Salpalinjan laitteiden perehdyttäminen kenttäarmeijalle
edellä mainittujen linnoitusjoukkojen osalta olisi onnistunut jatkosodan alussa
ja ehkä vielä joitakin kuukausia sen aikana. Mutta jos Salpalinjassa olisi
jouduttu taistelemaan esimerkiksi loppukesästä 1944, niin linnoitusjoukkoja
tuskin olisi ollut helposti tehtävään irrotettavissa. Nehän olivat sitoutuneet
taisteluun ja sulautuneet erilaisina alistuksina kenttäarmeijaan.
Totta kai ”hengissä” olevat linnoitusjoukot olisivat asemaan
vetäydyttäessä varmasti jakaneet kaiken mahdollisen tiedon, joka niillä oli;
kuinkahan moni ao. joukkojen ”perustajajäsen” oli ylipäätään rivissä kesällä
–44! Jokaiseen korsuun tuota tietoa ei olisi ainakaan ensihätään ehtinyt.
Sitten vaan olisi pitänyt selvittää linnoituksen käytön yksityiskohdat yritys
ja erehdys –periaatteella. No ne käyttöhaaverit olisivat olleet pientä
varsinaiseen sodan hävitykseen ja tappioihin verrattuna.
Tuosta saan aasinsillan varottaa muutamalla sanalla
Salpalinjan rauhan ajan vaaranpaikoista.
Salpalinjan korsut ja luolat ovat valtaosaltaan olleet oman
onnensa nojassa vuosikymmeniä. Vesi ja viemärikaivojen puukannet ovat lahonneet
tai nousseet tulvan aikana pois paikoiltaan. Mutta muitakin vaaran paikkoja
rakenteissa on. Kaikki vahingot, jotka linjassa nyt syntyvät, ovat
vältettävissä yksinkertaisesti olemalla pois Salpalinjasta! No, se on liikaa
vaadittu.
Kun esimerkiksi tämän blogin yksi tarkoitus on houkutella ihmisiä
kiinnostumaan Salpalinjasta, niin on syytä jälleen kerran varottaa muistakin
vaaran paikoista kuin kannettomista kaivoista.
Jo yksistään linnoituslaitteissa liikkuminen voi tuoda
yllätyksiä. Syvien kuilujen, louhosten ja kaivantojen reunoilla märkä jäkälä ja
liukas jää voivat petollisesti pettää ja suistaa linnoitetutkijan päistikkaan
kivikkoon tai montun pohjalle. Muljahtelevat sepelin kappaleet voivat
nyrjäyttää nilkan juuri silloin, kun katse löysi jotain muuta mielenkiintoista.
Salpalinjan korsuihin ei pidä mennä ilman hyvää
taskulamppua; kaikki korsut ja luolat ovat päivälläkin pimeitä. Oviaukkojen
kynnykset ovat korkeita ja ovet matalia. Niissä syntyvät ensimmäiset kuhmut.
Eli jalkaa kannattaa nostaa ja päätä kumartaa. Pakkaskelien aikaan korsujen
sekä taistelu- ja yhteyshautojen pohjille jäätynyt vesi voi olla petollisen
liukasta.
Sisällä seinien vierustoilla, jo sisäänmenokäytävissä on
ikäviä rautatappeja, joihin päänsä voi teloa. Siksi lampulla on valaistava ei
vain jalkoihin, vaan myös silmän korkeudelle. Luolissa, joihin valo imeytyy
tehokkaasti, voi olla seinillä louhinnan jäljeltä teräviä kallion kielekkeitä,
joissa päänahka helposti halkeaa.
Korsujen asetiloissa, lähinnä konekivääriasemassa on niin
seinissä kuin katossakin ikäviä kiinnityskoukkuja ja lankoja ääntä eristäville
matoille. Niihin tarttuvat vaatteet helposti kiinni ja ihokin. Pitkille
ihmisille jakaus päälakeen ei ole mahdoton. Myös joidenkin korsujen
ilmastointiputket ja niiden jakosuulakkeet ovat törmäyskorkeudella.
Louhittujen luolien katosta ja seiniltäkin talven aikana
vesi ja pakkanen ovat irrottaneet isoja, jopa satojen kilojen painoisia
kallionkappaleita. Kuka tietää, mikä on se viimeinen tärähdys tai kolaus, joka
saa irtoamassa olevan kappaleen putoamaan. Siksi esimerkiksi Luumäen
Suoanttilassa Lusikkovuoren luolan katon ovat paikalliset toimijat keväällä
käyneet koputtelemassa pitkin seipäin. Sama pitäisi tehdä kaikissa
kalliopintaisissa korsuissa tai luolissa. Siksi tässäkin on syytä varoittaa
luolissa liikkumisesta ja ainakin tutkittava hyvällä valolla kattorakennetta
turvallisen liikkumisväylän löytämiseksi.
Salpalinjan rakenteiden tutkiminen ja niissä liikkuminen on
kiintoisa harrastus. Työ tekijäänsä opettaa, mutta aina kannattaa pitää terve
järki mielessä, kun tuntemattomiin paikkoihin ja eritoten huonossa
valaistuksessa tutustuu.
Edellä tuli muistutettua joistakin vaaranpaikoista, niitä on
varmasti paljon muitakin. Kommenttiosioon voi jokainen yllätyksiään ja
kokemuksiaan tästä aiheesta kertoa. Voin niistä sitten koota vaikkapa oman
blogin muille opiksi ja ojennukseksi.
