Mistä joukot Salpalinjalle? osa 2

Osmo Kimmon kirjoitus jatkuu:

Mistä siis lisää joukkoja? Jo saapuneiden 17.D:n ja 20.Pr:n lisäksi Itä-Karjalasta saapuivat 23.6. alkaen 11.D, joka alistettiin Kannaksen joukkojen komentajalle ryhmitettäväksi Tervajoen-Merijoen alueelle sekä 25.6. alkaen 6.D Ylipäällikön reserviksi Kilpeenjoen-Suokumaan alueelle.

Lento-osasto Kuhlmey oli saapunut jo 12.6.1944 ja osallistui suurhyökkäyksen torjuntaan elokuulle saakka. Saksan lupaamista maavoimien yksiköistä 303.Rynnäkkötykkiprikaatin ensimmäiset osat tulivat Lappeenrantaan 24.6. ja alistettiin Panssaridivisioonalle. Samaan aikaan saksalainen 122.D kuljetettiin rautateitse Kaitjärven, Somerharjun ja Taavetin asemille, mistä se keskitettiin Säkkijärvelle Ylipäällikön reserviksi. Divisioonan tuli olla valmiina käytettäväksi ensisijaisesti V AK:n lohkolla tai Merivoimien alaiseen rannikon puolustukseen. (T-5761/5)

Merivoimien esikunta antoi 14.7.44 käskyn 1.Rannikkodivisioonan (1.RD) perustamisesta Äänisen rannikkoprikaatin pääosan siirryttyä Säkkijärvelle. Divisioonan tehtävänä oli muodostaa Säkkijärven rannikon puolustuksen runko.

1.Rannikkodivisioonan lohko oli RTR 22:n lohko: oikeana rajana Ravijärvi – Pihlajajoki – Harsaari – Suur-Lakasaari – Kinnari (ml.) – Huovari (ml.) – Narvi (ml.) ja vasen raja Nisajoki – Nisalahden pohjoispää – Lammassaari (pl.) – Melansaari (ml.). Divisioonan esikunta perustettiin Äänisen rannikkoprikaatin esikunnasta ja divisioonan joukot: RTR 22, RTR 4, RJR 1 (rannikkojalkaväkirykmentti 1), RIt.Psto 4 ja RVP 1 (rannikkoviestipataljoona 1). Divisioona alistettiin operatiivisesti V AK:n komentajalle. Näin tämän rannikkolohkon oikea raja ulottui Salpalinjalle. (T-5761/5.)

Päämajan operatiivisen osaston arkiston mukaan (T-15708/10) henkilötäydennysmahdollisuudet olivat 22.4.1944 ikäluokkien 1899-1908 osalta 81 479 rintamakelpoista ja 19 149 rintamakelvotonta miestä. 20.6.1944 kutsuttiin palvelukseen 1905 ja 1906 syntyneet aliupseerit ja miehet, 22.6.1944 kutsuttiin palvelukseen 1902 ja sen jälkeen syntyneet upseerit, 30.6.1944 kutsuttiin palvelukseen 1904 ja sen jälkeen syntyneet aliupseerit ja miehet sekä vielä 11.7.1944 kutsuttiin palvelukseen 1902 ja sen jälkeen syntyneet aliupseerit ja miehet.

Tämän jälkeen täydennysmahdollisuudet rajoittuivat ikäluokkiin 1899-1901 eli noin 15 000 mieheen. Myös vanhempien ikäluokkien kutsuminen on ollut esillä. On kuitenkin vähintäänkin kyseenalaista, että tätä kautta olisi nopeasti saatu luotua taistelukelpoisia joukkoja.

Viimeisin mahdollisuus olisi ollut muodostaa koulutuskeskusten henkilöstöstä taistelukelpoisia yksiköitä. Näin toimittiin talvisodan viimeisinä päivinä, jolloin jalkaväen koulutuskeskuksissa eri puolilla maata muodostettiin 14 erillistä pataljoonaa, joista pääosa keskitettiin Luumäki-linjalle varustustöihin ja runkomiehitykseksi. Nämä, osaltaan vajaan kuukauden mittaisen koulutuksen saaneet joukot, olivat Mannerheimin ilmauksen mukaan ”viimeiset voimavaramme”, jotka eivät onneksi joutuneet taistelutehtäviin.

22.4.1944 tilanteen mukaan koulutuskeskuksissa oli 11 668 miestä, jotka olivat astuneet palvelukseen 20.2.44 (T-15708/10).

Varsinaiset linnoitusrakennusjoukot oli pääosin siirretty Salpalinjalle.

Päämajassa kannettiin kuitenkin huolta töiden etenemisestä. Operatiivisen osaston käskyssä 21.7.1944 todetaan:

”Useat sotatoimiyhtymät ovat siirtäneet raskaimpia huoltolaitoksiaan ja muitakin joukkojaan suhteellisen kauas taakse, jopa Salpa-linjan korkeudelle ja sen taaksekin. Näiden henkilöstöllä havaitsee olevan vielä verraten runsaasti vapaata aikaa varsinaisen työnsä suorituksen jälkeen. Koska kaikki irtisaatava voima on nykytilanteessa jännitettävä puolustustamme lujittavien töiden suorittamiseen, on kaikki Salpa-linjan lähistölle sijoitetut osastot (huolto-, täydennys-, is- ym, joukot) määrättävä osallistumaan Salpa-linjan varustamiseen. Yksityiskohdista sopivat ao. komentajat Linnoitustöiden johtajan  kenr.luutn. Hägglundin kanssa.”

Päämajan linnoitusosasto pyysi 25.7.1944 jakelussa mainittuja ilmoittamaan Salpa-aseman läheisyydessä sijaitsevat, varustustöihin käytettäväksi sopivat huolto- ja muut yksiköt sekä niiden sijoituspaikat. Kirjelmän jakelu oli:  II AKE, III AKE, IV AKE, V AKE, VI AKE, 14. DE, kenr luutn Hägglund, KaJoKE, Lin.2 (yht 9 kpl). (T-5761/5.)

Voidaan siis todeta, että vaikkakaan Salpalinjalla ei ollut kesällä 1944 runkomiehitystä, niin sen lähistöllä oli rakennusjoukkojen lisäksi huolto-, täydennys ja is-joukkoja, joten ainakin opastus asemiin olisi ollut nopeasti järjestettävissä, ehkä ohut vastaanottomiehityskin täydennysjoukkojen avulla.

… juttu jatkuu                                                                                               OSMO KIMMO

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 1

Mistä joukot Salpalinjalle, jos VKT-linja olisi murtunut? Osmo Kimmo on tutkinut sota-arkistoja ja koonnut johdonmukaisen kirjoituksen nyky-Salpalinjalla paljon esitettyyn otsikon kysymykseen. Julkaisen Osmon kirjoituksen kolmessa osassa.Tässä ensimmäisessä hän rakentaa perusteita tuleviin ajatuksiinsa.

VT-asema oli murtunut yllättävän nopeasti 14.6.1944 ja joukot vetäytyivät viivyttäen VKT-linjalle. Kannaksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Oesch antoi 17.6.1944 käskyn joukkojen ryhmittäytymisestä puolustukseen VKT-linjalle 20.6.1944 mennessä. VKT-linjan pitävyydestä oli epävarmuutta, kun paremmin varustettu VT-linjakin oli menetetty.

IV AK vastasi Länsi-Kannaksen puolustuksesta ja III AK Itä-Kannaksesta. IV AK:n lohkolle tuli puolustukseen 6 divisioonaa ja 3 prikaatia. Asemien eteen piti jättää vahvat taisteluetuvartiot ajan voittamiseksi taisteluasemien lujittamista varten.

Lisäksi tärkeimmille suunnille määrättiin runkomiehitykseksi linnoituspataljoonien 4 ja 5 osia. (Näin kolmesta jäljellä olevasta linnoituspataljoonasta kahta käytettiin alkuperäisen tehtävänsä mukaisesti linnoitettujen puolustusasemien runkomiehitykseen. Lin.P 3, se kolmas jäljellä oleva linnoituspataljoona, kuului III Armeijakuntaan ja koottiin 16.6. Taipaleen kannaksen vahvistukseksi.) IV AK:n lohkon piti olla kaikilta osiltaan lujasti miehitetty 20.6.1944 kello kuuteen mennessä.

Viipuri menetettiin 20.6. ja näin VKT-linjaan syntyi murtuma, mutta uusi puolustuslinja vakiinnutettiin Viipurin länsipuolelle. Oesch oli jo Viipurin taistelun alettua nostanut reservien valmiutta ja määrännyt vielä samana päivänä Panssaridivisioonan siirtymään uhanalaisen rintaman taakse Suur-Merijoelle.

Kannaksen joukkojen komentaja jakoi Päämajan määräyksestä Vuoksen länsipuolen joukot kahdeksi armeijakunnaksi 20.6. Oikealle tuli kenraalimajuri Svenssonin V AK (17.D, 10.D, Ps.D, Rv.Pr, 20.Pr) ja vasemmalle Laatikaisen IV AK ( 18.D, 4.D, 3.D, 3.Pr.), Vuoksen suunta jäi III AK:lle (15.D, 2.D, 19.Pr.). Rintamavastuu siirtyi oikealla lohkolla V AK:n komentajalle 22.6.

Päämajan käsky Vuoksen länsipuolen joukkojen jakamisesta kahdeksi armeijakunnaksi oli osuva vastatoimi hyökkääjän suunnitelmille. Ohto Mannisen mukaan (Jatkosodan pikkujättiläinen s. 835 – 843) Leningradin Rintaman hyökkäyssuunnitelmassa 21.6.1944 olisivat 21.A ja 59.A hyökänneet Viipurin valtauksen jälkeen länteen, 21.A rannikolla ja 59.A Lappeenranta-Kouvola suunnassa tavoitteena ensin Virolahti-Imatra -tasa ja sitten Kymijoki. 23.A:n tehtävänä olisi ollut hyökätä Laatokan länsipuolitse Aunuksen kannaksella taistelevien joukkojemme selustaan.

Jokaista NL:n hyökkäävää armeijaa vastassa olisi ollut suomalainen armeijakunta, V AK rannikolla, IV AK Kivijärven ja Vuoksen yläjuoksun välillä sekä III AK siitä Laatokalle.

Ylipäällikkö oli jo 15.6.1944 antanut käskyn Salpalinjan saattamisesta taistelukuntoon ja linnoitusrakennusjoukot keskitettiin Salpalinjan kunnostus- ja parannustehtäviin.

Päämajan operatiivinen johto hahmotteli suunnitelmia VKT-linjan murtumisen varalle (Jatkosodan historia, osa 4, s. 396-398). Suunnitelman mukaan Kannaksen joukkojen oikealla siivellä taisteleva V AK vetäytyisi Suomenlahden ja Kivijärven väliselle Salpalinjan osalle. Keskikannaksella taisteleva IV AK vetäytyisi linjalle Kivijärvi-Saimaa-Vuoksen yläjuoksu. Sen sijaan III AK täytyisi pitää asemat Vuoksen alajuoksun varrella Laatokan pohjoispuolella taistelevien suomalaisten joukkojen selustan turvaamiseksi. 

Suunnitelman ongelmana oli Kannaksella taistelevien suomalaisjoukkojen rintaman piteneminen siinä määrin, että käytettävissä olevien voimien riittävyys oli kyseenalaista.

Suomen vaihtoehdot olivat vähissä. Parhaassa tapauksessa kyettiin puolustamaan VKT-linjaa tai sen murtuessa toteuttamaan vetäytymissuunnitelma, mihin ilman lisävoimia sisältyi riski.

On selvää, että kuvattu vetäytymissuunnitelma ei ollut kestävä ratkaisu vaan osavaihe vetäytymisessä, joka täytyi synkronoida Laatokan pohjoispuolella taistelevien joukkojen vetäytymiseen.

Suomalaisten vetäytyminen Syväriltä alkoi 17.6. Heinrichs pyysi Mannerheimin valtuuttamana Erfurthin kautta lisää sotilaallista apua, 6 divisioonaa, joita ei luvattu.

Tukholman kautta tiedustellut Neuvostoliiton rauhanehdot olivat edelleen ehdoton antautuminen. Taistelu jatkui.

... juttu jatkuu                                                                                   OSMO KIMMO

NL:n keräämiä tiedon sirpaleita suomalaisten linnoitustöistä

Tässä Osmo Kimmon kokoama mielenkiintoinen näkökulma Neuvostoliiton tiedustelutiedosta koskien suomalaisten linnoituksia. Jutun lähde on mainittu heti seuraavassa kappaleessa.

Stalinin salainen jatkosota - Jatkosodan venäläiset dokumentit (2014, toim. Timo Vihavainen, Ohto Manninen) on kirja, johon on koottu ja käännetty suomeksi asiakirjoja sekä Suomen että Venäjän arkistoista.

Asiakirjat kertovat millaista tietoa Suomesta kerättiin välirauhan aikana ja jatkosodan alkuvaiheessa. Aineistoon sisältyy tiedustelukatsauksia, Neuvostoliiton lähetystön raportteja, operatiivisia käskyjä, salaisen poliisin raportteja ja propagandaa. Lähdekritiikki on pidettävä mielessä, mutta myös se, että dokumentit ovat aitoja.

Eräänä kiinnostuksen kohteena oli rakenteilla ollut uusi pääpuolustusasemamme. Olen seuraavaan koonnut joitakin poimintoja Salpalinjaa koskevista maininnoista. Asia kiinnostanee, koska tyypillinen kysymys Salpalinjalla opastusten yhteydessä on: Tiesivätkö venäläiset tästä puolustuslinjasta? Tässä aineistossa linnoitustöitä koskevat maininnat ovat yksittäistapauksia, mutta on luonnollista, että Neuvostoliitto keräsi eri lähteistä saamansa aineiston ja koosti niistä kokonaiskuvan, joka pääpiirteissään vastasi todellisuutta.

17.6.1940 laaditussa poliittisessa katsauksessa Suomen tilanteesta todetaan, ettei reserviläisiä ole kotiutettu rauhansopimuksesta huolimatta ja linnoitustöitä jatketaan erityisesti Viipurin ja Hangon suunnissa. (s. 89.)

25.7.1940 raportoitiin Suomen hallituksen vihamielisistä toimista eräänä esimerkkinä linnoitustyöt alueilla, joilla todennäköisimmin joudutaan tekemisiin Neuvostojoukkojen kanssa. Eniten linnoituslaitteita ja suurin joukkojen keskittymä on Hankoniemen alueella. Linnoitustyöt ulottuvat koko rannikolle Hangosta Karjalan kannakselle. (s. 99.)

Neuvostoliiton lähetystö raportoi 5.8.1940 Molotoville suomalaisten linnoitustöistä.  Hankoniemellä töitä tehdään ympäri vuorokauden, Tammisaaren alueella rakennetaan kestolaitteita, raja on tukittu piikkilankaesteellä ja alueelle on keskitetty paljon joukkoja, myös ympäröiviä saaria linnoitetaan. (s. 107.)

Leningradin piirin rajavartiojoukot tuottivat viiden päivän välein tiedustelukatsauksia Suomen rajavartioston tilasta, sijainnista ja toiminnasta. Erityisen huomion kohteena olivat Ravijoen itäpuolelle rakennettava puolustuslinja ja Ruokolahdella Syyspohjanlahden, Vehkajärven ja Virmutjoen välille sekä muuallekin nopeassa tahdissa kaivetut panssariestekaivannot, piikkilankaesteet ja juoksuhaudat. Ilmeisesti mainitut seudut olivat alueita, joilta Neuvostoliiton tiedustelu myös sai runsaasti tietoja. Lisäksi tiedustelu oli havainnut miinoituksia koko rajavyöhykkeellä. Toukokuun 5. päivän 1941 tiedustelukatsauksessa raportoitiin suuresta määrästä suomalaisia joukkoja aivan rajan pinnassa Viipurin suunnassa.  (s. 53-54.)

Petroskoissa 5.5.1941 laaditun tiedusteluraportin mukaan Vainikkalan ja Kouvolan väliseltä rataosuudelta on todettu:

- panssariestekaivanto molemmin puolin rataa kaksi kilometriä Vainikkalan asemalta ja siitä 200 metrin päässä metrin mittaisia kivitolppia (kuvauksesta päätellen kivieste on ollut raportoijalle tuntematon laite) ja niiden takana toinen panssariestekaivanto.

- 279 km kohdalla (Paikanmäärityksissä on käytetty radan kilometritolppia, jotka ilmoittivat etäisyyden Helsingistä) on kolme riviä 2-metristä piikkilankaestettä ja radan eteläpuolella tehtiin graniittia, rautaa ja sementtiä vaativia töitä.

- 277 km kohdalla Viipurista tullessa on piikkilankaeste ja sen takana juoksuhautoja.

- 276 km kohdalla on kaksi piikkilankaestettä, ensimmäisessä neljä riviä ja toisessa kolme riviä, esteiden väli on 600-700 m. Tässä kohdassa on myös neljä riviä metrin mittaisia graniittitolppia.

- 264 km kohdalla on vasemmalla panssariestekaivanto ja toinen 262 km kohdalla oikealla.

-255 km kohdalla on vasemmalla puolella  havuilla peitetty naamioverkko, jonka alla rakennetaan tuliasemia. Samalla kohdalla linnoitetaan kukkulaa. Radan oikealla puolella 200-300 m päässä on rakenteilla kaksi pientä bunkkeria. Niistä 200 m päässä on kolme betonivarustusta valmiina ja 254 km kohdalla on kolme riviä kivitolppia.

- 253 km kohdalla vasemmalla on panssariestekaivanto ja oikealla 3-rivinen piikkilankaeste. 252 km kohdalla on molemmin puolin kuusi riviä puutolppia ja 500 m niiden takana on panssariestekaivanto ja sen takana juoksuhautoja edessään kolme riviä piikkilankaa. (s. 113-114.)

Leningradin rajavartiojoukkojen tiedusteluyhteenvedossa 5.6.1941 kuvataan Suomen puolustusvalmisteluja:

- Lappeenrannan tien varrella neljä km Luumäen asemalta rakennetaan kahta bunkkeria eri puolille tietä.

- Imatran – Ruokolahden tien varteen on koottu isoja kiviä tien tukkimiseksi. Tien länsipuolelle on rakennettu piikkilankaeste ja kaivettu ampumahautoja, tien itäpuolella on neljä tulikorsua.
- Syyspohjan tien yli on linjassa neljässä rivissä 1,6 – 2 m korkuisia kivitolppia, jotka on upotettu maahan 30 cm. Tolpista luoteeseen on kaksi bunkkeria, joiden kohdalla on kumpu ja siinä panssaritorni, missä on tähystysaukot. Bunkkerien ampuma-aukot ovat kaakkoon.

- Viipurin – Haminan tien varressa 200 m rajasta on molemmin puolin neljä riviä kivitolppia ja tiellä on kahdeksan riviä tolppia. Tolppien takana kolmen metrin päässä on nelirivinen piikkilankaeste.

- Tammikuussa 1941 Virmutjoen ja Eräjärven välisen tien molemmille puolille on pystytetty 4 – 5 riviä 1,5 m korkuisia kivitolppia. Tien laidoille on puisille lavoille sijoitettu 2x2 metrisiä kiviä. Tolpista 1,5 km pohjoiseen on katettuja ampumahautoja ja kk-korsuja, joissa on kolme ampuma-aukkoa kussakin. Juoksuhautojen takana 5 m päässä on 12 – 15 hengen majoituskorsuja, joissa on laverit ja kamiinat. 

- Linnoitustöihin otetaan työläisiä erityisissä toimistoissa, joita on Vuoksenniskalla ja Imatralla. Alueen keskustoimisto on Lappeenrannassa, osoite Koulukatu 10. Toimistoissa tarkastetaan työhön otettavan henkilöllisyys ja täytetään henkilökortti. Sekatyöläisten palkka on 10-11 mk/tunti ja ammattimiesten 13-15 mk/tunti. (s. 125-127.)

Tiedustelukatsauksessa 24.6.1941 on raportoitu asiamiesten tekemistä havainnoista Suomen halki kulkiessaan. Neuvostoliittolaiset olivat keränneet tiedot Hankoon liikennöivissä junissa, niitä saattavilta suomalaisilta rautatieläisiltä.  Lähteistä on käytetty koodinimiä, tehtävänimikkeitä tai oikeita nimiä, kuten Lähde ”B” tai lähde ”Sts” Pasilan junavarikon veturinkuljettaja, lähteet ”J” ja ”B”. Tämä asiakirja on todellinen ”tarinatori”. 

- Linnoitustöihin on sijoitettu runsaasti väestöä, koska on annettu laki, jonka mukaan jokainen työkykyinen joutuu tekemään valtion töissä seitsemänpäiväisen viikon.

- Lähelle Kouvolaa rakennetaan neljättä puolustuslinjaa, molemmin puolin rataa kaivetaan panssarikaivantoja ja pystytetään nelirivistä piikkilankaestettä. Utin asemalta Viipuriin päin rakennetaan konekivääriasemien ketjua.

- Vainikkalan ja Simolan välille 276 km kohdalla on kolmen rivin tolppaesteiden jatkoksi lisätty kaksi riviä isoja kiviä. Samalle kohdalle rakennetaan teräsbetonista tykistöasemaa.

- Saksa ja Ruotsi auttavat linnoittamisessa, Saksa toimittaa rautaa ja aseistusta, ja Ruotsi rakentaa linnoitteita Pohjois-Suomessa. (s. 136-137.)

Leningradin tiedusteluosaston raportti Suomen sotavalmisteluista 27.6.1941:

- Suomi evakuoi siviiliväestöä raja-alueelta.

- Suomalaisten pääpuolustuslinja alkaa Simolan aseman itäpuolella. Siellä on piikkilankaesteitä ja niiden takana linnoitettuja kohteita. Piikkilankaesteitä lähestyviä voi tulittaa korkeammilta maastokohdilta.

- Simolan aseman jälkeen on vahvempi puolustusvyöhyke: viidessä rivissä kivitolppia, 5-6 m leveä ja 2 m syvä panssariestekaivanto, sitten piikkilankaesteet  ja niistä 50-100 m juoksuhautoja ja kk-asemia.  Joitakin kilometrejä Kouvolan suuntaan on puunrungoista rakennettuja panssariesteitä, panssariestekaivantoja ja 5-rivisiä piikkilankaesteitä. (s.139-141.)

Lopuksi poiminta kokonaan linnoitusaiheen ulkopuolelta XLII AK:n taistelukokemuksista 22.6.-22.7.1941 väliseltä ajalta pohjoiselta rintamalta, missä neuvostoliittolaisilla oli vastassaan sekä saksalaisia että suomalaisia joukkoja. Raportin johtopäätös kokemuksista kuvaa mielenkiintoisella tavalla neuvostoliittolaisten näkemystä suojeluskuntalaisista: 

”Saksalainen on verraten keskinkertainen vastustaja, joka perustaa kaikki toiveensa taistelutekniikkaan. Jos tekniikka pettää, elävä voima ei kestä kauankaan.”

”Suomalainen on taitava, häikäilemätön, kavala vastustaja, mutta hänen teknilliset välineensä ovat niukat. Hänen kestävyytensä johtuu suojeluskunta-aineksen vahvasta kerrostumasta. Tälle ainekselle on nimittäin uskottu santarmi- ja poliisitehtävät armeijassa.” (s. 185.)

OSMO KIMMO

E18 läpäisee Salpalinjan, tappiot yksi korsu!

E18 Hamina-Vaalimaa -sivusto  toi esiin eilen facebookissa, millä tavalla uuden moottoritien rakentaminen ja Salpalinja kohtaavat toisensa molempia mahdollisimman vähän vaurioittaen. Lähtökohtahan on, että jo suunnittelussa Salpalinjan tärkeys ja historiallinen merkitys muinaismuistona on otettu huomioon. Salpalinjan järeät rakenteet ovat olleet suunnittelijoiden tiedossa ja ne on merkitty suunnittelukarttoihin.

Salpalinjan 1940-41 rakennetun pääaseman osalta tie ja linnoitus leikkaavat Virolahdella ns. Saarasjärven liittymän kohdalla.  Suora lainaus YIT:n eilisesta postauksesta:

”Salpalinjan silta (S20) ylittää historiallisesti merkittävän Salpalinjan yhdellä aukolla ja näin näkymät sillan alla saadaan avariksi. Sillan (S20) ali kulkee uudelleen linjattu Salpapolku sekä rakennustöiden aiheuttaman katkeamisen vuoksi uudelleen rekonstruoitava panssarieste. Alikulku rakennetaan avarana niin, että se palvelee hyvin myös eläinalikulkuna.

Tien ja sillan rakentamisen vaatimalla alueella sijaitsevat panssariesteen kivet luetteloidaan ja merkitään ja niiden tarkka sijainti mitataan. Tämän jälkeen kivet siirretään työmaan tuntumassa olevaan välivarastoon. Rakennustöiden päätteeksi kivet asennetaan alkuperäisille paikoilleen. Panssarieste erikoisvalaistaan siltaan kiinnitettävillä valaisimilla.”

Näin tapahtuu, mutta valitettavasti tien alle niukasti jää  30 miehen järeä  majoituskorsu numero 67. Siinä on majoitustilojen lisäksi tähystyskupu ja pst-tykin suoja. Tiesuunnitelmassa korsu on merkitty tuhottavaksi. Ja siltä nyt näyttää, että puolustusvoimat saa tuon ikävän tehtävän, joka sinänsä on varmasti mielenkiintoinen ja kokemuksia antava! Korsun tähystyskupu irrotetaan ennen tuhoamista ja siirretään tässä jutussa jäljempänä mainittavaan ”monumenttiin”.

Mutta ei mitään niin huonoa, etteikö hyvääkin! Samanlainen korsu tielinjauksen reunassa vastakkaisella puolella tietä säilyy ja sen kunto jopa paranee.  Korsu on nyt veden vallassa, mutta tienrakentaja on luvannut avata viemäröinnin ja näin korsu 66 tulee uuden tien ja korsun välistä kulkevan Salpapolun uuden linjauksen myötä vaeltajien nähtäville myös sisältä.

Saarasjärven liittymästä lähtevä uusi yhdystie nykyiselle valtatie seitsemälle, mm. Bunkkerimuseolle, leikkaa kiviesteen. Kyseisessä kohdassa tien alle jäävät kivet siirretään muutaman kymmenen metrin päähän rakennettavan ja ainakin Salpalinjaan tutustujia palvelevan pysäköintialueen viereen, johon niistä rakennetaan vielä suunnittelematon ”monumentti”.  Siihen tulee kiinnitettäväksi muun muassa laatta tai laatat, johon tulevat näkyviin liittymän ylittävän sillan kaiteisiin tehtävän ja Salpalinjaa esittävän ”tilataidetyön” rahoittajat.

Edelleen rakentajan tulee kunnostaa ja entisöidä Salpapolulle osuvia kenttälinnoitteita. Uusi moottoritie antaa erinomaisen mahdollisuuden muutaman ennen metsän kätköissä olleen komean teräsbetonikorsun päivänvaloon tulolle Salpapolun uuden reitin myötä. Matkaa Bunkkerimuseollekaan ei ole polkua pitkin kuin parisen kilometriä.

Yleisjohtopäätöksenä voi sanoa, että  korsun 67 menetyksen vastapainoksi E18 tuo Salpalinjan edellä mainitussa paikassa jokaisen ao. tienkäyttäjän näkyviin tavalla, johon mikään muu tiedotustoiminta ei päivittäin pysty.  Kokonaisvaikutus on varmasti plusmerkkinen.

Salpalinjan kesällä 1944 rakennetut oikaisuasemat Vaalimaalla E18 läpäisee pallokorsujen välistä. Ainoastaan yksi pallokorsu, numero 1417, jää Häkälänjärven metsäautotien ja päätien leikkauskohdassa  niin lähelle tielinjausta, että se kuljetetaan kokonaisena nähtävyydeksi Virolahden Bunkkerimuseolle.

E18:lta Vaalimaalla erkanee uusi linjaus Lappeenrannan suuntaan. Sen varteen ajouran ulkopuolelle, mutta tieaukkoon jäävä pallokorsu numero 1423 säilyy paikallaan. Kuitenkin rakentajat poistavat korsun päältä maata sen verran, että sekin tulee ohikulkijoiden näkyviin muistuttamaan, että ko. kohdassakin oli varauduttu Suomen puolustamiseen.

Kaiken kaikkiaan Salpalinja korsua 67 lukuunottamatta selviää E18 tiestä pienin vaurioin ja jopa tulee entistä paremmin ohikulkijoiden nähtäville.  Salpalinjan paikalliset asiantuntijat Miehikkälässä ja Virolahdella ovat tehneet tässä kuluneen syksyn aikana yhteistyötä tienrakentajan edustajien kanssa hyvässä hengessä puolin ja toisin.

Huhujen ja vakoilun torjuntaa

Tässä sotahistoriaharrastaja ja sotahistoriatutkija Osmo Kimmon kirjoittamaa mielenkiintoista luettavaa. Tämä osa on irrotettu laajemmasta Miehikkälän sota-aikaa käsittelevästä kirjoituksesta. Talvisodan jälkeen Miehikkälän suunnan puolustuksesta vastasi 3.D, joka 11.8.1940 muutettiin prikaatikokoonpanoon,  3.Prikaatiksi (jatkosodan Sininen prikaati).

Välirauhan pysyvyydestä oli epävarmuutta monista syistä. Päämajan Linnoitustoimisto lähetti 7.9.1940 työmailleen huhujen levittämistä koskeneen kiertokirjeen. Siinä lainattiin Päämajan kirjettä: ”Nykyinen jännittynyt maailmantilanne on kaikkialla aikaansaanut huolestuneisuutta ja hermostuneisuutta. Niin meidänkin maassamme.”  ”Asiallisesti arvostellen juuri sotilashenkilöt, jotka tietävät, että esimerkiksi lkp:a koskevat huhut ovat tuulesta temmattuja, voivat parhaiten ympäristössään vaikuttaa harkitun ja maltillisen mielialan säilymiseen yhteiskuntamme keskuudessa.”

Linnoitustöihin osallistuvilta edellytettiin poliittista luotettavuutta ja hyvää kansalaiskuntoa. Useissa tapauksissa tämä tuli osoittaa nimismiehen tai poliisilaitoksen antamalla luotettavuustodistuksella. Työmailla esiintyi jonkun verran häiriköintiä. Työryhmästä erotetut saattoivat kiertää työryhmästä toiseen. Tämän takia alettiin ylläpitää luetteloita työryhmistä erotetuista.

Liikkuminen Miehikkälässä – kuten muuallakin rajan pinnassa, missä tehtiin linnoitustöitä - oli rajoitettua ja valvottua. Rajoitetulta alueelta pois tai sinne matkustaminen vaati erityisen matkustusluvan.  II AKE:n kirjelmässä 31.10.1940 todettiin: nk. sotilashallintoalue käsittää Viipurin läänissä kaikki kaupungit, kauppalat ja kunnat lukuun ottamatta Kouvolan kauppalaa, Valkealan, Suomeniemen ja Savitaipaleen kuntia. Matkustettaessa sotilashallintoalueelle vaaditaan yleensä kaikilta matkustavilta poliisiviranomaisen antama matkustuslupa.

Kaikilla paikallisilla asukkailla oli oltava henkilöllisyystodistus. Henkilö ei saanut liikkua oman poliisipiirin alueelta ilman ao. poliisiviranomaisen lupaa kieltoalueella olevaan toiseen poliisipiiriin.

Sisäasiainministeriön 14.6.1940 antaman päätöksen mukaisesti ylipäällikkö oli jo aikaisemmin kieltänyt ulkomaalaisia liikkumasta sotilashallintoalueella ilman Päämajan lupaa.

Itärajan linnoitustyöt kiinnostivat Neuvostoliittoa, joka monin tavoin pyrki selvittämään Salpa-aseman rakenteita. 3. Pr:n esikunnan käsky yleistarkastuksesta 14.8.1940 liittyi vakoilun estämiseen. Käskyssä painotettiin vartioinnin edelleen tehostamista. Etenkin syrjäteillä ja poluilla oli noudatettava väijymistaktiikkaa liikenteen valvonnassa. Vartio- ja partiomiehille, jotka saavat vakoilijan kiinni, oli luvassa ylimääräistä lomaa. Prikaatin alueella suoritettiin 17.8.1940 yleistarkastus. Tarkastuksen suorittivat prikaatin joukot yhteistoiminnassa valtiollisen poliisin kanssa.

Neuvostoliiton tiedustelutoiminta oli tuloksellista, mutta tiedot tuottivat pahan pettymyksen Neuvostoliiton johdolle. SNS:n (Suomi-Neuvostoliitto -seura) varaan suunniteltu sisäinen kumous ei edennyt. Itärajalle rakennettiin tehokkaasti uutta puolustuslinjaa. Talvisodan rauhanneuvotteluissa Moskovassa maaliskuussa 1940 Molotov vastasi Rytin linnoittamista koskevaan kysymykseen, että Suomi voi Neuvostoliiton puolesta linnoittaa rajansa kuten haluaa.

Elokuussa 1940 Molotov piti linnoittamista rauhansopimuksen vastaisena vihamielisenä tekona. Neuvostoliitossa ei ilmeisestikään uskottu, että Suomi pystyisi talvisodan menetysten jälkeen merkittävään linnoitustoimintaan. Suomalaisten maanpuolustustahto yllätti jälleen. Linnoitustyöt uudella itärajalla etenivät nopeasti ja osoittivat, että Suomi valmistautui aseelliseen vastarintaan. 

3. Prikaatin esikunta muistutti jälleen 17.9.1940 vakoiluvaarasta: Agenttitoiminta vihollisen taholta on havaittu vilkkaaksi ja sitä helpottavat tätä nykyä käynnissä olevat linnoitustyöt, joita suorittavia henkilöitä eivät paikkakuntalaisetkaan tunne. Myös siitä syystä, että vakoilijat on varustettu kaikilla asianmukaisilla (väärennetyillä) henkilöllisyystodistuksilla, vieläpä kaatuneilta sotilailta saaduilla sotilaspasseilla sekä puhuvat suomea, on heidän paljastamisensa yleensä vaikea tehtävä asevelvollisille varusmiehille. Että tulokset vartioinnista ovat sen mukaiset osoittaa mm. se, että aikaisemmin on 5. Prikaatin alueella pidätetty vakoilija, joka oli päässyt Luumäelle saakka ja 14.9. pidätettiin 3. Prikaatin alueella prikaatin esikunnan lähettyvillä vakoilija, joka siis oli päässyt pidätykseltä välttyen kulkemaan valtakunnan rajalta nelisenkymmentä kilometriä.

3. Prikaatin esikunnan vartio-ohjeissa 2.10.1940 todettiin vakoilijoiden varusteista: Vakoilijoilla, jotka on lähetetty Venäjältä Suomeen, on todettu useimmissa tapauksissa olleen seuraavat tavarat:

siviilipuku, jossa voi olla nykyisen valtakunnan rajan takaisten seutujen leimoja,

saappaat, varakengät repussa,

solmioita (kravatteja) kaksi, joista toinen repussa,

suomalainen kompassi,

kartta, tavallisesti kapealta alueelta,

repussa irtonaisena ja sekaisin: sokeria (isot palat), ruskeasta leivästä korppuja, suklaata joko tinapaperissa tai ilman, keksiä ja makkaraa, jossa ryppyinen pinta ja leikkauspinnassa suuria valkoisia rasvapaloja, makkaran täyteliha on punertavaa,

varusteissa on vierasperäinen haju (ryssän haju).

OSMO KIMMO

Salpalinjan miehitysjoukot kesällä 1944?

Salpalinja-museon syksyn 2015 luentosarjan viimeinen esitys ei antanut pienestä ennakkotoivosta huolimatta lisäaineksia pohtia, millä voimin Salpalinja olisi miehitetty kesällä 1944, jos tarve olisi vaatinut (muuten Pertti Huhtasen luento oli hyvä). Asia jää paremman tiedon puutteessa jossitteluksi, koska siihen tilanteeseen ei koskaan tultu. Mutta täytyy muistaa, että samalla tavalla kuin linnoittaminen on asioiden ennakointia, niin onhan linnoituksen olennaisesta osasta betonin ja teräksen ohella, siis käyttäjistä, pitänyt olla jonkinlainen suunnitelma! Tutkijoiden eteen paperia tai papereita ei ole vielä näemmä sattunut.

Kun Suomi satsasi huikeat panostukset itärajansa linnoitukseen, tuskin sodanjohto olisi tohtinut jättää Salpalinjan miehitystä sattuman varaan. Vai luotettiinko vain sodanjohtoon, että se pystyy vetäytymisen hoitamaan niin johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti, että linnoitettu puolustusasema saadaan miehitetyksi taistelukykyisillä joukoilla?

Tähän mennessä tiedossahan on, että välirauhan aikana valmistellut ja jatkosodan alla suojajoukkoina perustetut linnoituspataljoonat ja erilliset linnoituskomppaniat oli kotiutettu Virolahden (LinP4) Miehikkälän (LinP3) ja Luumäen (LinP5) pataljoonia lukuunottamatta jo vuosina 1941 ja 1942. Kyseiset jäljellä olevat linnoituspataljoonat taistelivat kyllä Karjalan kannaksella, mutta kuluneina ja hajallaan eriasteisina alistettuina joukkoina. Niitä tuskin olisi saatu kesken vetäytymisen koottua Salpalinjan runkomiehitykseksi.

Ehkä em. linnoituspataljoonista olisi kumminkin pystytty irrottamaan edes jonkinlainen määrä linnoituskouluttajia. Mitkä tahansa joukot heitettynä puolustamaan Salpalinjaa olisivat ehdottomasti tarvinneet perehdytyksen linnoituslaitteiden käyttöön!

Edelliseen liittyen elokuun puolivälissä 1944 käskettiin muodostaa aiemmin kesäkuussa linnoitustöihin II luokan nostomiehistä perustetuista noin 200 miehen työkomppanioista Salpalinjaan runkomiehitysosastoja. Olisivatko ne sitten ehtineet akuuttiin paineeseen, on kysymys vailla vastausta. Näitä työkomppanioita ehdittiin perustaa 28 kappaletta.

Mannerheimin tiedetään kesäkuussa –44 pyytäneen Saksasta kuutta divisioonaa miehittämään Salpa-asemaa Suomenlahden ja Saimaan välillä. Niitä ei saatu. Jo ylipäällikön pyyntö viitannee siihen, että hänellä ei ollut asiaan valmista ratkaisua. http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/10/pekka-visurin-huomioita-jatkosodan.html

Lisäksi tiedetään, että Kotijoukkojen esikunta sai läpimurron Karjalan kannaksella tapahduttua valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti! Muuta tästä asiasta ei tiedetäkään. Milloin ja missä laajuudessa näistä ”vanhoista ukoista” olisi saatu kasaan puolustuskykyinen joukko, on myös vailla vastausta. Osalla heistä, ainakaan vanhimmilla ikäluokilla, ei ole voinut olla minkäänlaista asekoulutusta (kun ei sitä järjestetty järjestelmällisesti Suomessa kuin vasta vapaussodan jälkeen), osalla saattoi olla sotakokemusta vapaussodasta, ehkä talvisodastakin.

http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2011/11/miehitys-1944-vanhoilla-ukoilla.html

Mannerheimillä oli reservit tulessa. Pohjoisesta olisi kenties vielä joitakin joukkoja voitu irrottaa Karjalan kannaksen jatkeelle Salpalinjaan. En osaa arvioida minkä verran ja miten olisivat paikalle ehtineet. Pitää muistaa, että Laatokan Karjalassa oli menossa myös massiivinen NL:n suurhyökkäys. Salpalinja olisi tarvinnut puolustajansa myös tuolla korkeudella.

Saksasta apuun saatu 122. Div taisteli Viipurinlahdella. Miehikkäläläisen jo edesmenneen sotaveteraanin Tapani Lahden kirjallisissa muisteluissa puhutaan, että tuon divisioonan yksi rykmentti oli reservissä Miehikkälässä, keskuspaikkana entinen Kalliokosken lasitehdas. Jos se oli vielä heinäkuussa Miehikkälässä, siitä olisi tietysti ollut apua, mutta vain osaan Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välistä kannasta. Em. tietoa en ole tarkistanut.

Miehikkälän Salpalinja-museon museotutkija Armi Oinonen piti eilisessä Salpavaeltajat-ryhmän facebook-postauksessaan tässä puhuttua Salpalinjan miehityskysymyksen selvittelyä mielenkiintoisena aiheena. Hän tosin hieman epäuskoisena totesi: ”Se, että Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu, ei tunnu innostavan sotahistorioitsijoita tarttumaan ylipäätään Salpalinjan tutkimiseen!”

Ymmärsin, että Salpalinja-museo yrittää saada jonkun tutkimaan tai ainakin pohdiskelemaan aihetta ja houkutella hänet kertomaan ajatuksistaan jollakin Salpalinja-museon yleisöluennolla. Hyvä niin! Jäämme siltä osin odotuskannalle.

Tähän lopuksi huomio syksyn Salpalinja-museon ja sitä ennen elokuussa Virolahden bunkkerimuseon yleisöluentojen suosiosta. Sotahistoria vetää pitkienkien matkojen päästä kymmenittäin innostuneita ihmisiä kuuntelemaan erilaisiä näkemyksiä ja näkökulmia. Eilenkin noin 70-henkisessä kuulijakunnassa oli ainakin minulle noin puolet tuntemattomia ihmisiä. Hyvä. Siinä samalla, kun he saavat täyttymystä kiinnostukselleen, saamme me paikallisetkin!