Viisi vuotta sanaa Salpalinjasta

Eilen illalla viisi vuotta siten tulin kotiin Kotkasta alueellisen kehitysyhtiö Cursorin järjestämältä matkailuaiheisen sähköisen markkinoinnin kurssilta. Kahden päivän kurssille osallistuin hieman epäillen hankkiakseni uusia valmiuksia hoitaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen uudelleen ottamaani Salpavaelluksen tiedottajan tehtäviä. Sen verran ymmärsin, että kurssin sisältö ei ollutkaan ihan huuhaata. Ehkä nykyajan kotkotuksilla on paikkansa!

Siksi tänään tasan viisi vuotta sitten silloisilla tuoreilla kurssiopeilla avasin oman blogin ja kirjoitin siihen ensimmäisen jutun. Mitään ennakkotietoa blogin kiinnostavuudesta ja mahdollisista lukijoista ei ollut. Tein kuitenkin työtä käskettyä; blogi olisi yksi tapa viedä Salpalinjan ja siinä samalla Salpavaelluksen viestiä eteenpäin.

Tiesin, että tuuhean tukkani alla saattaisi olla valmista Salpalinja-tekstiä kerran viikossa julkaistavaksi ehkä noin puoleksi vuodeksi! Sen kummempaan tutkimustyöhön en aikonut sitoutua. Ajattelin kirjoittaa siitä, minkä Salpalinja-opaskokemukseltani tiedän. Suurin piirtein aanelosen pituisen tekstin tuottaminen ehkä noin kerran viikossa (oma aikatauluajatus) ei minulle olisi ongelma, jos vain aiheita on.

No, tämä teksti on nyt 274:s Salpalinjan salat –blogiin kirjoitettu juttu. Noista parisenkymmentä on vierailevien tähtien töitä, loput omiani. Kyllähän tuosta tekstimäärästä kohtuullisen paksun kirjan tekisi, mutta sitä tuskin kukaan viitsisi lukea. Sen sijaan 1-3 minuutin luku-urakka kerrallaan kuivaakin tekstiä on jo helpompi kenen tahansa lukaista, vaikka juuri se aihe ei kaikkein kiinnostavin hänelle olisikaan.

Google Analyticsin laskuri (noin kuukauden oli näppihäiriön takia pois pelistä) väittää, että Salpalinjan salat –blogia on käynyt vilkaisemassa tai jopa lukemassa tähän mennessä 33 333 eri kävijää! En tiedä mitä tuo numerosattuma ennakoi? Samainen laskuri tietää, että karkeasti joka toinen kävijä pistäytyy blogissa samalla ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Mutta se puolikas joka jää enemmän tai vähemmän säännölliseksi lukijaksi, on se mikä minua kirjoittajana lämmittää. Kun jätän vain muutaman kerran piipahtaneet luvuista pois, jää vähintään kymmenen kertaa blogia lukeneita vielä noin 10 000 henkeä! Ja kun edelleen tiivistetään lukijakunta vähintään 200 kertaa, lähes viikottain blogissa käyneisiin, on heitäkin vielä 2 000 - 3 000 henkeä. Siitä olisi jo keskisuuri paikallislehtikin ylpeä. Niin minäkin, siitä huolimatta että laskurin lukuihin pitää suhtautua varauksella. Mutta ainakin suuntaa luvut antavat!

Se mikä Salpalinjan salat –blogissa eroaa vaikkapa paikallislehdestä on se, että blogi käsittelee vain yhtä ainoaa ja erittäin kapea-alaista aihetta, Salpalinjaa. Erikoisaiheena Salpalinja on siinäkin mielessä vaikea, että koko teema oli sotasalaisuus käytännössä Neuvostoliiton luhistumiseen saakka. Uskallan väittää, että potentiaalisessa, siis mahdollisessa suomenkielisessä lukijakunnassa on valtaosa, joka ei ole koskaan kuullutkaan tai ainakaan tiedä, mikä Salpalinja on. Miten siitä silloin voisi olla kiinnostunutkaan, saatikka, että tietäisi tämän blogin olemassa olosta!

Edellä olevassa on siis jo kulunutta muoti-ilmaisua käyttääkseni haastetta blogikirjoittajalle kerrakseen. Iloa on tuottanut se, että päivittäin blogissa vierailee jopa kymmeniä uusia kävijöitä, joista siis joka toinen jää tavalla tai toisella ”koukkuun”. Lukijakunta siis kasvaa hitaasti mutta varmasti.

Tämän kirjoittajalla ei ole lukijoilleen juuri muuta vastuuta kuin, että tekstillä on katetta. Siitä olen tarkka. Totta kai vahinkoja ja lipsahduksia sattuu, mutta ne korjataan heti kun havaitaan.

Lukukokemus, oli se sitten ilo tai kärsimys, ei maksa lukijalleen kuin oman lukemisen vaivan. Ehkä se selittää myös sen, että kielteistä palautetta ei ole tullut edes nimeksi; positiivista palautetta tulee onneksi enemmän. Ja jälkimmäinen on se voima, joka saa minut ”vääntäytymään” tietokoneen ääreen viikosta toiseen. Ja nyt viiden vuoden jälkeen täytyy kyllä tunnustaa, että viikottainen aihe ei enää humahda päähän niin helposti kuin alkuaikoina.

Minulla ei ole toistaiseksi pienintäkään aikomusta lopettaa kirjoittamista. Ehkä blogien ilmestymistiheys voi hivenen harventua, mutta niitä kyllä tulee, jos terveys säilyy edes tällaisena. Olisin tietysti hyvilläni, jos noista kirjoittamisaiheista saisin toivomuksia; itse alan olla niille sokea. En lupaa kaikkea toteuttaa, mutta mahdollisuuksien rajoissa kyllä. Suurena apuna tiedon tuottamisessa minulla on viime aikoina ollut Salpalinjan tutkijaystäväni Juha Kilpeläinen Lahdesta, kiitos! Yhteistyö jatkuu. Aihetoiveita voi lähetellä vaikkapa suoraan sähköpostiini terho.ahonen@haminetti.net

Täydennystä Kymijoki-linjaan Kotkassa

Kymijoen linjasta olen kirjoittanut tässä blogissani elokuussa 2014 http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/08/salpalinjalla-yhteyksia-myos-kotkaan.html sekä syyskuussa 2014 http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/09/norjalaiset-ehtivat-kymijoelle.html Täydennän Kotkan seudun osalta noita tietoja Juha Kilpeläisen Kierikkalan kyläyhdistyksen tilaisuudessa 19.3.2015 pitämän esitelmän tiedoilla.

Kymijoki-linjan rakentamista leimaa sen jääminen isompien tapahtumien ja linnoitushankkeiden, erityisesti Salpalinjan puristukseen ja varjoon. Töiden alkua sävyttää työjoukkojen vähyys ja suunnitelmien puute. Töiden huipennus ajoittuu talvisodan päättymisen ja Salpalinjan rakentamisen aloittamisen väliin; tehollinen, työvoimaltaan suurin huippu jää vain 2-3 viikon mittaiseksi.

Päämaja antoi käskyn merivoimien komentajalle aloittaa Kymijoki-linjan linnoittaminen jo 10.12.1939. Työt alkoivat vasta tammikuun alussa pienin voimin Utin seudulla. Tammikuun lopussa merivoimien jalkaväkijoukot, työryhmä Aho, aloitti linnoittamisen Tavastilassa merenrannasta Juurikorpeen.

Talvisodan päätyttyä linnoittamisjoukot siirrettiin Luumäen linjalta ja myös uuden rajan takaa Kymijoelle. Hetkellisesti linnoittajien määrä nousi jokivarressa jopa noin 17 000 mieheen. Aluksi linnoittajat olivat päämajan pioneerikomentajan Unio Sarlinin alaisuudessa. Huhtikuun 5. päivä  linja siirrettiin Edvard Hanellin alaisuuteen. Seuraavana päivänä hän määrää työt Kymijoki-linjalla lopetettavaksi. Niitä pienessä mitassa jatkettiin, Myllykosken - Utin –välillä vielä syksyyn 1940 ja jopa aina kevääseen 1941 saakka.

Nyky-Kotkassa linnoittajia oli maalis-huhtikuussa seuraavasti: merivoimien työryhmä Aho oli siis Tavastilassa. Ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittivat Sutelassa ja Lankilassa, norjalaiset Kotkan saarella ja hieman Hietasessa. Kymijoen eteläpäässä yli-insinööri Arthur Nikanderin johdossa (vahvuus noin 5 000 miestä, osastosta käytettiin silloin nimeä linja, joka nimitys myöhemmin jalostui Salpalinjassa työpiiriksi) olleet työryhmät linnoittivat Jumalniemestä Kierikkalan kautta Parikkaan, Jäppilän ja Pernoon välillä sekä Hurukselassa.

Ruotsalaisten linnoittajien saldoksi jäi Kymijoen länsihaarassa Lankilaan tehty kalliokorsu ja 1800 metriä taisteluhautaa. Norjalaisten noin 240 miehen osasto ehti ennen 10.4.1940 tapahtunutta kotiinlähtöään aloittaa kahden kalliokorsun louhimisen (Öljymylly ja Seurahuone) Kotkan saarella ja tehdä vähän maanpinnan puhdistusta Hietasessa.

Kotimaisin voimin Kymijoen itäiseen haaraan Jumalniemeen tehtiin kaksi kalliokorsua (luolaa), joista toinen 200 miehelle ja toinen 60 miehelle. Kierikkalaan louhittiin kalliokorsut sadalle ja 20 miehelle. Muut tämän alueen rakenteet olivat lähinnä muutamien satojen metrien pituisia pätkiä kiviestettä ja ampumahautoja. Jäppilän ja Pernoon välillä tehtiin kenttälinnoitettuja konekivääripesäkkeitä  ja majoituskorsuja ja varmaankin tietysti myös taistelu- ja yhdyshautoja. Saman tyyppisiä kenttälinnoitteitä tehtiin Tavastilassa ja Juurikorvessa.

Tyypillistä Kotkaan rakennetuille linnoituslaitteille oli niiden jääminen keskeneräisiksi. On selvää, että jos tilanne olisi kehittynyt ja Kymijoki-linja olisi jouduttu ottamaan käyttöön, olisi töitä siellä jatkettu kiivaasti.

Kotkaan rakennetuista Kymijoen linjan seitsemästä kalliokorsusta oli hyötykäytössä jatkosodan aikana ainakin kuusi. Kierikkalan pienemmässä luolassa oli Kymin ilmavalvonta-aluekeskus, IVAK, joka kai jonkin organisaatiomuutoksen tai muusta syystä siirtyi 1942 Lankilan kalliokorsuun. Merivoimathan himoitsi viime mainittua omaan esikuntakäyttöön, mutta siitä ei ole toistaiseksi vahvistusta, että saiko. Kierikkalan isompi ja molemmat Jumalniemen luolat olivat ammusvarastoina ja ”Seurahuoneen” luola polttoainevarastona.

Salpalinja-museo ja Juha Kilpeläisen K-linnoiteretket järjestävät 17.5.2015 linja-autoretken osaan Kotkan seudun Kymijoki-linjan kohteisiin. Seuratkaa ilmoittelua esim salpakeskus.fi –portaalissa.

Oliko Salpalinjalla vaihtoehtoa?

Talvisota päättyi 75 vuotta sitten Moskovan rauhaan 13.3.1940. Neuvostoliitto taipui Suomen kanssa rauhaan tilanteessa, jossa se oli sotilaallisesti vahvoilla. Länsivaltojen avun pelko sai kuitenkin Stalinin toistaiseksi luopumaan sodan tavoitteesta, Suomen valtaamisesta ja miehittämisestä. Näin tältä osin sota jäi Neuvostoliiton näkökulmasta pahasti kesken.

Rauhanehtoja määrätessään Neuvostoliitto toimi kuten voittaja. Se määräsi uuden valtakunnan rajan monin paikoin kymmeniä kilometrejä kauemmas siitä, mihin puna-armeijan joukot olivat edenneet! Hankoniemen vuokraaminen, käytännössä haltuunotto oli selvää sanelua sekin.

Suomessakin talvisodan rauha ymmärrettiin varsin pian välirauhana. Monelle suomalaisille välirauha oli aika, jolloin valmistauduttiin hankkimaan takaisin menetty maa-alue. Neuvostoliitolle sama aika oli valmistautumista lopulliseen Suomen ratkaisuun. Intressit olivat vastakkaiset.

Ylipäällikkö Mannerheim ryhmitti Suomen armeijan puolustukseen uudelle itärajalle. Se oli selvä. Talvisodan taisteluissa suuria mies- ja kalustomenetyksiä, sanalla sanoen tappioita kärsinyt armeija ei ollut vahvimmillaan. Sillä oli kuitenkin valmistauduttava kenties hyvinkin pian eteen tulevaan Neuvostoliiton uuteen Suomen valtausyritykseen.

Mannerheimille ei riittänyt pelkkä armeijan ryhmittäminen puolustukseen, ei maahan kaivautuminen, kenttälinnoittaminen. Hän päätti yksinvaltiaasti sen enempää poliitikkoja tai kansalaismielipidettä kuuntelematta itärajan linnoittamisesta. Se oli paitsi valtava työmäärä myös huikea taloudellinen investointi. Silti päätös syntyi nopeasti ja toimeenpano lähti käyntiin heti. Salpalinja omasi huomattavaa taisteluarvoa jo reilun vuoden kuluttua töiden alkamisesta, jatkosodan alussa.

Suomessa on poltettu henkistä pääomaa paljonkin sen miettimiseen, olivatko kaikki sotaa edeltäneet, sen aikana ja jälkeen tehdyt johtopäätökset ja ratkaisut oikeita. On puhuttu ajopuuteoriasta Suomen ajautumisena Saksan syliin ja sitä kautta jatkosotaan jne.

Yhtä kaikki, mutta siitä en ainakaan minä ole nähnyt juurikaan keskusteltavan, oliko Suomella ja käytännössä Mannerheimillä ylipäällikkönä muita vaihtoehtoja, kuin rakentaa myöhemmin Salpalinjaksi nimetty itärajan puolustusasema? Siis panna käyntiin siihen asti koko maan suurin rakennushanke?

Mietitäänpä tätä samalla, kun ajatuksemme siirtyvät huomisen perjantain talvisodan päättymisen 75-vuotismuistojuhliin ympäri Suomen.

Kuvien kertomaa

Salpalinjan rakentaminen lienee maailmanennätys, mitä tulee valokuvauskoneen keksimisen jälkeen siihen, että miten vähän siitä on valokuvia suhteutettuna kohteen laajuuteen ja suuruuteen. Yksi selitys on tietysti se, että valokuvaaminen salaisella työmaalla oli kielletty. Virallisia kuvia on tiedossa vähän tai sitten niitä ei ole enempää otettukaan, tai ne ovat vielä hukassa tai sitten ne on hävitetty esim valvontakomission silmistä.

Reilu kuukausi sitten nousi julkisuuteen Juha Kilpeläisen kansallisarkistosta löytämästä kuvanipusta kuva Miehikkälän betoniasemasta. Samasta nipusta otetut kopiot ovat olleet myös Miehikkälän Salpalinja-museon hallussa. Nyt ne on saanut käyttöönsä Salpalinjan läpeensä tunteva lahtelainen Harri Ukkonen. Hän on paikallistanut muutamia kohteita, joista mielenkiintoisimmat kaksi nostan esiin tässä.

Lähdetään liikkeelle ”leijonakivistä” Miehikkälä-Taavetti –tiellä Miehikkälän Salpalinja-museon kohdalla. Tässä http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/04/leijonakivet-portin-pylvaina.html blogissani ainakin rivien välissä kaipailin kuvaa alkuperäisestä kivisulusta. Olisiko se tämä Taavetin suunnasta kuvattuna, Sota-arkisto T-12680/7 (kuva suurenee klikkaamalla):

Harri Ukkonen ei varmuudella väitä, että kuvan tiesulku olisi juuri ”Raslanmäeltä”, mutta se voisi olla. Maasto osuu kohdalleen. Puhelinlinja viittaa isohkoon tiehen. Taaemmassa tolpassa on vinotuki, joka viittaa tien kääntyvän oikealle, niin kuin se aikalaiskartan mukaan loivasti tekikin. Ja kun seuraavaa tolppaa ei näy, tolpan takana täytyy olla alamäki, niin kuin on. Ja edelleen tien oikealla puolella maasto alkaa laskea, niin kuin se laskeekin

.

Ongelma paikallistamisessa on se, että sota-ajan jälkeen estesulku on tietenkin purettu ja tietä on levennetty. Harrilla on ainakin yksi tärppikivi kuvasta tunnistettavissa. Jos se löytyy tiensivusta syrjään työnnettynä, niin asia on selvä. Jäämme odottamaan lumien sulamista.

Betonihissi ja vaunurata

Ja sitten toinen ja nimenomaan varma tapaus. Tähän linkit kahteen blogiin, joissa olen paikkaa ja asiaa sivunnut: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/05/seikkailu-kuilun-huipulle.html ja http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/08/miten-ihmeessa-en-mina-tieda.html

Virolahdella Ravijoen Ventonvuoren luolarakenne on siis meitä Salpalinja-tutkijoita ja –oppaita askarruttanut. Nimenomaan se, miten korkean mäen päälle on saatu kymmeniä kuutioita betonia ja myös sinne viritetty noin kymmenen tonnin tähystykupu? Vastaus on tässä kuvassa,

Sota-arkisto T-12680/7:

Luolan suuaukon eteen oli rakennettu lähes 20 metriä korkea puutorni. Siitä noin 14 metrin kohdalta lähtee ”kenttärata” mäen päälle, sen korkeimpaan kohtaan, johon luolasta tähystys ja tulenjohtokuilu nousee. Puutornin sisällä nousee ylös vaijeri. Tornin päällä kuvaa suurentamalla näkyy, että vaijeri kahden väkipyörän kautta tulee alas tornin sivulla. Kuvan oikeassa reunassa rinnepolveumassa voisi olla moottorikäyttöinen vinssauslaite.

Toisin sanoen torni on paitsi vaunuradan tukipilari, myös betonihissi. Torni vaikuttaa varsin kevytrakenteiselta, mutta kuvaa suurentamalla sivuilla näkyy useita tukiharuksia. Betonikuormat kerralla vinssattuna eivät varmaan ole ollut suuren suuria. Voi olla, että myös painava tähystykupu on vedetty ylös tuota kautta?

Viime syksynä opastin Harjun Oppimiskeskuksen henkilökuntaa paikalla ja kysyin Harjun kiinteistöpäällikkö Ilkka Päkiltä, miten hänen mielestään betoni on mäen päälle hilattu. Hän tietämättä tuosta kuvasta mitään arveli, että mäelle on rakennettu pilareiden varaan kenttärata, jota kautta jollakin konevoimalla betonivaunut on ylös vedetty. Hän oli varsin lähellä, ammattimies! Hissitornimahdollisuus ei tuolloin vielä kenellekään mieleen juolahtanut.

Varmuuden vuoksi laitan vertauskuvaksi ao. paikasta Harri Ukkosen muutama vuosi sitten ottaman kuvan, mittakaavavihje, että luolan suuaukon korkeus on muistinvaraisesti luokkaa 2,5 metriä: