Salassapito viivytti matkailua

Ajatuksia Salpalinjan hyödyntämisestä matkailussa oli usealla taholla liikkeellä jo 1970-luvulla. Liikkeelle silloin pääsi vain syrjäinen Ylämaan Hostikan alue, on rohkeaa sanoa, että ehkä siksi, ettei siellä liikoja kyselty. Jos olen väärässä, perun puheeni.

Nimittäin muiden matkailuhankkeiden osalta samoihin aikoihin lähinnä Luumäen Askolassa ja Miehikkälän nykyisen Salpalinja-museon tienoilla ideat kaatuivat puolustusvoimien ehdottomaan kielteiseen kantaan.

Pitäessäni tänään Miehikkälässä Salpalinjan Perinneyhdistyksen syyskokouksessa esitystä Salpalinjan matkailusta, sain pienellä ”kilpailutussyötillä” esiin itse asiassa kolme paljastavaa puheenvuoroa. ”Olisimmehan me olleet ensimmäisiä, mutta…”

Ensinnäkin Miehikkälän kunnansihteeri (kunnanjohtajaa ei vielä Miehikkälässä silloin ollut) oli 1970-luvun puolivälissä lähestynyt pitäjän ainoaa sotilasorganisaatiota, Miehikkälän Rajakomppaniaa ja sen päällikköä ja kysynyt, voisiko nykyisen museomäen seudun saada matkailukäyttöön. Komppanianpäällikkö kysyi kantaa Kouvolan sotilaspiiristä, josta tuli ehdottoman kielteinen vastaus: ”Älkää ihmeessä siihen missään tapauksessa mitään suunnitelko, se on yhden torjuntajoukkueen erittäin tärkeä ”kova paikka”. Tämän kyllä tiesinkin.

Mutta tähän sain aikalaisvaikuttajalta lisätiedon, jos oikein ymmärsin, kun hän puhui kunnanjohtajasta, että jokunen vuosi edellisen tapauksen jälkeen Miehikkälän kunnan edustajat olisivat käyneen sotilaspiirissä asiasta keskustelemassa. Vastaanotto oli ollut hyvin nuiva ja mikäli edelleen oikein ymmärsin, vieraita oli käsketty olla asiasta suorastaan täysin hiljaa tai jotain vastaavaa. Siis ei missään tapauksessa.

Kun esityksessäni ihmettelin, ettei Luumäen kunta ole saanut tuhannen taalan paikalla Askolassa nykyistä enempää aikaiseksi, siis ei oikein paljon, sain oitis kaksikin vastinepuheenvuoroa.

Toisessa puheenvuorossa kerrottiin, että Luumäen kunnalla oli hyvin pitkälle meneviä suunnitelmia jo 1970-luvulla Salpalinjaan liittyvän ”turistirysän” rakentamiseksi. Hanke kaatui kaiketi puolustusvoimien kielteisen kannan ohella maanomistajan ilmoitukseen ja haluun kehittää itse kohdetta eteenpäin. Näin ei kuitenkaan ole parin korsun sähköistystä lukuunottamatta suuressa määrin tapahtunut. Alueenhan raivasi nykykuntoon vuonna 1994 Kymen Pioneeripataljoona.

Toisessa Luumäkeä puolustavassa puheenvuorossa tuli esiin, että sittenkin puolustusvoimilla taisi olla maanomistajaa tiukemmin sormet pelissä. Nimittäin tämä tielaitoksen palveluksessa aikanaan ollut kokousedustaja sanoi, että hän olisi halunut raivauttaa vielä niinkin myöhään kuin 1980-1990 –lukujen vaihteessa Askolassa kuutostien vartta hirvinäkyvyyden parantamiseksi. Tämäkin halu kaatui pv:n ehdottomaan kielteisyyteen; korsut olisivat tulleet näkyviin ja paljastaneet ohikulkijoille linnoituksen sijainnin. Itäblokki luhistui vasta 1990.

Mielenkiintoista on myös se, että muista kohteista Ylämaan jälkeen Virolahti pääsi ”bunkkerialueellaan” liikkeelle jo 1980, valtatie 7:n varressa kymmenen vuotta ennen NL:n kupsahtamista. Silloin auki oli vain yksi pimeä korsu ja pätkä taisteluhautaa ja pieni kolmikielinen opaskyltti. Ja huikeaa on se, että virallisen virolahtelaistiedon mukaan ensimmäisenä kesänä vieraskirjamerkintöjen perusteella paikalla olisi käynyt peräti 6 000 kävijää! Valtava määrä antiin nähden. Määrä taitaa olla vielä Virolahden ko. kohteen ennätys! Infra alueella on nyt sentään aivan jotain muuta kuin avausvuonna. Eli kohde kiinnosti silloin, niin kuin se kiinnostaa edelleen.

Tiukan sotilaskohteen ottaminen matkailukäyttöön ei siis ole ollut pelkästään kuntien matkailuihmisten ja -yrittäjien saamattomuutta. Hidasteensa on ollut keskeisesti sillä, että Salpalinjalla nähtiin puolustusvoimissa merkitystä tavalla tai toisella aina Neuvostoliiton luhistumiseen saakka!

Jäi hyvä maku suuhun esityksestäni. Se loihti minulle ja myös muille kuulijoille mielenkiintoista uutta. Hyvä!

Yksinkertaista suojausta

Salpalinjan rakenteiden ehkä yleisin ”pyhä yksinkertaisuus ja oveluus” kulminoituu korsujen savuhormin munakäsikranaatin suojaukseen. Ainakin opastustilanteissa asiasta ennen mitään tietämättömille systeemin kuvaus saa hymynvirettä suupieliin.

Klassinen tapa pöllyttää korsussa asujat pihalle on pudottaa savuhormista käsikranaatti sisään. Partiokaveri pannaan oviaukolle hoitelemaan konepistoolilla ne, jotka henkitoreissaan tuhkat silmillä ulos pyrkivät. Näin korsun asukkaiden tuhoaminen on helppoa ja tekijöilleen turvallista!

Salpalinjan korsujen suunnittelijat päätyivät eliminoimaan edelläkuvatun äärimmäisen yksinkertaisella painovoimaisella ratkaisulla.

Korsuliesi, hella, tai kamina sijoitettiin rakenteeseen sivuun siten, että sen savuhormi nousee viistosti ylös ja yhtyy suoraan korsun katolle nousevaan ”päähormiin” . Vastaavasti ”päähormi” jatkuu hellahormin yhtymäkohdan jälkeen edelleen suoraan alaspäin ja kääntyy ja tulee ulos seinästä joko korsun oven ulkopuolella sisäänmenoaukossa tai korsun ulkoseinästä sisäänmenoaukon vieressä.

Näin vihollisen partiokaverin tiputtama käsikranaatti ohittaa hellanputken ja jatkaa matkaa alaspäin ja kopsahtaa ovenpielessä sisältä olijoita odottavan partiokaverin jalkoihin. Aikaa on siinä vaiheessa niin vähän, että kranaatti räjähtää konepistoolimiehen varpailla.

Jo se tieto, että tällainen savuhormin suojausmenetelmä oli teräsbetonikorsuissa, pallokorsuissa ja kenttälinnoitetuissa korsuissa, pani varomaan ainakin käsikranaatin pudotusta savuhormiin, tai ainakin varomaan lähettämästä kp-miestä liian lähelle oviaukkoa.

Harri Ukkosen tarkkaavaisuuden ansiosta täsmennän, että kenttälinnoitetuissa korsuissa ja kaiketi myös pallokorsuissa kranaatti ei putoa korsun ulkopuolelle vaan ohjausputken päässä olevaan kivistä rakennettuun räjähdysonteloon. Mikäli vihollisella oli tieto tb-korsujen kranaatin ulosohjausputkesta, kyllä se varmaan hillitsi ja pani harkitsemaan menettelytapojaan myös kenttäkorsujen ja pallokorsujen miehistön tuhoamisessa.

Myös ilmastointiputket, jotka varsinkin pallokorsuissa nousivat savuhormin lailla ylös katolle oli suojattu samalla tavalla.

Järeissä teräsbetonikorsuissa ei ole katolle nousevia ilmaputkia. Ilmanottoaukot sisäänmenoaukon seinässä oli suojattu teräsritilöin. Tietysti ne oli sopivalla sorkkaraudalla käännettävissä irti ja kranaatti voitiin pudottaa aukosta sisään. Vaan tähänkin oli rakentaja varautunut. Monessa korsussa ilmanottoritilän alapuolella polvenkorkeudella tai alempana on aukko, josta, hupsista, äsken ritilän taakse pudotettu kranu putosikin pudottajan jalkoihin saman tien! Ja taas ei kiire enää auttanut!

Tb-korsujen sisäpuolelta voitiin panssarioven yläkulmasta luukullisesta putkesta niin ikään pudottaa kranaatti oven taakse. Näin saatiin vihamielisissä aikeissa sisällepyrkivät miettimään toimintamotiiviaan uudelleen, jos henkiin jäivät. Niissä korsuissa, joissa panssariovi on usean metrin päässä ulkoseinästä sisäkäytävässä ja joka tekee vielä suorankulman oveen päin, käsikranaatin sirpalevaikutuksen lisäksi kohtalokasta on todennäköisesti jo räjähteen painevaikutus.

Mutta mitäpä tätä systeemiä sen tarkemmin paljastamaan. Käykääpä katsomassa korsuissa, miten juttu on hoidettu. Museoilla oppaat ensi kesänä kernaasti esittelevät homman paikan päällä.

***
Tämä nyt ei suoranaisesti edelliseen yksityiskohtaan kuulu, pikemminkin edelliseen blogiin, mutta laitan tähän linkin Otto Auran blogiin, jossa hän puhuu Salpalinjan rakennusurakoitsijoista ja heidän työnsä valvonnasta.
http://otonkirja.blogspot.fi/2012/11/salpalinja-ja-urakoitsijat.html

Akateemiset tutkijat liikkeellä

Salpalinja elää tulemistaan myös tutkijoita viehättävänä kohteena. Se on erinomainen asia. Tiedän, että parhaillaan on työn alla kaksi Salpa-asemaa läheltä liippaavaa tohtorin väitöskirjaa ja ainakin yksi pro gradu, maisterin tutkintoon tähtäävä tutkielma.

En lähde henkilöitä, enkä aiheita paljastamaan, tarkkoja aiheita en edes tiedä. Mutta jokainen voi kuvitella, että aivan suoraan pystymetsästä ei noita vaativia töitä lähdetä tekemään. Takana täytyy olla suurta kiinnostusta ja jo tapahtunutta perehtymistä aiheeseen ja melko varmasti myös himpun verran aatteen paloa.

On oikeastaan aika kummallista, että ilmeisesti ensimmäistäkään väitöskirjaa ei Salpa-asemasta ole tehty (jos on haluan tietää). Se on kummallista, sillä olihan linnoitustyömaa aikanaan Pohjoismaiden suurin rakennuskohde. Rahaakin siihen meni esimerkiksi vuonna 1941 peräti viisi prosenttia valtion tulo- ja menoarviosta.

Kummallista on myös se, että ylipäätään Suomen Salvan merkitystä ei ole tieteellisesti pohdiskeltu. En tiedä keskikoulupohjalta olisiko se edes mahdollista. Joka tapauksessa jotain merkitystä edellä kerrotuin perustein noinkin mahtavalla rakenteella on täytynyt olla. Ei kai sitä vain tekemisen ilosta ole lähdetty rakentamaan pitkin kulttuurimaisemia ja erämaita.

Edelleen ihmettelen, että ihmissilmälle näkymättömistä jonkun solun tumasta ja tai kaikenmaailman mitokondrioista on tehty varmaan tuhansia tutkimuksia. Totta kai aivan oikeutetusti ja niistä on ihmiskunnalle ilman muuta hyötyä. Luulisi, että aiempaa useammat tutkijat, erityisesti historian tai sotilaallisten puolustusrakenteiden asiantuntijat, olisivat hoksanneet tarttua Suomessa Salpalinjaan. Se sentään vielä näkyy (kun osaa sillä silmällä katsoa) ja säilyykin satoja ellei peräti tuhansia vuosia.

Kun en tiedä enkä osaa tietoa etsiä, niin kysyn, minkä verran esimerkiksi sotilasammatteihin valmistuneet ovat tehneet opinnäytetöitä Salpa-asemasta? Varmasti niitä joitakin on, olisi suoranainen ihme, jos ei olisi.

Joku voi ajatella, että mitä hyötyä jonkun vanhan linnoituksen muutaman estekiven (niitä on 350 000 – 400 000 kappaletta) tonkimisesta tai jonkun hassun teräsbetonikorsun (niitäkin on pallokorsuineen noin 700 kappaletta) betonin koostumuksen selvittämisestä on?

Ajatellaanpa vaikka todella konkreettisesti Salpalinjan järeiden teräsbetonikorsujen betonin lujuutta tai linnoitteiden betonirakentamista yleensä. Eikö sillä tiedolla, että korsujen betoni ei ole vielä 70 vuodessa saavuttanut edes koko lujuuttaan (vahvistuu edelleen), olisi valtava hyöty tulevaisuuden rakentamisessa. Voi olla, että se jo tiedetään, mutta jotain tällaista tarkoitan; Jyväskylässä romahti äskettäin betonista tehty vesitorni!

Itseäni monen asian ohella ehkä eniten kiinnostaisi tietää, mikä Salpalinjan merkitys Suomelle oli ja miten taistelu Salpalinjassa olisi todella tapahtunut, jos niin onnettomaan tilanteeseen olisi jouduttu? Saattaa olla, että aihe on liian spekulatiivinen ja sopii vain fiktiiviseen kaunokirjallisuuteen (Ville!). Tiedän asiasta ainoastaan sen verran, mitä Sampo Ahto on 1990-luvulla Miehikkälän Salpalinja-seminaarissa sanonut: ”Taistelu Salpalinjassa olisi ollut Pohjoismaiden verisin!” Epäilemättä, koska siinä olisi ratkaistu Suomen kohtalo!

Työsarkaa tutkijoille siis ilman muuta Salpa-asemassa riittää. Toivon, että asialle vihkiytyneitä löytyy lisää ja he saisivat kaivettua uutta faktaa meille Salpalinja-harrastajille ja Suomen sotahistoriasta kiinnostuneille.

Tieteellisellä tutkimuksella voitaisiin myös edelleen vahvistaa nykypäivän suomalaisten maanpuolustustahtoa kertomalla millaista se oli viime sotien ankeina aikoina, jolloin tämän päivän elintasostamme kukaan ei edes unta nähnyt, puhumattakaan, että olisi pystynyt sitä kuvittelemaan!

Ja jos tuota maanpuolustustahtoa ei olisi noin 70 vuotta sitten ollut, niin ne jotka eläisivät, katselisivat ainakin täällä maaseudun periferiassa lakkautetun kolhoosin kylmässä työläisasunnossa ihmeissään nykypäivän länsimaista elintasoa jostakin telkkarista tai kenties jopa jossain pätkien toimivasta internetistä! Mikä se muuten on!

Koskematon Salpalinja tutuksi Miehikkälässä

Välirauhan ja jatkosodan loppuvaiheen aikana Suomen itärajan turvaksi rakennettu kantalinnoitettu puolustusasema, Salpalinja, on edelleen maamme suurin rakennushanke. Silti sen olemassaolo lienee suurelle osalle suomalaisia tuntematon. Tästä antoivat selvän viitteen viime kesänä avatun Miehikkälän korsumuseon hämmästyneet kävijät.

Salpalinjan korsujen ovet ja juoksuhaudat ovat avautuneet yleisölle vasta viime vuosina kuntien ”löydettyä” jyhkeästä puolustusasemasta näyttämisen arvoisia matkailukohteita. Miehikkälän korsumuseo on yksi vaikuttavimmista. Ensimmäisen lyhyen matkailukauden 5 500 kävijää olivat näkemäänsä yllättyneen tyytyväisiä.

Ylipäällikkö Mannerheim päätti itärajan linnoittamisesta jo runsaan viikon kuluttua Talvisodan päättymisestä. Uhanalaisin suunta ja samalla tärkein linnoitettava alue oli Suomenlahden ja Saimaan välinen kannas Virolahdelta Luumäelle.

Linnoitusketjun vahvin ja ainoa yhtenäinen osa rakennettiinkin Virolahden Klamilasta Miehikkälän ja Ylämaan kautta Luumäen Kivijärveen. Siitä Saimaaseen ja edelleen Pieliselle saakka puolustusasema nojautuu vesistöihin. Pieliseltä pohjoiseen mentäessä linnoitettiin tärkeimmät teiden suunnat Kemijärven – Sallan tasalle asti.

Tuhat autokuormaa korsua kohti

Salpalinjan rakentaminen alkoi huhtikuun lopulla 1940. Töitä oli aloittamassa muun muassa 900 miehen ruotsalainen vapaaehtoisjoukko. Linnoitustyöt olivat laajimmillaan maaliskussa 1941. Silloin työmaalla oli väkeä lähes 35 000 miestä. Työt keskeytyivät jatkosodan alettua. Ne käynnistettiin uudelleen kesällä 1944.

Salpalinjassa on noin 700 teräsbetonikorsua. Esimerkiksi yhden järeän korsun rakentamiseen tarvittiin puuta, rautaa ja betonia 4 000 tonnia, Se on tuhat neljän tonnin autokuormaa!

Kivestä rakennettua panssariestettä puolustuslinjassa on 200 kilometriä ja kaivantoestettä 130 kilometriä.

Kenttälinnoitettuja majoituskorsuja linjaan tehtiin 700 kappaletta, konekivääripesäkkeitä 1 250 ja tykkiasemia 500 kappaletta sekä piikkilankaestettä 315 kilometriä. Puusta, kivestä ja maasta tehdyt kenttälinnoitteet ovat jo hävinneet joko purettuina tai lahonneina.

 Linnoitustöiden kokonaishinta ei ole täysin selvillä. Suuntaa antaa kuitenkin vuoden 1941 valtion budjetti. Siitä oli osoitettu pelkästään Salpalinjaan 1,1 miljardia markkaa eli peräti viisi prosenttia valtion kokonaismenoista.

Salpalinjalla ei taisteltu. Sen välillistä vaikutusta sodan lopputulokseen on silti pidetty merkittävänä. Salpa-asema oli rakennettu Suomen puolustuksen pitäväksi lukoksi ja sen myös varmasti silloinen vihollinen tiesi.

Aidot aseet ja kalusteet

Miehikkälän kunnan, pitäjän veteraanijärjestöjen ja rajavartioston yhteis- ja talkootyöllä korsumuseo valmistui esittelykuntoon viime kesäkuun lopussa. Reilussa puolessa vuodessa oli Taavetin tien varteen, parin kilometrin päähän Miehikkälän kirkolta paljastunut edustava näkymä ”unohduksissa" olleesta Salpalinjasta.

Puolentoista hehtaarin suuruinen museoalue käsittää neljä erilaista kallioon louhittua korsua. Ne on kalustettu ja aseistettu. Yhdessä korsuista on sota-ajan pienesinenäyttely. Myös yhteyshaudat ja pätkä panssariestettä on entisöity. Uutta on maan päälle rakennettu korsukanttiini.

Museoalue on mäenrinteessä. Liki 20 metrin korkeusero antaa alueelle jylhän ilmeen. Ensi kesäksi korkeimmalle paikalle nousee ilmavalvontatorni, jolloin museo saa samalla näköalapaikan.

Korsumuseon ulkoista näyttävyyttä arvioitaessa on kuitenkin muistettava linnoituksen maastoutusvaatimukset. Linnoitushan ei tietenkään saanut olla helposti havaittava ”turistinähtävyys”.

Vasta tutustuminen juoksuhautoihin ja kalliorinteeseen louhittuihin betonikorsuihin avaa kohteen mittasuhteet. Autenttisuutta korostavat aseet; korsutykin tähtäimen läpi tai konekiväärin takaa ampuma-aukosta luotu silmäys etumaaston kiviesteille voi herättää mielikuvan puolustustaistelijan tunnoista tositilanteessa.

Tiedoksi nuorille

Korsumuseon aikaansaamisessa tekivät veteraanit suuren työn.

- Halusimme kunnostaa palan Salpalinjaa alkuperäiseen asuun nimenomaan nykyisiä ja tulevia sukupolvia varten. Heidän on hyvä tietää, minkälaisia uhrauksia Suomen itsenäisyyden hyväksi on tehty, maanviljelijä, reservin vääpeli Heimo Harjula sanoo.

- Ja tuota tietoa esimerkiksi Salpalinjasta tuntuu nuoremmilla olevan varsin vähän. Se kävi selvästi ilmi opastaessamme museoon tutustujia viime kesänä, Harjula jatkaa.

Miehikkälän korsumuseo ei ole vielä lopullisesti valmis. Sitä parannetaan kaiken aikaa.

 - Korsumuseon kehittelyssä seuraava askel ilmavalvontatornin rakentamisen lisäksi on kunnostaa kävelypolkuja pitemmälle puolustuslinjaan. Mahdollisesti korsun tai kahden kunnostus majoituskäyttöön tulee myös kysymykseen. Opastusta tehostetaan videoin ja kielitaitoisin oppain. Myös yhteistyötä naapurikuntien kanssa pyrimme virittelemään, Miehikkälän korsumuseotoimikunnan puheenjohtaja majuri evp Arto Lavento kertoo.

Pitkään reserviläistyössä mukana ollut maanviljelijä, reservin ylivääpeli Erkki Maaskola pitää luonnollisena, että museon opastus siirtyy aikanaan veteraaneilta reserviläisjärjestöjen huoleksi.

- Eivät ikääntyneet veteraanit enää kauan jaksa. Meillä nuoremmilla on velvollisuus jatkaa heidän työtään. Veteraanit ovat tämän maan meille taistelleet. Koskematon Salpalinja on yksi itsenäisyytemme muistomerkki ja vapautemme symboli. Se tulee jokaisen suomalaisen tuntea, Maaskola muistuttaa.

Miehikkälän korsumuseo on auki kesäkuukausina joka päivä. Lisätietoja saa Miehikkälän kunnantoimistosta, puhelin 952- 77270.

                                                                                                 Terho Ahonen

*****

Tuo edellä oleva blogiksi ylipitkä juttu (ja kolme kuvaa) on julkaistu Reserviläinen-lehdessä maaliskuussa 1988, kohta 25 vuotta sitten. Jutun kirjoitusajankohtana Salpa-asemasta kerrottiin laajemmin vain yhdessä kirjassa, Reino Arimon Suomen linnoittamisen historiassa 1918-1944. Tuota kirjaa en tuolloin tiennyt olevankaan, eikä sitä ollut siis käytössäni. Mahdolliset lukijat, saatte himokkaasti käydä kiinni virheisiini, niitäkin jutussa on. Julistan täten selkeiden asiavirheiden etsintäkilpailun, havainnot kommentti-osioon. Jokaisesta löydetystä virheestä lupaan palkinnoksi kuvainnollisen papukaijamerkin! Tietysti muutenkin juttua voi kommentoida.

*****
Eipä ole kukaan tätä kirjoitusta lukenut, kun ei ole virheisiin tarttunut.

Selkeä paikkavirhe on se, kun kirjoitin Salpalinjan rakennetun Virolahden Klamilasta ... (siellä on kyllä Sydänkylän patterin kahden rt-tykin tuliasemat), mutta oikeampi määre on Virolahden Ravijoelta ja vielä tarkemmin Siikasaaren niemen tyvestä ja jos pilkkua viilataan Santsaaren korsut luetaan Salpalinjaan, vaikka saaressa ovatkin. Ravijoki on Klamilasta seuraava kylä itään.

Toinen epätarkkuus on, kun puhun yhden korsun rakentamiseen tarvittavasta materiaalista. Puhun 4000 tonnista, puuta, rautaa ja betonia. Tähän lukuun kuulunee myös ainakin osin korsumontusta kertaalleen nostettu maa- ja kiviaines. Lähteenä minulla tässä oli evl evp Arto Lavennon 1960-70 -lukujen vaihteessa kirjoittama salainen esitelmä, jonka olen häneltä käyttööni saanut 1980-luvulla. Kun tuohon neljään tuhanteen tonniin lisätään korsun suojakiveys ja vielä sen päälle montusta kaivettu ja takaisin lapioitu maa, niin ollaan Arvo Tolmusen ja Ilkka Länsivaaran Salpa-asema - sodan monumentti kirjassa esitetyssä 10 000 tonnin massojen liikuttelumäärässä. Se olisi noin 3000 silloista kuorma-autokuormaa vastaava määrä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ote tuoreesta Facebook-keskustelusta

Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä käydään aika-ajoin mukavaa ja asiatietoa täydentävää keskustelua. Otan tässä omalla luvalla malliksi otteen siitä mitä muun muassa sivustolla jutellaan. Siellä on paljon Salpalinjasta kuvia ja asiaa muutenkin. Tervetuloa myös sinne.

 

Tämän keskustelun aloitin eilen illalla, 31.10.2012 noin klo 21:

 

 

Kukahan osaa tästä vanhasta peruskartasta tiedustella Salpalinjan, ainakin kiviesteen sijaintia?

Tykkää · · · 15 tuntia sitten

• Tämän on nähnyt 39

  Juha E. Tetri, Tuomo Pohjantuli ja 2 muuta tykkäävät tästä.
• 

  Hannu Ilves Eikös peloilla näy esteet valkoisena juovana.

  15 tuntia sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Terho, tämä oli hyvä!!

  15 tuntia sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Kari Tahvanainen Tämähän näyttää meidän jokakesäisen sunnuntaikahvin paikalta, ja kiviesteet ovat tosiaan Hannun mainitsemat valkoiset juovat. Panssariansa karttasana Jokelan kohdalla?

  6 tuntia sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Terho Ahonen Panssariansa? Kuulen tuon sanan tässä yhteydessä ensimmäistä kertaa. Millainen, mitä tarkoitat? Haluan oppia, haluan tietää.

  3 tuntia sitten · Tykkää
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Panssariansa? Kuinka monesta suunnasata siihen pystytään kekittämään tuli?

  3 tuntia sitten · Tykkää
• 

  Terho Ahonen Panssariansalla Salpalinja-museon lähimaastossa tarkoitetaan irtolohkareilla, kiviladoksella korotettua myötärinne-estettä, joka sortuisi vaunun viime tipassa sen huomattua ja jarrutettua esteen reunalla! Vaunu luiskahtaisi nenälleen. Teoriassa saattaisi toimia, tiedä häntä! Panssariansaa en muualla tiedä enkä ole kuullut puhuttavan. Siksi Karin tulkinta kiinnostaa. Kiviesteillä ja maaston käytöllä on toki rakennettu vaunuille sumppuja, umpiperiä, joihin on kohdistettu vähintään yhden pst-aseen tuli. Eli esteillä ja maastonkäytöllä olisi ohjattu vaunut surman suuhun.

  2 tuntia sitten · Tykkää · 2
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Ajattelinkin että esteillä ohjataa

  2 tuntia sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Terho Ahonen Kyllä. Virolahden Harjussa Vahtivuoren ja Harjun päärakennuksen välissä, Ravijoen itäpuolella lähellä Vahtivuorta on juuri tällainen kiviesteen kulmaus, johon on kohdistettu usean pst-tykin tuli, kaksi teräsbetonikorsuista ja muutama kenttälinnoitetusta asemista.

  noin tunti sitten · Tykkää · 2
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Mielenkiintoisia juttuja!!

  noin tunti sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Terho Ahonen Mitä enemmän Salpalinjaan tutustuu, sen enemmän tulee tuntu, että linnoituksen suunnittelijat ovat olleet täyspäisiä!

  noin tunti sitten · Tykkää · 1
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Suurella kiinnostuksella seuraan viestienne kautta Salpalinjan yksityiskohtia.

  noin tunti sitten · En tykkääkään · 1
• 

  Juhan-Ville Kaarnakari Tässä olisi mittavan kuvateoksen paikka.

  noin tunti sitten · Tykkää
• 

  Terho Ahonen Epäilemättä. Muutamalla tämän sivuston jäsenellä olisi siihen tod näk, valmis kuva-aineisto olemassa. Salpalinjan ongelma on se, että se ei yleiskuvassa näytä miltään. Yksityiskohdista teos olisi rakennettava. Toisaalta tämä on tunnustus jälleen linnoituksen suunnittelijoille. Siitä ei todellakaan tullut valokuvauksellsita turistinähtävyyttä! Kustantajat hoi!

  noin tunti sitten · Tykkää · 2
• 

  Hannu Ilves Hauhian ohi on kävelty kaikilla pohjoisen reitin vaelluksilla ja ihmetelty kiviesteitten määrää. On niistä ollut viljelijöille melkoinen riesa, tosin on niitä raivattukin muistaakseni yhdeltä pellolta. Härkämäen tykki ylettyy luultavasti ampumaan Pekkolan kohdan tielle, muista tykkiasemista ei tietoa. Harrilta voi löytä vastaus tähänkin.

  noin tunti sitten · Tykkää
• 

  Terho Ahonen Hannu juuri näin. Ja tässä on taas yksi surmanloukku. Pellolta nyt jo raivattu kivieste ja tien ja muuntajan kohdan harjanne olisi ohjannut sumppuun tykinruokaa. Härkämäen pst-tykille oikein sopiva ampumaetäisyys. Tuosta että Jokela-sanan kohdalla on kaksinkertainen kivieste voin vain todeta, että mitään ei jätettu sattuman varaan. 1939 kartassa tuo tie on merkitty kärrypoluksi. Ja tuosta pelloltahan alkaa noin 10 km yhtenäinen erämaataival Hostikkaan saakka. Ehkä siksi viimeinen hyökkäysura ennen sitä tuplavarmistettiin.

  8 minuuttia sitten · Tykkää · 2