Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Salpalinja rauhan asialla, kestääkö valtion kantti?

On mielenkiintoista nähdä, kestääkö Suomen valtiojohdolla kantti nimetä Salpalinja vuonna 2017 Itsenäisyytemme monumentiksi. Alun perin Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiirin aloitetta on nyt vienyt vahvasti eteenpäin Salpalinjan Perinneyhdistys. Itsenäisen Suomen 100-juhlavuosi on tähän oiva ajankohta.

Mikä sitten voisi estää nyt jo puolustustarkoitukseen vanhentuneen Salpalinjan merkityksen nostamisen sille kuuluvalle paikalle Suomen itsenäisyyden symboliksi, suomalaisen maanpuolustustahdon huikeaksi monumentiksi?

Kun itse kysyn, vastaan myös itse: ulkopoliittiset syyt! Tiedän, että sen kaikki viralliset tahot kiistävät, aivan varmasti kiistävät!

Aivan! No niin luulisi! Mutta kielteisessä tapauksessa ei vaan vieläkään Suomessa uskalleta olla oikeasti ylpeitä viime sotiemme saavutuksista, sotiemme veteraanien ja sankarivainajien työn tuloksista! Puolustusasemaksi rakennettu Salpalinja on osa sitä; se täytti tehtävänsä olemassa olollaan, omien rajojemme sisällä!

Kaikissa maissa, erityisesti entisessä Neuvostoliitossa, nykyisessä Venäjällä, ollaan ylpeitä maata puolustaneista ja sen eteen taistelleista veteraaneista.

Suomen lähihistoriassa 1960-70 –vuosikymmenet ovat häpeä. Silloin sodissamme taistelleita ja maanpuolustukseen osallistuneita naisiamme ja miehiämme lyötiin olan takaa, ”mitäs menitte”! Nyt samat tahot vinkuvat, kun sotiemme veteraanien taistelun myötä Suomi on kehittynyt elintasoltaan maailman kärkeen, että hyvinvointivaltiomme ajetaan alas. Veteraaniemme mahdollistama korkea elintaso on siis kelvannut, vaikka edellä mainittuna ajanjaksona heitä pidettiin lähes maanpettureina. Käsittämätöntä!

Niin ne ulkopoliittiset syyt! Jos valtioneuvosto ei tule Salpalinjan Perinneyhdistyksen esitystä hyväksymään, mikä muu syy sen voisi kaataa? Ei mikään muu, ei mikään!

Itsenäisyytemme monumentiksi julistaminen ei vaadi rahaa lainkaan. Sen arvo ja olotila on henkinen. Se on tunnustus viime sotien aikaisille suomalaisille sotilaille ja maanpuolustukselle. Kun väistämättä sotiemme veteraanit poistuvat lähitulevaisuudessa keskuudestamme, on erinomaista, että heidän muistonsa elää ja säilyy myös Salpalinjassa tuleville sukupolville selitykseksi heidän nauttimalleen hyvinvoinnilleen! Mitä väärää ja pahaa siinä on?

Salpalinja ei ole provokaatio ketään vastaan, ei edes Venäjää. Eihän puolustuslinnoitus suvereenin valtion rajojen sisäpuolella uhkaa ketään, ei ketään! Se ei voi olla ulkopoliittinen syy.

Salpa-aseman merkitystä myös rauhan linnoituksena ei ole paljon käsitelty. Salpalinjassa ei koskaan taisteltu. Tosin Kuusamon ja Suomussalmen alueella Neuvostoliitto syksyllä 1944 rauhansopimuksen jälkeen miehitti maata laittomasti 55 päivän ajan ja lähtiessään tuhosi noin 30 Salpalinjan teräsbetonikorsua. Siitä Suomi ei provosoitunut; tuossa tilanteessa se ei tietysti olisi ollut viisastakaan.

Joka tapauksessa Salpalinjalla on rauha kestänyt. Ja se on tehtävänsä täyttänyt, erityisesti kylmän sodan viileimpinä vuosina, jolloin sillä oli vielä sotilaallista merkitystä. Tätäkö me suomalaiset emme saisi juhlistaa vielä Suomen 100-vuotissyntymävuotenakaan?

Salpalinjan merkitystä Suomen itsenäisyytemme turvana sotavuosien aikana pohditaan Salpavaellukseen liittyvässä suomalaisten rauhanturvaajien Checkpoint Salpa –tapahtumassa Virolahden Harjussa 2.7.2016. Silloin asiaa tarkastelee Salpalinjan strateginen huippuasiantuntija, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo. Klo 12.30-14.30 pidettävä Suomen rauhan turvaajat –seminaari on avoin myös yleisölle kymmenen euron luento- ja kahvirahaa vastaan.



Tässä pari linkkiä aikaisempiin blogeihin, joissa olen edellä käsittelemääni aihetta sivunnut.




TERHO AHONEN

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Senaatti tarjoaa yhteistyön kättä!

Salpalinjan hoidon valtionvarainministeriö on delegoinut Senaatti-kiinteistölle. Ainakin osalle Salpalinja-toimijoita ja –aktiiveja senaatista on tullut kirosana kaukaisena, ulkoisena, ketään tuntemattomana kylmänä korsujen lukitsijana ja salpaajana, byrokraattimöhkäleenä, joka ei kuuntele Salpalinjan paikallisia asiantuntijoita.

Nyt on tapahtunut yllättävä ja myönteinen käänne! Senaatti-kiinteistöjen Itä-Suomen kiinteistöpäällikkö, jonka vastuualueelle ilmeisesti Salpalinja kuuluu, Lasse Kurvinen on kutsunut Salpalinja-toimijoita ja –aktiiveja verkostoitumistilaisuuteen Miehikkälän Salpalinja-museolle 2.6.2016.

Tilaisuuteen on kutsuttu tiedossa olevia paikallisia Salpalinjan tuntijoita ja myös sen museaalisessa työssä mukana olevia ihmisiä Suomenlahdelta Inariin! Kimmoke koontumistarpeelle lienee tullut vuodelle 2016 käytössä olevasta määrärahasta suojata vaarallisia linnoituskohteita turistiystävällisemmäksi ja löytää rahalle järkeviä käyttökohteita.

Viime vuonnahan linjan eteläpäässä Suomenlahdelta Lappeenrantaan on tehty vastaavia suojaamistöitä kysymättä paikallisilta Salpalinjan käyttäjiltä mielipiteitä kohteiden vaarallisuudesta tai suojaamistarpeesta.

Tapahtuman avoimuutta kuvastaa se, että kiinteistöpäällikkö (lasse.kurvinen@senaatti.fi) on valmis kutsumaan jo kutsuttujen lisäksi henkilöitä, jotka voisivat olla avuksi ja joita asia kiinnostaa. Kehotan aktiivisuuteen, niin ei tarvitse kenenkään pahoitella jälkikäteen, ettei päässyt aikanaan vaikuttamaan. Ilmoittautuminen tilaisuuteen on mahdollista 20.5.2016 saakka. Ruokaakin on luvassa.

Kutsussa Kurvinen kirjoittaa: ”Tilaisuudessa on tarkoitus verkostoitua Salpalinjan eri toimijoiden välillä, tutustua Salpalinjan juridiseen tilanteeseen sekä tuleviin mahdollisiin selvityksiin. Pääasiana on tilaisuudessa verkostoitumisen lisäksi vuoden 2015 suojaustoimenpiteiden pohjalta saada yhteistyössä sovittua vuoden 2016 toimenpiteet Salpalinjan turvalliselle käytölle. Myös tulevaisuuden tavoitteista eri toimijoiden välillä voitaisiin keskustella.”

Salpalinjan nykykäyttöä on vain matkailu yhden hengen korsukoluajista ryhmiin. Ainoa iso säännöllinen tapahtuma on Salpavaellus. Sen intressissä on ilman muuta päästä esittelemään Salpalinjan laitteita mahdollisimman monipuolisesti vaeltajille. Vuodesta 1994 lähtien joka vuosi järjestetty vaellus on opastettu. Puuta koputtaen sanottuna, yhtäkään tapaturmaa ei linnoituslaitteissa ja poluilla ole tapahtunut. Oppaat ovat tehokkaasti varoittaneet ja paikallistuntemuksellaan kiertäneet selvät vaaranpaikat.

Uskoisin, että ainakin Salpavaelluksen järjestäjät ja myös Salpalinjan Oppaat ry ovat valmiina vastaantuloon jo kenties suljettujen, mutta opastusmielessä tärkeiden korsujen vaarojen eliminoimiseen. Pienellä talkootyöllä on esimerkiksi korsujen katosta putoamassa oleva puuverhous poistettavissa ja saatavissa kohde käyttökuntoon.

Tervehdin suurella ilolla Senaatin vastaantuloa ja halua solmia yhteistyökuvioita Salpalinjan parhaiden paikallisten asiantuntijoiden kanssa. Siitä hyötyvät kaikki. Ennen kaikkea tapaaminen ja verkostoituminen hälventää Senaatin kylmää byrokraattimainetta - toivottavasti. Meidän Salpalinja-toimijoiden on ehdottomasti tartuttava tarjottuun yhteistyön käteen, niin teen minäkin pieneltä osaltani.

Tähän lopuksi lainaus Senaatin motosta ”Teemme tilaa onnistumiselle”:

”Senaatti-kiinteistöt on valtion työympäristö- ja toimitila-asiantuntijana toimiva liikelaitos. Haluamme yhdessä asiakkaidemme kanssa tehdä Suomen valtiosta uusien työnteon tapojen edelläkävijän ja luoda työympäristöjä, joissa innostutaan, onnistutaan ja viihdytään. Huolehdimme valtion kiinteistövarallisuudesta yhteiskuntavastuullisesti ja luomme osaamisellamme arvoa yhteiskunnalle.”



TERHO AHONEN

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kuinka salata Salpalinja –kirja avaa mahdottomuutta

Suomen Ilmavoimamuseon (ent. Keski-Suomen Ilmailumuseo) amanuenssina Tikkakoskella työskentelevä filosofian maisteri Mikko Kylmälä julkaisi viikonvaihteessa kirjan Kuinka salata Salpalinja. Kirjaidea juontaa juurensa aikaan, jolloin nuori mies toimi opiskelujensa lomassa kesäoppaana Salpalinja-museolla Miehikkälässä vuosina 2011-14. Salpalinja-museon julkaisuna tehdyn kirjan aihe on kiehtova.

Mikko Kylmälä, kuva TA

Valitettavasti ”vanhan” miehen on heti alkuun moitittava kirjan sinänsä hyvää taittoa. Kirjan leipäteksti on painettu niin pienellä kirjasimella (fontilla), että vakuutuskirjan vakuutusehtojen teksti on suorastaan lukemaan houkuttelevaa!

Myönnän, olen itsekin ollut mukana Miehikkälän sotaveteraanien historiikkiprojektissa parisen vuotta sitten, jossa kirjasin oli samankokoinen; luettavuutta kevensi sentään sivun jakaminen kahteen palstaan. Sivun levyinen pieni präntti etenkin pitkissä kappaleissa teki lukemisesta nyt työlään, ainakin minulle. Vika on silmissäni. Mutta tolkun silti luettavasta tekstistä sain.

Mutta itse kirjan sisältöön minulla ei ole kuin hyvää sanottavana. Kirjan tekijä on ollut pitkälti kesätyöpaikkansa aineiston vanki. Miehikkälä ja Virolahti ovat asiakeskiössä. Sitä tekijä perustelee käytettävissä olleella aikalaisaineistolla, tallennetuilla linnoittajien haastatteluilla. Mutta kyllä viiteluettelo kertoo kirjojakin luetun ja kansallisarkistossa ahkerasti istutun.

Niin kuin kirjoittajakin sanoo, Salpalinjan täydellinen salaaminen valtavana rakennushankkeena on käytännössä täysin mahdoton tehtävä. Mutta erinäisin keinoin ulosnäkyvyyttä ja tiedon levittämistä voitiin varsin tehokkaastikin vähentää.

Päällimmäinen ihmetyksen aihe on sanomalehdistön pitäminen lähes täydellisesti kurissa. Sota-ajan lehdistä on ollut turha Salpalinjasta juttuja etsiä. Valokuvauskielto on ollut myös tehokas.

Talvisodan tuoreus iskosti linnoittajiin automaattisesti ajatuksen, että aseiden sijaan nyt turvataan Suomen itsenäisyyttä lapioin ja rautakangin. Se mitä niillä tehdään ja saadaan aikaan on verrattavissa taistelusuunnitelmiin; niistä ei lörpötellä. Kirjan mukaan tästä ei linnoitusjohdon paljonkaan tarvinnut työntekijöitä valistaa.

Oma ongelmansa oli kotimainen ja ulkomainen, tässä tapauksessa Neuvostoliiton vakoilu. Kotikommunistit olivat aktiivisia ja heitä ihannenaapuri käyttikin hyödykseen. Jos kohta Neuvostoliiton suuri diplomaattikuntakin piti huolen linnoitustyömaan tiedustelusta.

Vakoilun estämiseen tähtäävä valvonta olikin kenties linnoituksen salaamisessa vaikein ja työläin tehtävä. Muun muassa poliittisesti epäilyttävistä työntekijöistä ryhdyttiin, tosin vasta 1941 puolella, pitämään ns. mustaa listaa.

Mikko Kylmälän mukaan Neuvostoliitto piti Suomen itärajan linnoitustyömaata erittäin korkealla vakoilutoimintojensa kärkilistalla.  Siitä osoituksena olivat välirauhan aikana tapahtuneet ilmatilaloukkaukset, joita oli 85 kappaletta. Voi vaan kuvitella, että ne ovat ajoittuneet hyviin ilmakuvauskeleihin.

Kirjassa tuodaan esiin esimerkein tapauksia kiinnijääneistä vakoilijoista ja heidän ajoittain kehnostakin ammattitaidosta. Tarinat elävöittävät kirjan sisältöä.

Kuinka salata Salpalinja –kirja antaa alkupuolellaan hyvän kokonaiskuvan Salpalinjasta rakentamishankkeena. Siltä osin se asiaan vihkiytymättömälle antaa perustiedot punnita Salpalinjan salaamisen vaikeutta ja tärkeyttä.

Ihailen Mikko Kylmälän kirjan lopussa tekemiä johtopäätöksiä niin salaamisen vaikutuksista kuin Salpalinjan merkityksestä Suomelle.



Se mitä jäin enemmän kaipaamaan oli yksityiskohtaisemmat tiedot rakentamisaikaisesta kohteiden suojauksesta esimerkiksi ilmatiedustelua vastaan. Kirjassa kylläkin muistitietona kerrotaan suurin piirtein yhdellä virkkeellä, että Miehikkälässä naiset raahasivat puiden latvuksia peittämään vastakaivettua maata kaivantojen reunoilla.

Maastouttamisesta, laitteiden maastoon sijoittamisesta, ja naamiointiratkaisuista odotin tietoja enemmän. Niiden hankkiminen olisi vaatinut varmaan perehtymistä suunnittelu- ja rakentamisohjeisiin tietomäärään nähden kohtuuttoman paljon.

Siitä huolimatta, että linnoitus oli ilmakuvista paikannettu, mahdollisessa akuutissa taistelutilanteessa savun ja pölyn keskellä maalien löytäminen sen ajan paikannuslaittein olisi ollut  viholliselle puolustajan luovien naamiointiratkaisujen myötä entistä vaikeampaa. Ne salaamisella voitetut sekunnit, jotka vihollinen olisi käyttänyt etsiäkseen maaliaan, olisivat olleet puolustajalle hengen arvoisia ehtimällä ensin. Mutta jossainhan kirjan aiheen rajauksenkin on oltava.

Kuinka salata Salpalinja on erittäin tervetullut näkökulma Salpalinja-kirjallisuuteen. Se avaa ajattelua asiakokonaisuuteen, joka helposti opastuksissa tai Salpalinja-esityksissä jää rakenteiden teknisten yksityiskohtien ja numeroitten varjoon. Onnittelut Mikolle kirjasta ja tunnustus Salpalinja-museolle kirjan omaehtoisesta ja suurella innolla toteutetusta julkaisemisesta!


TERHO AHONEN
 





sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Harparskog-linja heräämässä tutustumiskohteeksi

Talvisodan rauhanehdoissa Hanko ja sen ympäristö jouduttiin vuokraamaan Neuvostoliitolle. Yhtenäisen puolustuslinjan,  Harparskog-linjan, rakentaminen Hankoniemen poikki käskettiin samalla käskyllä kuin Salpalinjan rakentaminen. Työt alkoivat samaan aikaan Salpalinjan kanssa kevätkesästä 1940 ja niitä jatkettiin läpi välirauhan.

Harparskog-nimen linja sai kylästä, jonka kautta linnoitusketju kulkee. Linjan pituus Hankoniemellä rannasta rantaan on linnuntietä hieman yli viisi kilometriä. Linnoitteita on sen lisäksi niemen molemmin puolin saarissa varsin laajalla alueella, yhteensä noin 40 kilometrin matkalla.

Kiireellisimpänä pidettiin varsinaisen niemimaan linnoittamista. Kun valmiita tai lähes valmiita linnoituslaitteita, teräsbetonikorsuja Hankoniemellä on 20 kappaletta (laskutavasta riippuen luku voi olla myös muutaman enemmän), on niitä saarissa 26 kappaletta. Keskeneräisiä linnoituslaitteita H-linjalla on kaikkiaan noin 140 kappaletta. 

Kivistä tehtyä panssariestettä, 2-3 –rivistä, on Hankoniemellä yhdeksän kilometriä. Se on yhtenäinen aseman edessä.

Minulla oli eilen (16.4.2016) tilaisuus tutustua Harparskog-linjaan koko sen matkalla mantereen osalla. Kävimme 20 korsukohteella, sisällä tai päällä, joista parikolme oli keskeneräistä. Lisäksi kolmesta laitteesta ajoimme ohi, joista kahteen saimme katsekontaktin auton ikkunasta.

Maastoltaan linja on kaksijakoinen. Kun linjan itäosa on suhteellisen tasaista kangasmaastoa, on länsiosa kumpuilevaa kalliota. Esimerkiksi kiviesteen rakentamisessa tämä merkitsi kivien kuljettamista lännestä itään. Vastaavasti korsujen rakentaminen oli itäpäässä enimmäkseen maavaraista rakentamista ja lännessä louhintaperusteista. Sama koskee tietysti taistelu- ja yhteyshautoja.

Linnoituslaitteet ovat Hankoniemellä yleistäen aivan samanlaisia kuin Salpalinjalla. Kiviesteessä en tosin nähnyt nelirivistä estettä. Ja kallio, josta kivet oli louhittu, näytti olleen huomattavasti rikkonaisempaa kuin Salpalinjalla; näin myös kivien muodon osalta toleranssi on ollut pakosta väljempi.

Jos teräsbetonikorsujen rakenteista huomionarvoisia eroja haluaa hakea, niin tähystyskupuja vaikutti olleen majoituskorsuissa selvästi enemmän kuin Salpalinjalla. Vastaavasti ainakaan kahdessa konekiväärikorsussa ei ollut tähystyskupuja lainkaan. Ja monen kk-korsun ampuma-aukon vierestä puuttui tähystysrako. Myös sisäänkäyntejä oli kangasmaalla jouduttu suojaamaan erillisin betonimuurein.

Korsujen tähystyskupujen naamiointi on Hankoniemellä jätetty joko maalin ja tai melko korkeiden rautatappien varaan viriteltäviin naamioverkkoratkaisuihin. Salpalinjan tähystyskupujen muotoja on häivytetty selvästi enemmän erilaisin kivirakennelmin.

Kimmo Nummelan ansiokkaalta http://www.hangonrintama.fi/ -sivustolta on luettavissa, että Harparskog-linja oli puolustusvoimien käytössä aina 1980-luvun lopulle saakka, jolloin aseet vasta poistettiin korsuista. Aseet linjasta oli kertaalleen poistettu jo sodan jälkeen, mutta ne oli asennettu takaisin 1960-luvulla kylmän sodan viileinä vuosina.

Ja tässä tulee tarkennusta edelliseen kappaleeseen, lisätty 26.4.2016: http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/47785/Puolustusvoimat+aseisti+++Hangon+rintaman+uudelleen

Edellisestä johtuen sisätiloiltaan Harparskogin teräsbetonikorsut ovat paremmassa ja kalustukseltaan monipuolisemmassa kunnossa kuin vastaavat Salpalinjalla. Tosin kun sisällä on esimerkiksi erilaista puutavaraa lahoamassa enemmän, on myös sotkuakin enemmän.

Teräsbetonikorsujen ampuma-aukkojen suojauksessa pitemmälle jatkunut käyttöikä näkyy erilaisina toimivilta vaikuttavina metalliluukkuviritelminä. Ja pistipä korsunkoluajan silmään myös se, että savuhormeissa oli metallihatut, jotka oli munalukolla lukittu paikoilleen. Näin eivät hormit täyty ilkivaltaroinasta.



Myöhempään jatkuneesta käyttövalmiudesta johtuu myös se, että korsuihin tutustumista haittaa piikkilangan runsas määrä Salpalinjaan verrattuna. Jalkoihin on syytä maastossa katsoa ahkerasti.
Ja niin kuin Salpalinjassa, estää korsuihin noussut vesi muutamassa tapauksessa sisäänmenon.

Kaiken kaikkiaan Salpalinjan rakenteet tuntevalle käynti Harparskog-linjassa oli avartava ja uskoa vahvistava elämys. Meidän pikkuryhmämme käytössä oli ainoa linnoituksen esittelyyn käytettävissä oleva paikallinen opas, Jani Patjas Tammisaaresta. Korsujen sijainnista käytettävissä oleva karttakopio on sen verran epätarkka, että ilman opasta kohteiden löytäminen olisi vienyt tuntitolkulla enemmän aikaa.

Ja niin kuin tuosta edellisestä kappaleesta välillisesti selviää, Harparskog-linja on saanut nukkua ruususen unta matkailun häiritsemättä. Nyt kun puolustusvoimat on jo vuosia ollut pois kuviosta ja kun linjan maa-alueet ja oppaan mukaan myös linnoituslaitteet omistaa yksi ainoa omistaja, Fiskars Oy, voisi esittelykierrosten tuottaminen laajemminkin olla mahdollista. Ja sitä toimintaa alueen ainoa opas kertoi valmistelevansa. Sille toivomme menestystä.

Toistaiseksi ryhmiä Hankoniemen linnoitukseen on tutustunut vain pari per vuosi. Eikä Patjaksen arvion mukaan yksittäisiä kulkijoitakaan ole ollut kuin korkeintaan kymmeniä vuosittain.

Tässä linkki edellisen Hankoniemen käynnin kirvoittamaan blogiini:  http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2013/08/harparskog-linja.html

TERHO AHONEN





perjantai 15. huhtikuuta 2016

Pientä epätarkkuutta elämyksen varjolla

Ilta-Sanomien verkkojulkaisussa eilen illalla  (14.4.2016) ja viime yönä videoreportteri Lauri Silvander välitti ansiokkaasti tunnelmia Luumäen Kinnarilta konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsusta numero 307. Juttukokonaisuus oli harvinaista julkisuutta sekä myynnissä olevalle ”korsutontille” että myös Salpalinjalle. Myöhäisillalla katsoin, että juttua seurasi verkossa parhaimmillaan noin 20 000 henkeä. Se on paljon.

Hattua täytyy nostaa toimittaja Lauri Silvanderin ahkeruudelle, sinnikkyydelle ja vilpittömälle halulle tuoda esiin eksoottista myyntikohdetta sekä tuottaa tietoa Salpalinjasta myös laajemminkin. Hän kertoi myös sen, että Salpalinjaan parhaiten voi ja kannattaa tutustua Salpalinjan esittelyyn koulutettujen oppaiden avulla. Mainitsi hän senkin, että esimerkiksi Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen on tarkoitukseen sopiva alusta. Tuo kaikki oli asiallista tietoa. Hyvä!

Tämän kaltainen julkisuus palvelee aivan varmasti kaikkia Salpalinja-toimijoita asian esillenostamisessa. Sitä lisää. Totinen totuus on, että Salpalinjasta tiedetään vielä hyvin vähän, ihan liian vähän. Sotiemme veteraanien ja heidän ikäluokkiensa ihmisten huikeana maanpuolustustahdon näyttönä Salpalinjaa kelpaa kyllä ja pitääkin esitelllä nykypolville. Tässä mielessä kaikki julkisuus Salpalinjalle on hyvää julkisuutta. Turhan tiukkapipoinen ei kannata olla, vaikka siltä kenties nyt näytän.

Salpalinja on historiakohde. Siihen ihmisten perehdyttäminen luetaan toimintana lähinnä matkailuun. Historian ja matkailun yhdistäminen palvelee tuotteena molempia. Salpalinjaa Suomen itsenäisyyteen ja nykyiseen hyvinvointiimme osaltaan vaikuttaneena suururakkana ei kuitenkaan minun mielestäni pitäisi vesittää tahallisella epätarkalla historiakerronnalla. Siihen Ilta-Sanomien juttukokonaisuus todennäköisesti tahtomattaan ja tahattomasti joutui pienessä määrin osalliseksi.

Jutun peruslähteenä pitkin iltaa, yötä ja vielä aikaisin tänä aamuna suositeltiin juttukokonaisuuden pohjaksi eilen tehtyä korsukohteen esittelyvideota, jossa toimittaja Silvander haastattelee korsutontin omistajaa Petri Parkkoa.

Parkon opastus on sujuvaa, elävää ja värikästä, mutta onko paikoin liiankin värikästä. Minun korvaani osui aika monta sellaista ”faktaa”, josta en ole koskaan ennen kuullut! No se ei minun tietämykseni tuntien sinänsä ole ihme. Mutta miettikääpä itse seuraavia oppaan kertomia tietoja.

Tämän ensimmäisen lähteenä hän tosin mainitsi, että tarina kertoo:

Opas kertoi Salpalinjan rakentajista kaivon kaivajien olleen parhaiten palkattu ammattikunta. Kontrahtiin kuului myös allekirjoittaa sitoumus, että jos kesken kaivutyön kaivorakennelma sortuu, niin kaivaja voidaan haudata suoraan kaivoon ja korsuun saadaan kaivaa uusi kaivo viereen!

Sitten muihin uusiin tietoihin. Salpalinjan teräsbetronikorsut oli varustettu siten, että niissä pystyi oleskelemaan ilman ulkopuolista huoltoa vähintään yhden kuukauden!

Teräsbetonikorsujen sisään rakennettiin yksi pehmeä seinä. Se tehtiin majoitustilojen sisäkattoon puusta. Sen tehtävänä on imeä korsun sisällä tapahtuneet aseiden vahingonlaukaukset, jotta ne eivät kimpoile vaarallisesti pitkin korsua!

Konekiväärikorsun ampuma-aukon yläpuolella oleva ennalta paikannettujen maalipisteiden sokkoammuntaan tarkoitettu maastokaari on Parkon esittelemissä korsuissa viritetty jopa niin pitkälle, että niissä on otettu huomioon myös tuulen vaikutus luodin lentorataan!

Korsun ilmastointilaitetta opas perusteli videolla sillä, että korsuaseet olivat mustaruutikäyttöisiä ja ruutikaasut piti siksi saada tuuletettua ulos!  Tässä täytyy tämän kirjoittajan hieman ihmetellä Salpalinjan asetekniikan myöhäisherännäisyyttä, kun muualla maailmassa mustasta ruudista luovuttiin jo 1800-luvulla!

Ja lopuksi vielä yksi uusi nimike, joka voi nimenä olla tottakin, jonka opas videolla toi esiin. Se on vasikkaluukku! Kyseinen luukku löytyy korsusta koputtelemalla. Se paikka, jota korsussa vasikkaluukkuna esiteltiin, on minulle opetettu varauloskäytävänä! Aina oppii uutta ja kuten sanottu vasikkaluukulle löytyy varmasti uskottava selitys.

Vielä hieman tarkennusta maavaraisen teräsbetonikorsun betoniseinän vahvuuksiin, jotka jutussa yleistettiin kaikki 2,5 metrin paksuisiksi. Korsun katto on 2.1 m teräsbetonia, vihollisen puolen seinä 2,3 metriä paksu, ampuma-aukon seinä (sivuseinä) 1,9 metriä ja takaseinä 1,4 metriä teräsbetonia. Suuruusluokkatasolla virhe ei ole suuren suuri, mutta aika monta säkkiä sementtiä korsua kohti olisi tarvittu enemmän.

No, nuo minulle uutena Salpalinja-tietoutena esiin tulleet muutamat yksityiskohdat kertovat, että tutkimista ja uutta asiaa Salpalinjassa löytyy varmasti vielä paljon muutakin. Kehotan kuitenkin tämän lukijoita lähdekritiikkiin ja miettimään edellämainittujen ”faktaesimerkkien”  pohjalta, saako matkailuelämysten varjolla Salpalinjasta tehdä tosiasioita hämmentävän ja epäuskottavan muumimaan? Vai pitäisikö opastuksessa kenties tutkimaton ja jopa perätön tieto tuoda esiin aina selkeästi ”tarina kertoo” –tietona. Senhän me kaikki tiedämme, että tositarinat ovat opastuksen suola! 

Joka tapauksessa suurkiitos Parkon Petrille, hän on tehnyt ison työn Salpalinjan tunnetuksi tekemisessä matkailuyrittäjänä. Meistä jokainen taaplaa tyylillään. Niin minäkin!

TERHO AHONEN




sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Mielenkiinto Salpalinjaan kasvanut


Vähän yli kuusi vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen Salpalinjaan liittyvän Salpalinja salat –blogikirjoituksen. Sen tein sokkona ”bittiavaruuteen” tietämättä, löytääkö juttu yhtään  lukijaa. No nyt tiedän, ettei kovin monta vielä silloin löytänyt. Tuohon aikaan facebookissa oli vain yksi Salpalinja-ryhmä (Suomen Salpa, nyt 325 jäsentä), sekin sillä kertaa hieman heikossa hapessa.

Ilmeisen hyvään aikaan onnistuin kuitenkin virittelemään Salpalinja-toimeliaisuutta niin blogin kuin facebookin Salpavaeltajat-ryhmän perustamisella (nyt 375 jäsentä, varmaan paljon samoja kuin Suomen Salvassa), sillä molemmat elävät vielä ja pitävät keskustelua yllä. Uskallan jopa väittää, että esimerkiksi em. fb-ryhmät ovat saaneet viime vuosien varrella paljon uusia jäseniä, vaikkeivät määrinä suuria olekaan.

On syytä muistaa, että Salpalinjasta puhuttaessa asiasektori  on hyvin, hyvin kapea. Valtavia ihmismassoja tällainen harrastus ja aihe ei kerää; muoti-ilmiöt ovat erikseen.

Joka tapauksessa omana käsityksenäni rohkenen todeta, että monesta eri syystä, kiinnostus Salpalinjaa kohtaan on viime vuosina selvästi lisääntynyt. Linnoitus on saanut uusia harrastajia, uusia sanansaattajia.

On mahdoton sanoa, näkyykö se esimerkiksi matkailijoina Salpalinja-kohteilla. Ne ovat ainakin säilyttäneet tasonsa. Sehän tarkoittaa sitä, että mm. museot ovat saaneet uusia kävijöitä ainakin saman verran kuin ”kävijäpoistuma” olisi muuten lukuja alentanut.

Salpavaellus on joka tapauksessa kasvanut hyvää vauhtia. Se kasvu on kulkenut tämän blogin ja facebook-toimeliaisuuden rinnalla. Syitä on myös onnistuneessa suojelijarekrytoinnissa. Niin tai näin, eteenpäin on menty.

Viimeinen vuosi on tämän blogin kirjoittamisen osalta ollut minulle sen seitsemän muun tulessa olevan raudan takia vaikeaa. Ja on tunnustettava, että iän myötä askelkin tuppaa lyhenemään; ihminen ehtii entistä vähemmän. Onneksi jotain on saatu julkaistuksi, kiitos vierailevien tähtien ja erityisesti Osmo Kimmon!

Vuoteen en ole käynyt katsomassa Google Analyticsin kävijätietoja. Nyt kävin, kiva yllätys, vuoden aikana blogissa piipahtaneiden eri kävijöiden määrä  kasvoi reilulla 10 000:lla nousten tämän blogihistorian kokonaislukuun noin 44 000 kävijään. Pitää muistaa se, että tilastokävijöistä korkeintaan noin puolet jää enemmän ja vähemmän koukkuun Salpalinjan saloihin. Osa seuraa juttuja kenties kuukausittain, osa harvemmin.

Totta kai lukijat pysyisivät paremmin ruodussa, jos pystyisin tiiviimmissä tahdissa tuottamaan relevanttia tavaraa. Ei silti, en estä lukemasta vanhoja juttuja uudelleen. Tämä on tämän blogin 316. kirjoitus!

Salpalinjaan liittyvän ja sitä sivuavan tietouden ulottaminen vaikkapa tuollaisen 20 000 eri ihmisen tajuntaan viimeisen kuuden vuoden aikana on joka tapauksessa paljon enemmän kuin ei mitään. Onhan se kuitenkin kaikki päälle sen, mitä historiakirjoista luetaan.

Blogi on luonteeltaan epätieteellistä. Juttuja harvemmin sidotaan tiukkaan lähdeaineistoon. Blogi on kevyenläntä lukemisto, jota on pikku pala kerrallaan helppo lukaista vaikkapa kahvikupin äärellä. Vaikka blogissa julkaistuilla kaikilla jutuilla ei ole taustalla tieteellistä näyttöä, ovat tarinat ja tiedot siitä huolimatta totta, niin totta kuin eri tiedonmuruista on irti saatu. Miksi ei olisi? Näkökulma- ja lisätietona blogijutut saattavat antaa ”kuivalle historialle” lihaa luiden ympärille. Uskoo ken uskoo ja tahtoo. Voihan joskus letkeällä tekstillä olla arvonsa vaikka vain ajanvietteenä.

Sekin on oma lukunsa, mikä on tieteelliseksi todisteeksi kelpaava lähdeviite. Asiakirjat sitä ovat, totta kai. Kun niitä ei ole, lähdeviitteinä näkee mainitun henkilöhaastatteluja, siis ihmisten muistinvaraista puhetta, vaikkakin omalla tavallaan seulottuja ja ristiintarkistettuja. Vähintään tähän jälkimmäiseen kastiin lasken kyllä kaiken tämän blogin asiatietouden kuuluvan. Jos joku asia ei sattuisi olemaan aivan saletti totuus, on se ainakin sinnepäin. Se ero blogin ja tiukan historian välillä varmasti myös on.

Omaa egoani tämän blogin osalta on hivellyt aina silloin tällöin kohdalle osunut mairitteleva lukijapalaute. Kiitos siitä, kukapa ei kehuista tykkäisi. Kielteistä palautetta on tullut hämmästyttävän vähän. Ilmeisesti sitä mielessään hautoneet ovat päätyneet siihen, ettei maksa vaivaa. Ja aina voi jutun jättää lukematta.

Pari mieluisaa elettä on tässä hiljattain taas kannustanut jatkamaan tämän sortin vapaaehtoista maanpuolustustyötä. Arvostamani ja lajissaan iso piirilehti, Helsingin Reservin Sanomat, on pyytänyt lupaa julkaista aika ajoin verkkolehdessään valintansa mukaan blogejani. Se on hieno juttu ja voisi teoriassa kasvattaa blogin tavoitettavuutta. Ilomielin suostuin. Kenties seuraavassa numerossa nähdään ensimmäinen blogi.

Toinen rintaani röyhistänyt tuuppaus sattui ihan äskettäin, kun Maasotakoulun eräs varsin korkea upseeri kertoi lukeneensa viime aikoina blogejani. Onhan se jo reservi-iän ylittäneelle vanhalle reserviupseerille mukava tunnustus, että ammattiupseereitakin (ainakin yhtä) ajatelmani Salpalinjasta kiinnostavat.

Ei auta kuin yrittää tuottaa uutta lukemista edelleen lupaamassani, mihinkään sitoutumattomassa 1-2 viikon välein ilmestyvässä tahdissa.

TERHO AHONEN


keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 6

Osmo Kimmo jatkaa:

Tässä osassa tarkastellaan suunnitelmia ja valmisteluja, joilla varauduttiin mahdolliseen VKT-linjan murtumiseen ja vihollisen pysäyttämiseen Salpalinjalla.

VKT-linjalle

Ylipäällikkö määräsi 14.6.1944 kenraaliluutnantti Oeschin johtamaan Karjalan kannaksen joukkojen toimintaa. Ensimmäisenä vaiheena oli Kannaksen joukkojen siirtäminen taistelukykyisinä VKT-asemaan käyden välimaastossa sitkeää viivytystaistelua vihollisen kuluttamiseksi ja ajan voittamiseksi. Tämä onnistui lukuun ottamatta Viipurin suuntaa, missä vihollisen saavuttaman menestyksen takia pääpuolustuslinja oli 20.6.44 siirrettävä Viipurin länsipuolelle linjalle Viipurinlahti – Kivisalmi – Kolkkala – Tali – edelleen VKT-linja. Ylipäällikkö vetosi joukkoihin edellisenä päivänä: ”On aika panna sulku vihollisen maahan tunkeutumiselle. Vaadin, että tällä linjalla suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua.”

Vuoksen länsipuolen joukot jaettiin kahdeksi armeijakunnaksi 20.6.44. Näin Kannaksella oli puolustuksessa kolme armeijakuntaa; oikealla V AK (Svensson, joka otti rintamavastuun lohkollaan 22.6.44), keskellä IV AK (Laatikainen) ja vasemmalla III AK (Siilasvuo). Ratkaisutaistelut olivat käynnissä. Kannaksen joukkojen komentaja antoi 26.6.1944 päiväkäskyn: ”Sotilaat! Kannaksen joukot suorittavat ratkaisevaa taistelua. Isänmaan kohtalo on teidän käsissänne.” ”Taistelkaa, kestäkää loppuun saakka, niin voitto on meidän!”

VKT-linjan vahvistaminen

Kannaksen joukkojen komentajan käsky 19.6.44 III ja IV AK komentajille kuvaa VKT-aseman valmiutta. Käskyn mukaan vielä käytettävissä oleva aika on käytettävä asemien varustamiseen etulinjassa, syvyydessä ja reservien sijoituspaikoilla luomalla aluksi sirpalesuojia, joita myöhemmin voidaan syventää ja yhdistää. Tärkeysjärjestyksessä ovat todennäköisimmät suunnat. Panssarintorjuntaa on tehostettava antamalla lähitorjuntavälineiden koulutusta, rakentamalla lähitorjuntapesäkkeitä ja suojakuoppia.

Päämajan operatiivisen osaston 18.6.44 antaman käskyn mukaan Kannaksen linnoittajajoukkojen piti toimia VKT-linjalla niin kauan kuin mahdollista ja sen jälkeen siirtyä vuoden 1940 linnoituslinjalle. Toiminta-aikaa ei käytännössä jäänyt.

Oeschin käskyn mukaan päävastarinta-aseman (VKT-linja) varustamiseen keskitettiin kaikki etulinjan yhtymien irrotettavissa oleva työvoima, myös esikunnat, erikoisaselajit ja huoltomuodostelmat. Työt tehtiin urakkatöinä jos mahdollista ja tehokkaassa valvonnassa. Pioneerijoukkojen oli osallistuttava tehokkaasti heille kuuluviin vaativampiin erikoistöihin.

31.7.44 käskyn mukaan tykistön tuliasemista muodostuneet tukikohdat piti yhdistää toisiinsa ampuma- ja yhdyshaudoilla, jolloin muodostuu tehokas tukilinja. Tämä koski erityisesti Hovinmaa – Rättijärvi ja Vakkila – Ihantala – Kilpeenjokimaastoja, joissa oli runsaasti tykistön varustettuja tuliasemia.

Taemmat asemat

Kannaksen joukkojen komentaja antoi 24.7.44 käskyn taempien asemien varustamisesta sekä sen korvaavan käskyn 31.7.44.

I taempi asema
V AK rakentaa osan: Tervajoki – Löytöjärvi – Nurmi – Torikka.
IV AK rakentaa osan: Torikka – Mustajärvi – Kilpeenjoki – Syvälahti – Pullilanjärvi – Nuutilanjärvi – Vuoksi.
III AK rakentaa osan: Vuoksi – Sintolanniemen eteläkärki – Korpisuo – Salokylä – Torhonjärvi – Kiimajärvi – Pyhäjärvi – Laatokka.

II taempi asema
V AK rakentaa osan: Vilajoki – Patrusjärvi – Hämäläisenjärvi – Pukalusjärvi – Hyttilänjärvi – Suur-Sarkasenjärvi – Ruokojärvi – Rikkilä – Haapajärvi.
IV AK rakentaa osan: Haapajärvi – Kärkjärvi – Nuijamaanjärvi – Kontu – Käriniemi – Vuoksi.
III AK rakentaa osan: Vuoksi – Hovikorvenselkä – Terhenänselän pohjoispää – Juoksemajärven kaakkoispää – Heliseväjärvi – Räisälä – Käkisalmi.

III taempi asema

IV AK rakentaa osan: Haapajärvi – Karhusjärvi – Saimaa.

Varsinaisten asemien lisäksi armeijakuntien tehtävänä oli tarvittavien sulkuasemien rakentaminen.

Taempien asemien rakentaminen oli armeijakuntien vastuulla. I taemman aseman rakentamiseen käytettiin reserviyksiköitä ja muita läheisyyteen sijoitettuja joukkoja. Kullakin ak:lla oli käytössään yksi linnoitusrakennuspataljoona, joita käytettiin pääasiassa II taemman aseman rakentamiseen.

Pääosa linnoitusrakennusjoukoista työskenteli Salpalinjalla. Vastuu Salpalinjan varustustöistä oli siirretty Päämajan linnoitussuunnitteluesikunnalle (Hägglund). Suunnitelman mukaan Salpalinja Suomenlahden ja Saimaan välillä saataisiin taisteluvalmiiseen kuntoon syyskuun 1944 alkuun mennessä, jolloin linnoitusrakennusjoukkojen pääosa siirtyisi VS-linjalle: Vilajoki – Pukalusjärvi – Suur-Sarkasenjärvi – Ruokojärvi – Hanhijärvi – Saimaa sekä osa voimista oikaisulinjalle Tyllinjärvi – Hostikka. VS-linja oli Lin.SE:n toiminta-alueen eturaja.

Viivytyssuunnitelmat

III Armeijakunnan käsky 30.6.1944 oli laadittu mahdollista vetäytymistä varten. Käskyn mukaan yhtymien tuli valmistautua toimimaan suunnitelman mukaisesti, mutta vetäytyminen sai tapahtua vain AK:n komentajan käskystä. Oesch oli kirjoittanut KaJoKE:n arkiston kappaleen kulmaan: ”Aivan ennenaikainen. KLO”  Hänen näkökulmastaan kaikki huomio oli tuossa vaiheessa kiinnitettävä VKT-aseman pitämiseen ja sen parantamiseen.

Käsky tarjoaa kuitenkin hyvän näkökulman siihen, miten vetäytyminen tarvittaessa olisi tapahtunut. Perusajatuksen mukaan yhtymien (2.D, 15.D ja 19.Pr.) pääosat olisi irrotettu, ja marssitettu kaistoillaan suoraan seuraavaan pääpuolustusasemaan. Viivytystä varten olisi muodostettu taisteluosasto – III AK:n tapauksessa joukkoina kaksi jv.rykmenttiä, kaksi pataljoonaa ja viisi kevyttä patteristoa.

Viivytysasemat olisi miehitetty ennen irtautumista, I viivytysasema viidellä pataljoonalla ja II viivytysasema neljällä pataljoonalla. Ennen irtautumista I viivytysaseman joukoista olisi asetettu silloisiin asemiin vahvat taistelupartiot tehtävänään pysyä asemissa mahdollisimman kauan ja irtauduttuaan säilyttää kosketus viholliseen.

Aikaisemmin kuvatut taemmat asemat rakennettiin Kannaksen joukkojen viivytysasemiksi. Niiden I taempi asema oli III AK:n lohkolla sama kuin III AK:n viivytyskäskyssä 30.6.44 määritetty I viivytysasema.

VKT-linjalla torjuntavoittoon

Käskyssään 7.7.44 Oesch totesi, että vihollisen strategiseen läpimurtoon pyrkinyt hyökkäys on sille suuria tappioita tuottaen pysäytetty nykyisten asemien eteen ja se on ryhtynyt täydentämään ja uudelleen ryhmittämään joukkojaan. Kannaksen joukot puolustavat nykyistä asemaansa pääasemana. Sen varustustöitä on kaikella tarmolla jatkettava.

Erityisesti on kiinnitettävä huomiota syvyyden aikaansaamiseen pääpuolustuslinjasta tykistön tuliasemien tasolle. Tykistön tuliasemat on myös varustettava. Teiden ja panssariuomien suunnissa on rakennettava sulkuasemia ja taempia tukikohtia. Reservin sijoituspaikat on varustettava kokonaissuunnitelman puitteissa ja reservin lähestymistiet varustettava suojakuopilla. Taisteluasemat ja taempien joukkojen sijoituspaikat on maastoutettava ja naamioitava tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kannaksen joukkojen komentajan käskyssä 10.7.44 todetaan tilanteesta: Vihollisen painopiste on edelleen Ihantalan suunnassa. Armeijakuntien on tehostettava puolustusvalmiuttaan. Välittömät reservit on pidettävä toimintavalmiina. Vastatoimenpiteitä varten armeijakunnille alistetut joukot on huolella valmennettava tehtäviinsä.

Käskyssään 20.7.44 Oesch toteaa vihollisen hyökkäysvoiman ainakin toistaiseksi ehtyneen Ihantalan ja Vuosalmen voittojemme johdosta. Kannaksen joukot tehostavat puolustustaan pääaseman etulinjassa ja syvyydessä. Varustustyötä on jatkettava täydellä ponnella tarkoituksella luoda etulinjasta tykistöasemien tasalle ulottuva luonnonesteisiin nojaava puolustusjärjestelmä.

Tilannearvio oli oikea. Neuvostoliiton Kannaksella olleet joukot saivat 11.7.44 käskyn ryhmittyä puolustukseen, tosin hyökkäystoimet jatkuivat vielä Vuosalmella.

Salpa-asema rauhaa varmistamassa

2.9.44 tehdyn aseleposopimuksen mukaan vihollisuudet piti lopettaa 4.9.44 klo 7.00, jolloin suomalaiset joukot lopettivat tulen. Neuvostojoukot jatkoivat taistelutoimintaa – mihin suomalaisten oli reagoitava vastatoimin – 5.9.klo 7.00 saakka. Välirauha solmittiin 19.9.44 ja suomalaiset joukot vetäytyivät Moskovan rauhan rajalle, Kannaksen joukot 28.9.44.

Vetäytyminen tapahtui viivytysasemasta toiseen taisteluvalmius säilyttäen. Kokemukset aselevon alkuvaiheesta ja tiedot Romanian tapahtumista synnyttivät epävarmuutta rauhan pitävyydestä. Salpa-asema oli osaltaan rauhaa varmistamassa. Mannerheimin 22.9.44 allekirjoittama ja Airon varmentama käsky kuvaa tilannetta. Armeijan vetäydyttyä Moskovan rauhan rajan länsipuolelle käsken:
Välittömästi rajan läheisyyteen jätetään vahvat rajanvarmistusjoukot. Päävoimat vedetään Salpa-aseman etuasemaan, jotta aseman koko syvyyttä voidaan käyttää hyväksi.

Salpalinjan runkomiehitysjoukot oletettavasti saivat opastustehtävänsä kunnialla suoritettua. Runkoaseiden käyttöön taistelutilanteessa heidän ei tarvinnut ryhtyä. Kannaksen joukot toimivat Oeschin 26.6.1944 antaman päiväkäskyn mukaisesti, ja torjuntavoitto oli meidän.



Kannaksen joukkojen komentajan, kenraaliluutnantti Oeschin päiväkäskyn 26.6.1944 käsikirjoitus,  muistilehtiön liuskalle kirjoitettuna.  

(Lähteet: Jatkosodan historia, KaJoKE:n arkisto.) 

OSMO KIMMO


tiistai 22. maaliskuuta 2016

Mistä joukot Salpalinjalle, osa 5

Osmo Kimmo jatkaa:

Tässä osassa tarkastellaan suunnitelmia Salpalinjan runkomiehityksen ratkaisuksi ja niiden toteutusta kesällä 1944.

Runkomiehitysratkaisut kesällä 1944 

Päämaja antoi 15.6.1944 käskyn Salpa-aseman saattamisesta taistelukuntoon. Kahden viikon kuluessa Salpa-asemassa oli töissä 24 linnoitusrakennuspataljoonaa kaikkiaan 34 pataljoonasta ja 29 linnoitusrakennuskomppaniaa kaikkiaan 52 komppaniasta. Linnoittajia siellä oli 26.000 miestä kaikkiaan 35.000 miehestä. Linnoitusrakennuspataljoonat koostuivat työvelvollisuuden nojalla palvelukseen otetuista miehistä. Linnoitusrakennuskomppaniat koostuivat aluksi ammattirakentajista, mutta myöhemmin niiden miehistön koostumus samankaltaistui pataljoonien miehistön kanssa. Näihin komppanioihin koottiin myös hermotoipilaita. Lisäksi keväällä 1944 palvelukseen kutsutuista II luokan nostomiehistä muodostettiin 27 erillistä työkomppaniaa.

Työvoimapulaa

Työvoiman saanti oli keskeinen linnoitustoimintaa rajoittava tekijä. Taistelujoukot kenttälinnoittivat pääpuolustusasemaa ja niiden reservissä olevat osat taaempia asemia. Lisäksi kullekin Karjalan kannaksella toimivalle armeijakunnalle oli osoitettu yksi linnoitusrakennuspataljoona taempien asemien linnoittamiseen. Muut voimat keskitettiin Salpa-aseman linnoittamiseen. Tässä vaiheessa yhtymillä oli erilaisia huoltomuodostelmia sijoitettuna melko taakse. Havaittiin myös, että näiden muodostelmien henkilöstön työpäivissä oli huokoisuutta. Päämaja määräsi 21.7.1944, että Salpa-aseman läheisyyteen sijoitettuja huolto-, täydennys-, is- ja muita muodostelmia on mahdollisuuksien mukaan käytettävä varustustöihin.

Tämän ylimääräisen työvoimahankinnan tulokset vaihtelivat. III AKE totesi 27.7.44, ettei mahdollisuuksia varustustöihin ollut. Sen sijaan pienemmät ryhmät ja erilliset miehet voivat osallistua maataloustöihin.

IV AKE ilmoitti 1.8.44 sijoituspaikkakunnittain eriteltyinä varustustöihin voitiin irrottaa 6-7 upseeria, 22–23 aliupseeria ja 86–113 miestä. Sen lisäksi Täydennyspataljoonasta voitiin sijoittaa yksi komppania kuukaudeksi kerrallaan koulutusmielessä kenttävarustustöihin.
V AKE ilmoitti 31.7.44, että sen Luumäelle sijoitettujen kuljetusmuodostelmien henkilökuntaa voitaisiin tulevaisuudessa käyttää varustustöissä, mutta sillä hetkellä kaikki irrotettavat olivat maataloustöissä.

Esimerkkinä toteutuneesta ylimääräisen työvoiman käytöstä kenraali Melander ilmoitti 26.7.44, että Os. Tuompon lohkolla oli ylimääräistä työvoimaa käytössä 283 miestä ja Os. Setälän lohkolla 236 miestä.

Runkomiehityssuunnitelmia

Päämajan operatiivinen osasto viestitti 6.8.1944, että linnoitusjoukot pidetään Salpa-asemassa syyskuun alkuun saakka ja pääosat siirretään sen jälkeen Vilajoki – Saimaa -linjalle sekä osa joukoista oikaisulinjalle Tyllinjärvi – Hostikka. Päämajan linnoitusosasto oli 25.7.44 pyytänyt Ase-esikuntaa varaamaan korsu- ja kupukonekivääreitä 298 kpl Salpa-asemaa varten. Aivan ensitilassa tuli toimittaa 44 konekivääriä varustustöissä olevien nostomieskomppanioiden koulutusta varten.

Päämajan linnoitussuunnitteluesikunta lähetti 12.8.1944 Operatiiviselle osastolle muistion, jossa esitettiin Salpa-aseman runkomiehistöosaston perustamista. Aseiden ja laitteiden huollosta oli vastannut työjoukoista komennettu henkilöstö, mutta työjoukkojen siirtyessä muualle, tarvittiin pysyvämpi ratkaisu. Runkomiehistönä toimiakseen miesten oli hoitotehtävien lisäksi pystyttävä toimimaan aseiden käyttäjinä sekä oppaina kenttäarmeijan miehittäessä asemat. Tähän tehtävään tarvittiin koulutettu henkilöstö, ja jos sellaiseen ei ollut mahdollisuuksia, niin runkomiehitys voitiin muodostaa koulutuksella työkomppanioiden II luokan nostomiehistä.

Runkomiehityksen mitoituksen lähtökohtana oli kaksi miestä jokaiselle tykille. Konekiväärien suuren määrän takia ei voitu varata miestä jokaiselle kk:lle vaan varattiin tykkimiesten lisäksi joitakin miehiä yksinomaan konekiväärien ja korsujen hoitoon.  Näistä lähtökohdista muistiossa arvioitiin Suomenlahden ja Saimaan välille tarvittavan 303 miestä sekä lisäksi päällystö ja huoltohenkilöstö. Runkomiehistö jaettaisiin viiteen yksikköön, joista kullakin olisi vastuullaan 12 – 17 km leveä lohko. Lisäksi tarvittiin yksi yksikkö Saimaa – Pielisjärvi lohkoa varten. Yksikköjen lisäksi kaavailtiin pataljoonan esikuntaa vastaavaa elintä. Näin saatiin koko runkomiehitysosaston vahvuudeksi 12 upseeria, 72 aliupseeria ja 384 miestä. Miehistö olisi tehtäviinsä koulutettavia II luokan nostomiehiä, päällystö voisi olla vähemmän rintamakelpoisia tai B II kelpoisuusluokkaa.

Linnoitussuunnittelun johtajan kenraaliluutnantti Hägglundin kirjelmän mukaan päämajoitusmestari Airo hyväksyi suullisessa tiedotuksessa 14.8.44 Salpa-aseman runkomiehitysosaston perustamisen työmuodostelmissa palvelevista II lk:n nostomiehistä. Hägglundin kirjelmässä oli jokaiseen runkomiehitysyksikköön lisätty pioneeriryhmä, jonka tehtävänä oli pioneeritarvikkeiden hoito, sulutuskohteiden selostaminen ja kiireellisten hävitysten suoritus.

Päämajan Linnoitusosasto ohjeisti 19.8.44 linnoitusrakennuspiirien päälliköt runkomiehitysosaston perustamistoimista. Runkomiehitysosasto (mahdollisesti pataljoona) alistetaan Linnoitussuunnittelun johtajalle, jolle siirtyy vastuu myös kaikesta runkoaseistuksesta. Koska järjestely vaatii aikaa ja linnoitusjoukot siirtyvät lähitulevaisuudessa V-S asemaan, on Linnoitusosaston huolehdittava aseistuksesta, korsujen hoidosta ja vartioinnista kunnes nämä tehtävät otetaan vastaan Linnoitussuunnittelun johtajan toimesta. Toistaiseksi linnoitusrakennuspiirin päällikkö vastaa aseista ja a-tarvikkeista piirin alueella. Hänen avukseen piirit määräävät II luokan nostomieskomppanioista upseerin johtaman joukkueen, joka huolehtii aseiden hoidosta, kirjanpidosta ja vartioinnista. Jos linnoitusrakennuspiiri joutuu poistumaan Salpa-asemasta pois ennen kuin Linnoitussuunnittelunjohtajan alaiset runkomiehitysjoukot ovat ottaneet tehtävänsä vastaan, luovuttaa piirin päällikkö vastuun em. joukkueen johtajalle.

Linnoitussuunnittelun johtajan (Hägglund) kirjelmässä 24.8.44 Linnoitusosaston päällikölle (Bonsdorff) todetaan, että Salpalinjan runkomiehityksen määrävahvuusehdotus on lähetetty PM:n Järjestelyosastolle. Kirjelmässä pyydetään Linnoitusosastoa laatimaan ehdotus pataljoonan henkilöstön kokoamisesta Linnoitusosaston alaisista II lk:n nostomiehistä kokoonpannuista yksiköistä siten, että siihen tulisi mahdollisimman pystyvä henkilökunta ja että Saimaan pohjoispuolelle suunniteltua erillistä komppaniaa ei vielä muodostettaisi täysivahvuiseksi vaan ainoastaan hoitamaan ja vartioimaan alueella olevat kestolaitteet. Miehistön koulutus voidaan järjestää vasta kun päällystö on saanut vastaavan koulutuksen. Kirjeessä pyydetään edelleen, että koska koulutuksen järjestäminen kestää kauan, pataljoonaan valitulle henkilöstölle ryhdyttäisiin välittömästi antamaan yleissotilaallista koulutusta, mikä miehistöltä kokonaan puuttuu. 

Runkomiehityksen toteutus

Linnoitusosaston päällikkö määräsi 29.8.44 runkomiehitysjoukkueiden vahvuuksiksi:
10.Lin.rak.piiri                1+5+64=70 129. 134. ja 135.Työkomppaniasta
21.Lin.rak.piiri                1+4+60=65 115. 117. 118. ja 119.Työkomppaniasta
23.Lin.rak.piiri                1+4+45=50 122.Työkomppaniasta
20.Lin.rak.piiri                1+5+64=70 121.Työkomppaniasta
11.Lin.rak.piiri                1+4+45=50 128.Työkomppaniasta
Yhteensä 5 upseeria + 22 aliupseeria + 278 miestä = 305

Joukkueisiin piti valita mahdollisimman sopiva henkilöstö koulutettavaksi kaikkien aseiden käyttöön sekä niiden ja korsujen hoitoon.

Linnoitusosasto ilmoitti 30.8.44 Linnoitussuunnitteluesikunnalle, että edellä luetellut runkomiehitysjoukkueet sopivat muodostamaan Lin.SE:n ehdotuksen mukaisten runkotykkikomppanioiden rungon. Tässä muodossa niissä ei ole ehdotuksen mukaista toimistoa eikä toimitusryhmää, ei myöskään pioneereja. Linnoitusosasto ei voi muodostaa pataljoonan esikuntaa vastaavaa elintä. Joukkueet on muodostettu lin.rak.piireittäin ja niiden vahvuudet vaihtelevat erilaisten olosuhteiden mukaan. Puumala – Pielinen välille tulee vielä noin 75 miestä. Linnoitusosasto ei voi järjestää esitettyä yleissotilaallista koulutusta syyskuussa alkavien linnoitusmuodostelmien siirtojen takia.

Runkomiehitysjoukkueet muodostettiin aikaisemmin nostomieskomppanioista määrätyistä korsuoppaista. Joukkueiden tehtäviin kuului sekä korsujen, niiden laitteiden ja aseiden hoito että myös taistelujoukkojen opastus. Tarvittaessa miesten piti pystyä toimimaan asekorsujen ampujina. Miehet valittiin näihin tehtäviin ja heille annettiin eri aseiden ja laitteiden koulutus sekä lisäksi korsun naapurilaitteiden ja aseitten koulutus. 

Suunnittelu-upseeri Nyman kiinnitti kirjelmässään 17.9.44 huomiota siihen, että rakennusmuodostelmat vaihtoivat näitä koulutettuja miehiä heikompiin, joissakin tapauksessa jopa sellaisiin, jotka eivät kykene kävelemään majapaikasta heidän hoidettavakseen määrätyille korsuille. Linnoitussuunnitteluesikunnan esikuntapäällikkö pyysi kirjelmässään 23.9.44 Linnoitusosastoa kieltämään tällaiset vaihdot ja peruuttamaan jo suoritetut vaihdot.

Elokuun 1944 lopulla II luokan nostomiehistä perustetut runkomiehitysjoukkueet muodostivat Salpalinjan runkomiehityksen. Tilanteen muuttuessa suunniteltuja Salpalinjan runkomiehityspataljoonaa ja erillistä runkomiehityskomppaniaa ei perustettu. Toisaalta Linnoitustöiden johtaja (Hanell) kirjoitti varustettuja asemia koskevista kokemuksista: ”Linnoitetulla vyöhykkeellä tulisi olla vakinainen runkomiehitys. Miehitysjoukoille, valiomiehistä muodostettuja, on niiden miehittämä laite kuin sotalaiva, johon miesten kohtalo kytkeytyy.”

(Lähteet: Jatkosodan historia, KaJoKE:n arkisto.)

OSMO KIMMO


torstai 17. maaliskuuta 2016

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 4


Tässä Osmo Kimmo jatkaa ansiokkaan tutkimustoimintansa raportointia liittyen keskusteluun Salpalinjan miehitysjoukoista kesällä 1944. Julkaisen Osmon jutut peräperää lähiviikkoina, alkuun asiaa taustoittavaa täydennyspataljoona-asiaa. Näin Osmo Kimmo:

Jatkan viime vuonna aloittamaani kirjoitussarjaa Salpa-aseman runkomiehitysratkaisusta kesällä 1944 seuraamalla kolmea tutkimuslinjaa. Tässä osassa 4 tarkastelen täydennyspataljoonien tehtäviä ja käyttömahdollisuuksia, osassa 5 linnoitusrakennusjoukkojen käyttöä ja runkomiehitysratkaisuja sekä lopuksi osassa 6 yhtymien viivytyssuunnitelmia ja -valmisteluja.

Täydennyspataljoonat kesällä 1944

Liikekannallepanossa 1941 sotatoimiyhtymille perustettiin henkilötäydennyskeskuksia (HTK), joitten kautta Kotijoukkojen lähettämät täydennykset kulkivat taistelujoukoille.  Vuoden 1942 lopulla HTK:t järjesteltiin uudelleen. Henkilötäydennyskeskukseen kuului esikunta, täydennysosasto ja mahdollisesti täydennyspataljoona tai useampia. Ylipäällikkö määräsi muodostettavat täydennyspataljoonat ja niiden vahvuudet sekä pidätti itsellään niiden käyttöoikeuden taistelujoukkoina.  Täydennyspataljoonien henkilöstö sai sotatoimialueella toimiessaan koulutuskeskuksia todenmukaisemman kuvan sodan luonteesta ja koulutusta voitiin näin täydentää sodan oloissa. (Jatkosodan historia, osa 4, s. 167–168.)

Täydennysosastoon sijoitettiin se kotialueelta saapuva joukkojen täydennyshenkilöstö, joka ylitti täydennyspataljoonille asetetut määrävahvuudet. Täydennysten käytöstä määräsi sen sotatoimiyhtymän komentaja, jolle HTK oli alistettu. Uudelleenjärjestelyssä Kannaksen Ryhmän alaiseksi tuli HTK 1, johon kuului kolme täydennyspataljoonaa (Täyd.P 1, 2 ja 3).

Täydennyspataljoonien tehtävät

Täydennyspataljoonien keskeinen tehtävä oli täydentää koulutuskeskuksien antamaa koulutusta sotakelpoisen täydennyshenkilöstön tuottamiseksi. Talvisodan YH:ssa perustettiin kenttätäydennyspataljoona jokaista divisioonaa varten. Osittain niiden henkilöstöä käytettiin taistelujoukkojen henkilöstötäydennyksiin, mutta vihollisen ylivoima yllätti ja täydennysjoukkoja jouduttiin käyttämään sellaisinaan uusien yksiköiden tarpeessa. Tätä menettelyä pyrittiin jatkosodassa välttämään.

Täydennyspataljoonia käytettiin koulutuksen lisäksi vartiointi- ja varmistustehtäviin, desanttien torjuntaan, tietöihin ja taaempien asemien varustustöihin. Kesällä 1944 pataljoonia jouduttiin käyttämään myös taistelutehtäviin, evakuointeihin ja sadonkorjuutöihin.  

Täydennyspataljoonia tai niiden henkilöstöä taistelutehtävissä

Maatalouslomalle JR 58:sta päässeiden miesten ”lomittajiksi” keväällä 1944 komennetut täydennyspataljoonan miehet joutuivat kovaan paikkaan. Heistä kaatui tai katosi 27 miestä Rajajoella, Kuokkalassa, Terijoella ja Vammelsuussa.

VKT-linjalle vetäydyttäessä Täydennyspataljoona 1 ryhmitettiin 18.6.1944 Lihaniemeen ja Uuraan saarille. 2.K + kk-joukkue Lammassaaren lohkolle, 1.K + kk-joukkue + 3 pst-kivääriä Lihaniemen lohkolle ja 3.K + kk-joukkue Turkinsaaren lohkolle. Kosketus viholliseen saatiin 22.6. Tulitoimintaa pitkin päivää 22.6. Asemat luovutettiin Rannikkoprikaatille 25.6.44. Pataljoona marssi Tervajoelle, josta 26.6. autokuljetus Taavettiin ja sieltä 28.6. junakuljetus Lappeenrantaan.

Tuuloksen maihinnousu alkoi 23.6.1944 aamulla vihollisen tuhotessa rannikkopatterin laivatykistön tulella, minkä jälkeen maihinnousujoukot rantautuivat. VI AKE hälytti paikalle lähialueella olevat yksiköt kuten varustus- ja tietöissä olleet täydennyspataljoonat 4 ja 5. Myös Täydennyspataljoona 7:n yksi komppania sai varmistustehtävän. Varsinaisen nyrkin muodostivat Aunuksen ryhmän reservin kolme pataljoonaa, joiden johtoon tuli everstiluutnantti Viisterä. Hyökkääjä toi lisää joukkoja sillanpäähän, eikä sen tuhoaminen onnistunut.  Molemmat täydennyspataljoonat saivat irtautua linjasta 25.6.1944. Kahden päivän tappiot olivat:
Täyd.P 4     35 kaatunutta                75 haavoittunutta,
Täyd.P 5     25 kaatunutta                81 haavoittunutta.

III AKE antoi 27.6.1944 Täyd.P 2:lle käskyn muodostaa tilapäiskomppania, joka alistettiin 2.D:lle Vuoksen Kuukaupin ja Antrean ylimenopaikkojen varmistusta ja kenttävarustustöitä varten.

Ydintoimintaa

Henkilöstötäydennysten toimittaminen oli täydennyspataljoonien ydintehtävä. Kesäkuu ja heinäkuun alku 1944 kuluttivat täydennyksiä siinä määrin, että täydennysyksiköitä jouduttiin uudelleen organisoimaan. Tarkastellaan uudelleenmuodostetun Täydennyspataljoona 1 toimintaa aikavälillä 15.–31.7.1944. Noiden 16 päivän aikana pataljoonaan saapui 1839 miestä ja sieltä lähetettiin täydennyksiä 3082 miestä. Samaan aikaan normaalin täydennyskoulutuksen lisäksi järjestettiin panssaritorjuntakursseja ja käynnistettiin 670 nostoväkimiehen siviiliammatteihin perustuva pikakoulutus huoltotehtäviin tavoitteena vapauttaa vastaava määrä reserviläisiä IV AK:n huoltomuodostelmista taistelutehtäviin.

Täydennyksillä näyttää olleen kysyntää myös vastustajan puolella. V AK:n 2.8.44 käskyn liitteessä vihollistiedoista todetaan Täydennysjalkaväkirykmentti 167 sijainneen Rokkalanjoen Korvenkylässä 1.7. ja sotavankitiedon (18.7.) mukaan rykmentissä oli jäljellä vain 10-miehinen huoltohenkilöstö, mutta ei lainkaan täydennysmiehistöä.

Erikoisia operaatioita

Kapteeni Honkanen kävi 19.7.44 Täydennyspataljoona 1 valitsemassa vapaaehtoisia Päämajan kaukopartioihin. Vapaaehtoisiksi ilmoittautui useita upseereita ja aliupseereita sekä yli 50 miestä, joista valitut 6 aliupseeria ja 4 miestä lähtivät uuteen yksikköönsä 28.7.44.

Sissitoimintaan, joskaan ei täydennyspataljooniin, liittyi laajempikin järjestely. Päämajan käskyllä 10.8.1944 V AK muodosti 100 miehen sissiosaston käytettäväksi kaukopartiotoimintaan Viipurinlahden yli vihollisen selustaan. Osasto alistettiin Er.P 4:lle koulutettavaksi Savitaipaleelle ja sen jälkeen Itä-Karjalaan helpompiin kaukopartiotehtäviin, kunnes olosuhteet V AK:n alueella sallisivat osaston käytön siellä.

III AKE laati harhautussuunnitelman, jonka tavoitteena oli vihollisen saattaminen siihen uskoon, että armeijakunnan alueelle keskitetään ”Ryhmä M”, jonka tehtävänä on Vuoksen ylimeno ja siten uhkan muodostaminen vihollisen sivustaan ja selustaan, millä pyrittiin sitomaan vihollisen reservejä ja estämään armeijakunnan keskustaa ja vasenta siipeä vastassa olevien joukkojen siirtoa painopistesuuntaan Vuosalmelle. 

Suunnitelman I vaiheen toteutus käynnistyi 12.7.44. Ilmestyi uusi radioverkko, jossa annettiin käskyjä erikoisesti ylimenokalustosta ja joukkojen kuljetuksista. II vaihe käynnistyi 18.7.44 joukkojen siirroilla, joita kuvasivat täydennyspataljoonien marssiharjoitukset sekä muista syistä suoritetut siirrot kuten JR 200 kuljetukset Pyhäjärvelle. Harhautusta täydensivät yölliset nuotiot teiden varsilla, uudet tykistön (vale)asemat ja tarkistusammunnat vaihtoasemista. Täydennyspataljoona 3: n harhauttamisosasto (9+13+85) oli 18.–19.7.44 liikkeellä maastossa Myllypelto – Pyhäjärvi – Kiiskenlahti tehtävänään pitää nuotiotulia ja saada vihollinen ilmatiedustelun avulla luulemaan, että alueelle on majoitettu huomattava määrä joukkoja.

III AKE:n 19.7.44 Kannaksen joukkojen esikunnalle lähettämässä kirjelmässä todetaan oman tiedustelun saaneen tuloksia, jotka voidaan katsoa harhautuksen aiheuttamiksi: vihollisen ilmatiedustelu ja liikenne vilkastuivat 17.–18.7. (70 tykkiä, 200 kuorma-autoa, 20 traktoria perässä pitkiä kuljetusvaunuja, pääasiassa miehistökuljetuksia), kaksi kt-patteria ajoi asemiin Vaalimossa, sen partio tuli yli Taipaleenjoen ja varustustyöt kiihtyivät erityisesti Kiviniemen suunnalla.

Täydennyspataljoonat heinä- syyskuussa 1944

III AK armeijakuntajoukkoihin 8.7.44 kuuluivat täydennyspataljoonat 2 ja 3 (Käkisalmessa). Kesäkuun lopulla osia Täyd.P 2:sta oli varustustöissä Antreassa ja vastaavasti Täyd.P 3:sta Pyhäjärvellä. Täyd.P 2 hajotettiin 11.7. ja jäljellä ollut henkilöstö siirrettiin Täyd.P 3:een, joka  sai 7.9. käskyn siirtyä Käkisalmesta Hiitolaan.

IV AK:aan kuuluivat 4.7.44 täydennyspataljoonat 1 (Lappeenranta ja Iitiä), 13 (Lappeenranta ja Tapavainola) ja Täydennysjääkäripataljoona (Savitaipale). Lisäksi II AK sai käskyn siirtää rautateitse Täyd.P 10:n Joutsenoon, jossa se alistettiin IV AK:lle. Kaikki mainitut pataljoonat lakkautettiin 14.7.44 ja niiden henkilöstöstä muodostettiin uudestaan Täyd.P 1, johon tuli 4 kiväärikomppaniaa ja yksi raskas komppania.  Ylijäänyt henkilöstö sijoitettiin rintamajoukkoihin. Majuri Ryynänen kävi 25.7. määrittämässä esterakenteiden paikat ja varustelutyöt aloitettiin 26.7.

V AK:aan kuuluivat 12.8.44 täydennyspataljoonat 6 (siirretty II AK:lta) ja 8. Täydennyspataljoona 6 kuormattiin junaan Jessoilassa 21.6. 44 ja siirrettiin Luumäelle, jossa majoitus Haimilan kylään 23.6. Insinöörimajuri Kärkkäinen ohjeisti linnoitustyöt, jotka käynnistyivät 28.6.44.  Pataljoona laajensi sijoitusaluettaan Ylämaan kirkkoa ympäröivään maastoon. Kenraaliluutnantti Hanell vieraili pataljoonassa ja tutustui 24.8. tehtyihin linnoitustöihin. Täyd.P 8 siirrettiin Aunuksen kannakselta junakuljetuksella, joka saapui Taavettiin 23.6.44. Kenttävarustustyöt aloitettiin 26.6. Luumäen ja Pulsan välimaastossa majuri Kärkkäisen ohjeistuksella. Täydennyspataljoonat 8 ja 9 yhdistettiin 14.7.44. Täyd. P 9 oli toiminut Koikarissa Maaselän ryhmässä, mistä se lähti 18.6. marssille Suojoelle ja sieltä junakuljetuksella Taavettiin 27.6. Pataljoona siirtyi edelleen Suur-Urpalanjärven luoteisrannalle ja aloitti linnoitustyöt majuri Sillanpään ohjeistamana.

Pääosa Kannaksen yhtymille alistetuista täydennyspataljoonista päätyi linnoitustöihin Salpalinjalle tai Vilajoki – Saimaa -linjalle. Niillä oli kuitenkin edelleen päätehtävänään taistelukelpoisen täydennyshenkilöstön kouluttaminen ja täydennysten toimittaminen. Tällaista joukkoa ei voinut sitoa kiinteään runkomiehitystehtävään. Täydennyspataljoonille olisi voinut antaa tehtäväksi tarvittavien runkomiehitysyksiköiden perustamisen, mutta taistelujen kiihtymiseen oli varauduttava, eikä taistelukelpoista henkilöstöä voitu sitoa runkomiehitystehtäviin.

Salpalinjan runkomiehitysratkaisu kuitenkin tehtiin. Seuraavassa osassa 5/6 näemme millainen.

(Lähteet: Jatkosodan historia, KaJoKE:n arkisto, Täydennyspataljoonien arkistot ja sotapäiväkirjat.)

OSMO KIMMO


torstai 10. maaliskuuta 2016

Linnoitustalkoot jatkuvat MPK-kurssina Salpalinjassa

                                                                                     
Rauhanturvaajat ovat kolmena vuonna ansiokkaasti ja hyvää palautetta saaden kunnostaneet Salpalinja-museon rakenteita Miehikkälässä. Aloite tähän tuli Salpavellukselle jo vuosia osallistuneelta rauhanturvaaja Rainer Fabriciukselta Juvalta. Hän havaitsi, että tekemistä Salpalinjan esittelykohteissa riittää. Ja kun sotiemme veteraanien tukeminen on osa Suomen Rauhanturvaajaliiton toiminta-ajatusta, hän oivalsi että tässä voisi olla tekemisen paikka.

Suomen Rauhanturvaajaliiton hallituksessa istuva Fabricius yhdisti ajatuksessa rauhanturvaajien keskinäisen toiminta- ja tapaamistarpeen (kutsutaan vertaistueksi nykyisin) ja mahdollisuuden arvostaa sotiemme veteraaneja kunnostamalla pieneltä osalta heidän ja heidän ikäluokkiensa sota-aikaisia kätten jälkiä Salpalinjassa.

Miehikkälän Salpalinja-museo oivallisesti tarttui tehtyyn talkootyötarjoukseen ja päätti soveltaa rauhanturvaajien työhön samaa periaatetta kuin aiemmin museolla kenttälinnoitteita kunnostaneisiin paikallisiin reserviläisiin. Museo maksoi tehdystä työstä korvauksen. Ja mukana olleet rauhanturvaajat päättivät lahjoittaa kertyneen summan lyhentämättömänä Miehikkälän kahden veteraaniyhdistyksen käyttöön heidän jäsenmääränsä suhteessa.

Kolmen vuoden talkootyön tuloksena miehikkäläläisten sotiemme veteraanien kuntoutukseen tai vastaavaan tukeen  ovat rauhanturvaajat pystyneet osoittamaan yhteensä lähes neljä tuhatta euroa! Ilman linnoitustalkooideaa tuo raha olisi saamatta. Talkoisiin on osallistunut vuosittain 15-18 rauhanturvaajaa aina Pohjois-Savoa, jopa Lappia myöten.

Rahalla on arvonsa, mutta ennenkaikkea sillä on tässä tapauksessa symboliarvo: maailmaa ja kaikenlaisia sotilaita nähneiden rauhanturvaajien silmissä sotiemme veteraanit ovat todellisia kunniakansalaisia.Tämä on hyvä muistaa varsinkin nyt, kun rauhanturvaajat ovat saaneet valtiolta kriisinhallintaveteraanistatuksen. Se ei ole millään muotoa pois sotiemme veteraaneilta, päinvastoin!

Jopa linnoitustalkoiden huollon hyväntahtoiset rauhanturvaajat järjestivät ja kustansivat Miehikkälässä itse. Kymenlaakson Rauhanturvaajat maksoivat majoitteen vuokran. Töitä Miehikkälässä on edelleen, mutta akuuttia Salpalinjan entisöintitarvetta on myös naapuripitäjässä Virolahdella. RUK:n upseerioppilaille esiteltävästä Harju-kierroksesta puuttuu kohde, jolla esitellä sodan aikaisia kenttälinnoitteita ja taas Virolahden Bunkkerimuseolla yhteyshaudan verhoilu kaipaa pikaista uusimista.




Edellisen johdosta rauhanturvaajien linnoittamistalkoot sotiemme veteraanien kunniaksi ja Salpalinjan hyväksi jatkuvat nyt vuoden pari Virolahdella. Kokeilua on se, että linnoitustalkoiden huollon ja muiden järjestelyjen ”rintamavastuun” otti Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen (MPK) Kymenlaakson yksikkö. Osanottajat maksavat itse 66 euroa kurssimaksuna. Sen vastapainoksi ylöspidon lisäksi asevelvollisuusiässä olevat reserviläiset, muutkin kuin rauhanturvaajat, saavat palkaksi kolme kertausharjoituspäivää. Reserviläisille muun muassa ylennyksiin vaikuttavat kh-päivät ovat olleet viime vuosina kortilla.

Linnoittamiskurssi toteutetaan juhannuksen jälkeisellä viikolla. Työkohteita on siis kaksi. Harjun oppimiskeskuksessa katetaan kk-pesäke ja puuverhoillaan pätkä tst-hautaa palvelemaan RUK-kurssien Salpalinja-opastuksia. Virolahden Bunkkerimuseolla puolestaan uusitaan yhteys- ja taisteluhautaa.

Linnoittamiskurssille hakeutuminen tapahtuu MPK-järjestelmän kautta (http://www.mpk.fi/ ) kirjautumalla ensin henkilökohtaisesti järjestelmään ja sitten ilmoittautumalla linnoittamiskurssille n:o 0800 16 12007 (30.6. – 2.7.2016) toukokuun puoliväliin mennessä. Työt alkavat aloituspäivänä torstaina 30.6. klo 15.

Linnoittamiskurssi on ajoitettu Salpavaelluksen kanssa osin päällekkäin. Kurssin viimeisenä päivänä kohteet viimeistellään työnäytöksinä Harjussa rauhanturvaajien Checkpoint Salpa -tapahtuman osallistujille ja Bunkkerimuseolla Seiskatien ramppi –reitin vaeltajille.

Linnoittamiskurssin johtajana on Heikki Kalve Kotkasta ja kurssin paikallisena yhteyshenkilönä on Terho Ahonen Miehikkälästä. Työnjohdosta huolehtivat Bunkkerimuseolla pääopas Erkki Rikkola ja Kaakon kaksikosta tilapalvelupäällikkö Heikki Rongas. Harjussa asiantuntemusta edustavat MPK:n puolelta Tuomo Pohjantuli Lahdesta sekä paikallisesti oppimiskeskuksen kiinteistöpäällikkö Ilkka Päkki apunaan Salpalinja-opas, koulun opettaja Esa Punkkinen.

Kurssi on avoin kaikille Salpalinjasta ja sen entisöinnistä kiinnostuneille miehille ja naisille! Suosittelen!

TERHO AHONEN