Tässä 3.1.2017 blogin lukijoilta pyytämäni yksi muistelus
lisää. Sen on kirjoittanut Hannu Ilves Luumäeltä, Salpavaelluksen oppaita edelleen, tuoreeltaan ensimmäisen Salpavaelluksen
jälkeen kesällä 1994. On vihdoin aika julkaista tarina. (TA)
Salpalinjaa on tänä kesänä (siis 1994) muistettu monella tapaa, onhan tämän linnoitusmonumentin
valmistumisesta kulunut 50 vuotta. Vaikka eihän tämä puolustusjärjestelmä
tullut kokonaan valmiiksi ja tuli tarpeettomaksi tunnettujen vaiheitten
jälkeen. Siellä se nyt vaan olla jököttää, seuraavat vuosisadat, tai jopa
vuosituhannet. Sen verran massiivisia rakenteet ovat, ettei aika niihin hevin
pysty. Ainoastaan puusto ja muu pintakasvillisuus ovat maisemoineet alueet,
niin ettei kauempaa linnoitusrakenteita juurikaan havaitse.
Yhtenä tapahtumana oli viime perjantaina ja lauantaina
paikallisten reserviläisjärjestöjen järjestämä Salpavaellus. Tiedottaminen
alkoi noin vuosi sitten, lähinnä alan lehdissä. Oppaitten koulutus oli varhain
keväällä. Joukkoa vaellukselle kertyi, oppaat mukaan lukien 232. Käytännössä
vaellus tapahtui siten, että kokoontuminen oli Miehikkälän Salpalinja-museolla,
jossa joukko jakautui siten, että sata lähti busseilla Virolahden Pihlajaan.
Pohjoisen reitin 132 vaeltajaa vietiin busseilla Luumäen Kivijärven kautta
Laappaalle Hirvaksen taakse, mistä varsinainen vaellus alkoi.
Meitä luumäkeläisiä oppaita meidän bussissa oli neljä,
Hyytiäisen Ismo, Sairasen Jari, Laappaan Mauno, sekä allekirjoittanut, sekä
pohjoisen reitin päällikkö, Lahtelan Seppo. Bussit lähtivät porrastetusti
liikkeelle, meikäläisen jäädessä viimeiseen autoon. Matkan aikana kerroimme
suppeasti Salpalinjan rakentamisen historian, kuten myös alueella olevien
neljän kunnan esittelyn.
Ensimmäinen pysähdys oli kuutostien varressa,
tulvituspadolla lähellä motellia. Seuraava pysähdys noin kilometri
Lappeenrannan suuntaan, Askola korsuilla, jossa oli armeijan järjestämä
esittely havainnollistavine tauluineen. Korsut olivat myös valaistut, joten
tutustuminen lähti mukavasti käyntiin. Reitti jatkui pikkuteitä Salpalinjaa
seuraten, Orkolan-Häkäsen kautta Suoanttilaan Lusikkovuoren luolalle. Vastassa
olivat Halmeen Jouko ja Salmen Sulo, joka rakentamiseen osallistuneena kertoili
aiheesta. Luola herätti joukossa melkoista ihastelua, mutta aikataulu oli
tiukka, joen paikalla ei viivytty sen pitempään.
Hirvaksen takana, mistä varsinainen vaellus alkoi, oli
vastassa Lahtelan Seppo ja Lappaan Sulo. Seppo reservin kapteenina esitti miten
nykyisessä sodankäynnissä linnoitusta voisi käyttää hyväksi. Laappaan Sulo taas
Salpalinjan vaaitustöissä mukana olleena kertoi erinomaisessa esityksessään
korsujen sijoittelusta ja muista rakentamisen yksityiskohdista.
Bussi lähti ja tässä jaettiin joukko siten, että
yhteen ryhmään tuli reilut kymmenen vaeltajaa. Minulle jäi 11, joista kaksi
reipasta naista. Vaelluksen viimeistä edellisenä lähdimme patikoimaan linjaa
seuraillen kohti Kirpun kylää. Mikäpä oli kävellessä, kun sää oli mitä parhain,
aurinko paistoi ja lämpöäkin oli reilut 20 astetta. Reitti oli merkitty
maastoon, joten suurempia suunnistusvaikeuksia ei ollut. Huolto oli järjestetty
siten, että saimme lähtiessämme Miehikkälästä eväät aamupäiväksi ja varsinainen
lounas oli Hostikalla.
Minulla oli hyvä tuuri siten, että ryhmässäni oli
kaksi armeijan palveluksessa olevaa, luutnantti ja kapteeni, jotka olivat apuna
yksityiskohtien esittelyssä. Periaate vaelluksessa oli se, että järjestäjä oli
merkinnyt kohteet joihin voi tutustua. Korsuja ja muita kohteita välillä oli
satoja ja matkaakin kertyi yli 20 kilometriä, ei tämän runsaan vuorokauden
aikana kaikkiin yksityiskohtiin voinut paneutua. Vajaan yhdeksän kilometrin
patikoinnin jälkeen, iltapäivä oli jo pitkällä, saavuimme Hostikalle, missä
Salpamuonan rokka jo varmasti maistui. Huolto pelasi muutenkin, kun
punaisenristin ensiapuryhmä seuraili mukana. Vaikka mitään vakavampaa ei koko
vaelluksella sattunut, riitti ensiapuväellä töitä, sillä pikku hiertymiä alkoi
jo muutamille tulla. Hostikalla on Ylämaan kunnan kunnostamia korsuja ja
taisteluhautoja, kuten myös kallioon louhittu luola.
Seuraava etappi Miehikkälään Mustalammen kämpälle oli
suunnilleen saman mittainen kuin edellinenkin. Reitti alkoi kylän pihojen
kautta Urpalanjoen yli. Tästä reitti jatkui linnoituksen aikaisia teitä kohti
Miehikkälää. Korsuja reitillä oli edelleen ja innokkaasti niissä möyrittiinkin.
Tällä välillä saimme tutustua sotien kaikkein ikävimpiin puoliin. Heti Hostikan
jälkeen, Ylämaan puolella on kaksi venäläisten siviilien hautausmaata, joihin
oli haudattu noin 150 siviilivankia, lähinnä vanhuksia ja lapsia. Järjestäjät
olivat tuoneet tuoreet kukat molemmille haudoille. Saapuminen kahvitauolle Mustalammen
kämpälle tehtiin Sillanpään marssilaulun tahdissa, mikä herätti edellä
tulleissa ryhmissä ansaittua huomiota.
Päivän viimeinen etappi Muhikon yöpymispaikalle oli
vain noin neljän kilometrin mittainen. Tälle etapille tuli lähes kaikille
ryhmille ylimääräinen lisälenkki. Viikolla oli alueella pidetty
metsätaitokilpailu ja meidän viitoitukselta oli samanvärisillä nauhoilla
ohjattu 90 astetta vikaan! Lyhyen ihmettelyn jälkeen päästiin taas oikealle
reitille. Saapuminen Muhikon yöpymispaikalle tapahtui jälleen Sillanpään
marssilaulun tahdissa. Nythän se sujui jo hyvin, kun oli jo harjoitusta takana.
Yöpyminen tapahtui armeijan puolijoukkueteltoissa, jotka olivat jo valmiiksi pystytettynä. Ryhmä oli päivän ponnistelujen aikana kasvanut niin yhteen, että oli selvää majoittua samaan telttaan. Ruokailun ja saunomisen, johon kuului uinti viileässä Vaalimaanjoessa, jälkeen alkoi iltaohjelma. Miehikkälässä alkoi nyt lauantaina pelimannipäivät, josta tänne oli tullut pari soittajaa, joista oli apua yhteislaulujen säestäjinä. Laulu kaikui vielä pitkään täysikuun valaisemaan kesäyöhön. Reippaimmat taisivat käydä Myllylammen lavalla, verryttelemässä jäykkyydet jaloista.
Yöpyminen tapahtui armeijan puolijoukkueteltoissa, jotka olivat jo valmiiksi pystytettynä. Ryhmä oli päivän ponnistelujen aikana kasvanut niin yhteen, että oli selvää majoittua samaan telttaan. Ruokailun ja saunomisen, johon kuului uinti viileässä Vaalimaanjoessa, jälkeen alkoi iltaohjelma. Miehikkälässä alkoi nyt lauantaina pelimannipäivät, josta tänne oli tullut pari soittajaa, joista oli apua yhteislaulujen säestäjinä. Laulu kaikui vielä pitkään täysikuun valaisemaan kesäyöhön. Reippaimmat taisivat käydä Myllylammen lavalla, verryttelemässä jäykkyydet jaloista.
Herätys lauantaiaamuna kello 6 armeijan tapaan.
Aamupala, teltat kokoon ja taipaleelle. Viimeinen etappi korsumuseolle oli enää
noin seitsemän kilometriä. Aikaa oli reilusti, kun juhlallinen loppukatselmus
oli kello 11. Merkittävin kohde tällä viimeisellä etapilla oli Hauhian kylässä,
Härkämäessä olevat kallioon louhitut, tykki- ja konekivääriasemat. Nämä ovat
päällekkäin siten, että korkeuseroa
näillä on yli kymmenen metriä. Vaikuttava paikka tämä Härkämäki. Kohteita oli
reitillä edelleen runsaasti ja kun aikaa oli niin niissä myös käytiin loppuun
asti. Reitin päällikkö, Lahtelan Seppo vaelsi tämän viimeisen etapin meidän
”parhaassa a-ryhmässä ja viimeisillä luppopaikoilla käydyissä keskusteluissa
ilmeni, että näitä vaelluksia tultaisiin myös tulevaisuudessa järjestämään.
Vaelluksen päätös oli todella juhlava. Pohjoisen ja
etelän joukot marssivat eri suunnista nelijonoissa Muistoja Pohjolasta tahdissa
juhlakentälle. Vastaanottajiin kuului varusmiessoittokunta, pelimannipäivien
kuoro ja orkesteri sekä kenraaliluutnantti Gustav Hägglund, joka otti Seppo
Pylvänäisen ilmoittamat vaellusjoukot vastaan. Vastauspuheessaan Hägglund
mainitsi tämän oleva ensimmäinen kerta, kun hänelle on ilmoitettu joukot,
joissa on mukana myös naisia! Tämä ennakoi hänen mukaansa tulevaisuutta,
jolloin myös naisilla tulisi mahdollisuus osallistua sotilaspalveluun. Sillanpään
marssilaulun tahdissa joukot poistuivat jälleen nelijonossa kentältä. Näin
juhlavasti päättyi ensimmäinen Salpavaellus.
HANNU ILVES
Luumäki
Luumäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti