Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Suomen Salpa –dokumentti osa Suomi 100 -ohjelmaa

Valtioneuvoston kanslia on 16.12.2016 liittänyt hakijan, storyTv Oy,  hankkeen "Suomen Salpa - dokumentti maanpuolustustahdosta" Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaan.

Valtioneuvoston kanslian ratkaisu perustuu hakemuksessa esitettyyn suunnitelmaan, joka arvioinnin mukaan täyttää Suomi 100 -hankehallituksen asettamat perusedellytykset Suomi 100 -ohjelmalle.

Dokumentin alustava ensi-ilta on 26.11.2017, päivä jolloin Mainilan laukausten ammunnasta on kulunut 78 vuotta ja josta Neuvostoliitto järjesti itselleen muodollisen syyn aloittaa 30.11.1939 talvisota. Heti talvisodan päätyttyä tehtiin päätös itärajan linnoittamisesta. Kyseinen linnoitus sai heinäkuussa 1944 nimen Suomen Salpa.



Katso dokumentin traileri, ensimmäinen ennakkotiedote:


Katso myös, mikä yhteys on Salpalinjalla ja rauhanturvaajilla. Video on myös story Tv Oy:n tuotantoa. Se on syntynyt syksyllä 2016 Suomen Salpa –dokumentin oheistuotteena.


TERHO AHONEN





keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Salpalinja-päätös hetkessä vai osa historian jatkumoa

Salpalinjan rakentamispäätös syntyi nopeasti yhdeksän päivää talvisodan jälkeen 22.3.1940. Päätöksen teki ylipäällikkö, silloinen sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Siihen saakka kansakunnan suurin yksittäinen rakennushanke oli ulospäin näyttäen yhden miehen päätös.

Nyky-yhteiskunnassa ilman ympäristövaikutusten arviointeja ja suunnitelmien kymmeniä lausuntokierroksia vastaava ei olisi mahdollista. Sotatila tietenkin oikoo byrokratiaa nykyisinkin.

Edellisestä selvästä faktasta huolimatta voi olla paikallaan hieman pohtia, miksi Suomen itärajan linnoittamispäätös näyttää syntyneen helposti ja nopeasti.

Ehkä on lähdettävä hakemaan Salpalinjan siemeniä kaukaa Suomen tai oikeammin Ruotsi-Suomen varhemmasta historiasta. Viipurinlinna perustettiin vuonna 1293 tuhotun karjalaista kauppapaikkaa suojanneen linnoituksen paikalle, ensimmäiset rakenteet ajoittuvat 1100-1200-luvuille. Savonlinnassa sijaitseva Olavinlinna valmistui 1400-luvun lopulla. Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen alettiin rakentamaan linnoituksia Lappeenrantaan ja Haminaan.

Venäläisen kenraali Aleksander Suvorovin 1790-luvulla rakentama Kaakkois-Suomen linnoitusketju ja ensimmäisen maailmansodan aikainen  (1914-17) venäläisten rakentama ja rakennuttama laaja linnoitushanke Suomessa useine linjoineen puolustivat Venäjää lännen uhkalta. Viime mainittu oli tehty erityisesti Saksan hyökkäyksen pelossa. Linnoitukset kehittyivät aina kulloisia ajan tarpeita vastaavaksi.

Tuota linnoitushistoriaa vasten ei ole kaukaa haettu, että 1917 itsenäistynyt Suomi alkoi vapaussodan jälkeen turvaamaan puolustusta erityisesti Karjalan kannaksen suunnassa linnoittamalla. Sitä kauttahan on kautta aikain marssittu vuoroin itään ja länteen. Talvisodan aikana Mannerheim-linjan nimen saanutta linnoitusta rakennettiin useassa vaiheessa 1920-30 –luvuilla.

Mutta asian ytimeen. Salpalinjan syntyjä syviä voidaan mennä hakemaan vaikkapa syyskuusta 1939, kun everstiluutnantti Valo Nihtilä suunnitteli linnoitteita kaakkoiseen Suomeen. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 ja Neuvostoliitto kohta perässä. Nihtilä esitti muun muassa Kymijoen ja Väliväylän linnoittamista. Se olisi kyllä vaatinut selitystä kansalle, kun raja oli  sentään Rajajoella saakka kannaksen suunnassa, siis hirvittävän kaukana, eikä NL:n ja Suomen välisestä sodasta ollut “tietoakaan”. No jo joulukuussa 1939 tulivat päätökset linnoittamistöiden aloittamisesta Kymijoella, kuten myös Luumäen linjalla.

Talvisota ja taistelukokemukset Mannerheim-linjassa loivat ylipäällikölle uskon, että linnoittaminen on pienen maan ja pienen armeijan välttämättömyys ylivoimaista vihollista vastaan. Helmikuulle 1940 tultaessa Puna-armeija jauhoi Mannerheim-linjaa tykistöllään, jolla ammuksia riitti ja vastaavasti Suomen tykistö ei ammuspulassa pystynyt vastatulitoiminnalla vihollistykistön toimintaa juurikaan vaikeuttamaan.

10.2.1940 ylipäällikkö, hänen lähimmät upseerinsa sekä pääministeri Risto Ryti ja ulkoministeri Väinö Tanner pitivät palaveria talvisodan tilanteesta ja siitä ulospääsystä Otavan opistolla.  Tästä kerrotaan filosofian tohtori Vesa Määtän kirjassa K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa, Gummerus 2015.

Tanner esitti tilaisuudessa ohjelman, jonka Ryti oli mitä ilmeisemmin hyväksynyt. Sen ensisijainen tavoite oli pyrkiä rauhaan, oli muitakin kohtia, mutta tuo oli tärkein.

Puolustusneuvosto kokoontui samana päivänä ja asettui Tannerin ohjelman kanssa samoille linjoille.  Edellä mainittua kokousta selostaessaan Vesa Määttä toteaa Tannerin olleen ilahtunut, kun sotilasjohto  kannatti rauhaa uhrauksienkin hinnalla.

“Puolustusneuvosto esitti myös toivomuksia sodan jälkeisen maanpuolustuksen vahvistamisesta. Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat.”

Tämän jälkeen juna kulki omalla voimallaan ja päädyttiin Moskovan rauhaan. Suomen armeijan tuli vetäytyä nopeasti kauas taakse taistelulinjoista piirretyn uuden rajan taakse.

Mannerheim ja varmaan myös valtiojohto tajusivat, että länsivaltojen peliin puuttumisen pelossa Stalin taipui rauhaan vain väliaikaisesti, koska sodan tavoitteet jäivät Neuvostoliitolta  saavuttamatta.

Uusi hyökkäys voisi alkaa hyvinkin pian. Sitä varten piti valmistautua ja siksi 22.3.1940 Inkilän kartanossa Juvalla syntyi Marskin päätös Klamila-Luumäki –linjan linnoittamisesta, joka sunnittelun kuluessa jalostui koko itärajan linnoittamiseksi. Päätöksen tekoa melko varmasti edisti reilu kuukausi aiemmin käyty edellä kerrottu keskustelu ja puolustusneuvoston vihreä valo linnoittamiselle. Ja siitä se homma sitten lähti niin, että toukokuun puolivälissä kahdessa kuukaudessa tehty itärajan linnoitussuunnitelma tuli valtioneuvoston hyväksymäksi.

Linnoittamispäätöksellä oli osuvia seurauksia. Se tarjosi kohteen evakkojen työllistämiseen. Linnoittaminen jatkoi talvisodassa esiin tullutta kansakunnan yhtenäisyyttä. Se näkyi koko välirauhan ajan; Suomelle välirauha oli intensiivistä puolustusvalmistelua, ei pelkästään linnoittamista. Talvisota oli osoittanut konkreettisesti, mikä meitä idästä uhkaa.

Stalinin taipuminen rauhaan tilanteessa, jossa läpimurto Kannaksella oli vain päivistä kiinni, antoi Suomelle tuiki tärkeän valmistautumisajan mahdolliseen uuteen Neuvostoliiton hyökkäykseen ja näytön paikan, että meitä ei helpolla oteta. Revanssiin tarjoutuikin tilaisuus Saksan rinnalla. Vaihtoehtoja ei paljon ollut. Neuvostoliitto halusi miehittää Suomen, Saksalla sellaista tavoitetta ei ollut. Oli valittava.

Niin, olisi sotahistorian asiantuntijoilta kiva kuulla kommentteja siitä, oliko Salpalinjan rakentaminen spontaania tilanteen mukaista linnoittamista vai oliko se johdonmukaista seurausta vanhan vuosisataisen linnoittamiskulttuurin jatkeena; menettely oli olemassa, piti päättää vain tekemisen hetki? Mikä on se yksiselitteinen päivä, jolloin Salpalinjan rakentamisesta tehtiin päätös? Onko se 22.3.1940?

TERHO AHONEN


torstai 1. joulukuuta 2016

Ruotsalaiset linnoittajat Suomessa poikkeuksellinen ilmiö

Salpalinjan rakentamista kevätkesästä 1940 aloittamassa ollut Svenska Arbetskåren i Finland (SAK), vapaaehtoiset linnoittajat Suomessa, on poikkeuksellinen ilmiö maailmassa.

Näin sanoi asiaa tutkinut, viestintäalalta eläkkeellä oleva helsinkiläinen Håkan Nylund Miehikkälässä 30.11.2016 Salpalinjan Perinneyhdistyksen syyskokouksessa pitämänsä esitelmän alussa.

- En ole löytänyt mistään vastaavaa, että vapaaehtoiset siviilit lähtevät toiseen maahan linnoitustöihin, Nylund sanoi.

Ruotsalaisten vapaaehtoisten toiminta Suomessa jäi lopulta varsin lyhyeksi, pääosan osalta vain huhti - kesäkuuhun 1940. Aineellinen apu, koneet, kalusto ja raha, oli jo huomattava. Sen sijaan Ruotsin apu moraalisesti ja henkisesti oli Nylundin mukaan joka tapauksessa merkittävä.

Nylund sanoi yleisen mielipiteen olleen Ruotsissa talvisodan alettua Suomen puolella. Maassa oltiin suuttuneita Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen.  ”Suomen asia on meidän asiamme” – ajatus tuli esille monissa ruotsalaisten järjestämissä soihtukulkueissa ja tilaisuuksissa, joissa vastustettiin Neuvostoliiton vihamielisyyttä Suomea kohtaan.

Ruotsin oli tarkoitus auttaa Suomea myös sotilaallisesti. Tästä oli erilaisia suunnitelmia Suomen sotilasjohdon kanssa. Ruotsin hallitus pelkäsi paitsi Neuvosto-Venäjää myös Saksaa. Ranskan ja Britannian joukkojen tuloa Suomen avuksi Ruotsin kautta vieroksuttiin pelosta ottaa haltuun Ruotsin malmikentät; vain pieni osa joukoista olisi tullut Suomen avuksi.

Ruotsi julistautui ei sotaa käyväksi maaksi. Ja se johti siihen, että se ei lähettäisi sotilasjoukkoja Suomeen. Näin kuitenkin tapahtui aivan talvisodan lopussa, kun lähes 9 000 ruotsalaista sotilasta Suomen saapui ja myös ilmavoimien kalustoa.

Nylyndin mukaan yksi selitys Ruotsin puolustusavun kieltämiseen oli sen oman armeijan surkea tila. Ruotsissa oli 1920-30 –luvuilla vallalla sama käsitys kuin vähän Suomessakin, että uskottiin pysyvään maailmanrauhaan! Armeijan koulutus oli huonoa ja kaluston hankintoja laiminlyötiin. Näin ollen Ruotsin asejoukkojen apu ei olisi ollut kovinkaan merkittävä Suomelle.

Mutta sen sijaan vapaaehtoisten linnoittajien lähettämiseen suhtauduttiin suopeasti. Tavoitehan oli saada noin 10 000 linnoittajaa Suomeen. Lopulta runsaat 900 miestä ehti Suomeen, ennen kuin Saksa miehitti Tanskan ja Norjan ja tilanne näin muuttui huhtikuussa 1940.

Esitelmoitsijä piti ylimitoitettuna ruotsalaisten tavoitetta saada vapaaehtoista työvoimaa aiottua määrää Suomeen. Vastaavasti suomalaisilla oli ylimitoitettuja odotuksia siitä, mitä ruotsalaiset vapaaehtoiset saisivat aikaan. Varsinkin, kun ruotsalaisen etujoukon tultua Suomeen ne odottivat Kotkassa kuukauden verran aika lailla toimettomina (tekivät kyllä töitä Kymijoki-linjalla)  suunnitelmien valmistumista tulevalla Salpalinjalla.

Tarkemmin Håkan Nylundin esitelmän sisältöön pääsee tutustumaan Salpalinjan Perinneyhdistyksen kevättalvella 2017 julkaistavassa artikkelikokoelmassa Salpalinja – Itsenäisyyden monumentti. Kirjan sisältö on kasassa ja teos on taittovaiheessa.

Tässä blogissa olen kirjoittanut SAK:sta ainakin tuon linkin verran:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2010/04/tyovoimaa-kalustoa-ja-rahaa-ruotsista.html

TERHO AHONEN

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Käsiporalla reikää kiveen 10-20 cm tunnissa ja enemmänkin?

Salpalinjan rakentamisessa käsiporausta käytettiin enimmäkseen estekivien kiilareikien tekemiseen. Paineilmaporakoneilla näkee näitä reikiä myös tehdyn, mutta todennäköisesti käsiporin selvästi enemmän. Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että poraustarvetta on Salpalinjassa ollut enemmän, mihin konekapasiteetti on riittänyt. Käsiporaus on linnoitustyövaiheista parhaiten soveltunut juuri estekivien lohkomisessa kiilareikien tekoon.

Salpalinja-kirjallisuudesta ei ole ainakaan minun silmiini osunut tietoja käsiporauksesta, ei sen paremmin menetelmästä kuin tehostakaan. Itselläni jonkinlainen käsitys kiviporauksesta on, kun pappavainaa joskus lapsuudessani kilkutti reikiä peltokiviin ja minä olin ainakin katsomassa hidasta touhua, ellen jopa ollut poranpitäjänäkin.

Salpalinja-opas Hannu Lavonen on onnistunut hankkimaan E. Hanellin kirjoittaman ja vuonna 1923 julkaistun Hävitystyöt-kirjan. Se on Puolustusministeriön taisteluvälineosaston julkaisu. Hannu lähetti minulle otteen kirjasta koskien kallion louhimista. Käsiporauksen osalta voi melkoisella varmuudella sanoa, että ohjeet ovat olleet toimivia myös Salpalinjan rakentamisen aikana.

Lainaan suoraan kirjan tekstiä. Otsikon Kallion louhiminen alla lukee tarkalleen näin:

”Tämän laatuisissa töissä on pääasia saada kalliosta irti kappaleita, jotka sitten miesvoimalla voidaan siirtää pois paikalta. Tähän tarkoitukseen käytetään parhaiten porareikiin sijoitettuja pieniä panoksia. Meillä eniten käytetyt kiviporat ovat läpimitaltaan 18 – 35 mm. Porareijän suuruutta määrättäessä on otettava huomioon panoksen suuruus.

Porareijän valmistamiseen tarvitaan kaksi miestä. Toinen lyö moukarilla poraan ja toinen johtaa (”syöttää”) poraa nostaen sitä hiukan joka iskun jälkeen ja samalla kiertäen sitä noin 1/6 – 1/8 kierrosta. Työ aletaan kevyellä moukarilla ja lyhyellä poralla. Kun on päästy syvemmälle, käytetään yhä pitempiä poria ja raskaampaa moukaria. Poran kulumisen estämiseksi kaadetaan porareikään vettä. Jottei poraa pitelevän miehen silmille räiskyisi vettä, on poranreijän suulle poran ympärille käärittävä riepuja tai kuusen havuista tehty rengas.

Porareikään muodostunut kivijauhe on aika ajoin poistettava ja tehdään tämä mukavimmin viistoon leikatun kaasuputken avulla. Myöskin voidaan jauhe poistaa veden ja puukepin avulla siten, että porareikään kaadetaan vettä, jonka jälkeen siihen pistetään keppi, joka nopealla liikkeellä vedetään ulos, jolloin vesi ja siihen sekoittunut kivijauho poistuvat reijästä.

Kuluneet porat ovat teroitettavat ja uudelleen karaistavat. Siksi täytyy suurempia poraustöitä suoritettaessa olla käytettävänä kenttäahjo tarpeellisine välineineen.

Kovaan kallioon poraa kaksi miestä 1 tunnissa 30 mm reijän noin 10 cm syvyydelle, pehmeässä kivessä noin 20 cm syvyydelle. Suurin porareijän syvyys kenttäoloissa on noin 75 cm.”

Tuo viimeinen lainattu kappale kertoo paljon. Eli estekivien yhden keskimäärin 10 sentin syvyisen kiilaporauksen tekoon kovaan kiveen on kahdelta mieheltä mennyt tunti aikaa. Riippuen reikien tiheydestä, läpimitasta ja syvyydestä  sekä kiven korkeudesta kiilaporauksia on estekiveä kohti ehkä 5-8, jopa kymmenenkin kappaletta. Yhden estekiven irrottamiseen tarvittavien kiilareikien poraamiseen meni siis karkeasti sanoen kaksi miestyöpäivää! Oma arvioni on, että porausnopeus ei välttämättä paljon muutu sen mukaan, onko poran paksuus 18 mm tai 30 mm. (Asiantuntijat korjatkaa, jos olen väärässä.)

Salpalinjassa kalliosta louhittuja ja paloiteltuja estekiviä on 350 000 – 400 000 kappaletta!

Huh huh!

JK: Facebookin Salpavaeltajat ryhmässä www.facebook.com/groups/127742510603002/
Harri Ukkonen toi ansiokkaasti esiin hieman kehittyneempää käsiporaustietoutta vuodelta 1939. Jos olet kirjautunut facebookin, käy lukemassa sieltä. Suurin ero on poraustuotoksessa. Vuoden 1939 kirjassa yksi mies tekisi 25 millin reikää graniittiin 40 cm tunnissa. Se on nelinkertainen määrä vuoden 1923 tehoon! Suuntaa nämä oopukset joka tapauksessa antavat; kivipora ei painu kiveen kuin kuuma naskali voihin!

JK. Laitetaanpa vielä yksi taulukko käsiporauksen tehosta, teksti on kirjasta:

Maatalouden räjäytystyöt
Harno - Pakkanen

Pellervo-Seura
v 1946 Yhteispaino Osakeyhtiö Helsinki



JK Vielä tuli uusi tieto tänään 9.1.2017. Hannu Lavonen jututti 1940-luvun lopulla maantietöissä ollutta kivimiestä Miehikkälässä. Häneltä Hannu sai ratkaisun, miten käsiporauksessa käytetty vesi pysyi talvella sulana. Vastaus oli yksinkertainen: "Haettiin kaupasta suolaa". Se liukeni veteen pakkasella ja vesi säilyi juoksevana. Kahden miehen poraussaavutus noin 20 millin reiänteossa oli tuolloin noin neljä metriä, kaksi metriä mieheen päivässä! Se on linjassa edellä olevan taulukon kanssa.

TERHO AHONEN

Tässä muutama kuva kiilaporauksista, jokaisen estekiven yhdestä kulmasta nämä löytyvät, reikien väli, syvyys ja läpimitta vaihtelevat. Kuva myös kivikiiloista valmiina tiukattaviksi. Klikkaa kuvia isommaksi.


  
  

perjantai 18. marraskuuta 2016

Tuhannen kilon lentopommi!

Salpalinjan teräsbetonikorsujen 2,1 metriä paksu katto oli laskettu kestävän 500 – 1000 kilon lentopommin täysosuman. Viime sotien aikana, varsinkin välirauhan aikana 1940-41, tuo haarukka edusti järeintä pommikokoa, mitä noihin aikoihin käytännössä pystyttiin maalin yläpuolelle kuljettamaan. Linnoituksen teräsbetonikorsut tehtiin siten pomminvarmoiksi!

Nyt jo viisaammat (lue: asioita minua paljon paljon paremmin tuntevat) lukijat kiirehtivät toteamaan, että olihan suurvalloilla isompiakin pommeja. Varmasti olikin jossain vaiheessa sotaa, mutta vähintään yhtä harvinaisia olivat niitä kuljettamaan pystyneet lentokoneet. Niiden käyttö olisi vaatinut todella merkittävää kohdetta ja sen tuhoamisen myötä saatua ylivoimaista etua.

Ajatellaanpa tuon ajan lentopommitusten osumatarkkuutta. Nykyisen kaltaisia maaliinhakeutuvia täsmä- tai risteilyohjuksia ei ollut. Teräsbetonikorsun osuma-alue on teoriassa karkeasti 10 x 10 metriä! Teoriassa siksi, että näkyvissä /”tähdättävissä” korsun kattorakennetta ei ole kuin tähystyskuvun verran. Sisäänkäynnit ja asekorsuissa siipimuuri ja ampuma-aukon otsa ovat ainoat näkyvät osat ja naamioinnista riippuen eivät nekään kaikki.

Korsun tuhoaminen olisi edellyttänyt useita täysosumia. Tuhannen kilon pommi on hutina tietysti tuhoisa putoamispaikassaan, mutta jo kenties muutaman metrin heitto säästää miehet ja aseet korsussa. Ja ilmapommituksen aikana puolustavat joukot olisivat aivan varmasti olleet korsujen suojassa. Eivätkä hyökkääjänkään jalkaväkijoukot olisi voineet missään tapauksessa olla rynnäkköetäisyydellä.

On hyvin epätodennäköistä, että yksittäinen yli tuhannen kilon ilmapommi olisi osunut korsun kokoiseen napakymppiin. Ja taas useamman pommiryppään kohdentaminen samaan maaliin olisi voinut olla jo ilmakuljetussyistä vaikeaa. Ja tuskin puolustajan ilmavoimat olisivat ihan rauhassa antaneet vihollisen etsiä pommien pudotuskohtaa.

Tietysti supervallan ei olisi aikanaan tarvinnut laskea käyttämiensä aseiden hintaa. Strategisissa kohteissa aseen tai latauksen hinta ei varmaan koskaan ollut liian suuri. Strategisen ilmapommituksen kohteena tuli olla maali tai pikemminkin laaja maalialue, joka johtaisi vihollisen puolustukyvyn tuhoamiseen tai puolustavan aselajin murtumiseen, siis merkittävään voittoon.

Salpalinjassa yhden yksittäisen korsun tuhoaminen strategisin pommituksin olisi ollut hyttysen ampumista tykillä. Täysin järjetöntä.

Tietysti voidaan ajatella, niin kuin A F Airokin talvella 1940 ollessaan vastaan Salpalinjan rakentamista, että mikä tahansa linnoitus on tuhottavissa, jos siihen on käyttää tarpeeksi materiaalia ja aikaa.

Salpalinjan murtamiseksi strategiset ilmapommitukset, jos niitä olisi ylipäätään käytetty, olisivat varmasti kohdistuneet hyökkääjän maavoimien kannalta edullisimpiin painopistesuuntiin. Kuinka leveän aukon puna-armeija olisi tarvinnut maavoimilleen Salpalinjaan, että siitä olisi pystytty tekemään riittävän laaja, syvä ja nopea murtautuminen linnoituksen selustaan ja että sillä olisi ollut puolustajan voimiin tuhoava vaikutus? Kysyä kenties osaan, mutta en osaa vastata.

Varmaa on, että Salpalinjan murtamiseksi ei yhden eikä kahdenkaan viereisen korsun tuhoaminen olisi riittänyt.

No, mietitään vielä vähän mahdollista tilannetta kesällä 1944 ja että Suomen armeija olisi joutunut vetäytymään Salpalinjaan. Jollakin joukoillahan se olisi ollut pakko miehittää, sitä millä, on tässä blogissa pohdittu moneen kertaan. Jos olivat puolustajan joukot kuluneet ja väsyneet, olivat sitä myös hyökkääjän joukot. Uskallan ihan talonpoikaisjärjellä väittää, että Stalin ei olisi millään pystynyt murtamaan Salpalinjaa järjestämättä hyökkäystään uudelleen ja hankkiakseen sille tarvittavat täydennykset. Se olisi kestänyt viikkoja ellei kuukausia.

Tähän lopuksi vielä kaksi puhdasta tosiasiaa, jotka historiasta tiedämme. Suomen armeija oli  loppukesästä 1944 vahvempi kuin koskaan ennen, kiitos Saksan aseavun. Ja toiseksi, Stalin päätti jo heinäkuun puolivälissä 1944 suunnata suuren osan Suomen rintaman joukoistaan kohti Berliiniä!

Näin muodoin on sillä ollut varmasti merkitystä, että Salpalinjan teräsbetonikorsut oli rakennettu kestämään jopa tuhannen kilon lentopommin täysosuman!

JK. Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä tuotiin esiin jatkosodan aikaisten NL:n syöksypommittajien kyky 1000 - 2000 kilon pommien toimittamiseen Salpalinjan teräsbetonikorsumaaleihin. Lukekaa kommenttiketju: https://www.facebook.com/groups/127742510603002/?ref=bookmarks

TERHO AHONEN

lauantai 5. marraskuuta 2016

Salpavaellus, patikkaretki historiaan

Tämä juttu on julkaistu Rajamme vartijat lehden numerossa 6/1989. Se on tehty ensimmäisestä kunnallisesta Salpavaelluksesta Miehikkälässä, josta nykyinen ja vuonna 1994 aloitettu reserviläisvetoinen Salpavaellus on kehitetty.

Tässä jutussa käsiteltyyn pioneerivaellukseen, siis uuraauurtavaan ensimmäiseen, oli kutsuttu lähinnä lehdistön edustajia. Minä kirjoitin jutun tuoreeltaan omaan lehteeni Etelä-Saimaaseen. Myös Rajamme Vartijat kiinnostui aiheesta ja pyysi jutun, jonka tässä 27 vuoden jälkeen ilman kuvia uudelleen julkaisen.

Retki puheena olevalla Salpalinja-reitillä oli minulle ensimmäinen, siis täysin uutta. Siitä juontunee ainakin yksi virhe. Kun puhun matkan olleen kymmenen kilometriä, oli se tosiasiassa vain reilut viisi kilometriä! Muuten olen vieläkin tyytyväinen juttuun, vaikka nyt muutamaa kohtaa hienosäätäisinkin. Teksti on sellaisenaan sen hetkistä ajankuvaa. Olen jo tuolloin käyttänyt Salpalinjasta monia ilmaisuja, joita viljelen edelleen!


Muhikon korpi Miehikkälän takametsissä kätkee poveensa pätkän Salpalinjaa, palan sodanjälkeiselle ikäpolvelle tuntematonta puolustusasemaa. Luonto on liki puolen vuosisadan aikana maastouttanut Salpa-aseman mystiseksi, salaperäiseksi sotiemme arveksi, joka ei puhu eikä pukahda. Satunnainen käynti yksittäisellä teräsbetonikorsulla ei kerro linnoituksen kokonaisuutta, sen tarkoitusta.

Miehikkälän kunta on oivaltanut puutteen. Kaksi vuotta sitten avattu Korsumuseo on nähtävyys ja tietopankki jo sinänsä. Nyt sen jatkeeksi on kehitetty linnoituksen erikoisuuksia ja kokonaisuutta avartava Salpavaellus Muhikon korpeen. Se on vuorokauden yhdistetty patikka- ja melontaretki sotahistorian havinaan ja sitä ympäröivään luontoon.

- Salpavaellus on nykyajan kiireiselle ihmiselle rakennettu rentouttava liikunta-, erätaito- ja historiapaketti. Se on tarkoitettu niille omatoimisille luonnonystäville, joita Salpalinja ja sen historia kiinnostavat. Vaelluksen hehku on kokemusperäisissä elämyksissä. Römpsäkahvia, kipinävuoroa tai korsuyötä on mahdoton ostaa kaupasta valmiina, vaelluksen puuhamies ja opas, rajamajuri evp Arto Lavento sanoo.

Kokonaiskuva hahmottuu

Matkailutuotteena Salpavaellus on ainoa lajissaan. Reitti alkaa Miehikkälän kirkonkylän lähistöllä sijaitsevan Korsumuseon esittelyllä. Patikoinnin alkukilometreillä tutustutaan useaan erityyppiseen korsuun ja pariin puolustuskeskukseen. Linnoituksen käyttötaktiikka hahmottuu.

Avotulella keitetyt pakkikahvit ammusvarastoluolan suulla auttavat sulattamaan linnoituksen eteen tehtyä valtavaa työmäärää.

Salpa-asema, itärajan lukko on yhä Suomen suurin rakennushanke. Enimmillään rakentajina oli 35 000 miestä ja lisäksi huoltotehtävissä 2 000 naista. Rakentaminen alkoi kohta talvisodan jälkeen jatkuen välirauhan ja käynnistyen uudelleen kesällä 1944. Rauha lopetti työt. Salpalinjalla ei taisteltu.

Noin kymmenen kilometrin taivalluksen jälkeen vastaan tulee Vaalimaanjoki ja sen rannalle siirretty vanha hirsiaitta. Kämppäemännän rokkapata tuoksuu kutsuvasti. Mehevät löylyt aittasaunassa ja pulahdus jokeen majavien kaatamien suurten haapojen keskelle virkistää kehoa ja luonnon hiljaisuus mieltä.

Nuotioletut siivittävät ajankulua ja antavat pontta vielä puolen kilometrin taipaleeseen. Majoitusvaihtoehtoina ovat sotilasteltta tai Hanell´n korsu. Korsu voittaa. Se on saanut nimensä linnoitustyömaan johtajan, kenraaliluutnantti E.F. Hanell´n tarkastuskäynnistä.

Tarkoitus oivaltuu

Vielä toukokuussa monimetriset betoni- ja kiviseinät huokuvat kosteaa talvikylmyyttä. Sitä pehmentää hehkuva kamina. Makuulaverit kahdessa kerroksessa korsukaivon kupeessa, öljylyhtyjen hämyssä ovat sota-aikaa kokemattomalle ihmiselle eksotiikkaa.

Unen odotus korsulaverilla herättää kysymyksen: miksi tämä kaikki on rakennettu, turhaanko?

Vastaus kumpuaa yön hiljaisuudesta: Suomen itsenäisyyden ja rauhan vuoksi. Vaeltaja voi nukkua levollisesti korpikellarissa. Panssariovea ei tarvitse lukita, vihollista ei tarvitse pelätä.

Todella, rauha ja vapaus paljastuvat kuuntelemalla hiljaisuutta. Sitä ei muuassa elämän humussa oivalla. Sota olisi karmea vaihtoehto itsestään selvyydeksi kuvitellulle rauhalle.

Kiitos kuuluu sotiemme veteraaneille. Koskematon Salpa-asema on rauhan symboli, pysyvä osa itsenäisen Suomen historiaa.

TERHO AHONEN






sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Mielikuvaharjoitus Salpa-aseman miehityksestä

Sotahistoriaharrastaja Osmo Kimmo Helsingistä tarttui edelliseen blogiini koskien pohdintaani Salpalinjan joukkojen määrästä. Hän rakensi mielikuvaharjoituksen, joka perustuu todellisiin asiakirjoihin. YH:n 1941 puolustustilanteen muututtua nopeasti hyökkäykselliseksi kirjoituksen loppu rakentuu laskelmiin ja oletukseen, millä lailla joukkoja olisi ollut Salpalinjassa käytettävissä. Mielenkiintoinen kirjoitus ja käy esimerkiksi ja suunta-antavaksi muuallakin Salpalinjassa. Kannattaa lukea! Terho Ahonen

Jatkosodan YH:ssa maavoimiin perustettiin suunnitelmien mukaan 16 divisioonaa, kolme kevyttä prikaatia ja kaksi merivoimille varattua jalkaväkirykmenttiä.  Itärajan puolustukseen keskitettiin 12 divisioonaa, kolme divisioonaa varattiin ylipäällikön reserviksi ja yksi divisioona merivoimien komentajan johtoon. Suomenlahden ja Kivijärven välinen alue antaa hyvän lähtökohdan Salpalinjalle suunnitellun miehityksen arvioimiseksi. Tälle, IV Armeijakunnan alueelle, joukot oli 22.6.1941 ryhmitetty alkuperäisen puolustussuunnitelman mukaisesti 8.D Virolahdelle, 12.D Miehikkälään ja 4.D Luumäelle.

Divisioonaan kuului kolme jalkaväkirykmenttiä ja rykmenttiin kolme pataljoonaa, tykkikomppania ja raskas kranaatinheitinkomppania. Jalkaväkirykmenttien lisäksi divisioonaan kuului esikunta, kevyt osasto, tykkikomppania, kevyt ja raskas kenttätykistöpatteristo, pioneeripataljoona, viestipataljoona, it-konekiväärikomppania sekä huolto- ja kuljetusmuodostelmia. Divisioonan määrävahvuus oli noin 16.000 miestä.

IV AK:n alueella toimi kolme suojajoukkoprikaatia rannikolta alkaen 4. Pr., 3.Pr. ja 5.Pr. Suojajoukot kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin 10.6.1941, jolloin prikaateista muodostettiin jalkaväkirykmentit JR 4, JR 3 ja JR 5 sekä prikaatien patteristoista jalkaväkirykmenttejä tukeva tykistö.  Vahvennetun JR 3:n tehtävä oli 10.6.1941 käskyn mukaan viivyttää osillaan vihollista rajalta alkaen, suorittaa hävitykset ja sulutukset päävastarinta-aseman edessä, asettaa päävastarinta-asemaan tarpeen vaatima runkomiehitys, pysäyttää vihollisen eteneminen viimeistään päävastarinta-aseman eteen ja pitää päävastarinta-asema kunnes kenttäarmeija oli keskitetty. Kaikilla kolmella suojajoukkorykmentillä oli lohkoillaan vastaava tehtävä.

Tarkastellaan seuraavassa lähemmin JR 3:n lohkoa.

JR 3:n I ja II pataljoona olivat suojajoukkoprikaatin varusmiesyksiköitä ja ne olivat taisteluvalmiina perustamispäivänä 10.6.1941. Rykmentin III pataljoona perustettiin Helsingissä Tuomarinkylässä 10.6. alkaen. JR 3 siirtyi viivytysryhmitykseen 13.6.1941 pääosin pääpuolustuslinjan itäpuolelle, etummaiset osat Muurikkalan tasalle. Samana päivänä III Pataljoona majoittui Savanjärven leirialueelle.

Pääpuolustusaseman miehitystä vahvistettiin 10.6.1941 muodostetulla Linnoituspataljoona 3:lla, joka miehitti pääpuolustusaseman runkoaseet JR 3:lle operatiivisesti alistettuna. Linnoituspatteristo 2 täydennettiin myös 10.6. sodanajan kokoonpanoon, Miehikkälän lohkolle sijoittuivat 17. ja 18. Linnoituspatteri.

Käsky ylimääräisistä harjoituksista annettiin 17.6.1941 ja liikekannallepano alkoi seuraavana päivänä. Tällöin perustettiin 12. Divisioonan muut osat JR 26 (Ässärykmentti) ja JR 47 (Vallilan rykmentti) sekä Kenttätykistörykmentti 7. Keskityksen päätyttyä joukot olivat ryhmittyneenä pääasemaan. Esimerkiksi I/JR 47 saapui keskitysalueelle 21.6.,  majoittui Alimmaisen leirialueelle ja sai käskyn suorittaa pääpuolustuslinjan koemiehityksen 22.6. Aamuyöllä 23.6. saapui rykmentin tukipatteristoksi määrätty II/KTR 7. Samana päivänä II/JR 47 saapui klo 9 Onkamaan kylän laitaan ja jälkipäällään klo 21.

Divisioonan 23.6.41 annetun käskyn mukaan 12.D:n pääosat oli keskitetty 23.6.1941 mennessä ja ryhmittyi siten, että se voi nopeasti asettua puolustukseen lohkollaan. Päätehtävä oli joukkojen koulutus ja sen ohella välttämättömimmät kenttävarustustyöt sekä päävastarinta-asemassa että viivytysalueella. Suojajoukkojen komentaja oli JR 3:n komentaja ja joukkoina JR 3 (p. III P) sekä kaksi rajajääkärijoukkuetta, tykistönä I/KTR 7, 8./KTR 7 ja 3./RPsto 23. Suojajoukot tuli ryhmittää siten, että niitä voidaan kokonaisuudessaan käyttää puolustukseen ensimmäisessä viivytysasemassa.

Päävastarinta-asema jaettiin kolmeen lohkoon (Tässä jaottelussa koko divisioonan lohko, josta olen käyttänyt nimitystä Miehikkälän lohko, oli jaettu kolmeen alalohkoon ja niistä keskimmäisestä käytetään samaa nimitystä) :
-oikealla Säkäjärven lohko, komentaja JR 47:n komentaja. Joukot: JR 47 (p.III P) ja 1./Lin.P 3 sekä tykistönä II/KTR 7
-keskellä Miehikkälän lohko, komentaja JR 26:n komentaja. Joukot: JR 26 ja 2./Lin.P 3 sekä tykistönä I/KTR 7 (viivytysvaiheen jälkeen)
-vasemmalla Pekkolan lohko, komentaja III/JR 3:n komentaja. Joukot: III/JR 3, Kev.Os.1 ja 3./Lin.P 3 sekä tykistönä III/KTR 7
Lisäksi tulitukea antoi yhteisryhmä:
-RPsto 23, tulialue Säkäjärven ja Miehikkälän lohkot
-2./Lin.Psto 2, tulialue Säkäjärven ja Miehikkälän lohkot
-3./Lin.Psto 2, tulialue Pekkolan lohko

Joukot oli ryhmitettävä siten, että päävastarinta-aseman nopea miehittäminen oli taattu.

Päävastarinta-aseman runkomiehityksenä oli Lin.P 3, jonka osat alistettiin taktisesti vastaavien lohkojen komentajille. Linnoituspataljoonan kivääri- ja konepistoolimiehistön tehtävänä oli avoasemissa taistellen suojata ensisijassa omat tulikorsunsa ja pst-asemansa.

Edellä on asiakirjojen perusteella osoitettu, että jatkosodan YH:ssa pääosa kenttäarmeijasta keskitettiin Pääpuolustusasemaan puolustusryhmitykseen. Suomenlahden ja Kivijärven välisen alueen keskimmäisen lohkon puolustukseen keskitettiin 12. Divisioona. Sen joukoista ennen sodan alkua JR 3 oli pääosin viivytysryhmityksessä ensimmäisessä viivytysasemassa. Pääasemassa oli runkomiehitys ja divisioonan kaksi muuta rykmenttiä pääosin (III/JR 47 puuttui) ryhmitettynä siten, että päävastarinta-asema voitiin tarvittaessa nopeasti miehittää.

Tilanne kehittyi siten, että massiiviseen puolustustaisteluun ei tässä vaiheessa jouduttu. Joukkojen painopistettä muutettiin ja 12.D keskitettiin Nuijamaan suuntaan, esimerkiksi JR 47 lähti marssille kohti Taavetin asemaa 1.7.41 ensimmäisenä tavoitteenaan Virojärvi. Vastaavasti JR 3 koottiin Savanjärvelle 1.7.41 ja sieltä marssille kohti Taavettia.

Jos tilanne olisi kehittynyt toisin, divisioonan lohkolla olisi ollut puolustukseen käytettävissä kolme jalkaväkirykmenttiä ja yksi linnoituspataljoona. Tykistö ja muut erikoisaselajit jätetään tämän tarkastelun ulkopuolelle.

Kaavamaisesti ajatellen etulinjaan olisi ryhmitetty kaksi rykmenttiä ja yksi reserviin, vastaavasti etulinjan rykmentti kaksi pataljoonaa eteen ja yhden syvyyteen, edelleen pataljoona kaksi komppaniaa eteen ja yhden lähisyvyyteen. Tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta (maasto, rakenteet, omien joukkojen suorituskyky, viholliskuva jne. ratkaisevat), mutta mahdollistaa karkean lukumääräarvioinnin.

Edellisen kaavamaisen tarkastelun mukaan etulinjassa olisi taistellut 8 komppaniaa sekä niiden lähisyvyydessä neljä komppaniaa. Tämän lisäksi runkomiehityksenä toiminut Linnoituspataljoona olisi lisännyt etulinjan miehitykseen kolme komppaniaa. Komppanian vahvuudeksi oletetaan 100 miestä. Tällöin koko kaistan etulinjan jalkaväkivahvuus olisi ollut 800 miestä ja linnoitusjalkaväen vahvuus 300 miestä sekä lähisyvyydessä 400 miestä.

Hägglundin syksyllä 1944 laatiman muistion mukaan Säkäjärven pohjoispään ja Ala-Hirvasjärven eteläpään välisellä lohkolla oli betonirakenteissa 58 konekivääriä, 10 pst-tykkiä, 7 tulenjohtopaikkaa ja 29 majoituskorsua.  Mikäli otetaan huomioon vain asekorsut 68 kpl, runkomiehitystä riittää 4,4 miestä korsua kohti, siis noin puoliryhmä.  Oletetaan, että kenttälinnoitettuja pk-, kk- tai pst-tykkiasemia olisi ollut puolitoistakertainen määrä kantalinnoitettuihin nähden, siis noin 100 kpl. Etulinjan miehitystä olisi riittänyt tällaista tukikohtaa tai asemaa kohti 8 miestä. Mikäli myös lähisyvyyden miehitys otettaisiin huomioon, tulos olisi 12 miestä.

Mielikuvaharjoituksia voidaan tehdä arvioimalla myös miehitystiheyttä. Arvioidaan etulinjan pituus tarkasteltavalla kaistalla 16 kilometriksi. Tällöin etulinjaan olisi laskennallisesti riittänyt mies 14,5 metrin välein.
 
Entä majoitustilojen riittävyys?  Hägglundin raportissa todettiin lohkolla 29 majoituskorsua ja 58 kk-korsua. Majoituskorsuista 25 oli 40 miehelle tarkoitettuja ja loput ehkä 20:lle. Asekorsujen majoitustilojen mitoitus vaihteli 10 – 20 mieheen. Majoituskapasiteetiksi saadaan (25 x 40 + 4 x 20 + 58 x 15) 1950. Tämä kapasiteetti olisi hyvin riittänyt  laskuharjoituksessa käytetylle etulinjan miehitykselle (300 + 800 + 400 = 1500). Toki tuo kapasiteetti olisi täyttynyt jos laskuharjoituksessa olisi otettu mukaan tulenjohtueet, pioneerit, pst. jne.

Korostan sitä, että tässä laskuharjoituksessa on kysymys vain mielikuvatarkastelusta. Lähtökohtatilanne on kyllä asiakirjoihin nojaava, mutta kehittely siitä eteenpäin vain yksinkertaistuksiin, pelkistyksiin ja tarkistamattomiin lukumäärätietoihin perustuvaa laskuharjoitusta, mutta antanee mielikuvaa.

OSMO KIMMO

Juha Kilpeläinen Lahdesta tarjosi pari arkistokuvaa suuntaa-antavaksi tueksi Osmon kirjoitukseen. Kiitos! Klikkaa kuvia isommiksi.




perjantai 28. lokakuuta 2016

Salpa-asemaa puolustavien joukkojen määrä?

Aina silloin tällöin minulta opastustilanteissa kysytään, minkä verran joukkoja, siis miehiä, taistelussa Salpa-asemassa, Salpalinjassa tarvitaan, tai oikeammin olisi tarvittu?  Kysymyksen taustalla on usein ajatus, että linnoituksessa tarvittaisiin kenties enemmän puolustajia kuin tavallisessa jalkaväkitaistelussa. Tai ainakin niin minä olen ollut ymmärtävinään.

Sanottakoon nyt tässä heti alkuunsa, että kestolinnoitettu asema on rakennettu pelkästään puolustustaistelua varten. Tai luulihan Neuvostoliitto vielä 1945, että  suomalaiset käyttäisivät Salpalinjaa hyökkäyssotaan sitä vastaan ja kuljettaisivat teräsbetonikorsut mukanaan kuin kenttätykit konsanaan! Vai millä muulla verukkeella rauhantahtoinen naapuri olisi vaatinut heti sodan jälkeen koko Salpalinjan tuhoamista?

Jos ajatellaan tavallista jalkaväkipuolustusta ja että siihen on ehditty valmistautua, tapahtuu sekin joko vähintään pikalinnoitetussa tai todennäköisimmin kenttälinnoitetussa puolustusasemassa. Kantalinnoitettuja puolustusasemia on harvoin tarjolla.  Jos kohta talvisodan Mannerheim-linja ja jatkosodan PSS-asema (Pisi-Saarimäki-Sammatus) ja VT-asema (Vammelsuu-Taipale) olivat niitä. VKT-asema (Viipuri-Kuparsaari-Taipale) oli enemmänkin sitten jo vain viiva kartalla eikä varmaan juurikaan pikalinnoitetusta asemasta poikennut.

Niin, äkkiä ajatellen kestolinnoitetussa puolustusasemassahan miestarve voisi olla jopa pienempi kuin klassisessa taisteluhautatappelussa; kestolaitteiden tarkoitushan on nimenomaan pienentää puolustajan tappioita.

Kiertelen ja kaartelen siksi, kun en tiedä yksiselitteistä vastausta. Itse asiassa kuka tahansa voisi käydä Salpalinjasta lähes mistä vaan laskemassa, montako ampujan syvennystä ja –pesäkettä taisteluhaudassa jollakin matkalla on. Ja nuo luvut eivät, sen uskallan sanoa, poikkea juurikaan normaalista jalkaväen puolustusryhmityksestä. Jalkaväkiryhmän vastuualueella miehiä on taisteluhaudassa karkeasti kymmenen metrin välein. Taistelijapariajatus lienee tullut käytöön Suomessa vasta sotien jälkeen.

Kestolinnoituksessa niin kuin kenttälinnoitetussa asemassa puolustavaan miesmäärään vaikuttaa tietenkin maasto ja sen otollisuus vihollisen hyökkäykseen. Korsuaseiden, pst-tykkien ja konekivääreiden, kuin myös kenttälinnoitetuista asemista ampuvien pst-tykkien ja konekiväärien miehitys painopistesuunnissa lisäävät miestarvetta helposti tuplaten, ehkä enemmänkin.

Ja niin kuin kestolinnoite-sana kertoo, niin taistelu niissä on tarkoitettu myös pitkäaikaiseksi. Se tarkoittaa, että levon ja täydennystarpeen takia asemien vaihtomiehistön tuli olla jossakin lähisyvyydessä valmiina heitettäväksi joko reservinä tuleen tai korvaamaan lepoa tarvitsevat joukot.

En pysty antamaan tässäkään mitään tarkkaa Salpalinjan mieslukua esim per kilometri. Se kun  riippuu nimenomaan paikasta ja tilanteesta. Ja kun en sitä sen kummemmin edes tiedä (mies kirjoittaa blogia, vaikkei mitään tiedä!!!)!

Mutta näin minulle on kerrottu, että vaikka Salpa-asema on linjamainen, sen puolustus perustuu puolustuskeskuksiin, siis puolustuskeskusten ketjuun. Yksi tavallinen komppania (esim. noin 140 miestä, siitä kolme joukkuetta ”etulinjan” kiväärimiehiä, n. 90 miestä) tai vahvennettu komppania muodostaa puolustuskeskuksen. Siinä on sen joukkueiden muodostamia tukikohtia tilanteen ja maaston mukaisesti sijoitettuna, yksi varmaan reservissäkin.

Kun tavallisessa jalkaväkitaistelussa puolustuskeskuksen alue on karkeasti noin puoli kilometriä kanttiinsa, niin siitä kestolinnoitetun puolustusaseman miesmäärää voi yrittää päätellä.

Ja se on jo sitten ihan eri asia, olisiko sodanjohdolla ollut Salpalinjan puolustustaisteluun osoittaa määrävahvuisia joukkoja. Siitä on kirjoitettu paljonkin tässä blogissa (Osmo Kimmo) mm. viime vuodenvaihteen kahta puolen.

Tämä kirjoitus on siis varsin hataraa päättelyä, siitä millaisia miesmääriä Salpalinjan miehitys olisi vaatinut. Huollosta ja muista tukijoukoista en ole puhunut mitään. Tämä kaikki johtuu siitä, että ainakaan minun silmiin (en ainakaan muista) ei ole osunut Salpalinjan taistelujaotusta. Ehkä sitä ei ollut olemassakaan, vai oliko, vai olisiko se luotu vasta tarvittaessa? Linnoituspataljoonien ja linnoituspatteristojen miesmääristä on käsitys, mutta nehän olivat vain osa Salpalinjaa puolustavia joukkoja.

Salpalinjahan oli jatkosodan alkuun 1941 itärajan pääpuolustuslinja ja sille oli tietyt joukot sijoitettu puolustuskaistoineen. Mutta minulle ne ovat armeijakuntia, divisioonia, prikaateja ja jalkaväkirykmenttejä. Niistä ei maallikolle aukea, minkä verran minkäkin korsun ympärillä olisi ollut taistelevaa jalkaväkeä ja sitä tukevia muita aselajeja.

Joten mahdolliset lukijat, olkaa minua paljon paljon viisaampia ja kommentoikaa, jos ja kun teillä on asiasta parempaa tietoa! Korjaillaan sitten kirjoituksen faktat kohdalleen.

TERHO AHONEN



sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Suomi100, Salpalinja ja kaksi julkaisua

Ensi vuonna vietetään Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta. Valtioneuvosto on sitä valmistellut ja kannustanut kansaa yhdessä juhlistamaan ja viettämään  ”sukupolvemme merkittävintä juhlavuotta suomalaisten ja Suomen ystävien yhteistyönä.”  Muutama päivä sitten julkistettiin lehdissä lista tapahtumista ja hankkeista, joille on jaettu Suomi100-rahaa yhteensä muistaakseni 4,5 miljoonaa euroa.

Tuolta listalta ei ainakaan minun silmiini osunut sanaa Salpalinja, joskin Luumäen Itsenäisyydentie-hanke senkin osin sisältää. Salpalinjan Perinneyhdistys on lähestynyt valtioneuvostoa hyvissä ajoin tavoitteena julistaa Salpalinja vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden monumentiksi. Näin kirjoitin tässä blogissa toukokuussa asiasta.

On mielenkiintoista nähdä, kestääkö Suomen valtiojohdolla kantti nimetä Salpalinja vuonna 2017 Itsenäisyytemme monumentiksi. Alun perin Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiirin aloitetta on nyt vienyt vahvasti eteenpäin Salpalinjan Perinneyhdistys. Itsenäisen Suomen 100-juhlavuosi on tähän oiva ajankohta.

Itsenäisyytemme monumentiksi julistaminen ei vaadi rahaa lainkaan. Sen arvo ja olotila on henkinen. Se on tunnustus viime sotien aikaisille suomalaisille sotilaille ja maanpuolustukselle. Kun väistämättä sotiemme veteraanit poistuvat lähitulevaisuudessa keskuudestamme, on erinomaista, että heidän muistonsa elää ja säilyy myös Salpalinjassa tuleville sukupolville selitykseksi heidän nauttimalleen hyvinvoinnilleen! 

Mikä sitten voisi estää nyt jo puolustustarkoitukseen vanhentuneen Salpalinjan merkityksen nostamisen sille kuuluvalle paikalle Suomen itsenäisyyden symboliksi, suomalaisen maanpuolustustahdon huikeaksi monumentiksi?

Tuohon kysymykseen itse vastasin: ulkopoliittiset syyt! Toivottavasti olen täydellisesti väärässä!

Mutta teki valtioneuvosto niin tai näin, Salpalinja saa huomiota tällä tietoa ensi vuonna ainakin kahden merkittävän julkaisun kautta.

Salpalinjan Perinneyhdistys julkaisee helmikuussa 2017 monipuolisen artikkelikokoelman Salpalinjasta. Kirjan kirjoittajia on laidasta laitaan aina tunnettuja sotahistorioitsijoita myöten pitkälti toistakymmentä. Kirjan sisältö, sen minkä tiedän, käsittelee hyvin laaja-alaisesti  ja monesta näkökulmasta Salpalinjaa. Tuskin maltan odottaa teoksen valmistumista. Yhtä artikkelia lukuunottamatta jutut ovat jo taittovaiheessa.

Toinen merkittävä historian taltioimishanke on hiljattain käynnistynyt. Ylämaalta lähteneen idean  pohjalta on lappeenrantalainen storyTV Oy aloittanut aineistomateriaalin keräämisen ja kuvaamisenkin tavoitteena tuottaa ja julkaista ensi vuoden lopulla tv-dokumentti Salpalinjasta! Tähän voisi sanoa, että jo on aikakin; edellinen tv-dokumentti on tehty 1990. Silloin tuottajana oli Ylen TV2.

StoryTV:n takana ovat alan ammattilaiset Juha Huttunen ja Ismo Korhonen Lappeenrannasta. He pitävät kiireellisimpänä osana saada taltioiduksi aikalaisrakentajien itsensä kertomia muisteluita linnoitustöistä. Kovin monta muistelijaa ei yhteen dokumenttiin tietenkään mahdu. Silti kaikki vihjeet henkilöistä, jotka saattaisivat jotakin Salpalinjan rakentamisesta vielä muistaa, ovat yhä arvokkaita. Yhtälailla tietysti mikä tahansa Salpalinjaan liittyvä tositarina, tapahtuma tai toiminta tuotantoyhtiötä kiinnostaa.

Tämän blogin kirjoittaja on vedetty avustajaksi mukaan tv-dokumentin tekoon paikallisena oppaana ja maastontuntijana. Vihjeitä voi lähettää sähköpostiosoitteeseeni terho.ahonen@haminetti.net Lupaan välittää ne eteenpäin dokumentin tekijöille.

Sen mitä olen dokumentin tekijöitä ehtinyt tavata, uskallan vakuuttaa, että alustavasti siis noin vuoden päästä valmistuva tv-dokumentti tekee kunniaa Salpalinjalle ja sen rakentajille. Kun teos on dokumentti, silloin se väkisinkin heijastaa myös sitä maanpuolustustahtoa, joka meidän itsenäisyytemme pelasti. Sellaisen Salpalinja-dokumentin Suomi ja Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi ansaitsevat.

Katso maistiainen:
Suomen Salpa - dokumentti maanpuolustustahdosta  
https://youtu.be/U1g_J5GQr7k


TERHO AHONEN

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Matkailuvalmiuden kohotusta, korsutykki otollisempaan asemaan Ylämaalla

Ylämaan Kotiseutuyhdistyksen vuonna 2011 vireille panema Salpalinjan esittelyyn aikanaan Hostikalle hankittujen aseiden siirtäminen korsusta B 132 korsuun B 186 toteutettiin vihdoin lauantaina 1.10.2016. Matkailuvalmiutta korsuaseiden siirto Ihakselan entisen koulun läheltä kahden kilometrin päähän Urpalanjoen länsipuolelle parantaa monella tavalla. Parempi linnoituskokonaisuus, kuivempi ja maastossa näkyvämpi korsu ja turvallisempi pysäköintimahdollisuus olivat etuja, joita haettiin.

Hostikan alueen linnoituskokonaisuuden kunnostusta tällä vuosikymmenellä on edesauttanut Etelä-Karjalan Virkistysaluesäätiö. Se muun muassa avusti kotiseutuyhdistystä näiden asesiirtotalkoiden järjestelykustannuksissa.

Panssarintorjuntatykin 45 K 40:n ja Maxim-konekiväärin siirto jalustoineen sai vauhtia, kun kotiseutuyhdistyksen varapuheenjohtaja Erkki Mäkinen sai homman tehtäväkseen viime keväänä. Kun vielä Salpalinjan Oppaisiin kuuluva Petri Nurmela tarjosi nyt syksyllä Mäkiselle avuksi oppaita, alkoi tapahtua. Konekiväärin siirto tiedettiin helpoksi, mutta painavan korsutykin siirtämiseen tarvittiin onneksi saatavilla olleen asennus- ja purkuohjeen tarkkaa tavaamista ja työ- ja tarvekalujen hankintaa; tykin panssarilevyjen pultteihin sopiva erikoishylsy saatiin lainaksi Miehikkälän Salpalinja-museolta.

Valmisteluihin kuului uuteen sijoituskorsuun poliisin vaatiman lukittavan kalterioven hankinta ja asennus sekä irroitettavien aseiden pulttien voitelu ja löysennys. Aseet olivat hyvässä rasvassa ja kaikki mutterit ja pinnapultit alkoivat avautua. Mäkisen ja Heikki Jokimiehen seitsemän tunnin valmisteleva aherrus kaksoisasekorsulla viikko aikaisemmin nopeutti itse talkoopäivän työtä.

Aseiden siirtotalkoisiin saapui paikalle Salpalinjan Oppaat ry:n kautta Nurmela mukaan lukien yhdeksän opasta: Mauno Sirén, Juha Huttunen, Kari Tahvanainen, Timo Kuhmola, Matti Kyöstilä, Markku Kaulio, Terho Ahonen ja hänen kutsumanaan aseasiantuntijana Salpalinja-opas Hannu Lavonen. Mäkisen kutsumana paikkakunnan miehinä olivat töissä Heikki Jokimies (tykin osien kuljetus kuorma-autolla), Markku Aapro (tykin osien lähikuljetus traktorilla), Pertti Metsämuuronen (kk:n kuljetus avolavapakettiautolla), Veikko Husu sekä Matti Lapatto Myllykoskelta (kesäasukas Ylämaalla). Aseiden siirron taltioi kuvanauhalle StoryTV Oy:n kahden miehen kameraryhmä Lappeenrannasta.

Alkupuheiden ja tehtävänannon myötä lähes koko joukon sulloutuminen samaan korsuun Kirpuntien varressa näytti alkuun kaaokselta. Tuntui, että ukkoja oli sisällä enemmän kuin mahtui. Mutta varsin pian porukka jakautui konekiväärin ja sen jalustan irrotukseen sekä tykin kimppuun.

Tämän blogin kirjoittaja keskittyi tykin siirtoon kameralla ja välillä myös hanskoin. Ensimmäinen huomio oli, että tykin purussa oli tilaa vain kahdelle miehelle, tosin pari miestä saattoi valmistella tykin painavien osien turvallista alaslaskua erinäisin köysi- ja lankkuratkaisuin.

Sinänsä selkeät tykin asennusohjeet eivät ihan kaikkea kertoneet. Vei pienen tovin ennen kuin putken kannattimen (kehto / suuntauskoneisto) kiilaratkaisut ”avautuivat” asentajille ja hoksattiin rakenteen pimeällä puolella vielä yhden kiilauran vaativan putkessa olevan vastaavan kiilaulokkeen kääntämistä (putken kiertämistä) kohdalleen. Sen jälkeen putki oli laskettavissa maahan. Runsas tykkirasva vaati kädensijoikseen kantoliinoja.

Seuraava huomio tuleekin teräsbetonikorsun ovien kapeuteen, kynnysten korkeuteen ja ulko-oven suojakulmauksen (ettei vihollinen ulkoapäin pääse korsuovea ampumaan suorasuuntauksella) kääntövaraan. Osoittautui, että putkea ja muitakaan osia ei pysty ovesta kaksi miestä rinnakkain kantamaan, ei mahdu. Ja varsinkaan kehdon ja suuntalaitteiston kantamisessa oven läpi ei mahtunut miehiä siirtymään vastakkaiselle puolelle avuksi.

Tykinputken pituus ja korsun betonirakenne oli tietenkin mitoitettu niin, että putki mahtui toisesta päästä kohotettuna kääntymään kulmauksesta ulos, juuri ja juuri! Kuuteen mieheen liinoilla kuljetettuna putki kulki kuin ruumisarkku vapaassa tilassa hyvin.

Hankalin kuljetettava niin ulkona kuin varsinkin korsun sisällä oli mainittu kehto- ja suuntauslaitteisto. Se lienee ollut osista painavin, saattoi lähennellä 200 kiloa, ja kun sen ympärille ei juuri neljää miestä enempää kerta kaikkiaan mahtunut; miten siinä ovista sitten kuljet? Kantopuun sitominen suuntauskoneiston pyörien avulla laitteistoon auttoi hetkellisesti, mutta kantopuukaan ei voinut olla läheskään niin pitkä kuin tykin putki, jotta se mahtui kääntymään kulmissa.

Pst-tykkiaseman etulevyä vasten sisälevyllä (paksuus 75 mm) sidottu pallo ja sisälevy olivat jo helpompia kuljetettavia ”korennolla”, kun vain kantopari piti huolen, etteivät rasvaiset osat liukuneet toisen käsille. Suuntauslaitteiston rullakisko- ja siirtorataskaari oli kevein siirrettävä tykin osa. Kaikkien tykin osien kokonaispaino lähentelee 400 kiloa (en löydä tähän hätään korsutykin painoa, tietääkö joku?).

Kun tykinosat oli saatu korsusta ulos, siirtokuljetukseen käytettiin Jokimiehen puunkuljetusrekkaa. Nostoliinojen avulla ihmiselle painavat osat olivat puutavaranosturille hyöheniä.

Siitä kun miehet menivät korsuun sisään, korsukanuunan osat olivat ulkona ja auton pankolla alle kolmessa tunnissa ja kuljetus kohti uutta tuliasemaa alkoi. Konekivääri oli samassa ajassa ollut jo uudessa paikassa ”tulivalmiina” pienen tovin.

Talkooväen ruokatauon jälkeen alkoi pohdinta, mitä kautta kuorma-autossa asennettavasta korsusta noin sadan metrin päässä olevat tykin osat siirretään traktorin etukuormaajan kanssa lähelle korsua. Sopiva reitti löytyi. Korsun oviaukko oli kuitenkin traktorille ajokelvottoman alamäen alla. Painavimmat osat laskettiin lankkujen päällä ”pyllymäkeä” alas oviaukon tasanteelle. Siitä alkoi edellistä uloskantoa vastaava ähellys osien raahaamiseksi päinvastaisessa järjestyksessä korsuun sisään.

En käy kuvailemaan sitä tuskaa jota edellistä korsua korkeamman kynnyksen ylittäminen hankalimman kannettavan eli kehto- / suuntauslaitteiston kanssa oli. Mutta sisälle sekin saatiin.

Edellistä ennen oli kuitenkin saatava paikoilleen pallo ja sitä tukeva sisälevy. Se purkuvaiheessa saadulla kokemuksella köysillä ja ketjutaljalla vetäen etulevyn pultin reikien kautta ulkopuolelta onnistui jo nopeasti.

Korsutykeistä 26 kappaletta oli asennettuna paikoilleen jatkosodan alussa. Jokainen oli vaatinut edellä mainitun suuntauskaaren rullakiskojen ja rataskehän kiinnityskorvakkeiden mukauttamisen betoniin valettuun pulttijakoon. Oletan, että jakomalli on ollut olemassa, mutta käytännössä valu ei ole onnistunut samalla tavalla, joten jokaisessa korsussa oli oma pulttijakonsa. Siksi jo asennusohjeessakin todetaan korsutykkien olevan korsukohtaisia. Ja kun tykit on korsuista aikanaan siirretty varastoihin, on osat visusti ryhmitetty samaan korsukokonaisuuteen merkittynä kuuluvaksi tiettyyn korsunumeroon (tästä sain sattumalta eilen illansuussa välikäden kautta kylmän sodan aikaisen aikalaisvahvistuksen).

Tässä oli Ylämaan tykinsiirron yksi jännitysmomenteista, siis sattuuko pulttijako? Ihme kyllä kuudesta kiinnityspultista neljä oli kohdallaan, viides oikeni paikalleen muutamalla moskan iskulla. Kuudes pultti oli reiän mitan sivussa, se oli katkaistava akkurälläkällä!

Tämän jälkeen homma sujui välillä ähisten ja puhisten, välillä toispuoleisen elämän hirviöiden nimiä voimakkaasti toistaen ja joku hävetön sanakin saattoi lipsahtaa asennusmiehistön kirskuvien hampaiden välistä, juuri kun voimat olivat loppumassa. Mutta jälleen käytäntö osoitti, että voimasanoillakin on merkityksensä ja riittävä apu niistäkin saatiin.

Noin kahdessa ja puolessa tunnissa tykin osat ”loksahtivat” paikoilleen ja ase on Hostikan korsussa toimintavalmiudessa, valmiina Salpalinja- ja kotiseutuoppaiden esiteltäväksi. Ylämaan Kotiseutuyhdistys syksyn ja tulevan talven aikana luo järjestelmän, jolla korsuaseisiin ja yleensä ko. korsuun pääsee tutustumaan. Siihen saakka apua löytyy Salpalinjan Oppaiden sivuilta ylämaalaisen Petri Nurmelan yhteystietojen kautta.

Vielä yhteenvetona on todettava, että noin kuusi tuntia kestänyt historiallinen Ylämaan tykinsiirto-operaatio oli paitsi onnistunut myös huikea kokemus ainakin Salpalinja-oppaille. Tykkikorsukohteissa mukana olleilla oppailla on nyt ainakin tunti asiaa kerrottavana pelkästään siitä, kuinka tykki puretaan ja kootaan.

Erityisen huomionarvoista on myös se, että kenelläkään asennuksessa mukana olleella talkoolaisella ei ollut mitään kokemusta vastaavan tykin purkamisesta ja asentamisesta. Siitä johtuen muutama muutaman minuutin tuumaustauko työn etenemisessä saattoi olla viisasta ja hyvä niin. Tykin osat kuin niiden käsittelijätkin jäivät ehjäksi. Hillitty innostus ja mielenkiinto olivat operaation kantava voima.

Korsutykin ja konekiväärin siirto-operaatio eilen (1.10.2016) Ylämaalla siirsi myös em. aseiden asennustaidon uudelle sukupolvelle. Se on merkittävä osa Salpalinja-perinteen vaalimista ja viemistä kohti tulevaisuuden hämärää!

Tämän tekstin jälkeen olevat kuvat ovat blogikirjoittajan ottamia. Julkaisen ne tässä vastoin aikaisempaa kuvatonta käytäntöäni siksi, että vastaavia siirtokuvia ei aivan pian ole Salpalinjassa otettavissa. Klikkaa kuvia isommaksi.

TERHO AHONEN