Ihmisten eliniän pitenemisen myötä eläkkeelle siirtymisen
ikärajaa on juuri Suomessa sovittu nostettavaksi 63:sta 65:een vuoteen ja halukkailla on
ja on ollutkin mahdollisuus jatkaa työntekoa pitempäänkin.
Miten on laita asevelvollisuuden osalta? 60 vuotta on
kenraaleja lukuunottamatta ehdoton yläraja, vaikka sopiviin tehtäviin
”kenttäkelpoisuutta” ja halua vielä olisikin. Suomen kenttäarmeijaa on
supistettu ja siellä ei ole tehtäviä edes kaikille asevelvollisillekaan.
Vapaaehtoinen maanpuolustusharrastus lähinnä
Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kautta (MPK) rajoittuu ymmärtääkseni sekin
asevelvollisuusikäisiin.
Yli kuusikymppisille ei ole juuri tilaisuutta purkaa
maanpuolustushaluaan muuten kuin osallistumalla reserviupseeri- tai reserviläiskerhojensa
kuukausikokouksiin, sikäli kuin niitäkään on.
Heitänpä ilmaan ajatuksen, jota varmasti moni muukin on
pohtinut. Miten olisi eräänlaisena kotijoukkona, nykyajan suojeluskuntana
Vapaaehtoinen reservi, olkoon työnimilyhenteenä vaikkapa VERES? Sen yhteys
puolustusvoimiin voisi olla jotain samanlaista kuin suojeluskunnilla aikanaan.
Puolustusvoimissa tunnetaan nykyisin paikallispataljoonat. Vapaaehtoinen
reservi voisi olla näille hyödyllinen työkalu.
Vapaaehtoinen reservi olisi nimenomaan paikallisjoukko,
jolla parhaimmillaan voisi olla riveissään laajaa elämänkokemusta ja ennen
kaikkea pettämätöntä paikallistuntemusta sisältävä patrioottinen kaarti
kokeneita, käyttökelpoisia, motivoituneita, mutta viralliselle
puolustusvoimille yli-ikäisiä miehiä ja miksi ei myös naisia. Tämä joukko voisi
olla äärimmäisen hyödyllinen tilanteessa, jos, kohtalo meitä siltä varjelkoon,
paikkakunnalle sijoitettaisiin puolustusvoimien joukkoja valmistautumaan
taisteluun. Tällaisen joukon paikallistuntemus ei voi olla milloinkaan samaa,
kuin siellä kenties ikänsä asuneilla ja lähes kaikki metsät kolunneilla
paikallisilla oppailla, ”konsulteilla”, neuvonantajilla.
VERES voisi olla käyttökelpoinen aputyökalu evakuoimiseen
tai kauempana sotatoimista mihin tahansa kotirintaman puolustukseen,
vartiointiin tai valvontaan liittyviin tehtäviin.
Otan esimerkiksi vaikkapa Salpalinjan. Sen tuntijoita alkaa
olla siviilissä melkoinen liuta pitkin itärajaa, ainakin sen eteläisimmässä
päässä. Mutta vastaavaa paikallistuntemusta ei välttämättä ole
puolustusvoimilla. Mikä estäisi Salpalinjan rakenteita käyttämästä
taistelutoimiin, jos ne siihen soveltuisivat tai niiden olemassa olo
tiedettäisiin; paikalliset Salpalinja-asiantuntijat kyllä tietävät. Tiedän,
että tälläkin hetkellä useat vapaaehtoiset tutkivat Salpalinjan yksityiskohtia
maastossa omaksi ilokseen. Miksi tuota tietoa ei ohjattaisi, kanavoitaisi
yleiseksi hyödyksi.
Ja itse asiassa voin sanoa, että Salpavaelluksen noin 25
Salpalinja-oppaan osasto on käytännön esimerkki edellä sanotusta. Se on
eräänlainen valmiusjoukko jo nyt, mutta vailla mitään statusta, virallista
asemaa. Reserviupseerikoulu tätä osastoa onneksi jo käyttääkin hyväkseen,
hyvässä mielessä.
En nyt osaa heti sanoa, miten käytännössä vapaaehtoinen
reservi pantaisiin kokoon ja kuka sen tekisi. Mutta jos tarkoitus ja mielekäs
tehtävä ao. joukolle olisi olemassa, niin kaikki muut asiat olisivat vain
järjestelykysymyksiä. Aseita ja patruunoita tämä joukko ei tarvitsisi. Sen
tärkein ase ja voima olisi nimenomaan paikallistuntemus!
Kyseiseen joukkoon voitaisiin sijoittaa myös ne
asevelvollisuusikäiset paikkakunnan ihmiset, joille ei löydy sota-ajan
sijoitusta, sa-tehtävää. Toiminta voisi antaa uutta puhtia ukkoutuville
reserviupseeri- ja reserviläiskerhoillekin. Suurimpana motivaattorina tähän
toimintaan mukaan tuleville olisi oman koti- ja asuinpaikkansa puolustamiseen
valmistautuminen pahan päivän varalta. Se on valtava voima ja tarvittaessa myös
iso apu puolustusvoimille ja maanpuolustukselle. Suomella ei voi olla varaa jättää
tätä potentiaalia käyttämättä!
Keskustelua, vai olenko ihan metsässä?
Terho Ahonen
Salpalinjan salat blogisti