Linnoitteiden kartoitus alkoi jo 1942

Keskusteluun, milloin Suomi alkoi varautua Saksan häviöön / Neuvostoliiton suurhyökkäykseen toisessa maailmansodassa, saatiin eilen Miehikkälässä mielenkiintoinen yksityiskohta. Päämajan linnoitusosaston kunnossapito- ja tarkastustoimisto sai 27.2.1942 käskyn kartoittaa ja kortistoida välirauhan aikana rakennetut linnoitteet ja niiden rakentajien käytössä olleet parakkialueet. Siis kokonaisuuden, joka 10.7.1944 sai nimen Suomen Salpa.

Tämä kävi ilmi viime keskiviikkona valtiotieteiden maisterin paperit saaneen Otto Auran esitelmästä Salpalinja-museolla. Hän kertoi isoisänsä rakennusmestari Veikko Mäkisen (1913 – 1994) sota-ajan työstä linnoittajana erilaisissa esimies- ja työnjohtotehtävissä sotilasvirkamiehenä.

Mäkinen oli yksi noista henkilöistä, joka määrättiin kyseiseen kortistointiin. Otto Aura teki pro gradu –tutkielmansa juuri isoisänsä linnoittajavaiheista. Tammikuussa 2012 hyväksytty pro gradu löytyy tästä.

Siis yhden rakennusmestarin vaiheiden penkominen sota-arkistosta toi esiin linnoitusosaston päiväkäskyn N:o 6/42 ”Moskovan rauhan aikaisen pääpuolustusaseman linnoituslaitteiden tarkastus, kartoittaminen ja kortistoon vienti suunnittelukarttoja apuna käyttäen.”

Asian tekee mielenkiintoiseksi nimittäin se, että välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden mahdollisen käytön varalta kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund (kenraali Gustav Hägglundin isä) sai 10.2.1944 päämajasta käskyn tarkastaa, mitä Moskovan rauhan rajalle oli tehty. Tämä oli seurausta Saksan sotamenestyksen jo tapahtueesta ratkaisevasta käänteestä ja NL:n hyökkäysuhasta. Yleisenä käsityksenä on pidetty, että Hägglund sai kartoitustehtävän nimenomaan siksi, kun koottua tietoa linnoitteesta ei ollut.

Hägglund teki tarkastuksen nopeasti heti helmikuun loppupuolella. Reino Arimo Suomen linnoittamisen historiassa toteaa Hägglundin tarkastuskertomuksessa mainitsevan, että Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä oli mm. 444 hyvinrakennettua ja pitkäkestoista kaaritulta kestävää betonilaitetta, joista ”tosin 80 hieman keskeneräistä”. Suurin puute raportin mukaan oli taisteluhautojen puute. Myös lähisyvyys puuttui ”melkein täydellisesti”.

Parissa viikossa syntynyt raportti viittaa siihen, että Hägglundilla olisi ollut käytössään linnoitusosaston ”rakennusmestaritason” toimeksiannon tulokset. Tai sitten ei ollut; kartoitus oli joko edelleen kesken tai sen tulokset olivat hukkuneet byrokratiaan.

Joka tapauksessa rakennusmestarien linnoitteiden kartoituksesta Otto Aura oli löytänyt elokuulta 1944 maininnan, että korsuja oli raportoitu Salpalinjalta 714 kappaletta. Olivatko korsut sitten kaikki teräsbetonikorsuja ja sisältyikö lukuun jo pallokorsuja, ei Aura ilman lisäselvitystä vielä osannut sanoa. Hän lupasi tiedon selvittää. Tuo luku 714 saattaisi olla hyvinkin lähellä teräsbetonikorsujen totuutta edellyttäen, että siihen sisältyisi suurin osa kesällä 1944 rakennetuista pallokorsuista.

Jääköön viisaampien tutkittavaksi ja pohdittavaksi, oliko päämajan linnoitusosaston (välirauhan aikana linnoitustoimisto) jo kevättalvella 1942 antama linnoitteiden kartoitustehtävä vain sattumaa, vai oliko jo takana huoli Saksan sotamenestyksestä. Jos oli jälkimmäistä, niin se oli sitten kaukaa viisautta.

Toisaalta kun lisään tähän perään Otto Auralta saamani Marskin kirjejäljennöksen, niin hunningolle linnoitteita ei ollut tarkoitus jättääkään.

"21.10.1941

Linnoitustöiden Johtajalle.

Moskovan rauhan jälkeen varustetut linnoitusalueet säilytetään toistaiseksi sellaisina, että ne lyhyessä valmisteluajassa saadaan täyteen kuntoon.

Tästä johtuen ei vielä mm. voida antaa lupaa hakata linnoitusalueelta muita kuin sellaisia puita, joilla ei ole sotilaallista merkitystä asemille. Oikeutan linnoitustöiden johtajan ratkaisemaan, voidaanko kulloinkin esitettyihin hakkuuanomuksiin tätä näkökohtaa silmälläpitäen suostua.

Kivi- ja piikkilankaesteisiin saadaan avata liikenteen ja maanviljelyksen tarvitsemat, Linnoitustöiden johtajan kulloinkin hyväksymät aukot. Piikkilangan puutteen tehdessä aikaisempien esteiden purkamisen välttämättömäksi, oikeutan Linnoitustöiden johtajan harkintansa mukaan purkauttamaan linnoitusalueen piikkilankaesteitä sillä rajoituksella, että

- - pääpuolustuslinjan esteet Suomenlahden ja Punkaharjun (ml.) sekä Koitereen ja Teljovaaran (45 km. Lieksan pohj. puolella) välillä samoin kuin

- - kaikki esteet Teljovaaran pohjoispuolella

jätetään paikoilleen.

ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim"

Ylipäällikön sotamarsalkka Mannerheimin kirje Linnoitustöiden johtajalle, 21.10.1941, 1/1372/Lin1/3/3/T12529, KA

 

Otto Auran kirjoituksia voi lukea täältä Oton kirja -blogista

Aladàr Paasonen 1944 suu supussa

Martti Turtolan huomenna ilmestyvässä kirjassa ”Mannerheimin ristiriitainen upseeri. Eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta” tuodaan esiin, että päämajoitusmestari Aksel Airo ei ollut ainoa Päämajan upseeri, joka panttasi keväällä 1944 ylipäälliköltä tiedustelutietoja Neuvostoliiton suurhyökkäysaikeista. Myös kenraali Erik Heinrichs ja tiedustelupäällikkö Paasonen tiesivät saman ja kantavat Turtolan mukaan siitä myös vastuun.

Paasonen itse asiassa kantoi asiasta raskaimman vastuun, koska hän ei ollut Airon vaan suoraan Mannerheimin alainen, jolle hän halutessaan olisi tietojaan voinut kertoa.

Tämä tohtori Turtolan mukaan on uutta tietoa paljon kalutusta kevätkesän 1944 tiedustelutietoja koskevasta keskustelusta. Näin hän kertoi tänään tiistaina Miehikkälän Salpalinja-museolla puhuessaan uuden kirjansa päähenkilöstä Aladàr Paasosesta. Tieto löytyi kirjaa tehdessä Paasosen ja Tukholmassa sotilasasiamiehenä toimineen eversti Martin Stewenin välisestä kirjeenvaihdosta.

Turtolan mukaan Stewen raportoi Suomeen Ruotsin Japanin sotilasasiamieheltä saamiaan tietoja. Myös Suomen Japanin sotilasasiamies Auno Kaila oli viestittänyt samankaltaista tietoa Suomeen, mutta sitäkään ei Paasonen päästänyt eteenpäin.

Noiden tietojen alkuperäislähdettä Turtola ei aivan varmuudella pystynyt sanomaan, mutta hyvin saattoi olla mahdollista, että ne olivat peräisin tavalla tai toisella jopa suoraan Moskovasta, jolla vielä tuolloin oli suhteet Japaniin. Ja näin tietoa kantautui Suomeen kahden oman asiamiehen kautta.

Miksi sitten ylipäällikölle ei kerrottu maan kannalta tärkeitä tiedustelutietoja. Martti Turtolan vahva tutkijan mielipide oli yksinkertaisesti se, että ei todella haluttu vanhaa sotapäällikköä hermostuttaa. Se ei kenestäkään alaisesta ole ”kivaa”.

Aladàr Paasosen nimittäminen vuonna 1942 Päämajan tiedustelupäälliköksi oli osin seurausta hänen erinomaisesta ja laajasta kielitaidostaan, mutta myös hyvistä suhteista Unkarin armeijan johtoon. Paasosen perhesyistä tapahtuneen Unkarin matkustelun varjolla hän saattoi samalla hankkia tietoja Saksasta. Eli vakoilla sumeilematta Suomen liittolaismaata.

Paasosen kytky Salpalinjaan tulee hänen talvisodan aikana Pariisissa sotilasasiamiehenä ollessaan avustamasta tykkikaupasta. Hän oli aktiivinen Suomen asehankinnoissa Ranskasta. Hänen johdollaan maahan saatiin, tosin talvisotaan pääosin myöhässä, 232 ensimmäisessä maailmansodassa käytössä ollutta vanhaa hyppyheikkiä kranaatteineen. Noista aseista tuli välirauhan aikana perustetun itärajan linnoitustykistön runko.

Tässä 20.9.2012 Helsingin Sanomien kirja-arvostelu, myös toisesta yhtä aikaa julkaistusta Paasonen-kirjasta.
 

Teräspesäkkeet tukena

Suomi sai jatkosodassa ja nimenomaan sen hyökkäysvaiheessa varsin paljon sotasaaliiksi panssarivaunuja, muun muassa amerikkalaisen Christie-vaunun pohjalta NL:n rakentamia BT- (nopea tankki) vaunuja noin 130 kpl. Kaikkia niitä ei pystytty kunnostamaan ajokuntoon.

Jo talvisodassa Suomi upotti osan panssarivaunukalustostaan, Ranskasta ostetut Renault FT-17 –vaunut, maahan linnoitteeksi. Renaultteja oli maassa asemissa pesäkkeinä ainakin Näykkijärvellä ja Taipaleella. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa oli venäläisten havaittu käyttäneen samaa menetelmää.

Ei siis ollut ihme, että linnoitusosasto pyysi jo syyskuussa 1942 taisteluvälineosastolta saada käyttöönsä purettavista sotasaalisvaunuista vapautuvia panssaritorneja. Kiikarissa olivat juuri nuo Christie - / BT –vaunut. Pyyntö ei johtanut mihinkään, kunnes se uudistettiin jo huomattavasti kiirellisemmässä tilanteessa 21.6.1944. Siitä prosessi vihdoin lähti käyntiin ja Salpa-aseman taistelukuntoa ryhdyttiin täydentämään teräspesäkkeiksi nimetyillä romutettujen panssareiden torni- ja sen alla olevilla runko-osilla.

Ajatuksena oli sijoittaa tornin edestä ja takaa katkaistu vaununosa kokonaisena joko teräsbetonikorsujen suojaan tai muuten suojattuun tai suojaisaan sivustatuliasemaan. Torni ja sen runko asennettiin puu- tai kiviperustukselle. Tarkoitus oli teräspesäkkeistä pystyä ampumaan sirpalekranaatein ja pikakiväärein lähinnä elävää voimaa panssari- ja piikkilankaesteiden suuntaan.

Teräspesäkkeissä oli paikoillaan panssarivaunun tornin oma aseistus. BT 5 ja BT 7 –vaunuissa oli 45 millin panssarivaunukanuunat ja aina myös rinnalla Degtarjev –pikakivääri. T 37 ja T 38 –vaunujen torneissa oli vain pikakivääri. BT 2 –vaunuihin alkuperäisaseistuksen sijaan asennettiin talvisodan Vickers vaunuissa olleet 37 mm Bofors-tykit.

 

Tämän näköinen on teräspesäke. BT 7 vm 1935 vaunun torni ja runko haudattuna tuliasemaan tänä päivänä Ravijoen valaistun ladun vieressä. Torni on jostain syystä hypännyt hammaskehältään pois.

Salpalinja-museon sotahistoriallisessa luentosarjassa teräspesäkkeistä sunnuntaina Virolahden Harjussa esitelmöinnyt  Jukka Purhonen kertoi, että jatkosodan päättymisen hetkillä suunnitelmissa oli asentaa Salpa-asemaan 20 kpl 37 mm PsvK:n tornia ja 38 kpl 45 mm PsvK:n tornia, yhteensä siis 58 tornia. Pikakivääritorneja oli määrä asentaa 52 kappaletta. On selvää, että kaikkia torneja ei ehditty Salpalinjan rakentamistöiden päättymiseen mennessä asentaa.

Maastosta on paikannettu teräspesäkkeitä kaiketi noin 50 kappaletta. Itse olen nähnyt tilastoissa ainakin luvun 49. Purhonen sanoo paikallistaneensa 1980-luvulla vielä noin 40 teräspesäkettä. Niitä on pieninä ryppäinä ja yksittäinkin Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä. Kun pelkät pikakivääripesäkkeet olivat vain torneja ilman runkoa, on mahdollista että ne on suurimmaksi osaksi kerätty parempaan talteen heti sodan jälkeen.

Suurin keskittymä teräspesäkkeitä sattuu Luumäelle rautatien ja nykyisen kuutostien seutuville. Kuutostien kahtapuolen Askolassa lähimpien teräsbetonisten kk-korsujen suojassa näkyy otos teräspesäkkeistä. Toinen niistä on asennettu siten, että korsun lähipuolustusaukon ja osittain myös varauloskäytävän mahdollinen käyttö olisi estynyt.

Erikoisuuksia tornien joukossa on ainakin kaksi. T 26 –vaunuista, joita oli saatu sotasaaliiksi noin sata, vain yksi torni päätyi Salpalinjaan Siikasaarentien varteen Virolahden Ravijoella. Sekin varsin hyvin ”ilmastoituna”, aiemmassa tehtävässään useasta kohtaa kenties norsupysyllä läpiammuttuna. Panssariauton BA-6 uniikkitorni löytyy taas Pajulahden linjalta, joka on osa Vaalimaan oikaisuasemakokonaisuutta.

Vaikkakin teräspesäkkeet tulivat Salpalinjaan viime tipassa ja niidenkin taistelukunto, kuten koko linnoituksen, jäi testaamatta, olivat ne lisärikkana rokassa. Teräspesäkkeet paljastavat, että kierrätys on tässä maassa ollut arvossaan aiemminkin. Ja huomattavaa ajanvietettä ruosteenväriset ”pöntöt” tarjoavat vielä monelle harrastajalle. Eilenkin tuli joka nippeli läpikäytyä ja niiden käyttötarkoitus ihmeteltyä pitkälti yli kymmenen hengen voimin.

Kommenttiblogi Salpalinjan merkityksestä

Miehikkälästä kotoisin oleva, Helsingissä asuva sotahistorian harrastaja Osmo Kimmo ottaa kantaa edelliseen blogiini. Koska kannanotto on sen verran laaja, julkaisen sen omana blogikirjoituksena. Siis seuraavan tekstin takana on Osmo Kimmo Helsingistä.

 

Jos Jartsevin neuvottelut olisivat johtaneet tulokseen, niin Neuvostoliitto olisi saanut jonkinlaista jalansijaa Suomenlahden saarilla ja Suomen kaupalliset suhteet Neuvostoliittoon olisivat tiivistyneet. Joutuminen Neuvostoliiton etupiiriin olisi ollut vain entistä varmempaa kun kohtalomme ratkaistiin 23.8.1939 Molotov-Ribbentrop -sopimuksella. Baltian maiden kohtalolla ei tarvitse jossitella. Sotilastukikohtien luovutuksella Neuvostoliitolle se prosessi alkoi. Samasta asiasta oli kysymys syksyn 1939 neuvotteluissa, mutta sen lisäksi myös alueluovutuksista Kannaksella siten, että osa pääasemaa (sittemmin Mannerheim-linjana tunnettu) olisi jäänyt Neuvostoliiton puolelle. Ainakin Suomessa oli laajasti herätty huomaamaan linnoitetun puolustusaseman merkitys. Tämän osoittivat kesän 1939 vapaaehtoiset linnoitustyöt.

Neuvostoliitossa oli 1930-luvun alusta alkaen pelattu säännöllisesti sotapelejä Suomen valloittamisesta. Puna-armeijan marssiopas Suomeen kuvaa valmistelujen perusteellisuutta. ”Rauhantahtoisen” valtion kannalta oli tärkeätä, että hyökkäys vietiin läpi nopeasti ennen kuin kansainvälinen yhteisö ehti reagoida, mitä vielä voitiin hidastaa harhainformaatiolla, kuten sitten tapahtui talvisodan alkaessa.

Tämä on tietysti spekulaatiota, mutta kun valtausoperaation läpiviennin nopeus oli keskeistä, niin tuskin voidaan ajatella, ettei sotapeleissä olisi huomattu linnoitetun - vaikkakin vaatimattomasti - pääsaseman hidastavaa vaikutusta. Se myös nähtiin käytännössä talvisodassa. Syksyn 1939 neuvottelujen eräänä tavoitteena oli tämän hidastavan tekijän poistaminen siltä varalta, ettei Suomen haltuunotto onnistuisi ilman sotilaallista operaatiota.

Talvisodassa Neuvostoliitto saavutti neuvotteluvaiheen tavoitteensa, vaikkakaan ei onnistunut Suomea valloittamaan sodan pitkittymisen takia. Lähtökohdat valloitusoperaation nopeaan läpivientiin olivat merkittävästi parantuneet. Suomalaiset onnistuivat kuitenkin osittain neutraloimaan Neuvostoliiton saavutukset rakentamalla hämmästyttävän nopeasti lujan linnoituksen itärajalle ja Hankoniemen poikki sekä vahvistamalla itäisen Suomenlahden rannikkopuolustusta.

Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan välirauhan aikana tunnetaan. Voidaan vain arvioida, mikä vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli sillä, että uuden rajan turvaksi rakennettiin puolustusasemaa palkatuin rakennusjoukoin ja että samalla alueella todellisissa korpivaruskunnissa toimiva armeijamme osallistui linnoitustöihin. Toiminnan laajuus merkitsi sitä, että Suomessa varmasti tiedettiin asiasta, niin myös Neuvostoliitossa.

Jatkosodan alussa Salpalinja mahdollisti joukkojen keskittämisen operaatioiden painopistesuuntiin ja heikentämisen toisaalla. Sodan alkaessa linnoitustyöryhmistä muodostettiin, tosin osa henkilöstöä vaihtaen, linnoitusrakennuspataljoonia, joilla oli käytännön kokemusta ja osaamista. Koko kenttäarmeija osallistui välirauhan aikana puolustusaseman kenttälinnoitustöihin. Nämä työt hallittiin varmasti hyvin ja sillä taidolla oli käyttöä asemasodan aikana. Vastapainona oli kuitenkin se, että taistelukoulutukseen käytetty aika jäi vähäisemmäksi

Kesän 1944 tilanteessa oli molemmin puolin suuri merkitys sillä, että tiedettiin Salpa-aseman olevan vielä takana. Suomalaisten torjuntavoitot kesällä 1944 kuluttivat vihollisen voimia siten, että hyökkäyksen jatkaminen ja Salpa-aseman murtaminen olisi vaatinut sellaista uusien voimien keskittämistä, ettei Neuvostoliitolla siinä vaiheessa ollut siihen mahdollisuuksia.

Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti joukkomme vetäytyivät nykyisen rajan länsipuolelle ja Salpalinjasta tuli taas pääpuolustusasema. Salpalinjan miehittäminen ja taisteluvalmiuden ylläpitäminen olivat varautumista pahimman varalle. Tässäkin tilanteessa Salpalinjalla oli merkitystä. Varautuminen jatkui asekätkentänä. Salpalinja on edelleen nähtävissä. Sillä on merkitystä. Se on jykevä näyttö siitä, millaisiin tekoihin Suomi on tarvittaessa valmis itsenäisyytensä säilyttämiseksi.