtikuussa 1918 Ranskassa oli päädytty yleiseen puolustusryhmitysmalliin, joka oli voimassa vielä 1930-luvulla. Tätä puolustusryhmitysmallia on käsitelty Suomen Sotakorkeakoulussa everstiluutnantti Bonsdorffin laatimassa luentomonisteessa Linnoitusoppi 1933 – 34. Tuon mallin mukaan puolustusasema jakaantui kolmeen tasoon:
(1) Etuvartioitten tiedusteluporras ja etuvartioitten taisteluporras   syvyys 0 – 6 km
(2) Päävastarinta-asema                                                                      syvyys 0,2 – 1,2 km
(3) Salpa-asemat                                                                                 syvyys 4 – 12 km

Tuon kolmannen tason puolustuslinjan ranskankielinen nimi oli position de barrage. Position tarkoittaa asemia ja sanakirjan mukaan barrage puolestaan patoa tai vallia. Siis vihollisen hyökkäyksen patoavat asemat, mistä suomenkielinen salpa-asema on oiva ilmaus. Oesch tunsi varmasti hyvin ranskalaisen puolustusryhmitysmallin. Hän teki vuosina 1923 – 24 useita matkoja Ranskaan tutustuen eri aselajeihin ja joukko-osastoihin, minkä jälkeen Oesch suoritti Ranskan sotakorkeakoulun 1924 – 26. Hän tunsi hyvin myös suomalaisen puolustusajattelun toimittuaan Sotakorkeakoulun johtajana Ranskasta palattuaan.

Ranskalaisessa puolustusmallissa siis päävastarinta-aseman eteen rakennettiin (1) etuvartioasema, jonka tarkoituksena oli antaa pääpuolustusasemassa oleville joukoille aikaa valmistautua taisteluun sekä estää päävastarinta-asemaa joutumasta vihollisen hyökkäyksen ensimmäisen iskun kohteeksi. Etuvartioasemat rakennettiin samojen periaatteiden mukaan kuin päävastarinta-asema, mutta sinne sijoitettiin vain vähäisiä joukkoja joten rakennustyöt mitoitettiin vastaavasti. Tukikohdat voitiin varustaa siten, että niissä pystyttiin taistelemaan saarrettunakin. Suomen kenttäohjesäännön mukaan etuvartioasemat olivat päävastarinta-aseman eteentyönnettyjä taisteluvartioiden asemia. Niiden tehtävänä oli päävastarinta-aseman verhoaminen, vihollisen tiedustelun ja yllätyksen estäminen sekä vihollisen hyökkäyksen hidastaminen.

Ranskalaisessa mallissa (2) päävastarinta-asema oli varustettu nauhamainen maastoalue. Tärkein osa oli sen etureuna, pääpuolustuslinja, joka oli suojattu jatkuvilla esteillä. Vihollisen hyökkäys murrettiin, esteillä ja jalkaväen tulella sekä tykistön sulkutulella. Automaattiaseet sijoitettiin siten, että asemien eteen saatiin yhtenäinen 500 m syvä tulisulku. Pienempi osa automaattiaseista sijoitettiin niin, että niillä mahdollistettiin yhtenäinen tulisulku vaikka vihollinen olisi osittain murtautunut asemiin. Pääpuolustuslinjan, ainakin sen heikkojen kohtien, takana oli toinen linja, jonne oli sijoitettu välittömät reservit ja eteentyönnetyt materiaalit. Takana oli vielä (3) toiset varustukset – salpa-asemat, jotka tukivat varsinaisten reservien käyttöä ja muodostivat lopullisen esteen jos hyökkääjä olisi tunkeutunut päävastarinta-asemaan. Alueella sijaitsevat metsät ja kylät varustettiin, mutta vihollisen puoleiset reunat jätettiin miehittämättä, niitä vain valvottiin. Puolustusasemat varustettiin esteillä ja hyvin suojatuilla yhteyksillä. 

Suomen kenttäohjesäännön mukaan päävastarinta-asema oli puolustusaseman vahvimmin varustettu osa, jolla päävoimat suorittavat taistelunsa. Sen muodostivat maastoon mukaan toisiinsa liittyvät ja syvyyteen porrastetut tukikohdat sekä erilliset kk-, pk- ja krh-pesäkkeet. Aseman etureuna oli pääpuolustuslinja, jonka edessä vihollisen hyökkäys oli torjuttava. Mikäli vihollinen onnistui murtautumaan päävastarinta-asemaan, oli pääpuolustuslinja vallattava takaisin. Taistelun päättyessä sen piti olla puolustajan hallussa. Takana oli tukilinja, jolle vihollisen eteneminen asemassa oli viimeistään pysäytettävä. Se antoi tukea sinne sijoitettujen reservien vastaiskuille ja hyökkäyksille.


Suuressa kuvassa Salpalinjaa voidaan – vaikkakin se oli kokonaan oma puolustuslinjansa – verrata ranskalaisen puolustusmallin kolmanteen tasoon, salpa-asemaan. Siellä viimeistään oli hyökkääjän vyöry pysäytettävä. Se oli Suomen Salpa. Nimi oli viesti. 

OSMO KIMMO, Helsinki

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kulttuuria vain raavaille miehille ?

Tekstin kirjoittaja Elina Lyijynen on kulttuurituottannon opiskelija, joka ihmettelee miksi sanat kulttuuri ja sotahistoria eivät sovi samaan lauseeseen. Onko syynä se, että sotahistoria on pääsääntöisesti miesten harrastus ja vahvasti sidoksissa maanpuolustukselliseen toimintaan? Eikö vakiokävijöiden ikääntyessä olisi syytä saada sotahistorian luennoille ja tapahtumiin uusia kävijäryhmiä?  Markkinoidaan jatkossa tapahtumia myös kulttuuritapahtumina, joita ne oikeasti ovat.  Esimerkkitapahtuman esittely alla uudesta näkökulmasta. Tervetuloa kukkahattutädit!

Kuvitellaan raavas suomalainen mies, olkoon hänen nimensä vaikka Juhani. Pituutta lähes 190 cm, painoa reipas 110 kiloa ja ikää kohta viisikymmentä. Isoluinen roteva tyyppi, jonka keskivartalon kohdalle on kehittynyt kumpu. Ei niin iso ettei varpaitaan näkisi, vaan osoitus kirjoituspyödän takana työskentelystä ja hyvästä ruokahalusta. Juhani on tyypillinen aikakautensa tuote, mies, joka ei tunteistaan puhu. Mutta pussaa, jos sopiva nainen osuu kohdalle. Luonto on hänelle läheinen ympärivuoden, ruokapöytään hakee lisuketta metsästäen ja kalastaen. Kulttuurin harrastaminen on Juhanille jäänyt vähän vieraammaksi. Teatterissa on tullut käytyä viimeksi kymmenen vuotta sitten ex-vaimon pakottamana.

Kesäkuun lopulla Juhani ottaa osaa kolmipäiväiseen kulttuuritapahtumaan, vaikka hän ei sitä vielä tiedä. ”Höh”, sanoisi hän sille, joka tuollaista väittäisi. Raavasta miestä ei saisi mihinkään kukkahattutätien juttuun osallistumaan vaikka maksettaisiin. Tai jos tarpeeksi paljon luvataan, voisihan sitä tietysti harkita. Nyt Juhani erehtyy, hän on jo maksanut ilmoittautumismaksun ja aivan oma-aloitteisesti.  Hän ei kuitenkaan tiedä tapahtuman olevan kultturitapahtuma, koska järjestäjä ei ole sitä tapahtumaa markkinoidessaan kertonut. Miksi näin?

Tutustutaanpa kesäkuun viimeisenä viikonloppuma olevaan tapahtumaan tarkemmin. Tapahtumalla pitää olla kuvaava ja kiinnostava nimi, miten olisi ”Salaisen mansikkapaikan metsästys”, ”Kohtalokkaat hetket”, ”Kesäillan kimallus” tai ”Maistuvaa maastossa”.  Kyseessä taitaa olla puutarhatapahtuma vai oliskohan se kesäteatteriesitys tai hieno illallinen kristallilaseineen, ehkäpä retkiruokakurssi. Ei aivan, mutta luontoon ja Suomen kesään siinä voi tutustua, tehdä aikamatkan 1940-luvun kohtalokkaisiin hetkiin, tutustua suomalaisen jalokiven löytymiseen sekä syödä mahansa täyteen maittavaa lähiruokaa.

Lisäksi tapahtumasta löytyy seuraavia elementtejä: kulttuuriperintöön tutustumista, isovanhempien työhön perehtymistä, luonnossa liikkumista ilman pelkoa eksymisestä, soitannollista ohjelmaa, yhteisöllisyyttä, yhdessä kokemista ja oppimista sekä hyvää seuraa. Bonuksena on salskeita vihreäpukuisia miehiä oppaina, kantoapua tarvittaessa ja lisäksi lämmitettävä teltta nukkumista varten. Vaihtoehtoisesti voi osallistua yhden, kahden tai kolmen päivän mittaiseen tapahtumaan. Luulisi tämän helpotetun luontoretken kukkahattutätejä kiinnostavan, jos heille vain tapahtumaa markkinoitaisiin.

Tuollaiseen tapahtumaan ei ehkä Juhania saisi vapaaehtoisesti osallistumaan. Mutta jos tapahtumaa markkinoitaisiin kahdelle eri kohderyhmälle eli raavaille miehille ja historiasta kiinnostuneille tädeille, niin mitä tapahtuisi. Löytäisikö Juhani lopulta oman Venlansa, jonka kanssa jakaa hetket maastossa ja kotona. Mikä olisi sen ihanampaa kuin bongailla korsuja ja metsämansikkapaikkoja yhdessä metsän siimeksessä tai keskustella läheisten hetkien jälkeen Suomen kohtalon ajoista. Tuskin Juhanilla tätä vastaan mitään olisi. Syntyisikö tapahtuman sivutuotteeksi jopa uusi maajussille morsian tai napakymppi? Voisiko joku muu syy aiheuttaa ihon kananlihalle menemisen kuin luolien ja korsujen koleus kauniina kesäpäivänä.

Kysytäänpä asiaa eräältä tapahtuman pitkäaikaiselta järjestäjältä Terho Ahoselta: ”Voitaisiinko tapahtuman markkinointia suunnata myös uusille kohderyhmille perinteisestä kohderyhmäajattelusta poiketen?”

Terho Ahonen vastaa:

”Kyllä voitaisiin, ehdottomasti! Minkähänlaisen suosion Salpavaellus saisikaan, kun jo perinteisellä kohderyhmäajattelulla tapahtuma on saanut joka vuosi osallistujikseen huomattavan suuren joukon hehkeitä ja ennakkoluulottomia naisia? Maanpuolustus ja maanpuolustushistoria on ollut ja on  koko kansan, naisten ja miesten, asia!”

--------------

Tutustu Salpavaellus-tapahtumaan  osoitteessa: www.salpavaellus.net ja ota osaa! Jo 22. kerta.

Ps. Selitykset tapahtuma nimille:
”Salaisen mansikkapaikan metsästys” -  Maahan kaivettujen korsujen päältä löytyy parhaimmat metsämansikkapaikat.
”Kohtalokkaat hetket” - Puolustuslinjan eli Salpalinjan rakentaminen tehtii välirauhan aikana ja varauduttiin uuden sodan alkamiseen.
”Kesäillan kimallus” - Kotimainen jalokivi eli spektroliitti löydettiin estekivien louhinnan yhteydessä Ylämaalta.
”Maistuvaa maastossa” - Paikalliset Martat ja muut lähiruoan valmistajat vastaavat muonituksessa eri kohteissa.






lauantai 9. toukokuuta 2015

Ilmoittaudu Salpavaellukselle



Nyt vihdoin on pieni energinen hetki ja käytän sen tämän blogin yhden tarkoitusperän, Salpavaelluksen markkinoimiseksi.

22. Salpavaellus on kohta käsillä. Ilmoittautuminen alkaa vähitellen kiihtyä. Perinteiseen tapaan vaellukselle osallistumispäätöksiä konkretisoidaan ilmoittautumalla tuossa touko-kesäkuun vaihteen kahtapuolen. Tähän mennessä meillä on jo muutama kymmenen ilmoittautujaa, joka on ajankohtaan nähden enemmän kuin ”terhonmuistiin”.

Varsinkin suojelija Reserviläisliitto on ollut aktiivinen vaelluksen tiedottamisessa. Näkyvyyttä on ollut sekä liiton oman jäsenkunnan suuntaan että esimerkiksi sosiaalisessa mediassa hyvin. Ja tapahtuman omakin tiedostustoiminta aina silloin tällöin saa sanaansa näkyville. Tässä yksi esimerkki: http://reservinsanomat.fi/?page_id=1968

Salpavaelluksen reittivalikoima, niin kuin tuosta linkin jutusta käy ilmi, on hyvä, ehkä ennakkoon lupaavin kuin koskaan ennen.  Uutta tarjontaa on aivan varmasti myös "muka" kaiken kokeneille ja nähneille salpavaeltajille; Rantatien linjat – vai Kivijärven kierros –reitit, siinäpä valinnan vaikeutta!

Ja aivan oma lukunsa on ”Tulikaste” Salpalinjaan -reitti. Se on tarkoitettu ensikertalaisille, sellaisille jotka joko eivät ole koskaan käyneet Salpalinjassa tai siitä mitään kuulleet tai sitten niille, joilla aiheen kokonaiskuva yksityiskohdista puhumattakaan on vielä puutteellinen.

Reitti ensikertalaisille avaa Salpalinjaa varsin helpossa maastossa, mutta erittäin monipuolisesti ja vahvasti linnoitetulla Miehikkälän Salpalinja-museon ja kirkonkylän alueella. Reitin tarkoituksena ei ole tyhjentää pajatsoa kerralla, vaan antaa sellainen tietoisku, että sille osallistujat ovat koukussa ja tulevat täydentämään tietojaan seuraavilla vaelluksilla tai tutustumalla museokohteisiin tai liikkumalla itse Salpalinjassa. Salpalinjasta kaiken kertominen yhdellä vaelluksella on sitä paitsi sula mahdottomuuskin.

Vaellustapahtumaan kannattaa osallistua jo myös tapahtuman päättävän maanpuolustusjuhlan vuoksi. Tasan tunnin ohjelma koko homman päätteeksi kohottaa mielialat ja virittää väsyneenkin kehon isänmaalliseen, sotiemme veteraaneja ja ylipäätään kaikkia viime sotien aikana maapuolustuksen hyväksi työtä tehneiden kunnioittamiseen.

Tervetuloa Salpavaellukselle, valitse reitti ja ilmoittaudu: http://www.salpavaellus.net/tapahtumat/reitit/
ohje ilmoittautumiseen löytyy myös ko sivuilta: http://www.salpavaellus.net/tapahtumat/ilmoittautuminen/



sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Tuli tauko!

Hyvät blogini lukijat!

Joskus asiat ja tekemiset menevät niin pahasti päällekkäin, ettei kaikkea kerkeä tehdä vaikka haluaisikin. Harrastuksista juuri nyt, tänään ja huomenna, akuutissa vaiheessa on saada RUK-opastukset kuntoon, saada oppaat riviin ja tehdä ohjeet kurssin 246 yksiköille. Myös Suomen Rauhanturvaajaliiton elokuun ampumamestaruuskilpailut työllistävät minua myös lähipäivinä, pitäisi saada kilpailumateriaali nettiin! Ja olenpa lupautunut pari Salpalinja-opastustakin järjestämään lähiviikkoina.

Ja kaiken kukkuraksi "vanha eläkeukko" joutui yllättäen pääsiäisestä lähtien sitoutumaan yhteen entiseen työhöni, sahatavaran kuivaukseen kolmeksi kuukaudeksi. Se projekti on nyt aluillaan, vienyt kaksi viikkoa 24/7, sama sitoutuminen kestää koko ajan, mutta homman käyntiin saaminen alkaa vähitellen päivävauhtia helpottaa. Ainakin vielä olen rättiväsynyt ja sen myötä saatan olla lyhytsanainen, ehkä kiukkuinenkin.

Mutta ollos huoleton, blogeja kirjoitan, kunhan ehdin. Uutta odotellessa suosittelen lukemaan oheisesta blogiarkistosta juttuja, joista puhtaasti Salpalinjan rakenteisiin liittyvät ovat aina täyttä tavaraa. Sisällysluettelo antanee hieman apua aihevalintoihin.

Terho Ahonen

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Antti O Arposen muistolle

Tänään, 5.4.2015 tuli TV1:n Aamusydämellä –ohjelmassa pysähdyttävä kahden kuolemaansa valmistautuneen miehen haastattelu. Toinen heistä oli Antti O Arponen, joka kuoli 30.3.2015, viisi päivää tv-taltioinnin jälkeen.

Ohjelma oli erinomainen. Haastateltavat olivat avoimia ja rauhallisia. Uskon, että tuo asenne auttaa monia kohtamaan sen, mikä meillä kaikilla on edessä. Onneksi harva meistä tietää lähtönsä niin tarkkaan etukäteen, kuten he.
http://areena.yle.fi/tv/2467081


Antti O Arponen oli hyvin isänmaallinen mies. Hänen juurensa olivat menetetyssä Karjalassa; Karjala-lehden päätoimittajuus oli hänen viimeinen vakituinen työnsä, josta hän sairauden takia joutui luopumaan. Ainoa asia, jossa en voinut olla hänen kanssaan samaa mieltä oli hänen käsityksensä ns. Huhtiniemi-jupakassa 1944.

Antti lähetti vuonna 2012 oma-aloitteisesti minulle heti tuoreeltaan Karjala-lehdessä julkaisemansa kolumnin, jonka blogina Salpalinjan saloissa heti julkaisin. Siihen on linkki tässä alla. Sen myötä esitän osanottoni entisen esimieheni omaisille ja kunnioitan Antin muistoa ja toivon, että hänen ennustuksensa Salpalinjasta matkailuvalttina vielä joskus toteutuu.



Terho Ahonen

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Viisi vuotta sanaa Salpalinjasta

Eilen illalla viisi vuotta siten tulin kotiin Kotkasta alueellisen kehitysyhtiö Cursorin järjestämältä matkailuaiheisen sähköisen markkinoinnin kurssilta. Kahden päivän kurssille osallistuin hieman epäillen hankkiakseni uusia valmiuksia hoitaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen uudelleen ottamaani Salpavaelluksen tiedottajan tehtäviä. Sen verran ymmärsin, että kurssin sisältö ei ollutkaan ihan huuhaata. Ehkä nykyajan kotkotuksilla on paikkansa!

Siksi tänään tasan viisi vuotta sitten silloisilla tuoreilla kurssiopeilla avasin oman blogin ja kirjoitin siihen ensimmäisen jutun. Mitään ennakkotietoa blogin kiinnostavuudesta ja mahdollisista lukijoista ei ollut. Tein kuitenkin työtä käskettyä; blogi olisi yksi tapa viedä Salpalinjan ja siinä samalla Salpavaelluksen viestiä eteenpäin.

Tiesin, että tuuhean tukkani alla saattaisi olla valmista Salpalinja-tekstiä kerran viikossa julkaistavaksi ehkä noin puoleksi vuodeksi! Sen kummempaan tutkimustyöhön en aikonut sitoutua. Ajattelin kirjoittaa siitä, minkä Salpalinja-opaskokemukseltani tiedän. Suurin piirtein aanelosen pituisen tekstin tuottaminen ehkä noin kerran viikossa (oma aikatauluajatus) ei minulle olisi ongelma, jos vain aiheita on.

No, tämä teksti on nyt 274:s Salpalinjan salat –blogiin kirjoitettu juttu. Noista parisenkymmentä on vierailevien tähtien töitä, loput omiani. Kyllähän tuosta tekstimäärästä kohtuullisen paksun kirjan tekisi, mutta sitä tuskin kukaan viitsisi lukea. Sen sijaan 1-3 minuutin luku-urakka kerrallaan kuivaakin tekstiä on jo helpompi kenen tahansa lukaista, vaikka juuri se aihe ei kaikkein kiinnostavin hänelle olisikaan.

Google Analyticsin laskuri (noin kuukauden oli näppihäiriön takia pois pelistä) väittää, että Salpalinjan salat –blogia on käynyt vilkaisemassa tai jopa lukemassa tähän mennessä 33 333 eri kävijää! En tiedä mitä tuo numerosattuma ennakoi? Samainen laskuri tietää, että karkeasti joka toinen kävijä pistäytyy blogissa samalla ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Mutta se puolikas joka jää enemmän tai vähemmän säännölliseksi lukijaksi, on se mikä minua kirjoittajana lämmittää. Kun jätän vain muutaman kerran piipahtaneet luvuista pois, jää vähintään kymmenen kertaa blogia lukeneita vielä noin 10 000 henkeä! Ja kun edelleen tiivistetään lukijakunta vähintään 200 kertaa, lähes viikottain blogissa käyneisiin, on heitäkin vielä 2 000 - 3 000 henkeä. Siitä olisi jo keskisuuri paikallislehtikin ylpeä. Niin minäkin, siitä huolimatta että laskurin lukuihin pitää suhtautua varauksella. Mutta ainakin suuntaa luvut antavat!

Se mikä Salpalinjan salat –blogissa eroaa vaikkapa paikallislehdestä on se, että blogi käsittelee vain yhtä ainoaa ja erittäin kapea-alaista aihetta, Salpalinjaa. Erikoisaiheena Salpalinja on siinäkin mielessä vaikea, että koko teema oli sotasalaisuus käytännössä Neuvostoliiton luhistumiseen saakka. Uskallan väittää, että potentiaalisessa, siis mahdollisessa suomenkielisessä lukijakunnassa on valtaosa, joka ei ole koskaan kuullutkaan tai ainakaan tiedä, mikä Salpalinja on. Miten siitä silloin voisi olla kiinnostunutkaan, saatikka, että tietäisi tämän blogin olemassa olosta!

Edellä olevassa on siis jo kulunutta muoti-ilmaisua käyttääkseni haastetta blogikirjoittajalle kerrakseen. Iloa on tuottanut se, että päivittäin blogissa vierailee jopa kymmeniä uusia kävijöitä, joista siis joka toinen jää tavalla tai toisella ”koukkuun”. Lukijakunta siis kasvaa hitaasti mutta varmasti.

Tämän kirjoittajalla ei ole lukijoilleen juuri muuta vastuuta kuin, että tekstillä on katetta. Siitä olen tarkka. Totta kai vahinkoja ja lipsahduksia sattuu, mutta ne korjataan heti kun havaitaan.

Lukukokemus, oli se sitten ilo tai kärsimys, ei maksa lukijalleen kuin oman lukemisen vaivan. Ehkä se selittää myös sen, että kielteistä palautetta ei ole tullut edes nimeksi; positiivista palautetta tulee onneksi enemmän. Ja jälkimmäinen on se voima, joka saa minut ”vääntäytymään” tietokoneen ääreen viikosta toiseen. Ja nyt viiden vuoden jälkeen täytyy kyllä tunnustaa, että viikottainen aihe ei enää humahda päähän niin helposti kuin alkuaikoina.


Minulla ei ole toistaiseksi pienintäkään aikomusta lopettaa kirjoittamista. Ehkä blogien ilmestymistiheys voi hivenen harventua, mutta niitä kyllä tulee, jos terveys säilyy edes tällaisena. Olisin tietysti hyvilläni, jos noista kirjoittamisaiheista saisin toivomuksia; itse alan olla niille sokea. En lupaa kaikkea toteuttaa, mutta mahdollisuuksien rajoissa kyllä. Suurena apuna tiedon tuottamisessa minulla on viime aikoina ollut Salpalinjan tutkijaystäväni Juha Kilpeläinen Lahdesta, kiitos! Yhteistyö jatkuu. Aihetoiveita voi lähetellä vaikkapa suoraan sähköpostiini terho.ahonen@haminetti.net

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Täydennystä Kymijoki-linjaan Kotkassa

Kymijoen linjasta olen kirjoittanut tässä blogissani elokuussa 2014 http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/08/salpalinjalla-yhteyksia-myos-kotkaan.html sekä syyskuussa 2014 http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/09/norjalaiset-ehtivat-kymijoelle.html Täydennän Kotkan seudun osalta noita tietoja Juha Kilpeläisen Kierikkalan kyläyhdistyksen tilaisuudessa 19.3.2015 pitämän esitelmän tiedoilla.

Kymijoki-linjan rakentamista leimaa sen jääminen isompien tapahtumien ja linnoitushankkeiden, erityisesti Salpalinjan puristukseen ja varjoon. Töiden alkua sävyttää työjoukkojen vähyys ja suunnitelmien puute. Töiden huipennus ajoittuu talvisodan päättymisen ja Salpalinjan rakentamisen aloittamisen väliin; tehollinen, työvoimaltaan suurin huippu jää vain 2-3 viikon mittaiseksi.

Päämaja antoi käskyn merivoimien komentajalle aloittaa Kymijoki-linjan linnoittaminen jo 10.12.1939. Työt alkoivat vasta tammikuun alussa pienin voimin Utin seudulla. Tammikuun lopussa merivoimien jalkaväkijoukot, työryhmä Aho, aloitti linnoittamisen Tavastilassa merenrannasta Juurikorpeen.

Talvisodan päätyttyä linnoittamisjoukot siirrettiin Luumäen linjalta ja myös uuden rajan takaa Kymijoelle. Hetkellisesti linnoittajien määrä nousi jokivarressa jopa noin 17 000 mieheen. Aluksi linnoittajat olivat päämajan pioneerikomentajan Unio Sarlinin alaisuudessa. Huhtikuun 5. päivä  linja siirrettiin Edvard Hanellin alaisuuteen. Seuraavana päivänä hän määrää työt Kymijoki-linjalla lopetettavaksi. Niitä pienessä mitassa jatkettiin, Myllykosken - Utin –välillä vielä syksyyn 1940 ja jopa aina kevääseen 1941 saakka.

Nyky-Kotkassa linnoittajia oli maalis-huhtikuussa seuraavasti: merivoimien työryhmä Aho oli siis Tavastilassa. Ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittivat Sutelassa ja Lankilassa, norjalaiset Kotkan saarella ja hieman Hietasessa. Kymijoen eteläpäässä yli-insinööri Arthur Nikanderin johdossa (vahvuus noin 5 000 miestä, osastosta käytettiin silloin nimeä linja, joka nimitys myöhemmin jalostui Salpalinjassa työpiiriksi) olleet työryhmät linnoittivat Jumalniemestä Kierikkalan kautta Parikkaan, Jäppilän ja Pernoon välillä sekä Hurukselassa.

Ruotsalaisten linnoittajien saldoksi jäi Kymijoen länsihaarassa Lankilaan tehty kalliokorsu ja 1800 metriä taisteluhautaa. Norjalaisten noin 240 miehen osasto ehti ennen 10.4.1940 tapahtunutta kotiinlähtöään aloittaa kahden kalliokorsun louhimisen (Öljymylly ja Seurahuone) Kotkan saarella ja tehdä vähän maanpinnan puhdistusta Hietasessa.

Kotimaisin voimin Kymijoen itäiseen haaraan Jumalniemeen tehtiin kaksi kalliokorsua (luolaa), joista toinen 200 miehelle ja toinen 60 miehelle. Kierikkalaan louhittiin kalliokorsut sadalle ja 20 miehelle. Muut tämän alueen rakenteet olivat lähinnä muutamien satojen metrien pituisia pätkiä kiviestettä ja ampumahautoja. Jäppilän ja Pernoon välillä tehtiin kenttälinnoitettuja konekivääripesäkkeitä  ja majoituskorsuja ja varmaankin tietysti myös taistelu- ja yhdyshautoja. Saman tyyppisiä kenttälinnoitteitä tehtiin Tavastilassa ja Juurikorvessa.

Tyypillistä Kotkaan rakennetuille linnoituslaitteille oli niiden jääminen keskeneräisiksi. On selvää, että jos tilanne olisi kehittynyt ja Kymijoki-linja olisi jouduttu ottamaan käyttöön, olisi töitä siellä jatkettu kiivaasti.

Kotkaan rakennetuista Kymijoen linjan seitsemästä kalliokorsusta oli hyötykäytössä jatkosodan aikana ainakin kuusi. Kierikkalan pienemmässä luolassa oli Kymin ilmavalvonta-aluekeskus, IVAK, joka kai jonkin organisaatiomuutoksen tai muusta syystä siirtyi 1942 Lankilan kalliokorsuun. Merivoimathan himoitsi viime mainittua omaan esikuntakäyttöön, mutta siitä ei ole toistaiseksi vahvistusta, että saiko. Kierikkalan isompi ja molemmat Jumalniemen luolat olivat ammusvarastoina ja ”Seurahuoneen” luola polttoainevarastona.

Salpalinja-museo ja Juha Kilpeläisen K-linnoiteretket järjestävät 17.5.2015 linja-autoretken osaan Kotkan seudun Kymijoki-linjan kohteisiin. Seuratkaa ilmoittelua esim salpakeskus.fi –portaalissa.


torstai 12. maaliskuuta 2015

Oliko Salpalinjalla vaihtoehtoa?

Talvisota päättyi 75 vuotta sitten Moskovan rauhaan 13.3.1940. Neuvostoliitto taipui Suomen kanssa rauhaan tilanteessa, jossa se oli sotilaallisesti vahvoilla. Länsivaltojen avun pelko sai kuitenkin Stalinin toistaiseksi luopumaan sodan tavoitteesta, Suomen valtaamisesta ja miehittämisestä. Näin tältä osin sota jäi Neuvostoliiton näkökulmasta pahasti kesken.

Rauhanehtoja määrätessään Neuvostoliitto toimi kuten voittaja. Se määräsi uuden valtakunnan rajan monin paikoin kymmeniä kilometrejä kauemmas siitä, mihin puna-armeijan joukot olivat edenneet! Hankoniemen vuokraaminen, käytännössä haltuunotto oli selvää sanelua sekin.

Suomessakin talvisodan rauha ymmärrettiin varsin pian välirauhana. Monelle suomalaisille välirauha oli aika, jolloin valmistauduttiin hankkimaan takaisin menetty maa-alue. Neuvostoliitolle sama aika oli valmistautumista lopulliseen Suomen ratkaisuun. Intressit olivat vastakkaiset.

Ylipäällikkö Mannerheim ryhmitti Suomen armeijan puolustukseen uudelle itärajalle. Se oli selvä. Talvisodan taisteluissa suuria mies- ja kalustomenetyksiä, sanalla sanoen tappioita kärsinyt armeija ei ollut vahvimmillaan. Sillä oli kuitenkin valmistauduttava kenties hyvinkin pian eteen tulevaan Neuvostoliiton uuteen Suomen valtausyritykseen.

Mannerheimille ei riittänyt pelkkä armeijan ryhmittäminen puolustukseen, ei maahan kaivautuminen, kenttälinnoittaminen. Hän päätti yksinvaltiaasti sen enempää poliitikkoja tai kansalaismielipidettä kuuntelematta itärajan linnoittamisesta. Se oli paitsi valtava työmäärä myös huikea taloudellinen investointi. Silti päätös syntyi nopeasti ja toimeenpano lähti käyntiin heti. Salpalinja omasi huomattavaa taisteluarvoa jo reilun vuoden kuluttua töiden alkamisesta, jatkosodan alussa.

Suomessa on poltettu henkistä pääomaa paljonkin sen miettimiseen, olivatko kaikki sotaa edeltäneet, sen aikana ja jälkeen tehdyt johtopäätökset ja ratkaisut oikeita. On puhuttu ajopuuteoriasta Suomen ajautumisena Saksan syliin ja sitä kautta jatkosotaan jne.

Yhtä kaikki, mutta siitä en ainakaan minä ole nähnyt juurikaan keskusteltavan, oliko Suomella ja käytännössä Mannerheimillä ylipäällikkönä muita vaihtoehtoja, kuin rakentaa myöhemmin Salpalinjaksi nimetty itärajan puolustusasema? Siis panna käyntiin siihen asti koko maan suurin rakennushanke?


Mietitäänpä tätä samalla, kun ajatuksemme siirtyvät huomisen perjantain talvisodan päättymisen 75-vuotismuistojuhliin ympäri Suomen.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kuvien kertomaa

Salpalinjan rakentaminen lienee maailmanennätys, mitä tulee valokuvauskoneen keksimisen jälkeen siihen, että miten vähän siitä on valokuvia suhteutettuna kohteen laajuuteen ja suuruuteen. Yksi selitys on tietysti se, että valokuvaaminen salaisella työmaalla oli kielletty. Virallisia kuvia on tiedossa vähän tai sitten niitä ei ole enempää otettukaan, tai ne ovat vielä hukassa tai sitten ne on hävitetty esim valvontakomission silmistä.

Reilu kuukausi sitten nousi julkisuuteen Juha Kilpeläisen kansallisarkistosta löytämästä kuvanipusta kuva Miehikkälän betoniasemasta. Samasta nipusta otetut kopiot ovat olleet myös Miehikkälän Salpalinja-museon hallussa. Nyt ne on saanut käyttöönsä Salpalinjan läpeensä tunteva lahtelainen Harri Ukkonen. Hän on paikallistanut muutamia kohteita, joista mielenkiintoisimmat kaksi nostan esiin tässä.

Lähdetään liikkeelle ”leijonakivistä” Miehikkälä-Taavetti –tiellä Miehikkälän Salpalinja-museon kohdalla. Tässä http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/04/leijonakivet-portin-pylvaina.html blogissani ainakin rivien välissä kaipailin kuvaa alkuperäisestä kivisulusta. Olisiko se tämä Taavetin suunnasta kuvattuna, Sota-arkisto T-12680/7 (kuva suurenee klikkaamalla):


Harri Ukkonen ei varmuudella väitä, että kuvan tiesulku olisi juuri ”Raslanmäeltä”, mutta se voisi olla. Maasto osuu kohdalleen. Puhelinlinja viittaa isohkoon tiehen. Taaemmassa tolpassa on vinotuki, joka viittaa tien kääntyvän oikealle, niin kuin se aikalaiskartan mukaan loivasti tekikin. Ja kun seuraavaa tolppaa ei näy, tolpan takana täytyy olla alamäki, niin kuin on. Ja edelleen tien oikealla puolella maasto alkaa laskea, niin kuin se laskeekin
.
Ongelma paikallistamisessa on se, että sota-ajan jälkeen estesulku on tietenkin purettu ja tietä on levennetty. Harrilla on ainakin yksi tärppikivi kuvasta tunnistettavissa. Jos se löytyy tiensivusta syrjään työnnettynä, niin asia on selvä. Jäämme odottamaan lumien sulamista.

Betonihissi ja vaunurata

Ja sitten toinen ja nimenomaan varma tapaus. Tähän linkit kahteen blogiin, joissa olen paikkaa ja asiaa sivunnut: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/05/seikkailu-kuilun-huipulle.html ja http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/08/miten-ihmeessa-en-mina-tieda.html

Virolahdella Ravijoen Ventonvuoren luolarakenne on siis meitä Salpalinja-tutkijoita ja –oppaita askarruttanut. Nimenomaan se, miten korkean mäen päälle on saatu kymmeniä kuutioita betonia ja myös sinne viritetty noin kymmenen tonnin tähystykupu? Vastaus on tässä kuvassa,
Sota-arkisto T-12680/7:



Luolan suuaukon eteen oli rakennettu lähes 20 metriä korkea puutorni. Siitä noin 14 metrin kohdalta lähtee ”kenttärata” mäen päälle, sen korkeimpaan kohtaan, johon luolasta tähystys ja tulenjohtokuilu nousee. Puutornin sisällä nousee ylös vaijeri. Tornin päällä kuvaa suurentamalla näkyy, että vaijeri kahden väkipyörän kautta tulee alas tornin sivulla. Kuvan oikeassa reunassa rinnepolveumassa voisi olla moottorikäyttöinen vinssauslaite.

Toisin sanoen torni on paitsi vaunuradan tukipilari, myös betonihissi. Torni vaikuttaa varsin kevytrakenteiselta, mutta kuvaa suurentamalla sivuilla näkyy useita tukiharuksia. Betonikuormat kerralla vinssattuna eivät varmaan ole ollut suuren suuria. Voi olla, että myös painava tähystykupu on vedetty ylös tuota kautta?

Viime syksynä opastin Harjun Oppimiskeskuksen henkilökuntaa paikalla ja kysyin Harjun kiinteistöpäällikkö Ilkka Päkiltä, miten hänen mielestään betoni on mäen päälle hilattu. Hän tietämättä tuosta kuvasta mitään arveli, että mäelle on rakennettu pilareiden varaan kenttärata, jota kautta jollakin konevoimalla betonivaunut on ylös vedetty. Hän oli varsin lähellä, ammattimies! Hissitornimahdollisuus ei tuolloin vielä kenellekään mieleen juolahtanut.


Varmuuden vuoksi laitan vertauskuvaksi ao. paikasta Harri Ukkosen muutama vuosi sitten ottaman kuvan, mittakaavavihje, että luolan suuaukon korkeus on muistinvaraisesti luokkaa 2,5 metriä:

torstai 26. helmikuuta 2015

Talvisodan kokemukset avainasemassa

Linnoitustyön johtajaksi määrätty Edward Hanell kirjasi ylös varsin tuoreeltaan välirauhan aikana kokemuksia talvisotaa edeltäneistä ja sen aikana tehdyistä linnoitustöistä. Osana tätä jälkikatsausta on myös hänen yleisen tason näkemyksensä  talvisodan kokemuksista linnoituksissa. Niitä tarkastelen tässä. Muistutan, että jo toukokuun alussa 1940 ilmestyi noin 50-sivuinen melko yksityiskohtainen kirjanen joukoille jaettavaksi otsikolla: ”Kokemuksia kenttä- ja vakinaisten linnoitusten alalta v. 1939-40 sodassa”  Tästä kirjoitin 17.2.2014 päivätyssä blogissani.

Mutta nyt siis Hanellin kertomukseen.

”Talvisota 1939 -1940 on meille osoittanut vakinaisten linnoitusten arvon. Suhteellisen heikot ja harvalukuiset laitteet Summassa myötävaikuttivat siihen, että asemat pidettiin monta kuukautta suunnatonta ylivoimaa vastaan omien tappioiden ollessa hämmästyttävän pienet.”

Talvisodan kokemuksista linnoituksissa Hanell tekee seuraavan yhteenvedon:

-        maan rajojen linnoittaminen rauhan aikana on erittäin tärkeää;

-        rauhan aikana on suoritettava myös taaempana olevien asemien tiedustelu ja yksityiskohtainen suunnittelu, niin että mikä työvoima tahansa tarpeen vaatiessa pystyy suorittamaan työn;

-        päällystön täytyy harjaantua puolustusasemien ja niiden yksityiskohtien suunnitteluun;

-        joukkojen on entistä perusteellisemmin harjaannuttava varustusten käyttöön, ja ne on koulutettava asemasodan taistelutoimintaan. Panssaritorjunta on erikoisesti huomioitava;

-        materiaalia ja työkalustoa on oltava riittävästi käsillä jo puolustusasemia miehitettäessä;

-        asema, jolla ei ole syvyyttä, on melkein arvoton;

-        oma järeä tykistö lisää asemien vastustuskykyä aivan ennen aavistamattomalla tavalla;

-        järvet ja joet, varsinkin jäässä ollessaan, eivät estä aineellisesti ja lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen häikäilemätöntä hyökkäystä.

Seuraavaksi Hanell käsittelee historiikiksi tarkoittamassaan katsauksessa linnoittamispäätöksen syntyä. Sen hän aloittaa osin edellä olevaan perustuen seuraavasti:

”Kun sota 13.3.1940 oli päättynyt ja uuden rajan kulku oli määrätty, ryhdyttiin viivyttelemättä valmistamaan rajan vahvistamista vakinaisilla linnoituksilla. Sodan kokemukset olivat osoittaneet linnoituslaitteiden merkityksen ja vallitseva yleispoliittinen tilanne ei sallinut viivytyksiä.”

Sitten Hanell kertoo 22.3.1940 ylipäällikkö Mannerheimin Inkilään kutsumasta neuvottelusta koskien uuteen rajaan liittyvää puolustuslinjaa. Siinähän olivat paikalla Marskin ja Hanellin lisäksi kenraaliluutnantit Heinrichs ja Oesch, kenraalimajurit Sarlin ja Airo sekä eversti Tapola.

Meillehän on tuttua tässä tilaisuudessa Marskin ilmoittama päätös: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja mahdollisimman pian varustettava vakinaisilla laitteilla.”

Huomioitavaa on tässä vaiheessa, että tuolloin puhuttiin todellakin vain Klamilan ja Luumäen välin linnoittamisesta. Nimittäin Hanell toteaa kirjoituksessaan, että seuraavana päivänä 23.3.1940 maavoimien esikunta antoi käskyn.

”Käskyn mukaan tuli II Armeijakunnan, jonka lohkon linnoittaminen oli kysymyksessä, laatia puolustuksen ylimalkainen suunnitelma 5.4.40 mennessä.”

Näin siis lähdettiin liikkeelle. Asiakirjasta ei päivälleen käy ilmi, milloin tarkkaan ottaen (huhtikuun lopulla) Hanell sai ylipäälliköltä tehtävän laatia kokonaissuunnitelma kustannusarvioineen maan rajojen varustamisesta vakinaisilla linnoituksilla. Tämän työn Hanell teki yhteistyössä maa- ja merivoimien komentajien kanssa.

Tuo työ valmistui ja esiteltiin Marskille 9.5.1940 ja hän hyväksyi sen kaksi päivää myöhemmin. Paperi oli 15.5.40 valtioneuvostossa ja ensimmäiset varat työlle osoitettiin seuravana päivänä. Me tunnemme em. paperin suunnitelmana ja käskynä, johon liittyy Hankoniemen linnoittaminen, merirajan linnoittaminen itäisellä Suomenlahdella ja maarajan linnoittaminen aina Jäämerelle saakka.


Ja tähän loppuun blogikirjoittajan oma huomio. Tuosta kuivasta suunnitelman hyväksymisprosessista voisi kyllä nykyinen maan hallinto ottaa opiksi. Siis siitä kun suunnitelma oli Marskin käsissä esitettäväksi poliitikoille, meni vain viikko, kun aloitusrahat olivat tiskissä! Silloin ei turhaa jauhettu selvää asiaa toimikunnissa ja valiokunnissa. Ja ne selvät perusteet löytyivät tämän kirjoituksen alussa mainituista talvisodan johtopäätöksistä. 

lauantai 21. helmikuuta 2015

Talvisota viritti tahtotilan Salpalinjan rakentamiseen

Tämä talkootyönä tehty kirjoitus on julkaistu Karjalan Kuvalehdessä No 04/2014. Kun juttu on siellä jo tehtävänsä tehnyt, julkaisen sen tässä ilman kuvia. Juttu antaa yleiskuvaa Salpalinjan rakentamiseen johtaneista syistä ja tehdyn työn määrästä ja mitä muutamat kenraalit ovat julkisesti Salpalinjasta sanoneet.
* * *

Viime sotien aikana rakennettu Salpalinja on yhä suuri tuntematon Suomessa. Se oli sotasalaisuus Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Salpalinja rakennettiin talvisodan jälkeen uuden itärajan turvaksi.

Linnoitus oli valtava ponnistus pieneltä maalta toisen maailmansodan aikana. Salpalinjassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä olemassa olollaan vielä kylmänkin sodan aikana ja kenties vieläkin; linnoitus huokuu suomalaisten maanpuolustustahtoa joka päivä!

Salpalinja on puhtaasti puolustuslinnoitus. Se on rakennettu sen verran kauas rajasta, että mikään sen tykeistä ei olisi yltänyt rajan yli. Vielä 1945 Neuvostoliitto vaati Salpalinjan tuhoamista, mutta siihen eivät valvontakomission länsivallat suostuneet. Herääkin kysymys, mikä uhka Salpalinja Neuvostoliitolle oli? Tietenkin se, että se vesitti ison rajanaapurin aikeet laajenemisesta Suomen suuntaan!

- Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä vastaan ei ole hyökätty, sanoo sotahistorioitsija Sampo Ahto Miehikkälän Salpalinja-museolla pyörivässä esittelydokumentissa.

Jotta ymmärtäisimme monumentaalisen Salpalinjan rakentamiseen johtaneet syyt, on ajatukset siirrettävä talvisotaan ja sitä edeltävään lähimenneisyyteen.

Uhraus ensin fraasien alttarille

Heti talvisodan (30.11.1939 – 13.3.1940) päättymisen jälkeen silloinen kapteeni, myöhemmin eversti ja Mannerheim-ristin ritari Wolf H. Halsti (1905-1985) kirjoitti Talvisodan päiväkirja –kirjan käsikirjoitukseensa seuraavaa:

”Työhön! Se on meidänkin tehtävämme. Sen olemme velkaa kaatuneillemme, raajarikkoisiksi tulleille, leskille ja orvoille, koko kansallemme ja sen uudelle työlle. Meilläkin on sarkamme kynnettävänä!
Ja niin marssimme ulos maastoon karttoinemme, mittanauhoinemme, hakkuinemme, kirveinemme ja lapioinemme. Marsimme rakentamaan sellaisen muurin, että kun sen harjalla seisoo uusi Suomen mies tukeva käsi konekiväärin kahvassa, jokainen tulija lyö siihen päänsä puhki. Se on päämäärämme, ja nyt sen toteutamme. Se nousee tahdostamme, ja tällä kertaa tahto menee perille vaikka läpi harmaan kiven.
Toista kertaa ei suomalaista teurasteta suojattomana tykkituleen eikä ruhjota hyökkäysvaunujen alle! Kaksikymmentätuhatta veljeä on uhrattu fraasien ja humanistisen haaveilun alttarille, kokonainen vuosikerta Suomen miehiä. Se ei toistu! Nyt on Suomen kansa saava sen (Salpalinjan), minkä se tarvitsee uuden työnsä ja elämänsä suojaksi.”

Halsti, silloin 5. Divisioonan huoltopäällikkö kirjoitti edellisen tekstin innostavasti ja osittain katkerana siitä, että hänen ajatuksensa linnoittamisesta vuonna 1938 kirjoitetussa ja syksyllä 1939 julkaistussa kirjassaan Suomen puolustaminen osuivat kuuroille korville.

Kirjassa hän tuo esiin, tosin varsin lyhyesti, mitä siihen aikaan nykyaikainen linnoittaminen vaatisi. Halsti myöntää, että linnoitus maksaisi, mutta kansan taloudellista kantokykyä se ei kuitenkaan ylittäisi. Hän sanoo myös, että vahva linnoitus antaisi ylivoimaa vastaan taistelevalle kansalle ja sen päävoimien kaikille liikkeille lujan selkänojan. Näin hän toteaa, siis vuonna 1938:

”Lopuksi se (linnoitus) olisi suorastaan hyökkäystä ehkäisevä tekijä, puolueettomuusasennettamme lujittava. Mitä kalliimmaksi hyökkäys tulee, mitä pienemmät mahdollisuudet nopean ja helpon menestyksen saavuttamiseksi ovat, sitä luultavampaa on, että se jää kokonaan suorittamatta. Kaiken kaikkiaan tässä on kysymys ensiluokkaisen tärkeästä asiasta. Kansamme näinä päivinä niin selvästi ilvenevä vaisto on epäilemättä naulan kantaan osuva.”

Kuitenkaan tuo vaisto ei naulan kantaan osumisestaan huolimatta ehtinyt vaikuttaa ennen talvisotaa. Aikaa oli aivan liian vähän, mutta myös halua puuttui. Halsti oli Suomen puolustaminen -kirjaa kirjoittaessaan ”vain” kapteeni. Hänen monet erittäin oikeaan osuneet ajatukset Suomen puolustamisesta jäivät ehkä juuri siksi huomioon ottamatta. Vaikkakin sotaväen johto Halstin ajatukset hyväksyi, ei kirja ehtinyt vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, siihen joka puolustusmäärärahoja jakoi. Poliitikoilla oli jopa sellaista ajatusta vielä 1938, että eihän nykyaikana tule enää maailmansotia!

Hyvät kokemukset taustalla

Talvisodassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Vanhan Sallan. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan Neuvostoliitolle 30 vuodeksi ”laivastotukikohdaksi”. Itäraja tuli Moskovan rauhanehdoissa Suomen kaakkoisosassa uuteen paikkaan. Yli 400 000 ihmistä siirtyi evakoina, siirtolaisina uuden rajan Suomen puolelle. Heidän asuttamisensa ja työllistämisensä ei ollut helppo asia sekään.

Neuvostoliiton tavoitteet Suomen valloittamiseksi talvisodassa jäivät pahasti kesken. Siksi Suomen sotilas- ja valtiojohto ymmärsi, että uuden hyökkäyksen uhka jäi ilmaan. Siihen oli varauduttava ja valmistauduttava.

Talvisota oli osoittanut ylipäällikkö, silloiselle sotamarsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimille  hänen nimikkolinjansa, Mannerheim-linjan, hyödyt siitä huolimatta, että se helmikuussa Summan Lähteen lohkolla murtui. Kantalinnoitettu, vanhentunut linja suurine puutteineenkin Keski-kannaksella oli kestänyt kaksi kuukautta ja pakottanut Puna-armeijan ensimmäisten murtoyritysten jälkeen panemaan hyökkäyssuunnitelmansa ja voimansa kokonaan uusiksi.

Näillä tiedoilla Mannerheim ei epäröinyt. Hän päätti 22.3.1940, yhdeksän päivää talvisodan rauhasta, että uusi raja on linnoitettava pikimmiten. Näin alkoi käytännössä toteutua se, josta Halsti kaukaa viisaasti ja tunteikkaasti puhui jo ennen sotaa.

Päätös syntyi, rahaa löytyi

Syntyi päätös itärajan linnoittamisesta Suomenlahdelta aina Petsamoon asti. Töitä tehtiin kenraaliluutnantti Edvard Hanellin johdolla erittäin suurin voimin ja panostuksin koko välirauhan ajan. Jatkosodan (25.6.1941 – 5.9.1944) alkaminen pysäytti rakennustyöt. Niitä jatkettiin kesäkuussa 1944, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys johti läpimurtoon Karjalan kannaksella. Linnoitustöitä heinäkuussa 1944 Suomen Salpa –nimen (Salpa-asema, Salpalinja) saaneessa puolustusasemassa jatkettiin syksyyn –44 saakka.

Salpalinja-työmaata pidettiin silloin Suomen, jopa Pohjoismaiden suurimpana yksittäisenä rakennushankkeena. Siihen käytettiin rahaa vuonna 1941 viisi pronsettia koko valtion tulo- ja menoarvion loppusummasta. Se on jokseenkin saman verran kuin koko puolustusmäärärahojen osuus valtion menoista nykyisin. Palkattua väkeä oli töissä enimmillään maaliskuussa 1941, noin 35 000 miestä. Huoltotehtävissä oli 2000 naista, lottaa. Tehollinen työaika oli vain puolitoista vuotta.

Mistä sitten rahaa Suomessa löytyi uuden massiivisen linnoituksen rakentamiseen ”hävityn” talvisodan jälkeen, kun sitä ei kerran ennen sotaa ollut?

Sodan aikana raha Suomessa ei varmasti lisääntynyt. Kysymys oli yksinkertaisesti asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta. Talvisota osoitti, minkälainen uhka Neuvostoliitto Suomelle oli. Kansa, voi sanoa kiihkokommunisteja lukuunottamatta, ymmärsi linnoituksen välttämättömyyden osana maanpuolustusta. Siihen ei tarvittu kansanäänestyksiä tai sitä ei yritetty kaataa sotahenkisyyttä vastustavin mielenosoituksin!

Suomen kansa pani toimeksi. Vapautta ei säilytetä ilmaiseksi ja uskomalla humanistisiin haaveisiin!

Olisiko tässä viestiä myös nykypäivään?

TERHO AHONEN
Salpalinja-tuntija
Karjala-evakon poika

Miehikkälä

Salpalinjaa pähkinän kuoressa


Lyhyesti:
Suomen itärajan linnoitus Suomenlahdelta Sallaan ja kenttälinnoitettuna Petsamoon.
Vahvimmin linnoitettu osa Karjalan kannaksen jatkeella Suomenlahdelta Saimaalle.
Rakennettu 1940-41 ja 1944.
Suunnitelma valmistui vajaassa kahdessa kuukaudessa.
Tehollinen työaika 18 kuukautta.
Välirauhan aikana palkattuja rakentajia enimmillään maaliskuussa 1941, jolloin töissä oli 35 000 miestä ja 2 000 lottaa. Kesällä 1944 linnoitusjoukkoja liki saman verran.
Kenttäarmeija rakensi kenttälinnoitteet, palkattu työvoima kestolinnoitteet.
Vuoden 1941 valtion budjetista Salpalinjan menot olivat 5 %.
Salpalinjan puolustuksen runko on konekiväärien maanpinnanmyötäinen pyyhkäisevä ristituli;
kantalinnoitettuja kk-asemia 295 kpl, kenttälinnoittetuja kk-pesäkkeitä 1250 kpl.
Salpa-asemassa ei taisteltu.

Työsaavutuksia:
720 teräsbetonikorsua
25 luolaa
225 km kiviestettä
130 km kaivantoestettä
350 km taistelu- ja yhteyshautaa
315 km piikkilankaestettä
3 000 erilaista kenttälinnoitetta
900 parakkia työvoimalle

Esimerkkejä työstä ja hinnoista:
Yhden järeän maavaraisen teräsbetonikorsun rakentaminen:
- korsumonttu siipimuurineen 20 m pitkä, leveys yli 10 m, syvyys 6 metriä
- montusta nousee lapiolla kaivettuna 1600 kuutiometriä irtomaata
- muottilautaa 430 neliömetriä
- pyöröterästä 45 000 kiloa
- betonia 560 kuutiometriä, 560 silloista kuorma-autokuormaa
- tuohon betonimäärään tarvittiin 5000 kpl 50 kg:n säkkiä sementtiä
- suojakiveystä 1200 kuutiometriä seinien ympärille
- montusta kaivettu maa (1600 kuutiota) lapioidaan takaisin korsun päälle
- yhteensä massansiirtoja noin 10 000 tonnia, olisi tuohon aikaan vaatinut 3000 silloista
  kuorma-autoa em. määrän kuljettamiseen, jos se olisi pitänyt siirtää paikasta toiseen

Edellä kuvattuja maavaraisia (kaivettuun maahan rakennettuja) korsuja tehtiin kymmeniä,
suurin osa korsuista on kuitenkin louhittu osittain tai kokonaan kallioon.

Isoja, järeitä kantalinnoitettuja korsuja tai pesäkkeitä Salpalinjassa on noin 450 kpl.

Yhden teräsbetonikorsun hinta oli siihen aikaan noin 1,2 miljoonaa markkaa, siitä korsun tähystyskupu (paino 10 t) maksoi 100 000 markkaa.

Kivieste maksoi noin 750 000 markkaa / kilometri ja taistelu- ja yhteyshauta noin 600 000 markkaa / kilometri.


 Salpalinjasta julkisesti sanottua Salpalinjalla:


            Kenraalimajuri evp, pioneeri Juha Kilpiä Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2010:
            - En voi kuin ihastella maaston käytön taitavuutta ja linnoituslaitteiden sijoittelua.

            Kenraalimajuri evp Jukka Pennanen Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa 2011:
            - Salpalinjan rakentaminen oli osoitus itään, että talvisodan jälkeen suomalaisten                                  maanpuolustustahto on edelleen kova.
 Eversti evp Vesa Kangasmäki Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2012:
- Salpa-aseman merkitys kesällä 1944 oli välillinen: se ehkä vähensi Neuvostoliiton haluja lähteä koko maan miehittämisyritykseen.

Kenraalimajuri evp Veli-Pekka Parkatti Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2013:
- Salpalinjan linnoitteet antaisivat vielä tänäkin päivänä hyvän suojan erilaista tulivaikutusta vastaan.

Prikaatikenraali evp Kari Hietanen Kaakonkulman nykyistä merkitystä operatiivisena alueena pohtivassa kirjoituksessaan Kymen Vartio –lehdessä 2014:
Oman kokonaisuutensa estearvon ja taistelukestävyyden takia tarjoaa viime sotien aikana rakennettu Salpa-asema.

Kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa 2014:
- Salpalinja on täyttänyt täydellisesti tehtävänsä, niin sodan kuin kylmänkin sodan aikana.

Eversti evp Pekka Visuri Salpalinja-museon luentosarjassa lokakuussa 2014:
- Vielä juhannuksen maissa 1944 ei ollut näköpiirissä riittäviä vahvistuksia, jolla linja olisi miehitetty, myöhemmin loppukesästä tilanne parani. En väitä, etteikö ollut merkitystä.

Neuvostoliittolainen kenraali vieraili 1950-luvulla Salpalinjassa, sitaatti Salpalinjan perinneyhdistyksen esitteestä:
- Onni, että emme joutuneet hyökkäämään tätä vastaan!

Linnoituksen hyvin muistava venäläinen kenraali Koslov kysyi vielä vuonna 1995 suomalaisilta sotilasjohtajilta (lähde Heikki Koskelon esitelmä 2011):
- Missä kunnossa ja missä käytössä Salpa-asema on nykyisin?