Maailman vahvin!

Itäisen maanpuolustusalueen komentajana vuosina 1993-1995 toiminut kenraaliluutnantti Heikki Koskelo sen sanoi Miehikkälässä 20.10.2011. Salpa-asema on Virolahden ja Luumäen välillä maailman vahvin linnoitus!

Kenraalilla on kanttia sanoa. Hän on koko virkauransa palvellut puolustusvoimia itärajalla eri tehtävissä ja eri paikoissa. Hän on perehtynyt muutenkin Salpa-asemaan hyvin. Hän oli Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja sen toiminnan suuntaviivojen näyttäjä ja aktiivinen toteuttaja.

Miehikkälän Salpalinja-museon luentosarjaan kuulunut Koskelon esitys kiinnosti jo ennakkoon. Sali oli lehtikielellä ilmaistuna tupaten täynnä. Eikä yleisö pettynyt. Mainittakoon, että edellisen viikon esitelmöitsijä, Salpalinjan inventoija, tutkija John Lagerstedt Museovirastosta ajoi kuuntelemaan kenraalin esitystä Helsingistä asti.

Siinä vaiheessa kun Koskelo mainitsi sanaparin ”maailman vahvin”, tämän kirjoittaja spontaanisti keskeytti kenraalin esityksen ja pyysi häntä toistamaan sanomansa. ”Ai minkä”, Koskelo kysyi. No sen, että maailman vahvin, toistin. Tämä dialogi paljastaa, että käsitys oli luennoitsijalle täysin selvä, minulle se oli uutinen!

- Kyllä, kun verrataan betonilaitteiden ja asepesäkkeiden tiheyttä. Talvisodan Mannerheim-linjassa oli noin sata betonilaitetta. Suurin piirtein samalla matkalla Salpa-asemassa Suomenlahden ja Kivijärven välillä on 430 betonista tehtyä ase- ja majoituskorsua sekä pesäkettä (lukekaa alla olevat kommentit, toisenlaisiakin lukuja on, kirjoittajan lisäys). Asepesäkkeitä on 250 metrin välein! Atlantin vallissa Normandiassa betonilaitteita on 1,5 km välein. Maginot-linja on erilainen, ja kuinkas sille kävikään, kenraali perusteli mielipidettään.

Koskelo ei edes maininnut, että Salpalinjassa em. osuudella monirivinen panssarieste kolmen tonnin kivistä tehtynä on yhtenäinen, samoin taistelu- ja yhteyshautaverkosto.

Salpalinja oli rakennettu ensisijaisesti ennaltaehkäiseväksi pelotteeksi, joka talvisodan jälkeen osoitti myös Suomen kansan pettämätöntä maanpuolustustahtoa.

Koskelo perusteli Salpa-aseman lujuutta myös muutamalla esimerkillä Neuvostoliiton suhtautumisesta siihen.

Jo syksyn 1940 päivitetyissä hyökkäyssuunnitelmissa NL oli varannut joukkoja Suomen suuntaan enemmän kuin talvisodassa Mannerheim-linjan murtamiseen. Ja uusissa suunnitelmissa oli hyökkäyksen painopisteenä linnoituksen kiertäminen Joensuun ja Kuopion korkeudelta. Jatkosodassa puna-armeijan joukoilta löytyivät piirustukset Salpalinjasta. Heti jatkosodan jälkeen valvontakomissio vaati tarkat tiedot Salpalinjasta ja NL vaati vielä syksyllä 1945 sen räjäyttämistä.

Nuo asiat viestittävät Koskelon mukaan yksiselitteisesti, että Stalin piti suomalaisten linnoitusta todellisena uhkana ja esteenä Suomen valloittamisessa. Minkä muun takia se olisi ollut siitä niin kovasti kiinnostunut.

Vielä niinkin myöhään kuin 1995 venäläiset muistivat Salpalinjan olemassaolon. Venäjän kenraalidelegaation ollessa Suomessa, kenraali Koslov oli kysynyt suomalaisilta, missä kunnossa ja käytössä Salpalinja on nykyään!

Loppuyhteenvedossaan Koskelo kiteytti Suomen kohtalon pelastukseksi jatkosodan jälkeen kaksi asiaa. Toinen oli edellä mainituin perustein luonnollisesti Salpa-asema ja toinen asekätkennän paljastuminen. Nuo asiat säikäyttivät venäläiset!

Ja jokainenhan meistä tietää, että Salpalinjassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä nimenomaan pelotteena. Työtä se vaati, mutta veri säästyi ja itsenäisyys säilyi.

Paikalla olleen yleisön puolesta minä vielä kiitän Heikki Koskeloa suorasanaisesta ja erinomaisesta esityksestä. Se antoi meille Salpalinja-toimijoille entisestään puhtia painaa päälle esitellä Salpalinjaa sankarivainajiemme, sotiemme veteraanien ja sen rakentajien kunniaksi, antoi puhtia esitellä maailman vahvinta linnoitusta!