Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Ensimmäisellä Salpavaelluksella 1994

Tässä 3.1.2017 blogin lukijoilta pyytämäni yksi muistelus lisää. Sen on kirjoittanut Hannu Ilves Luumäeltä, Salpavaelluksen oppaita edelleen, tuoreeltaan ensimmäisen Salpavaelluksen jälkeen kesällä 1994. On vihdoin aika julkaista tarina. (TA)

Salpalinjaa on tänä kesänä (siis 1994) muistettu monella tapaa, onhan tämän linnoitusmonumentin valmistumisesta kulunut 50 vuotta. Vaikka eihän tämä puolustusjärjestelmä tullut kokonaan valmiiksi ja tuli tarpeettomaksi tunnettujen vaiheitten jälkeen. Siellä se nyt vaan olla jököttää, seuraavat vuosisadat, tai jopa vuosituhannet. Sen verran massiivisia rakenteet ovat, ettei aika niihin hevin pysty. Ainoastaan puusto ja muu pintakasvillisuus ovat maisemoineet alueet, niin ettei kauempaa linnoitusrakenteita juurikaan havaitse.

Yhtenä tapahtumana oli viime perjantaina ja lauantaina paikallisten reserviläisjärjestöjen järjestämä Salpavaellus. Tiedottaminen alkoi noin vuosi sitten, lähinnä alan lehdissä. Oppaitten koulutus oli varhain keväällä. Joukkoa vaellukselle kertyi, oppaat mukaan lukien 232. Käytännössä vaellus tapahtui siten, että kokoontuminen oli Miehikkälän Salpalinja-museolla, jossa joukko jakautui siten, että sata lähti busseilla Virolahden Pihlajaan. Pohjoisen reitin 132 vaeltajaa vietiin busseilla Luumäen Kivijärven kautta Laappaalle Hirvaksen taakse, mistä varsinainen vaellus alkoi.

Meitä luumäkeläisiä oppaita meidän bussissa oli neljä, Hyytiäisen Ismo, Sairasen Jari, Laappaan Mauno, sekä allekirjoittanut, sekä pohjoisen reitin päällikkö, Lahtelan Seppo. Bussit lähtivät porrastetusti liikkeelle, meikäläisen jäädessä viimeiseen autoon. Matkan aikana kerroimme suppeasti Salpalinjan rakentamisen historian, kuten myös alueella olevien neljän kunnan esittelyn.

Ensimmäinen pysähdys oli kuutostien varressa, tulvituspadolla lähellä motellia. Seuraava pysähdys noin kilometri Lappeenrannan suuntaan, Askola korsuilla, jossa oli armeijan järjestämä esittely havainnollistavine tauluineen. Korsut olivat myös valaistut, joten tutustuminen lähti mukavasti käyntiin. Reitti jatkui pikkuteitä Salpalinjaa seuraten, Orkolan-Häkäsen kautta Suoanttilaan Lusikkovuoren luolalle. Vastassa olivat Halmeen Jouko ja Salmen Sulo, joka rakentamiseen osallistuneena kertoili aiheesta. Luola herätti joukossa melkoista ihastelua, mutta aikataulu oli tiukka, joen paikalla ei viivytty sen pitempään.

Hirvaksen takana, mistä varsinainen vaellus alkoi, oli vastassa Lahtelan Seppo ja Lappaan Sulo. Seppo reservin kapteenina esitti miten nykyisessä sodankäynnissä linnoitusta voisi käyttää hyväksi. Laappaan Sulo taas Salpalinjan vaaitustöissä mukana olleena kertoi erinomaisessa esityksessään korsujen sijoittelusta ja muista rakentamisen yksityiskohdista.

Bussi lähti ja tässä jaettiin joukko siten, että yhteen ryhmään tuli reilut kymmenen vaeltajaa. Minulle jäi 11, joista kaksi reipasta naista. Vaelluksen viimeistä edellisenä lähdimme patikoimaan linjaa seuraillen kohti Kirpun kylää. Mikäpä oli kävellessä, kun sää oli mitä parhain, aurinko paistoi ja lämpöäkin oli reilut 20 astetta. Reitti oli merkitty maastoon, joten suurempia suunnistusvaikeuksia ei ollut. Huolto oli järjestetty siten, että saimme lähtiessämme Miehikkälästä eväät aamupäiväksi ja varsinainen lounas oli Hostikalla.

Minulla oli hyvä tuuri siten, että ryhmässäni oli kaksi armeijan palveluksessa olevaa, luutnantti ja kapteeni, jotka olivat apuna yksityiskohtien esittelyssä. Periaate vaelluksessa oli se, että järjestäjä oli merkinnyt kohteet joihin voi tutustua. Korsuja ja muita kohteita välillä oli satoja ja matkaakin kertyi yli 20 kilometriä, ei tämän runsaan vuorokauden aikana kaikkiin yksityiskohtiin voinut paneutua. Vajaan yhdeksän kilometrin patikoinnin jälkeen, iltapäivä oli jo pitkällä, saavuimme Hostikalle, missä Salpamuonan rokka jo varmasti maistui. Huolto pelasi muutenkin, kun punaisenristin ensiapuryhmä seuraili mukana. Vaikka mitään vakavampaa ei koko vaelluksella sattunut, riitti ensiapuväellä töitä, sillä pikku hiertymiä alkoi jo muutamille tulla. Hostikalla on Ylämaan kunnan kunnostamia korsuja ja taisteluhautoja, kuten myös kallioon louhittu luola.

Seuraava etappi Miehikkälään Mustalammen kämpälle oli suunnilleen saman mittainen kuin edellinenkin. Reitti alkoi kylän pihojen kautta Urpalanjoen yli. Tästä reitti jatkui linnoituksen aikaisia teitä kohti Miehikkälää. Korsuja reitillä oli edelleen ja innokkaasti niissä möyrittiinkin. Tällä välillä saimme tutustua sotien kaikkein ikävimpiin puoliin. Heti Hostikan jälkeen, Ylämaan puolella on kaksi venäläisten siviilien hautausmaata, joihin oli haudattu noin 150 siviilivankia, lähinnä vanhuksia ja lapsia. Järjestäjät olivat tuoneet tuoreet kukat molemmille haudoille. Saapuminen kahvitauolle Mustalammen kämpälle tehtiin Sillanpään marssilaulun tahdissa, mikä herätti edellä tulleissa ryhmissä ansaittua huomiota.

Päivän viimeinen etappi Muhikon yöpymispaikalle oli vain noin neljän kilometrin mittainen. Tälle etapille tuli lähes kaikille ryhmille ylimääräinen lisälenkki. Viikolla oli alueella pidetty metsätaitokilpailu ja meidän viitoitukselta oli samanvärisillä nauhoilla ohjattu 90 astetta vikaan! Lyhyen ihmettelyn jälkeen päästiin taas oikealle reitille. Saapuminen Muhikon yöpymispaikalle tapahtui jälleen Sillanpään marssilaulun tahdissa. Nythän se sujui jo hyvin, kun oli jo harjoitusta takana.

Yöpyminen tapahtui armeijan puolijoukkueteltoissa, jotka olivat jo valmiiksi pystytettynä. Ryhmä oli päivän ponnistelujen aikana kasvanut niin yhteen, että oli selvää majoittua samaan telttaan. Ruokailun ja saunomisen, johon kuului uinti viileässä Vaalimaanjoessa, jälkeen alkoi iltaohjelma. Miehikkälässä alkoi nyt lauantaina pelimannipäivät, josta tänne oli tullut pari soittajaa, joista oli apua yhteislaulujen säestäjinä. Laulu kaikui vielä pitkään täysikuun valaisemaan kesäyöhön. Reippaimmat taisivat käydä Myllylammen lavalla, verryttelemässä jäykkyydet jaloista.

Herätys lauantaiaamuna kello 6 armeijan tapaan. Aamupala, teltat kokoon ja taipaleelle. Viimeinen etappi korsumuseolle oli enää noin seitsemän kilometriä. Aikaa oli reilusti, kun juhlallinen loppukatselmus oli kello 11. Merkittävin kohde tällä viimeisellä etapilla oli Hauhian kylässä, Härkämäessä olevat kallioon louhitut, tykki- ja konekivääriasemat. Nämä ovat päällekkäin siten, että  korkeuseroa näillä on yli kymmenen metriä. Vaikuttava paikka tämä Härkämäki. Kohteita oli reitillä edelleen runsaasti ja kun aikaa oli niin niissä myös käytiin loppuun asti. Reitin päällikkö, Lahtelan Seppo vaelsi tämän viimeisen etapin meidän ”parhaassa a-ryhmässä ja viimeisillä luppopaikoilla käydyissä keskusteluissa ilmeni, että näitä vaelluksia tultaisiin myös tulevaisuudessa järjestämään.

Vaelluksen päätös oli todella juhlava. Pohjoisen ja etelän joukot marssivat eri suunnista nelijonoissa Muistoja Pohjolasta tahdissa juhlakentälle. Vastaanottajiin kuului varusmiessoittokunta, pelimannipäivien kuoro ja orkesteri sekä kenraaliluutnantti Gustav Hägglund, joka otti Seppo Pylvänäisen ilmoittamat vaellusjoukot vastaan. Vastauspuheessaan Hägglund mainitsi tämän oleva ensimmäinen kerta, kun hänelle on ilmoitettu joukot, joissa on mukana myös naisia! Tämä ennakoi hänen mukaansa tulevaisuutta, jolloin myös naisilla tulisi mahdollisuus osallistua sotilaspalveluun. Sillanpään marssilaulun tahdissa joukot poistuivat jälleen nelijonossa kentältä. Näin juhlavasti päättyi ensimmäinen Salpavaellus.


HANNU ILVES
Luumäki 

Ei kommentteja: