Osmo Kimmo: Varuskunnat Miehikkälässä

17.9.2014 julkaisemaani blogiin "Toteutumaton suunnitelma Harjun varuskunnista" sain jatkoksi sotahistoriaharrastaja Osmo Kimmolta mielenkiintoisen ja selkeän kirjoituksen Miehikkälän varuskunnista talvisodan ja jatkosodan välisen välirauhan ajalta. Ainoa hieman epäselvä asia jutussa on piirros Alimmaisen varuskunta-alueesta, mutta suttuisenakin se antaa kuvaa tuon ajan parakkivaruskunnan rakenteesta, vaikka numerointi ei pysty paikallistamaan kunkin rakennustyypin sijaintia. Kuvan vasemmassa alakulmassa on myös piirros Tyllinjärven rannasta, johon kirjoituksessa viitataan. Tekstin sisällä olevat sulkeisiin merkityt kirjainsarjat viittaavat Kansallisarkiston arkistointiyksiköihin.

Puolustukseen uudelle rajalle

Talvisodan päätyttyä suomalaiset joukot ryhmittyivät puolustukseen uudelle rajalle. Uuden rakennettavan pääpuolustusaseman suunnitelmien valmistuttua joukko-osastojen sijoittelu sovitettiin puolustusaseman kannalta tarkoituksenmukaiseksi. Miehikkälän suunnasta vastasi 3. Divisioona, joka 10.5.1940 annetun käskyn mukaan ryhmittyi uudelleen, sen joukko-osastojen majoittuessa Pyhällön, Lapjärven, Suur-Miehikkälän, Miehikkälän ja Muurolan varuskunta-alueille (Perus-6650/2).  Pyhältö oli Vehkalahdella ja muut varuskunta-alueet Miehikkälässä.

Suur-Miehikkälän varuskunnan 18.6.1940 antaman varuskuntakäskyn mukaan 3. D:n komentaja määräsi varuskunnan päälliköksi everstiluutnantti G. Snellmanin. Varuskunnan komendantin toimisto sijaitsi Kalliokosken lasitehtaalla. Varuskuntaan kuuluivat tuolloin JR 67, I/KTR 3, Er.Psto 4, Rask.Psto 7, 3. Pst.Tyk.K ja 2./ViestiP 3. (T-4176/3)

Kesällä 1940 joukkojen sijoituspaikkoja määritettiin uudelleen. 3. DE käski 4.7.1940 tiedustella majoitusalueen yhtä pataljoonaa varten Suur-Miehikkälästä. Pataljoonan kokoonpano: esikunta ja esikuntakomppania, kolme kiväärikomppaniaa, konekiväärikomppania ja kranaatinheitinkomppania. Tiedustelussa oli otettava huomioon sotavalmiusnäkökohdat, kenttävarustustöiden suorittamismahdollisuudet, koulutusmahdollisuudet, terveydelliset ja viihtyvyysnäkökohdat (vesistö), tie- ja vesiyhteydet sekä huolto (Perus-6661-6662). Tämä tiedustelukäsky liittyi jo seuraavaan uudelleen järjestelyyn.

Siirtyminen prikaatikokoonpanoon

3. Divisioona siirtyi 11.8.1940 prikaatikokoonpanoon muodostaen 3. Prikaatin (prikaatin päiväkäsky 13.8.1940, T-4181). Lääkintähuollon tarkastuskertomuksesta ajalta 21.-22.8.1940 (T-4176/6) nähdään pataljoonien silloinen sijoittelu:

I/3. Pr Kalliokoskella, sisämajoitus siisti, tykistöleiri kylän laidassa siisti.

II/3.Pr sisämajoitus Miehikkälän kirkonkylässä, telttamajoitus kylän etelälaidassa. Järjestys puutteellinen, pienet käymälätilat, ruuantähteitä teltta-alueella.

III/3. Pr Ulkomajoitus, siistit leirialueet, Parkon kylässä muona-, ase- ym. varastot samassa vajassa, järjestys puutteellinen. Ruoka Parkossa hyvää. ”Lottala” Muurolassa siisti.

Parakkimajoitukseen

Syksyn mittaan pataljoonat pääsivät sisämajoitukseen. Alimmaisenjärvelle ja Savanjärvelle rakennettiin parakkikylät ja Kalliokosken rakennuskantaa täydennettiin tarvittavilla parakeilla. Pataljoonien sijoituspaikat: I/3. Pr Kalliokoski, II/3. Pr Alimmainen, III/3. Pr Savanjärvi.

II Pataljoona muutti Alimmaisen parakkialueelle 18.11.1940 ja samaan aikaan 3. Prikaatin tykkikomppania majoittui lähistölle Kummikorpeen pystytettyihin parakkeihin (Perus-6663/8). Yksi pataljoonan komppanioista (4. K) sekä yksi kk-joukkue sijoittui Tyllin järven rannalle pystytettyihin parakkeihin, koska yleisohjeistuksen mukaan 1/3 – 1/4 joukoista tuli pitää pääaseman edessä.

Piirros Alimmaisen parakkialueesta (Perus-6663/11). Piirroksen numeroinnin selitykset:

1 upseeriasunto, 2 aliupseeriasunto, 3 asuinparakki, 4 tstoparakki ja varasto, 5 tstoparakki ,6 upseerikerho, 7 aliupseerikerho,8 korjaamoparakki, 9 varastoparakki,10 ruokalaparakki,11 keittiö, 12 talli,13 kengityspaja,14 sauna,15 autovaja,16 sotilaskoti,17 käymälä,18 muuntaja,19 vartioparakki, 20 JSp. parakki, 21 perunakellari, 22 kuormastovaja

II Pataljoonan 3.1.1941 antaman ilmoituksen mukaan pataljoona oli pystyttänyt 63 parakkia. Parakkeja oli saapunut: Enso Gutzeit Oy:ltä 8 kpl, Enso Gutzeit Oy:n Laatikkotehtaalta 10, Kylmäkoski Oy:ltä 20, Kymin Oy Hallalta 8, Lahden Pyörä ja Puuteollisuus Oy:ltä 6 ja Lahden Saha Oy:ltä 11 kappaletta.                           

Ilmiselvästi valmistaloteollisuudella on tuolloin ollut kiirettä kun otetaan huomioon samaan aikaan perustetut korpivaruskunnat pitkin itärajaa sekä linnoitustyövoiman tarvitsemat majoitus- ja huoltotilat. Kantahenkilökunnan käyttämistä asunnoista perittiin luonnollisesti vuokraa. Upseeriasuntojen hyötypinta-ala oli 96 neliötä, mistä vuokra oli 250 mk/kk. Aliupseerit maksoivat 53 neliön asunnostaan 65 mk/kk. Hintatiedot ovat 3. Prikaatin esikunnan kirjelmästä 7.4.1941.

Väliasemien tiedustelua

3. Prikaatin komentaja antoi 28.11.1940 käskyn (Perus-6663/8) tiedustella väliasemia päävastarinta-aseman takana vihollisen mahdollisen menestyksen rajoittamiseksi. Käskyn liitteenä oli peitepiirros asemien ylimalkainen kulku, joka pataljoonien oli tiedusteltava ja korjattava sellaiseksi, että ne ovat maastossa edullisimmat. II Pataljoonan komentaja totesi vastauksessaan 7.12.1940, että aseman kulku Virojoen varressa Kotijärvestä pohjoiseen on sangen edullinen. I ja II pataljoonan sauma on edullisesti tulitettavissa kummaltakin lohkolta. Virojoki on 6-7 m leveä, pohja pehmeätä savea ja veden syvyys noin 2 m (korkean veden aikana). Vastauksen liitteenä on peitepiirros Vesanenjärvi – Savanjärvi väliseltä alueelta. Kaikki varuskunnat – Kalliokosken, Alimmaisen ja Savanjärven varuskunnat – sijaitsivat tämän suunnitellun taaemman aseman tuntumassa.

3. Prikaatin yksiköiden sijoitus keväällä 1941

3. Pr:n päiväkäskyjen perusteella yksiköiden sijoituspaikat olivat keväällä 1941: E/3. Pr Pyhältö,
I/3. Pr Savanjärvi, II/3. Pr Alimmainen, III/3. Pr Kalliokoski, Psto/3. Pr Turkia, 3. Tyk.K/II AK Kummikorpi, VK/3. Pr Pyhältö.

Varuskuntia käytettiin luonnollisesti myös suojajoukkojen perustamispaikkoina lkp:ssa 10.6.1941. Linnoituspataljoona 3:n perustamispaikat olivat: 1. K Kalliokoskella, 2. K Alimmaisella ja 3. K Savanjärvellä. Esikunta ja jääkäripuolijoukkue perustettiin Alimmaisella. Lisäksi Kylmälässä, Miehikkälän pappilassa ja Hauhiankoskella oli alaperustamispaikat, missä vastaanotettiin pääaseman itäpuolella asuvat reserviläiset ja perustettiin komppanioiden osia.

Alimmaisen ja Savanjärven varuskunta-alueet sodan jälkeen

Alimmaisella sijaitsi vuosina 1945 – 1947 Miehikkälän varavankila, missä säilytettiin liittotuneiden valvontakomission käskystä välirauhan sopimuksen 13. artiklan nojalla pidätettyjä lista n:o 1:n vankeja. Vankilasta kertova muistolaatta on kiveen kiinnitettynä pihan keskellä. Sen jälkeen alue oli Lasten Kesä ry:n omistuksessa. Alueen uusi omistaja on venäläistaustainen K-Vizit Oy, joka on hakenut yleiskaavan muuttamista ja ranta-asemakaavaa leirikeskuksen alueen muuttamiseksi matkailupalvelujen alueeksi. Kaavaluonnoksessa mainitaan pihalla oleva muistolaatta ja todetaan, että se tullaan säilyttämään. Tämä on tietysti hyvä asia ja Lista nro 1 vangit ovat varmasti muistolaatan ansainneet.

Savanjärven alue oli sodan jälkeen pitkään Rajavartioston käytössä. Sen jälkeen alue oli A-klinikkasäätiön omistuksessa ja nykyiset omistajat ovat EBC Oy ja Niemelän Ranta Oy. Kehityskulku muistuttaa Alimmaisen alueen kehitystä. Savan aluetta koskeva rantayleiskaavan muutos on hyväksytty. Osayleiskaavan muutoksen tavoitteena on mahdollistaa alueen kehittäminen palvelu- ja matkailutoimintojen lähtökohdista. Kaavaselostuksessa on todettu Kymenlaakson museon katsoneen alueen rakennuksilla olevan sekä historiallisia että rakennushistoriallisia merkityksiä ja pitäneen tärkeänä, että rajavartiolaitoksen rakennukset hahmottuvat kaavassa kokonaisuudeksi. Savalla on seinään kiinnitetty muistolaatta, jossa todetaan: Tässä rakennuksessa toimi Miehikkälän rajajääkärikomppanian komentopaikka vuosina 1954 – 1997. Alueella on myös JR 3:n ehtoolliskivi. Kaavassa ei ole muistomerkkien säilyttämistä koskevia mainintoja.

Vaikka välirauhan aikaisten varuskuntien toiminta-aika jäi lyhyeksi, niissä tehtiin työtä, joka osaltaan auttoi selviämään ylivoimaisista vaikeuksista. Silloin maata puolustettiin myös varuskunnista. Miehikkälän varuskunnat Kalliokoski, Alimmainen ja Savanjärvi ansaitsisivat omat muistolaattansa. 

Osmo Kimmo

Helsinki

Vapaaehtoinen reservi???

Ihmisten eliniän pitenemisen myötä eläkkeelle siirtymisen ikärajaa on juuri Suomessa sovittu nostettavaksi 63:sta 65:een vuoteen ja halukkailla on ja on ollutkin mahdollisuus jatkaa työntekoa pitempäänkin.

Miten on laita asevelvollisuuden osalta? 60 vuotta on kenraaleja lukuunottamatta ehdoton yläraja, vaikka sopiviin tehtäviin ”kenttäkelpoisuutta” ja halua vielä olisikin. Suomen kenttäarmeijaa on supistettu ja siellä ei ole tehtäviä edes kaikille asevelvollisillekaan.

Vapaaehtoinen maanpuolustusharrastus lähinnä Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kautta (MPK) rajoittuu ymmärtääkseni sekin asevelvollisuusikäisiin.

Yli kuusikymppisille ei ole juuri tilaisuutta purkaa maanpuolustushaluaan muuten kuin osallistumalla reserviupseeri- tai reserviläiskerhojensa kuukausikokouksiin, sikäli kuin niitäkään on.

Heitänpä ilmaan ajatuksen, jota varmasti moni muukin on pohtinut. Miten olisi eräänlaisena kotijoukkona, nykyajan suojeluskuntana Vapaaehtoinen reservi, olkoon työnimilyhenteenä vaikkapa VERES? Sen yhteys puolustusvoimiin voisi olla jotain samanlaista kuin suojeluskunnilla aikanaan. Puolustusvoimissa tunnetaan nykyisin paikallispataljoonat. Vapaaehtoinen reservi voisi olla näille hyödyllinen työkalu.

Vapaaehtoinen reservi olisi nimenomaan paikallisjoukko, jolla parhaimmillaan voisi olla riveissään laajaa elämänkokemusta ja ennen kaikkea pettämätöntä paikallistuntemusta sisältävä patrioottinen kaarti kokeneita, käyttökelpoisia, motivoituneita, mutta viralliselle puolustusvoimille yli-ikäisiä miehiä ja miksi ei myös naisia. Tämä joukko voisi olla äärimmäisen hyödyllinen tilanteessa, jos, kohtalo meitä siltä varjelkoon, paikkakunnalle sijoitettaisiin puolustusvoimien joukkoja valmistautumaan taisteluun. Tällaisen joukon paikallistuntemus ei voi olla milloinkaan samaa, kuin siellä kenties ikänsä asuneilla ja lähes kaikki metsät kolunneilla paikallisilla oppailla, ”konsulteilla”, neuvonantajilla.

VERES voisi olla käyttökelpoinen aputyökalu evakuoimiseen tai kauempana sotatoimista mihin tahansa kotirintaman puolustukseen, vartiointiin tai valvontaan liittyviin tehtäviin.

Otan esimerkiksi vaikkapa Salpalinjan. Sen tuntijoita alkaa olla siviilissä melkoinen liuta pitkin itärajaa, ainakin sen eteläisimmässä päässä. Mutta vastaavaa paikallistuntemusta ei välttämättä ole puolustusvoimilla. Mikä estäisi Salpalinjan rakenteita käyttämästä taistelutoimiin, jos ne siihen soveltuisivat tai niiden olemassa olo tiedettäisiin; paikalliset Salpalinja-asiantuntijat kyllä tietävät. Tiedän, että tälläkin hetkellä useat vapaaehtoiset tutkivat Salpalinjan yksityiskohtia maastossa omaksi ilokseen. Miksi tuota tietoa ei ohjattaisi, kanavoitaisi yleiseksi hyödyksi.

Ja itse asiassa voin sanoa, että Salpavaelluksen noin 25 Salpalinja-oppaan osasto on käytännön esimerkki edellä sanotusta. Se on eräänlainen valmiusjoukko jo nyt, mutta vailla mitään statusta, virallista asemaa. Reserviupseerikoulu tätä osastoa onneksi jo käyttääkin hyväkseen, hyvässä mielessä.

 

En nyt osaa heti sanoa, miten käytännössä vapaaehtoinen reservi pantaisiin kokoon ja kuka sen tekisi. Mutta jos tarkoitus ja mielekäs tehtävä ao. joukolle olisi olemassa, niin kaikki muut asiat olisivat vain järjestelykysymyksiä. Aseita ja patruunoita tämä joukko ei tarvitsisi. Sen tärkein ase ja voima olisi nimenomaan paikallistuntemus!

Kyseiseen joukkoon voitaisiin sijoittaa myös ne asevelvollisuusikäiset paikkakunnan ihmiset, joille ei löydy sota-ajan sijoitusta, sa-tehtävää. Toiminta voisi antaa uutta puhtia ukkoutuville reserviupseeri- ja reserviläiskerhoillekin. Suurimpana motivaattorina tähän toimintaan mukaan tuleville olisi oman koti- ja asuinpaikkansa puolustamiseen valmistautuminen pahan päivän varalta. Se on valtava voima ja tarvittaessa myös iso apu puolustusvoimille ja maanpuolustukselle. Suomella ei voi olla varaa jättää tätä potentiaalia käyttämättä!

Keskustelua, vai olenko ihan metsässä?

Terho Ahonen

Salpalinjan salat blogisti

Norjalaiset ehtivät Kymijoelle linnoitustöihin

Ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoittajien vanavedessä saapui Suomen itärajan linnoitustöihin talvisodan päätösvaiheessa noin 240 vapaaehtoista linnoittajaa myös Norjasta. Kun ruotsalaisia suunniteltiin tulevan 9 000 linnoittajaa, piti Norjasta tulla 3 000 vapaaehtoista. Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan 9.4.1940 vesitti molemmat suunnitelmat. Tanskassakin oli kaavailuja Suomen auttamisesta linnoittamalla, mutta sieltä ei ehditty edes lähteä.

Ruotsalaisen osuudesta, noin 900 miestä, on varsin paljon tietoa, mutta norjalaisista ei juuri murusia enempää, ainakaan toistaiseksi. Lähes kaiken arkistoista tutkinut Reino Arimokaan ei montaa riviä ole norjalaisista asiaa löytänyt.

Norjalaisille oli kyllä suunniteltu jo ”palstakin” Suomenlahdelta Säkäjärvelle ulottuneen ruotsalaisten osuuden pohjoispuolelta, käytännössä Kylmälässä ja siitä syvemmälle Miehikkälään. Se on ollut selvää, että Salpalinjalle saakka norjalaisia ei koskaan tullut, mutta ehtivätkö he tehdä missään mitään, ennen kuin palasivat 11.4.1940 kotimaahansa?

Juha Kilpeläisen Kymijoki-esitelmästä reilu viikko sitten Salpalinja-museolla kävi ilmi, että norjalaiset olivat todellakin ehtineet Suomeen ja Kymijoki-linjalle töihin. He olivat ainakin saaneet linnoittamislohkon Kymijoen itäisestä haarasta. Talvisodan aikana oli K-linjaa tehty eteläosassa Kymijoen itäpuolella ns. Tavastilan aukealla.

Talvisodan päättymispäivänä Kymijoki-linjan linnoittamisvastuu siirtyi merivoimilta päämajan pioneerikomentajan Unio Sarlinin johtoon. 20.3.1940 hän päätti, että kaikki työosastot siirrettäisiin Kymijoen länsipuolelle, eteläpäässä käytännössä sen itäisen haaran länsipuolelle. Eli ainakaan aikaisemmin norjalaisia ei Suomessa ollut. Tai sellaista dokumenttia ei ole vielä löytynyt.

Kilpeläisen esityksessä nähtiin asiakirja, joka todistaa, että norjalaiset ovat olleet maassa jo hyvin lähellä tuota edellistä päivämäärää. Nimittäin postisensuuritoimiston 26.3.1940 pöytäkirjassa on pidätetty norjalaisen Nordarbete II:een ( ruotsalaiset linnoittajat olivat mitä ilmeisemmin alkuvaiheessa Nordarbete I) kuuluneen miehen kirje vaimolleen, jonka postileiman päivämäärä on 23.3.1040!

Pöytäkirjassa todetaan, että Norjasta saapunut linnoitustyöläinen on kirjeessä puhunut ”mm. Oslo-järjestelmästä, sen toimeenpanemasta työmaaterrorista, jne”. Postisensuuri takavarikoi kirjeen, koska sen mielestä edellä mainittuja tietoja sisältäneen kirjeen pidättäminen saattaa olla hyödyksi työmaiden kurinpidon kannalta.

Asian vakavuutta kuvastaa se, että päämajan valvontaosasto 3.4.1940 on vastavakoilutoimiston päällikön allekirjoittamana lähettänyt ilmeisesti samaan asiaan liittyen  ”norjalaisen linnoitustyömiehen kirjeitä” koskevan kirjeen Maavoimien työmaatoimistolle mahdollisia toimenpiteitä varten. Nyt kirjeiden määrä oli lisääntynyt kahteen.

Sen enempää dokumentit eivät kerro. Mutta kun muuta tietoa ei norjalaisista juuri ole löytynyt, vahvistavat nuo asiakirjat sen, että melkoisella varmuudella norjalaisetkin ovat lapioitaan Kymijoen penkkaan maalis-huhtikuun vaihteessa 1940 iskeneet. Mutta Salpalinjaanhan he eivät voineet millään ehtiä, kun sinne ruotsalaisetkin tulivat vasta 17.4.1940 alkaen.

Toteutumaton suunnitelma Harjun varuskunnasta

Harjun maanviljelyskoulun tila, nyk. Harjun Oppimiskeskus Virolahdella ja Kalliokosken lasitehtaan alue Miehikkälässä olivat heti talvisodan jälkeen vaihtoehtoja suojajoukkojen tai rajavartiostojen varuskuntapaikoiksi. Asia tulee esille Virolahdelle ryhmittyneen 4. Divisioonan 4.4.1940 päivätyssä majoitusta koskeneessa kirjeessä II Armeijakunnan esikunnalle, jossa niitä ”olojen vakiinnuttamiseksi ja tulevaisuutta silmälläpitäen esitetään luovutettavaksi sotilastarkoituksiin.” Kirjeen penkoi sota-arkistosta esiin sotahistoriaopas Juha Kilpeläinen.

Nyt heti alkuun voidaan sanoa, että kummastakaan paikasta ei tullut varuskuntaa, mutta aika lähelle kuitenkin. Virolahden Ravijoelle muutama kilometri Harjusta perustettiin talvisodan jälkeen Valkjärven parakkivaruskunta, jossa toimi muun muassa Kymen Jääkäripataljoonan edeltävä joukko-osasto, JP3 ja sen edeltäjä JP/JR9.

Miehikkälässä rajaa vartioineen rajakomppanian / rajajääkärikomppanian komentopaikka oli välirauhan aikana Savankoskella kirkonkylän liepeillä ja jatkosodan jälkeen Savanjärvellä Taavetin tien varressa aina 1990-luvun loppupuolelle saakka. Liekö samanalkuiset karttasanat Savankoski ja Savanjärvi sotkeutuneet jatkosodan jälkeisessä komppanian komentopaikan tiedustelussa?

Viime viikolla olin kierrättämässä Harjun Oppimiskeskuksen henkilökuntaa Salpalinja-laitteisiin koulun läheisyydessä ja yksi mukana olleista kysyi juuri tätä asiaa. Toisena oppaana ollut Erkki Rikkola oli jyvällä asiasta ja tietona oli, että pääkasarmiksi tarkoitetusta nykyisestä ruokala- ja oppilasasuntolarakennuksesta oli valmiina vasta perustukset. Minulle tämä oli uutta.

Palataanpa sota-arkistodokumenttiin. Siinä valtion omistaman Harjun osalta todetaan, että maanviljelyskoulun tila on pinta-alaltaan 1997 hehtaaria, josta viljeltyä eli peltoa on 352 hehtaaria. Kasarmialueeksi tilaa pidetään kirjeessä erittäin sopivana siinä olevine runsaine rakennuksineen.

”Uutta oppilasrakennusta varten on aikaisemmin myönnetty kaksi miljoonaa markkaa (kahden järeän tb-korsun hinta, TA:n huom) ja rakennuksen perusta on jo valmis.”

Divisioonan komentaja eversti Johan Arajuuri otaksuu kirjeessä, että ”pienillä muutoksilla rakennussuunnitelmaan saataisiin jo myönnetyllä summalla hyvinkin sopiva kasarmirakennus. Koulutilan suunnitelmassa kolmikerroksisessa rakennuksessa olisi 40 asuinhuonetta, keskuskeittiö ja ruokasali.”

Tilan pellot Div. komentajan mukaan ”voitaisiin palstoittaa Karjalan maanviljelijäpakolaisille (huom termi, TA) sopivan suuruisiin palstoihin, jolloin saataisiin n. 60-70 :lle perheelle hyvät toimeentulomahdollisuudet.” Tuo ajatus pienviljelijäasutuksesta kaatui kuitenkin ylemmässä johtoportaassa alkuunsa, koska se katsoo varuskunnan tarvitsevan koko alueen harjoitusalueeksi.

Se miten ja missä vaiheessa Harjun varuskunta-ajatus vaihtui Valkjärven parakkivaruskunnaksi, ei ole vielä selvillä. Osansa tässä voi olla ja ehkä onkin Salpalinjalla, jota Harjun tilan läpi ja em. ”kasarmialueen” halki alettiin rakentaa jo pari viikkoa siitä, kun edellä mainittu asiakirja oli tehty.

”Kalliokosken varuskunta”

Samassa paperissa Kalliokosken lasitehtaan alueen kooksi todetaan 6-7 hehtaaria. ”Muutamia siellä olevia rakennuksia voitaisiin jo sellaisenaan käyttää sotilastarkoituksiin. Itse tehdasta ei voi sisustamalla muuttaa kasarmirakennukseksi, vaan olisi se revittävä (purettava TA) ja siten saadulla materiaalilla, tiiliskivillä, rakennettava kasarmirakennus.”

Paperissa todetaan lasitehtaan olevan suoritustilassa, ”joten alueen ja siellä olevien rakennusten hankkiminen puolustuslaitoksen haltuun olisi ajankohtaisesti sopiva ja ilmeisesti pienillä kustannuksilla toteutettavissa.”

Mainittakoon, että Kalliokosken lasitehtaan ”kasarmialueella” oli kesällä 1944 saksalaisen 122. Greif-divisioonan huolto-osia jonkin aikaa.

Siis vielä kerran toistan. Nuo kummatkaan varuskunta-ajatukset eivät toteutuneet, mutta antavat paikallisille ihmisille mielenkiintoista pohdittavaa.

The Salpa-line overview, briefly

In the Winter War Finland lost part of its eastern territory. To secure the unsafe frontier the commander in chief of The Finnish army, Field Marshal C.G. Mannerheim ordered to build a fortified position of defence. The fortification, later called Salpa-line, was built in 1940-41 and 1944. It is still the largest building site in Finland. The number of workers was, at its highest, 35000 men. About 2000 women worked at supply duties.

To build the Salpa-line it took only year and half. When we remember the resources of Finland and the working speed, the Salpa-line could be compared even to The Great Wall of China. The Salpa-line is also the longest one-piece fortification line in the World, from the Gulf of Finland to Lapland, about 1000 kilometres.

The totally consistent part of the fortification is situated between the Gulf of Finland and Lake Kivijärvi at Luumäki. About 90 per cent of the permanently fortified constructions are there. From Lake Saimaa to Lake Pielinen in North Karelia the Salpa-line lean to waterways, especially lakes. From Pielinen up to the level of Salla in Lapland, only the most important directions of roads were fortified and blocked with field fortified positions.

In the Salpa-line there are about 720 reinforced concrete bunkers and some tunnel caves quarried into rocks. The field fortification equipment are made of wood and soil, altogether about 3000 pieces.
Trenches dug with shovels or quarried into rock, were made for about 350 kilometres. Stone antitank obstacles were made for over 200 kilometres. They include more than 350000 single stones, that weigh at least three tons each. There were also 130 kilometres dug ditch antitank obstacles. Barbed wire obstacles were made for about 315 kilometres.

The typical permanet equipment in the position is a machine gun and accomodation bunker, of which 170 were made. To build one, for instance, 45 tons steel and 5000 sacks of cement (50 kg) were needed. Altogether to build a massive bunker had to be transferred about 10000 tons different kinds of material, if put on trucks in those days, it meant 3000 truckloads.

The expenses of the fortification was about 2500 million Finnish old marks. It is very difficult to compare and say in current money. For example 1941 Salpa-line costs were 5 per cent of state budget. Sweden helped the work with 900 voluntary men during the first summer and gave a good sum of money, 235 million marks, allmost 10 per cent of the whole expences. It is quite easy to understand, why Sweden wanted to help its eastern neighboring country to build the barrier, which prevents Soviet Union to proseed to the west.

There was no battle on the Salpa-line. But for all that, it had a great importance to the result of the war. The fortification has done its work best, when it has not been needed.

After the war all equipment, which were removable, were pulled down and transfered to the stores or other uses. Now one can see still concrete bunkers, stone antitank obstacles and trenches, camouflaged for more than 70 years.
Some parts of Salpa-line are now restored as museums and destinations of hikes. 

Written by Terho Ahonen

-- You are welcome to visit the Salpa-line. --

”Lyhyessä ajassa täyteen kuntoon”

Jatkosodan alettua kesällä 1941 uuden itärajan linnoitustyöt (myöhempi Salpalinja) pysähtyivät kuin seinään. Valtaosa rakentajista kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin (käytännössä liikekannallepano) kesäkuun puolivälissä 1941. Linnoitustyömaa tyhjeni miehistä ja uudet linnoitus- ja pioneerikohteet sodan edetessä tarvitsivat tulevassa Salpa-asemassa vaille käyttäjiään jääneen rakennuskaluston. Linnoitus jäi monelta osin keskeneräiseksi.

Mitä sitten Salpalinjassa tapahtui jatkosodan aikana, tapahtuiko mitään? Tähän VTM Otto Aura haki vastauksia esityksessään sunnuntaina (7.9.2014) Salpalinja-museolla otsikolla Salpalinja puolustuskuntoon 1941-1944. Tämän jutun tiedot perustuvat pääosin hänen luennostaan ja hänen luvallaan tekemiini muistiinpanoihin.

Ylipäällikkö Mannerheim antoi 21.10.1941 käskyn, jonka mukaan Moskovan rauhan (13.3.1940) jälkeen varustetut linnoitusalueet on säilytettävä sellaisessa kunnossa, että ne saadaan lyhyessä valmisteluajassa täyteen kuntoon.

Edellinen päätös liittyi piikkilanka- ja kiviesteiden purkamiseen. Piikkilankaa tarvittiin kipeästi uusilla linnoituslinjoilla ja maanviljelijät halusivat tehdä kiviesteisiin aukkoja pelloilleen. Siitä tuli sitten päätös, että linnoitustöiden johtajan luvalla niitä sai toistaiseksi purkaa vain Punkaharjun ja Koitereen välillä. Kiviestettähän purettiin paljon erityisesti Hamina-Taavetti –linjasta ja kiviä siirrettiin VT-asemaan eri luvalla, jonka ylipäällikkö Mannerheim antoi toukokuun lopussa 1943.

Vuoden 1941 marras-joulukuussa tyhjälle linnoitustyömaalle palkattiin 32 vartiomiestä Linnoitustoimiston maanlunastustoimiston alaisuuteen.

Vuoden 1942 alusta vanhan linnoituksen hoito annettiin insinöörimajuri V Kärkkäisen vastuulle. Kahta kuukautta myöhemmin hänelle työrukkaseksi linnoitusosaston päiväkäskyllä perustettiin kunnossapito- ja tarkastustoimisto (KT-toimisto). Se toimi suoraan linnoitustyön johtajan Hanellin alaisuudessa Myllykoskella lokakuuhun 1943 saakka. Sitten se siirrettiin Viipuriin, josta se 15. kesäkuuta 1944 ymmärrettävistä syistä evakuoitiin.

KT-toimiston tehtäviä oli nimensä mukaisesti huoltaa ja ylläpitää linnoituslaitteita ja kalustoa ja valvoaa maa-alueita. Keskeneräisten laitteiden välttämättömät viimeistelytyöt kuuluivat tehtäviin. Kortiston tekeminen kaikista kestolinnoitteista ja kartoista sekä parakkikylistä oli yksi tehtäväalue, kuin myös kokeilutoiminta korsujen hoidon parantamiseksi. Yleensäkin kaikki Salpalinjan linnoituslaitteita koskevat asiat ja kysymykset keskitettiin KT-toimistolle, myös vartiomiehet siirrettiin sen listoille. KT-toimisto jakautui viiteen tarkastuspiiriin.

Edellä mainittua linnoituslaitteiden ja parakkien inventointikortistoa ei Otto Auran mukaan ole vieläkään arkistoista löydetty. Sen hän tietää, että se on tehty, koska hänen isoisänsä oli toinen niistä rakennusmestareista, jotka sen kokosivat. Kortisto on ilmeisesti ainoa koko totuuden Salpalinjan linnoituslaitteista kertova asiakirja ja siksi tänä päivänäkin hyvin mielenkiintoinen. Mikäli sitä ei löydy, yksi mahdollisuus voi olla, että se on tietoisessti hävitetty, ennen kuin Salpalinjan papereita luovutettiin valvontakomissiolle sodan jälkeen.

Salpalinjan hoidosta jatkosodan aikana huolehtivat hermotoipilaskomppaniat. Näitä ”tärähtäneistä” koottuja noin 200 miehen erillisiä linnoitusrakennuskomppanioita oli marraskuussa 1942 kuusi kappaletta. Määrä kasvoi syksyn 1944 kotiutukseen mennessä 13 komppaniaan, joissa oli yhteensä noin kolme tuhatta miestä.

Hermotoipilaskomppanioiden tehtäviin on kuulunut kaikenlaisia korsutöitä, itse asiassa kaikkea sitä mitä rakentamisvaiheessakin varsinaiset linnoittajat tekivät, mutta tietysti pienemmässä mittakaavassa. Tekemistä oli linnoituslaitteiden naamioinnista, ampuma-alueiden rajauksista ja suojakiveyksistä korsujen metalliosien rasvaukseen ja ruosteen poistoon. Toinen merkittävä ja pitkälti myös yksi päätehtävistä oli piikkilangan kerääminen ja kelaaminen 25 kilon keloille.

Työsaavutukset Auran esittelemän esimerkkikomppanian osalta oli tilastoitu miestyöpäivinä. On muistettava, että nykyisen mittapuun mukaan hermotoipilaskomppaniat miehitettiin siis sairailla miehillä! Heidän työkykynsä on ilman muuta ollut kaukana terveestä väestä. Jos kohta joidenkin arvioiden mukaan pinnareitakin joukkoon mahtui.

Salpalinjan (nimi Suomen Salpa vasta 10.7.1944) asemasodan aikainen huolto- ja ylläpito oli kuten sanottu vanhojen laitteiden kunnossapitoa, ei edelleen kehittämistä. Se vaihe alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäyksen johdettua nopeaa läpmurtoon Karjalan kannaksella. 15.6. annettiin käsky linnoitusrakennusjoukkojen keskittämisestä välirauhan aikana tehdyn puolustusaseman taistelukuntoon saattamiseen. Siihen kuului miesmäärältään suuri painotus linjan oikaisuasemien tekemiseen puolustusaseman eteläpäähän lähinnä Virolahdelle ja Miehikkälään.

Tällöin kesän alussa 1944 perustettiin koulutuskeskuksissa olevista II luokan nostomiehistä ( rauhan aikana asepalveluksesta vapautetut) noin 200 miehen vahvuisia työkomppanioita linnoitusrakennusjoukkojen avuksi. Juhannuksen alla valmistuivat ensimmäiset työkomppaniat, yhteensä niitä saatiin kasaan 28 kappaletta. Niistä ensi vaiheessa Salpa-asemaan osoitettiin 18 työkomppaniaa ja Laatokan pohjoispuolelle U-asemaan 10 työkomppaniaa.

Uusien linnoituslaitteiden rakentaminen kiellettiin 24.9.1944 alkaen ja koko linnoitusosasto lakkautettiin marraskuun lopussa samana vuonna.

Salpalinja ollut hyvin esillä, miten jatkossa?

Kuluvana vuonna Salpalinja on ollut mediassa, puuta koputtaen uskallan sanoa, hyvin esillä. Sävy on ollut enimmäkseen myönteinen. Olen itsekin monet vuodet huokaillut, jopa tässä blogissa useaan kertaan, kuinka Salpalinja ei kiinnosta tiedotusvälineitä. Eihän Salpalinja ole sinänsä enää uutinen; ensi vuonna tulee 75 vuotta sen rakentamisen käynnistymisestä. Mutta ei lehdistö liikahda, jos se ei näe aiheessa mitään uutista, kiinnostavaa, ajankohtaista ja isoa joukkoa ihmisiä koskevaa asiaa.

Uutista on siis ollut. Siitä on kiittäminen aktiivisia toimijoita, jotka Salpalinjan kimpussa tavalla tai toisella ovat hääränneet.

Kuluvan vuoden Salpalinjan näkymisessä mediassa näen kaksi ääripäätä.

Talvella Helsingin Sanomien jymyuutinen, lehtimieskielellä skuuppi, siitä, että puolustusvoimat oli pitänyt kylmän sodan aikana Salpalinjaa kunnossa rasvaamalla teräsbetonikorsujen ovien saranoita ja rapsuttamalla ruostetta hieman hymyilytti täällä etulinjassa. Jos ei olisi korsuja huollettu, sitten olisi ulistu, että valtion omaisuus on jätetty hunningolle. Tässä aiheessa kuultaa läpi sensaatiohakuisuus, ikään kuin toiminnalla olisi uhmattu hyviä naapuruussuhteita itään. Ukrainan kriisillä ei vielä tuolloin kevättalvella ollut nyt tunnettuja ulottuvuuksia.

Ja se toinen ääripää on itärajan puolustuksen tuntijan kylmän sodan ajalta, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puhe Salpavaelluksen päättäneessä maanpuolustusjuhlassa Miehikkälässä kesäkuun lopussa. Hän onnitteli vaeltajia näin, suora sitaatti:

”Te olette nyt saaneet elävän kosketuksen maailman ainutlaatuisimpaan puolustusasemaan. Tämän puolustusaseman pääosat rakennettiin Suomen turvaksi heti talvisodan jälkeen. Salpalinjalla on ollut ennalta ehkäisevä pelotearvo syntymästään saakka. Se on täyttänyt täydellisesti tuon tehtävän, vaikka siinä ei ole koskaan taisteltu.”

Tuo kappale sisältää edelleen uutisen, kun puhutaan sentään tuon ajan suurimmasta suomalaisesta investoinnista. Silti se ei herättänyt lehdistössä minkäänlaista vastakaikua. Sitä edelleen ihmettelen. Syynä en näe muuta kuin sen, että uutisesta olisi tullut sävyltään myönteinen; Salpalinjasta tehdyt päätökset ja työ oli onnistunut! Katsoiko lehdistö tuollaisen uutisoinnin provokaatioksi itänaapuriamme kohtaan olihan Ukrainan kriisi entisestään syventynyt? Ei kai?

Noiden ääripäiden väliin mahtuu vuoden aikana paljon hyviä ja myönteisiä juttuja. Niitä on ollut ilo seurata.

Uutta kutia piippuun

Edellä olevalla aasinsillalla on luontevaa siirtyä uusien uutisaiheiden tekemiseen Salpalinjasta.

Salpavaellus järjestetään ensi kesänä viikko jälkeen juhannuksen 22. kerran. Tapahtuman sisällöstä ei ole vielä päätetty kuin ajankohta ja se, että Reserviläisliitto toimii sen suojelijana. Liitto kävi heti hanakasti hommaan käsiksi päivittämällä vaelluksen logon suojelijan väreihin ja tunnukseen. Komea luomus on tuossa oikealla.

Vaellusorganisaatio käy ensi kesän ohjelman, lähinnä reittien ideoimisen kimppuun kuluvan viikon perjantaina. Minua vaelluksen ”emeritustiedottajana” innostaisi kovasti tehdä sisällöstä sellainen, että se olisi houkutteleva, myönteinen ja onnistunut ja siitä huolimatta tapahtuma olisi kova uutinen! Tehtävä ja yhtälö edellä kerrottuun viitaten on tietysti mahdoton. Yrittänyttä ei silti laiteta!

Ajankohtaisuus on kuitenkin se elementti, jolla minun mielestäni kannattaisi historiakohteessa ratsastaa. Salpalinja rakennettiin välittömästi ”hävityn” talvisodan, aluemenetysten ja evakkojen asuttamisjärjestelyjen jälkeen ja aikana. Silti oli rahaa aloittaa ja tehdä itsenäisen Suomen silloinen suurin rakennusinvestointi!

Nyt Suomessa on eletty taloudellista taantumaa. Kuitenkin kansantuotteemme on vieläkin, oliko se nyt vuoden 2008 huikealla tasolla. Eikö maallamme ole nyt muka varaa panna maanpuolustustamme kuntoon! Signaalit idästä ja Ukrainan suunnalta ovat hälyttäviä. Pitäisikö meidän salpavaeltajienkin olla korvaa lotkauttamatta? Mielestäni ei.

Salpavaellus ei ota kantaa politiikkaan, ei varsinkaan puoluepolitiikkaan; jokainen omissa nimissään voi, saa ja pitääkin toimia niiden osalta niin kuin hyväksi näkee.

Meitä Salpavaelluksen järjestäjiä yhdistää kuitenkin yksi kova aate, vapaaehtoinen maanpuolustustyö. Koska maanpuolustus on kaikkien suomalaisten etu, asia ja velvollisuus, en näe mitään pahaa siinä, jos Salpavaellus voisi omalta osaltaan viestittää nykypäättäjiimme viime sotien aikaista maanpuolustustahtoa Salpalinjan välityksellä. Suomen puolustuksen taso ja käytettävissä olevat määrärahat on nostettava niin korkealle, että puolustuksemme uskottavuudesta ei ole kenelläkään epäselvää. Se olisi tämän ajan Salpalinjaa. Tätä viestiä Salpavaellus voi viedä eteenpäin niinkin yksinkertaisesti kuin näyttämällä kansalaisillemme, mitä liki 75 vuotta sitten tehtiin niillä resursseilla, välineillä ja siinä ajassa!

Näin on itse asiassa toimittu Salpavaelluksella jo 20 vuotta. Nyt tuo työ on vain entistä ajankohtaisempaa ja tärkeämpää. Tällä tavalla Salpavaellus voisi osaltaan kantaa korttaan kekoon ja tehdä maallemme yhteiskunnallisen palveluksen, osoittaa nyky-Suomen maanpuolustustahtoa.

Millä keinoin Salpavaellus voisi tavoittaa entistä suuremman joukon ihmisiä ensi kesän linnoituspoluille edellä kerrottua viestiä vastaanottamaan, on jo vaikeampi juttu. Ideoita suuntaan tai toiseen voi välittää klikkaamalla oheista logoa tuossa oikealla ja hakeutumalla vaellussivujen viime kesän reiteille ja niiden ruusuja ja risuja –lomakkeeseen. Vielä voi ja ehtii vaikuttaa.