Salpalinja itärajan ajankohtainen varmuusvara

Viimeisen viikon aikana varsin paljon julkisuutta saaneet Venäjän joukkojen Ukrainaan aloittaman ”Wagner-linjan” panssariesteet ovat lähinnä huvittaneet asiantuntijoita. Vain noin 300 kilon (lähde diplomi-insinööri Veikko Luomi) painoisista ja 90 senttiä (lähde Yle) korkeista betonitetroista, ”puutarhakoristeista”, maanpintaan asetellut panssariesteet työntyvät kuivalla kelillä vaikkapa Ladoilla (henkilöauto) syrjään. Panssareita ne eivät pidättele millään kelillä.

Salpalinja on vedetty vertailuna mukaan jo useammassa mediajutussa aivan toisen luokan esteenä. Salpalinjan, varsinkin panssariesteiden tehoa on pidetty ammattipiireissä ajastaan jääneenä. Mutta onko Salpalinja kokonaan aikansa elänyt?

Seuraava pohdiskelu ei paljasta mitään sellaista, jota valvontakomission vaatimuksesta ei Neuvostoliitolla / Venäjällä olisi ollut jo tiedossa syyskuun lopulta 1944 lähtien. Silloinhan kaikki Salpalinjaan liittyvät asiakirjat, kartat ja piirustukset piti luovuttaa valvontakomissiolle. Ja tekihän se ainakin kaksi retkeä Salpalinjaan. Niillä punaupseerit visusti kirjasivat ylös näkemänsä tulevia tarpeita varten. Ja mitäs ne tarpeet olisivat olleet muita kuin Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen sujuvuutta palvelevia maastotietoja.

Ja niin kuin tiedämme, sitä hyökkäystä vielä näihin päiviin mennessä ei ole tullut. Olisivatkohan saatu linnoitusaineisto ja tiedustelut osasyynä asiaan?

Linnoittamisen, joukkojen ja aseiden suojan tarve ei ole hävinnyt nykysodissakaan mihinkään.

Puolustusvoimat perusteli taannoin Salpalinjasta luopumistaan sillä, että nykysodissa ei synny maarintamia. Sota on liikkuvaa ja sitä käydään ilmasta käsin lentokonein, ohjuksin ja viimeisenä ”villityksenä” droonein. Mutta kyllä tuolla Ukrainassa näkyy maajoukkojakin olevan vaikka millä mitalla. Ne liikkuvat maanpinnassa. Ja kyllä kai suojautuminen, kaivautuminen kuuluu nykyajankin jalkaväkisotilaan pitkän iän salaisuuteen?

Salpalinja on yhä paikoillaan. Kivieste 225 kilometrin matkalla on muutamien satojen metrien pätkiä viljelyksillä ja teiden aukkoja lukuun ottamatta pystyssä. Salpalinjan teräsbetonikorsut, Kuusamoon rakennettuja 32 teräsbetonikorsua ja yhtä E 18 tielinjauksen alle jäänyttä Virolahden korsua lukuun ottamatta, ovat yhä paikoillaan. Edelliset räjäytti Neuvostoliitto miehittäessään Kuusamoa laittomasti syksyllä 1944 aseleposopimuksen ja välirauhan jälkeen. Jälkimmäisen posautti moottoritien alta YIT!

Salpalinjan korsuihin valettu betoni ”kovettuu” sata vuotta; se siis vahvistuu vielä parikymmentä vuotta! Salpalinjahan on nykyisin yksityistä omaisuutta, pois lukien kuntien ja valtion maat. Tietysti tarvittaessa ”sotatilalakeja” varmaan löytyy nopeastikin palauttamaan rakenteet valtion käyttöön.

Kahdessa viikossa puolustusvalmis

Yli-ikäisenä reserviupseerina ja etulinjan toiveajattelijana puheitani voidaan tietenkin pitää katteettomina. Mutta sanon silti:

Salpalinjan rakenteet ovat otettavissa parin viikon työllä puolustuskäyttöön. Linnoituksella on edelleen jonkinlainen hyökkääjän toimintoja ohjaava, suuntaava vaikutus. Mutta aivan varmasti Salpalinjalla on vähintään suoja-arvo vihollisen maahyökkäyksiä vastaan!

Suomen itärajalla Salpalinja on yhä puolustuksellisesti parhaassa mahdollisessa maastossa ja paikassa. Sen paremmin sitä eivät nykyupseeritkaan voisi maastoon sijoittaa. Tämän olen kuullut monen ammattiupseerin suusta.

Tilanne vain on nyt se, että meillä sattuu olemaan itärajalla valmiiksi sijoitettu, kestolaitteiden osalta rakennettu ja kaivantojenkin osalta vain puhdistuskaivuja ja puuston raivauksia vajaa valmis puolustusasema. Sen käyttöönottamiseen ei tarvita kuin miehiä, lapioita, moottorisahoja ja teiden aukkojen sulkemiseen kaivinkoneita.

Kallioon louhitut kaivannot, tst- ja yhdyshaudat vaativat vain pientä pensaston raivausta ja siivousta.

Puutavaraa, kakkosnelosta ja lautaa, tarvitaan teräsbetonikorsujen majoitustilojen sisustamiseen, lavereiden rakentamiseen. Rautakaupasta saa vaikkapa Upo-kamiinoita korsun lämmityslaitteeksi (minulla on koeteltua kokemusta, toimii). Hätätilassa telttakamiinakin poistaa kosteutta ja tuo lämpöä.

Soveltuu nykytaisteluun nykyasein

Korsuaseita ei enää ole. Nykyiset kevyet konekiväärit soveltuvat sellaisenaan linnoitteisiin.

Salpalinjan teräsbetonisissa asekorsuissa on noin 300 paikkaa konekiväärille, joista nykyisillä jalkaväen konekivääreillä pystyy ampumaan. Lisäksi panssarintorjuntatykkien tuliasemat teräsbetonikorsuissa, noin 50 kappaletta, soveltuvat samoin konekiväärin tuliasemiksi. Ampumisen epämukavuus korvautuu hyvällä suojalla, puusta voi tarvittaessa rakentaa apujalustaa aseelle.

Maahan kaivetut taistelu- ja yhteyshaudat sekä panssarikaivantoesteet vaativat puuston raivausta ja pohjalle kaatuneen maan tai karikkeen poistamista, kaivannon syventämistä.

Lähes valmiit taisteluasemat ja ampumasyvennykset antavat hyvän suojan yksittäisen taistelijan tulitoiminnalle rynnäkkökiväärillä. Sen tulinopeus ja tehokkuus ovat jotain muuta, kuin viime sotien aikaisilla kivääreillä.

Ampuma-alojen raivaus moottorisahoin tai hakkuukonein ei ole iso homma. Samalla syntyy murroste eteen.

Nykyajan panssaritorjunta-aseet taas soveltuvat linnoituksessa avoasema-ammuntaan siinä, missä tahansa muussakin taisteluasemassa.

Kiviesteillä, maahan upotettua ja kiilattua, on maastossa ainakin ohjaava ja joka tapauksessa hidastava vaikutus. Umpimetsiin ja soille hyökkääjä tuskin menee.

Kenttätykistön toiminta on sellaisenaan käyttökelpoista linnoitustaisteluun.

Lisätehoa ennaltaehkäisevälle pelotteelle  

Salpalinja ei ratkaise tietenkään yksin mitään. Se on valmis olemassa oleva rakennelma siellä missä pitääkin. Salpalinjaa olisi viisasta käyttää soveltuvin osin nykyarmeijamme hyväksi ja ennen kaikkea suojaksi. Ihmettelisin, jos ei käytettäisi.

Eihän vanha ole kelvotonta vain iän takia, jos se toimii. Esimerkiksi Haminan 1700-luvun linnoituksen vallit oli piirretty viime sotien Salpalinjan Hamina-Taavetti -linjan ”eteentyönnetyiksi” panssariesteiksi kaupungin kohdalla rantamaantien suunnassa. Haminan linnoituksen vallit ohjaavat tarvittaessa vieläkin vihollisliikennettä puolustajan kannalta sopiviin torjuntakapeikkoihin!

Edelleenkin korostan sitä, että Salpalinja on soveltuvin osin helposti ja nopeasti otettavissa itärajan puolustuksemme vahvistukseksi ja lisäsuojaksi. Kun se kerran on jo olemassa, hulluahan olisi, jos sen rakennelmien suoja- ja käyttöarvoa ei varauduttaisi käyttämään.

On syytä uskoa, että Salpalinja, Suomen puolustusvoimat ja Nato nojaavat vielä toisiinsa. Ne yhdessä muodostavat sellaisen ennaltaehkäisevän pelotteen, jota itänaapurimme, meidän ajattelumme vastainen ”käyttöjärjestelmä”, ei rohkene uhmata!

Salpalinja on ajankohtainen itärajamme varmuusvara! Museovirastollakaan ei luulisi olevan tähän mitään sanomista; ennaltaehkäisevänä pelotteena Salpalinja ei museaalisestikaan tuhoudu!

TERHO AHONEN

”Rattotytöt” halonteossa

Etelä-Saimaan kirjoituksessani 16.12.1984 otsikoilla Muhikko, Miehikkälän Kanada – Metsää ja menneisyyttä – koko sivun jutussa oli väliotsikko ”Rattotytöt” halonteossa. Väliotsikon sisältö tässä alempana leikkeenä.

Juttu perustui haastattelemani, nyt jo edesmenneen miehikkäläläisen metsätyönjohtaja Matti Kirkkopellon lapsuusajan muisteluihin asuessaan Muhikossa 31 ensimmäistä elinvuottaan ja myöhemmin hänen kuulemiinsa omia muistoja täydentäviin aikalaiskertomuksiin. Matti oli tavallaan Muhikon Aladinin suvun ison metsäpalstan, joka siirtyi myöhemmin Ensolle, metsänvartija Enso Gutzeitilla palvellessaan jo kolmannessa polvessa, isänsä ja isoisänsä jälkeen.

Miehikkälän Salpaseminaarissa Miehikkälän Salpalinja-museolla museon järjestämänä 9.10.2022 paljastui, että hämmästyttävän oikeat olivat silloin tapahtuma-aikana vain liki kymmenvuotiaan pojan tiedot. Valtiotieteen tohtori Pekka Niiranen Kuopiosta esitelmöi kesäkuussa 2022 hyväksytyn väitöskirjatutkimuksensa aiheesta, Työleirijärjestelmä Suomessa 1942-1944. Siihen myös Miehikkälän Muhikon ”vaikeiden naisten” metsätyöleiri osana kuului.

Kyseinen leiri järjestettiin vuonna 1942 voimaan tulleen työvelvollisuuslain (koski 15-65 -vuotiaita) perusteella marraskuusta 1942 helmikuuhun 1943. Sille osallistui Niirasen mukaan vähän yli 30 naista, osa vapaaehtoisesti, osa pakolla. Leirin johtajana toimi kovaotteinen neiti Martta Porkka. Hän oli saanut kannuksensa johtajana ensimmäiseltä ”vaikeiden naisten” työleiriltä Uuraisista.

Jatkosodan alettua tyhjilleen jääneissä Salpalinjan parakeissa asuneiden naisten tehtävänä oli edelliskesänä rasiin kuivumaan kaadetuista (oksineen maahan kaadetuista) puista tehdä veturihalkoja rautatiehallituksen puutavaratoimistolle, lyhenne RP. Sittemmin RP:n nimeksi tuli Vapo. Veturihalot tarkoittivat tietysti polttopuita hyöryvoimalla toimineiden vetureiden kattiloiden lämmittämiseen.

Miehikkälän leirillle kehotettiin toimittamaan terveitä naisia ”ensi tilassa”. Kehotus koski työvoimapiirejä  Turku, Tampere, Hamina ja Uudenmaan ensimmäistä työvoimapiiriä (Helsinki).

En käy yksityiskohtia ”kurileiristä” tarkemmin luettelemaan, kun ne ovat luettavissa Readme.fi:n kustantamasta ja julkaisemasta Niirasen väitöskirjasta nimellä Työleirien saaristo – työleirijärjestelmä Suomessa 1942-1944. Kirja on yli 700-sivuinen.

Näytettyäni oheisen leikkeen tohtori Niiraselle hän lukaisi sen hymyssä suin ja sanoi jutun pitävän paikkansa. Se mitä siitä puuttui, leirin aika, peruste ja osallistujamäärä, tuli edellä oikaistuksi.

Käsittelen aihetta myös omassa Readme.fi:n julkaisemassa Salpalinja Suomen suoja – kirjassa otsikolla Luontaista vaihdantataloutta, elämää erämaassa. Samalla tässä tulee tarkennetuksi kirjan aihetta koskeva sisältö, joka perustui oheiseen lehtileikkeeseen. Leike muuten saattaa olla ensimmäisiä kirjallisia ja julkisia selostuksia tästä Miehikkälän mysteerileiristä.

Edelleenkään ei täysin käy Niirasen väitöskirjasta selville, miksi em. leiri lopetettiin niin nopeasti. Leirien vähimmäiskestoksi oli laadittu neljä kuukautta tai 75 pinomottia tehtyjä halkoja työvelvollista kohti. Tietysti jos leiri alkoi heti marraskuun alussa 1942 ja päättyi helmikuun lopussa 1943, niin tuo vähimmäiskesto täyttyi. Mutta miksi ns. ”vaikeiden naisten” leiriä ei jatkettu, jää arvailujen varaan. Ettei vaan syy löytyisi lehtileikkeen viimeisestä kappaleesta. Sen kirjoitin tuolloin 1984 varsin siististi. Kirjassani ilmaisen asian seuraavasti:

”Lähipitäjien emäntiä alkoi ihmetyttämään jossain vaiheessa talvea isäntien hinku rahtiin myös sunnuntaisin ja runsas eväiden menekki. Miehet kävivät pikaisesti saunassa, vaihtoivat puhtaat päälle ja pyysivät vaimoja täyttämään repun ruualla, eritoten sianläskillä ja vakuuttelivat, että ajourakka painaa päälle ja ruokaa kuluu. On palattava vielä illalla Muhikkoon ja sunnuntaiaamuna rahtiin.”

Klikkaa kuvia suuremmiksi!

TERHO AHONEN

TV-uutistoimittajanakin tuttu Pekka Niiranen piti Miehikkälässä nautittavan kansantajuisen, selkokielisen ja sopivan leppoisasti pidetyn esitelmän Työleirien saaristosta!