Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta

Lehdistötiedote elokuvahankkeesta         Lappeenranta 31.1.2017, julkaisuvapaa klo 10.

 Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta

Osana Suomen itsenäisyyden 100-juhlavuotta valmistuu marraskuussa viime sotien aikaisesta Suomen itärajan puolustuslinnoituksesta kertova dokumenttielokuva. Työnimeltään Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta  -elokuva esittelee Salpalinjan ensimmäisestä lapionpistosta nykypäivään. Sen tuottaa ja tekee storyTv films Oy Lappeenrannasta. Yhtiön takana ovat alan ammattilaiset, tuottajana Juha Huttunen ja kuvaajana Ismo Korhonen.

Dokumentin levityssopimuksia haetaan ja toivottavasti elokuvateatterit ja tv-kanavat tulevat hankkimaan elokuvan esitysoikeudet. Harkinnassa on myös DVD -tallenne.

Elokuva saa ensiesityksensä Lappeenrannassa 26.11.2017, päivänä jolloin 78 vuotta aikaisemmin Neuvostoliitto ampui Mainilan laukaukset. Ne antoivat NL:lle tekaistun syyn aloittaa talvisota. Yhdeksän päivää talvisodan rauhasta ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim teki yhden miehen päätöksen (22.3.1940) myöhemmin Suomen Salpa –nimen saaneen itarajan linnoituksen rakentamisesta. Työmaa oli aikansa suurin Suomessa.

Salpalinjassa ei koskaan taisteltu. Se täytti olemassaolollaan tehtävänsä ja osaltaan vaikutti nykyiseen rauhantilaan Suomessa.

- Siinä on riittävä syy ja motivaatio tehdä vielä suurimmalle osalle suomalaisista tuntemattomasta Salpalinjasta uusi dokumenttielokuva, tuottaja Juha Huttunen perustelee. Edellinen dokumentti TV2:n tuottamana on vuodelta 1990.

Sotiemme veteraaneja ja linnoittajaveteraaneja ei ole kauan jäljellä, vielä on! Itsenäisen Suomen juhlavuonna on sopiva viime tipan hetki tehdä heidän kunniakseen elokuva, joka kertoo tarinan suomalaisesta maanpuolustustahdosta ja mitä se saa aikaan.

- Haluamme, että nekin suomalaiset, jotka eivät Salpalinjaa vielä tunne, pääsisivät siihen helposti tutustumaan. Samalla elokuva viestittäisi näkijöilleen sen tuskan ja vaivan, mitä linnoitustyöt osana Suomen selviytymistarinaa sodan vuosista kertovat.

- Veteraanien työ ja maanpuolustustahto ovat osaltaan nykyisen hyvinvointimme perusta. Sen me nykypolven kiitoksena veteraaneillemme haluamme tämän elokuvan kautta välittää. Samalla yritämme tietoisesti kertoa nuorisollemme, että maanpuolustustahdolla on merkitystä! Sitä kannattaa pitää aina yllä, jotta sitä ei taistelussa tarvittaisi, niin kuin Salpalinja osoitti, Huttunen sanoi.

Sota-ajasta nykypäivään

Suomen Salpa –elokuva jakautuu kolmeen osakokonaisuuteen. Ensimmäisessä käsitellään linnoituksen suunnittelua ja rakentamista. Ääneen ja kuviin pääsevät ne, jotka itse ovat olleet itärajamme monumettia rakentamassa, linnoittajaveteraanit. Heitä vielä kiitettävästi löytyi haastateltavaksi.

Dokumentin toisessa osassa käydään läpi hyvin vähän käsiteltyä ja arkaluontoistakin kylmän sodan aikaa. Miten Salpalinjaa pidettiin kunnossa, miten sitä varauduttiin käyttämään ja mitä merkitystä sillä Suomelle oli.

Kolmannessa osassa tullaan Salpalinjan nykypäivään. Siinä käydään läpi niitä toimintoja ja palveluja, mitä Salpalinjaan tutustumiselle nykyisin on tarjolla ja millä tavalla Salpalinjan perintöä vaalitaan. Salpalinjaan valettu betoni vahvistuu ja kovettuu vielä muutaman kymmenen vuotta, sitten se alkaa kestämään. Museaalisena kohteena Salpalinjalla on elinpäiviä kauas tulevaisuuteen.

Dokumentin kuvitus tukeutuu aikalaiskuviin, Salpalinjan rakenteiden kuvauksiin tässä ajassa ja tietysti haastatteluihin Salpalinja-toimijoiden eri näkökulmista. Elokuvan tekijöiden tiedossa ei voi olla kaikki se mielenkiintoinen tieto, jota Salpalinjasta ihmisillä on. Tuotantoryhmä ottaa vielä mielellään vastaan ajatuksia, ehdotuksia ja ennenkaikkea julkaisematonta tietoa Salpalinjan saloista!

Elokuvan rahoitus nojaa tuotantoyhtiön omarahoitukseen, avustajien ja haastateltavien talkootyöhön sekä anottuun tuotantotukeen. Yhtiö luottaa myös yritysten ja yksityisten ihmisten haluun kiittää elokuvan tuotantotuen kautta sotiemme veteraaneja ja linnoittajaveteraaneja.

Salpalinja ennaltaehkäisevä pelote

Salpalinjan sotilaallisena johtavana asiantuntijana Suomessa kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo Helsingistä pitää Salpalinjan merkitystä jo sotavuosina mutta myös niiden jälkeen selvänä. Koskelo oli paikalla elokuvan tiedotustilaisuudessa.

- Salpalinja oli Neuvostoliiton suuntaan ennaltaehkäisevä pelote. Se yhdessä asekätkennän kanssa vaikutti myös siihen, että sodan jälkeisinä vaaran vuosina 1945 – 1950 Suomea ei miehitetty.

Koskelolla on vahva ammattituntuma Salpalinjaan. Hän on työskennellyt lähes koko virkauransa Suomen itärajalla ja on nimenomaan Salpalinjan historiasta ja sen merkityksestä selkokielinen. Koskelo oli vuonna 2002 perustetun Salpalinjan Perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Kuvassa tuottaja Juha Huttunen avaa tiedotustilaisuuden. Heikki Koskelo puhui Salpalinjan merkityksestä enneltaehkäisevänä pelotteena. Klikkaa kuvaa isommaksi.

Kiinnostaa tutkijoita

Salpalinja kiinnostaa myös tutkijoita. Parhaillaan on työn alla vähän tutkitusta Salpalinjasta ainakin kolme väitöskirjaa. Myös niiden tekijöitä haastatellaan dokumenttielokuvassa.

Arkeologi, filosofian maisteri John Lagerstedt Helsingistä valmistelee väitöskirjaa aiheesta Salpalinja – toisen maailmansodan puolustuslinja kylmässä sodassa. Tutkimuksen lähtökohtana on Salpalinjan maastoinventointihanke 2009 – 2012, jota hän johti. Hanke oli suurin koskaan aikaisemmin Suomessa toteutettu arkeologinen inventointi.

Valtiotieteen maisteri Otto Aura Helsingistä keskittyy tutkimuksessaan työvoiman, lähinnä työvelvollisten sotilaalliseen käyttöön linnoitustöissä Suomessa toisen maailmansodan aikana. Tutkimukseen liittyy Salpalinjan rakentaminen välirauhan aikana työvoiman ja sen sodanaikaisen käytön suunnittelun kautta.

Filosofian lisenssiaatti Virpi Launonen Mikkelistä selvittää väitöskirjatutkimuksessaan Salpalinjan rakentamisen aikaista huoltoa, linnoittajien elämää parakkikylissä ja vapaa-ajan viettoa.

Lisätietoja:

Juha Huttunen                                                                                    Ismo Korhonen

juha.huttunen@videoflow.com                                                           ismoko@hotmail.com

0400650252                                                                                      0465201870

                                                     

John Lagerstedt

045 678 4602

john.lagerstedt@novision.fi

Linkit:

www.storytv.fi  dokumentin traileriin https://vimeo.com/197100880 .

http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2016/01/salpalinja-lyhyesti-ja-valokuvia.html

Heikki Koskelon ajatuksia kesällä 2016: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2016/07/selkokielta-salpalinjasta-ja.html

Kuvaaja Ismo Korhonen tallensi myös tiedotustilaisuuden esitykset. Salpalinjan Oppaiden puheenjohtaja Mauno Sirén (vas) ja vpj Juha Huttunen kuulolla. Klikkaa kuvaa isommaksi.

Minun Salpalinjani

Lukijakirjoitus Virolahdella syntyneeltä Aulikki Kanervalta. Hän kertoo kuinka pelottavalta tuntuneesta Salpalinjasta tuli hänelle ainakin hetkeksi aikaa pitkään mielessä olleen haaveen täyttymys, kesäkahvilan pito. Se toteutui hänen ensimmäisessä kohtauspaikassaan Salpalinjaan, Virolahden Bunkkerimuseolla. TA

MINUN SALPALINJANI

Oli aurinkoinen toukokuun päivä vuonna 1986. Häppilän martat tekivät kevätretken tällä kertaa polkupyöräillen Virolahden bunkkerimuseolle. Mukana olin minä, 11-vuotias tyttö. Tämä oli mieleenpainuva, ehkä hieman mystinen ja pelottavakin ensikohtaaminen Salpalinjaan.

Uteliaana tutustuimme pimeisiin, kylmiin ja kosteisiin korsuihin, joiden kostea haju tuntui voimakkaana nenässä pitkään. Korsut olivat lapsille mahtava, uusi ja jännittävä kokemus, vaikka Salpalinja ja Bunkkerimuseo onkin virolahtelaisille kovin itsestään selvä ja ehkä hieman arkinenkin asia. Tänäkin päivänä löytyy varmasti vielä monia virolahtelaisia, jotka eivät ole Salpalinjalla vierailleet.

Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani on aina jollakin tavalla puhuttu sodista ja varsinkin talvisodasta. Muistan, että 1980-luvulla, sodasta ja venäläisistä puhuttiin vielä hyvin negatiiviseen ja katkeraankin sävyyn. Varsinkin isoäitini oli puheissaan kovin ”ryssävihainen”. Lapsesta tämä oli kovin hämmentävää. Myöhemmin olen katkeruudenkin ymmärtänyt, sillä joutuihan isoäitini lähtemään 9-vuotiaana evakkoon Ylä-Urpalasta, jonne jäi kaikki omaisuus, rakkaat maat ja mannut. Katkeruutta lisäsi myös se, että isoäitini isä, Väinö Keveri, kaatui talvisodassa 31.1.1940.

Kului vuosia ja odottamatta Salpalinja ja lähinnä Salpavaellus tulivat ajankohtaiseksi elämässäni. Eletään vuotta 1994, ja on ensimmäinen Salpavaellus työn alla. Sain keväällä puhelun, jossa kysyttiin haluaisinko tehdä opastekyltit ensimmäiselle Salpavaellukselle. Ja tottakai halusin. Oli minulle kunnia-asia olla mukana ja koin suurta ylpeyttä asiasta. Koko alkukesän pakersin kylttien kimpussa ja valmista tuli määräajassa.

Kului taas vuosia ja aina silloin tällöin tuli vierailtua Bunkkerimuseolla ja retkeilin Salpapolulla.

On alkuvuosi 2013. Ajan lasten kanssa valtatie seitsemää pitkin Vaalimaalle ja mietin ääneen, että kukahan nykyään Bunkkerimuseon kahviota pyörittää. Asia jäi vaivaamaan ja jo seuraavana päivänä otin kunnantoimistoon yhteyttä. Kahvilanpitäjää ei ollut tulevalle kesälle!

Minulla oli jo pitkään ollut haaveena kesäkahvila ja haave siitä, että voisin ainakin kokeilla kahvilan pitoa. Olin myös hoitovapaalla tuolloin, joten mahdollisuus kahvilanpyörittämiseen oli. Otin kahvilan hoitaakseni ja niin olin taas päätynyt Salpalinjalle ja Bunkkerimuseolle.

AULIKKI KANERVA

KOUVOLA

Salpalinjan liepeillä

Lukijakirjoitus pitkään Helsingissä asuneelta Osmo Kimmolta. Hän on paitsi paljon osallistuva Salpalinja-opas myös sotahistoriaharrastaja. Hänen kirjoituksia Salpalinjaan liittyen on tässä blogissa julkaistu aiemmin moneen otteeseen. Tässä jutun alussa tulee annos myös aikalaishistoriaa Miehikkälästä, miltä Salpalinja sotien jälkeen näytti. Ei voi olla lukematta! TA

En muista ensimmäistä havaintoani Salpalinjasta, mutta joskus 1940-luvun puolivälin tienoille se tietysti ajoittuu. Tuota nimeäkään en muista niiltä ajoilta, silloin puhuttiin linjasta ja linjanmäestä. Suur-Miehikkälässä lapsuuteni eläneenä jokainen kirkolla käynti merkitsi linjan läpikulkua mennen tullen, joskus hevoskyydillä, joskus Vuorelan linja-autolla. Tarkkana sai olla, että vauhdissa havaitsi tykkikorsun ampuma-aukon. Panssarikaivannot sen sijaan oli helppo havaita, vaikka ne olivat silloin vielä osin karahkoilla katettuja. Jotenkin ne kiviesteet taisivat kuitenkin tehdä suurimman vaikutuksen.

Vierailijoitten mukana

Kesäisin meillä kävi usein vieraita Länsi-Suomesta ja melkein säännöstään miesväen kesken käytiin ihmettelemässä linjaa – vaiettua salaisuutta – nykyisen Salpalinja-museon maastossa. Korsut olivat silloin lukittuja, mutta jo konekiväärikorsun sisäänmenoaukko jyrkkine portaineen oli elämys.  

Länsisaksalainen Lüdenscheidin yleisurheilujoukkue kävi Miehikkälän Vilkkaan vieraana elokuussa 1963. Meille majoitettiin kaksi miestä joukkueen tukijoukoista. Toimin heidän kuljettajanaan sekä kilpailuissa että Myllylammen lavatansseissa käytäessä. Salpalinjan läpi siis mentiin useampaan kertaan ja se kyllä kiinnosti vieraita, joista toinen oli itärintamalla jäänyt sotavangiksi ja joutunut Siperiaan, mistä hän kuitenkin selvisi takaisin. Silloin toivoin, että tietäisin enemmän Salpalinjasta ja osaisin paremmin saksaa. Valitettavasti tilanne ei ole juuri parantunut. Tiedän kyllä enemmän Salpalinjasta, mutta saksan taidot ovat huvenneet.

Ensimmäiselle vaellukselle

Kesällä 1994 kaikki osui kohdalleen. Silloin järjestettiin ensimmäinen Salpavaellus ja kesälomamme Suur-Miehikkälässä oli samaan aikaan. Ilmoittauduin eteläiselle reitille ja matkaan lähdettiin Salpalinja-museolta. Jo silloin käytettiin heittokuljetuksia, ensiksi Siikasaareen, alkupisteeseen ja sieltä sitten Pihlajaan, mistä ryhmittäin suuntasimme maastoon. Hannu Lavosen varmalla johdolla tutustuimme lukuisiin kohteisiin, aina Säkäjärven tulvitusratkaisua myöten. Vaellusvauhti oli reipas ja muonitus toimi hienosti. Ilta Jermulassa oli elämys kuten myös vaelluksen päätöstilaisuus Salpalinja-museon alaparkkipaikalla, mitä Hannu Ilves 7.1.2017 kirjoituksessaan ansiokkaasti kuvasi.

Retkiä linjalle

Vuosi 1999 oli työyhteisössäni kiireinen, etääntyminen hetkeksi tuntui tarpeelliselta. Korsumatkojen verkkosivuilta löytyi ratkaisu ja niin johtoryhmämme löysi itsensä Salpalinja-museon parkkipaikalta 9.9.1999. Ajoneuvoon Helsingissä noustessaan joukko ei tiennyt muuta kuin lähtö- ja paluuajan, varustuksen ja ylimalkaisen kompassisuunnan – senkin pari laivastossa palvellutta tulkitsi väärin.

Maastovaellus Härkämäelle ja Muhikkoon oli elämys. Kaikki sujui aikataulussa ja huolto toimi. Kritiikkipalaveri grillikodassa Suur-Miehikkälässä viimeisteli seikkailun, minkä sitten uusimme vuosia myöhemmin. Tärkeää oli tietysti se, että ne työhaasteet, joita lähdettiin katsomaan kauempaa, saatiin laadukkaasti ratkaistua. Tuon hyvän kokemuksen myötä olen vuosien mittaan tuonut Salpalinjalle myös muita ryhmiä, joiden toiminnassa olen ollut mukana.

Paperisotaa

2000-luvun alkuvuosina tein vapaaehtoistöitä Sota-arkistossa kunnostaen ja luetteloiden sota-aikana arkistoon toimitettuja eri yksiköiden arkistoja. Melko pian työjonooni ilmaantui runsas metri koteloita, joissa luki SAK. Ensimmäisen avattuani totesin, että edessäni ei ollut Työväen arkiston aineistoa. Taas olin päätynyt Salpalinjan liepeille. SAK tässä tapauksessa tarkoitti ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoittajien osastoa. Svenska Arbetskåren aloitti linnoitustyöt uudella pääpuolustuslinjalla 17.4.1940. Vähän mietitytti se, että kotelot sisälsivät pääasiassa suomenkielisiä, armeijakunnan lähettämiä asiakirjoja. Niillekin lukijoita riitti, sillä jo kesällä 1940 valtaosa SAK:n työvoimasta oli suomalaisia ja syyskuusta alkaen kaikki.

Opaskurssille

Talvella 2011 osallistuin Salpavaellus-tapahtuman ja Haminan kansalaisopiston järjestämälle Oppaita Salpalinjalle -peruskurssille, samalle, josta Sami Forsström kirjoitti Salpalinjan saloissa 16.1.2017. Osallistumiseni motiivina oli kiinnostus historiaan, en mitenkään tähdännyt opastoimintaan. Salpa-Jukola tarjosi kuitenkin hyvän mahdollisuuden perehtyä maastossa laitteisiin ja tietysti koetella osaamistaan oppaana. Edessä oli kesän 2011 Salpavaellus.

Käärmeen tekoset

Ensimmäiselle Salpavaellukselle olin osallistunut eteläisellä reitillä, joten nyt luonnollinen valintani osui pohjoiseen. Viime hetkillä käytin opaskurssin tarjoaman mahdollisuuden ja ilmoittauduin reittipäällikölle, Kari Tahvanaiselle. Lähtö vaellukselle oli lauantaina aamulla. Perjantaina iltapuolella Kari soitti ja ehdotti opastustehtävää, koska toinen reittioppaista oli kyyn pureman takia pois pelistä. Näin sovittiin maastoyhteistyöhön luottaen, vaikka reitti oli minulle tuntematon. Karin ja Jorma Mänttärin erinomaisella tuella vaellus sujui hyvin, ja ryhmä oli sunnuntaina ajoissa museomäellä valmiina maanpuolustusjuhlaan.

Lisää seurasi

Vielä samana syksynä 2011 alkoi mittava operaatio – RUK kurssien Salpalinja-opastukset. Kurssista 239 se alkoi.  Ne kaikki, kymmenet kierrokset Ravijoella ja Harjussa, ovat olleet antoisia kokemuksia.

Niin siinä kävi, että Salpalinjan liepeillä kasvaneena olen nyt viime vuosina ollut usein itse linjalla.

OSMO KIMMO

Helsinki

Kirje tuleville salpavaeltajille

Tässä lisää lukijakirjoituksia. Sami Forsströmin kuvaus on jossain mielessä hyvin tyypillinen tarina. Kun käy kerran tutustumassa Salpalinjaan, siitä innostuu ja niin kuin Samikin, innostus johtaa jopa oppaaksi saakka. Sami on Salpavaelluksen ja RUK-opastusten yksi kantavista voimista. Kannattaa lukea! TA

Kirje tuleville salpavaeltajille

Ja miksi ei myös nykyisillekin. Olen Sami Forsström, salpavaeltaja, Salpalinja-opas, vaelluksen reittipäällikkö (2013-2014) ja muuten vaan (paikallis)sotahistoriasta kiinnostunut henkilö. Mietin monta vuotta osallistumista Salpavaellukselle, minulla on monia harrastuksia ja niille yhteistä on kesäaika. Suomen kesä on lyhyt ja kaikkea itseään kiinnostavia asioita on tarjolla runsaasti, näin myös minulla.

Olen ollut vuosia tietoinen Salpavaellus-tapahtumasta, samoin olen pitkään suunnitellut osallistumista tapahtumaan. Mutta, koska kiinnostuksen kohteita ja vaihtoehtoja on paljon, kesti kauan, ennen kuin hakeuduin ensimmäiselle Salpavaellukselle. Viimein vuonna 2010 päätin, että nyt on aika kokeilla jotain uutta, ilmoitin itseni ja vanhimman poikani (silloin 15 v.) vaellukselle. Lähdin mukaan avoimin mielin ottamaan vastaan sen mitä tarjolla on.

Ja tarjonta ylitti kaikki odotukseni. Olin jo ehtinyt tutustua vuosien aikana Virolahden Bunkkerimuseoon ja Miehikkälän Salpalinja-museoon sekä lisäksi muutamiin maastokohteisiin, jotka tuttavani olivat ”vahingossa” löytäneet. Jo nämä olivat tehneet minuun suuren vaikutuksen, ajattelin, onpa mahtava rakennelma. Silloin en vielä hahmottanut kokonaisuutta. Kunnes osallistuin Salpavaellukselle, ensimmäisen kerran. Samalle viikonlopulle maassamme sattuu useita kiinnostavia tapahtumia, valinnanvaraa on, mutta joskus kannattaa ehdottomasti poiketa kaavasta ja kokeilla jotain uutta.

Päätin tehdä niin, maksoin osallistumismaksun aikuiselta ja lapselta, jotka tuntuivat siinä vaiheessa hivenen suurelta. Kunnes lauantaiaamuna kesäkuun lopussa suuntasimme matkan kohti Miehikkälää, no joo, olimme varautuneet tulevaan ja olimme majoittuneet noin 15 km päässä Salpavaelluksen lähtöpaikalta, ollaksemme ajoissa aamulla yhdeksältä tapahtuvaan lähtöön.

Saapuessamme lähtöalueelle, saimme todeta, että järjestäjät olivat huolehtineet opastuksesta, pysäköinnistä. ilmoittautumisesta, jne., ei tarvinnut kuin mennä ja olla avoimin mielin. Kaikin puolin vaellus oli miellyttävä kokemus, sisällöstä ei tässä yhteydessä sen enempää, palataan siihen ehkä myöhemmin. Mieleen jäi kuitenkin päällimmäisenä, että tänne pitää palata uudestaan, kokemus oli todella vaikuttava.

Niinpä yllätykseni oli melkoinen, kun loppuvuodesta 2010 Haminan kansalaisopiston kurssitarjonnassa oli kurssi Salpalinja-oppaille. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun ilmoittaudun kurssille. Kevät 2011 meni mielenkiintoisten luentojen (11 kpl) parissa sekä itseopiskelun merkeissä. Kunnes valmistuimme Salpalinja-oppaiksi, tulikasteemme saimme Salpa-Jukolassa viikkoa ennen Juhannusta 2011. Itselleni se oli ensimmäinen Jukola-viesti tapahtumaan osallistuminen, sinällään jo vaikuttavaa, siihen yhdistettynä yleisön alueen sotahistoriaan tutustuttaminen, tietenkin Salpalinjaan. Tehtävää ei myöskään helpottanut se, että vieraista monet olivat tulleet Suomen ulkopuolelta ja opastuksia vedettiin englanniksi ja suomeksi, no tätä olin ennakoinut ja pänttäsin päähäni englanninkieliset vastineet teräsbetonikorsulle, taisteluhaudalle, konekiväärille ja jne. 

Samoissa yhteyksissä oli sovittu, että me tuoreet kurssilaiset voimme osallistua 2011 Salpavaellukselle ns. HPV:nä (Häntäpään Valvojina). Siihen myös itse sitouduin, jo se tuntui todella jännittävältä. Kunnes keskiviikkona, kaksi päivää ennen vaelluksen alkua minuun otettiin yhteyttä ja kysyttiin, josko olisin kiinnostunut lähtemään oppaaksi eteläiselle kahden yön reitille, luvaten toki perehdytyksen reitille. No lienen jossain määrin yllytyshullu, enkä pystynyt kieltäytymäänkään.

Alkoi armoton valmistautuminen, kaivoin käytettävissä olevat dokumentit esiin ja tein itselleni pikaisen käsikirjan reitin kohteista, sain myös vaellusta edeltävänä iltana asiantuntevan perehdytyksen vaelluksen luotto-oppaalta, Raja-Peteltä reittiin. Mikäs siinä, näillä vinkeillä matkaan. Kaiken kaikkiaan kyseinen vaellus sujui hyvin. Tätä käsitystä myös vahvisti se, että minua pyydettiin seuraavakin vuonna vaellukselle oppaaksi. Johon tietysti otin kutsun vastaan. Kuten kaikissa, omaa toimintaa kehittävissä tapahtumissa tapana on, kysyttiin oppailta kehitysehdotuksia vaelluksen reittien suhteen.

Olin jo ensimmäisen vaellukseni jälkeen ajatellut, että tässä olisi sopiva ajanviettotapa lapselle ja hänen luottoaikuiselle, niinpä tein ehdotuksen reitille, joka on suunnattu lapsille ja nuorille huoltajan kanssa. Tuomio vaelluksen johdossa oli ehdoton, tämä pitää toteuttaa ja koska ehdotit, niin sinun tulee se tehdä. Jälleen kerran, koska lienen jossain määrin yllytyshullu, en pystynyt kieltäytymäänkään.

Alkoi taas armoton valmistautuminen, reitin suunnittelu, huollon ja majoituksen järjestäminen tähän auttoi yhteistyö toisen reitin kanssa, yöpyminen oli samassa paikassa. Vaellus 2013 - Laatuaikaa Linjalla, joka oli ensimmäinen lapsille ja nuorille suunnattu reittivaihtoehto täytti odotukset ja oli mielestämme menestys. Sitä ilman muuta seurasi uusinta 2014: Kevyt Korsukierros, osallistujamäärä tuplaantui, mutta perusajatus säilyi, tutustuminen Salpalinjaan hyvässä seurassa ilman kiirettä.

SAMI FORSSTRÖM

Hamina

Salpalinja harrastajan silmin

Tässä napakassa, tiivistetyssä lukijakirjoituksessa Seppo Hynninen Imatralta kertoo innostumisestaan ja perehtymisestään Salpalinjaan. Hänellä on myös vankka mielipide Salpalinjan merkityksestä. TA

Ensimmäiset tietoni linnoitteista olivat ranskalaisten Maginot-linja ja saksalaisten Atlantinvalli & Siegfried-linja.

Myöhemmin tuli tietooni, että Suomessakin on linnoitteita ja että niitä löytyy omasta maakunnastakin. Lukiossa piti tehdä äidinkielentunnilla esitelmä jostakin aiheesta. Oman tein Salpalinjasta ja sitä varten hain lähdemateriaalia  Kaakkois-Suomen sotilasläänin esikunnasta.

Naapurin kaverin kanssa teimme retkiä Luumäelle Salpalinjaan ja myöhemmin Salpalinja on tullut tutuksi Virolahdelta Kerimäelle.

Omasta mielestäni on varmaa, että Salpalinja toimi pelotteena, eikä tämän vuoksi vihollinen jatkanut hyökkäystä edemmäs. Toinen vihollista hillinnyt tekijä oli suomalaisten parantunut panssarintorjunta ja saksalaisilta saatu ilmatuki.

Salpalinjan museot tuovat hyvin puolustuslinjaa tunnetuksi. Toinen hyvä tutustumistapa on omatoiminen samoilu metsissä ja korsujen löytäminen.

SEPPO HYNNINEN

Imatra

Onko Salpapolku huomisen matkailukohde?

Lukijakirjoitusten satoa lisää. Salpalinjan salat -blogissa on käsitelty paljon myös Salpalinjan matkailumahdollisuuksia. Tässä siitä matkailun kehittämisen ammattilaisen pohdintaa koskien Salpapolku-tuotetta. Äänestä, jos siltä tuntuu, Salpapolkua vuoden retkikohteeksi: http://goexpo.messukeskus.com/messuilla/vuoden-retkikohde-finaali/

Miksi matkailija tulee Kaakkoon? Salpa Forest Trail – Onko se Huomisen matkakohde?

Luonnostaan vahvaa seudun elinkeinojen markkinointia otetaan parhaillaan käytäntöön ja siinä yhteydessä myös matkailua on mahdollista tarkastella uusista näkökulmista. Matkailun palvelujen kehittäminen lähtee asiakkaan maailman ja elämän ymmärtämisestä sekä olemassa olevien ilmiöiden hyödyntämisestä. On pyrittävä tuottamaan kysyntään ratkaisuja. Matkailijat haluavat kokea luontoa, terveyttä, liikuntaa, hyvinvointia, uuden oppimista, mielenrauhaa. Matka on mahdollisuus jopa muutokseen ja ratkaisuja voidaan tarjota erilaisin keinoin. Mitä ratkaisuja Salpapolku voisi tarjota? 

Keitä Salpapolulle tulevat matkailijat ovat?   Heillä on vapaa-aikaa, he haluavat ulkoilla, liikkua tai kuntoilla, ehkä koko perheen kanssa, heillä on tarve etääntyä hetkeksi arjesta, heillä voi olla tarve myös yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen tai luonnon kokemiseen ja tutkimiseen. He voivat tavoitella joko tietoisesti tai tietämättään toiminnallista, sosiaalista tai emotionaalista kokemusta. He voivat tulla oikeastaan mistä tahansa ja olla minkä ikäisiä tahansa; kaupunkilaisia, metropolien asukkaita, pariskuntia, seurueita, koulutettuja, duunareita, humanisteja, tutkijoita, luontoharrastajia, kuntoilijoita, aktiiviliikkujia, kokeilijoita, lajiharrastajia, perheitä, ikääntyviä, harrastajaryhmiä, eläkeläisryhmiä, suomalaisia,  eurooppalaisia, aasialaisia, amerikkalaisia, ja lista on kai loputon. 

Meillä on kuitenkin olemassa heille vain yksi tuote!

Salpapolku kulkee suomalaisessa metsässä ja on historian kyllästämä vaellus- ja retkeilyreitti useine taukopaikkoineen.  Reitti on yhdensuuntainen jolloin pitää palata lähtöpaikkaan samaa reittiä. Reitin taukopaikat ovat eritasoisia ja eri varustuksilla. Reitiltä on mahdollista poiketa tutkimaan maastoa, josta voi löytää myös merkitsemättömiä sotahistorian kohteita, korsuja ja bunkkereita, joihin kulku on omalla vastuulla. Reitillä voi kulkea jalan tai osin maastopyörällä ja kaikille taukopaikoille pääsee myös henkilöautolla. Retkeilykokemus nojaa luontoon, liikkumiseen luonnossa ja sotahistorian kokemiseen sekä asiakkaan omaan vahvaan motivaatioon juuri tätä kohdetta kohtaan. 

 Mitä uutta voidaan tarjota?

Tarjoomaa voidaan yksilöidä kohderyhmittäin sekä myydä matkailijalle sitä mitä hän haluaa ostaa; esimerkiksi luontokokemusta, liikuntakokemusta, ryhmäytymisen kokemusta, historiakokemusta sekä myymällä oheispalveluja. Asiakas saattaisi haluta vuokrata välineitä, tarvita opasta, järjestää yritystapahtuman, osallistua vaellustapahtumaan, osallistua leirille, ruokailla tai valmistaa villiruokaa, saunoa ja/tai uida, istuskella kodassa, kuunnella metsän ääniä, hiihtää, luistella jne. Tarjooman ja palvelujen monipuolisuutta on mahdollista lisätä nykyisestä huomattavasti.

On mentävä asiakkaiden maailmaan, kyllä ne meidät huomaa

Viestinnällä vedotaan kiinnostavaan kokemukseen ja elämykseen kohderyhmän maailmassa.  Matkailija on ensisijaisesti kiinnostunut myös siitä, mitä muut ovat olleet kohteesta mieltä. Meihin on voitava olla yhteydessä helposti ja silloin kun asiakkaalla on siihen tarve, online. Asiakkaan pitää voida myös itse valita, mitä hän ostaa, mikä tarkoittaa, että tarjolla on oltava sekä kokonaisia palvelupaketteja että pilkottuja tuotteita.  Hänen on voitava liikkua eri palveluprosessien välillä sujuvasti. Asiakasta pitää avustaa kokemuksensa muodostamisessa tarjoamalla lisäpalveluja. 

”Salpa Forest Trailin”  rooli asiakkaan arjessa on tarjota vaihtoehto irtautua hetkeksi rutiineista, paikasta ja tuottaa mielihyvää eri tavoilla. Salpapolku lupaa tuottaa asiakkaan toivoman kokemuksen ja mahdollisuuden elämysten kokemiseen, joita karkeasti ottaen on kolmea eri päätyyppiä; luontokokemus, liikunta- ja aktiviteettikokemus sekä historiakokemus. Niitä Salpapolun pitäisi tarjota. 

Me myymme ja asiakas ostaa

Salpapolun Myydään palstalla pitäisi olla tulevaisuudessa tarjolla erilaisia palvelupaketteja, jotka voivat sisältää esimerkiksi koko viikonlopun ohjelman majoituksineen ja ruokailuineen tai muutaman tunnin paketin opastuksineen ja nuotiotulineen. Myytävänä on yksittäisiä tuotekomponentteja, kuten esim. opastusta, retkiä, ruokailua, nuotiokahvit, majoitusta, kuljetusta jne.

Myytävänä on myös tapahtumia, joka voi olla vaellus-, liikunta-, tai kulttuuritapahtuma, tai kursseja, esimerkiksi lintukurssi, valokuvaus-, villiruoka- tai eräruokakurssi. Asiakkaalle voidaan myydä myös yritystapahtuman toteuttaminen, vuokrata välineitä esim. maastopyörän, kävelysauvat tai sukset. Asiakas voisi olla myös yhteistyöyritys, joka hyödyntää Salpapolkua omissa palveluissaan, esimerkiksi hyvinvointiyrityksen tuottamissa luontoavusteisissa green care terapia- ja kokemuspalveluissa.  

Ja aina sama kysymys; tuleeko rahaa?

Raha tulee erilaisista tulolähteistä; palvelupaketeista, yksittäisestä palvelu- ja tuotemyynnistä, tapahtumakävijöistä, kurssimaksuista, välinevuokrauksesta, ja yritysyhteistyön sopimusmaksuista. Tulovirtaa syntyy erikseen museoiden käynti- ja opastusmaksuista ja museokahviloiden myynnistä. Tulovirtaa syntyy matkailijoiden alueelta ostamista palveluista muilta elinkeinonharjoittajilta kuten elintarvikekauppiailta, majoitusyrittäjiltä, tilatuottajilta, käsityöyrittäjiltä, kahviloilta jne. Kiistämätöntä on kuitenkin se, että matkailijat jättävät aina alueelle tuloa käyttämällä alueen palveluja.

Kiinnostaako ketään?

Keskeiset kumppanit ovat varmasti Miehikkälän ja Virolahden kunnat, jotka vastaavat polun ylläpidosta sekä Kymenlaakson virkistysalueyhdistys, joka vastaa osasta Salpapolun taukopaikkojen ylläpidosta yhdistystoimijoiden kanssa. Salpalinja-museo, Bunkkerimuseo sekä Harjun Hovin oppimiskeskus ovat myös keskeisiä Salpapolun kumppaneita ja resursseja. Tärkeän ryhmän kumppanuuksia ja resursseja muodostavat kaikki alueella palveluja tarjoavat yritykset ja toimijat, jotka haluavat olla osa Salapolun palveluverkostoa ja joita tarvitaan kohteen palvelujen rakentamisessa. Matkailuosaamisen, historiaosaamisen ja yritysverkoston resurssit tarvitaan kaikki mukaan täysimääräisesti.

Matkailijallekin on luotava resursseja

Matkailijan näkökulmasta kriittistä on esimerkiksi saavutettavuus ja sujuvat yhteydet julkisella liikenteellä, henkilöautolla, polkupyörällä sekä riittävät opastus ja viitoitus. Reitti on oltava olemassa juuri sellaisena kuin se markkinoinnissa kuvataan, lähtöpaikat ja opastus on nähtävissä maastossa, taukopaikat ovat kunnossa ja hoidettuja, karttaaineisto on ajan tasalla painettuna sekä digitaalisesti verkossa ja mobiilissa.

Markkinoinnin keinovalikoima on otettava laajasti käyttöön, miten ja mistä asiakas löytää kohteen ja voi vertailla muihin samanlaisiin tuotteisiin ja alueen muuhun tarjontaan.   Varauspalvelut on luotava sen vuoksi, että asiakas voi helposti varata ja ostaa palveluja, ja me pystymme selvittämään onnistuiko palvelu.

Kaikkea tätä ja vielä paljon muuta on Huomisen matkakohde ja töihin on ryhdyttävä nyt heti.

TAINI RAJALA

Cursor Oy projektipäällikkö

Kirjoittaja opiskelee Tampereen ammattikorkeakoulun matkailun erikoistumistutkintoa ”Huomisen matkakohde”, jossa hänellä on tutkimus- ja kehittämiskohteena Salpapolun vaellus- ja retkeilyreitti. Kirjoittaja on Cursor Oy:n projektipäällikkö luontomatkailun kehittämishankkeissa ”Matkailun aktivointi Kaakko maaseutualueilla” ja ”Itäisen Suomenlahden vesistömatkailun kehittäminen”. 

Ensimmäisellä Salpavaelluksella 1994

Tässä 3.1.2017 blogin lukijoilta pyytämäni yksi muistelus lisää. Sen on kirjoittanut Hannu Ilves Luumäeltä, Salpavaelluksen oppaita edelleen, tuoreeltaan ensimmäisen Salpavaelluksen jälkeen kesällä 1994. On vihdoin aika julkaista tarina. (TA)

Salpalinjaa on tänä kesänä (siis 1994) muistettu monella tapaa, onhan tämän linnoitusmonumentin valmistumisesta kulunut 50 vuotta. Vaikka eihän tämä puolustusjärjestelmä tullut kokonaan valmiiksi ja tuli tarpeettomaksi tunnettujen vaiheitten jälkeen. Siellä se nyt vaan olla jököttää, seuraavat vuosisadat, tai jopa vuosituhannet. Sen verran massiivisia rakenteet ovat, ettei aika niihin hevin pysty. Ainoastaan puusto ja muu pintakasvillisuus ovat maisemoineet alueet, niin ettei kauempaa linnoitusrakenteita juurikaan havaitse.

Yhtenä tapahtumana oli viime perjantaina ja lauantaina paikallisten reserviläisjärjestöjen järjestämä Salpavaellus. Tiedottaminen alkoi noin vuosi sitten, lähinnä alan lehdissä. Oppaitten koulutus oli varhain keväällä. Joukkoa vaellukselle kertyi, oppaat mukaan lukien 232. Käytännössä vaellus tapahtui siten, että kokoontuminen oli Miehikkälän Salpalinja-museolla, jossa joukko jakautui siten, että sata lähti busseilla Virolahden Pihlajaan. Pohjoisen reitin 132 vaeltajaa vietiin busseilla Luumäen Kivijärven kautta Laappaalle Hirvaksen taakse, mistä varsinainen vaellus alkoi.

Meitä luumäkeläisiä oppaita meidän bussissa oli neljä, Hyytiäisen Ismo, Sairasen Jari, Laappaan Mauno, sekä allekirjoittanut, sekä pohjoisen reitin päällikkö, Lahtelan Seppo. Bussit lähtivät porrastetusti liikkeelle, meikäläisen jäädessä viimeiseen autoon. Matkan aikana kerroimme suppeasti Salpalinjan rakentamisen historian, kuten myös alueella olevien neljän kunnan esittelyn.

Ensimmäinen pysähdys oli kuutostien varressa, tulvituspadolla lähellä motellia. Seuraava pysähdys noin kilometri Lappeenrannan suuntaan, Askola korsuilla, jossa oli armeijan järjestämä esittely havainnollistavine tauluineen. Korsut olivat myös valaistut, joten tutustuminen lähti mukavasti käyntiin. Reitti jatkui pikkuteitä Salpalinjaa seuraten, Orkolan-Häkäsen kautta Suoanttilaan Lusikkovuoren luolalle. Vastassa olivat Halmeen Jouko ja Salmen Sulo, joka rakentamiseen osallistuneena kertoili aiheesta. Luola herätti joukossa melkoista ihastelua, mutta aikataulu oli tiukka, joen paikalla ei viivytty sen pitempään.

Hirvaksen takana, mistä varsinainen vaellus alkoi, oli vastassa Lahtelan Seppo ja Lappaan Sulo. Seppo reservin kapteenina esitti miten nykyisessä sodankäynnissä linnoitusta voisi käyttää hyväksi. Laappaan Sulo taas Salpalinjan vaaitustöissä mukana olleena kertoi erinomaisessa esityksessään korsujen sijoittelusta ja muista rakentamisen yksityiskohdista.

Bussi lähti ja tässä jaettiin joukko siten, että yhteen ryhmään tuli reilut kymmenen vaeltajaa. Minulle jäi 11, joista kaksi reipasta naista. Vaelluksen viimeistä edellisenä lähdimme patikoimaan linjaa seuraillen kohti Kirpun kylää. Mikäpä oli kävellessä, kun sää oli mitä parhain, aurinko paistoi ja lämpöäkin oli reilut 20 astetta. Reitti oli merkitty maastoon, joten suurempia suunnistusvaikeuksia ei ollut. Huolto oli järjestetty siten, että saimme lähtiessämme Miehikkälästä eväät aamupäiväksi ja varsinainen lounas oli Hostikalla.

Minulla oli hyvä tuuri siten, että ryhmässäni oli kaksi armeijan palveluksessa olevaa, luutnantti ja kapteeni, jotka olivat apuna yksityiskohtien esittelyssä. Periaate vaelluksessa oli se, että järjestäjä oli merkinnyt kohteet joihin voi tutustua. Korsuja ja muita kohteita välillä oli satoja ja matkaakin kertyi yli 20 kilometriä, ei tämän runsaan vuorokauden aikana kaikkiin yksityiskohtiin voinut paneutua. Vajaan yhdeksän kilometrin patikoinnin jälkeen, iltapäivä oli jo pitkällä, saavuimme Hostikalle, missä Salpamuonan rokka jo varmasti maistui. Huolto pelasi muutenkin, kun punaisenristin ensiapuryhmä seuraili mukana. Vaikka mitään vakavampaa ei koko vaelluksella sattunut, riitti ensiapuväellä töitä, sillä pikku hiertymiä alkoi jo muutamille tulla. Hostikalla on Ylämaan kunnan kunnostamia korsuja ja taisteluhautoja, kuten myös kallioon louhittu luola.

Seuraava etappi Miehikkälään Mustalammen kämpälle oli suunnilleen saman mittainen kuin edellinenkin. Reitti alkoi kylän pihojen kautta Urpalanjoen yli. Tästä reitti jatkui linnoituksen aikaisia teitä kohti Miehikkälää. Korsuja reitillä oli edelleen ja innokkaasti niissä möyrittiinkin. Tällä välillä saimme tutustua sotien kaikkein ikävimpiin puoliin. Heti Hostikan jälkeen, Ylämaan puolella on kaksi venäläisten siviilien hautausmaata, joihin oli haudattu noin 150 siviilivankia, lähinnä vanhuksia ja lapsia. Järjestäjät olivat tuoneet tuoreet kukat molemmille haudoille. Saapuminen kahvitauolle Mustalammen kämpälle tehtiin Sillanpään marssilaulun tahdissa, mikä herätti edellä tulleissa ryhmissä ansaittua huomiota.

Päivän viimeinen etappi Muhikon yöpymispaikalle oli vain noin neljän kilometrin mittainen. Tälle etapille tuli lähes kaikille ryhmille ylimääräinen lisälenkki. Viikolla oli alueella pidetty metsätaitokilpailu ja meidän viitoitukselta oli samanvärisillä nauhoilla ohjattu 90 astetta vikaan! Lyhyen ihmettelyn jälkeen päästiin taas oikealle reitille. Saapuminen Muhikon yöpymispaikalle tapahtui jälleen Sillanpään marssilaulun tahdissa. Nythän se sujui jo hyvin, kun oli jo harjoitusta takana.

Yöpyminen tapahtui armeijan puolijoukkueteltoissa, jotka olivat jo valmiiksi pystytettynä. Ryhmä oli päivän ponnistelujen aikana kasvanut niin yhteen, että oli selvää majoittua samaan telttaan. Ruokailun ja saunomisen, johon kuului uinti viileässä Vaalimaanjoessa, jälkeen alkoi iltaohjelma. Miehikkälässä alkoi nyt lauantaina pelimannipäivät, josta tänne oli tullut pari soittajaa, joista oli apua yhteislaulujen säestäjinä. Laulu kaikui vielä pitkään täysikuun valaisemaan kesäyöhön. Reippaimmat taisivat käydä Myllylammen lavalla, verryttelemässä jäykkyydet jaloista.

Herätys lauantaiaamuna kello 6 armeijan tapaan. Aamupala, teltat kokoon ja taipaleelle. Viimeinen etappi korsumuseolle oli enää noin seitsemän kilometriä. Aikaa oli reilusti, kun juhlallinen loppukatselmus oli kello 11. Merkittävin kohde tällä viimeisellä etapilla oli Hauhian kylässä, Härkämäessä olevat kallioon louhitut, tykki- ja konekivääriasemat. Nämä ovat päällekkäin siten, että  korkeuseroa näillä on yli kymmenen metriä. Vaikuttava paikka tämä Härkämäki. Kohteita oli reitillä edelleen runsaasti ja kun aikaa oli niin niissä myös käytiin loppuun asti. Reitin päällikkö, Lahtelan Seppo vaelsi tämän viimeisen etapin meidän ”parhaassa a-ryhmässä ja viimeisillä luppopaikoilla käydyissä keskusteluissa ilmeni, että näitä vaelluksia tultaisiin myös tulevaisuudessa järjestämään.

Vaelluksen päätös oli todella juhlava. Pohjoisen ja etelän joukot marssivat eri suunnista nelijonoissa Muistoja Pohjolasta tahdissa juhlakentälle. Vastaanottajiin kuului varusmiessoittokunta, pelimannipäivien kuoro ja orkesteri sekä kenraaliluutnantti Gustav Hägglund, joka otti Seppo Pylvänäisen ilmoittamat vaellusjoukot vastaan. Vastauspuheessaan Hägglund mainitsi tämän oleva ensimmäinen kerta, kun hänelle on ilmoitettu joukot, joissa on mukana myös naisia! Tämä ennakoi hänen mukaansa tulevaisuutta, jolloin myös naisilla tulisi mahdollisuus osallistua sotilaspalveluun. Sillanpään marssilaulun tahdissa joukot poistuivat jälleen nelijonossa kentältä. Näin juhlavasti päättyi ensimmäinen Salpavaellus.

HANNU ILVES
Luumäki 

Liukumiinoja Salpalinjalla

Tässä ensimmäinen eilen pyytämäni muistelus / kokemus Salpalinjalta. Sen on kirjoittanut Hilkka Suoanttila Luumäeltä: 

Ekku oli tullut Helsingistä meille kesänviettoon. Olimme saaneet kesätyöksemme viedä lehmät hakaan joka aamu ja hakea ne sieltä iltaisin. Olin luvannut Ekulle, että jonakin päivänä käymme haassa olevassa luolassa sisällä. Salaperäinen luola oli louhittu sota-aikana ja sillä kerrottiin olevan pituutta sata metriä. Meitä oli varoitettu menemästä luolaan tai tunneliin, kuten sitä silloin kutsuttiin, koska siellä oli kaivoja, joihin saattoi pimeässä pudota.

Luolan mustat suuaukot kallioseinämässä houkuttelivat ja pelottivat. Jo luolan suulla pimeydestä lehahti vastaan viileä kosteus. Ihmettelimme, että jos luola oli vaarallinen meille lapsille, ettei se ollut vaarallinen lehmille. Nehän saattoivat kävellä luolaan sisään ilman mitään esteitä, sillä ovia ei suuaukoissa ollut. Muutaman kerran olimme käyneet huutelemassa lehmiä luolan suulla, kun ne eivät olleet ilmestyneet portille hakijoitaan odottamaan. Luolaan ne menivät helteellä pakoon paarmoja ja kärpäsiä.

Päätimme, että seuraavana sunnuntaina kävisimme luolassa sisällä. Menimme tavallista aikaisemmin hakemaan lehmiä, jotta ennättäisimme käydä luolassa. Juoksuhautojen reunoilla kasvoi metsämansikoita, joita poimimme. Vanhalla tienpohjalla oli mesimarjoja, jotka eivät vielä olleet ihan kypsiä. Oli kaunis kesäinen iltapäivä, kärpäset pörräsivät, perhoset lepattivat ja kimalaiset surrasivat.

Seurasimme juoksuhautaa ja tulimme metsäisen kallion päälle, jonka uumenissa luola oli. Mäen päällä oli syvä louhos, jonka ympärille oli tehty piikkilanka-aita, etteivät lehmät putoa louhokseen ja sieltä luolaan johtavaan aukkoon. Kurkistelimme louhoksen pohjalla olevaa mustaa aukkoa, jonka suojaksi oli tehty puunrungoista harva ritilä.

Kallion päältä näimme, että lehmät olivat niityllä, missä ne käyskentelivät kaikessa rauhassa. Ne eivät ainakaan nyt olleet luolassa. Laskeuduimme rinnettä alas ja punertava graniittinen kallio kohosi edessämme kohtisuorana. Siinä olivat pelottavat ja samalla kertaa puoleensa vetävät mustat suuaukot.

Epäröimme mennä sisään, mutta olimme varmasti päättäneet käydä luolassa, joten päätöksestä nyt auttanut luistaa. Valitsimme keskimmäisen aukon, jota lehmätkin olivat käyttäneet. Menimme varovasti sisään pimeyteen. Olin ottanut mukaan pienen taskulampun. Mutkalle louhittu sorakäytävä muuttui pian tasaiseksi sementtilattiaksi.

Kostea ja viileä pimeys ympäröi meidät. Yritin näyttää taskulampulla valoa, muuta se loi vain himmeän sumuisen kiilan. Sammutin lampun ja olimme ihan hiljaa. Kuului katosta tipahtelevien vesipisaroiden ääni. Kuljimme haparoiden eteenpäin. Silmät alkoivat vähitellen tottua pimeään. Luolan kattoaukko alkoi erottua himmeän vaaleana läiskänä takanurkassa. Sitä olimme äsken katselleet kallion päällä.

–       Tämän pitäisi olla sata metriä pitkä, ehdin sanoa, kun Ekku kirkaisi. Ääni kaikui  kimeänä ympäri luolaa.

–       Tallasin johonkin inhottavaan pehmeään, yäk. Näytä valoa!

–       Ei se ole kuin lehmän sontaa.

–       Onko täällä lehmiäkin?

–       Ei nyt, mutta ne käyvät helteellä täällä vilvoittelemassa.

–       Näkeeks ne pimeässä?

–       Ei kai, en tiedä.

–       Miten ne sitte osaa kulkea täällä?

–       Niillä on vaisto.

–       Voiko tänne eksyä?

–       Ei, täältä pääsee ulos kolmesta eri aukosta.

Sitten alkoi hirveä jyminä ja kolina. Ekku tarrasi käsivarteeni ja pelästyin itsekin. Tuntui kuin koko luola olisi tärissyt. Kattoaukosta vieri kiviä. Pienimmät kierivät jonkin matkaa pitkin sementtilattiaa. Kattoaukon suunnasta kuului ääniä. Pojat siellä möykkäsivät. Nekin olivat tulleet katsomaan kylän nähtävyyttä.

-        Tää sortuu, Ekku huusi.

-        Eikä sorru. Siellä on poikia ja ne haluavat pelotella meitä.

-        Ollaan ihan hiljaa. Ne tulee tänne.

Sammutin taskulampun ja menimme seinän viereen. Kohta luolan keskimmäisen suuaukon luota alkoi kuulua ääniä. Askeleet rahisivat sorakäytävällä ja pari himmeää lamppua vilkkui poikien kädessä.

–       Mikä paikka tää on? joku kysyi.

–       Tästä piti tulla sotasairaala.

–       Ei täällä ketään ole, joku kuului sanovan.

–       Mihin ne likat sitten menivät?

–       Ei ne täällä pimeässä ainakaan uskalla olla.

–       Tää on muuten hurja paikka. Tää olis varmaan kestänyt pomminkin. Onks täällä aseita tai miinoja?

–       Ei täällä mitään sellaista ole eikä ole ollutkaan.

–       On ainakin liukumiinoja. Tallasin yhteen. Näytä valoa. Tennari on ihan paskassa.

–       Aholan lehmät käyvät täällä.

–       Onks täällä lehmiä?

–       Voi olla ja vihainen sonnikin!

–       Älä, mennään pois.

–       Pelottaaks sua?

–       Ei mua pelota, mutta kun täällä ei näe mitään. Lamputkin ovat onnettomia tuikkuja.

–       Ne lehmät näyttivät olleen pellolla, ei ne täällä ole.

–       Olkaa varovaisia, täällä on kaivoja, joihin voi pudota.

–       Hei mennään pois.

–       Eiks ne lehmät putoa kaivoon?

–       Ei ne mahdu, ne ovat niin isoja.

–       Tiedätks sä missä ne kaivot ovat?

–       Suurin piirtein. Niissä on sementtireunus, johon kompastuu ennen kuin putoaa.

–       Hei tässä on yksi.

–       Näytä valoa, onks siellä vettä.

–       On siellä, mutta se on likaista.

–       Joiks ne sotilaat tota vettä?

–       Ei kai. Ei ne ehtinyt täällä asua. Niitten piti lähteä sotimaan.

Pojat tulivat lähemmäksi paikkaa, missä seisoimme pimeyden suojassa. Meitä olisi naurattanut niiden puheet ja yritimme olla tirskumatta. Päätimme yllättää heidät, kun he olivat keskittyneet kaivon tutkimiseen. Huusimme yhteen ääneen niin kovaa kuin jaksoimme. Pojat säntäsivät ulos lähimmästä oviaukosta, ja me juoksimme perästä.

Luolan suulla Lumikki katseli meitä hämmästyneenä. Kirkas päivänvalo häikäisi silmiämme ja meitä nauratti. Toiset lehmät märehtivät kauempana. Lumikki oli minun lehmäni. Ihmeissään se nuuhki meitä. Taputtelin sitä.

–       Olitko menossa liukumiinoja tekemään?

–       Hhmmmuuu, se ynisi.

HILKKA SUOANTTILA

Luumäki

Mikä Salpalinjassa kiehtoo, kirjoita ja kerro!

Tämä Salpalinjan salat -blogi, kirjoituspalsta on hehkuttanut Salpalinjaa kohta seitsemän vuoden ajan. Blogiarkisto kertoo, että juttuja on väännetty liki 350 kappaletta. Niistä noin 300 on päähullun, minun tekeleitä. Loput ovat ystävällisten avustajien näkemyksiä. On joukossa myös viime vuosien Salpavaelluksen päättäneiden maanpuolustusjuhlien puheitakin. Yhtä kaikki, asiaa on jos jostakin näkökulmasta. Yhteinen nimittäjä tavalla tai toisella kaikissa on Salpalinja.

Nyt juuri tällä hetkellä yläkerta lyö tyhjää. Sen verran siellä kuitenkin kipinöi, että tuli mieleen, mitä ihmiset mahtavat yleensä Salpalinjasta ajatella? Tietysti tarkoitan niitä, jotka sen jotenkin tuntevat, ovat oppaita, Salpalinja-harrastajia, Salpalinja-toimijoita tai Salpalinjassa vierailleita matkailijoita, joko retkillä museoissa, maastovaelluksilla tai esitelmätilaisuuksissa käyneitä. Myös Salpalinjasta kertovia kirjoja lukeneilla on käsitys itärajamme linnoituksesta.

Mikä Salpalinjassa kiehtoo -kysymys on relevantti, aiheellinen muun muassa siksi, että Salpalinjaan tutustuneita ja siitä jotain tietäviä on paljon. Jos lasketaan Salpalinjan museokävijät yhteen vaikkapa Virolahdelta, Miehikkälästä ja Joensuusta, keskimäärin 30 vuoden ajalta ja yhteensä varovaiset 15 000 / vuosi, niin ollaan jo luvussa 450 000 henkeä. Siihen päälle muuten Salpalinjaan tavalla tai toisella tutustuneet, niin lähellä puolta miljoona ihmistä ollaan! Siinä on puoli miljoonaa erilaista mielikuvaa Salpalinjasta. No, osa noista kävijöistä on tietysti jo tavoittamattomissa.  

Heiltä jotka eivät Salpalinjaa tunne, eivätkä ole siellä koskaan käyneet, on turha tietenkään mitään ajatusta odottaa. Heitä on moninkertainen määrä verrattuna Salpalinjaa tunteviin, siis useita miljoonia suomalaisia. Näin uskallan arvioida. Uskallan myös sanoa sen, että näissä Salpalinjaa tuntemattomissa on vielä huikea mahdollisuus, potentiaali, saada heistä Salpalinja-asiakkaita johonkin tarjolla oleviin tai tarjolle tuleviin Salpalinjan kontaktipintoihin.

Miksikö odotan, että tuo edellä kerrottu suuri enemmistö voisi olla iso potentiaali, jos heille sopiva, kiinnostava tapa tutustua Salpalinjaan löytyisi? Yksinkertaisesti siksi, että Salpalinja aikansa suurimpana suomalaisena rakennustyömaana osaltaan vaikutti meidän kaikkien suomalaisten hyvinvointiin ja kaikkeen siihen hyvään mitä ympärillämme on. Toinen vaihtoehto olisi pahimmillaan ollut eläminen pysähtyneisyyden maailmassa lähes 50 vuotta,  Neuvostoliiton Suomen kansantasavallassa!

Niin tuohon blogiotsikkoon. Mikä sinua Salpalinjassa on viehättänyt, jos on, kiehtonut, jos on, sävähdyttänyt, jos on, ylipäätään kiinnostanut, jos on? Tai mitä muita ajatuksia se on herättänyt, hyvässä tai pahassa, jos on? Mikä Salpalinjan esittely- / tutustumismuoto on ollut mieleinen, jos on? Kirjoita ajatuksesi ylös, lähetä virusvapaana word-liitetiedostona tai sähköpostiviestinä yhteystietoineen sähköpostilla osoitteeseeni terho.ahonen@haminetti.net 

Lupaan lukea ne ja julkaista tässä blogissa, ainakin mielenkiintoisimmat ja hyvän maun rajoissa pysyneet kirjoitukset riippuen tietysti palautteen määrästä. Yksityisten ihmisten nimiä ei pidä kirjoitukseen sisällyttää, niitä en julkaise. Kirjoittajan nimi ja paikkakunta tietenkin mainitaan. Jokaisesta lähetän kirjoittajalleen lyhyen yksityisen palautteen, jos kirjoittaja niin haluaa, sekään ei maksa mitään.

En pety, vaikkei yhtäkään juttua tulisi; sainhan tästä taas yhden blogiaiheen. Kirjoituskilpailu tämä ei ole. Kirjoituksen sopiva pituus on ½ – 1½ sivua, ei sen pitempi tarvitse olla. Sikäli kun julkaisen, varaan mahdollisuuden tarvittaessa hieman puuttua oikeinkirjoitukseen tai muuhun luettavuutta parantaviin seikkoihin. Sopiva kappaleen pituus on 1- 6 tekstiriviä. Minä erotan kappaleet yhdellä tyhjällä rivillä, suosittelen myös sitä. Mitään aikarajaa kirjoitusten lähettämiselle ei ole; luetaan ja julkaistaan niitä ajan kanssa, sitä mukaan kun niitä tulee.

Osallistumispalkinnot! Niitä ei konkreettisina alpakkalusikoina ole eikä tule. Palkinto on jokaiselle kirjoittajalle itselleen taltioitu kokemus, elämys, mahdollisesti kärsimyskin. Jokainen kirjoitus on osaltaan talteen saatua Salpalinja-perintöä, rauhanomaista kokemusta Salpalinjan rakentajien työn merkityksestä jälkipolville.

Jokainen kirjoitus, riippuen tietysti sisällöstä, voi olla myös kunnioitusta sotiemme veteraaneille ja sota-ajan eläneille sukupolville. Ja lähetettynä ja julkaistuna vaikkapa vain tässä blogissa, kirjoitus voi olla lukijalleen oivallinen herätys myös innostua tai innostua lisää Salpalinjasta. Onhan tuossa palkintoa kerrakseen.

Siis, mikä Salpalinjassa kiehtoo, kirjoita ja kerro!

TERHO AHONEN