”Lyhyessä ajassa täyteen kuntoon”

Jatkosodan alettua kesällä 1941 uuden itärajan linnoitustyöt (myöhempi Salpalinja) pysähtyivät kuin seinään. Valtaosa rakentajista kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin (käytännössä liikekannallepano) kesäkuun puolivälissä 1941. Linnoitustyömaa tyhjeni miehistä ja uudet linnoitus- ja pioneerikohteet sodan edetessä tarvitsivat tulevassa Salpa-asemassa vaille käyttäjiään jääneen rakennuskaluston. Linnoitus jäi monelta osin keskeneräiseksi.

Mitä sitten Salpalinjassa tapahtui jatkosodan aikana, tapahtuiko mitään? Tähän VTM Otto Aura haki vastauksia esityksessään sunnuntaina (7.9.2014) Salpalinja-museolla otsikolla Salpalinja puolustuskuntoon 1941-1944. Tämän jutun tiedot perustuvat pääosin hänen luennostaan ja hänen luvallaan tekemiini muistiinpanoihin.

Ylipäällikkö Mannerheim antoi 21.10.1941 käskyn, jonka mukaan Moskovan rauhan (13.3.1940) jälkeen varustetut linnoitusalueet on säilytettävä sellaisessa kunnossa, että ne saadaan lyhyessä valmisteluajassa täyteen kuntoon.

Edellinen päätös liittyi piikkilanka- ja kiviesteiden purkamiseen. Piikkilankaa tarvittiin kipeästi uusilla linnoituslinjoilla ja maanviljelijät halusivat tehdä kiviesteisiin aukkoja pelloilleen. Siitä tuli sitten päätös, että linnoitustöiden johtajan luvalla niitä sai toistaiseksi purkaa vain Punkaharjun ja Koitereen välillä. Kiviestettähän purettiin paljon erityisesti Hamina-Taavetti –linjasta ja kiviä siirrettiin VT-asemaan eri luvalla, jonka ylipäällikkö Mannerheim antoi toukokuun lopussa 1943.

Vuoden 1941 marras-joulukuussa tyhjälle linnoitustyömaalle palkattiin 32 vartiomiestä Linnoitustoimiston maanlunastustoimiston alaisuuteen.

Vuoden 1942 alusta vanhan linnoituksen hoito annettiin insinöörimajuri V Kärkkäisen vastuulle. Kahta kuukautta myöhemmin hänelle työrukkaseksi linnoitusosaston päiväkäskyllä perustettiin kunnossapito- ja tarkastustoimisto (KT-toimisto). Se toimi suoraan linnoitustyön johtajan Hanellin alaisuudessa Myllykoskella lokakuuhun 1943 saakka. Sitten se siirrettiin Viipuriin, josta se 15. kesäkuuta 1944 ymmärrettävistä syistä evakuoitiin.

KT-toimiston tehtäviä oli nimensä mukaisesti huoltaa ja ylläpitää linnoituslaitteita ja kalustoa ja valvoaa maa-alueita. Keskeneräisten laitteiden välttämättömät viimeistelytyöt kuuluivat tehtäviin. Kortiston tekeminen kaikista kestolinnoitteista ja kartoista sekä parakkikylistä oli yksi tehtäväalue, kuin myös kokeilutoiminta korsujen hoidon parantamiseksi. Yleensäkin kaikki Salpalinjan linnoituslaitteita koskevat asiat ja kysymykset keskitettiin KT-toimistolle, myös vartiomiehet siirrettiin sen listoille. KT-toimisto jakautui viiteen tarkastuspiiriin.

Edellä mainittua linnoituslaitteiden ja parakkien inventointikortistoa ei Otto Auran mukaan ole vieläkään arkistoista löydetty. Sen hän tietää, että se on tehty, koska hänen isoisänsä oli toinen niistä rakennusmestareista, jotka sen kokosivat. Kortisto on ilmeisesti ainoa koko totuuden Salpalinjan linnoituslaitteista kertova asiakirja ja siksi tänä päivänäkin hyvin mielenkiintoinen. Mikäli sitä ei löydy, yksi mahdollisuus voi olla, että se on tietoisessti hävitetty, ennen kuin Salpalinjan papereita luovutettiin valvontakomissiolle sodan jälkeen.

Salpalinjan hoidosta jatkosodan aikana huolehtivat hermotoipilaskomppaniat. Näitä ”tärähtäneistä” koottuja noin 200 miehen erillisiä linnoitusrakennuskomppanioita oli marraskuussa 1942 kuusi kappaletta. Määrä kasvoi syksyn 1944 kotiutukseen mennessä 13 komppaniaan, joissa oli yhteensä noin kolme tuhatta miestä.

Hermotoipilaskomppanioiden tehtäviin on kuulunut kaikenlaisia korsutöitä, itse asiassa kaikkea sitä mitä rakentamisvaiheessakin varsinaiset linnoittajat tekivät, mutta tietysti pienemmässä mittakaavassa. Tekemistä oli linnoituslaitteiden naamioinnista, ampuma-alueiden rajauksista ja suojakiveyksistä korsujen metalliosien rasvaukseen ja ruosteen poistoon. Toinen merkittävä ja pitkälti myös yksi päätehtävistä oli piikkilangan kerääminen ja kelaaminen 25 kilon keloille.

Työsaavutukset Auran esittelemän esimerkkikomppanian osalta oli tilastoitu miestyöpäivinä. On muistettava, että nykyisen mittapuun mukaan hermotoipilaskomppaniat miehitettiin siis sairailla miehillä! Heidän työkykynsä on ilman muuta ollut kaukana terveestä väestä. Jos kohta joidenkin arvioiden mukaan pinnareitakin joukkoon mahtui.

Salpalinjan (nimi Suomen Salpa vasta 10.7.1944) asemasodan aikainen huolto- ja ylläpito oli kuten sanottu vanhojen laitteiden kunnossapitoa, ei edelleen kehittämistä. Se vaihe alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäyksen johdettua nopeaa läpmurtoon Karjalan kannaksella. 15.6. annettiin käsky linnoitusrakennusjoukkojen keskittämisestä välirauhan aikana tehdyn puolustusaseman taistelukuntoon saattamiseen. Siihen kuului miesmäärältään suuri painotus linjan oikaisuasemien tekemiseen puolustusaseman eteläpäähän lähinnä Virolahdelle ja Miehikkälään.

Tällöin kesän alussa 1944 perustettiin koulutuskeskuksissa olevista II luokan nostomiehistä ( rauhan aikana asepalveluksesta vapautetut) noin 200 miehen vahvuisia työkomppanioita linnoitusrakennusjoukkojen avuksi. Juhannuksen alla valmistuivat ensimmäiset työkomppaniat, yhteensä niitä saatiin kasaan 28 kappaletta. Niistä ensi vaiheessa Salpa-asemaan osoitettiin 18 työkomppaniaa ja Laatokan pohjoispuolelle U-asemaan 10 työkomppaniaa.

Uusien linnoituslaitteiden rakentaminen kiellettiin 24.9.1944 alkaen ja koko linnoitusosasto lakkautettiin marraskuun lopussa samana vuonna.