Korsujen vesihuolto

Teräsbetonikorsun sijoittamisessa maastoon tärkeintä oli tietenkin paikan soveltuvuus aiottuun tehtävään. Asekorsujen sijoittelussa sivustatulitus ja erityisesti konekiväärikorsussa vielä maanpintaa myötäilevä matala tuliverkko sekä tulenjohtokorsuissa hyvä tähystysmahdollisuus olivat ratkaisevia. Pelkissä majoituskorsuissa tärkein vaatimus oli mahdollisimman lyhyt ja suojainen siirtymistie tuliasemiin.

Korsujen vesihuolto, kaivo ja viemäröinti, oli toiminnallisten vaatimusten ohella otettava huomioon. Korkeissa maastonkohdissa sijaitsevissa tulenjohtokorsuissa pohjavesi tuskin aiheutti viemäröintiongelmia. Sen sijaan alavilla, tasaisilla paikoilla pohjavesi piti saada pysymään lattiapinnan alapuolella.

Korsun rakentaminen esimerkiksi suolle oli pohjaveden takia mahdotonta. Kun lähtökohta oli rakentaa korsu maanpinnasta alaspäin, piti järeiden korsujen kuusi metriä syvästä montusta saada vesi johdetuksi pois. Pienten pallokorsujen osalta tehtiin kompromisseja nostamalla korsu "pohjaveden päälle", jolloin osa rakenteesta jäi maanpinnan yläpuolelle vetämään vihollistulta puoleensa.

Yleensä iso teräsbetonikorsu sijaitsee joko mäen tai harjanteen rinteessä tai pienellä luonnonmukaisella nyppylällä. Salaojituksen ja viemäröinnin punaiseksi poltetut savitiiliputket johdettiin joko ampumasektorin tai sisäänmenokäytävän alle riippuen paikasta. Viemäröinti päättyi salakaivoon, jotta vihollinen ei olisi päässyt putken päästä työntämään esimerkiksi taistelukaasua korsuun.

Joissakin kalliossa sijaitsevissa majoituskorsuissa on hyvin syvät sisäänmenokäytävät. Ne selittyvät sillä, että vihollisen puolen ehjää kalliota ei ole "turvallisuussyistä" haluttu rikkoa ja viemäriputket on johdettu sisääntulokäytävään. Ja jotta riittävä kaato veden virtaamiselle on saatu, on käytävä pitänyt louhia syväksi.

Kaikkiin korsuihin, jos mahdollista, tehtiin oma kaivo, jos pohjavettä löytyi maanpinnasta laskettuna kymmenen metrin syvyydestä. Maavaraiseen korsuun tehtiin rengaskaivo. Kallioon rakennetuissa korsuissa kaivolle louhittiin onkalo. Kaivo yleensä sijoitettiin korsun majoitusosaan.

Korsukaivoja on hyviä ja huonoja, niin kuin normaalielämässäkin. Monessa korsussa kaivo toimii vielä tänäkin päivänä ja hyvää vettä riittää, jos kansi on estänyt epäpuhtauksien ja eläinten pääsyn kaivoon. Toisissa kaivoissa taas vettä kuivana aikana ei ole lainkaan tai se on laadultaan huonoa.

Niihin korsuihin, joihin ei pystytty rakentamaan omaa kaivoa, vesihuolto turvattiin kantovedellä. Korsuun tuotiin irrallinen muutaman sadan litran säiliö, jonka avulla miehistö pystyisi taistelutilanteessa tulemaan toimeen päiväkausia.

Sotilaiden lisäksi vettä tarvittiin konekiväärikorsuissa piipun jäähdytystä varten. Asia oli ratkaistu kahdella tavalla. Jäähdytysvesi johdettiin käsipumpulla suoraan kaivosta konekiväärin vaippaan. Tai kaivosta nostettu vesi kannettiin konekiväärin vieressä seinään kiinnitettyyn pieneen säiliöön, josta ampujan apulainen pumppasi sitä käsipumpulla aseen vaippaan.

Estekivien louhinta

Salpalinjaan louhittiin ja kuljetettiin välirauhan aikana 350 000 - 400 000 yksittäistä panssariestekiveä! Se on yhtä monta kuorma-autokuormaa! Jokainen kivi painoi vähintään 3 000 kiloa. Seuraavassa valotan pikkuisen, mistä nuo kivet kiskottiin.

Muodoltaan sokeritoppa- tai pyramidimaiset kivet louhittiin lähimmästä mahdollisesta peruskalliosta.

Itärajalla raaka-ainetta riitti. Kaakkois-Suomi kuuluu Viipurin rapakivigraniittialueeseen. Rapakiven kestävyyttä epäiltiin, mutta kiinteässä kalliossa sään ulottumattomissa oleva kivi oli yhtä lujaa kuin mikä tahansa graniitti. Karjalan kannaksella louhintakelpoista kalliota oli sitä vastoin vähän. Siksi Salpalinjan kiviä Hamina-Taavetti -linjasta kuljetettiin kesällä 1943 kaikkiaan noin 40 000 kappaletta VT-asemaan.

Louhinta alkoi sopivan kallion etsimisellä. Perusvaatimus oli, että kallio oli ehjää. Vaakahalkeamien välin tuli olla vähintään estekiven korkeuden verran, noin 170 senttimetriä.

Harvoin kallion reuna oli valmiiksi pystysuora ja sileä. Siksi muotoiltiin ensin louhoksen "rinta", suora seinämä. Sen korkeuden tuli siis olla vähintään yhden estekiven korkuinen. Yleensä rinta oli useita metrejä korkea . Virolahden Harjun maatalousoppilaitoksen mailla Vahtivuoressa louhoksen rinnan korkeus on jopa noin 15 metriä.

Louhinta alkoi irrottamalla rinnasta estekiven levyinen, 80 - 100 sentin paksuinen viipale kalliosta. Pystyporaukset tehtiin paineilmalaitteistolla. Noin 40 millin reikiä porattiin jyrkänteen suunnassa 60-70 sentin välein ensimmäiseen vaakahalkeamaan saakka. Teoriassa (käytännössä tuskin) jopa edellä kerrotun Vahtivuoren louhoksen 15 metrin syvyyteen saakka.

Pystyporausten jälkeen reiät panostettiin kokeilemalla haetulla määrällä räjähdysainetta niin, että ammuttaessa reikien väliin syntyy halkeama ja räjähdysvoima kaataa irronneen kivilevyn maahan.

Siltä osin kun kivilevy jäi ehjäksi, se pilkottiin paineilmaporauksilla ja räjähdysaineella estekiven korkeuden levyisiin viipaleisiin. Tämän jälkeen tällaisen viipaleen kimppuun käytiin käsiporalla ja lekalla (moskalla).

Käsiporaus oli kahden miehen työtä. Toinen piti poraa ja kiersi sitä toisen miehen jokaisen lekaiskun jälkeen hieman eri asentoon. Idea iskuporakoneissa on sama, mutta tahti on hieman nopeampi! Eräs arvio työn nopeudesta on, että neljän miehen työtiimi ( poranpitäjä, lekamies, teräseppä ja teriä teroitukseen kiikuttava lähetti) saivat aikaan 20 millin reikää päivässä noin neljä metriä, eli metri miestä päälle. Oli miten oli, joka tapauksessa hidasta käsiporaus oli, mutta konekalustoa ei kaikkiin työvaiheisiin riittänyt.

Käsiporauksella porattiin estekiven korkeuden levyiseen viipaleeseen poikittain hieman viistoon pystysuora reikärivi. Reikien syvyys oli vaaksan verran ja etäisyys toisistaan niin ikään vaaksan verran. Näihin reikiin asennettiin kivikiilat (metalliliuskat ja tappi väliin). Tämän jälkeen kiiloja tiukattiin lekan iskuilla vuoronperään, tiukemmalle ja tiukemmalle, kunnes kolmen tonnin lohkare irtosi. Sen jälkeen seuraava reikärivi toisin päin viistosti, jolloin kiven muodoksi tuli alaspäin levenevä.

Edellä kuvatulla tavalla kivi kerrallaan hitaasti mutta varmasti irtosi isommasta kappaleesta ja oli valmis siirrettäväksi louhokselta estetyömaalle. Yhden kiven irrottamiskustannus oli 95 silloista markkaa. Siitä työn osuus oli 70 markkaa, loppu oli poranteroitus- ja ym. räjähdysainekuluja. Rakennusmiesten tuntipalkat olivat 8-15 markkaa. Eli karkeasti sanottuna yhden kiven irroitus kalliosta maksoi noin yhden miehen päiväpalkan verran.

Salpalinjan perinneyhdistys avaintoimija

Suomen historiaan merkittävällä tavalla vaikuttaneen Salpalinjan tunnettavuuden eteen tehdään työtä monella tasolla. Tässä kirjoitussarjassa on tuotu esiin asiatiedon lomassa muutamia paikallisia toimijoita museoista erillistapahtumiin. Nyt on vuoro nostaa esiin yksi tärkeimmistä tekijöistä, valtakunnallinen Salpalinjan perinneyhdistys ry. Se on perustettu vuonna 2002.

Perinneyhdistyksen päämääränä on Salpalinjan kansallisen ja kansainvälisen tunnettuuden lisääminen, valtakunnallisen toiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen sekä Salpalinjan perinteiden vaaliminen.

Lainaan yhdistyksen kotisivuilta myös toiminnan tavoitteet:

"Salpalinjan perinneyhdistyksen tarkoituksena on tukea toiminnallaan Salpalinjan valtakunnallista kehittämistä ja ylläpitämistä kansallisena ja kansainvälisenä muistomerkkinä.
Yhdistys kehittää Salpalinjaan liittyvien eri osapuolten yhteistoimintaa edistämällä linnoitushistoriallisten ja matkailullisten toimijoiden verkostoitumista.
Lisäksi yhdistyksen tarkoituksena on Salpaveteraanien perinteen ja historiallisten muistojen vaaliminen sekä yhteistyön kehittäminen maanpuolustuksellisten yhteisöjen kanssa."

Tavoitteet ovat komeat ja vapaaehtoisvoimin tehtynä työtä riittää pitkäksi aikaa. En lähde toistamaan yhdistyksen toimintamuotoja, kun ne löytyvät helposti salpakeskus.fi -portaalista yhdistyksen nettisivuilta.

Tärkeintä on, että yhdistys koko valtakunnan kattavana "katto-organisaationa" saisi painoarvollaan päämääriään eteenpäin. Siinä työssä hartiat eivät ole koskaan liian leveät.

Yhdistyksen puheenjohtajat, ensin kenraaliluutnantti Heikki Koskelo ja nyt eversti Arto Mikkonen, ovat tehneet hyvää työtä laajalla rintamalla. Heidän ohessa on työskennellyt lukuisa joukko ahkeria työmyyriä, joista ei voi olla mainitsematta Jussi Carpénia. Hän on ollut yhdistykselle rahanarvoinen mies. Kassa on kunnossa.

Toimintaa on ollut. On tuotettu kirjallisuutta, multimediaa internettiin, on pidetty perinnepäiviä ja palkittu Salpalinjan rakentajia, on annettu asiantuntija-apua, pidetty yllä yhteyksiä ulkomaille, erityisesti Ruotsiin ja ties mitä. Paljon on tehty.

Perinneyhdistyksen ylevien tavoitteiden toteutuminen vaati sitoutuneita vapaaehtoisia. Niitä on onneksi ollut. Yhdistyksen valtakunnallisuus ja pitkän itärajan mukana pitäminen Suomenlahdelta Lappiin tuo omat ongelmansa kokoontumisten osalta. Onneksi tämä sähköinen viestintä sitä helpottaa. Silti rohkenen uskoa, että perinneyhdistykselläkin on pula tekevistä käsistä ja ennen kaikkea työkaluista.

Salpakeskus henkiin

Salpalinjan perinneyhdistys on yksi osa kokonaisuutta nimeltä Salpakeskus. Ne muut ovat Miehikkälän Salpalinja-museo, Virolahden Bunkkerimuseo ja Pioneerimuseo. Tuo Salpakeskus minun ymmärtääkseni perustettiin vuonna 2005 nimenomaan edellä mainittujen taustayhteisöjen työkaluksi, tekemisen tekijäksi, Salpalinjan kukoistamiseksi.

Nyt joudun valitettavasti olemaan ilkeä ja toteamaan, että viisi vuotta perustamisensa jälkeen Salpakeskuksessa on jotain samaa kuin jatkosodan VKT-asemassa. VKT-asema oli joukkojen sinne vetäytyessä käytännössä vain viiva kartalla. Juuri muuta ei muutamaa "poteroa" lukuunottamatta oltu tehty. Siitä pitävän puolustusaseman teki sotiemme veteraanien taistelutahto!

Samoin Salpakeskus on toistaiseksi vain portaali internetissä ja loppu onkin sitten sanahelinää. Taistelutahtoa ei tunnu olevan.

Pioneerimuseo tutkii parhaillaan mahdollista vetäytymistä Miehikkälästä, jonne se tuli nimenomaan innostuneena Salpakeskus-kokonaisuudesta. Salpalinja-museolla ja Bunkkerimuseolla on infra, toiminnan puitteet, kunnossa, etten sanoisi loistavassa kunnossa.

Niin Miehikkälän kuin Virolahdenkaan kunnan talous ei tätä nykyä taitane kestää edellä mainittujen mainioiden museoiden täysipainoista hyödyntämistä Salpakeskus-idean pohjalta. Markkinointi olisi ensimmäinen avainsana, mutta kuntien osoittamilla muutamilla satasilla, ehkä tonnilla parilla ei museon virkamiehet ihmeisiin pysty. Kysymys olisi perustavaa laatua olevasta kuoppakorotuksesta, kymppitonnien satsauksesta ja toiminnan edelleenkehittämisestä. Siihen tarvittaisiin kunnanvaltuustoilta taistelutahtoa, toistan taistelutahtoa!

Salpakeskus-idea on polkenut nyt paikallaan viisi vuotta. Toivoisin, että kun kunnat eivät siihen pysty, niin Salpalinjan perinneyhdistys voisi olla se kokoava voima, joka nostaisi Salpakeskus-ajatuksen uudelleen jaloilleen. Se tarkoittaa siis rahaa. Ei varmaan hirveitä summia tarvittaisi, jolla Salpalinjan vetovoima ja dynamiikka pantaisiin liikkeelle.

Kun kunnilla eikä perinneyhdistykselläkään rahaa siihen ole, on sitä saatava valtiolta. Suomen kunniavelan maksu veteraaneille on tältä osin kesken.

Siinä olisi lobbauksen paikka.

Linnoitustietä 800 kilometriä

Salpalinja rakennettiin talvisodan jälkeen uudelle itärajalle puolustusasemaksi. Se sijoitettiin rajasta reilun tykinkantaman päähän, jotta naapuri ei "omalta" puoleltaan olisi päässyt häiritsemään rakennustöitä. Pääasema tuli käytännössä 15- 20 kilometrin päähän rajasta.

Kun puolustuksellisuus oli linnoituksen lähtökohta, merkitsi se linnoituslaitteiden sijoittamista parhaimpiin mahdollisiin maastokohtiin annetulla ylimalkaisella puolustusvyöhykkeellä. Se tarkoitti, että rakennettua kulttuurimaisemaa ei kaihdettaisi, ei myöskään asumatonta korpea.

Jotta kaikki se hirvittävä tavara- ja materiaalimäärä, jota rakentaminen vaati, saataisiin siirrettyä paikalleen, tarvittiin kuorma-autoliikenteen mahdollistava tiestö. Ymmärrettävää on, että tuon ajan pääosin takapyörävetoinen kuorma-autokalusto ei ihan millä tahansa kärrypolulla pystynyt liikkumaan. Valmista tietä ei monelle korsulle tai kiviestekohteelle ollut.

Niinpä Salpalinjan rakentaminen kulloisessakin kohdassa alkoi tien teolla.

Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia -kirjassa kerrotaan, että "uusia teitä rakennettiin noin 353 km ja vanhoja korjattiin noin 452 km. Tietöitä kertyi siis yhteensä 805 km." Näin jälkikommenttina ja kuriositeettina voi Arimon tekstistä todeta, että noin-sanaa ei enää yhteissummassa käytetty.

Tuosta tieverkosta uskallan melko varmasti sanoa, että siitä noin 200 kilometriä on kiviesteen vieressä. Kiviestettähän Salpalinjassa on 225 kilometriä. Jos siitä jokunen pätkä on osunut valmiin tien varteen, niin tuskin pariakymmentä kilometriä enempää.

Yksittäinen panssariestekivi painoi vähintään kolme tonnia, 3000 kiloa. On täysin selvää, että kiven pystytyspaikka ei voinut olla monenkaan metrin päässä kantavasta tiestä.

Niissä kohdin metsissä tai pelloilla, joissa estekivet eivät ole nykyisin käytössä olevan tien varressa, tienpohjan kyllä jalan alla helposti tuntee. Sepeliä ja soraa ei ole kantavuuden saamiseksi säästetty. Sulan kelin kantavassa tietyössä säästettiin kiviesteiden kohdalla oikeastaan vain talvella 1941, jolloin käytettiin hyödyksi kivien ajossa pehmeillä mailla vahvasti jäätynyttä maata, routaa.

Monin paikoin linnoitustien paikat metsissä ovat selvästi havaittavissa, vaikkei niitä olisi käytetty sitten rakentamisen. Tiepohja on niin kova, että siinä harvoin kasvaa kituvia puuntaimia suurempaa puustoa. Pintakasvillisuus vain pois puskutraktorilla ja tie olisi valmis vaikka henkilöautolle.

Osa linnoitusteistä on yhä käytössä tilus- tai metsäteinä.

Kuorma-autoja Salpalinja-työmaalla oli käytössä noin tuhat. Se oli noin puolet käytettävissä olevasta Suomen kuorma-autokannasta. Puukaasu- eli häkäpyttyautoja kuorma-autoista oli noin 60 prosenttia.