Salpalinja-työmaan lopetus

Jatkosodan päättänyt välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin 19.9.1944. Viisi päivää myöhemmin tuli käsky, että Salpalinjalla ei saanut aloittaa uusia työkohteita. Keskeneräisiä töitä sai jatkaa, mutta nekin lopetettiin joulukuun alussa 1944. Moni kohde jäi kesken lopullisesti.

Töiden lopettamisen kanssa samaan aikaan perustettiin Maalinnoitusten hoitotoimisto. Sen tuli valvoa Salpalinjan ajaminen rauhantilaan. Itärajan pääpuolustusasemaksi aiemmin syksyllä käsketystä linnoituksesta poistettiin aseet ja niiden jalustat. Itseasiassa kaikki muukin irtisaatava materiaali varastoitiin.

Kenttälinnoitteisiin käytetty puutavara myytiin muun muassa huutokaupoilla puuta tarvitseville jälleenrakentajille. Saattoipa meklari huutokaupassa hihkaista ”olkaa hiljaa ja huutakaa: paljonko tarjotaan, myynnissä sata metriä puulla vahvistettua taisteluhautaa.” Se siis tarkoitti, että kaupankohteena oli tst-haudasta irrotettavissa oleva puutavara.

Myös valtaosa puurakenteisista parakkikylistä purettiin ja otettiin nykykielellä sanottuna kierrätykseen viimeistä ikkunaruutua ja kolmen tuuman naulaa myöten. Kaikesta rakennusmateriaalista oli kova pula.

1950-luvun alusta lukien Salpa-aseman laitteiden hoitovastuu siirtyi kunkin alueen puolustuksesta vastanneille armeijan yksiköille, divisioonille, myöhemmin sotilaslääneille, käytännössä sotilaspiireille. Pohjoisimmassa Suomessa linnoitteiden hoito oli delegoitu rajavartiostolle.

Sotilaspiirien linnoitusteknikot tarkastivat kestolaitteet, lähinnä korsut, kerran vuodessa. Huoltotöitä teräsharjoin, pensselein ja vaseliinipurkein tekivät sotilaspiirin palkkaamat kesätyöntekijät, pääosin ”kapiaisten kakaroita”, niin kuin Juha Siilasvuo (Ension poika) mukana olleena on minulle kertonut.

Edellä mainittuja linnoituslaitteiden huoltotöitä puolustusvoimat teki jonnekin 1970-80 –lukujen taitteeseen saakka. Siitä lähtien muutamia nähtävyyksiksi kunnostettuja ja maanpuolustusjärjestöjen omia talkookohteita lukuunottamatta linnoitus on ollut oman onnensa nojassa.

Parhaillaan menossa oleva museoviraston Salpa-aseman inventointi antanee vuodesta 2003 Salpalinjan linnoituslaitteet omistavalle Senaattikiinteistölle eväitä siitä, mitä laitteita jatkossa huolletaan ja kunnostetaan, mitä ei.

Salpalinjan kestolinnoitteethan ovat ehjiä lukuunottamatta Neuvostoliiton miehitysjoukkojen Kuusamossa marraskuussa 1944, siis 19.9. -44 välirauhansopimuksen jälkeen, räjäyttämiä korsuja. Kenraaliluutnantti Heikki Koskelon tietojen mukaan venäläiset veivät Kuusamosta mennessään rajan taakse teräksisiä tähystyskupuja. Tämä episodi on muuten harvinaisen vähän julkipantu ja kaipaisinkin siitä lisätietoja, vaikkapa ihan oman kirjoituksen. Antaisin sille oitis tilaa tällä palstalla.

On jonkin verran ihmetelty, että miksi Neuvostoliitto, sodan voittaja, ei vaatinut koko Salpalinjan tuhoamista? Piirustukset ja suunnitelmathan Salpalinjasta luovutettiin valvontakomissiolle, käytännössä Neuvostoliitolle, heti kun se oli tullut maahan ja niitä vaatinut.

Tosiasissa vielä ainakin syyskesästä 1945 Neuvostoliitto vaati Salpalinjan hävittämistä liittoutuneiden ulkoministerien kokouksessa. Sodan voittajalle hävinneen osapuolen maalla ja yli tykinkantaman päässä rajasta oleva puolustusasema oli provokaatio. Mutta onneksi muut voittajavaltiot Yhdysvallat ja Suomen valvontakomissiossa pienenä vähemmistönä oleva Britannia olivat nähneet Stalinin meiningin ja tarkoitusperät ja vastustivat Salpalinjan hävittämistä. Ja niin linnoitus jäi ehjäksi.