Minun Salpalinjani

Lukijakirjoitus Virolahdella syntyneeltä Aulikki Kanervalta. Hän kertoo kuinka pelottavalta tuntuneesta Salpalinjasta tuli hänelle ainakin hetkeksi aikaa pitkään mielessä olleen haaveen täyttymys, kesäkahvilan pito. Se toteutui hänen ensimmäisessä kohtauspaikassaan Salpalinjaan, Virolahden Bunkkerimuseolla. TA

MINUN SALPALINJANI

Oli aurinkoinen toukokuun päivä vuonna 1986. Häppilän martat tekivät kevätretken tällä kertaa polkupyöräillen Virolahden bunkkerimuseolle. Mukana olin minä, 11-vuotias tyttö. Tämä oli mieleenpainuva, ehkä hieman mystinen ja pelottavakin ensikohtaaminen Salpalinjaan.

Uteliaana tutustuimme pimeisiin, kylmiin ja kosteisiin korsuihin, joiden kostea haju tuntui voimakkaana nenässä pitkään. Korsut olivat lapsille mahtava, uusi ja jännittävä kokemus, vaikka Salpalinja ja Bunkkerimuseo onkin virolahtelaisille kovin itsestään selvä ja ehkä hieman arkinenkin asia. Tänäkin päivänä löytyy varmasti vielä monia virolahtelaisia, jotka eivät ole Salpalinjalla vierailleet.

Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani on aina jollakin tavalla puhuttu sodista ja varsinkin talvisodasta. Muistan, että 1980-luvulla, sodasta ja venäläisistä puhuttiin vielä hyvin negatiiviseen ja katkeraankin sävyyn. Varsinkin isoäitini oli puheissaan kovin ”ryssävihainen”. Lapsesta tämä oli kovin hämmentävää. Myöhemmin olen katkeruudenkin ymmärtänyt, sillä joutuihan isoäitini lähtemään 9-vuotiaana evakkoon Ylä-Urpalasta, jonne jäi kaikki omaisuus, rakkaat maat ja mannut. Katkeruutta lisäsi myös se, että isoäitini isä, Väinö Keveri, kaatui talvisodassa 31.1.1940.

Kului vuosia ja odottamatta Salpalinja ja lähinnä Salpavaellus tulivat ajankohtaiseksi elämässäni. Eletään vuotta 1994, ja on ensimmäinen Salpavaellus työn alla. Sain keväällä puhelun, jossa kysyttiin haluaisinko tehdä opastekyltit ensimmäiselle Salpavaellukselle. Ja tottakai halusin. Oli minulle kunnia-asia olla mukana ja koin suurta ylpeyttä asiasta. Koko alkukesän pakersin kylttien kimpussa ja valmista tuli määräajassa.

Kului taas vuosia ja aina silloin tällöin tuli vierailtua Bunkkerimuseolla ja retkeilin Salpapolulla.

On alkuvuosi 2013. Ajan lasten kanssa valtatie seitsemää pitkin Vaalimaalle ja mietin ääneen, että kukahan nykyään Bunkkerimuseon kahviota pyörittää. Asia jäi vaivaamaan ja jo seuraavana päivänä otin kunnantoimistoon yhteyttä. Kahvilanpitäjää ei ollut tulevalle kesälle!

Minulla oli jo pitkään ollut haaveena kesäkahvila ja haave siitä, että voisin ainakin kokeilla kahvilan pitoa. Olin myös hoitovapaalla tuolloin, joten mahdollisuus kahvilanpyörittämiseen oli. Otin kahvilan hoitaakseni ja niin olin taas päätynyt Salpalinjalle ja Bunkkerimuseolle.

AULIKKI KANERVA

KOUVOLA