Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Amiraali Kaskeala Miehikkälässä 1.7.2005

Googlen ihmeellinen maailma pompautti juuri silmilleni www.eilen.fi -sivustolta puheen vuodelta 2005 Salpakeskuksen avajaisista. Olin paikalla, vaan en puheesta mitään muistanut. (TA)

Puolustusvoimain komentajan, amiraali Juhani Kaskealan puhe Salpakeskuksen perustamisjuhlassa 1.7.2005 Miehikkälässä

 

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja Salpalinjan rakentajat, hyvät juhlavieraat,


Sodankäynnin historiassa on nähtävissä kehitysjaksoja, jotka alkavat ja päättyvät yleensä suurten sotien myllerryksessä. Toiseen maailmansotaan päättyi maasodankäynnissä massiivisten kiinteiden linnoituslaitteiden kehittäminen. Rintamalinjoista luovuttiin ja siirryttiin alueelliseen puolustusjärjestelmään. Toisen maailmansodan alussa saksalaisten salamasota yllätti täysin ranskalaisten Maginot-linjan sekä belgialaisten linnoitukset Eben-Emaelissa. Miksi sitten näiden kokemusten jälkeen moisen linnoitusjärjestelmän rakentamista jatkettiin meillä Suomessa koko sodan ajan? Itärajalla erona oli maasto - puolustuksemme on aina perustunut hyökkääjälle vaikean maaston hyväksikäyttöön ja liikkeen hallitsemiseen. Lisäksi puolustuksemme ei ranskalaisten tapaan perustunut täysin kiinteisiin linnoitteisiin, vaan puolustuksen joustavuudella ja liikkuvuudella oli keskeinen merkitys. Salpalinjaa ei saatu valmiiksi jatkosodan syttyessä. Henkilöstö ja materiaali tarvittiin etulinjaan.

Salpalinjan rakentaminen alkoi toukokuussa 1940, ja suurimmillaan rakennustyömailla työskenteli maaliskuussa 1941 noin 35000 miestä. Valtava rakentajajoukko vaati tietysti mittavan huolto- ja tukiorganisaation. Muonituksesta vastaavien lottien määrä oli enimmillään 2000 henkeä. Rahaa käytettiin vuosina 1940-41 yli 1,5 miljardia markkaa - vuonna 1941 5% koko valtion budjetista. Erityismaininnan ansaitsee länsinaapurimme Ruotsin henkilöstö-, materiaali- ja raha-apu. Edellä mainitulla voimanponnistuksella saatiin aikaan mm. 760 teräsbetonista kantalinnoitetta, 3000 korsua ja asepesäkettä, 350 kilometriä taisteluhautaa ja 225 kilometriä kivisiä panssariesteitä. Linnoitustöillä oli myös kansantaloudellinen merkitys, koska näin kyettiin lievittämään kenttäarmeijan kotiuttamisesta ja Karjalan siirtoväen muutosta johtunutta työttömyyttä. 

Tämän päivän sodankäynti nojaa edelleen sodankäynnin peruselementteihin tuleen, liikkeeseen ja suojaan. Näiden tekijöiden sisältö on kuitenkin muuttunut. Salpalinja rakennettiin aikanaan puolustuksemme viimeiseksi lukoksi. Sen tehtävänä oli viimeistään pysäyttää mahdollinen suurhyökkäys maahamme. Linjaa ei koskaan jouduttu testaamaan - jatkosodassa salpana oli suomalainen sotilas. Vihollinen pysäytettiin Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella, Nietjärvellä ja Ilomantsissa sekä muissa kesän -44 torjuntataisteluissa. Salpa-asemalla oli kuitenkin suuri merkitys puolustajien moraalin ja taistelutahdon kannalta. Vahvasti linnoitettu asema vaikeassa maastossa vaikutti samanaikaisesti hyökkääjän päätöksentekoon. Kannaksella suurhyökkäys ja suomalaisten asemien murtaminen olivat aiheuttaneet hyökkääjälle raskaita tappioita. Mikä neuvostojoukkojen tilanne olisikaan ollut hyökättäessä vahvasti aseistettua ja kantalinnoitettua Salpa-asemaa vastaan? Etenkin kun samanaikaisesti joukkoja tarvittiin kipeästi Saksan vastaiselle rintamalle. 

2000-luvun Salpalinja on suomalainen maanpuolustustahto. Tekninen kehitys tuo käyttöömme yhä edistyneempiä asejärjestelmiä, mutta kaiken pohjana on silti tahto puolustaa isänmaatamme. Tänä vuonna tuli kuluneeksi 60 vuotta aseiden vaikenemisesta Suomen rajoilla. Valtakunnallisessa veteraanijuhlassa teemana oli veteraanien perinnön siirtäminen nuoremmille ikäpolville. Museot ja muistomerkit ovat eräs tapa välittää eteenpäin kertomuksia noista vaikeista ajoista ja sitouttaa nykyiset ja tulevat polvet kunnioittamaan isiemme ja äitiemme ponnisteluja ja uhrauksia.

Päästäksemme sodanaikaisille taistelupaikoille meidän on matkattava rajan toiselle puolelle. On kuitenkin vähintäänkin tarkoituksenmukaista huolehtia sotahistoriamme taltioinnista ja esittelystä osana kansallista identiteettiämme. Puolustushaaroilla ja aselajeilla on erittäin korkeatasoisia museoita, ja Salpamuseo on erinomainen lisä tässä joukossa. 1200 kilometriä pitkä Salpa-asema symboloi kaikessa massiivisuudessa koko kansan ponnisteluja hyökkäyksen torjumiseksi. Linnoitusjärjestelmä on niin laaja, että siihen tutustuminen kokonaisuudessaan veisi paljon aikaa. Tässä suhteessa keskittäminen on hyvä ja asiakasystävällinen ratkaisu. 

Salpakeskus vie tämän ajatuksen pidemmälle verkostoitumisen ja yhteistyön voimalla. Salpakeskus on oiva esimerkki kansallisesta hankkeesta, johon kyetään liittämään alueellisia projekteja. Kymenlaakson matkailun edistäminen ja verkostoituminen alueen yrittäjien ja toimijoiden kanssa ovat tämän päivän maaseudun ja kotimaan matkailun tarvitsemia piristysruiskeita. Suomalainen maalaismaisema, historian kertomukset ja konkreettiset rakennelmat täydentävine museoesittelyineen tuovat eteemme ainutlaatuisen kokonaisuuden luontoa, kulttuuria ja elämyksiä.

Salpakeskuksen perustamiseksi tehdyn työn määrä on ollut suuri, ja mieluisa tehtäväni onkin vieraiden puolesta kiittää ja onnitella Miehikkälän kuntaa ja Salpalinja-museota, Virolahden kuntaa ja Bunkkerimuseoaluetta, Salpalinjan perinneyhdistystä sekä Pioneerimuseota ja Pioneeriaselajin Liittoa. Kiitokset kuuluvat myös niille tahoille, jotka ovat uskoneet hankkeeseen ja tukeneet sitä taloudellisesti. Tämä on osoitus vahvasta maanpuolustustahdosta. Olen varma, että tämäntyyppinen yhteistyö on myös tulevaisuuden malli.

Arvoisat kuulijat,

Salpalinjan koskemattomuus kertoo meille ja tulevien sukupolville tarinan ajasta, jolloin kansamme oli valmis tekemään kaikkensa säilyttääkseen itsenäisyytensä. Hyökkääjä onnistuttiin pysäyttämään ennen viimeistä lukkoa. Näin keskellä Suomen kesää voimme muistella niitä uhrauksia, joihin sotilaamme olivat valmiit estääkseen vihollisen pääsyn viimeiselle esteelle. 

Hyvä juhlayleisö,

Toivotan teille kaikille mielenpainuvaa käyntiä täällä Salpamuseolla ja hyvää kesää.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Salpalinjan syvyys, oliko sitä?

Salpalinjaa on moitittu tai epäilty sen toimivuutta puolustuksellisen syvyyden puutteesta. Siihen on varmasti aihetta, mutta kyllä syvyysajattelukin Salpalinjan suunnittelussa oli käytössä.

Linnoituskokonaisuuden ensimmäinen rakentamisvaihe 1940-42 jäi jatkosodan syttymisen takia puoliväliin. Pääasema saatiin painopistesuunnassa Suomenlahden ja Saimaan välillä välttävästi valmiiksi. Järvialueella ja muuallakin itärajalla pääaseman työt saatiin paikoin hyvään alkuun, mutta karkeasti sanottuna tekemätöntä työtä jäi paljon enemmän mitä ehdittiin tehdä, monestakin syystä.

Mainitulla painopistesuunnalla, rantamaalla jatkosodan keskeyttämistä töistä tekemättä jäi käytännöllisesti katsoen kokonaan pääaseman taakse suunniteltu noin kymmenen kilometrin syvyinen tuki- ja sulkulinjaverkosto, huollon ja johtoportaan suojatilat.

Merkittävintä syvyyttä Salpalinjalla oli jo välirauhan aikana Salpausselällä, nykyisen kuutostien suunnassa. Puolustuslinjoja oli Toikkalasta Taavetin länsipuolelle (HT-linjan pohj. pää) saakka, noin 20 kilometrin syvyydeltä. Myös rantamaalla Virolahdella erityisesti rantatien suunnassa oli linnoitettua syvyyttä, jopa pääaseman kantalinnoitettua lähisyvyyttä Ravijoella.

Samaan aikaan kun Salpalinjaa rakennettiin, välirauhan aikana puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät (välirauhan aikana divisioonista prikaatikokoonpanoihin muutetut joukot) rakensivat sen eteen kenttälinnoitettuja viivytyslinjoja pääaseman eteen, rajan ja pääpuolustusaseman välille. Näin tapahtui ainakin Suomenlahden ja Etelä-Saimaan välillä, todennäköisesti koko itärajalla.

Esimerkiksi Virolahdella viivytyslinjoja suunniteltiin ja kaivettiin 4-5 kappaletta riippuen maastosta. Näissä vihollisen hyökkäysvoimaa olisi kulutettu ja hidastettu sen etenemistä kohti pääasemaa. Näin olisi saatu sodanjohdolle aikaa valmistautua taisteluun päälinnoitteessa. Jotain merkitystä viivytyksessä olisi ollut varmaan talvisodan aikana tehdyllä Luumäen linjallakin, siltä osin kun sen linjaus jäi Salpalinjan etupuolelle.

Välirauhan aikana elokuussa 1940 ryhdyttiin rakentamaan linnoitettua pääaseman taaempaa tukilinjaa Haminasta Taavettiin (HT-linja). Se sijaitsi 20 - 25 km päässä pääasemasta. Siitä oli tarkoitus tehdä yhtä vahva kuin pääasemasta; jatkosodan syttyminen keskeytti työt sielläkin.

HT-linjan takana oli Kymijoen linja, jota alettiin linnoittamaan osin Kymijoen itäisemmän päähaaran itä- ja myös länsirannalle jo talvisodan aikana.

Kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Salpalinjan eteen alettiin rantamaalla rakentaa Vaalimaan oikaisuasemaa ja sille 2-3 kilometriä länteen vielä Pajulahden tukilinjaa. Samaan syssyyn esimerkiksi Lappeenrannan länsipuolella Rutolan kannasta vahvistettiin uudella syvyyttä tuoneella pallokorsulinjalla.

Salpalinjan suunnittelussa 1940 ja myös tilanteiden muututtua 1944 puolustuslinnoituksen syvyyteen kiinnitettiin siis vahvaa huomiota, niin kuin edellä lyhyesti käy ilmi. Salpalinjan pääaseman rakentaminen oli iso ponnistus. Sitä pidettiin silloin tärkeimpänä. Siksi syvyyteen ei pystytty yhtä aikaa samalla voimalla paneutumaan. Mitä hyötyä syvyyden linjoista olisi ollutkaan, jos ei olisi ollut selkeää pääasemaa kuluttamassa vihollisen voimia ratkaisevasti tai jopa lopullisesti?

On selvää, että keskeneräisinä syvyyslinjatkaan eivät välttämättä olisi pahimmassa tilanteessa pitäneet. Niiden vaikutus olisi tietenkin ensisijaisesti riippunut siitä, olisiko sodanjohto pystynyt siirtämään ja osoittamaan niihin taistelukykyisiä joukkoja. Mikään linnoitus ei ole läpäisemätön, jos sitä vastaan hyökkäväällä vihollisella on sen murtamiseen tarpeeksi halua, voimaa ja ennenkaikkea aikaa.

Kilpajuoksu Berliiniin kesällä 1944 vaikutti siihen, että Neuvostoliitto luopui sillä erää Suomen valtaamispyrkimyksestä ja keskitti Suomeen yrittäneet ja jo vahvasti huvenneet voimat Saksan lyömiseen. Suomen valtaamisyrityksestä luopumisessa Salpalinjan merkitys ei ollut Stalinille vähäisin.

- Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä vastaan ei ole hyökätty, on sotahistorioitsija Sampo Ahto sanonut!

Salpalinja täytti tehtävänsä!

Tässä linkki blogiin, jossa yritän maallikkona hieman mietiskellä, millä tavalla Salpalinjassa olisi taisteltu:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2013/07/salpalinjan-taistelusuunnitelma.html


TERHO AHONEN

torstai 16. helmikuuta 2017

NL:n verinen harhautushyökkäys Suomenlahdella

Olin 15.2.2017 Haminassa Etelä-Kymenlaakson Sotilaspoikien perinnekillan vuosikokouksessa kuuntelemassa entisen patterinpäällikköni (Kotkan Rannikkopatteristo, Kirkonmaan linnake) evl evp, sotahistorioitsija ja tietokirjailija Heikki Tiilikaisen esitystä Taistelu Kymenlaakson jäillä. Oheinen kirjoitus perustuu paikalla tehtyihin muistiinpanoihin liki tunnin tiiviistä esityksestä. Suosittelen lukemaan Heikki Tiilikaisen ja Ilmari Pusan kirjan Talvisodan jäinen loppunäytös. Kirjasta selviää paljon muuta mielenkiintoista, mikä tässä lyhyessä tiivistelmässä jää tietenkin sanomatta. TA

Neuvostoliiton jalkaväen epätoivoinen hyökkäys kohti Kotkan ja Virolahden rannikkoa jäitse Suomenlahden yli aivan talvisodan lopussa oli harhautus. Sen tavoitteena oli saada suomalaiset siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta torjumaan maihinnousua Kymenlaakson rannikolle ja murtaa Suomen puolustus lopullisesti Kannaksella.

Vaikka käsky Salpalinjan rakentamisesta annettiin vasta talvisodan jälkeen, voidaan sanoa että jo ennen sitä myöhempi ”Salpalinjan merellinen jatke” osoitti toimivuutensa. Kotkan ja Virolahden edustan rannikkotykistö yhdessä erityisesti Virolahden saarissa taistelleen poika- ja pappa-armeijan (Kymenlaakson pienet suojeluskuntapataljoonat) kanssa vesitti sanan varsinaisessa merkityksessä Neuvostoliiton yritykset tunkeutua Suomenlahdelta rantamaalle, Kannaksen joukkojen selustaan.

Harhautushyökkäystä valmistelleen Neuvostoliiton tiedustelu oli epäonnistunut. Se oli unohtanut jo varsin tulivoimaisen Mustamaan linnakkeen kokonaan. Se ei tiennyt Kirkonmaan linnakkeen tykkien pystyvän ampumaan 360 asteen sektoriin. Eikä tiedustelu tiennyt, että suomalaiset olivat kasvattaneet 152 / 45 C Canet-tykkien kantaman yhdeksästä kilometristä 19 kilometriin. Se tapahtui kehdon kääntämisella putken alapuolelta yläpuolelle, korottamalla tykin kiinnityskartiota ja ampumatarvikekehityksellä.

Oma vaikutuksensa oli myös sillä, että Neuvostoliiton ilmavoimat pommitti kyllä Virolahden edustan Pukkion linnaketta armottomasti, mutta jätti esim. Kotkan edustan Kirkonmaan linnakkeen (mm. neljän kymmenen tuuman tykin ja 23 km kantaman raskas patteri) täysin rauhaan. Mustamaakin oli siis unohdettu. Haapasaarta ja Kilpisaarta pommitettiin kyllä.

Kymenlaaksossa perustetut kenttäarmeijan joukot olivat kaikki viety talvisodan kuluessa taisteluihin Kannakselle. Omaa reserviä maakunnassa ei siis ollut. Onneksi merivoimien esikunta ja paikallinen Kymenlaakson suojeluskuntapiiri alkoi kouluttaa talvisodan aikana vielä sotaan kelpaamattomista pojista ja vanhoista ”ukoista” noin kolmen sadan miehen pataljoonia. Ne hälytettiin rannikolle ja lähisaariin torjumaan jäitse tulevaa vaaraa. (Muun muassa asepalveluksesta huonokuuloisuuden takia vapautettu isoisäni ja silloin alaikäinen kummisetäni olivat heitä.)

Kun Suomenlahti jäätyi, Neuvostoliitto pani laivastonsa ”jäihin” ja alkoi kouluttaa niiden miehistöstä jäätaisteluun pystyvää jalkaväkeä. Tämä tapahtui Suomenlahden etelärannikolla Luganlahdella.

Tilanne alkoi 25.2.1940, kun Haapasaaren edustan uloimmalla vartioluodolla huomattiin outoa  murisevaa ääntä ulkomerellä ja jonkin ajan kuluttua pakkassumun läpi sumun ja jään välissä alkoi näkyä lumipukuisten miesten jalkoja. Takana ajaneet panssarivaunut varmistivat, että joukko menee eteenpäin! Mutta tämä osasto kääntyikin pian takaisin. Miksi? Sitä ei varmuudella tiedetä, lienee ollut eräänlainen kenraaliharjoitus.

Edellä oleva tilanne sai aikaan Kymenlaaksossa sen, että rannikolle hälytettiin maihinnousua torjumaan kaikki mahdolliset voimat. Rannikkotykistö oli tietysti jo miehitetty, mutta nyt mukaan astuivat siis myös aiemmin mainitut suojeluskuntapataljoonat, lotat omisssa tehtävissään ja ainakin yksi talonemäntä ajoi hevosella ammuksia Mustamaahan. Varmasti heitä oli muitakin.

Hälytys ei ollut turha, sillä 4.3.1940 aamulla Suursaaresta lähti kaksi vihollispataljoonaa kohti Kotkaa, arviolta kaksi tuhatta miestä. Luganlahdelta eteni kohti Virolahtea noin neljä tuhatta miestä. Joukko oli ilman lumipukuja (miksi?) ja se tuli sulkeismuodossa surmansuuhun.

Kirkonmaan raskas patteri avasi tulen, kun joukko oli 15,4 kilometrin päässä tykeistä. Tuli oli tarkkaa ja murhaavaa.  Järeät 235-kiloiset kranaatit tappoivat neljän sadan metrin säteeltä elävän voiman. Lisäksi käytettiin miinakranaatteja jään särkemiseen. Suomalaisten havaintojen mukaan 800 –1000 vihollista kaatui tykkituleen tai hukkui avantoihin. Henkiin jääneet kääntyivät takaisin.

Virolahtea kohti edennyt vihollinen koki saman kohtalon. Rannikkotykkituli oli tuhoisaa. 4-8. maaliskuuta käytiin jääkenttien sotaa. Lähimmiksi rantaa venäläiset pääsivät Pitkäpaadessa, josta heidät lyötiin takaisin. Ainoastaan Iso Kalastaja (Kiuskeri) jäi venäläisten haltuun. Vihollisen tappiot Virolahden edustalla olivat noin 800 miestä. Venäläisten omien kertomusten mukaan tappiot olivat vain muutama kymmen sotilasta!

Hyvin puutteellisesti varustettujen, edellä kerrottujen suomalaisten rannikko- ja suojeluskuntajoukkojen, erityisesti Virolahden alalohkon pääosin virolahtelais- ja miehikkäläläisvoimin torjuntavoittoon johtaneissa taisteluissa, yksi merkittävä vahvuus oli se, että he olivat puolustamassa kotikontujaan, Tiilikainen sanoi.

Heikki Tiilikainen kertoi päässeensä lukemaan Neuvostoliiton arkistoja ja saaneensa sieltä vahvistuksen käsitykselleen, että jäinen taistelu itäisellä Suomenlahdella Kymenlaakson rannikolla oli nimenomaan harhautus. Epäonnistuneessa harhautusoperaatiossa Neuvostoliitto tapatti noin 2000 kansalaistaan!

Yksityiskohtana sotahistorioitsijan esityksestä voi kertoa vielä sen, että talvisodan aikana päämajoitusmestari, silloinen eversti Airo ei pitänyt Suomenlahtea minkäälaisena uhkana: ”Ei ne sieltä tule, kun eivät pysty jäällä kaivautumaan”! Toinen asia, jonka esityksessä kuulin omasta mielestäni ensimmäisen kerran, oli se että talvisodassa oli valmistauduttu laskemaan Saimaa, tulvittamaan, kanavaa myöten Viipurinlahteen. Tätä suunnitelmaa Mannerheim ei hyväksynyt.

TERHO AHONEN 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Salpavaelluksella kunniaa Suomelle

Tässä Salpavaelluksen tiedottajan Emilia Ristolan tekemä tiedote Salpavaelluksesta 2017. Saa jakaa. TA

Ensi kesänä 24. kerran järjestettävällä Salpavaelluksella näkyy myös Suomen 100-vuotisjuhlavuosi. Juhlavuoteen liittyen tapahtumassa halutaan erityisesti korostaa Suomen itsenäisyyttä ja isänmaallisia arvoja.

- Suomen juhlavuosi korostuu vaelluksella monin tavoin. Erityisesti pohjoisella reitillä, jolla tutustutaan muun muassa itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja, presidentti Pehr Evind Svinhufvudin kotitaloon Kotkaniemeen ja sen ympäristöön Luumäellä, vaelluksen johtaja Antti Pakkanen vinkkaa.

Perinteisesti juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna järjestettävä Salpavaellus-tapahtuma on alueen maanpuolustusjärjestöille yksi keskeinen tapa tehdä vapaaehtoista maanpuolustustyötä ja siirtää sotahistorian, sekä alueen paikallishistoriankin tuntemusta ja sotiemme veteraanien perintöä tuleville sukupolville.

Suomi 100 vuotta -juhlavuosi näkyy myös Virolahden Harjun oppimiskeskuksen historiallisessa miljöössä järjestettävässä, vaelluksen päättävässä maanpuolustusjuhlassa 2. heinäkuuta klo 13. Vaelluksen suojelijana toimii tänä vuonna Salpalinjan Perinneyhdistys Ry.


Reittivaihtoehdoista löytyy aina jotakin uutta edellisvuosiin verrattuna ja luvassa on paljon mielenkiintoista nähtävää.

Pisimmällä, kahden yön mittaisella pohjoisella reitillä palataan itsenäisen Suomen historian alkuhetkille noin sadan vuoden päähän.  Liikkeelle lähdetään Suomen Itsenäisyysjulistuksen saattelemana.

- Tällä reitillä käydään läpi Salpalinjaa aina Luumäen Kivijärveltä Suomenlahdelle asti, ensimmäistä kertaa vaellushistoria aikana. Tosin sieltä täältä koukaten ja linjan parhaita puolia esitellen, reittipäällikkö Kari Tahvanainen kertoo.

Lisäksi tällä reitillä tehdään kunniakäynnit viime sotien sankarivainajien haudoilla sekä Luumäellä, Miehikkälässä että Virolahdella.

Eteläinen, yhden yön mittainen reitti ”Erämaasta Harjuun” vie vaeltajat tutustumaan isoon määrään linnoitteita, mutta näiden lisäksi huomiota kiinnitetään myös taistelutaktiikkaan ja joukkoihin, joilla tätä painopistesuuntaa olisi puolustettu. Kyseessä ei siis ole vain betonirakentamisen oppitunti. Salpalinjan lisäksi reitillä tutustutaan myös entiseen Valkjärven varuskunta-alueeseen.

- Reitti sopii kaikille ikään ja sukupuoleen katsomatta. Käveltäviä matkoja on hieman lyhennetty edellisistä vuosista, toteaa reitin päällikkönä toimiva Erkki Rikkola.

Eteläisellä reitillä sotilaallinen näkökulma on aavistuksen vahvempi kuin muilla reiteillä.

Täysin uutena vaihtoehtona Salpavaellus tarjoaa tänä vuonna lyhyen ”Ensi askeleet” -reitin. Sunnuntai-aamuna ennen maanpuolustusjuhlaa toteutettava reitti on kestoltaan noin kolme tuntia ja käveltävää matkaa kertyy nelisen kilometriä. Reitillä tutustutaan Harjun pihapiirin laitteisiin, tulvitukseen, Ventonvuoren luoliin ja suojatiloihin sekä tietysti SAK:n muistomerkkiin.

- Salpalinjan rakentamisen aloittivat ruotsalaiset vapaaehtoiset Harjun ympäristössä jo huhtikuun puolivälissä. Rahan, materiaalin ja koneiden lisäksi he toivat tunnelirakentamisen taidon. Pääosa noin 900 vapaaehtoisesta lähti takaisin Ruotsiin jo kolmen kuukauden ja loputkin kuuden kuukauden jälkeen. Silti heidän merkityksensä oli niin suuri, että Svenska Arbetskåren, SAK, nimi säilyi, vaikka alueella työskenteli parhaimmillaan jopa 6 500 suomalaista, avaa reittipäällikkö Esa Punkkinen.

Viime vuoden vaellustapahtumaan osallistui 235 henkilöä. Vaelluksen järjestävät Luumäen Reserviupseerit, Luumäen Reserviläiset, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerit ja Kaakonkulman Reserviläiset. Puolustusvoimat tukee tapahtumaa.

EMILIA RISTOLA

Lisätietoja:
Antti Pakkanen
Vaelluksen johtaja
041 446 1632
antti.lauri.pakkanen@gmail.com

Emilia Ristola
Vaelluksen tiedottaja
0400 740 566
emilia_ristola@hotmail.com


Tarkemmat reittikuvaukset löytyvät osoitteesta:  www.salpavaellus.net 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kuinka Karista tuli Rooliopas Rissanen

Lukijakirjoitus Kari Suoknuutilta Miehikkälästä! Hän paljastaa oman kasvutarinansa Salpalinjaan. Esimerkillistä! TA

Kuinka Karista tuli Rooliopas Rissanen

Perheemme muutti kesällä 1968 Miehikkälän Muurolasta Miehikkälän kirkonkylään Mäntyläntielle. Kodistamme oli/on Salpalinjaan tietä pitkin matkaa vajaat kaksi kilometriä.

Ensimmäisen kosketuksen sain teräsbetonikorsuihin ja estekiviin isä-Heikin opastuksella joskus 1960-luvun lopulla. Ilmeisesti isällä ei ollut tietämystä Salpalinjasta kovinkaan paljon. Tosin hän kertoi pienen pojan näkökulmasta, minkälaista elämä oli välirauhan ja jatkosodan Muurolassa. Muistikuvat olivat varmaan rajalliset, hän oli syntynyt 1936.

Harrastin lapsena ja nuorena aika aktiivisti hiihtoa ja suunnistusta. Salpalinjan linnoitteet osuivat melkeinpä joka jalka- sekä hiihtolenkin varteen. Säästyin vielä tuolloin Salpalinja-kärpäsen puremalta. 1980 kirjoitin ylioppilaaksi ja menin armeijaan. Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan Lappeenrannan teknilliseen korkeakouluun. Diplomityön tein Kemppi Oy:llä Lahdessa. Diplomityön tekoreissu venyi vuoteen 2001, jolloin palasin takaisin asumaan Kaakonkulmalle diplomi-insinöörinä, eronneena kahden lapsen isänä.

Tulevana kesänä 2017 Salpalinja-museo täyttää 30 vuotta. Olin kertausharjoituksissa Haminassa syksyllä 1987. Kertausharjoitusten ohjelmaan kuului tutustumismatka uuden karheaan Salpalinja-museoon. Vierailin säännöllisesti kesäisin Salpalinja-museolla.

Varsinaisen hurahtamisen Salpalinjaan tuolloin pelasti seuratoiminta Saivikkalan Kiistossa ja Miehikkälän Vilkkaassa. Pelimannipäivät olivat aina samaan aikaan kuin Salpavaellus ja urheiluseuratoiminta vei melkeinpä kaiken vapaa-ajan. Kävin tuolloin töissä Karhulassa.

Vuonna 2011 huomasin, että Haminan kansalaisopisto järjestää Salpalinja-opaskurssin. Kurssilla taitavat luennoitsijat Terho Ahosen johdolla saivat Salpalinja-kärpäsen puraisemaan minua. Kesällä 2011 olin häntäpään oppaana eteläisellä reitillä Raja-Peten (Petri Rajajärvi) pikkuapulaisena elämäni ensimmäisellä Salpavaelluksella. Siitä lähtien olen ollut jokaisella vaelluksella Salpavaellus-organisaation jäsenenä. Kahtena viimeisenä vuotena olen ollut reittipäällikkönä reiteillä Tulikaste Salpalinjaan ja Korsukeikka Kylmälästä Härkämäkeen. Näillä reiteillä koluttiin Salpalinjaa ristiin rastiin tutuilla ulkoilureiteilläni.

Syksyllä 2011 alkoi Salpavaellus-organisaation ja RUK:n yhteistyö upseerioppilaiden opastamisella Salpalinjan saloihin. Kurssin numero oli 239. Opastukset ovat jatkuneet joka kurssilla ja seuraavat upseerioppilaat opastetaan tulevana keväänä 2017, kurssin numero on 250. Kuluneena reiluna viitenä vuonna Salpalinjan saloihin on opastettu noin 7000 upseerioppilasta!

Vuoden 2011 olin ollut työuupumuksen takia sairaslomalla ja vuoden 2012 alussa jouduin kuntoutustuelle. Talvella 2012 menin työkokeiluun Miehikkälän museotoimeen. Se oli sopiva paikka Salpalinja-puraisun hoitoon. Työtehtäviä olivat toimistotyöt, museoalueen hoito- ja kunnostustyöt sekä asiakkaiden opastukset.

Museotoimessa ollessani minua pyydettiin miettimään opashahmoa. Museon arkistoita tutkiessani löysin rakennusmestari, reservin luutnantti, Arvo Rissasen. Rissanen toimi suurimman osan välirauhan aikaa työryhmä 211 päällikkönä. Nykyisen Salpalinja-museoalue kuului työryhmä 211 linnoitusalueeseen. Minulla oli retro-m36-sarka-asu ja olen sotilasarvoltani reservin luutnantti. Näin päätin astua Rissasen saappaisiin.

Kesällä 2013 tein ensimmäiset opastukset Rissasena. Talvella 2016 rekisteröin olemassa olleen toiminimi Kari Suoknuutin aputoiminimeksi RooliopasRissanen. Vuosien varrella Rissanen on opastusten lisäksi osallistunut erilaisiin tapahtumiin. Pyrin kehittämään RooliopasRissasta jatkuvasti.

RooliopasRissanen toivottaa kaikki tervetulleiksi tutustumaan Salpalinjan saloihin, kun asiakkaalle sopii. Rissanen on valmis vetämään opastuksia Salpalinjan eteläisessä osassa Suomenlahden ja Saimaan välillä vauvoista vaareihin. RooliopasRissasella on kotisivut osoitteessa http://rooliopasrissanen.fi.

KARI SUOKNUUTI

Miehikkälä

lauantai 4. helmikuuta 2017

Ensikohtaamisia Salpalinjan kanssa

Lukijakirjoitus Elina Lyijyseltä. Hän on laittanut Salpalinja-asioissa eri hankkeiden vetäjänä vauhtia Lappeenrannassa tämän vuosikymmenen alusta lähtien. Nyt hän työskentelee Luumäellä Itsenäisyydentie-hankkeen projektisihteerinä. Tässä kirjoituksessa hän kertoo kokemuksistaan kuinka yksittäiset Salpalinja-palaset loksahtivat kokonaisuudeksi. TA

Ensikohtaamisia Salpalinjan kanssa

Varsinainen kunnollinen tutustuminen Salpalinjaan alkoi itselläni vuonna 2011 Lappeenrannan Salpalinja-hankkeiden myötä. Tuolloin vasta ymmärsin kokonaisuuden. Pieniin palasiin olin jo osin tietämättäni tutustunut muutettuani Hämeestä Etelä-Karjalaan.

Vuosi 1987 emäntäkoulun harjoittelujakso Vaalimaalla, maatalon takana metsissä kaivantoja ja kallioon louhittuja hautoja. Kesätyttö viedään katsomaan Virolahden nähtävyyksiä ja kohteena on Bunkkerimuseo. Hämärä muisto kangasmetsästä, lautarakennuksesta ja kellareista keskellä metsää, jotenkin liittyi sotaan. Muistikuva ei vastaa nykyistä kuvaa museosta.

1980-luvun lopulla metsätöissä Ylämaalla Sirkjärven ja Säämälän välisissä metsissä, konekivääripesäkkeen paikka. Mitä lähemmäksi rajaa mennään, sitä enemmän löytyy. Myös sota-ajasta puhutaan enemmän täällä kuin Hämeessä lapsuuden kotona. Kotona sota oli liittynyt suvun naisten jaksamiseen ja mamman ruumislautoihin riihessä. Täällä kuulee evakkotarinoita ja sotakokemuksia, jos jaksaa kuunnella. VS-linjaan eli Vilajoki-Saimaa linjaan tuli konkreettisesti törmättyä jo tuolloin.

1990-luvun alussa Salpa-asema Kuutostien laidalla on merkki kääntyä seuraavasta risteyksessä Toikkalan suuntaan ja sitä kautta ajella pikkuteitä  myöden Ylämaalle. Vastaavasti opasteet Hostikalle on vain maamerkki matkan varrella.

Kesällä 1992 naapurin kyydissä Taavetista Sirkjärvelle pikkuteitä myöden. Kavinojantien varrella esitellään kohta, josta tie kääntyy luolalle. Luolan koko ja tekijät jäävät vielä hämäräksi. Luolan viitat jäävät mieleen, menee lähes 20 vuotta ennen Lusikkovuoreen tutustumista.

Ehkä vuonna 1994 pyöritään opiskelijaporukalla hakatussa aukossa keskellä tulevaa Ruoholammen asuinaluetta Lappeenrannassa. Harjoitustyönä opinnoissa kaavan suunnittelua. Suunnittelualueen itärajalla jotain rajoittavaa tai suojeltavaa. Vasta pitkän ajan päästä selviää, mitä siellä oikein oli.

2000-luvun alussa omien poikien kanssa Miehikkälän Salpalinja-museolla. Korsut, aseet ja tykit kiinnostavat poikia ja itse tulee lamsittua perässä. Taisi olla jopa oma opas meidän pienelle porukalle. Myöhemmin paikka tulee tutuksi.

Kesän alku 2005 vanhan rakennuskannan inventoinnissa Rutolan suunnalla tulee luolat vastaan. Nykyisin Mikkelintien alla olevaan luolaan päästään kurkkimaan sisälle, sisällä rojua ja vanha tietokone. Yhteenkään korsuun emme tuolloin törmää emmekä osaa niitä etsiä.

Vuoden 2011 aikana kaikki kytkeytyvät yhteen ja yksittäisten paikkojen kuuluminen samaan kokonaisuuteen aukeaa. Luulen, että monella muulla on sama tausta, yksittäsistä ihmetystä aiheuttavista palasista muodostuu vasta myöhemmin kokonaisuus. Silloin syntyy Ahaa-ilmiö ja se innostaa tutkimaan Salpalinjaa lisää.

ELINA LYIJYNEN

Luumäki

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Puheenvuoroni Suomen Salpa infossa 31.1.2017 LPR

Minun ajatuksiani eilisessä Suomen Salpa -dokumentti maanpuolustustahdosta tiedotustilaisuudessa Lappeenrannassa, miksi dokumenttielokuva pitäisi tehdä. TA


Olen kirjoittanut, uutisoinut, tiedottanut, blogannut, esitellyt, opastanut, kouluttanut oppaita, puhunut hyvää Salpalinjasta sinivalkoisella rintaäänellä vuodesta 1986 lähtien, yli 30 vuotta ja yhä tässä huomaan sitä tekeväni.

Ensi askeleeni otin Salpalinjassa kertausharjoituksessa vuonna 1972, Silloin se oli vielä ns.”kova paikka”. Vuonna 1996 aloitin Korsumatkat –toiminimenä oto. opastamisen, ensimmäisenä puhtaasti  Salpalinjaan erikoistuneena matkailuyrityksenä Suomessa. Olen sen lisäksi ollut talkoohengessä monessa, voisi sanoa kotikulmillani kaikessa Salpalinjaan liittyvässä mukana, tavalla tai toisella.

Suurin ongelma yhä edelleen, saatikka aloittaessani, on se, että pieni ääni ei kuulu laajalle Suomen kansan syövereihin. Miten saada kansa kiinnostumaan aiheesta, jonka olemassa oloa ei tunneta tai tunnetaan hyvin huonosti?

Tiedon puutteesta sen ei enää luulisi olevan kyse. Vuonna 1997 menin omilla verkkosivuillani nettiin. Googlen Salpalinja-haulla ei löytynyt kuin yksi osuma, omat Korsumatkojen sivut. Nyt tavaraa on tuutin täydeltä. Siltikään Salpalinja viime sotien aikaisena huikeana voimain ponnistuksena ei suomalaisia tavoita. Tietoa ei osata hakea, kun ei tiedetä mitä pitäisi hakea.

Olen opastanut aina tähän saakka ja olen tavoittanut kuitenkin tuhansia ihmisiä. Silti yhä edelleen tulee opastuskierrosten jälkeen hämmästynyttä ja jopa haltioitunutta palautetta, osin syyttäväänkin sävyyn! Hyvänen aika, miksi ei tästä ole ennen kerrottu?

No, olen sanonut, että on yritetty. Mutta periaatteessa Neuvostoliiton romahtamiseen, 1990-luvun alkuun saakka puolustusvoimissa salaisena pidetyn puolustuslinnoituksen julkitulo on hidasta, varsinkaan kun sen merkitystä ei ole ymmärretty tai ei ole tiedetty. Niin kuin äsken kuulimme kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon suulla, Salpalinjalla on mitä suurin merkitys osana Suomen selviytymistarinaa niin sodasta kuin osin kylmästäkin sodasta.

Tätä taustaa vasten, kun viime syksynä kuulin storyTv:n ajatuksesta tehdä Salpalinjasta kunnollinen tv-dokumentti tai dokumenttielokuva yleensä esitettiin sitä missä ja miten tahansa, innostuin asiasta. Vihdoinkin! Nyt jos koskaan olisi sauma saada meidän kymmenien aktiivisten Salpalinja-harrastajien ja oppaiden harras tavoite perille, saada suomalaiset Suomen satavuotisjuhlavuonna tietoisiksi vaietusta, merkittävästä historiallisesta salaisuudesta, Salpalinjasta.

Uskallan väittää, että Salpalinjassa sen eri museoissa tai retkillä on käynyt korkeintaan kymmenesosa suomalaisista. Se on aivan liian vähän. Kaikkien pitäisi se tuntea!

Miksi suomalaisten sitten pitäisi Salpalinja tuntea?

Siksi että ymmärrettäisiin ne valtaisat maanpuolustusponnistelut mitä sotavuosina tehtiin itärajamme suojaamiseksi, erityisesti välirauhan aikana. Kaikki se tuska ja vaiva.

Siksi että ymmärtäisimme, että kaikki se hyvä, mitä ympärillämme on, ei ole itsestään selvyys. Vaan se on vahvan suomalaisen maanpuolustustahdon seurausta ja jatkumoa, josta nyt nautimme.   Ja niin kuin kenraali äsken kertoi, toisinkin voisivat asiat olla ja meitä ei tässä  tilaisuudessa olisi, olisimmeko edes olemassa!

Salpalinja pitäisi tuntea siksi, että se on kestävä monumentti maanpuolustustahdosta muistuttamaan nykysuomalaisia, että maanpuolustustahdolla on yhä merkitystä. Ja että sillä on samalla myös ennalta ehkäisevä merkitys ja viesti niille, jotka kenties tätä maata laittomasti hamuavat.

Maanpuolustustahto toimii kuten linnoitus, se on täyttänyt ja täyttää tehtävänsä parhaiten silloin kun sitä ei koskaan sodassa tarvita. Maanpuolustustahto ja niin kuin linnoitus ovat siis rauhaa ylläpitäviä elementtejä tässä pahassa ja riitaisessa maailmassa! Salpalinjasta kertominen on rauhan työtä, ei lietsomista sotaan. Ketä puolustuslinnoitus itsenäisen maan omien rajojen sisäpuolella uhkaa, varsinkin kun se sotateknisenä laitteena on vanhentunut?

Salpalinja pitää tuntea siksi, että viime sotiemme sankarivainajat, sotiemme veteraanit ja linnoittajaveteraanit ansaitsevat kunnioituksemme ja kiitoksemme tämän dokumentinkin kautta. Siksi haluan auttaa sen tekemistä, siltä osin kuin osaan, tiedän ja pystyn.

Me suomalaiset tarvitsemme dokumenttielokuvan Salpalinjasta. Me ja tulevat sukupolvemme tarvitsemme viestin, sanoman, suunnan, jolla Suomelle rakennetaan yhä edelleen sinivalkoinen tulevaisuus - ainakin niin kauaksi aikaa kuin Salpalinja kestää ja säilyy. Ja hyvät kuulijat, se säilyy tuhansia vuosia! Salpalinjan betoni ei rapaudu!

TERHO AHONEN
Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta
tuotantoryhmän jäsen, kutsuttuna