Asiasta poiketen

Kuvassa Suezilla 1974 Terho Ahonen ja Ensio Siilasvuo.

Kuulostakoon kuinka omahyväiseltä tahansa ja Salpa-asemaan suoranaisesti liittymättömältä, en malta ottaa esiin kahta minulle merkittävää peräkkäistä päivää, tämän ja huomisen.

Tänään on asevelvollisuuteni viimeinen päivä. Reserviupseerin asevelvollisuus päättyy sen vuoden lopussa, kun hän täyttää 60 vuotta. Sillä siisti.

Olen siinä mielessä onnekas, että olen vasta seitsemäs ikäluokka (1951 syntyneet), joka on selvinnyt kokonaan ilman sotaa Suomen itsenäisyyden aikana. Toivottavasti seuraavat asevelvollisuusikäluokat selviävät samoin.

Astuin varusmiespalvelukseen vapaaehtoisena lokakuussa 1969. Jäin reserviin syyskuussa 1970. Olin 18-vuotias. Kolme viikkoa myöhemmin astuin Kotkan Rannikkopatteristoon palvelukseen alemman palkkaluokan kersantin vakanssille opetusaliupseeriksi. Keskikoulupohja ei riittänyt kesävänrikin paikkaan. Kun tarkoitukseni oli vain ”puolipiruuttaan” kokeilla maatalon metsätyövaihtoehdon sijaan palkkahommia, erosin suunnitelmani mukaan puolustusvoimien palveluksesta seitsemän kuukautta myöhemmin, olin 19 ½ -vuotias!

Kun olin edellisenä perjantaina riisunut kersantin asetakkini, niin seuraavana maanantaina puin ylleni YK-luutnantin uniformun Niinisalossa YK-koulutuskeskuksessa. Astuin YK:n Suomen valmiusjoukon kaksiviikkoiseen koulutustilaisuuteen. Sen jälkeen vastoin odotuksiani en päässyt rauhanturvaajaksi Kyprokselle. Keskikouluenglantini ei silloin riittänyt upseeritehtäviin.

Mutta vihdoin syksyllä 1973 tärppäsi. Lokakuun sota, Jom Kippur –sota sai YK:n lähettämään Suezille rauhanturvajoukot. Minä pääsin mukaan UNEF II suomalaiseen valvontajoukkoon YKSV 1:een. Koko lähi-idän valvontajoukkoa komensi Suomen itsenäisyyspäivänä 1973 kenraaliluutnantiksi ylennetty Ensio Siilasvuo.

Vuonna 2003 edesmenneen Siilasvuon syntymästä tulee huomenna uudenvuodenpäivänä kuluneeksi 90 vuotta.

Oma rauhanturvaajakertomukseni on luettavissa kirjastani Tulikaste Suezilla (julkaistu 2005, kirjastoista löytyy). Rauhanturvaajana siis kohtasin sodan, mutta se on ollut oma valinta, ei asevelvollisuus.

Korkeasti kunnioittamani esimieheni kenraali Ensio Siilasvuon syntymäpäivää ja oman asevelvollisuuteni päättymistä rohkenen laittaa yhdistämään oheisen valokuvan. Se on otettu Suezin kaupungissa tammikuussa 1974 eräänä tulitaukorikkomusten välisenä seesteisenä hetkenä.

Hyvää Uutta Vuotta!

Hyvää Joulua!

Maaliskuun lopulla tulee kaksi vuotta kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Kaksi asiaa on yllättänyt itseni. Toinen on se, että olen jaksanut kirjoittaa viikosta toiseen, juttu per viikko –vauhdilla, ilman suurempaa väkisinpakoitusta. Ja toinen vielä parempi asia on se, että tällä blogilla on hieman yli 6000 eri lukijaa.

Noista lukijoista pikkuista vaille puolet piipahtaa kurkkaamassa vain kerran. Eli reilut kolme tuhatta ihmistä tulee lukusille vähintään toisen kerran. Ja heistä vähintään yhdeksän kertaa sivuihin tutustuu 2252 henkeä.

Kun nyt ei ole lunta, niin viime talvena helmikuun alussa oli.

Ja kun analyysiä mennään vielä pitemmälle, niin vähintään sata eri kertaa sivuilla käyneitä on 1156 henkilöä ja heistä yli 200 kertaa käyneitä on 750 eri henkeä! Ja ei tarvitse pelästyä, Google Analytics ei tuon tarkempaan pysty ketään jäljittämään. Ainostaan käyntijälki jää näkyviin.

Ja vielä ihan yksityiskohtana kerron, että keskimäärin yhden sivun lukemiseen on aikaa käytetty yksi minuutti ja 48 sekuntia. Se kerrottuna sivumäärällä nostaa tehollisen kokonaislukuajan 23,5 yhtämittaiseen vuorokauteen. Hommaa on siinäkin.

Minusta nuo ovat komeita lukuja. Se viestittää ilman muuta Salpalinjaan kohdistuvasta varsin suuresta ja yksityiskohtaisesta kiinnostuksesta. Pitää muistaa, että Salpa-asema erikoisrakenteena on spesiaalitietoa. Toisaalta minä haluan, että Salpalinja pikkuhiljaa avautuisi koko kansalle. Salpa-asemassa heijastuu suomalaisten koko maanpuolustustahto!

Mikäli henkeni edelleen pihisee, jatkan kirjoittamista. Aiheita kyllä löytyy. Olen itse kirjoittanut nyt 84 blogia; Risto Häkämies kolme. Edelleen toivon, että vierailevia tähtiä ilmoittautuisi lisää. Varmasti monella teistä lukijoista tietoa on yllin kyllin enemmän kuin minulla. Muiden ajatukset toisivat tälle kirjoitussarjalle lisää painoarvoa. Ja sitä paitsi ei tässä kenenkään tarvitse kaikkea tietää, yksi tietää yhtä, toinen toista. Siitä se paketti syntyy.

Yksityiskohdat, suuret linjat, mikä tahansa kiinnostava, kelpaa minulle. Jos ei kelpaa, sorvataan sitten pyöreämmäksi.

Näihin tietoihin ja toiveisiin päätän tämän vuoden.

Oikein Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2012!

Terho Ahonen
Miehikkälä

Betonin koekuutiot laadun takeena

Salpa-aseman teräsbetonikorsuihin valetun betonin laatua valvottiin tarkasti. Laadunvalvontaa helpotti se, että teräsbetonikorsujen, poisluettuna pallokorsut, betoni valettiin keskitetysti keskusbetoniasemilla. Niissä oli omat laboratoriot ja laborantit.

Laboranttien tehtävänä oli tuoreeltaan ottaa tuotantoeristä näytteet ja tehdä niistä kiviainestutkimukset ja betonin suhteitus. Näin pystyttiin nopeasti reagoimaan mahdollisiin laatuvirheisiin betonin koostumuksessa ja aineksien laadussa.

Lisäksi laborantin tuli ottaa ja valaa tuotantoeristä koekappaleet puristuslujuusmittauksia varten. Korsujen betonin puristuslujuudeksi vaadittiin 450 kg/cm². Tuon aikaista K450 lujuusluokkaa nykypäivän betonimiehet pitävät varsin kunnioitettavana. Lattialaattaan riitti 350 kg/cm².

Mainittakoon, että VTT teki vuonna 1995 puristuskokeita Salpalinjan korsuista otetuista näytteistä. Niissä todettiin puristuslujuuksien edelleen kasvaneen. Tämä vahvistaa sen, jonka minäkin olen betonimiesten suusta kuullut, että Salpalinjaan valettu betoni kovettuu (vahvistuu) noin sata vuotta. Sitten se alkaa kestämään!

Puristuslujuusnäytteen koekappale piti valaa 20 senttiä kanttiinsa olevassa metallisessa muotissa. Se täytettiin vielä nykyisinkin käytössä olevalla tavalla. Valu tehtiin kolmessa osassa. Jokainen kolmannes sullottiin erikseen niin, että ylemmän kolmanneksen sullonta ei saanut ulottua alempaan.

Koekuutioita otettiin kolmen kuution sarjoissa. Jokaista rakenneosaa, lattia, seinä ja katto, kohti tuli tehdä vähintään yksi kolmen koekuution sarja. Sen lisäksi jokaista kunkin rakenneosan betonoitavaa sataa kuutiometriä kohti tuli ottaa tuo kolmen kappaleen sarja.

Kuutiot merkittiin tikulla kuution yläpintaan tuoreena kunkin korsun ja tai juoksevalla numerolla ja rakenneosamerkinnällä. Kaikki muut tarpeelliset tunnistemerkinnät päivämäärineen ja valuajankohtineen (työvuoro) tehtiin luonnollisesti valupöytäkirjaan. Koekappaleet lähetettiin tarkastustoimiston määräämään paikkaan testattavaksi. Koekappaleiden säilytyksestä oli tarkat ohjeet, jotta tulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia.

Puristuslujuuksia mitattiin seitsemän ja 28 vuorokauden kuluttua valusta. Tarvittiin siis koekappaleita molempiin testeihin.

Puristuskokeesta pidettiin koekuutiomurskauspöytäkirjaa. Lomakkeessa on muun muassa sarake Murskaamispäivämäärä. Se viittaa siihen, että koetilanteessa kuutiota on puristettu niin kauan, että se on rikkoutunut. Maastosta on löytynyt aivan viime vuosina näitä koekuutioita, siis ehjänä. Tämä kertoo siitä, että joko niitä on otettu enemmän, mitä on tarvinnut tarkastustoimistolle lähettää tai sitten jatkosodan alkaminen kesällä 1941 on keskeyttänyt koeprosessin ja kappaleiden lähettämisen.

Sain käsiini Salpalinja-museolta peräisin olevan kopion Luumäelle alkuvuodesta 1941 päivätystä pöytäkirjasta. Se paljastaa, että koekappaleita on voinut jäädä ehjäksi myös puristuksen jälkeen. Nimittäin siinä on ”koeponnistettu” seitsemän koekappaletta ja viiden osalla on kuutiolujuudeksi saatu suurempi kuin 500 kg/cm² ja kahdessa muussa 447 (seinä) ja 455 (katto). Eli puristuslaite on mitoitettu tuohon 500:aan ja sen kovempaa voimaa ei ole käytetty. Näin vain tuon rajan alle jääneet kappaleet ovat rikkoutuneet. Huomautuksia sarakkeeseen on laskettu keskiavoksi 486 ja suurempi eli koekappaleet ovat selvästi täyttäneet laatukriteerit.

Samasta lähteestä saamani valupöytäkirja Miehikkälän Salpalinja-museon pitkän lenkin päässä olevasta kaksoisasekorsusta vahvistaa muutamia aikaisempia tässä blogissa kertomiani tietoja. Maaliskuun lopulla 1941 valutyö on tehty oikeaoppisesti keskeytymättä kolmessa vuorossa, yhteensä 39 tunnissa. Työvuoroja oli neljä, ensimmäinen vuoro oli yhdeksän tuntia ja loput kolme kymmenen tunnin vuoroja.

Valunopeus on ollut keskimäärin 12,4 kuutiota tunnissa ja betonia on seiniin ja kattoon valettu 484,9 kuutiota. Siihen on käytetty 4122 säkkiä sementtiä. Lattia on tehty erikseen jälkivaluna (tai 75 cm paksuna laattana ennen päävalua?), jolloin ollaan lähellä kertomaani maavaraisen korsun 560 kuutiometrin kokonaismäärää, johon olisi tarvittu 5000 säkkiä sementtiä a´ 50 kg. Edellä puhuttuja koekuutioita korsuun ajetusta betonista otettiin 12 kappaletta.

Valupöytäkirja kertoo työn aikana olleen kirkkaan sään. Päivällä lämpötila on ollut noin viiden pakkasasteen paikkeilla, mutta viimeinen valuyö on ollut jo kylmä, pakkasta aamuyöstä oli 22 astetta!

Valelaitteet

Osana maastouttamista ja naamiointia linnoitukseen kuuluvat valelaitteet. Niiden tarkoituksena on luonnollisesti harhauttaa vihollista. Valelaitteilla pyritään antamaan totuutta vahvempi kuva linnoituksesta tai niillä ohjataan vihollinen tekemään puolustajan haluamia ratkaisuja.

Valelaitteiden teko kestolinnoitteeseen ei ole aivan niin yksinkertaista kuin sodan nopeammin vaihtuviin elementteihin. Tykkiasemat, vaikkapa lentokonesuojat ja monet muut tilapäisluonteiset harhauttamiset toimivat kerran pari ja ovat jälleen käytettävissä jossakin toisessa tilanteessa ja paikassa.

Kestolinnoitteita kuvaavien valelaitteiden tehoa vaarantaa niiden paljastuminen ja paikallaan pysyvyys. Vihollinen aivan varmasti seuraa ja selvittää, siis tiedustelee, linnoitusrakentamista kaikin mahdollisin keinoin. ”Pahviset” valelaitteet paljastuvat viimeistään hyökkäystä edeltävän tulivalmistelun aikana. Siksi valelaitteidenkin tulee kestää tulta. Ja kun niitä rakennetaan, uskottavuuden kannalta työ olisi tehtävä yhtä aikaa muiden rakenteiden kanssa.

Salpalinjassa minä tiedän oikeastaan vain kahdenlaisia valelaitteita, kupuja ja ampuma-aukkoja (kommentoikaa, kun varmasti joku tietää muitakin olevan). Avokallioon sijoitettujen valekupujen tarkoituksena on kertoa paikalla olevasta korsusta ja sieltä tapahtuvasta tähystysmahdollisuudesta. Konekiväärin ampuma-aukko kallioseinässä puolestaan viestittää omaa uhkaansa.

Salpalinjan linnoitteita kuvaavien valelaitteiden teko on ollut periaattessa helppoa ja halpaa. Mitäpä korsuista juuri muuta näkyykään kuin tähystyskuvut ja ampuma-aukot. Oikea tähystykupu tosin maksoi tuolloin maltaita, mutta betonista tehtynä ei paljoakaan ja ampuma-aukon sopivaan kallioseinään sai parilla säkillä sementtiä.

Valelaitteiden sijoittamisella on eittämättä haluttu ohjata vihollisen liikettä todellisten aseiden eteen. Siksi valelaitteet on mitä todennäköisemmin sijoitettu paikkoihin, josta ei muutenkaan helposti mentäisi läpi, kuten esimerkiksi Ravijoella estekivilouhoksen korkeaan kallioseinämään.

Toisaalta valelaitteiden aavistuksen huolimattomalla naamioinnilla hyvin naamioitujen oikeiden laitteiden lähellä olisi vihollinen saatu kenties harhautetuksi käyttämään huomiotaan ja tulivoimaansa väärään kohteeseen. Kiivastahtisessa taistelutilanteessa näin varmasti voisi aluksi käydäkin, kunnes totuus viholliselle paljastuisi. Ja nuo hetket puolustajan tulisi pystyä käyttämään hyväksi.

Salpa-asemassa on valelaitteita vähän, voisi sanoa hyvin vähän. Salpalinja on itseasiassa maastoutettu ja naamioitukin niin hyvin, että ainakaan sen vahvimmilla osilla Suomenlahden ja Salpausselän välillä ei valtavasti ole sijaa valelaitteille jäänytkään. Ja toisaalta rakentamisessa oli kiire kaiken aikaa; oli siis keskityttävä oikeiden tulivoimaisten ja todellista estearvoa kohottavien rakenteiden tekoon.

Voin kuvitella, että sikäli mikäli olisi ollut resursseja, esimerkiksi ylimääräisiksi jääneitä tai vanhoja aikansa eläneitä kupuja tai vain betonista paikalla tehtyjä, niitä olisi työn loppuvaiheessa varmasti sijoiteltu sopiviin paikkoihin valelaitteiksi. Harhautus on ilman muuta osa taistelua. Mutta kuten tunnettua Salpalinja jäi muutenkin keskeneräiseksi, niin varmasti valelaitteidenkin osalta.

Ja on tietysti myös ajateltava, että naamioinnin ja valelaitteiden rajanveto on yhtä vaikeaa kuin hulluuden ja viisauden. Toisinpäin: harhautustahan on myös hyvin tehty konekiväärikorsun ampuma-aukon otsan naamioiminen kiviladoksin näyttämään luonnonjyrkänteeltä. Jälleen kerran taistelun kiihkeydessä, pölyn ja savun keskellä vihollinen ei kaikkia yksityiskohtia millään pysty hahmottamaan: valekallio onkin asekorsu. Taistelussa elämästä ja kuolemasta ei ole aina aikaa verrata tiedustelutietojen koordinaatteja ja luottaa vain niihin. Ihminen uskoo vahvasti näkemäänsä ja sitä valelaitteilla ja hyvällä naamioinnilla yritetään sotkea.

Ajattelemisen aihetta työmääristä

Metsien ja pusikoiden kätköihin piiloutuneen Salpalinjan rakenteita ja niihin tarvittua työmäärää on helppo tänä päivänä vähätellä. Eihän se olisi kuitenkaan vihollista pidätellyt, ajastaan jälkeen jäänyt jäykkä linnoitus, moni ajattelee.

Mutta itärajan linnoitukseen käytetty työmäärä on 70 vuotta sitten tehtynä niin huikea, ettei sitä voi eikä pidä vähätellä. Ei varsinkaan nyt Suomen itsenäisyyspäivän aikaan. Salpa-asema osaltaan oli vaikuttamassa itsenäisyytemme säilymiseen. Jos sitä olisi pidetty turhana ja vähäpätöisenä, tuskin ylipäällikkö Mannerheim olisi käskenyt sitä rakentaa.

Heitänpä tässä muutaman ajatusleikkiluonteisen esimerkin mietittäväksi, kuinka juuri minä tai juuri sinä selviäisin tai selviäisit niistä nykykunnollani tai –kunnollasi. On muistettava, että Salpalinjan tehollinen työaika oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Tärkeimmät työkalut olivat lapio, saha, kirves, rautakanki, kivipora ja leka. Liike-energia niiden heiluttamiseen tuotettiin kymmenien tuhansien miesten hartiapankissa.

Kuinka kauan arvelet, että tarvitsisit aikaa louhiaksesi kalliosta yhden reilun kuution kokoisen panssariestekiven, osaksi käsiporaa käyttäen? Miten siirtäisit kiven louhokselta maastoon ehkä kilometrienkin päähän? Vähän aikaa varmaan ottaisi kaivaa moreenimaahan liki puoli metriä syvä ja reilusti metri kanttiinsa oleva monttu? Ja sitten vielä kiven pystytys siihen ja kiilaksi kiven ympärille hevoskuorma sepeliä?

Sitten kun olet mielessäsi päätellyt tuon yhden kiven tarvitseman työmäärän ja ajan, voit miettiä, että niitä yhden vuoden aikana Salpalinjaan pystytettiin 350 000 – 400 000 kappaletta, kaikki peruskalliosta yksi kerrallaan louhittuja ja esterivistöihin siirrettyjä!

Tai kuinka pitkälti kaivaisit panssarikaivantoa päivässä, leveys viisi metriä, syvyys yli kolme metriä? Yhdeltä juoksumetriltä nousee maata 7,5 kuutiometriä. Saisitkohan puoli juoksumetriä päivässä? Jos saisit ja jaksaisit, sadan metrin pätkä sinulla olisi kaivettuna 200 päivässä ilman yhtäkään vapaapäivää. Kilometrin kaivaminen vaatisi viisi ja puoli vuotta ilman yhtäkään vapaapäivää. Kaivantoestettä Salpalinjassa on 130 kilometriä!

Taistelu- ja yhteyshautaa Salpalinjassa on 350 kilometriä. Vajaan metrin levyistä ja yli miehen pituuden syvyistä hautaa kiviseen, juuriseen ja kallioiseen maahan ei sitäkään heittämällä kaiveta?

Maavaraisen teräsbetonikorsun montusta lähtee irtomaata 1600 kuutiometriä. Osa siitä on lapioitava kuuden metrin syvyydestä maanpinnalle. Tai jos korsumonttu on louhittu kallioon, millä ne kivenlohkareet ja sepeli sieltä montusta on nostettu pois? Järeitä teräsbetonikorsuja linnoituksessa on noin 450 kappaletta. Huh!

Viime kesän Salpavaelluksella osalla vaeltajista oli mahdollisuus kokeilla kivenporausta käsipelillä. Moni sitä innostuneena kokeilikin. Työnäytöksen jälkeä kiveen syntyi noin tunnin työn tuloksena kymmenkunta senttiä. Yhden panssariestekiven kiilaporauksiin tarvittiin reikää vähintään metrin verran.

Ensi kesän vaelluksella voisimme oikeastaan kokeilla rautakangin ja lapioin, minkä verran ottaa aikaa muutamalta mieheltä siirtää panssariestekivi sijansa verran sivuun, kunnon monttuun ja hyvin kiilattuna. Seuraava ryhmä luonnollisesti siirtää kiven takaisin alkuperäiseen paikkaansa, ettei museovirasto hermostu. Näin ehkä mielikuvissa helpolta tuntuva työ saakin uusia ulottuvuuksia. Tämä demostraatio ei tietenkään ole tarpeen, jos mukana olevat suostuvat uskomaan työmäärän suuruuden vapaaehtoisesti.

Salpalinja oli iso työ, hirvittävän iso. Se tehtiin satoi tai paistoi!

Itsenäisyyspäivänä nostamme Suomen lipun salkoon, sataa tai paistaa.

Yleiskatsaus RUK:n upseerioppilaille

Laitanpa tässä näkyviin, mitä ”posmitin” Reserviupseerikoulun oppilaille viiden minuutin yleiskatsauksena Salpalinjasta tässä marraskuun parin viimeisen viikon aikana. Kerroin tämän kohdeoppaana 49 kertaa Harjun oppimiskeskuksen kulttuurimaisemassa.

"Hyvät naiset ja herrat!

Talvisodassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Vanhan Sallan. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan 30 vuodeksi Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi.

Uuden sodan vaara oli ilmeinen. Länsivaltojen pelossa Stalin taipui rauhaan, vaikka sen sotilaallinen ote oli vielä vahva. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin NL jatkaisi kesken jäänyttä tavoitettaan vallata Suomi ja muuttaa sen yhteiskuntajärjestelmä mieleisekseen, liittää Suomi yhdeksi neuvostotasavallaksi suuren ja mahtavaan Neuvostoliittoon.

Tämä ymmärrettiin Suomen sotilas- ja valtiojohdossa. Niinpä ylipäällikkö Mannerheim teki nopeasti päätöksen uuden itärajan linnoittamisesta. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjasta olivat hyviä. Vahva linnoitus säästää ylivoimaista vihollista vastaan puolustajan verta ja sitkistää puolustusta.

Päämajan pioneeriosastossa työskennellyt kenraalimajuri E F Hanell, joka oli myös insinööri ja betoniasiantuntija sai tehtäväksi laatia itärajan linnoitussuunnitelman ja sen valmistuttua noin kahdessa kuukaudessa johtaa myös työt. Antaakseen Hanellille arvovaltaa Marski ylensi hänet kenraaliluutnantiksi, nosti pariksi kuukaudeksi yleisesikunnan päälliköksi ja piti hänet suoraan alaisuudessaan.

Hanellin suunnitelman mukaan Hankoniemen poikki piti rakentaa kestolinnoite (Harparskog-linja), Itäisen Suomenlahden saaret tuli linnoittaa Kotkasta Virolahdelle, Suomenlahdelta Luumäen Kivijärvelle piti rakentaa yhtenäinen kestolinnoitus. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle rakennettiin vesistöihin ja pääosin tykistön käyttöön nojaava linnoitus. Pieliseltä Sallaan käskettiin sulkea kenttälinnoitetuin tukikohdin tärkeimmät itä-länsi suuntaiset tiet, hyökkäysurat. Kenttälinnoitettuna suunnitelma ulottui Petsamoon, Jäämerelle saakka.

Työt alkoivat Virolahden Ravijoella, Harjussa ruotsalaisten vapaaehtoisten voimin 17.4.1940, itseasiassa lähes kuukausi aikaisemmin kuin suunnitelma tuli hyväksytyksi.

Nyt kun tänä päivänä ajatelellaan puolustusjärjestelyjä Virolahdella, on muistettava, että nykyistä Vaalimaa – Haminan valtatie 7:ää ei tuolloin ollut. Se rakennettiin vasta 1960-luvulla. Siihen saakka rannikon suunnassa ainoa todennäköinen moottoroidun armeijan hyökkäysura oli vanha Turku-Helsinki-Hamina-Viipuri rantatie, nykyinen museotie Virolahdella. Museotie sivuaa Harjua.

Tämä tosiasia selittää sen, miksi Ravijoen ja Harjun seutu on näin vahvasti linnoitettu.

Ventonvuori museotien eteläpuolella muodostaa luonnollisen esteen ja toisaalta tarjoaa puolustajalle hyviä tulenjohtomahdollisuuksia tykistön käytölle. Ventonvuori väkisinkin johdattaa vihollisen hyökkäyspainetta helpompi kulkuiseen maastoon ja se tarkoittaa Harjussa Ravijoen laaksoa, peltoaukeaa kohti pohjoisluodetta. Hyökkäyksen luonnollinen jatkosuunta ja aseman aiottu läpimurtokohta olisi Harjun ja Vahtivuoren välinen muutaman sadan metrin levyinen peltoaukea.

Rantamaantien puolustus keskellä kulttuurimaisemaa sisältää monipuolisen kokoelman Salpa-aseman tai kansankielellä Salpalinjan laitteita. Vahva tykistön käyttö, panssariesteet, kiviesteet ja luonnonesteet maastoa ja tulvitusta hyödyntäen, erityisesti konekivääritulen yhtenäinen sivustatuliverkko, lähisyvyys, reservien suoja- ja lepotilat ovat Harjussa nähtävissä.

Hyvät upseerioppilaat!

Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Käyntinne Salpa-asemassa on kunniaosoitus puoleltanne sankarivainajillemme, sotiemme veteraaneille ja linnoituksen rakentajille. Samalla kun ajattelette sitä, voitte miettiä voisiko jotain Salpa-aseman ideoista ja sen viisauksista jatkojalostettuina ja edelleen kehitettyinä ottaa käyttöön nykypäivän sodankäynnissä.”

Tässä RUK:n viiden päivän opastusurakassa oli mukana 20 vapaaehtoisopasta. Muutamat täydet viisi päivää, useimmat 3-4 päivänä. Erinomaista. Kiitos kaikille oppaille, jokainen kolmen tunnin rupeama oli tuiki tärkeä osa kokonaisonnistumista.

Koko ru-kurssin opastus onnistui siksi hyvin, että RUK "tilasi" alustavasti opastukset myös kahdelle seuraavalle kurssille. Salpavaellus-oppaista tulee väkisinkin taidoiltaan "ammattilaisia". Toistot takaavat sen. Ilolla oli todettava myös se, miten tunnollisesti ja asiallisesti upseerioppilaat oppaitamme kuuntelivat. Viesti Salpalinjasta menee eteenpäin!

Miehitys 1944 vanhoilla ukoilla!

Suomen ilmailuhistoriallisessa lehdessä 3/2011 on alan harrastajan Pentti Mannisen artikkeli Virolaiset ilmavoimissa kesällä 1944. Jutussa puhutaan pääasian ohessa suomalaisten suurista tappioista Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa ja että harvenneiden rivien täydentämiseksi rintamalta vapautuneet vanhimmat ikäluokat kutsuttiin takaisin palvelukseen.

Tuossa ei vielä ole uutta, mutta jutun uutinen on tässä:

”Kotijoukkojen esikunta sai myös valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti.”

Tiedon Manniselle kertoi everstiluutnantti evp Jarmo Nieminen, joka on toiminut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorialaitoksen johtajana. Tieto tarkoittaa, että Salpalinjan vanhimmat puolustajat olisivat olleet peräti 56-vuotiaita! Tänä päivänä ”viiskutoset” ovat lähes poikasia, mutta tuohon aikaan luonnehdinta ”vanhoista ukoista” ei ole kaukana! Sopii tietysti myös kysyä, minkähänlaista sotilaskoulutusta tuon ikäiset miehet olivat saaneet!

Sain asiasta tiedon eilen illalla Salpalinja-ystävältäni Juha Kilpeläiseltä Lahdesta, joka tänä viikonloppuna esittelee Hämeenlinnassa pienoismallitapahtumassa (Nordic Challenge II) Miehikkälän Salpalinja-museolla 12.5.2012 pidettävää Salpalinja Dioraamakilpailua. Juha puolestaan sai tiedon hänen viereisellä osastolla olevalta ilmailuhistorian harrastaja Pentti Manniselta, joka myös pitää ikäluokkatietoa uutena.

Joka tapauksessa tieto ikäluokista Salpalinjan miehittäjinä aina 1888 saakka, on minulle todella uutta.

Kotijoukkojen esikunnan valmistautumiskäsky kertoo kyllä Suomen puolustuksen tilanteen kriittisyydestä. Mutta, että noinkin vanhat miehet olisi kutsuttu aseisiin, yllättää.

Kun tuosta kertova asiakirja on löytynyt, voisi kuvitella löytyvän myös tietoja, miten pitkälle asiaa valmisteltiin ja missä vaiheessa. Miehityskysymystä on täytynyt ajatella viimeistään samaan aikaan, kun annettiin käsky Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta. Se tapahtui kesäkuun puolivälissä 1944.

Talin – Ihantalan taistelujen ja siellä mahdollisesti tapahtuneen läpimurron jälkeen ei olisi ollut kuin päivien kysymys, kun puna-armeija olisi ollut Salpa-aseman edessä. Siis ”pappa-armeijan” kokoamisella olisi ollut todella kiire.

Jonkin verran on keskusteltu siitä, millä joukoilla Suomen sodanjohto olisi kesän 1944 tilanteessa Salpa-aseman miehittänyt. Muistelen kuulleeni ajatuksia saksalaisjoukoista, mutta en pysty muistikuvaani tässä täsmentämään.

Itse olen omassa pienessä päässäni ajatellut ja joillekin kysyjille vastannutkin, että Salpalinjan miehitys olisi ollut kiinni sodanjohdon taidoista. Eli kuinka se olisi pystynyt jatkamaan hallittua vetäytymistä ja viivytystaistelua ja mistä se olisi pystynyt irroittamaan taistelukuntoisia reservejä linnoituksen miehittäjäksi?

Pystyäkseen tehokkaaseen taisteluun Salpalinjassa sen joukkojen olisi pitänyt päästä ja ehtiä valmistautumaan puolustukseen, muun muassa perehtymään linnoituslaitteiden käyttöön ja viimeistelemään keskeneräisiä rakenteita, asentamaan aseita jne. Siihenkin olisi tarvittu päiviä.

Talvisodan Mannerheim-linjan kokemusten perusteella Salpalinjaa varten perustettiin linnoituspataljoonia pitkin itärajaa perehdyttämään kenttäarmeija sen laitteiden käyttöön. He miehittävätkin linnoitusta jatkosodan alussa, kesä-heinäkuussa 1941. Sen jälkeen linnoituspataljoonat lähtivät kenttäarmeijan mukaan ja olivat kesällä 1944 täysin sitoutuneet torjuntataisteluihin muun muassa Kannaksella. Heistä ei olisi ollut juurikaan apua.

Eli kaiken kaikkiaan Salpalinjan miehitys 1944 on mielenkiintoinen kysymys. Toivon asiasta enemmän tietäviltä kommentointeja. Täydennän ja korjaan tämän jutun tietoja sitä mukaa kuin niitä tulee. Mutta lähdetään tällä liikkeelle.

Puolustusvoimat heräämässä Salpalinjaan!

Opastustilanteissa meiltä oppailta usein kysytään, perehdyttääkö puolustusvoimat varusmiehiään Salpa-asemaan. Näihin saakka on jouduttu vastaamaan, että emme tiedä, ainakaan heitä ei juuri ole näillä museokohteilla nähty. Vastaus on herättänyt vastakysymyksen, eikö sotilaidenkin tulisi tuntea oman maansa puolustushistoriasta myös Salpalinjan osuus. Kysymys on oikeutettu. Vastaanvanlainen keskustelu käydään koululaisten käyttämisestä Salpalinjassa.

Puolustusvoimista Reserviupseerikoulun pioneerikomppania on joitakin kertoja käynyt Miehikkälässä Salpalinja-museolla. Muutamia muitakin yksikköjä pv:sta on vieraillut, mutta harvakseltaan ja epäsäännöllisesti.

Uskollisin Salpalinjaan perehdyttäjä on ollut Maasotakoulu, joka on ottanut ohjelmaansa ensimmäisen vuosikurssin jalkaväkikadettien tutustuttamisen Salpalinjaan kahden päivän marssilla. Salpalinja-museo on ollut yksi heidän vakituinen kohteensa 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Tulevien ammattisotilaiden on luonnollisesti tunnettava Salpa-asema ja sen salat.

Mutta tämä vuosi tuo tai on jo tuonut varusmiesten osalta asiaan myönteistä käännettä. Tammikuussa RUK:n pioneerikomppania pahrusi lumessa Salpalinja-museolla, elokuussa kävi mainitut kadetit, ja viikko sitten piipahti Satakunnan pioneeripataljoonan sata varusmiestä. Tämä on jo enemmän kuin ilmeisesti koskaan aikaisemmin.

Kruunu tulee tässä. Reserviupseerikoulu Haminasta käyttää tulevan kahden viikon sisällä koko yli 700 oppilaan vahvuisen kurssinsa Salpalinjassa Virolahden Harjun maisemissa. Yksiköistä yksi hoitaa perehdyttämisen itse, loput noin 650 upseerioppilasta tutustuvat Salpalinjaan kolmen tunnin ajan Salpavaellus-oppaiden johdolla. Onneksi eivät kaikki tule samana päivänä.

Opastusurakka merkitsee osalle oppaita viisi päivää vapaaehtoista maanpuolustustyötä, osalle 1-4 opastusta. Oppaita rivissä on parikymmentä. Operaatio RUK on myös meille oppaille uusi kokemus, osin uusissa kohteissa. Oppaat ovat tarttuneet tehtävään innostuneesti. Homma käy oppaille pienestä kertausharjoituksesta. Isänpäivänä nähdään ensimmäisen kerran, kuinka aikataulut ja suunnitelmat pelaavat.

Kaikkinensa RUK:n avaus on erinomainen idea. Jos ja kun operaatio onnistuu, on hyvä syy toivoa, että RUK:kin ottaisi Salpalinjan kurssiohjelmaansa vakituisesti. Jos näin kävisi, Salpavaellus-tapahtuma saisi noin 1500 uutta mainosmiestä ja –naista joka vuosi. On ihme, jos osa heistä ei innostuisi ja osallistuisi siviilissä ollessaan varsinaiselle Salpavaelluksellekin, joka järjestetään vuosittain viikko jälkeen juhannuksen. Hyvä.

Ihan hykerryttää ajatuskin siitä, mitä vaellusjohtajamme Risto Sivula vastaisi esimerkiksi Karjalan Prikaatin komentajalle, jos hän RUK-palautteen kuultuaan sattuisi kysymään, voisitteko perehdyttää prikaatin Salpalinjaan? Se voisi olla positiivinen ongelma! (aforismi: Jos on ongelma, on ratkaisu.) No, jalat maahan ja keskittymään sunnuntain opastukseen.

Mustamaa Salpalinjan merellisellä jatkeella

Salpa-aseman maalinnoitusten sanotaan alkavan Suomenlahdesta Santasaaresta, Virolahden Siikasaaren niemen tyvestä ensimmäinen saari merelle päin. Saaressa on neljä kantalinnoitetta. Itseasiassa linnoitusketju jatkuu merelle pääaseman suuntaisena linjalla Ruissaari ja Mustamaa ja siitä vielä lounaaseen Ulko-Tammion kautta Kotkan edustalle. Jo suunnitteluvaiheessa ymmärrettiin, että maa- ja merilinnoitusten on oltava kokonaisuus, joka tukee toisiaan.

Saariston linnoittamisesta ei vastannut suinkaan Hanellin johtama linnoitustoimisto Myllykoskella, vaan merivoimat, johon silloin, niin kuin välivaiheen jälkeen taas nykyisinkin rannikkotykistö aselajina kuuluu. Rannikkolinnakkeiden linnoittamisessa on omat erityispiirteensä ja siksi varmasti oli hyvin järkevää pitää rannikon linnoittaminen erillään maalinnoittamisesta, vaikka niillä oli myös paljon yhteistäkin.

Mustamaan saari Klamilasta, tai oikeastaan vielä tarkemmin Ravijoelta etelään muodosti tärkeän kulminaatiopisteen avomeren valvonnassa ja rannikon suojaamisessa ajatellen mahdollista taistelua Salpa-asemassa. Jo 1930 luvulla maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä huomattiin että Kotkan Kirkonmaan ja silloisen Virolahden Pukkion linnakkeen välissä oli meripuolustuksessa aukko.

Tuota aukkoa ryhdyttiin paikkaamaan vuonna 1939, jolloin Mustamaan linnoittaminen alkoi. Talvisodan alkuun mennessä saareen ehti valmistua kolme kenttälinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa. Ne muun muassa osallistuivat jäätä pitkin rannikkoa lähestyneiden vihollisosastojen torjuntaan.

Mustamaan linnoittaminen sai vauhtia talvisodan jälkeen, jolloin saaren merkitys rajan läheisyyden takia entisestään kasvoi.

Välirauhan aikana Mustamaahan valmistui kaksi kantalinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa; patterin kolmas tykki ampui jatkosodassa kenttälinnoitteella suojatusta asemasta. Saareen valmistui tuliasemia keveille rannikkotykeille, konekivääreille, tulenjohtoasemia, valonheitinasema, huoltotunneleita (miehistön ja tavaroiden suojaksi) ja paljon louhittua taisteluhautaa sekä mahdollisiin rantautumisalueisiin runsaasti piikkilankaestettä.

Huomion arvoista saarten, varsinkin niiden rantojen linnoittamisesta on se, että lapiolla saatikka kenttälapiolla ei ole tehtävissä juuri mitään. Kallioon pureutuminen vaatii erikoistyökaluja ja erityisosaamista.

Tämän kirjoittaja pääsi eilen ensimmäistä kertaa käymään Mustamaassa. Pääsy puolustusvoimien omistamalle ja hallinnoimalle saarelle vaatii erityisluvan ja ”päällystakin”. Merimatkakin edellyttää järjestelyjä. Mutta nämä hoituivat ja pääsin muutaman muun ”linnoitushullun” kanssa mukaan ja matkaan. Se täytyy heti sanoa, että samankaltaisessa joukossa oma hulluuteni ei juurikaan erottunut!

On myös sanottava, että en suotta ole kuullut kertomuksia Mustamaan rakenteiden massiivisuudesta. Vaikka ilmeisesti kaikkein näyttävimmät kohteet olivat veden vallassa, silti ihmettelemistä riitti. Työn jälki ja laitteiden kunto oli paikoin hämmästyttävän hyvää. Hiljaiseksi veti.

Jos kohta ovat Salpalinjan linnoitteet mantereella huikeita, ei rakenteet linnoitusketjuun sisältyvillä saarilla jää varjoon, ainakaan Mustamaassa.

En pysty enkä voikaan kuvailla kaikkea näkemääni. Pari yksityiskohtaa otan esille.

Mustamaassa sijaitsevat kantalinnoitetut konekivääripesäkkeet muistuttavat vahvasti veljiään maalla. Käsikranaatin pudotusmahdollisuus korsun sisältä ulos on yleensä ”maakorsuissa” panssarioven yläkulmasta, jolloin se putoaa oven takana sisäänpyrkivän jalkoihin. Mustamaan korsuissa käsikranaatin pudotusputki on myös ampuma-aukon seinässä. Sillä pystytään torjumaan esimerkiksi kasapanosta ampuma-aukkoon kiikuttava vihollinen. Oman konekiväärin mahdollisessa häiriötilanteessa on siis vielä yksi keino jäljellä vihamielisen naapurin eliminoimiseen.

Kaakonkulma-paikallislehdessä on ollut Olli Kauhasen mielenkiintoisia kirjoituksia alueen rannikkopuolustushistoriasta. Äskettäin hän ansiokkaasti puhui Mustamaan ja Ruissaaren huoltotunneleiden varauloskäynti- ja ilmastointihormikuilujen harvinaisesta hauliporausmenetelmästä. Nyt kun tuon kirjoituksen pohjalta sitä osasimme etsiä, niin löytyihän siitäkin esimerkki ja vielä ”porausnatsojakin” halkaistuna suojaamassa 91 senttiä halkaisijaltaan olevan pyöreän kuilun ulostuloaukkoa. Upeaa!

Maailman vahvin!

Itäisen maanpuolustusalueen komentajana vuosina 1993-1995 toiminut kenraaliluutnantti Heikki Koskelo sen sanoi Miehikkälässä 20.10.2011. Salpa-asema on Virolahden ja Luumäen välillä maailman vahvin linnoitus!

Kenraalilla on kanttia sanoa. Hän on koko virkauransa palvellut puolustusvoimia itärajalla eri tehtävissä ja eri paikoissa. Hän on perehtynyt muutenkin Salpa-asemaan hyvin. Hän oli Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja sen toiminnan suuntaviivojen näyttäjä ja aktiivinen toteuttaja.

Miehikkälän Salpalinja-museon luentosarjaan kuulunut Koskelon esitys kiinnosti jo ennakkoon. Sali oli lehtikielellä ilmaistuna tupaten täynnä. Eikä yleisö pettynyt. Mainittakoon, että edellisen viikon esitelmöitsijä, Salpalinjan inventoija, tutkija John Lagerstedt Museovirastosta ajoi kuuntelemaan kenraalin esitystä Helsingistä asti.

Siinä vaiheessa kun Koskelo mainitsi sanaparin ”maailman vahvin”, tämän kirjoittaja spontaanisti keskeytti kenraalin esityksen ja pyysi häntä toistamaan sanomansa. ”Ai minkä”, Koskelo kysyi. No sen, että maailman vahvin, toistin. Tämä dialogi paljastaa, että käsitys oli luennoitsijalle täysin selvä, minulle se oli uutinen!

- Kyllä, kun verrataan betonilaitteiden ja asepesäkkeiden tiheyttä. Talvisodan Mannerheim-linjassa oli noin sata betonilaitetta. Suurin piirtein samalla matkalla Salpa-asemassa Suomenlahden ja Kivijärven välillä on 430 betonista tehtyä ase- ja majoituskorsua sekä pesäkettä (lukekaa alla olevat kommentit, toisenlaisiakin lukuja on, kirjoittajan lisäys). Asepesäkkeitä on 250 metrin välein! Atlantin vallissa Normandiassa betonilaitteita on 1,5 km välein. Maginot-linja on erilainen, ja kuinkas sille kävikään, kenraali perusteli mielipidettään.

Koskelo ei edes maininnut, että Salpalinjassa em. osuudella monirivinen panssarieste kolmen tonnin kivistä tehtynä on yhtenäinen, samoin taistelu- ja yhteyshautaverkosto.

Salpalinja oli rakennettu ensisijaisesti ennaltaehkäiseväksi pelotteeksi, joka talvisodan jälkeen osoitti myös Suomen kansan pettämätöntä maanpuolustustahtoa.

Koskelo perusteli Salpa-aseman lujuutta myös muutamalla esimerkillä Neuvostoliiton suhtautumisesta siihen.

Jo syksyn 1940 päivitetyissä hyökkäyssuunnitelmissa NL oli varannut joukkoja Suomen suuntaan enemmän kuin talvisodassa Mannerheim-linjan murtamiseen. Ja uusissa suunnitelmissa oli hyökkäyksen painopisteenä linnoituksen kiertäminen Joensuun ja Kuopion korkeudelta. Jatkosodassa puna-armeijan joukoilta löytyivät piirustukset Salpalinjasta. Heti jatkosodan jälkeen valvontakomissio vaati tarkat tiedot Salpalinjasta ja NL vaati vielä syksyllä 1945 sen räjäyttämistä.

Nuo asiat viestittävät Koskelon mukaan yksiselitteisesti, että Stalin piti suomalaisten linnoitusta todellisena uhkana ja esteenä Suomen valloittamisessa. Minkä muun takia se olisi ollut siitä niin kovasti kiinnostunut.

Vielä niinkin myöhään kuin 1995 venäläiset muistivat Salpalinjan olemassaolon. Venäjän kenraalidelegaation ollessa Suomessa, kenraali Koslov oli kysynyt suomalaisilta, missä kunnossa ja käytössä Salpalinja on nykyään!

Loppuyhteenvedossaan Koskelo kiteytti Suomen kohtalon pelastukseksi jatkosodan jälkeen kaksi asiaa. Toinen oli edellä mainituin perustein luonnollisesti Salpa-asema ja toinen asekätkennän paljastuminen. Nuo asiat säikäyttivät venäläiset!

Ja jokainenhan meistä tietää, että Salpalinjassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä nimenomaan pelotteena. Työtä se vaati, mutta veri säästyi ja itsenäisyys säilyi.

Paikalla olleen yleisön puolesta minä vielä kiitän Heikki Koskeloa suorasanaisesta ja erinomaisesta esityksestä. Se antoi meille Salpalinja-toimijoille entisestään puhtia painaa päälle esitellä Salpalinjaa sankarivainajiemme, sotiemme veteraanien ja sen rakentajien kunniaksi, antoi puhtia esitellä maailman vahvinta linnoitusta!

Herääkö Hamina Salpa-asemaan?

On mielenkiintoista seurata, milloin Haminan kaupunki hoksaa olevansa myös Salpalinja-kaupunki. Tähän saakka Haminan Salpa-aseman rakenteet ovat jääneet 1700-luvun linnoitteiden varjoon tyystin.

Jos puhutaan Haminasta ennen Vehkalahti-liitosta, oli kaupungin alueella muutama linnoite Salmenvirralla, Takkaniemessä ja Hillossa, välirauhan aikana rakennetun taaemman aseman Hamina -Taavetti –linjan eteläpäässä. HT-linjan rakennustyöt alkoivat elo-syyskuussa 1940 ja se oli tarkoitettu pääpuolustusaseman tukilinjaksi ja luomaan puolustukselle syvyyttä. Ellei jatkosota keskeyttänyt tämänkin linjan töitä, olisi siitä tullut yhtä vahva kuin pääasemasta.

Haminan ja Vehkalahden kuntaliitoksen myötä Haminan kaupunki sai Salpa-aseman HT-linjaa alueelleen aina Vironkoskelle, Miehikkälän pohjoiskulmaan saakka. HT-linjasta reilusti puolet sijaitsee nyky-Haminassa. Eli karkeasti lueteltuna Hillo – Salmenkylä – Husula – Kannusjärvi – Turkia – Lankila –tasalla.

Jos en väärin muista, Kannusjärvellä on sentään joitakin vuosia sitten perustettu muistomerkki HT-linjalle.

Kestolinnoitteita ei Hamina-Taavetti -linjaan ehditty rakentaa kuin kuusi kappaletta, nekin Haminan päähän. Vuonna 1941 oli suunnitelma rakentaa yli 50 teräsbetoniakorsua, mutta homma jäi jatkosodan alettua korsukuopan kaivu- tai louhinta-asteelle. Kesällä 1943 HT-linjasta purettiin 20 kilometriä valmista kiviestettä. Kivet kuljetettiin Karjalan kannakselle VT-asemaan.

Jos Haminan ja Virolahden kuntaliitos 2013 toteutuu, niin sitten kaupunki saa alueelleen jo noin 25 km pääasemaakin ja lisäksi useita kilometrejä Vaalimaan oikaisuasemia ja valmiin Bunkkerimuseon.

Kun tähän saakka Hamina ei ole juuri korviaan loksauttanut Kirkkojärven itäpuolelle, joutunee se Virolahden mukanaolon takia myöntymään myös ajatukseen Salpa-aseman olemassaolosta, jopa sen matkailullisesta hyödyntämisestä. Kaukaa viisaasti muutama haminalainen käytti jo viime talvena tilaisuutta hyväkseen ja osallistui Salpaopaskurssille Miehikkälässä! Hyvä niin.

Olen kautta rantain kuullut, että matkailu Etelä-Kymenlaaksossa keskitetään kehitysyhtiö Cursorille. Se on luonut tai luomassa linnoitushistoriallista turistirysää, johon jopa Salpalinja saattaisi kuulua, ainakin nyky-Virolahden kohteet. Aika näyttää, yltääkö tuo ylikunnallisuus Miehikkälään saakka. Toivottavasti. Jos ei, silloin kuviosta jää puuttumaan paras osa Salpalinjan jo hyödynnettyä infraa ja osaamista - ihan varmasti koko Suomeakin ajatellen.

Miehikkälän osalta ei ole hätää. Kaikki toimeliaisuus niin Lappeenrannassa kuin Haminassa edistää Salpa-aseman kokonaistunnettavuutta. Salpakeskus-isäntänä Miehikkälä on aina kukonaskeleen muita edellä, ainakin vielä. Etumatka ei tietenkään kauan kestä, jos Miehikkälässä ei ymmärretä pitää kuntoa yllä. Toisin sanoen pelkällä aatteenpalolla ei Miehikkälässäkään asiat etene ja pysy keulilla. Toimintojen kehittäminen tarvitsee myös pelimerkkejä ja innostusta niiden jakajilta.

Hurtanmaan paljas totuus

Lappeenrannan länsilaidalla sijaitsevassa Hurtanmaan kylässä on kaksi Salpa-aseman teräsbetonikorsua rinnakkain, joita ei voi olla ihmettelemättä. Ne ovat muutaman metrin päässä toisistaan ja niitä peittää vain ohut vihreä sammalkerros. Korsut ovat jääneet peittämättä kivi- ja maatäytteellä.

Täyttämättä jääneet korsut paljastavat Salpalinjan betonilaitteiden massiivisuuden. Lähes tasaiselle maalle perustetut korsut näyttävät todellä jyhkeiltä sankan kuusikon keskellä. Korkeudeltaan yli viisimetriset, leveydeltään lähes kymmenen ja siipimuurin kanssa pituudeltaan liki 20-metriset rakennelmat vetävät näkijänsä hiljaiseksi. Tai sitten niin kuin minä ensi kertaa ne nähdessäni, latelin ihastuksesta ääneen kaikki tuntemani toispuoleisen elämän hirviöiden nimet! Oppaani Juha Huttunen, Salpalinja-tuntija Iitiältä, piteli korviaan.

Näky on Salpalinjassa harvinainen, ellei keskeneräisyydessään täytön kokonaan aloittamattomuuden osalta peräti ainutkertainen. Varsinkin maavaraisesti rakennetut teräsbetonikorsut ovat varmasti näyttäneet aikalaisille kaikki yhtä huikeilta. Peitettynä massiivisuus katoaa maan alle ja sokkivaikutus pehmenee piiloon. Siksi paljaiden korsujen näkeminen nykyeläjää hämmästyttää.

Se, että korsut ovat jääneet peittämättä, johtunee jatkosodan alkamisella. Salpalinjan työt keskeytyivät, kun asekelpoiset miehet kutsuttiin työmaalta ylimääräisten harjoitusten kautta kenttäarmeijan harmaisiin kesäkuun puolivälin paikkeilla 1941.

Kolme vuotta myöhemmin Karjalan Kannaksen läpimurron tapahduttua ylipäällikkö Mannerheim käski keskittää kenttäarmeijan linnoitusjoukot Salpa-aseman taistelukuntoon saattamiseen. Tämäkään käsky ei ulottunut Hurtanmaan paljaisiin korsuihin. Tekemistä Lappeenrannan muissa länsiosissa, erityisesti Rutolan kannaksella pallokorsulinjoineen oli ilmeisen riittävästi.

Jos ja kun Lappeenrannan Salpalinjan mahdollisuudet –hanke pääsee matkailuajatuksissaan pitemmälle, on Hurtanmaan kohde yksi sellainen. Vaikka itse kohde on valtion ja sen nykyhuoltajan Senaattikiinteistöjen omaisuutta, on tietenkin liikkeelle lähdettävä maanomistajien kanssa neuvotellen. Yksityistä omistajuutta korsujen ympärillä on kunnioitettava.

Hurtanmaan korsupari sijaitsee siis vain noin viiden metrin päässä toisistaan. Se on minusta toinen ihme. Kyseessähän ovat konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu sekä toisena pst-tykki-, konekivääri ja 20 miehen majoituskorsu. Missään muualla minä en ole onnistunut näkemään vastaavia korsutyyppejä noin lähellä toisiaan.

Jos paikalla on ollut tarve saada tuotettua sivustatulta kahteen suuntaan, on se yleensä ratkaistu sijoittamalla samaan korsuun kaksi erisuuntiin ampuvaa asetta, yleensä konekiväärejä. Muilta osin on pärjätty samoilla majoitustiloilla, yhdellä tähystyskuvulla, yhdellä kaivolla, ilmastoinnilla, lämmityslaitteella jne.

Miksi ei Hurtanmaalla ole päädytty samaan? Eikö yhteisrakenne olisi mahdollistanut pst-tykin sijoittamista korsuun kolmanneksi aseeksi? Vai eikö siihen ollut piirustuksia? Mannerheim-linjan korsuissahan oli useita aseita samassa korsukompleksissa. Kukahan osaisi selittää?

Oli miten oli, siinä ne korsut rinnakkain nököttävät sammaloituneena metsän keskellä, ainutkertaisena nähtävyytenä.

Näiden korsujen lähellä on kk- ja 20 miehen majoituskorsu, jonka tähystyskupu on valettu betonista. Harvinaisuus sekin. Oppaani kertoi tarinaa, että korsuun tarkoitettu kupu olisi Kivijärven pohjassa; kuljetukseen Luumäeltä rautatieasemalta olisi käytetty Kivijärven jäätä ja noin kymmenen tonnin kupu olisi molskahtanut pysyväksi katiskaksi järven pohjaan. Näin kun uutta ei oltu saatu tilalle, oli tähystysmahdollisuus hoidettu toisistaan 90-asteen kulmassa sijaitsevalla kahdella raolla ”betonikuvussa”.

Huttusen Juha kertoi myös, nyt en muista varmasti, tarkoittiko hän tilannetta Hurtanmaalla vai Iitiällä, kuinka linnoitusväen majoittamisessa taloihin eivät kaikki tulijat olisi kelvanneet. Eräässä talossa jo majoittuneet kertoivat illalla, että huomenna työmaalle tulee hullujussi. Tähän emäntä kiireesti: ”Meille se ei ainakaan tule asumaan!”

Salpa-asemassa ei ole bunkkereita!

Salpa-asema on suomalaisten suunnittelema ja rakentama linnoitus. Ruotsalaiset avustivat työn alkuvaihetta miehin, konein ja kruunuin. Muilta osin itärajamme lukko on puhtaasti suomalainen, made in Finland.

Linnoituksen virallinen nimi on Suomen Salpa. Ja jos lyhennettä käytetään, niin se on Salpa. Näin oli tarkoitus heinäkuussa 1944, kun ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi linnoituksen nimen kenraaliluutnantti Oesch´n ehdotuksesta.

Puolustusvoimien asiakirjoissa ja sanastossa linnoitus on Salpa-asema. Syystä, että se paremmin kuvaa rakennelman puolustuksellista luonnetta. Salpa-asema on siis puolustusasema ja siinä on myös syvyyttä eli useita linnoitustasoja, linjoja.

Kansan suussa Salpa-asemasta on jalostunut käyttökieleen Salpalinja. Edelliseen viitaten tämä parhaiten tunnettu nimi on siis pilkuntarkasti ajatellen virheellinen. Itärajan linnoituksessamme on useita puolustuslinjoja, ei pelkästään yhtä linjaa. Siksi se on puolustuasema, Salpa-asema.

Niin tiukkapipoinen en ole, ettenkö hyväksy Salpalinjaa linnoituksen nimeksi. Se näkyy myös tämän blogin nimessä ja monessa muussa "vielä virallisemmassa" yhteydessä. "Ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan" -ajatus sallii paljon.

Voimme käyttää Salpa-asemasta Salpalinja-nimeä synonyymina, kunhan kerromme, että tarkoitamme sillä useita puolustuslinjoja käsittävää Salpa-asemaa. Salpa-asema-tietouden levittäminen on edelleen niin monen tuskan ja kynnyksen takana, että kaikki keinot tiedon eteenpäin viemiseksi olkoot sallittuja. Näin myös Salpalinja saa pysyä käytössä Salpa-asemaa tarkoittavana sanana.

Sen sijaan olen opettajiltani, erityisesti korkeasti arvostamaltani teknikkokapteeni evp Arvo Tolmuselta, saanut pontevan ohjeen: Salpa-asemassa ei ole ainuttakaan bunkkeria. Sitä vastoin teräsbetonikorsuja ja kenttälinnoitettuja korsuja Salpa-asemassa on sadoittain.

Kysyin asiaa Arvolta viimeksi tänään varmistaakseni, että olen näissä nimiasioissa jakanut tietoa oikeilla sanoilla, oikeilla termeillä. Ja Arvo vahvisti käsitykseni. Salpa-asemassa on vain teräsbetonikorsuja. Bunkkeri on vierasperäinen sana ja se ei ole suomea. Myös Salpalinja-sanaa Arvo Tolmunen vierastaa, mutta hänkin myöntää antaneensa siinä periksi.

Salpa-aseman asiakirjoissa, joita on heinähäkillisittäin, ei puhuta Salpalinjasta eikä bunkkereista, Salpa-asemasta ja teräsbetonikorsuista sitäkin enemmän. Teräsbetonikorsuista on käytetty tb-korsu -lyhennettä samoin kuin imubetoni- eli pallokorsusta ib-korsu –lyhennettä.

Voinkin heittää haasteen, että kuka löytää Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44 –teoksesta Salpa-aseman yhteydessä bunkkeri-sanan, saa minulta palkinnoksi kymmenen pistettä ja kuvainnollisen papukaijamerkin. Palkinnot jaetaan ensi kesän Salpavaelluksen päätösparaatissa!

Totta kai bunkkeri-sana on saattanut minultakin joskus vahingossa Salpa-asema –opastuksissa lipsahtaa, mutta virheen kyllä olen yrittänyt korjata. Hankalammin on korjattavissa ne nimet ja tekstit, jotka ovat vakiintuneet itärajan nähtävyyksiksi. Esimerkiksi Virolahden Bunkkerimuseo, joka ei nimestään huolimatta esittele ulkomaisia bunkkereita, vaan suomalaisia teräsbetonikorsuja. Sama on Joensuun Marjalassa sijaitsevan Joensuun Bunkkerimuseon kanssa.

Ja edelliseen vielä lisäten, että niin Virolahdella kuin Joensuussakin esitellään ansiokkaasti tietenkin koko Salpa-asemaa monitahoisine ja –uloitteisine laitteineen ja rakenteineen, ei siis vain linnoituksen suomalaisia teräsbetonikorsuja.

No, ei tästä kannata kenenkään ottaa hernettä nenään. Vanhoja virheitä on vaikea korjata. Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin se, että emme enää tietoisesti tai tahattomasti nimillä muuttaisi oikeaa suomenkielistä totuutta.

In English Salpalinjan teräsbetonikorsu on yksinkertaisesti bunker ja kenttälinnoitettu korsu dugout. Mutta silloihan ei puhutakaan suomea, suomen kieltä, niin kuin tässä blogissa yritän kirjoittaa.

Korsut ja kosteus

Salpalinjan teräsbetonikorsujen tehtävä oli kahdenlainen. Niiden tuli antaa suojainen, maastoon hyvin sijoitettu ja maastoutettu tuliasema joko konekiväärille tai panssarintorjuntatykille tai molemmille. Yhtä tärkeää korsuilla oli antaa turvallinen majoitus- ja suojatila korsujen omien aseiden kuin korsun välittömässä läheisyydessä olevien taisteluasemien käyttäjille ja miehittäjille, siis sotilaille.

Katossa 2,1 metriä teräsbetonia, vihollisen puoleisessa seinässä 2,3 metriä ja sivuseinässä, jossa ampuma-aukko sijaitsee, kaksi metriä betonia merkitsevät melkoista massaa. Maaperusteissa, maavaraisessa korsussa betonia on jopa 560 kuutiometriä, terästä 45 000 kiloa, suojakiveystä 1200 kuutiometriä sekä vielä korsumontusta kaivettu ja takaisin rakenteen päälle ja sivuille lapioitu maa, jopa 1600 kuutiota.

Kyseisen rakenteen tuli kestää 500- 1000 kilon lentopommien täysosuma. Tuo turvallisuusvaatimus edelläkuvattuine rakennusmassoineen tuo teräsbetonikorsuihin kosteusongelman silloin, kun niitä ei jatkuvasti pidetä asuttuna, lämmitettynä.

Heinälato pysyy sisältä kuivana kesät talvet niin kauan kuin katto on ehjä. Laudanraoista ja oksanrei´istä ilma pääsee liikkumaan, tuulettamaan. Näin märällä ja kostealla säällä sisään tunkeutunut kosteus poistuu. Ja tunnetusti seinälauta tai hirsi, siis puu, varsin nopeasti mukautuu ympärillä olevaan lämpötilaan, joka ladossa on ulkona ja sisällä vuodenajasta riippumatta jotakuinkin sama.

Toista on metrien paksuisessa kivi- ja betonirakenteessa. Talven aikana kivi ja betoni jäähtyy hitaasti kylmimmilleen ja vähintäänkin yhtä hitaasti se myös lämpenee. Molemmat, kylmeneminen ja lämpeneminen, tapahtuvat ulkoilman lämpötilan muuttumista hitaammin.

Syksyllä teräsbetonikorsun rakennusmassa on ulkoilman lämpötilaan verrattuna lämmin. Siitä ei aiheudu ongelmia, päinvastoin rakenteessa oleva pintakosteus jopa kuivuu.

Sen sijaan alkukesästä nopeasti lämpenevä sää tunkeutuu korsujen aukoista sisään ja kohdatessaan kylmän kiven, kylmän betonin ilman kosteus tiivistyy, kondensoituu korsun sisäseiniin, kattoon ja lattiaan. Näin tapahtuu, vaikka ulkoilma on kuivimmillaan toukokuussa. Alku- ja vielä keskikesän helteillä korsujen sisäkatoista suorastaan tippuu vettä. Veden tiivistyminen lakkaa syyskesästä siinä vaiheessa kun korsun rakennemateriaalin ja ulkolämpötilan erot tasaantuvat.

Korsujen käytännössä olematon tuuletus merkitsee, että sisään ”tunkeutunut” kosteus ei haihdu, ei tuuletu eikä kuivu kunnolla kuin vasta talvipakkasilla. Näin rakenteet, metalli ja puu, ovat altiina ruostumiselle ja lahoamiselle vähintään puolet vuodesta. Lahoaminen merkitsee hometta ja korsun sisäilman laatu heikkenee.

Teräsbetonikorsujen ”kosteudenkestävyydessä” on huomattavan suuria eroja. Joissakin sisäkaton puuverhous (kahden tuuman ponttiin höylätty lankku) on pudonnut lahonneena maahan, joissakin toisissa korsuissa se näyttää lähes terveeltä. Syy eroihin on selitettävissä korsujen paikalla, niiden maaperän peruskosteudessa ja sillä, miten vähäiset ilmavirtaukset pääsevät korsujen aukoista kiertämään sisätiloissa.

Vaikutelma Salpalinjan korsujen asumisviihtyvyydestä on nykykulkijalle varmasti monessa korsussa luotaantyöntävä. Mutta jo muutaman tunnin lämmitys korsuliedellä tai kaminalla parantaa tilannetta. Pitempiaikainen lämmitys, viikkoja, alkaa jo tosissaan kuivattaa betonirakenteiden pintaosia ja asumisviihtyvyys paranee. Varsinaisessa tehtävässään korsut eivät kosteusongelmaa kohtaisikaan, kun niitä jatkuvasti lämmitettäisiin. Asepesäkkeet, joissa ei ole majoitustiloja eikä siten lämmityslaitetta, olisivat tietysti kosteuden armoilla vuodenajan vaihtuvuuden tahdissa.

Kokemuksesta voi sanoa parin päivän takaa, että vaikka korsun seinät kosteutta huokuivatkin, niin kyllä lämmitetyssä korsussa väsynyt vaeltaja vetää hirsiä täysillä niin, että kaikuu. Muutaman tunnin uni muuten rauhanomaisessa miljöössä auttaa kuorsaajaakin ajattelemaan ja ymmärtämään niitä miehiä, jotka taistelutilanteessa kenties kuivasta korsusta olisivat joutuneet juoksemaan ulos avoasemiin torjumaan päälle rynnäköivää vihollista, joka ampuu kovilla!

Salpalinja-työmaan lopetus

Jatkosodan päättänyt välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin 19.9.1944. Viisi päivää myöhemmin tuli käsky, että Salpalinjalla ei saanut aloittaa uusia työkohteita. Keskeneräisiä töitä sai jatkaa, mutta nekin lopetettiin joulukuun alussa 1944. Moni kohde jäi kesken lopullisesti.

Töiden lopettamisen kanssa samaan aikaan perustettiin Maalinnoitusten hoitotoimisto. Sen tuli valvoa Salpalinjan ajaminen rauhantilaan. Itärajan pääpuolustusasemaksi aiemmin syksyllä käsketystä linnoituksesta poistettiin aseet ja niiden jalustat. Itseasiassa kaikki muukin irtisaatava materiaali varastoitiin.

Kenttälinnoitteisiin käytetty puutavara myytiin muun muassa huutokaupoilla puuta tarvitseville jälleenrakentajille. Saattoipa meklari huutokaupassa hihkaista ”olkaa hiljaa ja huutakaa: paljonko tarjotaan, myynnissä sata metriä puulla vahvistettua taisteluhautaa.” Se siis tarkoitti, että kaupankohteena oli tst-haudasta irrotettavissa oleva puutavara.

Myös valtaosa puurakenteisista parakkikylistä purettiin ja otettiin nykykielellä sanottuna kierrätykseen viimeistä ikkunaruutua ja kolmen tuuman naulaa myöten. Kaikesta rakennusmateriaalista oli kova pula.

1950-luvun alusta lukien Salpa-aseman laitteiden hoitovastuu siirtyi kunkin alueen puolustuksesta vastanneille armeijan yksiköille, divisioonille, myöhemmin sotilaslääneille, käytännössä sotilaspiireille. Pohjoisimmassa Suomessa linnoitteiden hoito oli delegoitu rajavartiostolle.

Sotilaspiirien linnoitusteknikot tarkastivat kestolaitteet, lähinnä korsut, kerran vuodessa. Huoltotöitä teräsharjoin, pensselein ja vaseliinipurkein tekivät sotilaspiirin palkkaamat kesätyöntekijät, pääosin ”kapiaisten kakaroita”, niin kuin Juha Siilasvuo (Ension poika) mukana olleena on minulle kertonut.

Edellä mainittuja linnoituslaitteiden huoltotöitä puolustusvoimat teki jonnekin 1970-80 –lukujen taitteeseen saakka. Siitä lähtien muutamia nähtävyyksiksi kunnostettuja ja maanpuolustusjärjestöjen omia talkookohteita lukuunottamatta linnoitus on ollut oman onnensa nojassa.

Parhaillaan menossa oleva museoviraston Salpa-aseman inventointi antanee vuodesta 2003 Salpalinjan linnoituslaitteet omistavalle Senaattikiinteistölle eväitä siitä, mitä laitteita jatkossa huolletaan ja kunnostetaan, mitä ei.

Salpalinjan kestolinnoitteethan ovat ehjiä lukuunottamatta Neuvostoliiton miehitysjoukkojen Kuusamossa marraskuussa 1944, siis 19.9. -44 välirauhansopimuksen jälkeen, räjäyttämiä korsuja. Kenraaliluutnantti Heikki Koskelon tietojen mukaan venäläiset veivät Kuusamosta mennessään rajan taakse teräksisiä tähystyskupuja. Tämä episodi on muuten harvinaisen vähän julkipantu ja kaipaisinkin siitä lisätietoja, vaikkapa ihan oman kirjoituksen. Antaisin sille oitis tilaa tällä palstalla.

On jonkin verran ihmetelty, että miksi Neuvostoliitto, sodan voittaja, ei vaatinut koko Salpalinjan tuhoamista? Piirustukset ja suunnitelmathan Salpalinjasta luovutettiin valvontakomissiolle, käytännössä Neuvostoliitolle, heti kun se oli tullut maahan ja niitä vaatinut.

Tosiasissa vielä ainakin syyskesästä 1945 Neuvostoliitto vaati Salpalinjan hävittämistä liittoutuneiden ulkoministerien kokouksessa. Sodan voittajalle hävinneen osapuolen maalla ja yli tykinkantaman päässä rajasta oleva puolustusasema oli provokaatio. Mutta onneksi muut voittajavaltiot Yhdysvallat ja Suomen valvontakomissiossa pienenä vähemmistönä oleva Britannia olivat nähneet Stalinin meiningin ja tarkoitusperät ja vastustivat Salpalinjan hävittämistä. Ja niin linnoitus jäi ehjäksi.

Salpalinjasta brändi ja päämäärä

Syksy on tullut ja Salpalinja-matkailun osalta korjataan viimeisiä hedelmiä kuukauden puolentoista ajan. Toiminnan painopiste siirtyy vähitellen ensi vuoteen. Tuotteita kehitellään ja toivottavasti uutta luodaan ja ennen kaikkea niitä markkinoidaan.

Ja vuoden päästä on taas sama tilanne, tuskaillaan, että ehkä se sitten ensi vuonna lähtee. Odotan ihmettä, että näin ei tapahtuisi, siis tuota tuskailua.

Viime kesä opetti ainakin minua yhdessä asiassa: ihmiset suunnittelevat vapaa-aikansa ja menonsa tiukasti etukäteen ja niihin ei juuri ylimääräistä mahdu. Ei vaikka jotakin mahtavaa olisi ihan reitin vieressä. Suunniteltu aikataulu ei siedä muutoksia.

Kuvittelin, että kaakonkulman kaksi isoa Salpalinjaa sivuavaa tapahtumaa, Salpa-Jukola ja ISDE-enduron joukkue-MM, toisivat linnoitukseen samalla käynnillä paljon uusia kävijöitä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Yritystä oli, eritoten Salpa-Jukolassa, mutta vaikutus jäi, jos jäi, pääosaltaan markkinoinniksi ja tulevaisuudessa nähtäväksi. Sinänsä erinomainen asia sekin ja siinä mielessä panostukset kannattivat.

Jos ihmiset olisivat valmiita hetken mielijohteesta muuttamaan aikataulujaan ja suunnitelmiaan, niin esimerkiksi tuhannen taalan väylän ( valtatie 7) varressa oleva Virolahden bunkkerimuseo olisi aina täynnä ihmisiä, useita satoja päivässä. Näin ei kuitenkaan ole. Koko viime kesän kävijämäärä jäi mitä ilmeisemmin ”vain” tuhansiin.

Siis mitä opimme tästä?

On jatkettava markkinointi- ja tiedotusponnisteluja, että Salpalinjasta ja sen eri kohteista tulee matkan päämäärä tai ainakin välitavoite. Tällöin kohde on ohjelmassa ja siihen tutustumiseen on varattu aikaa.

Ja miten sitten Salpalinja saataisiin taottua ihmisten mieliin niin, että siinä on nähtävää ja että sen kohteissa kannattaa käydä, ja ottaa se matkan päämääräksi? Kysymystä sanotaan yleensä hyväksi silloin, kun siihen ei osata vastata. Tuo äskeinen oli hyvä kysymys!

Salpalinjalla on aivan varmasti edellytykset olla matkailun brändi, tuotemerkki. Tuotemerkistä tulee brändi sitten, kun se menee läpi, iskostuu kuluttajien ”kaaliin”. Siis enää on vain pieni neljän sanan ongelma: miten tehdä Salpalinjasta brändi? Ja taas tuli hyvä kysymys?

Mietitäänpä sitä!

Sotahistoriallinen kolmio!

Itä-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Jukka Pennanen kertoi minulle ja Salpavaelluksen johtajalle Risto Sivulalle viime marraskuussa kaakkoissuomalaisesta sotahistoriallisesta kolmiosta. Hän toisti ajatuksensa ”kaikelle kansalle” heinäkuun alussa Salpavaelluksen komeassa päätösjuhlassa Miehikkälässä.

Kouvolan sotahistoriallisessa hankeessa mukana oleva Pennanen tarkoittaa sotahistoriaan pohjautuvaa matkailullista kolmiota, jonka yksi kulma on Kouvola, toinen Kotka-Hamina ja kolmas Lappeenranta.

Äkkiajatuksella Kotka, Hamina ja Lappeenranta ovat historiallisia linnoituskaupunkeja. Jopa minun keskikouluhistorialla tiedän, että kaksi viime mainittua ovat sitä jo ainakin 1740-luvulta ja Kotka viimeistään Suvorovin linnoituskaupunkina (Ruotsinsalmi, Kyminlinna) 1700-luvun lopulta.

Mutta, että Kouvolalla olisi muuta sotahistoriaa kuin viime sotien ilmapommitusten maalina oleminen?

Käänne tapahtui, kun vuonna 2009 koko Keski- ja Pohjois-Kymenlaakso liittyi yhdeksi ja samaksi Kouvolan kaupungiksi. Valkealan kautta mukaan tulivat ainakin Utin ja Selänpään lentokentät. Elimäki ja Anjalankoski toivat mukanaan Kymijoen Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajajokena ja siihen liittyvät monet tapahtumat, Värälän rauhoineen, Anjalan liittoineen ja muineen.

Hyvä on. Kouvolalla on sotahistoriallinen taustansa ja siihen nojaten kenraalin puhuma kolmio saa siitä yhden kärjen.

Sitten tullaan kolmion sivuihin. Kymijoki monine historiallisine kohteineen on ilmiselvästi yksi sivu. Lappeenranta–Kouvola –sivu nojaa Salpausselkään ja tietysti Taavetin linnoitukseen. Kotka-Hamina (kolmion tylppä kaksoiskärki) ja Lappeenranta –sivuna onkin sitten Jukka Pennasen mukaan itseoikeutetusti Salpalinja.

Ja jos vähän tarkemmin asiaa ajatellaan, Salpa-asemaa on joka tapauksessa Hamina-Taavetti –linja ja juttuun voidaan kytkeä myös Kymijoki-linja Salpalinjan yhtenä alkuvaiheen vaihtoehtona, unohtamatta linnoitustoimistoa Myllykoskella. Eli Salpalinja kyseisessä kolmiossa on itse asiassa enemmänkin kuin pelkkä yksi sivu.

Asian matkailullinen idea on luoda kolmion kärjistä ja niitä yhdistävistä sivuista sotahistoriaa monipuolisesti esittelevä matkailukohteiden ketju ja reitistö. Ja niin, että sitä ei päivässä eikä vielä kahdessakaan kierrettäisi, vaan tutustumiseen käytettäisiin mieluimmin useita päiviä. Tällöin viipymä edellyttää matkailijoilta majoittumista ja syömistä ja muidenkin palvelujen käyttöä. Sehän merkitsisi rahaa koko seudulle.

Jotain tuollaista on kenraalin kertoman ajatuksen taustalla. Homman käynnistyminen edellyttää luonnollisesti sopivien yritysten löytymistä ja niiden sitoutumista tahoillaan hoitamaan roolinsa.

Uskaltaisin väittää, että Salpalinjan osalta valmius edellä mainitun kolmion toimimiseen ei ole ainakaan heikoimpia. Valmiutta on ja sitä varmaan pystytään parantamaankin.

Isompia ympyröitä ja kuvioita tämä kaakkoinen Suomi paperiteollisuuden romahtamisen tilalle tarvitseekin. Matkailu järkevästi ketjutettuna, teemoitettuna ja hoidettuna voisi paikata ainakin osittain syntynyttä taloudellista aukkoa.

Salpalinja tuon kolmion itärajan kestävänä sivuna voisi olla koko tuon toiminnan selkäranka, niin itään kuin länteen, pohjoiseen ja etelään!

Yhdessä eteenpäin

Ilokseni edellisen blogin viritelmäni sai keskustelua aikaan. Tavoitteeni on yksiselitteinen: rakennetaan yhdessä Salpalinjasta toimiva, historiaamme kunnioittava ja vetovoimainen nähtävyys. Minusta ei ole mitään väliä, missä pitkällä itärajallemme ihmiset siihen tutustuvat, kunhan tutustuvat. Jokainen yksittäinen kohde tai kohdekokonaisuus tukee toistaan.

Ja toivottavasti mahdollisimman monelle Salpalinja-harrastajalle käy niin kuin Harri Ukkonen kirjoittaa julkisessa Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä:

"Salpalinja-tutkija on "vaaralinen" ammatti/harrastus.Ensin se vie mielen,sitten pikkusormen...käden ja lopulta koko tutkijan.Edes kimpussani olleet 36 tuhatta hyttystä,17 tuhatta paarmaa,3800 hirvikärpästä ja pari karhu havaintoa eivät ole vieneet mielenkiintoa. 20 hirveä on oma lukunsa...”

Toisin sanoen Salpalinja monine oivalluksineen, yksityiskohtineen ja monumentaalisuuksineen vie mennessään. Salpalinjaan tulee terve himo. Ja kun näin on, kävijöitä ja linnoitukseen perehtyjiä riittää kaikille tarjolle laitetuille kohteille. Se ei ole keneltäkään pois, päinvastoin.

Sitten viime viikon kirjoituksen olen jälleen saanut lisävahvistusta jankuttamalleni asialle: ihmiset, siis ne jotka eivät ole linnoitukseen perehtyneet, eivät todellakaan tiedä siitä nimeä enempää. Toisin sanoen suomalaisenemmistön yleissivistys pettää tältä osin pahasti. Ja siinä ei ole mitään moittimista. Mistä ihmiset olisivat siitä tienneet, kun kohde oli sotasalaisuus NL:n luhistumiseen saakka. Salpalinja ei kuulunut, ei kai vieläkään, koululaitoksemme historianopetuksen sisältöön.

On hyvin inhimillistä, että Salpalinja-sanalle ei vieraana ole syntynyt oikeaa mielleyhtymää.

Ja juuri tätä me Salpalinja-harrastajat ja –toimijat yritämme korjata. Yritämme kertoa, että Salpalinja on hyvin merkittävä osa Suomen itsenäisyyden säilymishistoriaa. Ongelma on sanoina pieni, mutta sen korjaaminen toimenpiteenä on suuri ja vaikea.

Sen takia peräänkuulutan tähän työhön suurempia voimia. Siinä työssä tarvitaan myös Salpakeskusta ei vain nettiportaalina, eikä vain sateenvarjona, mutta myös johtavana, aloitekykyisenä tekijänä. Itse reservinjohtajana olen kaikessa yrittänyt korostaa, että aloitekyky on hyvän johtajan perusominaisuus ja siihen kun lisätään innovatiivisuus, luovuus, johan on ihme jos ei tulosta tule.

Jotain tuon kaltaista odotan Salpakeskukselta. Katto-organisaationa se tarkoittaa, että Salpakeskuksen tekemisen taso ei ole lillukanvarsissa. Sen tason me yksittäiset tekijät hoidamme tahoillamme. Salpakeskuksen tulee toimia suurta kokonaisuutta hahmottaen ja edistäen yli kaikkien rajojen, olivat ne sitten asenteellisia, byrokraattisia tai mitä tahansa.

Kävin viikonvaihteessa Kajaanissa, enkä huomannut meno- enkä tulomatkalla yhtään kunta- tai maakuntarajaa! En niitä ajatellut, kun olin menossa päämäärääni.

Niin kuin Anu Haapala edellisen blogin kommenttiosiossa kirjoittaakin, yksittäistä matkailijaa eivät rajat kiinnosta. Matkailijaa kiinnostaa palvelun toimivuus ja anti.

On järkevää aloittaa rakentaminen pitävältä perustalta ja jatkaa työtä aina tehdyn päälle, kuin rakentaa hiekalle ja aloittaa aina alusta.

Jos ja kun Salpakeskus synnyttää tai sen kehittämiseksi syntyy, toivottavasti mahdollisimman pian, innovatiivista toimintaa, puhaltakoon jokainen samaan hiileen kaikilla tasoilla. Herne lattialla saattaa liukastuttaa isonkin miehen. Ja toisaalta herne väärässä nenässä voi pahimmillaan kaataa koko kupletin nurin! Eteenpäin, sanoi Mannerheim!

Kuka johtaa Salpakeskusta, onko sitä?

Vuonna 2005 Miehikkälässä pidettiin komea juhla, jossa asiaa valmistelleen projektin myötä virallisesti perustettiin Salpakeskus. Sen ”osakkaiksi” lähtivät Miehikkälän Salpalinja-museo, Virolahden Bunkkerimuseo, Miehikkälään muuttava valtakunnallinen Pioneerimuseo ja valtakunnallinen Salpalinjan Perinneyhdistys ry.

Miehikkälän kunta oli alussa asiassa aktiivinen. Muistaakseni arkkitehtikilpailun tuloksena syntyi suunnitelma-aihio Salpakeskuksen fyysisestä sijoittumisesta nykyisen Salpalinja-museon ympärille. Pioneerimuseo avasi ovensa väliaikaistiloissa vuonna 2007 Miehikkälän kirkonkylässä. Ensi vuoden syksyllä pioneerimuseo muuttaa Hämeenlinnaan! Uusia tiloja sille ei Miehikkälään koskaan saatu.

Eihän välttämättä yhden osakkaan muutto muualle täysin vesitä Salpakeskus-ideaa. Voihan pioneerimuseo jatkaa kuviossa mukana ja olla esimerkiksi internetissä edelleen Salpakeskus-portaalin alla. Fyysisesti Miehikkälän ja Hämeenlinnan erottaa noin 200 kilometriä maanteitä. Keskuksesta ei voida puhua.

Jos pioneerimuseo jää käytännössä Salpakeskuksesta ulos, onhan siellä vielä kolme toimijaa. Salpalinjan perinneyhdistyksen koti on koko Suomi, käytännössä puheenjohtajan kotiosoite. Miehikkälän ja Virolahden kunta elävät toistaiseksi yhdessä Kaakon kaksikkona, mutta ovat ainakin vireillä olevan Virolahden ja Haminan kuntaliitoksen kautta eriytymässä toisistaan entistä kauemmas. Miehikkälän ja Virolahden museotoimi yrittivät alussa yhdessä, mutta erosivat omille teilleen jo jokunen vuosi sitten.

Jotenkin tuntuu, että edellytykset Salpakeskus-yhteistyölle eivät ole ainakaan nyt parhaimmillaan.

Tämän kirjoituksen otsikossa on ongelman ydin. Kuka Salpakeskusta johtaa, jos ylipäätään koko laitos on todella olemassa? Minä en ainakaan tiedä, keneen ottaa yhteyttä, jos haluaisin asioida Salpakeskuksen terävän pään kanssa!

En ole kuullut, enkä nähnyt aloitteita Salpakeskuksen toiminnan todelliseksi käynnistämiseksi ja kehittämiseksi. Jos joku on, kertokoon. Parisen vuotta sitten käyttöön otetut uudistilat niin Salpalinja-museolla kuin Bunkkerimuseolla voi nähdä vain niiden infran parantamisena. Ja erityisen hyvä niin.

Tilanne on ilmeisesti sama kuin aikanaan Suezilla 1973 rauhanturvaajana ollessani valvoin egyptiläisten muonakuljetuksia Israelin motittamaan Suezin kaupunkiin. Jotta kuormissa ei olisi mennyt kiellettyä materiaalia motissa olevalle Egyptin kolmannelle armeijalle, kuormat piti purkaa maahan ja lastata uudelleen.

Isojen jauhosäkkien (varmaan 50-70 kiloisia) nostamisessa egyptiläisillä oli menetelmä, jossa vastuuta annettiin enemmän toisille kuin itselle. Eli säkin nostamisidea lavalle oli se, että neljään kulmaan tarttui mies ja jokainen huusi suureen ääneen ”nostakaa” – kukaan ei nostanut!

Sama taitaa päteä nyt Salpakeskukseen sillä erolla, että kukaan ei edes huuda, että ”toimikaa”.

Pyydän anteeksi, jos olen väärässä. Toivottavasti olen. Voihan olla, että kaikki Salpakeskus-tekeminen on tehty julkisuudelta salassa ja kohta pöllähtää maailmalle räväkkä uutinen huikeista suunnitelmista ja rahoituspäätöksistä. Pioneerimuseon lähtö olisikin ollut vain suurta hämäystä!

Mutta jos noita suunnitelmia ei todellakaan ole, se on suuri vahinko tähänastiselle lupaavalle työlle.

Salpalinja on kohteena erittäin kiinnostava. Siitä on saatu pitkin kesää jatkuvaa näyttöä. Ne ihmiset, jotka tavalla tai toisella on saatu linnoitusta katsomaan, lähes poikkeuksetta ihastuvat siihen. Vastaanotto on mieltä ylentävää.

Ongelma on siinä, että tuota viestiä Salpalinjan näkemisenarvoisuudesta ei saada perille. Siinä Salpakeskus olisi voinut ja voisi vieläkin olla erinomainen lähetin. Ellei ole, Salpa-toimijat jatkavat tahoillaan yksinäistä puurtamista ja tyytyvät siihen, mihin pienet rahkeet riittävät. Sekin on toki parempi kuin ei mitään. Onhan meillä sentään salpaportaali www.salpakeskus.fi. Hyvä niin.

Olen varma, että tähän kirjoitukseenkaan ei kukaan reagoi. Ei ole ketään joka reagoisi (lukijoita tällä blogilla kyllä on, jo nyt yli 4500 eri henkilöä, käyneet kerran tai useammin lukemassa Salpalinjan saloja). Siis edelleen väitän, että Salpakeskuksella ei ole johtajaa. Silti siis toivon olevani hirveän väärässä ja sen myönnän heti, kun käsitykseni kumotaan. Kaikesta huolimatta: Eteenpäin, sanoi Mannerheim!

Moottoripyörien MM-vauhtia kiviesteillä

Salpalinja on näyttämönä maailman parhaille enduro-moottoripyöräilijöille 11.-12. elokuuta 2011. Silloin ajetaan enduron MM-joukkuekilpailun Salpalinja-erikoiskoetta Miehikkälässä aivan Miehikkälän kirkonkylän tuntumassa. ”Pikataival” kulkee pienen matkaa pitkin linnoitusta ja läpäisee panssariestekivet mennen tullen. Aukot kiviesteeseen on tehty sotien jälkeen metsätalouskäyttöä varten.

Miehikkälän Salpalinja-museon eteläpuolella ajettava reitti menee lähimmillään teräsbetonista valettua pallokorsua noin viiden metrin päästä. Järeän konekivääri- ja majoituskorsun ampuma-aukko on vajaan 15 metrin päässä enduron erikoiskoereitistä. Pyörien jalkatapit lähes pyhkäisevät kiviestettä parin sadan metrin matkalla (YLEn kuvauspaikka) ennen kuin edellä mainittu läpiajoaukko löytyy.

Kilpailutilanteessa noin 400 kilpailijaa tuskin ehtivät Salpalinjan laitteita ihastella. Sen verran kovaa vauhti on ja kapea rata vaatii kaiken huomiokyvyn ja vaikka he ajavat reitin yhteensä neljä eri kertaa. Sen sijaan jalkaisin kuskit tutustuvat reitiin huolellisesti, useankin kerran. Näin heitä jo tänään melkoisen joukon reittiä tiedustelemassa. Ja voin vain kuvitella heidän ihmetystään, kun he edellä kertomani paikkojen ohi kävelevät.

Rautaesirippu ja kylmä sota eivät nykynuorisolle ja varsinkaan muualta maailmasta tulleille ole ehkä niin tuttu saatikka pelottava, kuin ehkä vielä reilut parikymmentä vuotta sitten. Silloin kuin suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli vielä voimissaan.

Mutta ehkäpä linnoituslaitteiden näkyminen lähellä itärajaa panee nuoret endurokuskit myös miettimään tuota aikaa ja sotiin varautumista. Siis sitä, että sotiin ja maanpuolustukseen varautuminen on ollut myös muutakin kuin uusien aseiden ja uniformujen ostamista. Suomessa välirauhan aikana koko maa satsasi linnoittamiseen. Ja se kannatti.

Onneksi rakennettu Salpa-asema täytti tehtävänsä olemassa olollaan. Siinä ei tarvinnut taistella, ei puolustajan eikä hyökkääjän. Se on ollut Luojan kiitos molemmille! Taistelusta olisi tullut Pohjoismaiden verisin.

Jos eivät MM-kilpailijat vajaan viikon urakaltaan ehdi tarkemmin katsoa ja tutustua Salpalinjaan, niin yleisöllä siihen on hyvä mahdollisuus ja varmasti aikaakin. Miehikkälän Salpalinja-museon kohteet sijaitsevat lähimmillään kahden kivenheiton päässä enduro-radasta. Museo on valmistautunut erikoiskoepäivinä palvelemaan kisayleisöä lisäämällä oppaita ja varaamaan ”pullaa” pakastimeen ja kahvia pannuun.

Miehikkälässä ja erityisesti Salpalinjan kupeessa ei hevin toista vastaavaa kansanpaljoutta nähdä. Toivottavasti siitä saada mahdollisimman paljon irti. Ennen kaikkea olisi erinomaista, jos kisapäivinä vieraat saisivat edes sellaisen ärsykkeen nähtävyyden kiinnostavuudesta, että se toisi heidät takaisin paremmalla ajalla.

Eli nyt jos koskaan on mahdollisuus Miehikkälässä nähdä kaksi isoa asiaa samalla käynnillä, maailman luokan moottoripyöräilyä maastoradalla ja maailman luokan linnoitus, Salpalinja, entisen ja eksoottisen rautaesiripun rajamailla.