Matkailuvalmiuden kohotusta, korsutykki otollisempaan asemaan Ylämaalla

Ylämaan Kotiseutuyhdistyksen vuonna 2011 vireille panema Salpalinjan esittelyyn aikanaan Hostikalle hankittujen aseiden siirtäminen korsusta B 132 korsuun B 186 toteutettiin vihdoin lauantaina 1.10.2016. Matkailuvalmiutta korsuaseiden siirto Ihakselan entisen koulun läheltä kahden kilometrin päähän Urpalanjoen länsipuolelle parantaa monella tavalla. Parempi linnoituskokonaisuus, kuivempi ja maastossa näkyvämpi korsu ja turvallisempi pysäköintimahdollisuus olivat etuja, joita haettiin.

Hostikan alueen linnoituskokonaisuuden kunnostusta tällä vuosikymmenellä on edesauttanut Etelä-Karjalan Virkistysaluesäätiö. Se muun muassa avusti kotiseutuyhdistystä näiden asesiirtotalkoiden järjestelykustannuksissa.

Panssarintorjuntatykin 45 K 40:n ja Maxim-konekiväärin siirto jalustoineen sai vauhtia, kun kotiseutuyhdistyksen varapuheenjohtaja Erkki Mäkinen sai homman tehtäväkseen viime keväänä. Kun vielä Salpalinjan Oppaisiin kuuluva Petri Nurmela tarjosi nyt syksyllä Mäkiselle avuksi oppaita, alkoi tapahtua. Konekiväärin siirto tiedettiin helpoksi, mutta painavan korsutykin siirtämiseen tarvittiin onneksi saatavilla olleen asennus- ja purkuohjeen tarkkaa tavaamista ja työ- ja tarvekalujen hankintaa; tykin panssarilevyjen pultteihin sopiva erikoishylsy saatiin lainaksi Miehikkälän Salpalinja-museolta.

Valmisteluihin kuului uuteen sijoituskorsuun poliisin vaatiman lukittavan kalterioven hankinta ja asennus sekä irroitettavien aseiden pulttien voitelu ja löysennys. Aseet olivat hyvässä rasvassa ja kaikki mutterit ja pinnapultit alkoivat avautua. Mäkisen ja Heikki Jokimiehen seitsemän tunnin valmisteleva aherrus kaksoisasekorsulla viikko aikaisemmin nopeutti itse talkoopäivän työtä.

Aseiden siirtotalkoisiin saapui paikalle Salpalinjan Oppaat ry:n kautta Nurmela mukaan lukien yhdeksän opasta: Mauno Sirén, Juha Huttunen, Kari Tahvanainen, Timo Kuhmola, Matti Kyöstilä, Markku Kaulio, Terho Ahonen ja hänen kutsumanaan aseasiantuntijana Salpalinja-opas Hannu Lavonen. Mäkisen kutsumana paikkakunnan miehinä olivat töissä Heikki Jokimies (tykin osien kuljetus kuorma-autolla), Markku Aapro (tykin osien lähikuljetus traktorilla), Pertti Metsämuuronen (kk:n kuljetus avolavapakettiautolla), Veikko Husu sekä Matti Lapatto Myllykoskelta (kesäasukas Ylämaalla). Aseiden siirron taltioi kuvanauhalle StoryTV Oy:n kahden miehen kameraryhmä Lappeenrannasta.

Alkupuheiden ja tehtävänannon myötä lähes koko joukon sulloutuminen samaan korsuun Kirpuntien varressa näytti alkuun kaaokselta. Tuntui, että ukkoja oli sisällä enemmän kuin mahtui. Mutta varsin pian porukka jakautui konekiväärin ja sen jalustan irrotukseen sekä tykin kimppuun.

Tämän blogin kirjoittaja keskittyi tykin siirtoon kameralla ja välillä myös hanskoin. Ensimmäinen huomio oli, että tykin purussa oli tilaa vain kahdelle miehelle, tosin pari miestä saattoi valmistella tykin painavien osien turvallista alaslaskua erinäisin köysi- ja lankkuratkaisuin.

Sinänsä selkeät tykin asennusohjeet eivät ihan kaikkea kertoneet. Vei pienen tovin ennen kuin putken kannattimen (kehto / suuntauskoneisto) kiilaratkaisut ”avautuivat” asentajille ja hoksattiin rakenteen pimeällä puolella vielä yhden kiilauran vaativan putkessa olevan vastaavan kiilaulokkeen kääntämistä (putken kiertämistä) kohdalleen. Sen jälkeen putki oli laskettavissa maahan. Runsas tykkirasva vaati kädensijoikseen kantoliinoja.

Seuraava huomio tuleekin teräsbetonikorsun ovien kapeuteen, kynnysten korkeuteen ja ulko-oven suojakulmauksen (ettei vihollinen ulkoapäin pääse korsuovea ampumaan suorasuuntauksella) kääntövaraan. Osoittautui, että putkea ja muitakaan osia ei pysty ovesta kaksi miestä rinnakkain kantamaan, ei mahdu. Ja varsinkaan kehdon ja suuntalaitteiston kantamisessa oven läpi ei mahtunut miehiä siirtymään vastakkaiselle puolelle avuksi.

Tykinputken pituus ja korsun betonirakenne oli tietenkin mitoitettu niin, että putki mahtui toisesta päästä kohotettuna kääntymään kulmauksesta ulos, juuri ja juuri! Kuuteen mieheen liinoilla kuljetettuna putki kulki kuin ruumisarkku vapaassa tilassa hyvin.

Hankalin kuljetettava niin ulkona kuin varsinkin korsun sisällä oli mainittu kehto- ja suuntauslaitteisto. Se lienee ollut osista painavin, saattoi lähennellä 200 kiloa, ja kun sen ympärille ei juuri neljää miestä enempää kerta kaikkiaan mahtunut; miten siinä ovista sitten kuljet? Kantopuun sitominen suuntauskoneiston pyörien avulla laitteistoon auttoi hetkellisesti, mutta kantopuukaan ei voinut olla läheskään niin pitkä kuin tykin putki, jotta se mahtui kääntymään kulmissa.

Pst-tykkiaseman etulevyä vasten sisälevyllä (paksuus 75 mm) sidottu pallo ja sisälevy olivat jo helpompia kuljetettavia ”korennolla”, kun vain kantopari piti huolen, etteivät rasvaiset osat liukuneet toisen käsille. Suuntauslaitteiston rullakisko- ja siirtorataskaari oli kevein siirrettävä tykin osa. Kaikkien tykin osien kokonaispaino lähentelee 400 kiloa (en löydä tähän hätään korsutykin painoa, tietääkö joku?).

Kun tykinosat oli saatu korsusta ulos, siirtokuljetukseen käytettiin Jokimiehen puunkuljetusrekkaa. Nostoliinojen avulla ihmiselle painavat osat olivat puutavaranosturille hyöheniä.

Siitä kun miehet menivät korsuun sisään, korsukanuunan osat olivat ulkona ja auton pankolla alle kolmessa tunnissa ja kuljetus kohti uutta tuliasemaa alkoi. Konekivääri oli samassa ajassa ollut jo uudessa paikassa ”tulivalmiina” pienen tovin.

Talkooväen ruokatauon jälkeen alkoi pohdinta, mitä kautta kuorma-autossa asennettavasta korsusta noin sadan metrin päässä olevat tykin osat siirretään traktorin etukuormaajan kanssa lähelle korsua. Sopiva reitti löytyi. Korsun oviaukko oli kuitenkin traktorille ajokelvottoman alamäen alla. Painavimmat osat laskettiin lankkujen päällä ”pyllymäkeä” alas oviaukon tasanteelle. Siitä alkoi edellistä uloskantoa vastaava ähellys osien raahaamiseksi päinvastaisessa järjestyksessä korsuun sisään.

En käy kuvailemaan sitä tuskaa jota edellistä korsua korkeamman kynnyksen ylittäminen hankalimman kannettavan eli kehto- / suuntauslaitteiston kanssa oli. Mutta sisälle sekin saatiin.

Edellistä ennen oli kuitenkin saatava paikoilleen pallo ja sitä tukeva sisälevy. Se purkuvaiheessa saadulla kokemuksella köysillä ja ketjutaljalla vetäen etulevyn pultin reikien kautta ulkopuolelta onnistui jo nopeasti.

Korsutykeistä 26 kappaletta oli asennettuna paikoilleen jatkosodan alussa. Jokainen oli vaatinut edellä mainitun suuntauskaaren rullakiskojen ja rataskehän kiinnityskorvakkeiden mukauttamisen betoniin valettuun pulttijakoon. Oletan, että jakomalli on ollut olemassa, mutta käytännössä valu ei ole onnistunut samalla tavalla, joten jokaisessa korsussa oli oma pulttijakonsa. Siksi jo asennusohjeessakin todetaan korsutykkien olevan korsukohtaisia. Ja kun tykit on korsuista aikanaan siirretty varastoihin, on osat visusti ryhmitetty samaan korsukokonaisuuteen merkittynä kuuluvaksi tiettyyn korsunumeroon (tästä sain sattumalta eilen illansuussa välikäden kautta kylmän sodan aikaisen aikalaisvahvistuksen).

Tässä oli Ylämaan tykinsiirron yksi jännitysmomenteista, siis sattuuko pulttijako? Ihme kyllä kuudesta kiinnityspultista neljä oli kohdallaan, viides oikeni paikalleen muutamalla moskan iskulla. Kuudes pultti oli reiän mitan sivussa, se oli katkaistava akkurälläkällä!

Tämän jälkeen homma sujui välillä ähisten ja puhisten, välillä toispuoleisen elämän hirviöiden nimiä voimakkaasti toistaen ja joku hävetön sanakin saattoi lipsahtaa asennusmiehistön kirskuvien hampaiden välistä, juuri kun voimat olivat loppumassa. Mutta jälleen käytäntö osoitti, että voimasanoillakin on merkityksensä ja riittävä apu niistäkin saatiin.

Noin kahdessa ja puolessa tunnissa tykin osat ”loksahtivat” paikoilleen ja ase on Hostikan korsussa toimintavalmiudessa, valmiina Salpalinja- ja kotiseutuoppaiden esiteltäväksi. Ylämaan Kotiseutuyhdistys syksyn ja tulevan talven aikana luo järjestelmän, jolla korsuaseisiin ja yleensä ko. korsuun pääsee tutustumaan. Siihen saakka apua löytyy Salpalinjan Oppaiden sivuilta ylämaalaisen Petri Nurmelan yhteystietojen kautta.

Vielä yhteenvetona on todettava, että noin kuusi tuntia kestänyt historiallinen Ylämaan tykinsiirto-operaatio oli paitsi onnistunut myös huikea kokemus ainakin Salpalinja-oppaille. Tykkikorsukohteissa mukana olleilla oppailla on nyt ainakin tunti asiaa kerrottavana pelkästään siitä, kuinka tykki puretaan ja kootaan.

Erityisen huomionarvoista on myös se, että kenelläkään asennuksessa mukana olleella talkoolaisella ei ollut mitään kokemusta vastaavan tykin purkamisesta ja asentamisesta. Siitä johtuen muutama muutaman minuutin tuumaustauko työn etenemisessä saattoi olla viisasta ja hyvä niin. Tykin osat kuin niiden käsittelijätkin jäivät ehjäksi. Hillitty innostus ja mielenkiinto olivat operaation kantava voima.

Korsutykin ja konekiväärin siirto-operaatio eilen (1.10.2016) Ylämaalla siirsi myös em. aseiden asennustaidon uudelle sukupolvelle. Se on merkittävä osa Salpalinja-perinteen vaalimista ja viemistä kohti tulevaisuuden hämärää!

Tämän tekstin jälkeen olevat kuvat ovat blogikirjoittajan ottamia. Julkaisen ne tässä vastoin aikaisempaa kuvatonta käytäntöäni siksi, että vastaavia siirtokuvia ei aivan pian ole Salpalinjassa otettavissa. Klikkaa kuvia isommaksi.

TERHO AHONEN

Hirsillä katettu avolouhos 1944 hätäratkaisu

Blogi päivitetty ja kuvia lisätty 28.9.2016 maastokäynnin jälkeen.

Jatkosodan alettua kesäkuussa 1941 myöhemmin Salpalinjaksi kutsuttuun linnoitukseen jäi paljon keskeneräisiä korsuja. Maavaraiset korsut olivat joko valettuja tai ei. Valamattomina niistä ei ollut juurikaan hyötyä enää kolme vuotta myöhemmin kesällä 1944. Sen sijaan korsuja varten kallioon louhitut montut, avolouhokset, joihin ei oltu ehditty valaa teräsbetoniseiniä ja –kattoa olivat luku sinänsä.

Kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund  sai talvella 1944 tehtäväksi tarkastaa, mitä välirauhan aikana oli saatu aikaiseksi. Hägglund totesi itärajan linnoituksen tarkastuskertomuksessaan muun muassa, että Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä oli 444 betonilaitetta. Niistä 80 oli keskeneräisiä. Kenttälinnoittamalla niistä saisi taistelukuntoisia.

Jorma Hytösen ja Martti Koposen kirjassa Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa (ilm 2014) puhutaan  Sulkavan avolouhosten käyttöönottosuunnitelmista, joita ei kuitenkaan toteutettu. Kirjassa on kuvia piirustuksista avolouhosten kattamiseksi jopa asekorsuiksi. Ote kirjasta:

Kenraali Hägglund oli todennut kevään 1944 tarkastuskertomuksessaan, että kestolaitteiden peruskuopat olivat kenttävarustusluontoisesti nopeasti kunnostettavissa.

Miehikkälässä näitä avolouhoksia katettiin hirsillä ja kivilouheella ainakin neljä kappaletta, mahdollisesti enemmänkin (kk-pesäkkeitä?). Ne ovat osittain jääneet vähälle huomiolle, koska Kaakkois-Suomen Sotilasläänin 1980-luvulla tehdyissä inventointikartoilla niistä on merkitty vain yksi. En käy ao. korsujen sijaintia tarkemmin kuvailemaan, koska liikkuminen niissä voi olla vaarallista. Kaikkien katto on romahtanut. Asialle vihkiytyneet Salpalinja-harrastajat ja oppaat ne kyllä tietävätkin.

Näistä neljästä kenttälinnoittamisen tarveaineilla (puu, maa ja kivi) katetuista avolouhoksesta ainakin yhdessä on konekiväärikupu vielä paikallaan. Muut ovat pelkästään majoituskorsuja. Tosin yhdessä kattorakenteiltaan romahtaneessa korsussa on kallioseinään puhkaistu, louhittu aukko, joka tarkemman maastotutkimisen perusteella on tarkoitettu ilmiselvästi viemärille. Yläviistoon nousevan aukon syvyys kalliossa ulkoapäin katsottuna on 3-4 metrin luokkaa. Millekään aseelle aukon suunta ja koko ei sovi. Aukolle pääsee normaalilla kenttäkelpoisuudella kiipeämään ulkoapäin. Ja taas sisältä luhistunut kattorakenne estää pääsyn viemärireikää tutkimaan.

Betonia avolouhoksissa on käytetty sisäänkäyntien rakentamiseen, ainakin oviaukkojen ja sisääntulokäytävän kattovaluun ja yläkannatukseen. Yhdessä montussa näkee hirsien muodot betonissa, jota on käytetty kenttälinnoitteen lujittajana.

Miehikkälän katetuista avolouhoskorsuista (mitä nimeä niistä nyt sitten käytetäänkin) kaksi sijaitsee Muhikon ja Ylämaan välillä. Niistä toiseen johtava sisäänmenokäytävä on syvin, mitä olen Salpalinjassa nähnyt. Nähtävyys sinänsä!

Näitä avolouhoskorsuja on varmaan muuallakin kuin vain toteutettuna Miehikkälässä ja aikeena Sulkavan Hintsalassa?  Sikäli kun niitä on tiedossa, olisi kyllä niiden tutkimisessa viisasta pysyä romahtaneen kattorakennelman päältä pois. Minulla on lehtikuva (alla) yhden korsun kattorakenteesta vuodelta 1982. Vertailukuva 34 vuotta myöhemmin osoittaa kattorakennelman painuneen ainakin 1 - 1,5 metriä lisää. Sortuneissa katoissa lahoine hirsineen ja louhekivineen voi siis vielä olla arvaamattomia jatkosortuman paikkoja. Varovaisuutta!

TERHO AHONEN

Kuva yhdestä sortuneesta avolouhoksen kattorakenteesta 28.9.2016. Se ei näytä miltään, mutta voi olla vaarallinen. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Mustavalkoinen lehtikuva vuodelta 1982, kuvassa silloinen Miehikkälän liikunta- ja nuorisosihteeri Seppo Kortelainen. Tätä kuvaa alempana tilanne samasta paikasta 34 vuotta myöhemmin 28.9.2016, katto on vajonnut ainakin 1 - 1,5 metriä lisää. Pipon takana oleva kivi on tuoreen kuvan vasemmassa yläkulmassa. Sen kohdalle ei kameramies tohtinut "mittamiestä" laittaa poseeraamaan. Kortelainen on parikymmentä senttiä lyhyempi kuin värikuvan sinitakkimies.

Eräänlainen pirunkirkko, jonka perällä korsun viemäriaukko on.

Ja perältä löytyy sitten itse aukko. Vihreä sammal kertoo viemärin toimivan. Mannekiininä Don Kasu, Rooliopas Rissanen alias Kari Suoknuuti.

Sirpaleita Salpalinjan käyttövalmiudesta

Salpalinjan käyttövalmiudesta tai siihen valmistautumattomuudesta kylmän sodan vuosina ei ole toistaiseksi kuin hajatietoja. Toivottavasti tältäkin osin valoa pimeyteen joskus saadaan. Selvää on, että ehkä välittömiä vaaranvuosia 1940-luvun lopulla lukuunottamatta Salpalinja oli osa Suomen itärajan puolustusta ainakin vielä 1970- ja jossain määrin jopa vielä 1980-luvulla.

Puolustusvoimat huolsi, voiteli ja ruostesuojasi, teräsbetonikorsujen metalliosia 1950-luvun alusta aina 1980-luvulle saakka. Linnoituksen, nimenomaan Salpalinjan puolustukseen liittyvää rakenneteknistä tai asekehitystä ei kaiketi ole tapahtunut. Ajatus lienee ollut, että käytetään Salpalinjaa siltä osin kuin linnoitus kulloinkin siinä kunnossa ja sen hetkiseen puolustustarkoitukseen sopii.

Silmiin pisti käsiini joutuneessa korsutykin 45 K 40 asennusohjeessa päiväysmerkintä

PEaseosastossa 3.10.1964! Siis ainakin silloin (20 vuotta jatkosodan päättymisestä) korsutykin asennusohjeita tai osaa niistä on katsottu välttämättömäksi päivittää.

Tiedossa on, että Neuvostoliiton johdolla Varsovan liiton joukot tunkeutuivat 20.8.1968 Tsekkoslovakiaan ja miehittivät maan. Julkinen salaisuus on, että NL:n joukot olivat tuolloin aktiivisia myös Suomen rajalla. Suomen puolustusvoimat nosti valmiuttaan ja kovia jaettiin.

Omasta nuoruudestani muistan, että esimerkiksi Haminassa toiminut Kymen Jääkäripataljoona oli liikekannalla rajapitäjä Miehikkälän länsireunalla, kotikylässäni Salo-Miehikkälässä. Tämän muistan siitä, kun vajaan kilometrin päässä kodistani asunut, jo edesmennyt linnoitustykkimies ja sotaveteraani, Tulkki-sukunimeltään heräsi tienvieren talossaan (ilmeisesti siis 21.8.1968) aamuyöstä liikenteen ääniin ja havaitsi ikkunasta sotilaita olevan liikkeellä! Hän monet kerrat jälkeenpäin kertoi pilke silmäkulmassa menneensä ulos uteliaisuuttaan kuuntelemaan, mitä kieltä sotilaat puhuvat! Suomea puhuivat!

Seuraava oma kokemus on, että minut nuorena reservin vänrikkinä oli sijoitettu Salpalinjaan tukeutuneeseen paikallisjoukkoon, torjuntakomppaniaan. Ensimmäinen kertausharjoitukseni kesäkuussa 1972 oli myös ensimmäinen kosketukseni Salpalinjaan. Sitä en tiedä, kuinka paljon aikaisemmin kyseiset torjuntakomppaniat olivat olleet olemassa. Joka tapauksessa mainittu kertausharjoitus oli päällystölle. Rungon (ups ja au) harjoitus oli jo heti perään vuoden päästä syyskuussa 1973; Pahkajärvellä ei ollut korsuaseita, mutta ainakin miinojen käyttöä harjoiteltiin ahkerasti. Lue lisää: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/11/kertausharjoituksessa-salpalinjassa.html

Tsekkoslovakin miehitys on selkeästi vaikuttanut siihen, että Salpalinjan ”sisarlinja” ,  Hankoniemellä sijaitseva Harparskog-linja aseistettiin uudelleen 1960-luvun lopulla. Aseet olivat linjassa aina 1980-luvun lopulle saakka. Katso lisää: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2016/04/harparskog-linja-heraamassa.html

Itärajan Salpalinjaa ei uudelleenaseistettu 1968 kriisin johdosta. Tiedän, että 1970-luvun puolivälin maissa tai heti sen jälkeen Haminan varuskunnan asevarastonhoitaja sai tehtäväksi asentaa korsutykki Virolahden Ravijoelle ja katsoa kellosta, paljonko meni aikaa varastolta lähdöstä siihen kun tykki oli asemassa ampumavalmiina! Tämä viittaa tietenkin siihen, että Salpalinjalla oli ainakin rantamaalla vielä tuolloin merkityksensä osana puolustusvalmiutta.

Minulta on Salpalinja-opastuksissa usein kysytty, onko linnoituksella enää mitään merkitystä? Mistään enää vastuussa olevana ja jo asevelvollisuusiän ylittäneenä reserviupseerina olen rohjennut sanoa, että miettikääpä itse. Jos joskus olisi Salpa-aseman tasalla tarvetta suojautua sotatoimilta, menisitkö maanpinnalla olevaan telttaan vai 2,1 metrin kattovahvuiseen teräsbetonikorsuun? Kallioon louhitut valmiit taistelu-ja yhteyshaudat ovat nekin suojana parempia kuin kannontaustat tai irtokivet!

TERHO AHONEN

Virolahden Harju ja Salpalinja

Virolahden Ravijoella sijaitseva vanha ja historiallinen Harjun Oppimiskeskus (nykynimi) näytteli keskeistä roolia Salpalinjan rakentamisen aloittamisessa ja myös linnoituksen puolustuksellisena kohteena. Salpalinja halkoo keskeltä Harjun kulttuurimaisemaa; muun muassa kaksi teräsbetonikorsua sijaitsee  aivan vuonna 1816 valmistuneen päärakennuksen vieressä, toinen reilun kymmenen ja toinen vajaan 50 metrin päässä seinästä.

Harjun ja sen lähimaaston Salpalinja-laitteet on rakennettu torjumaan historiallista suurta rantatietä (Turku –Viipuri) idästä etenevä vihollinen. Suuri rantatie oli ainoa valmis hyökkäysura rantamaalla Neuvostoliitolle kohti Helsinkiä. Siksi tien kahtapuolen Ravijoella ja siis myös Harjussa on pienellä alueella nähtävänä lähes kaikki linnoituksen laitetyypit. Tätä hyödynnetään muun muassa RUK:n upseerioppilaiden perehdyttämisessä Salpalinjaan.

Salpalinjan nykymatkailua ajatellen Harju tarjoaa huikean mahdollisuuden. Kohde ja matkailun tarvitsema infra ovat yhdessä ja samassa paikassa. Seuraava vastaava kuvio löytyy vasta Lappeenrannan Rutolasta, Salpalinjan Hovi.

Kun itse aloittelin harrastusluonteisena sivutoimena Salpalinja-matkailua 20 vuotta sitten Miehikkälässä, silloin oli ajatus että kenttäolosuhteet ja majoittuminen teräsbetonikorsussa tai teltassa kelpaa matkailijoille. Vähän aikaa näin olikin, mutta ei enää. Myös jalan vaellettavat päivän parin retket ovat typistyneet pariin kolmeen tuntiin. Nykymatkailija silloin kun yöpyy, tarvitsee huoneen, posliinipytyn, suihkun ja sängyn lakanoineen. Salpavaellus-tapahtuma on luku erikseen.

Harjun kartanomiljöö kauniine puistoineen varsinkin kesällä on nähtävyys jo sinänsä. Siihen kun lisätään oppilaitoksen historia Katariina Suuren lahjoitusmaa-ajasta eteenpäin, Salpalinja, muut elämykselliset aktiviteetit kuten laskeutuminen köydellä kallioseinämässä (estekivilouhos) ja offroad-ajelut, niin matkailupaketin aihioita on rakennettavissa moneen makuun, aikatauluun ja hintaan.

Harjun Oppimiskeskus on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut monipuolisesta maatalousoppilaitoksesta lähes pelkästään hevostalouteen nojaavaksi kouluksi. Laitoksen, joka on yksityinen osakeyhtiö, tulokehitys on muun muassa valtion ammattiopetuksen menosupisten johdosta tiukentunut. Siksi Harjussa, totta kai, etsitään hanakasti korvaavia tulolähteitä ja ilmiselvästi yksi sellainen on matkailu, eikä suotta!

Salpalinja-matkailuun Harju on verraton paikka. Varsinkin kesällä oppilasasuntolat ovat tyhjillään. Yhden tai kahden hengen omilla vessoillaan ja suihkuillaan varustetut siistit huoneet sijaitsevat samassa rakennuksessa kuin muonituspalvelut tarjoava koulun ruokala. Esitelmä- / kokoustiloja löytyy isoillekin ryhmille. Rantaharju-sauna Suomenlahden rannassa kolmen kilometrin päässä antaa oivalliset puitteet illanvietoille.

Patikkakierrokset Salpalinjan laitteisiin voidaan aloittaa heti ruokalan nurkalta. Lenkkejä löytyy muutamasta sadasta metristä ylöspäin. Mainittu vajaan viiden kilometrin ”RUK-kierros” kokonaisena tai valittuna osana kertoo jo lähes kaiken. Kenties toisena päivänä patikointi tai osamatkaa ajoneuvolla Harjusta Virolahden Bunkkerimuseolle täydentää Salpalinja-paketin viimeistä piirtoa myöten. Enempää ei matkailija yhdellä kertaa pysty sulattamaankaan.

Minulla on ollut tänä kesänä yhteistyötä Harjun kanssa useamman kerran pienessä ja vähän isommassakin mitassa. Se mikä minua on joka kerran pistänyt silmään, on Harjun henkilökunnan joustava ja palvelualtis asenne. Ei ole vielä ollut sellaista ongelmaa, johon ei olisi ratkaisua löytynyt. Myös asiakaspalaute on ollut erinomaista.

Tuolla meiningillä Harju tulee lähivuosina, jos se itse sitä todella haluaa, nousemaan oppilaitoksen ohella myös Haminan itäpuolen merkittäväksi matkailukeskukseksi. Nähtävyydet (ohjelmapalvelut), infra ja asenne ovat kohdallaan – yhdessä ja samassa paikassa.

Linkki Harjuun: http://www.harjunopk.fi/

Juttu tässä blogissa kesäkuussa 2011: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2011/06/harjussa-vahva-linnoitekeskittyma.html

TERHO AHONEN

Salpalinja retkipaikalla

Jonkinlaisena tiedotuksellisena läpimurtona voi pitää, että suosittu retkipaikka.fi –sivusto on julkaissut viimeisen viikon aikana kaksi varsin laajaa kuvitettua kirjoitusta Salpalinjasta, Virolahdelta ja Miehikkälästä. Kirjoitukset ovat sävyltään myötäeläviä ja suosittelevat retkeilijöitä tutustumaan Salpalinjaan! Erinomaista!

Tässä tuoreet linkit:

http://retkipaikka.fi/vapaa/salpapolku-osa-1-virolahti/

http://retkipaikka.fi/vapaa/salpapolku-osa-2-miehikkala/

Ja löytyihän tällainenkin kirjoitus kesältä 2013: http://retkipaikka.fi/vapaa/salpalinja-viimeinen-este/

On annettava tunnustus, että retkipaikka.fi –sivusto on oivaltanut Salpalinjan soveltuvuuden retkikohteena myös ihan tavallisille luonnossa liikkujille. Salpalinjaan tutustuminen ei edellytä puolihullua linnoitustietämystä tai sotahistoriatuntemusta. Tietysti eihän siitä haittaakaan ole, mutta liikkeelle pääsee ihan pelkällä uteliaisuudella siitä, mitä itärajan metsiin ja kulttuurimaisemiin on viime sotien aikana rakennettu.

Olen varma siitä, että esimerkiksi Salpapolulla pelkästään luontonäkökulmasta samoileva kulkija ei voi millään olla täysin välinpitämätön linnoituslaitteille, niiden massiivisuudelle ja määrälle. Polku on tietysti suunniteltukin niin, että siellä on teemaan liittyvää näkemistä ja omatoimista tutkimista. Mutta linnoitteet saa ilman muuta myös ohittaa, tutustumispakkoa ei ole.

Salpalinja rakennelmana ja tutustumiskohteena on luonteeltaan nimenomaan retkipaikka. Päästäkseen sisälle linnoituksen monimuotoisuuteen ja rakenteisiin kunnolla, se vaatii aina luonnossa liikkumista. Jos esimerkiksi haluaa tutustua erilaisiin ja eri paikoissa sijaitseviin suuriin teräsbetonikorsuihin, ovat ne yleensä satojen metrien päässä toisistaan. Siitä se retki syntyy.

Itse olen vetänyt ja opastanut retkiä Salpalinjaan enemmän tai vähemmän harrastusluonteisesti ja osa-aikaisesti  20 vuoden ajan. Varsinkin alkuvuosina mukana olleet taivastelivat sitä, miksi Salpalinjasta ei ole kerrottu, miksi siitä on niin vähän tietoa. Näin varmasti suuren yleisön näkökulmasta olikin. Neuvostoliitto romahti loppuvuodesta 1991. Siihen saakka Salpalinja oli ollut (periaatteessa) sotasalaisuus, vaikkakin linnoituksen esittely yksittäisissä kohteissa oli alkanut jo 1980-luvulla Virolahdella ja Miehikkälässä.

Mutta nyt tiedotusmaailma on aivan toinen kuin parikymmentä vuotta sitten. Salpalinjasta on tehty lisää kirjoja (ja lisää tulee) ja internetistä löytyy tietoa vaikka kuinka paljon, ei pelkästään tästä blogista. Kun ensimmäiset kotisivuni avasin 1997, niin tuolloin googlen Salpalinja-haulla ei muuta löytynytkään. Nyt tietoa on tuutin täydeltä, jos sitä osaa ja haluaa etsiä.

Tässä mielessä retkipaikka.fi -sivuston kirjoitukset ovat tärkeä lisä nimenomaan ”uuden” kohderyhmän myötä. Sitä eivät ”tavanomaiset” jakelut ole toistaiseksi tavoittaneet. Toivotaan, että sivuston lukijat laajasta tarjonnasta löytävät Salpalinjan.

Onnittelut ja kiitokset sivuston Salpalinjaan perehtyneille kirjoittajille ja kuvaajille! Olette osaltanne tuoneet esiin Salpalinjan ja sitä kautta merkittävän osan Suomen selviytymishistoriaa - suoraan ja välillisesti!

TERHO AHONEN

Ilkivaltaa sotiemme veteraanien perintöä vastaan!

”Kerimäen Raikuussa sijaitsevilla Salpalinjan bunkkereilla paljastui viime viikolla mittava tihutyö. Kahteen eri bunkkeriin johtavat portaat ja kaiteet oli määrätietoisesti hajotettu ja nosteltu pois paikoiltaan.

Opastetun luontopolun päässä olevalla, niin sanotulla kolmosbunkkerilla tuho oli suurin. Lankusta tehdyt porrasrakennelmat oli nosteltu paikoiltaan ja heitetty sisäänkäyntinä olevaan syvään kalliokuiluun.
Maasta oli lisäksi kaivettu isoja kiviä, jotka oli heitetty rikottujen porrasrakennelmien päälle kuiluun. Bunkkerin sisäänkäynti oli näin tukittu täysin.”

Oheinen sitaatti on Puruvesi-lehdestä 5.8.2016.

Salpalinja on Suomen maanpuolustustahdon symboli viime sotavuosilta. Salpalinja on sotiemme veteraanien ja heidän sukupolvensa, miesten ja naisten rakentama itärajan lukko. Se osaltaan ja olemassa olollaan vaikutti siihen, että Neuvostoliitto ei halunnut tai ei rohjennut vaaran vuosinakaan yrittää Suomen miehittämistä ja meidän yhteiskuntajärjestelmän muuttamista sosialistiseksi diktatuuriksi!

Tuo Kerimäellä Salpalinjaan kohdistettu harkittu vandalismi on hyökkäys ja provokaatio kunniakkaiden sotiemme veteraanien perintöä ja Suomen itsenäisyyttä vastaan. Olen vihainen!

Salpalinja on säilynyt kestorakenteiltaan hyvin ja saanut vanhettua rauhassa. Totta kai pientä siivottomuutta on asutuksen liepeillä tehty ja linnoituksen taisteluhautoja ja paikoin jopa korsuja on käytetty aikojen saatossa kaatopaikkoina. Mutta kokonaisuutena se on pientä ja on saattanut olla ajattelemattomuutta aikana, jolloin Salpalinja oli vielä salainen.

Raikuun tapaus lehtijutun kuvan ja kuvauksen perusteella ei voi olla hetken mielijohde. Siinä on täytynyt olla takana voimaa ja rautakankeja. Raikuun puheena oleva matkailijoille kunnostettu kohde on sen verran sivussa ja pikkuteiden varressa, että sinne on pitänyt mennä tarkoituksella.

Tuollaisen energiamäärän tuhlaaminen Suomen kansan rakentamaa puolustuslinnoitusta kohtaan on silkkaa hulluutta ja mielipuolista raivoa. Mitä sillä halutaan viestiä ja kenelle?

Salpalinja on osaltaan taannut Suomelle rauhan yli 70 vuoden ajan. Se on siis myös rauhan monumentti.

Neuvostoliitto näki heti sodan jälkeen Salpalinjan pahana, koska se oli estämässä sen omien tavoitteiden saavuttamista. Se vaati linnoituksen hävittämistä, jotta sen miehitysjoukot olisivat voineet vapaasti marssia Helsinkiin. Tämä väkivaltaisuus ei koskaan toteutunut. Onko Kerimäen tapaus signaali siitä, että joidenkin mielestä Neuvostoliiton olisi pitänyt antaa tehdä, mitä se ikinä halusikaan? Tätä en halua uskoa!

Pahantekijät on saatava kiinni ja rangaistava lain ankarimpien pykälien mukaan. Suomessa ei ole itsenäisyytemme kannalta raskauttavampaa rikosta kuin on hyökkäys kansallisia syvimpiä arvojamme vastaan, jota Salpalinja symboloi.

Salpalinjalla on niin paljon ystäviä ja harrastajia ympäri Suomen, että Kerimäellä tehty ilkivalta ei iske yksin Raikuun korsuihin. Se iskee koko Salpalinjaan ja sen avulla ja kautta tehtävään vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön, jolla vaikutetaan Salpalinjan osalta nimenomaan henkiseen maanpuolustukseen, maamme maanpuolustushengen edelleen kasvattamiseen ja veteraanisukupolviemme kunnioitukseen entistä nöyremmin!

Salpalinjan sabotööreille tiedoksi, että teitte pahaa, mutta samalla palveluksen Salpalinja-harrastukselle! Se edellisen johdosta entisestään voimistuu ja pitää Salpalinjassa hämäräpuuhissa liikkuvia silmällä yhä tarkemmin.

linkki Puruvesi-lehden verkkoon: http://www.puruvesi.net/2016/08/05/salpalinjalle-hyokattiin/

Yle Itä-Suomikin tarttui aiheeseen:
http://yle.fi/uutiset/salpalinjalle_ilkivaltainen_hyokkays_raikuussa_tama_on_verinen_loukkaus/9087771

Ilta-Sanomat 13.8.2016 ja sama verkossa 14.8,.2016 myös videokuvaa: http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001239928.html

TERHO AHONEN

Pit blockades

Joni Mänttäri tarjoutui kirjoittamaan  ja kääntämään blogejani Salpalinjasta in English.  Mikäs siinä, ainakin Salpalinja-oppaille on hyödyksi lukea erilaisia alan tekstejä, joissa sanastokin vaihtelee kirjoittajansa mukaan. Pyydän kommentoimaan, miltä Jonin kieli ”kuulostaa”. Hänen kääntämänsä alkuperäinen tekstini on tässä: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2010/09/kaivantoesteet.html

Terho Ahonen

* * * 

Rock blockades are the lock of salpa-lines anti-tank defence. Salpa-line has 225 kilometers of this very finnish and big laboured blockade. To support these blockades, or where rock blockades weren´t possible to build, pit blockades were made. Salpa-line has these different width and different depth pits about 130 kilometers.

A pit blockade is like a big ditch, which will prevent a tank from crossing over it.

Naturally, the effect of the pit blockade was enhanced by stationing anti-tank and infrantry weapons to shoot parallel to the pit blockade (flanking the enemy). In any case, pit blockades had to be able to be controlled from defenders own side.

It was clear that when an enemy tank sees the pit blockade, it would stop for a moment to think wether it will try to cross the pit or back up. In that brief moment, the defenders has a great opportunity to shoot at the side of the tank.

Experiences about low pit blockades from winter war weren´t good. So, in mid-peace finnish defence forces focused on rock blockades. During trench warfare new orders were given about pit blockades measures and in summer 1944 they were shovelled especially at Vaalimaa- line.

At first, pit blockades measures were defined at five meters wide and three meters deep. At these measures, one meter of the pit produced 7,5 cubic meters of gravel. When finnish defence forces realized, that the pit blockade weren´t enough for i.e. T-34 tank, they changed the measures to seven meters wide and 3,5 meters deep. These measures produced over 10 cubic meters of gravel per one meter.

At Vaalimaa-line, a german pit blockade was transformed to a quick pit blockade. In finnish version the pits measures were 3,5 meters wide, teo meters deep, and the bottom of the pit was half a meter wide. The edges of the pit were made as steep as possible, however the angle had to be at least 55 degrees. This quick pit blockade produced only 4 cubic meters of gravel per one meter.

Quick pit blockades were combined with infrantry firing posts and the blockade also functioned as a connecting trench. Anti-tank posts were stationed in front of this trench and behind the line, machine-gun and anti-tank cannon posts were stationed.

Pit blockades were mostly made with shovels. At Luumäkis end of Hamina-Taavetti-line, three excavators were in use, appointed by the city of Helsinki. One of them was steam powered.

The excavators bucked wasn´t always the best, and the bottom of the pit blockade became too flat and wide. To pervent enemy tanks from using these flat bottomed pits as cover, large rocks were put in the pit.

In addition with pit blockades, enemy tanks movement were made more difficult with slope cuts. In these cuts the vertical part of the wall had to be at least 1,5 meters high. To prevent these walls ofcollapsing they were supported with wooden poles. In some parts, the edges of steep hills were build with seperate rocks as an tank trap. In theory it would work like this: An enemy tank realizes the edge of the hill and brakes hard. That´s when the rocks under the tank collapses sending the tank to the bottom of the hill. After that the tank was easy to destroy or capture.

This text was translated from blog "Salpalinjan salat". Original text written by Terho Ahonen.

JONI MÄNTTÄRI

Selkokieltä Salpalinjasta ja asekätkennästä

Tässä Suomen rauhan turvaajat -seminaarista (Rauhanturvaajien Checkpoint Salpa -tapahtuma Harjussa 2.7.2016) Kaakonkulmaan tekemäni jutun teksti Heikki Koskelon esityksestä:

Harjun seminaarissa

Salpalinja ennaltaehkäisevä pelote

Asekätkennän paljastuminen ja Salpalinja olivat ratkaisevat tekijät, jotka pelastivat Suomen sotien jälkeisinä vuosina 1945-50 Neuvostoliiton miehitykseltä. Näin sanoi kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo rauhanturvaajien seminaarissa lauantaina Harjussa Virolahdella.

- Asekätkentä paljastui erittäin otolliseen aikaa. Ajatus Suomen miehittämisestä loppui, kun ilmeni Suomen valmistautuvan sissisotaan, Koskelo sanoi.

Kirjailija Ville Kaarnakarin yleisökysymykseen, liittyikö asekätkennän paljastumiseen  tarkoituksellisuutta, Koskelo sanoi ei. Se oli sattumaa.

Toinen miehitystä ehkäisevä elementti heti sodan jälkeen oli Salpalinja, vaikka sen aseet oli korsuista poistettu.

- Kun 1990-luvun puolivälissä venäläisiä kenraaleita vieraili pääesikunnassa, kysyi yksi heistä, mitä Salpalinjalle kuuluu. Sellaista ei kysytä harkitsematta. Salpalinja oli ollut selvästikin miehitystä ehkäisevä pelote.

Koskelo perusteli asiaa viemällä kuulijoiden ajatukset Kuusamoon ja syksyyn 1944.

Jatkosodan jälkeisen välirauhansopimuksen tultua 19.9.1944 voimaan liittoutuneiden  valvontakomissio tuli heti Suomeen. Sen neuvostoliittolaiset edustajat menivät ensitöikseen Mikkeliin päämajaan kysymään Salpalinjan piirustuksia. Eversti Valo Nihtilä yritti voittaa aikaa ja sanoi papereiden olevan Myllykoskella. Seuraavana päivänä majuri Reino Lukkari soitti Myllykoskelta Nihtilälle ja sanoi komission upseereiden olevan täällä ja kysyi mitä tehdään. Nihtilä sanoi, anna kaikki!

- Suomen virallinen historia ei kerro, että Neuvostoliitto miehitti Suomea Kuusamossa 25.9. – 17.11.1944 viestittääkseen, että Suomen oli syytä olla aselepoehtojen mukaisessa saksalaisten maasta karkottamisessa tosissaan. Miksi ei kerrota, siksi että NL:n joukot ryöstivät alueita Kuusamossa. Suomalaiset vaikenivat, Koskelo kertoi ja jatkoi:

- Virallinen historia ei myöskään kerro, että NL:n joukot räjäyttivät lähtiessään Salpalinjan teräsbetonikorsuja ja veivät teräskupuja mukanaan. Tällä taas haettiin laajempaa ulottuvuutta. Nimittäin Neuvostoliitto vaati 1945 koko Salpalinjan tuhoamista, mutta muut liittoutuneet eivät tähän enää suostuneet.

Blogistin lisäys: John Lagerstedtin Museovirastolle tekemän Salpalinjan inventointiraportin ( 2009-2012) mukaan NL-joukot tuhosivat Kuusamossa syksyllä 1944 yhteensä 31 Salpalinjan  teräsbetonilaitetta (korsuja ja pesäkkeitä)!

Kuusamon räjäytykset olivat Koskelon mukaan kokeita siitä, miten teräsbetonikorsut Suomen itärajalta tuhottaisiin. Salpalinja ennaltaehkäisevänä pelotteena piti saada pois tieltä!

Valvontakomissio teki Salpalinjalle vuonna 1945 kaksi tarkastusmatkaa ja vielä yhden seuravana vuonna.

Salpalinja voitti aikaa

Salpalinjalla oli merkitystä Suomelle ajan voittajana jo heti talvisodan jälkeen, kun Mannerheim teki nopean päätöksen itärajan linnoittamisesta.

- Kiire linnoittamiseen oli perusteltu. Suomen valtiojohdolla oli talvisodan jälkeen usko siihen, että uusi hyökkäys tulee. Stalinhan taipui rauhaan pelätessään länsivaltojen tuloa Suomen avuksi. Suomessa tajuttiin, että kun Stalin huomaa tulleensa petetyksi siinä, ettei Suomeen olisi tullutkaan  isoa apua lännestä, hän hyökkäisi.

Kun Suomi aloitti linnoittamisen itärajallaan, Stalin tiesi ettei hänen joukoillaan pärjätä sitä vastaan. Armeijaa oli uusittava. Baltian maat Neuvostoliitto miehitti kesällä 1940. Neuvostoliitto oli valmis hyökkäykseen Suomeen marraskuussa 1940.

- Lappeenrannan suunnassa Stalinilla oli tuolloin rajan takana kaksinkertainen voima valmiina hyökkäämään kuin talvisodan alkaessa. Tuolloin marraskuussa Molotov ilmoitti Saksalle, että nyt on tehtävä tilit selväksi Suomen kanssa. Mutta se ei enää sopinut Hitlerille.

- Olimme voittaneet aikaa kahdeksan kuukautta ennaltaehkäisevällä työllä, linnoittamisella, Koskelo sanoi.

- Tässä vaiheessa meidän oli valittava liittolaisemme Neuvostoliiton, joka uhkasi hyökätä Suomeen,  ja Saksan, joka ei ollut hyökkäämässä Suomeen, välillä.

Torjuntavoiton varmistaminen

Petroskoissa löytyi vuonna 1941 jatkosodan alettua puna-armeijan hallusta täydelliset Salpalinjan piirustukset.  Kun Kannaksella Mannerheim-linjassa noin sadan kilometrin matkalla oli noin sata betonilaitetta, niitä oli Salpalinjassa pelkästään Virolahden ja Luumäen välillä noin 400 kappaletta. 

Tämän kaiken Neuvostoliitto tiesi.

Välirauhan ajan aikavoiton lisäksi Salpalinja varmisti torjuntavoiton 1944.

- Kun puna-armeijan vyöry Karjalan kannaksella alkoi, alettiin Salpalinjaa laittamaan taistelukuntoon. Kannaksen joukkojen komentaja Lennart Oesch  sijoitti esikuntansa Lemin Kantturaniemeen. Se olisi hyvä paikka johtaa taisteluja tarvittaessa myös Salpalinjassa.

- Neuvostoliiton joukkojen hyökkäys pysähtyi VKT-asemaan. Heinäkuun 10 päivänä marsalkka Govorov oli kovan paikan edessä. Hän joutui ilmoittamaan Stalinille, että ”joukkoni eivät pääse eteenpäin, tarvitsen lisäjoukkoja”. Hän oli tyrinyt, ei ollut täyttänyt tehtäväänsä, Koskelo sanoi.

Tässä vaiheessa Stalin laski, että nyt on kiire Berliiniin. Salpalinjalla oli tässä oma osuutensa. Stalin ei halunut sitoa lisäjoukkoja Salpalinjan murtamiseen, vaan suuntasi ne kiireesti Berliiniin.

- Mannerheim sai siis torjuntavoiton ennen kuin vihollinen tavoitti Salpalinjan. Linnoituksen rakentaminen osoittautui oikea-aikaiseksi ennaltaehkäiseväksi pelotteeksi.

Uudelleen käyttöön 1950

Salpalinja riisuttiin sodan jälkeen aseista. Vuonna 1950,  YYA-sopimuksen (1948) laatimisen jälkeen, Suomen valtiojohto päätti, että maan pitää valmistautua sotaa varten myös itärajalla. Suomen puolustuksen painopistehän oli sodan jälkeen virallisesti lännessä, lounaassa, Helsingissä ja Lapissa torjumassa Länsi-Saksan uhkaa!

Suomi ratkaisi valmistautumisen idän suuntaan kaikessa hiljaisuudessa omalla tavallaan. Salpalinjaa alettiin kunnostaa ja pitää yllä. Aseita ei korsuihin tuotu. Rajavartiolaitoksen vahvuutta nostettiiin suuresti, perustettiin rajaprikaateja. Keski-Suomen reserviläisistä oli varauduttu muodostamaan 5-6 rajaprikaatia, jotka olisi sijoitettu Salpalinjaan.

- 1970-luvun alkupuolella Suomessa siirryttiin alueelliseen puolustusjärjestelmään. Ollessani Itäisen maanpuolustusalueen komentajana 1993 kerroin alaisilleni, että jos olette joukkoinenne lähellä Salpalinjaa, viekää kaminanne telttojen sijasta korsuihin. Ne kestävät edelleen 500 – 1000 kilon pommin, kenraali Koskelo muisteli.

Yhä esikuva puolustusvalmiudelle

Kenraali sanoi usein kysyttävän, vastasiko Salpalinja siihen uhrattuja ponnistuksia.

- Kyllä. Se oli vuosia tärkeä osa Suomen puolustusvalmiutta. Salpalinja on esikuva puolustusvalmiudelle yhä tänä päivänä.

Koskelon mukaan Salpalinjasta ei ole vaiettu sotasalaisuuden takia. Kaikkea ei tarvitse salata.

- Salpalinjasta on vaiettu YYA-sopimuksen takia.

Kirjoittajan yleisökysymykseen, voivatko ulkopoliittiset syyt vielä estää Salpalinjan nimeämisen vuonna 2017 Suomen täyttäessä 100 vuotta Suomen itsenäisyyden monumentiksi, alustaja vastasi, eivät voi!

-Historia on historiaa, Koskelo sanoi.

TERHO AHONEN

Tässä linkki juttuun, jossa Koskelo puhuu tarkemmin liittoutuneiden ulkoministereiden kokouksesta elokuussa 1945.

http://www.salpavaellus.net/wp-content/uploads/2016/02/Heikki-Koskelo-Sotaveteraani-lehdess%C3%A4-24.2.2016.pdf

Lisätty 8.7.2016 / TA

Salpalinjan Perinneyhdistyksen tervehdys

Salpalinjan Perinenyhdistyksen tervehdys Salpavaelluksen mp-juhlassa 3.7.2016

Puheenjohtaja Teppo Lahti

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, herra kenraali, hyvät Salpavaeltajat ja rauhanturvaajat, hyvät naiset ja herrat.

Minulla on ilo tuoda tähän Salpavaelluksen päätösmaanpuolustusjuhlaan Salpalinjan perinneyhdistys ry:n tervehdys. Salpavaellus on nähdäkseni merkittävin ja vaikuttavin Salpalinjaa koskeva tapahtuma Suomessa.

Onnittelen Salpavaellukseen osallistuneita vaelluksen suorittamisesta. Olette nähneet ja konkreettisesti todenneet sen valtavan työn tuloksen, jonka linjan rakentajat aikaansaivat silloin, kun Suomen Itsenäisyys oli uhattuna. Salpalinja on osoitus koko Suomen kansan maanpuolustustahdosta ja halusta säilyttää Itsenäinen Suomi. Linjalla oli parhaimmillaan keväällä 1941 35 000 rakentajaa, joita muonitti 2000 Lottaa. Ei myöskään pidä unohtaa kotirintaman naisia ja miehiä eri alueilla, jotka tekivät samaa työtä. 

                                                            Teppo Lahti

Salpalinjan merkitys rauhan turvaajana on kiistaton. Vaikka linjalla ei koskaan taisteltu, sen olemassaolo aikaansai osaltaan sen, että jatkosodan torjuntavoittomme jälkeen neuvostoliittolaiset eivät enää jatkaneet hyökkäystä Suomeen. Muutenkin jatkosodan taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944. Joskus jälkiviisaat asettivat Salpalinjan rakentamisen kyseenalaiseksi sen massiivisuuden ja kalleutensa vuoksi, kun siellä ei edes taisteltu. Sotahistorioitsija Sampo Ahto on kuitenkin arvostaen todennut, että linnoite on täyttänyt tehtävänsä, jos se jo pelkällä olemassaolollaan on estänyt vihollisen hyökkäykset. Vastaavasti kenraaliluutnantti Heikki Koskelo on nimennyt Salpalinjan osuvasti ennaltaehkäiseväksi pelotteeksi.

 Valtakunnallinen Salpalinjan perinneyhdistys on perustettu vuonna 2002. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää Salpalinjan tuntemusta, vaalia sen rakentajien perinnettä ja olla mukana eri toimijoiden kanssa kehittämässä linjan matkailullista ja myös muuta käyttöä. Yhdistyksessämme on tällä hetkellä teon alla uusi Salpalinjaa käsittelevä kirja, joka käsittelee Salpalinjan rakentamisen historiaa eri alueilla ja eri näkökulmista, Salpalinjan merkitystä sodan aikana ja sotien jälkeen kylmän sodan aikana sekä Salpalinjan nykytilaa ja matkailullista käyttöä.

Ensi vuonna on Itsenäisyytemme juhlavuosi. Sen johdosta yhdistys on tehnyt Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitteesta esityksen Valtioneuvostolle Salpalinjan nimeämiseksi Itsenäisyytemme monumentiksi. Tämä esitys kunnioittaa sitä maanpuolustustahtoa, joka suomalaisilla oli ja on edelleen. Oli valtava suoritus silloisissa olosuhteissa ja sen aikaisilla välineillä ja menetelmillä aikaansaada sellainen puolustuslinja, joka on täysin vertailukelpoinen Keski-Euroopassa oleviin vastaaviin puolustuslaitteisiin. Tuon linjan rakentaminen kunnioittaa kaikkien sotiemme veteraanien ja kotirintamalla kaikkensa tehneiden suomalaisten toimintaa. Veteraanisukupolven perintö on Itsenäinen Isänmaa. Veteraanien tunnuslause: ”Kaveria ei jätetä” toimi pahoina aikoina ja antoi voimia kaikille. Tätä ei saa koskaan unohtaa, sillä nyky- yhteiskunnassa tarvitsemme näemmä entistä enemmän tätä asennetta.

Perinneyhdistyksellä on Salparakentajien ansiomitali, joka on tarkoitettu Salpalinjan rakentajille. Ansiomitali on tarkoitettu myös heille, jotka ovat toiminnallaan vaikuttaneet Salpalinjan hyväksi. Tunnustuksena isänmaan maan ja maanpuolustuksen hyväksi tekemästänne työstä mitalit luovutetaan seuraaville henkilöille.

-        Rainer Fabricius

-        Heikki Järvinen

-        Arno Latvus

-        Erkki Paukkunen (ei ollut paikalla)

TEPPO LAHTI

Vaellusjohtajan puhe

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, Herra Kenraali,  Arvoisa salpavaeltajajoukko ja hyvä juhlayleisö!

Olemme saamassa päätökseen järjestyksessään 23:n Salpavaelluksen. Mukana on useita ensikertalaisia, sekä myös kokeneita Salpakonkareita. Vaelluksen johtajana olen mielissäni nähdessäni vaeltajien joukossa osallistujia kaikista ikäryhmistä ja myös osallistujia Kaakonkulmaa ja Etelä-Suomea kauempaa. Olemme tahtoneet kehittää Salpavaellusta, paitsi maanpuolustushenkeä ja sotahistorian tuntemusta kohottavaksi tapahtumaksi, jota se toki on aina ollutkin, niin myös sellaiseksi isänmaalliseksi tapahtumaksi, joka siirtää tietoisuutta Salpalinjan merkityksestä uusille ja taas uusille ikäluokille ja sukupolville. Siksi onkin mukava nähdä, että mukana on myös nuorempaa väkeä oppimassa uutta ja tutustumassa Salpalinjaan.

Hyvät Salpavaeltajat, Uskon, että olemme saavuttaneet ainakin osan tavoitteistamme ja toivon, että olemme pystyneet tuottamaan toiveitanne ja odotuksianne vastaavan kokemuksen Salpalinjaan, ja suomalaiseen sotahistoriaan tutustumisessa. Toivon, että tapahtumasta jää kaikille positiivinen muistijälki, joka toisi mahdollisimman monen teistä myös ensi vuonna mukaan tapahtumaan. Kehitämme reittivalintoja ja tutustumiskohteita, jotta joka vuosi jokaiselle olisi myös jotain uutta koettavaa.

                                                                         Antti Pakkanen

                                                      

Vaikka Salpalinjalla ei koskaan taisteltukaan, sen merkitystä sekä jatkosodan aikana, että erityisesti sen jälkeisinä vuosina, ei voi liikaa korostaa. Salpalinja oli osa Suomen puolustussuunnitelmaa vielä pitkään sotavuosien jälkeenkin ja sillä oli merkityksensä Suomen rauhan turvana.

 Salpalinjana tunnettu Salpa-asema, on kestävä monumentti suomalaisesta maanpuolustustahdosta, vapaaehtoisesta osallistumisesta, yksituumaisuudesta ja isänmaallisuudesta. Nämä ovat myös arvoja, joita Salpavaellus tahtoo toiminnallaan edistää ja vaalia. Tähän liittyy erityisesti edellisten sukupolvien työn arvostus ja kunnioitus, sekä sotiemme veteraanien perinnön vaaliminen ja sen siirtäminen eteenpäin tuleville sukupolville, joiden tahdomme tuntevan Salpalinjan ja sen merkityksen erityisesti, kun Itsenäinen Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta.

Salpavaelluksen puolesta tahdon ensinäkin kiittää Salpavaelluksen suojelijana toiminutta Suomen Rauhanturvaajaliittoa ja samalla tahdon onnitella rauhanturvaajia 60-juhlavuoden johdosta. Suomalainen rauhanturvatyö ja sen vaaliminen on tärkeä osa myös kokonaismaanpuolustusta ja rauhanturvatehtävät tärkeitä toimia Suomen puolustusvoimien kehittämistyössä, sekä reserviläisten että kantahenkilökunnan osaamisen kehittämisessä.

Salpavaelluksen ja sen toteuttaneiden alueen maanpuolustusjärjestöjen puolesta tahdon myös kiittää Puolustusvoimia, Kaakkois-Suomen aluetoimistoa ja Maasotakoulua ja nykyisin siihen kuuluvaa Reserviupseerikoulua tuesta ja yhteistyöstä Salpavaelluksen mahdollistamiseksi.

Henkilökohtaisesti tahdon kiittää myös osaavia ja motivoituneita oppaitamme ja kaikkia organisaatioon kuuluvia. Lisäksi kiitos myös kaikille muille yhteistyötoimijoille ja kanssatekijöille.

Tahdon puolestani toivottaa kaikille erittäin hyvää kesää ja nähdään taas ensi vuonna. Kiitos.

-Antti Pakkanen, Salpavaelluksen johtaja

Paavo Kiljunen Salpavaelluksen päätösjuhlassa

Puolustuksen tehtävä on sodan estäminen

Salpalinja on aikanaan rakennettu Isänmaan turvaksi – viimeiseksi lukoksi turvaamaan maamme itsenäisyys ja kansan vapaus. Vaikka Salpalinjan rakenteita ei koskaan testattu tositilanteessa, se hoiti epäsuorasti tehtävänsä. Tietoisuus linnoitteesta heikensi hyökkääjän intoa ja vahvisti puolustajan taistelutahtoa, Suomen Rauhanturvaajaliiton puheenjohtaja, kenraaliluutnantti evp Paavo Kiljunen muistutti sunnuntaina Miehikkälässä.

- Vuonna 1944 kirjoitti eversti ja sotahistorioitsija J O Hannula seuraavasti: ” Suomen asema on kerta kaikkiaan sellainen, ettei sille suoda puolueettoman katselijan osaa silloin, kun suurten ristiriitojen myrskyt järkyttävät Euroopan mannerta.” Talvi- ja jatkosodan kokemukset olivat tuoreina tuon mielipiteen taustalla. Tuo lausuma istuu hyvin myös tämän päivän tilanteeseen. Itämeren alue on niin pieni pelikenttä, ettei siinä ole katsomopaikkoja ja vapaalippuja.

                                                                          Paavo Kiljunen

- Suomen puolustusjärjestelmän perimmäisenä tarkoituksena on estää sota. Näin turvataan itsenäisyys, poliittisen johdon päätöksenteko ja kansalaisten elinmahdollisuudet. Valmistautumisella nostetaan kynnystä mahdolliselle tunkeutujalle. Kun kynnys on riittävän korkea, sota vältetään,

Salpavaelluksen päätösjuhlassa puhuneen Kiljusen mukaan Suomen puolustusjärjestelmää pitää suhteuttaa turvallisuusympäristöön sillä tavoitteella, että sota vältetään. Jos ja kun olemme itsellemme rehellisiä, lähtökohdaksi otetaan todellinen turvallisuusympäristö, eikä sellainen ympäristö, jollainen toivoisimme sen ideaalimaailmassa olevan. Tätä taustaa vasten Suomen puolustuksen tulevaisuutta on suunniteltava.

Kiljunen painotti, että Suomen puolustus perustuu nyt ja tulevaisuudessa vahvaan omaan järjestelmään. Sen tukena on monipuolinen kansainvälinen yhteistyö.

Rauhanturvaajien veteraanistatus

- Tänä vuonna vietämme myös Suomen rauhanturvaamisen juhlavuotta. Joulukuussa tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun ensimmäiset suomalaiset lähtivät turvaamaan rauhaa Suezille. Yhteensä noin 45 000 suomalaista on osallistunut tähän tärkeään toimintaan näiden 60 vuoden aikana, Kiljunen kertoi.

Juhlavuoden kunniaksi rauhanturvaajille on myönnetty kriisinhallintaveteraanistatus.

Sen perusteena on Kiljusen mukaan muun muassa se, että lähtöpäätöstä tehdessään rauhanturvaaja on ottanut huomattavan henkilö- ja perhekohtaisen riskin. Muistuttaahan kriisinhallinnan toimintaympäristö usein sodan vaikeita ja vaarallisia olosuhteita. Tappioiltakaan ei ole vältytty. 49 suomalaista on menettänyt henkensä kriisinhallintapalveluksen yhteydessä. Yli 30 on vaikeammin fyysisesti vammautunut. Myös operaatioperäisiä psyykkisiä oireita esiintyy.

Kriisinhallintaveteraanistatusta ei rinnasteta sotiemme veteraanien asemaan.

Näin rauhanturvaamisen juhlavuonna voimme todeta, että Suomen etuja puolustetaan myös maamme rajojen ulkopuolella. Osallistuminen kansainvälisiin operaatioihin vahvistaa maamme asemaa monin tavoin. Osallistumisella Suomi osoittaa kuuluvansa kansainvälisiin vastuunkantajiin resurssiensa rajoissa. Osallistuminen vahvistaa myös kotimaan puolustusta.

Operaatiokokemuksen karaisemat sotilaat ovat palattuaan entistä valmiimpia myös isänmaan puolustukseen. Jo pitkäaikainen ympärivuorokautinen toiminta kriisialueen vaarallisessa toimintaympäristössä kehittää henkilökohtaista valmiutta ja suorituskykyä. Pääosa kotiutuneista palaa kotimaahan positiivisesti muuttuneina. He ovat kokemuksineen myös siviiliyhteiskunnalle arvokas resurssi. On yhteiskunnallisesti järkevää, että myös tukea tarvitsevat kriisinhallintaveteraanit kykenevät työkykyisinä hyvään elämään kotimaassa.

Edellinen on referaatti puheesta, joka kokonaisuudessan on luettavissa täältä:

Puhe_Miehikkälä_030716Paavo Kiljunen