Salpalinjan liepeillä

Lukijakirjoitus pitkään Helsingissä asuneelta Osmo Kimmolta. Hän on paitsi paljon osallistuva Salpalinja-opas myös sotahistoriaharrastaja. Hänen kirjoituksia Salpalinjaan liittyen on tässä blogissa julkaistu aiemmin moneen otteeseen. Tässä jutun alussa tulee annos myös aikalaishistoriaa Miehikkälästä, miltä Salpalinja sotien jälkeen näytti. Ei voi olla lukematta! TA

En muista ensimmäistä havaintoani Salpalinjasta, mutta joskus 1940-luvun puolivälin tienoille se tietysti ajoittuu. Tuota nimeäkään en muista niiltä ajoilta, silloin puhuttiin linjasta ja linjanmäestä. Suur-Miehikkälässä lapsuuteni eläneenä jokainen kirkolla käynti merkitsi linjan läpikulkua mennen tullen, joskus hevoskyydillä, joskus Vuorelan linja-autolla. Tarkkana sai olla, että vauhdissa havaitsi tykkikorsun ampuma-aukon. Panssarikaivannot sen sijaan oli helppo havaita, vaikka ne olivat silloin vielä osin karahkoilla katettuja. Jotenkin ne kiviesteet taisivat kuitenkin tehdä suurimman vaikutuksen.

Vierailijoitten mukana

Kesäisin meillä kävi usein vieraita Länsi-Suomesta ja melkein säännöstään miesväen kesken käytiin ihmettelemässä linjaa – vaiettua salaisuutta – nykyisen Salpalinja-museon maastossa. Korsut olivat silloin lukittuja, mutta jo konekiväärikorsun sisäänmenoaukko jyrkkine portaineen oli elämys.  

Länsisaksalainen Lüdenscheidin yleisurheilujoukkue kävi Miehikkälän Vilkkaan vieraana elokuussa 1963. Meille majoitettiin kaksi miestä joukkueen tukijoukoista. Toimin heidän kuljettajanaan sekä kilpailuissa että Myllylammen lavatansseissa käytäessä. Salpalinjan läpi siis mentiin useampaan kertaan ja se kyllä kiinnosti vieraita, joista toinen oli itärintamalla jäänyt sotavangiksi ja joutunut Siperiaan, mistä hän kuitenkin selvisi takaisin. Silloin toivoin, että tietäisin enemmän Salpalinjasta ja osaisin paremmin saksaa. Valitettavasti tilanne ei ole juuri parantunut. Tiedän kyllä enemmän Salpalinjasta, mutta saksan taidot ovat huvenneet.

Ensimmäiselle vaellukselle

Kesällä 1994 kaikki osui kohdalleen. Silloin järjestettiin ensimmäinen Salpavaellus ja kesälomamme Suur-Miehikkälässä oli samaan aikaan. Ilmoittauduin eteläiselle reitille ja matkaan lähdettiin Salpalinja-museolta. Jo silloin käytettiin heittokuljetuksia, ensiksi Siikasaareen, alkupisteeseen ja sieltä sitten Pihlajaan, mistä ryhmittäin suuntasimme maastoon. Hannu Lavosen varmalla johdolla tutustuimme lukuisiin kohteisiin, aina Säkäjärven tulvitusratkaisua myöten. Vaellusvauhti oli reipas ja muonitus toimi hienosti. Ilta Jermulassa oli elämys kuten myös vaelluksen päätöstilaisuus Salpalinja-museon alaparkkipaikalla, mitä Hannu Ilves 7.1.2017 kirjoituksessaan ansiokkaasti kuvasi.

Retkiä linjalle

Vuosi 1999 oli työyhteisössäni kiireinen, etääntyminen hetkeksi tuntui tarpeelliselta. Korsumatkojen verkkosivuilta löytyi ratkaisu ja niin johtoryhmämme löysi itsensä Salpalinja-museon parkkipaikalta 9.9.1999. Ajoneuvoon Helsingissä noustessaan joukko ei tiennyt muuta kuin lähtö- ja paluuajan, varustuksen ja ylimalkaisen kompassisuunnan – senkin pari laivastossa palvellutta tulkitsi väärin.

Maastovaellus Härkämäelle ja Muhikkoon oli elämys. Kaikki sujui aikataulussa ja huolto toimi. Kritiikkipalaveri grillikodassa Suur-Miehikkälässä viimeisteli seikkailun, minkä sitten uusimme vuosia myöhemmin. Tärkeää oli tietysti se, että ne työhaasteet, joita lähdettiin katsomaan kauempaa, saatiin laadukkaasti ratkaistua. Tuon hyvän kokemuksen myötä olen vuosien mittaan tuonut Salpalinjalle myös muita ryhmiä, joiden toiminnassa olen ollut mukana.

Paperisotaa

2000-luvun alkuvuosina tein vapaaehtoistöitä Sota-arkistossa kunnostaen ja luetteloiden sota-aikana arkistoon toimitettuja eri yksiköiden arkistoja. Melko pian työjonooni ilmaantui runsas metri koteloita, joissa luki SAK. Ensimmäisen avattuani totesin, että edessäni ei ollut Työväen arkiston aineistoa. Taas olin päätynyt Salpalinjan liepeille. SAK tässä tapauksessa tarkoitti ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoittajien osastoa. Svenska Arbetskåren aloitti linnoitustyöt uudella pääpuolustuslinjalla 17.4.1940. Vähän mietitytti se, että kotelot sisälsivät pääasiassa suomenkielisiä, armeijakunnan lähettämiä asiakirjoja. Niillekin lukijoita riitti, sillä jo kesällä 1940 valtaosa SAK:n työvoimasta oli suomalaisia ja syyskuusta alkaen kaikki.

Opaskurssille

Talvella 2011 osallistuin Salpavaellus-tapahtuman ja Haminan kansalaisopiston järjestämälle Oppaita Salpalinjalle -peruskurssille, samalle, josta Sami Forsström kirjoitti Salpalinjan saloissa 16.1.2017. Osallistumiseni motiivina oli kiinnostus historiaan, en mitenkään tähdännyt opastoimintaan. Salpa-Jukola tarjosi kuitenkin hyvän mahdollisuuden perehtyä maastossa laitteisiin ja tietysti koetella osaamistaan oppaana. Edessä oli kesän 2011 Salpavaellus.

Käärmeen tekoset

Ensimmäiselle Salpavaellukselle olin osallistunut eteläisellä reitillä, joten nyt luonnollinen valintani osui pohjoiseen. Viime hetkillä käytin opaskurssin tarjoaman mahdollisuuden ja ilmoittauduin reittipäällikölle, Kari Tahvanaiselle. Lähtö vaellukselle oli lauantaina aamulla. Perjantaina iltapuolella Kari soitti ja ehdotti opastustehtävää, koska toinen reittioppaista oli kyyn pureman takia pois pelistä. Näin sovittiin maastoyhteistyöhön luottaen, vaikka reitti oli minulle tuntematon. Karin ja Jorma Mänttärin erinomaisella tuella vaellus sujui hyvin, ja ryhmä oli sunnuntaina ajoissa museomäellä valmiina maanpuolustusjuhlaan.

Lisää seurasi

Vielä samana syksynä 2011 alkoi mittava operaatio – RUK kurssien Salpalinja-opastukset. Kurssista 239 se alkoi.  Ne kaikki, kymmenet kierrokset Ravijoella ja Harjussa, ovat olleet antoisia kokemuksia.

Niin siinä kävi, että Salpalinjan liepeillä kasvaneena olen nyt viime vuosina ollut usein itse linjalla.

OSMO KIMMO

Helsinki