Vaaranpaikkoja yhä edelleen Salpalinjassa

Salpalinja on rakennettu suomalaisten sotilaiden puolustusasemaksi, jossa taistelu olisi rakenteiden käyttäjille mahdollisimman turvallista ylivoimaistakin hyökkääjää vastaan. Täysin turvallista sotaa ei olekaan. Linnoituslaitteiden ja –rakenteiden turvallinen käyttö edellytti luonnollisesti niihin perehtymistä tai perehdyttämistä. Se Salpalinjassa delegoitiin sitä varten perustettujen linnoituspataljoonien ja erillisten linnoituskomppanioiden tehtäväksi. Tämä oli oppia Mannerheim-linjasta, johon joukot tulivat suurimmaksi osaksi ”kylmiltään”.

Salpalinjan laitteiden perehdyttäminen kenttäarmeijalle edellä mainittujen linnoitusjoukkojen osalta olisi onnistunut jatkosodan alussa ja ehkä vielä joitakin kuukausia sen aikana. Mutta jos Salpalinjassa olisi jouduttu taistelemaan esimerkiksi loppukesästä 1944, niin linnoitusjoukkoja tuskin olisi ollut helposti tehtävään irrotettavissa. Nehän olivat sitoutuneet taisteluun ja sulautuneet erilaisina alistuksina kenttäarmeijaan.

Totta kai ”hengissä” olevat linnoitusjoukot olisivat asemaan vetäydyttäessä varmasti jakaneet kaiken mahdollisen tiedon, joka niillä oli; kuinkahan moni ao. joukkojen ”perustajajäsen” oli ylipäätään rivissä kesällä –44! Jokaiseen korsuun tuota tietoa ei olisi ainakaan ensihätään ehtinyt. Sitten vaan olisi pitänyt selvittää linnoituksen käytön yksityiskohdat yritys ja erehdys –periaatteella. No ne käyttöhaaverit olisivat olleet pientä varsinaiseen sodan hävitykseen ja tappioihin verrattuna.

Tuosta saan aasinsillan varottaa muutamalla sanalla Salpalinjan rauhan ajan vaaranpaikoista.

Salpalinjan korsut ja luolat ovat valtaosaltaan olleet oman onnensa nojassa vuosikymmeniä. Vesi ja viemärikaivojen puukannet ovat lahonneet tai nousseet tulvan aikana pois paikoiltaan. Mutta muitakin vaaran paikkoja rakenteissa on. Kaikki vahingot, jotka linjassa nyt syntyvät, ovat vältettävissä yksinkertaisesti olemalla pois Salpalinjasta! No, se on liikaa vaadittu.

Kun esimerkiksi tämän blogin yksi tarkoitus on houkutella ihmisiä kiinnostumaan Salpalinjasta, niin on syytä jälleen kerran varottaa muistakin vaaran paikoista kuin kannettomista kaivoista.

Jo yksistään linnoituslaitteissa liikkuminen voi tuoda yllätyksiä. Syvien kuilujen, louhosten ja kaivantojen reunoilla märkä jäkälä ja liukas jää voivat petollisesti pettää ja suistaa linnoitetutkijan päistikkaan kivikkoon tai montun pohjalle. Muljahtelevat sepelin kappaleet voivat nyrjäyttää nilkan juuri silloin, kun katse löysi jotain muuta mielenkiintoista.

Salpalinjan korsuihin ei pidä mennä ilman hyvää taskulamppua; kaikki korsut ja luolat ovat päivälläkin pimeitä. Oviaukkojen kynnykset ovat korkeita ja ovet matalia. Niissä syntyvät ensimmäiset kuhmut. Eli jalkaa kannattaa nostaa ja päätä kumartaa. Pakkaskelien aikaan korsujen sekä taistelu- ja yhteyshautojen pohjille jäätynyt vesi voi olla petollisen liukasta.

Sisällä seinien vierustoilla, jo sisäänmenokäytävissä on ikäviä rautatappeja, joihin päänsä voi teloa. Siksi lampulla on valaistava ei vain jalkoihin, vaan myös silmän korkeudelle. Luolissa, joihin valo imeytyy tehokkaasti, voi olla seinillä louhinnan jäljeltä teräviä kallion kielekkeitä, joissa päänahka helposti halkeaa.

Korsujen asetiloissa, lähinnä konekivääriasemassa on niin seinissä kuin katossakin ikäviä kiinnityskoukkuja ja lankoja ääntä eristäville matoille. Niihin tarttuvat vaatteet helposti kiinni ja ihokin. Pitkille ihmisille jakaus päälakeen ei ole mahdoton. Myös joidenkin korsujen ilmastointiputket ja niiden jakosuulakkeet ovat törmäyskorkeudella.

Louhittujen luolien katosta ja seiniltäkin talven aikana vesi ja pakkanen ovat irrottaneet isoja, jopa satojen kilojen painoisia kallionkappaleita. Kuka tietää, mikä on se viimeinen tärähdys tai kolaus, joka saa irtoamassa olevan kappaleen putoamaan. Siksi esimerkiksi Luumäen Suoanttilassa Lusikkovuoren luolan katon ovat paikalliset toimijat keväällä käyneet koputtelemassa pitkin seipäin. Sama pitäisi tehdä kaikissa kalliopintaisissa korsuissa tai luolissa. Siksi tässäkin on syytä varoittaa luolissa liikkumisesta ja ainakin tutkittava hyvällä valolla kattorakennetta turvallisen liikkumisväylän löytämiseksi.

Salpalinjan rakenteiden tutkiminen ja niissä liikkuminen on kiintoisa harrastus. Työ tekijäänsä opettaa, mutta aina kannattaa pitää terve järki mielessä, kun tuntemattomiin paikkoihin ja eritoten huonossa valaistuksessa tutustuu.

Edellä tuli muistutettua joistakin vaaranpaikoista, niitä on varmasti paljon muitakin. Kommenttiosioon voi jokainen yllätyksiään ja kokemuksiaan tästä aiheesta kertoa. Voin niistä sitten koota vaikkapa oman blogin muille opiksi ja ojennukseksi.