Kannas-keskus Miehikkälään?

Lappeenrannan kaupunginhallitus on lopullisesti tyrmännyt ajatuksen Kannas-keskuksen perustamisesta Lappeenrantaan.

Hankkeen puuhamies, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Heikki Järvenpää sanoo tämän päivän Etelä-Saimaan verkkosivuilla, että kyselyjä Kannas-keskuksen ottajiksi on ollut.

http://www.kannaskeskus.fi/Suomeksi/Esittely.iw3

Miehikkälän Salpalinja-museo on nähtävyys ja vetovoimatekijä jo sinällään. Kannas-keskus sen kupeessa ja yhteydessä toisi varmasti Miehikkälän kohteelle lisäarvoa ja vetovoimaa. Salpakeskushan on jo olemassa. Se kaipaisi tietenkin aina lisäkipinää, varsinkin kun Pioneerimuseo ei päässyt kolmea kilometriä lähemmäksi Salpalinja-museo –kokonaisuutta. Nythän pioneerimuseo on jo Hämeenlinnassa osana Museo Militariaa.

En tiedä, onko Miehikkälän kunnanjohto ollut jo Lappeenrantaan yhteydessä. Sijainniltaanhan Miehikkälä Kannas-keskukselle Karjalan kannaksen jatkeella on ihan yhtä hyvä kuin Lappeenrantakin. Kaikille Kannas-keskuksen sisältöideoille löytyisi varmasti perusteensa myös Miehikkälästä. Ja jos kansainvälistä liikennettä ajatellaan, Kasino-Vaalimaa on aika lähellä.

Voi tuntua yltiöpäiseltä tuputtaa asiaa pieneen Miehikkälään, jos ei kerran iso Lappeenrantakaan siihen pysty. Mutta eihän hyvän idean jatkojalostaminen suuruutta kysele. Salpalinja-museo on maan ykkönen Salpa-aseman esittelemisessä, sitähän jo Salpakeskus-status viestittää ja kertoo miehikkäläläisten ennakkoluulottomuudesta.

Ainahan kannattaa tutkia, olisiko Lappeenrannan vesiperästä, ellei kokonaan, niin ainakin osia otettavissa Miehikkälään. Tiedän, tiedän. Miehikkälän kunnalle tuli juuri pari viikkoa sitten neljän viiden miljoonan euron yllätysmeno Miehikkälän koulukeskuksen uusrakentamisena. Sen kunta joutunee rahoittamaan yksin. Puhtia siis on, jos on halua!

Kannas-keskuksen liittäminen osaksi Salpakeskusta ei voisi olla 2000 asukkaan kunnan rahoitusvastuulla. Kysymyksessä on valtakunnallinen hanke, jonka eduskunnan puhemiehenä ollessaan Paavo Lipponen pani vireille. Miehikkälä voisi osoittaa paikan ja muu yhteiskunta tarvittavat pelimerkit. Jotainhan oli jo kai kasassakin!

Maanpuolustushenkeä ja sotiemme sukupolvien työtä kunnioittavaa mieltä Miehikkälästä kyllä löytyy. Siitä Salpalinja-museo on jo esimerkki sinänsä.

Eihän korkeiden ajatteleminen ota jos ei annakaan. Tämä on sen luokan kysymys ja mahdollisuus, jolle saa nauraa ainoastaan vakava ilme naamalla.

JK. Jos asia herättää intohimoja, voit kommentoida klikkaamalla tässä alla olevaa kommentti-sanaa, sähköpostikuvakkeen vieressä. Siitä avautuu kommenttiosio ja ikkuna.

Välirauhan linnoittamisen johtopäätöksiä

Palmusunnuntaina 24.3.2013 on tasan kolme vuotta kulunut siitä, kun julkaisin ensimmäisen Salpalinjan salat –blogikirjoitukseni. Arvelin tuolloin aiheita juttu / viikko -tahdilla riittävän muutamaksi kuukaudeksi! No, kirjoituksia on täällä bittieetterissä nyt reilut 150 kappaletta. Joskus, niin kuin olette varmasti huomanneet, blogiaihe on väkisinväännetty, joskus juttu on syntynyt helposti.

Olen silti vielä toiveikas, että tarinaa ja kirjoitettavaa ainakin toistaiseksi riittää. Seuraava juttu on esimerkki siitä, miten tätä blogia voi auttaa. Vihjeet ja aineisto kelpaavat aina - ja myös valmiit kirjoitukset. Palkkioksi lupaan ainoastaan hyvän mielen; se lähtee jokaisen omasta isänmaatamme hellivästä sydämestä. Suomalaiset ansaitsevat tietää, mitä heidän hyväksensä on sotavuosina tehty. Tämän sivuston linkkiä saa surutta jakaa.

*   *   *

Sain Salpalinja-ystävältäni Juha Kilpeläiseltä Lahdesta sähköpostilla muutamia Salpalinjaa koskevia otteita Pioneeriaselajin historia 1918 – 1968 -kirjasta (painovuosi 1975, Saarinen Eero-Eetu, Pioneeriupseeriyhdistys). Takerrun niistä kirjassa esitettyyn yhteenvetoon välirauhan ajan linnoitustöistä. Päätelmiin ei varmaan edelleenkään ole kenellekään huomauttamista.

Ensinnäkin kirjassa todetaan, että sotien välisen ajan (välirauha) linnoittamistoiminnan päätarkoituksena oli valtakunnan rajojen puolustuksen lujittaminen. ”Ensin on rajat turvattava ja sitten vasta leipä levennettävä”, oli Ukko-Pekka Svinhufvud määrittänyt asian jo 1930-luvulla.

Tuo aika lailla itsestään selvä vaatimus ja linnoitustehtävän suuruus toi eteen ratkaistavaksi monta aiemmin kohtaamatonta seikkaa.

Niitä olivat muun muassa Suomen oloissa poikkeuksellisen laajan suurtyömaan organisoiminen ja nopea käynnistäminen, sotilas- ja siviilijohdon yhteistyö rauhan aikana ja täystyöllisyyden aikaansaaminen työttömälle kansanosalle, lähinnä siirtoväelle. Naistyövoiman, erityisesti Lotta Svärd –järjestön ja Sotilaskotiliiton tehokas hyväksikäyttö rauhanaikaisessa, erikoisoloissa tapahtuneessa huoltotyössä oli merkille pantavaa. Rakennus- ja linnoitustekniikan yleinen leviäminen teknisellä alalla toimivan sotilas- ja siviilihenkilöstön keskuuteen oli välttämätöntä.

Edelleen kirjassa tuodaan esiin välirauhan linnoitustöiden merkitystä teollisuuden mukautumiselle sille ennen arvaamattomien tuotteiden nopeaan valmistamiseen. Näitä olivat muun muassa panssarikuvut, korsujen teräsovet, periskoopit, konekiväärien erikoisvalmisteiset jalustat sekä sokkoammunta- ja äänenvaimennuslaitteet. Vastaaville tuotteille ei varmasti siviilituotannossa juurikaan edeltäjiä ollut.

Talvisodan tuoreet kokemukset olivat välttämätöntä saada huomioiduksi niin taktillisissa kuin teknillisissäkin ratkaisuissa. Ja kirja luettelee esimerkkejä:

- Linnoituslaitteille asetettiin entistä suuremmat lujuusvaatimukset, erityisesti suorasuuntaustulta vastaan. Laitteet upotettiin kallioon ja kalliotunnelit tulivat käytäntöön.

- Panssarivaunuesteinä käytettiin miltei yksinomaan järeitä kiviesteitä, ne rakennettiin entistä harvemmiksi ja niin lähelle omia asemia, että niitä pystyttiin tehokkaasti tulittamaan.

- Piikkilankaesteet tehtiin myös entistä tehokkaammiksi ja korkeammiksi etteivät ne peittyisi lumeen. Esteet rakennettiin omien asemien lähituntumaan kuten kiviesteetkin.

- Taisteluhaudat rakennettiin entistä kapeammiksi ja niiden etuluiskaan tehtiin ampumasyvennyksiä ja –pesäkkeitä.

Kirjassa on myös hyvä luonnehdinta siitä, mitä välirauhan aikana 14 kuukaudessa oli saatu aikaan jatkosodan alkuun mennessä:

- Oli tehty suurtyö, luotu lujat taisteluasemat, joilla jo kesäkuussa (1941) oli huomattava taisteluarvo. Suomenlahdesta Saimaaseen oli täysin aukoton, vahva asema, jolla oli jo paikoin syvyyttäkin. Haminan – Taavetin linjalla oli lisäksi jokseenkin yhtenäinen kivieste, korsujen rakentaminen oli aloitettu, muutamia oli jo valmiinakin. Saimaan ja Kemijärven välillä olivat tärkeimmät järvikannakset ja teiden suunnat tyydyttävästi suljetut. Joensuun ja Kuhmon välisellä osalla olivat betonikorsujen rakennustyöt laajemmissa puitteissa tosin vasta alkamassa. Hankoniemen poikki oli rakennettu yhtenäinen, luja puolustusasema.

- Suomi oli valmistautunut puolustamaan talvisodan supistamaa aluettaan kaikin käytettävissään olevin voimin ja keinoin.

Muistomerkkejä isoja ja pieniä

Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloite Salpalinjan julistamisesta vuonna 2017 itsenäisyytemme monumentiksi on työn alla. Viesti on vaihtanut kapulaa ja asiaa on vienyt eteenpäin Salpalinjan perinneyhdistys, jolle se luontevasti kuuluukin. Perinneyhdistys on lähettänyt asiaakoskevan kirjelmän valtioneuvostolle, joka itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlallisuuksia valmistelee. Toivoa sopii, että esitys saa ansaitsemansa käsittelyn ja Salpalinja saisi sille kuuluvan statuksen yhtenä itsenäisyytemme tukijalkana.

Edellä olevan johdosta Salpalinjaan ei ole tarkoitus rakentaa mitään erillistä muistomerkkiä. Linja kokonaisuudessaan on tuo monumentti, sellaisena kuin se on tehty ja maahan arpeutunut. Tuota taustaa ajatellen nimeämisen esteenä ei ole raha. Sitä ei ainakaan suoranaisesti tarvita, ellei joitain tiettyjä kohteita erityisesti haluta entisöidä.

Rahaa tärkeämpää Itsenäisyytemme monumentti –ideassa on Salpalinjan tunnettavuuden, Salpalinja-tietoisuuden lisääntyminen. Kun niin tapahtuu, linnoitus vetää yhä enemmän väkeä puoleensa. Ja siitä seuraa, että linnoituksen heijastama viime sotien aikainen maanpuolustustyö ja ennen kaikkea maanpuolustustahto tekee kunniaa sotiemme sankarivainajille ja veteraaneille. Ja ehkä se taas panee nykysukupolvet miettimään, mikä on tärkeää ja mikä ei.

Samoilla ajatuksilla, mutta tietenkin paljon vaatimattomammassa mitassa, ovat Salpalinjassa liikkeellä myös suomalaiset rauhanturvaajat. Kymenlaakson rauhanturvaajien aloitteesta, johon myös Suomen Rauhanturvaajaliitto yhtyy, paljastetaan Miehikkälän Salpalinja-museolle kesäkuun viimeisenä sunnuntaina Rauhan rakentajat –muistomerkki.

Mikkelissä työskentelevän nuoren miljöösuunnittelija Kalle Räinän suunnittelema kiviladostyö haluaa ensisijaisesti kunnioittaa Suomea sotavuosina eri tavoin puolustaneita naisia ja miehiä.

Rauhanturvaajaliitto on paitsi omien jäsentensä veljestukijärjestö, se on myös yhtenä Suomen maanpuolustusjärjestöistä ottanut napakasti ohjelmaansa myös sotiemme veteraanien tukemisen. Muistomerkin avulla rauhanturvaajat haluavat sitoa itsensä kykyjensä mukaan auttamaan myös niitä, jotka rauhanturvaajille ovat aikanaan luoneet mahdollisuudet tehdä työtään riippumattomina maailmalla komea Suomen lippu hihassaan.

Kymenlaakson rauhanturvaajista spontaanisti lähtenyt muistomerkkihanke on myös esimerkki siitä, että rahan ei tarvitse olla este hyvän idean toteuttamiselle. Muistomerkin suunnittelu piirustuksineen on suunnittelijan kiitos sotiemme veteraaneille.

Ja kun kivi on iät ja ajat ollut erilaisten rakennelmien raaka-aine, niin se on myös tässä teoksessa. Autokuorma erikokoista rapakivigraniittiainesta, sitä samaa josta suurin osa Salpalinjan estekivistä on louhittu, on jo toimitettu rakennuspaikalle Hamina-Taavetti linjan ja Salpalinjan pääaseman välistä Haminan moottoritietyömaalta. Kiitokset ansaitsee Työyhteenliittymä Haminan Kehän työmaainsinööri Marja Mattinen ja turvallisuuspäällikkö Risto Sivula. Miehikkälän kunnan viranomaislupakustannukset katetaan Haminan Vanhan Rautakaupan / Mika Urpalaisen tuella. Itse rakentaminen pikkunippeleineen hoituu Kymenlaakson rauhanturvaajien talkootyöllä.

Tähän samaan rauhanturvaajien veteraanihenkeen sopii myös tieto siitä, että rauhanturvaajat tuosta muistomerkkiasiasta riippumatta ja erillään järjestävät ”linnoitustalkoot” Salpalinja-museolla Miehikkälässä helluntaiviikonloppuna. Museotoimi kunnostuttaa vuosittain alueen kohteita ja rauhanturvaajat haluavat tulla jonkinkokoisella joukolla mukaan. Tulossa on miehiä ainakin Savoa ja Uuttamaata myöten. Saatu tuotto lahjoitetaan luonnollisesti paikallisten sotiemme veteraanien hyväksi.

Kaikki tuo edellä kerrottu kuvastaa, että Salpalinja ei ole vain meidän sen päällä asuvien etuoikeus. Salpa-asema koskettaa ja Salpavaellusten ja vastaavien tapahtumien myötä konkreettisesti myös liikuttaa suomalaisia ympäri maan. Siitä on syytä olla iloisia. Se saa myös meidät täällä pelipaikoilla elävät olemaan hommassa mukana.

 

JK. Kaupallisia yrityksiä en tässä blogissa nimeltä hevillä mainitse, mutta ainakin nyt siihen oli erinomainen syy.

Miksi messuta yhä Salpalinjasta

Tämä blogi on erikoissivusto Salpalinjasta, Salpa-asemasta, Suomen Salvasta. Tämä aihe kiinnostaa toistaiseksi todennäköisesti hyvin pientä kansan osaa. Väitän, että ylipäätään tietämys Salpalinjasta on Suomessa vähäistä, ainakin merkitykseensä nähden liian vähäistä - valitettavasti.

Salpalinja, tai yleisemmin välirauhan aikana puhutut linnoitustyöt, oli yksi osa Suomen selviytymisessä toisen maailmansodan kurimuksesta. Se on historiallinen asia. Vaihtoehto olisi hyvinkin voinut olla toinen: Suomi olisi miehitetty ja liitetty Neuvostoliittoon yhtenä neuvostotasavaltana. Kansan elämää olisivat motivoineet vanki- ja työleirit, jatkuva kanssatovereiden kyylääminen, nälkä, votka ja kurjuus, kauniisti sanoen sosialismi.

Näin ei onneksi käynyt. Suomi selviytyi. Toivottavasti Suomen ei koskaan tarvitse enää sotia. En ylipäätään ymmärrä sitä, kun puhutaan sodan ihannoimisesta, jos pidetään esimerkiksi omia puolustusvoimia yllä ja uskottavana. Vain täysi hullu voi ihannoida sotaa ymmärtämättömyyttään. Elokuvien sota on turvallista, siinä koskee vain kuvassa olijaan. Katsojaan ei kuula tai sirpale satu.

Uskallan väittää, että kaikkein eniten rauhaa rakastavat ja sitä toivovat sotiemme veteraanit ja invalidit. He jotka ovat sen paikan päällä kokeneet läheltäpititilanteina tai haavoittumisina. Osa suomalaisista rauhanturvaajista kuuluu myös tähän joukkoon. Sodassa sattuu ja voi jopa kuolla.

Siksi Salpalinjasta pitää puhua ja kertoa esimerkkinä siitä, mitä kansa joutuu tarvittaessa tekemään puolustaakseen ja säilyttääkseen rauhaa. Se ei ole sodan ihannointia, se on muistutusta siitä, mitä voi tapahtua, jos toimitaan väärin tai ei tehdä mitään.

Salpalinjasta, Salpa-asemasta, Suomen Salvasta puhuminen on kunnianosoitusta aina sotiemme sankarivainajille ja veteraaneille sekä myös linnoituksen rakentajille. Suomen hyvinvointi tähän saakka on paljolti heidän ansiotaan. Ilman Salpalinjaa ja sotiemme sankareita Suomi olisi vasta nyt noin 20 vuotta opetellut jälleen itsenäisyyttä ja kansantalouden kehittymistä.

Tällä hetkellä Suomen sanotaan olevan kriisissä. No, se ei siltä tunnu, kun vertaa tilanteeseen muutama vuosikymmen taaksepäin. Mutta jos kerran tilanne on paha, niin miksi ei sitten toimita?

Kyllä nykyinen hallituskin voisi ottaa esimerkkiä Salpalinjasta. Jos kerran isänmaan etu, tai vähemmän paatoksellisesti ilmaistuna yhteiskunnan etu, vaatii tiettyjen asioiden tekemistä, niin miksi ei niitä tehdä. Poliittiset puolueet pitävät tärkeimpänä toiminnan kriteerinään vaaleissa menestymistä. Niitä on jatkuvasti, vähintään neljän vuoden välein. Vaalit ovat aina lähellä ja senkö annetaan lamaannuttaa kansakunnan kehitys? Onko puolueilla siihen valtakirja, kansan ajamiseen kurjuuteen?

Nyt tekisi mieli sanoa, että perkele, poliitikot! Unohtakaa vaalit ja kannatusmittaukset! Tehkää ne päätökset mitkä pitää. Kipeää se tekee, mutta vielä kipeämpää tekee, jos niitä ei tehdä. Kantakaa vastuuta, myös poliittista. Rakentakaa tähän yhteiskuntaan uusi ”Salpalinja”, sellainen joka saa taas tulevaisuuden näyttämään elämisen arvoiselta.

Mitä merkitystä sillä lopulta on, onko puolueen kannatus 1-5 prosenttiyksikköä sinne tänne, jos yhteiskunta pelastuu. Oikeassa olleet saavat menetykset aikanaan takaisin. Väärässä olijat joutavatkin kutistua ja menettää valtansa.

Tuskin kukaan Salpalinjan rakentamisen jälkeen muisteli tehdyn investoinnin kalleutta. Se tehtiin kun oli pakko, vaihtoehtoja ei ollut. Nyt olisi poliitikkojen syytä rakentaa nykypäivän Salpalinja. Ongelma on vaan se, että tietävätkö poliitikot, mikä se on? Muun muassa siksi minä Salpalinjasta messuan, paasaan, puhun ja kirjoitan.

Raha ei ollut ongelma

Itärajan linnoituksen rahoittaminen ”hävityn” sodan, alueluovutusten ja evakkojen vastaanottamisen jälkeen äkkiseltään ajatellen olisi luullut olevan vaikea kysymys. Vuodet ennen talvisotaa olivat osoittaneet, että rahaa Suomessa puolustushankintoihin ei muka ollut, ainakaan tarpeeksi. Kuinka sitä sitten olisi voinut olla sodan jälkeen? Raha tuskin maassa oli sodan aikana lisääntynyt.

Kuitenkin työt pantiin kiireellä käyntiin. Rahaa tarvittiin heti materiaaliin, työvoimaan ja kalustoon.

Rahoitus ei kuitenkaan näytä olleen linnoituksen rakentamisessa ongelma. Itärajan sulkemista puolustuslinnoituksella ei kyseenalaistettu; kansa luotti ”herroihinsa” tai kansalla ei ollut tarvettakaan olla toista mieltä. Talvisota oli kansakunnan tuoreessa muistissa. Asiat pantiin kylmästi tärkeysjärjestykseen. Maanpuolustus oli nyt tärkeintä. Siitä oli maksettu talvisodassa kalliit oppirahat.

Salpa-aseman kokonaiskustannuksiksi on laskettu tuon ajan rahassa 2,5 miljardia markkaa. Ruotsin apu oli 235 miljoonaa markkaa. Jatkosodan alkuun mennessä rahaa oli käytetty 1,86 miljardia markkaa. Vuoden 1941 valtion tulo- ja menoarviossa Salpalinjan osuus oli noin viisi prosenttia eli samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Itärajan linnoitustyöt alkoivat välirauhan aikana olemassa olevilla niukoilla linnoitusmäärärahoilla. Toukokuussa 1940 puolustusministeriö myönsi 50 miljoonaa markkaa ja saman vuoden heinäkuussa rahaa myönnettiin jo 500 miljoonaa markkaa ja edelleen lisäbudjetein sitä mukaan kuin rahaa tarvittiin.

Muun muassa valtioneuvoston asettama Linnoitusasiain toimikunta oli rahoitusjärjestelyissä Hanellin tukena ”ulottuihan linnoittamisen vaikutukset laajalle yhteiskuntaan, talouselämään ja työvoimakysymyksiin”, niin kuin asia tuolloin ilmaistiin.

Olen näissä kirjoituksissa sivunnut tätä talouskysymystä moneen otteeseen. Nykyäänkin puhutaan, että työ on ihmisten parasta sosiaaliturvaa. Yli 400 000 evakon asuttaminen ja työllistäminen nopeasti on iso ongelma minä aikana tahansa; Suomen silloisesta väestöstä noin kymmenen prosenttia piti asuttaa ja mahdollisuuksien mukaan työllistää.

Siirtolaisten työllistämistä ja Salpalinjan rakentamista ajatellen työvoiman tarve ja tarjonta kohtasivat oivallisesti. Siirtolaiset olivat aina etusijalla, kun linnoitustyömaalle väkeä otettiin. Evakoiden työllistyminen oli ilman muuta iso kansantaloudellinen talouskysymys. Ja taas heidän työpanoksensa joudutti tärkeää työtä ratkaisevasti.

Nimittäin nyt jälkeenpäin tiedämme, että liki kolmen vuoden hankkeeksi mitoitettu linnoittamisurakka ehti välirauhan aikana edetä vain vajaaseen puoleen. Vaikka työ edistyi ”vain vajaaseen puoleen”, sillä oli iso merkitys kesän 1944 ratkaisuihin välillisesti.

Jos Salpalinjan rakentaminen olisi välirauhan aikana ollut tehotonta suunnittelun, materiaalihankinnan, rahoituksen ja työvoiman osalta, olisi linjan uskottavuus vuonna 1944 saattanut olla ratkaisevasti heikompi.

Kiitos ripeän suunnittelun, rahoituksen ja rakentamisen, linnoitus ehdittiin saada niin vahvaksi, että Stalin joutui sen ottamaan huomioon. Hän ei tohtinut enää jatkaa Tali-Ihantalaan, Vuosalmelle, Viipurinlahdelle ja Nietjärvelle keskeytynyttä suurhyökkäystään kuluneilla voimillaan kohti Kymijokea ja edelleen Helsinkiä; Salpalinja teki tehtäväänsä. Hän teki viisaan johtopäätöksen ja keskittyi sotamenestyksessään kilpajuoksuun Berliiniin ja siirsi joukkojaan Suomen rintamalta sinne.

Näin voidaan sanoa, että rahalla ja linnoitustöiden tehokkaalla rahoittamisella oli myös vaikutuksensa Salpalinjan pelotevaikutuksen syntymiseen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.