Salpalinja on yhteiskunnan etu

Suomessa leikataan puolustusvalmiutta kovalla kädellä. Varuskuntia lakkautuu, hankintoja supistetaan, reserviä pienennetään jne. 1930-luvulla maa oli nuori ja puolustusvalmiutta oltiin vasta rakentamassa. Silloin maailmanpalon ollessa jo näköpiirissä varusteluun pyydetyt lisävarat torjuttiin perustelulla, etteihän nykyaikana tule enää maailmansotia! Mutta tuli kuitenkin.

Kun Marja-Liisa Hämäläinen (myöh Kirvesniemi) voitti kultamitaleita hiihdossa Sarajevon olympialaisissa vuonna 1984, kuka meistä olisi uskonut, että kaupunki on sotatantereena joitakin vuosia myöhemmin. Siis kannattaako tuudittautua ruususen uneen ja toiveajatteluun maailman hyvyydestä ja siitä, että Suomea eivät enää koskaan sodat koske?

Suomi selvisi viime sodista, erityisesti talvisodasta puutteellisesta varustuksesta huolimatta. On suorastaan ihme, että reilut 20 vuotta aikaisemmin maa kävi vapaussotaa kahteen leiriin jakautuneena ja silti se yhtenäisenä torjui itävihollisen haaveet Suomen kommunistisesta Neuvostotasavallasta. Puuttuva materiaali korvattiin ennenkokemattomalla maanpuolustustahdolla, jota siivitti tottakai jokaisen taistelijan oma eloonjäämisvietti ja halu turvata heidän perheilleen vapaa isänmaa.

Entä nyt? Suomessa sanotaan olevan korkea maanpuolustustahto. Mutta onko se tarpeeksi korkea paikkaamaan mahdolliset lähivuosina konkreettisesti eteen tulevat materiaali- ja kenties henkilöstöpuutteet?

Miten sitten kohottaa suomalaisten maanpuolustustahtoa vieläkin korkeammalle?

Minä otan tähän tilanteeseen aseeksi Salpalinjan!

Salpalinja jos mikään on konkreettinen ja kestävä esimerkki viime sotien aikaisesta maanpuolustutahdosta. Se heijastaa sitä yhä. Siitä minulla on selvää näyttöä, joka perustuu vankkaan kokemukseeni Salpalinja-oppaana. Salpalinjan maanpuolustustahto tarttuu tiukasti nykyihmiseenkin ja se on erinomainen asia. Opastusten jälkeen keskustelu kääntyy usein siihen, että onko meillä nyky-Suomessa vastaavaa Salpalinjaa, onko meillä vastaavaa maanpuolustustahtoa? Ja vastaus useimmiten on, että pitäisi olla!

On siis yhteiskunnan etu, että meillä Suomessa on olemassa Salpalinja ja että siihen on mahdollisuus tutustua jo varsin monessa paikkaa itärajalla.

Nyt yleisesti puhutaan ja kysytään, että millä varoilla Salpalinjaa pitäisi hoitaa ja pitää esillä? Vastaus on minun mielestäni täysin selvä: yhteiskunnan varoilla! Miksi? Siksi, että maanpuolustus on koko Suomen asia.

Salpalinjan kunnossapidon pieni hinta kansalaisten maanpuolustustahtoa kohottavana ja lujittavana kustannuksena on mitätön summa verrattuna mihin tahansa valtion kulunkiin.

Toistan: Kyllä yhteiskunnan osuuden Salpalinjan esilläpidossa täytyy olla merkittävä. Se on pieni kulu osana Suomen maanpuolustusta. Salpa-aseman valtava työ tartuttaa näkijäänsä mittaamattoman kunnioituksen sen tekijöitä kohtaan. Ja sitä kautta se viestittää nykypolville, että ehkä meilläkin on velvollisuus jatkaa tuolla samalla tiellä. Jos maan kansalaisilla on vahva ja järkkymätön maanpuolustustahto, se paikkaa tosi paikan tullen monta puolustuksellista puutetta periaatteella ”luja tahto vie läpi harmaan kiven”!

Jos ja kun Salpalinjan järkevien kohteiden (ei siis koko linjan eikä kaikkien poteroiden) yllä- ja esilläpidon varsin pienillä kustannuksilla parannetaan maan henkistä maanpuolustuskykyä, on se investointi tehtävä.  Kansan korkea maanpuolustustahto on yhdessä uskottavan varustelun ohella tärkeä elementti sotien ehkäisemisessä.

Kysyn vaan, onko tällä maalla varaa vaurastua ilman varteenotettavaa maanpuolustustahtoa?

Fiktio voi vahvistaa faktaa

Helsingin Sanomat pyysi mielipiteitä kirjallisuusliitteeseensä kysymyksellä Vääristävätkö romaanit historiaa? ja minä poika vastasin ja vastaus julkaistiin:

Vaaranpaikkoja yhä edelleen Salpalinjassa

Salpalinja on rakennettu suomalaisten sotilaiden puolustusasemaksi, jossa taistelu olisi rakenteiden käyttäjille mahdollisimman turvallista ylivoimaistakin hyökkääjää vastaan. Täysin turvallista sotaa ei olekaan. Linnoituslaitteiden ja –rakenteiden turvallinen käyttö edellytti luonnollisesti niihin perehtymistä tai perehdyttämistä. Se Salpalinjassa delegoitiin sitä varten perustettujen linnoituspataljoonien ja erillisten linnoituskomppanioiden tehtäväksi. Tämä oli oppia Mannerheim-linjasta, johon joukot tulivat suurimmaksi osaksi ”kylmiltään”.

Salpalinjan laitteiden perehdyttäminen kenttäarmeijalle edellä mainittujen linnoitusjoukkojen osalta olisi onnistunut jatkosodan alussa ja ehkä vielä joitakin kuukausia sen aikana. Mutta jos Salpalinjassa olisi jouduttu taistelemaan esimerkiksi loppukesästä 1944, niin linnoitusjoukkoja tuskin olisi ollut helposti tehtävään irrotettavissa. Nehän olivat sitoutuneet taisteluun ja sulautuneet erilaisina alistuksina kenttäarmeijaan.

Totta kai ”hengissä” olevat linnoitusjoukot olisivat asemaan vetäydyttäessä varmasti jakaneet kaiken mahdollisen tiedon, joka niillä oli; kuinkahan moni ao. joukkojen ”perustajajäsen” oli ylipäätään rivissä kesällä –44! Jokaiseen korsuun tuota tietoa ei olisi ainakaan ensihätään ehtinyt. Sitten vaan olisi pitänyt selvittää linnoituksen käytön yksityiskohdat yritys ja erehdys –periaatteella. No ne käyttöhaaverit olisivat olleet pientä varsinaiseen sodan hävitykseen ja tappioihin verrattuna.

Tuosta saan aasinsillan varottaa muutamalla sanalla Salpalinjan rauhan ajan vaaranpaikoista.

Salpalinjan korsut ja luolat ovat valtaosaltaan olleet oman onnensa nojassa vuosikymmeniä. Vesi ja viemärikaivojen puukannet ovat lahonneet tai nousseet tulvan aikana pois paikoiltaan. Mutta muitakin vaaran paikkoja rakenteissa on. Kaikki vahingot, jotka linjassa nyt syntyvät, ovat vältettävissä yksinkertaisesti olemalla pois Salpalinjasta! No, se on liikaa vaadittu.

Kun esimerkiksi tämän blogin yksi tarkoitus on houkutella ihmisiä kiinnostumaan Salpalinjasta, niin on syytä jälleen kerran varottaa muistakin vaaran paikoista kuin kannettomista kaivoista.

Jo yksistään linnoituslaitteissa liikkuminen voi tuoda yllätyksiä. Syvien kuilujen, louhosten ja kaivantojen reunoilla märkä jäkälä ja liukas jää voivat petollisesti pettää ja suistaa linnoitetutkijan päistikkaan kivikkoon tai montun pohjalle. Muljahtelevat sepelin kappaleet voivat nyrjäyttää nilkan juuri silloin, kun katse löysi jotain muuta mielenkiintoista.

Salpalinjan korsuihin ei pidä mennä ilman hyvää taskulamppua; kaikki korsut ja luolat ovat päivälläkin pimeitä. Oviaukkojen kynnykset ovat korkeita ja ovet matalia. Niissä syntyvät ensimmäiset kuhmut. Eli jalkaa kannattaa nostaa ja päätä kumartaa. Pakkaskelien aikaan korsujen sekä taistelu- ja yhteyshautojen pohjille jäätynyt vesi voi olla petollisen liukasta.

Sisällä seinien vierustoilla, jo sisäänmenokäytävissä on ikäviä rautatappeja, joihin päänsä voi teloa. Siksi lampulla on valaistava ei vain jalkoihin, vaan myös silmän korkeudelle. Luolissa, joihin valo imeytyy tehokkaasti, voi olla seinillä louhinnan jäljeltä teräviä kallion kielekkeitä, joissa päänahka helposti halkeaa.

Korsujen asetiloissa, lähinnä konekivääriasemassa on niin seinissä kuin katossakin ikäviä kiinnityskoukkuja ja lankoja ääntä eristäville matoille. Niihin tarttuvat vaatteet helposti kiinni ja ihokin. Pitkille ihmisille jakaus päälakeen ei ole mahdoton. Myös joidenkin korsujen ilmastointiputket ja niiden jakosuulakkeet ovat törmäyskorkeudella.

Louhittujen luolien katosta ja seiniltäkin talven aikana vesi ja pakkanen ovat irrottaneet isoja, jopa satojen kilojen painoisia kallionkappaleita. Kuka tietää, mikä on se viimeinen tärähdys tai kolaus, joka saa irtoamassa olevan kappaleen putoamaan. Siksi esimerkiksi Luumäen Suoanttilassa Lusikkovuoren luolan katon ovat paikalliset toimijat keväällä käyneet koputtelemassa pitkin seipäin. Sama pitäisi tehdä kaikissa kalliopintaisissa korsuissa tai luolissa. Siksi tässäkin on syytä varoittaa luolissa liikkumisesta ja ainakin tutkittava hyvällä valolla kattorakennetta turvallisen liikkumisväylän löytämiseksi.

Salpalinjan rakenteiden tutkiminen ja niissä liikkuminen on kiintoisa harrastus. Työ tekijäänsä opettaa, mutta aina kannattaa pitää terve järki mielessä, kun tuntemattomiin paikkoihin ja eritoten huonossa valaistuksessa tutustuu.

Edellä tuli muistutettua joistakin vaaranpaikoista, niitä on varmasti paljon muitakin. Kommenttiosioon voi jokainen yllätyksiään ja kokemuksiaan tästä aiheesta kertoa. Voin niistä sitten koota vaikkapa oman blogin muille opiksi ja ojennukseksi.

Aina ajankohtainen analyysi miehikkälän miehestä

Sattui vanhoja kirjoituksiani silmäillessäni käsiin seuraava historiallinen pakina ”miehikkälän miehestä”. Toivottavasti tämä liian pitkä juttu auttaa ymmärtämään minua, tämän blogin kirjoittajaa, ja kenties laajemminkin Miehikkälän meininkiä. Juttu on kirjoitettu vuonna 2007 ja sitä ei ole julkaistu ennen tätä missään. Salpalinjaan jutulla ei ole suoraa yhteyttä. Toivottavasti viihdearvoa on.

***

Olipa kerran mies, joka asui Haminasta itään, juuri murrerajan karjalaisella puolella. Miehen hevosmatka Viipuriin markkinoille oli venähtänyt pitkäksi. Kun hän vihdoin tuli kotiin ja avasi tuvan oven, vastassa oli kaulimen kanssa päällekäyvä, hyvin kiukkuinen vaimo.

Mies alkoi hädissään selitellä tekemisiään: Mie, mie … hikk! … älä, älä! Ja niin oli paikkakunta saanut nimen ja isäntä komean kuhmun kalloonsa!

Patti päässä suli vähitellen. Isku oli tehnyt tehtävänsä ja teki miehestä nöyrän erityisesti vaimon, mutta samalla myös muun esivallan edessä. Tuohon aikaan esivaltaa olivat lähinnä vain vallesmanni ja rovasti; Virolahden takametsistä kruunu sai harvoin täydennystä sotaväkeensä. Miehikkälän mies sai elää omissa pienissä, hyvin pienissä ympyröissään.

Osalla Miehikkälän miehistä oli kohtalona asuttaa myös sitä seutua Virolahden pohjoiskulmilla, jonka Venäjän keisarinna Katariina Suuri lahjoitti ikuisiksi ajoiksi tiloineen ja sieluineen päivineen ”sänkypalvelijalleen” majuri Matvei Olsujeville. Lahjoitusmaatalonpojat, lampuodit, olivat kuuliaisia alamaisia tiheästi vaihtuneille isännilleen. Verot lahjoitusmaaherralle, siis päivätyöt ja maataloustuotteet,  pitivät liikkeessä ja myös huolen siitä, että omaan rikastumiseen ei jäänyt aikaa eikä mahdollisuutta.

Toisaalta myös ainainen valtakunnan rajaseudulla asuminen vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän vallan alla turrutti ihmiset muutoksiin. Moinen teki passiiviseksi ja välinpitämättömäksi. Edes suuret elämää vaikeuttaneet asiat eivät synnyttäneet tai antaneet mahdollisuutta vastarintaan. Hyvä tai paha sai tulla, siihen tyydyttiin.

Oli syntynyt nöyrä, alistuvainen, vähään tyytyväinen, myös hyväntahtoinen ja auttavainen, aina sen suuren joukon mukana kulkeva alamaislaji: miehikkälän mies, nimenomaan pienellä m-kirjaimella kirjoitettuna.

Miehikkälän mies on yksikkömuodostaan huolimatta monikko. Se on suuri joukko samanmielisiä ihmisiä, käytännössä yli puolet pitäjän asukkaista. Se on myös elämäntapa. Miehikkälän mies elää päivän kerrallaan hyvin tavallista, vähällä toimeentulevaa työteliästä elämää.

Kunnianhimo ja menestyminen, varsinkaan vaurastuminen eivät ole miehikkälän miehen päällimmäisiä tavoitteita.

Olennaista miehikkälän mies –ihmistyypille on se, että se tuottaa joukostaan korkeintaan etumieheksi luokiteltavia johtajia. Miehikkälän miehet valitsevat keskuudestaan pikemminkin vertaisjohtajia, jotka eivät luontaisina johtajina edes erotu joukosta. Valintakin on harvoin aito. Miehikkälän mies ei asetu ehdolle. Hänet yksinkertaisesti suostutetaan kulloiseenkin tehtävään. Ja hän suostuu, kun luulee että kukaan muu ei suostu.

Miehikkälän mies ei tuhlaa johtajiaan, vaan käyttää heitä kauan ja säästeliäästi. Lajin valtaenemmistö alistuu aina  suosiolla johtajansa vietäväksi. Enemmistö siis käytännössä antaa vallan pienelle vähemmistölle. Ja kun valta on kerran annettu, miehikkälän mies ei sitä ota tai ei pysty ottamaan takaisin.

On selvää, että miehikkälän miehellä on asioista myös oma mielipide: se on aina se sama, mikä johtajallakin on. Jos yleensä on. Sillä ei ole väliä, mitä mieltä ollaan, kunhan ollaan samaa mieltä. Kyseenalaistaminen ei ole hyve lainkaan.

Miehikkälän mies on uskollinen johtajalleen, mutta vain kun johtaja tekee aina niin kuin ennen on tehty. Yleensä ennen ei ole tehty yhtään mitään. Siihen on totuttu. Siihen ei ole totuttu, että miehikkälän miestä todella johdetaan. Miehikkälässä eivät oma-aloitteiset ja uusia ajatuksia tuottavat ihmiset menesty. He ovat uhka miehikkälän miehelle; toimeliaisuus paljastaa saamattomuuden. Muiden yläpuolelle noussut pää tallataan hyvin pian pohjamutaan.

Vain kerran on miehikkälän mies osoittanut miehuutensa ja tehnyt ratkaisunsa oman päänsä mukaan. Ja tämäkin tapahtui jo silloin, kun puheena olevaa alamaislajia ei vielä varsinaisesti ollut. Nimittäin eroaminen Virolahdesta. Se alkoi liian pienestä kirkosta.

Virolahden kirkkoon ei 1800-luvun puolivälissä mahtunut istumaan kuin vain 1150 henkeä! Laajan seurakunnan väkiluku oli liki 9000 henkeä. Tämä ristiriita oli liikaa miehikkäläläisille. He halusivat lähelleen oman kirkon.

Kun kirkko oli saatu, oli luonteva seuraus, että myös kunnalliselämä itsenäistyi. Näin syntyi Miehikkälän kunta, lähes tarkalleen 120 vuotta sitten (1887). Virolahti sai jäädä oman onnensa nojaan.

Paikallishallinnon pani seurakunnassa käyntiin silloinen Miehikkälän lahjoitusmaan omistaja Apollon Alftan ja kunnalliselämässä kirkkoherra Johan Efraim Snellman. Jo nimet paljastavat, että miehet olivat muualta tulleita. Heidän jälkeensä johto jäi jo sitten omille miehille.

Esimerkkiä ja mallia paikallishallinnon rakentamiseen miehikkälän miehet saivat muualta Suomesta. Samalla tavalla on eletty aina näihin päiviin saakka. Lakisääteiset asiat ovat hoituneet ja tulleet hoidetuksi paljolti omalla painollaan. Se on pitkälle riittänytkin; miehikkälän mies on vähään tyytyväinen.

Myös paikallinen, omaehtoisen kehittämisen toimintalinja on ollut selvä: kun ei tee mitään, ei tee virhettä! Joku pahansuopa saattaisi sanoa, että siinähän se virhe onkin. Mutta sitä pahansuopa ei Miehikkälässä sano, sillä hän tietää, että niin ei saa sanoa. Miehikkälän miestä ei saa arvostella.

Asioiden hoitamistapa Miehikkälässä on yksinkertaista. Tehdään vain sellaista, mikä itse ymmärretään. Ja taas joku voisi sanoa, että se ei ole paljon. Esimerkiksi kunnan vaakunan aiheeksi valittiin 1950-luvulla M-kirjainta muistuttava murtoviiva. Silloiset päättäjät valitsivat heraldisella kielellä ilmaistuna kaksoispolviorren juuri siksi, ”koska se niin selvästi näytti ämmältä” ja johti ajatuksen Miehikkälä-sanan etukirjaimeen.

Onko sitten miehikkälän mies –lajityyppi  tuonut paikkakunnalleen mitään hyvää? Kyllä. Tämän ihmisryhmän avuliaisuus ja pyyteettömyys ovat olleet valtava voima talkootyössä. Sitä Miehikkälässä on tehty kaikilla elämän aloilla paljon, todella paljon aina naapuriavusta kansakouluihin ja urheilukentistä kyläjuhliin, sanalla sanoen kaikessa.  Talkoot ovat olleet Miehikkälälle siunaus ja pelastus. Talkootyössä miehikkälän mies on omimmillaan: tekee vain mitä käsketään ja vastuu loppuu siihen.

Edellä kerrottu selittääkin miehikkäläläisten suuren talkooalttiuden. Ei se ole erityistä innostusta. Se on yksinkertaisesti vanha elämäntapa, osa avuliasta luonteenlaatua. Miehikkälässä on tehty aina paljon työtä ilman palkkaa. Miehikkäläläiselle on edelleen paljon helpompi sanoa tehdystä työstä vaatimattomasti ”mitäpä tuosta”, kuin määrätä siitä käypä hinta.

Toinen tämän kertomuksen johtopäätös syntyy miehikkäläläisten kyvystä vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Kun aina on oltu samaa mieltä asioista, joista ei omilla vertaisjohtajillakaan ole mielipidettä, niin kuinka olisi voinut kyseenalaistamisen kautta syntyä tervettä kehitystä ja elinvoimaa! Pelkästä talkootyöstä ei kuitenkaan kerry yhteiskunnalle palveluja rahoittavaa verotuloa. On oltu liian nöyriä alamaisia.

Edelliseen kappaleeseen viitaten tämän jutun lopussa oleva viiva on luettelo merkittävistä miehikkäläläisistä yhteiskunnallisista vaikuttajista!

Juuri nyt (jälleen kerran) on Miehikkälässä mielenkiintoinen kehitysvaihe. Kenties pitäjän historian tärkeimmät ja viisaimmat ratkaisut odottavat tekijöitään. Kunta täyttää 120 vuotta, mutta jatkuuko kunnan itsenäisyys? Jos jatkuu, säilyvätkö saavutetut palvelut? Mitä halutaan?

Seurakunta on jo sulautunut Virolahden emäseurakuntaan kappeliseurakunnaksi. Kunta puolestaan hakee avoimesti apua naapureista kauniiden yhteistyömallien avulla täysin tietoisena, että kova ratkaisu kuntaliitoksena on edessä hyvin pian, muutamassa vuodessa.

Nyt on miehikkälän miehellä tiukka päätöksen paikka. Vaativien ratkaisujen tekoon eivät enää pienet kirjaimet riitä. Tämän ajan historia tulevaisuudessa kertoo, oliko Miehikkälässä MIEHIÄ vuonna 2007 (2013).

Jos oli vain miehikkälän miehiä, sitä historiaa ei kukaan kirjoita. Eli se oli sitten sen pituinen se Miehikkälä.
_

Terho Ahonen
miehikkälän mies                                                                                          

Miehikkälän mittainen menestys

Tämä kirjoitus on julkaistu Kymen Sanomien yrittäjäkolumni-palstalla toukokuussa 2009. Enpä osaisi nytkään sanomaani toisin kertoa. Siksi julkaisen sen uudelleen täällä. Käyhän se ajan vietteestä minuutin kahden verran.

***  

Viime sotien aikana rakennetulla Suomen itärajan puolustuslinnoituksella, Salpa-asemalla tai kansankielellä Salpalinjalla, on enää historia-arvo.

Maan suurimpaan rakennushankkeeseen käytettiin rahaa yksistään vuonna 1941 noin viisi prosenttia valtion tulo- ja menoarviosta. Se on sama osuus kuin koko puolustusbudjetilla nykyisin!

Sotiemme veteraanien huikean sankarityön ohella Salpalinjalla oli osavaikutuksensa Stalinin päätökseen luopua aikeistaan liittää Suomi väkipakolla kommunistiseen Neuvostoliittoon. Tätä taustaa vasten Salpalinjan merkitys on mittaamaton, mutta samaan aikaan nykysukupolville valitettavan tuntematon.

Tuo tuntemattomuus on antanut aiheen hyödyntää Salpa-asemaa myös Suomen suurimpana matkailuinvestointina. Se on ollut sikäli helppoa, että homma tuli hoidettua ja rahoitettua jo sotavuosina.

Salpalinjan esitteleminen ja näyttäminen osana kansakuntamme selviytymistarinaa ei ole helppoa. Salpa-asema ei ole rakennettu turistinähtävyydeksi. Salaisen sotilaskohteen tuli sulautua maastoon mahdollisimman näkymättömäksi. Tosiasiassa ilman opasta Salpalinja ei matkailijan silmin näytä miltään. ”Miljoonan markan” teräsbetonikorsua ei välttämättä huomaa, vaikka seisoisi sen katolla.

Jos se betoni, joka linnoitukseen valettiin ”pitkin metsiä” olisi sullottu yhteen pilariin, särmä kymmenen metriä, olisi tuo paasi ilman terästä yli kaksi kilometriä korkea! Se kyllä vetäisi puoleensa.

Pieni Miehikkälä tarttui ensimmäisten itärajan kuntien joukossa velvollisuuteen siirtää viime sotien historiaperintöä ja merkitystä tuleville sukupolville. Siinä työssä Miehikkälä on noussutkin suurkunnaksi. Salpalinja-museo ja linnoitukseen rakennetut palvelut ovat maan parasta ja kehittyvät kaiken aikaa. Tuossa imussa myös Pioneerimuseo siirtyi Miehikkälään.

Miehikkälän Salpalinja-kävijöiden määrä ei ole kuitenkaan reilun 20 vuoden aikana noussut samassa tahdissa kuin palvelujen taso.

Kuuden euron kunnallisella museolipulla kulut eivät tule hallintaan, vaikka yleisömäärä kymmenkertaistuisi. Kysymys ei siis ole vain väkimäärän vaan ennen kaikkea heidän jättämänsä euromäärän kymmenkertaistamisesta.

Matkailupalvelujen tuotteistaminen eli sielun ja kehon tarpeiden paketoiminen mielihyvää tuottavaksi kokemukseksi on ratkaisun avain. Se tiedetään. Tuo tuote ei ole metri- tai kilotavaraa. Sitä voi verrata vain toiseen samanlaiseen tuotteeseen ja sitä ei toistaiseksi ole.

Olen toistakymmentä vuotta muun työn ohessa järjestänyt opastettuja vaelluksia ja museo-kierroksia Salpa-asemassa. Alan yrittäjänä olen kulmakunnan ainoa. Ja siinä se erikoinen ongelma onkin. Minulla ei ole kilpailijaa!

Yhden miehen markkina ei näy. Jos yrittäjiä ja tarjontaa olisi enemmän, palvelut alkaisivat haluttaa; tarjonta ruokkisi kysyntää. Kilpailu pitäisi sitten huolen, kuka todella saa asiakkaansa innostumaan. Markkinatalous ei tätä rakoa ole haistanut.

Nyt talouskriisin keskellä lähimatkailu kotimaassa on ympäristöteko. Matka Salpalinjalle on kunniakäynti sotavuodet eläneille sukupolville ja ennen kaikkea Suomen pelastaneille sotiemme veteraaneille.

Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin kun sitä ei ole tarvittu. Niin teki Salpalinja. Siinä on todellista selviytymisen sanomaa. Ja kun suomalaiset sen oivaltavat, yrittäjyys Miehikkälässäkin saa uudet mitat. Lumipallo kasvaa pyörittämällä.

Terho Ahonen

Miehikkälä

Salpalinjan tasearvo yksi euro

Jokunen vuosi on jo vellonut käsitys, että valtionvarainministeriö olisi siirtänyt Salpalinjan rakenteet Senaatti-kiinteistöjen omistukseen. Näin ei kuitenkaan ole. Salpalinja on edelleen valtionvarainministeriön hallussa ja tarkkaa tietoa, milloin se siirtyy Senaatille ei ole.

Senaatti-kiinteistöt on valtionvarainministeriön toimeksiannosta vastannut Salpalinjan hoidosta jo useita vuosia. Esimerkiksi Lappeenrannan suunnalla Senaatti-kiinteistöt ovat tehneet paljonkin töitä linnoituslaitteiden yleisöturvallisuuden eteen. Lähellä asutusta olevia vaaranpaikkoja on suojattu erinäköisin estein, laudoin ja lankuin.

Salpalinja siirtyi puolustusministeriöltä valtionvarainministeriölle vuonna 2003. Sen olen kuullut ja varmaan täällä blogissa joskus kertonutkin, että ainakin jossain vaiheessa euroaikaa Salpalinja oli valtionvarainministeriön taseessa yhden euron arvoisena!

Tästä on olemassa juttu, jo eläkkeellä olevan museoviraston tutkijan Ulla-Riitta Kaupin kertomana. Olen itse sen kuullut hänen kertovan.

Kauppi oli menossa johonkin Salpalinjan omistajuutta käsittelevään neuvotteluun. Hän kertoi hakeneensa pääjohtajaltaan neuvotteluvaltuuksia osin leikillään kysymällä, saako hän ostaa Salpalinjan museovirastolle, jos saa hinnasta puolet tingittyä? Et missään tapauksessa, oli tiukka vastaus. Siis 50 senttiäkin oli museovirastolle liikaa!

No, sen ymmärtää mikä määrä tavaraa, tehtävää ja huolta kaupasta seuraisi. Yksistään ne noin 400 000 panssariestekiveä, jotka kaupassa olisivat tulleet, olisi ollut jo melkoinen materiaalimassa, puhumattakaan teräsbetonikorsuista, luolista ja kaivannoista. Muistutettakoon, että linnoituslaitteiden alla olevat maapohjathan on palautettu jo vuonna 1968 alkuperäisille maanomistajille, mutta kaikki laitteet valtion omaisuutena jäivät ao. tiloja rasittamaan.

Siitä olen edellä mainitun Kaupin kuullut myös kertovan, että museovirastossa olisi jo aikaa sitten valikoitu Salpalinjasta tyypillisiä kohteita, jotka suojeltaisiin, siis ei missään tapauksessa koko linjaa. Toisaalta 2012 valmistunut Salpalinjan inventointi tehtiin juuri valtion ja kuntien maankäyttöä varten, että olisi tietopohjaa tehdä linnoituksen eri laitteista ja kohteista järkeviä käyttöpäätöksiä ja ettei tieten tahtoen tärveltäisi kansakunnan itsenäisyyteen vaikuttanutta rakennusperintöä. Niinkin on päässyt valitettavasti paikoin käymään.

Osa kohteista ilman muuta suojeltaisiin, osa osoitettaisiin matkailukäyttöön kenties ihan kaupalliseen sellaiseen ja osa varmaankin kansalaisten vapaaseen virkistyskäyttöön jokamiehen oikeuksien pohjalta.

Tällä hetkellä vallalla lienee käsitys, että tuon inventoinnin pohjalta omistajuutta jaettaisiin ei vain yhdelle toimijalle, vaan osansa saisivat niin Senaatti, museovirasto kuin kunnatkin. Se pääsisivätkö yksityiset kansalaiset ja kenties yritykset ostamaan itselleen linnoituslaitteita, vaikkapa yksittäisiä panssaristekiviä portinpylväiksi, on varmaan ratkaisematta.

Niin kuin tuolla aiemmin viittasin, linnoituslaitteiden maapohjan omistaja on lähes kaikissa tapauksissa joku muu kuin itse laitteiden omistaja. Se voi tehdä omistajuusratkaisut kiemuraisiksi. Jos yhteisymmärrystä maanomistajan ja linnoituslaitteen omistajan välillä ei synny, niin mitä sitten? Esimerkiksi yhden järeän teräsbetonikorsun siirtäminen kokonaisena paikasta aa paikkaan bee saattaa olla lievästi sanottuna vaikeaa. Purkaminen ja siten osissa kuljettaminen on mahdotonta ja kokonaisena voisivat painorajoitukset tulla vastaan. Yhden maavaraisen teräsbetonikorsun rakentamisessa suojakiveyksineen liikuteltiin massoja noin 10 000 tonnin verran, huom siis tonnin!

Kiinnostus Salpalinjaan on lievän toiveajatteluni mukaan nosteessa. Olisi toivottavaa, että ratkaisut omistajuuden osalta tulisivat mahdollisimman nopeasti. Jos niin ei käy, hyvät ajatukset ja viritykset voivat kaatua siihen, että kukaan ei tiedä mitään eikä kukaan uskalla mitään päättää, jolloin ei myöskään mitään tapahdu; ainoastaan taantuma jatkuu.

Valo Nihtilä Salpalinjan taustalla

Suurelle yleisölle eversti Valo Nihtilä (1896 –1973) on tuttu päämajan pätevänä operaatioupseerina. Myös asekätkentään hänet yhdistetään. Hänen etevyytensä olisi monen mielestä pitänyt edellyttää myös kenraaliylennystä, mutta sitä ei koskaan tullut.

Salpa-asemaa on pidetty pitkälti kenraaliluutnantti Edvard Hanellin luomuksena. Vähemmälle on jäänyt, että Valo Nihtilä piirteli linnoituslinjoja nykyisen Salpalinjan paikkeille jo alkusyksystä 1939.

Kiristyneen Euroopan sotilaspoliittisen tilanteen vuoksi sotamarsalkka Mannerheim puolustusneuvoston puheenjohtajana lähetti heinäkuussa 1939 kirjelmän puolustusministerille ja esitti laajaa linnoittamisohjelmaa Suomen rajoille.

Ylesesikunnan maavoimatoimiston päällikkönä vuodesta 1938 alkaen silloinen everstiluutnantti Nihtilä oli joutunut perehtymään itärajan linnoittamiskysymyksiin laajasti. Syyskuun puolivälissä 1939 Nihtilä ehdotti linnoittamista vieläkin kauemmaksi sisämaahan, kuin Mannerheim esitti.

Nihtilä ehdotti, että linnoituslinja kulkisi Pielisjärvestä Pielisjokea pitkin Pyhäselkään. Siitä vesistöä myöten Puruveden, Sulkavan ja Puumalan salmien kautta Saimaaseen. Saimaan kanavan linnoituslinjan ohella Nihtilä ehdotti linjaa myös Lemin, Kivijärven ja Valkealan kautta Kymijokeen ja edelleen Suomenlahteen. Tämän osan, Saimaa - Kymijoki, kenttälinnoittamisen ylipäällikön reservinä ollut 6.Divisioona aloittikin jo lokakuun puolella 1939.

Tämän lisäksi Nihtilä ehdotti Saimaan ja Suomenlahden välisen osan linnoittamisen osan tutkimista. Tarkkaa sijaintia kartalle hän ei merkinnyt. Nyt tiedetään, että Nihtilän suunnitelma kyseisellä välillä konkretisoitui Luumäen linjan nimellä. Sitä rakennettiin joulukuun puolivälistä maaliskuuhun.

Nihtilän ajatukset olivat siis pohjana Hanellin Salpalinja-suunnitelmille Joensuun korkeudelta etelään. Ainoa merkittävä poikkeus oli Luumäen linjan eteläpäässä, joka jäi Miehikkälän itäosista alkaen niukasti uuden rajan taakse tai päälle ja näin tuleva Salpalinja vedettiin rantamaan suunnassa tykinkantaman verran länteen.

Huomionarvoista Nihtilän ajatuksissa on syyskuun 1939 realismi. Hän tietysti tiesi ja tunsi Suomen puolustusvalmiudet ja kyvyn. Joku on voinut mieltää Nihtilän ehdotuksen melkoiseksi pessimismiksi vetää linnoituslinjoja jopa 100 – 150 kilometriä länteen, sisämaahan itärajalta. No, Talvisota osoitti, että Nihtilän varautuminen ei ollut lainkaan ylimitoitettua.

Käytännössä Nihtilän linjoilla Luumäeltä Kymijokeen tehtiin töitä jo siis YH:n aikana syksyllä 1939 ja sitten Talvisodan aikana Luumäki-linjalla, ja sen aikana työt alkoivat myös jo Kymijoki-linjalla. Eli Valo Nihtilän aivoitukset muuttuivat myös käden jäljiksi varsin varhain. Hänen tekemänsä linnoituskaavailut olivat kiistatta vankana pohjana tulevalle Salpalinjalle.

Nihtilän kauaskantoisuutta kuvastaa heitto nykypäivän maantieteeseen. Jos samoilla turvaetäisyyksillä, joita hän esitti syyskuussa 1939, nyt alettaisiin linnoittamaan itärajaa, niin linnoitukset olisivat jossakin Loviisan - Porvoon ja Lahden tasalla!