The Salpa-line, Bolt of Finlands Eastern Frontier

I wrote this little story more than two years ago. It was published in the newspaper Salpa-Jukola 2011, which was also the name of the biggest orienteering event in Finland. Last weekend there was a small public Salpa-line presentation at Lappeenranta. One of the guides told at Facebook, that they had to guide also in English and that´s the skill which they had to improve. He is guite right. That´s problem for me too. I have too few chances to guide in English. It means that you have to start almost at the very beginning every time with your bad English. The only way to get it better, is to use it. That’s why this story is republished in my blog. This is not pure English, but for me it´s better than nothing!

*** 
In the Winter War (30.11.1939 – 13.3.1940) started by offensive of former Soviet Union Finland lost part of its eastern territories including important Karelian Isthmus. The new border had no permanent fortifications. The world political situation was still critical. On the other hand The Finnish army had got good fighting experiencies in fortified defence positions in the Winter War.

The commander in chief of The Finnish army, Marshal C. G. Mannerheim ordered just after the Winter War truce to build a fortification line along the new eastern border.  The fortification was consistent from Gulf of Finland to Lake Saimaa. Along forward north the defence line leant against waterways and east-west roads up to Polar Sea.

The construction work started on 17.4.1940 at Virolahti Harju area, in the very place where Salpa-Jukola 2011 is organized. The first workers were voluntaries from Sweden, over 900 men. Their help was important. They brought suitable machinery, money and created the effective organisation for the growing building site.

Help from Sweden was worth of 10 per cent of all fortification costs.

In the fortification, called later Salpa-line there were at its highest almost 35 000 men working. 2 000 women worked at supply duties. All the paid labour were civilians. At the same time Finnish army built field fortifications made from timber, soil and stones. The building site was the biggest in Scandinavia.

The work at Salpa-line was interrupted while the Contuniation War (26.6.1941-5.9.1944) started. The construction restarted at summer 1944, when the Red Army launched their gigantic attack to occupy the whole Finland. The effective time of the building was 18 months. At 1941 the costs of Salpa-line took five per cent of the state budjet.

There were made in the Salpa-line 700 reinforced concrete bunkers and about 3 000 different kind of field fortification equipment. Stone antitank obstacles were done over 200 km, in it about 400 000 single stones, weight at least three tons of each. Excavation barriers for tanks were dug 130 km, trenches 350 km and barbed wire obstacles over 300 kilometres.

In the Salpa-line there were no battles. The fortification has done its duty best, when it is not needed.

Tieto tarkentuu viemärisuojauksesta

Pari viikkoa sitten kirjoitamani Kaksi hyvää kysymystä –blogi sai aikaan keskustelua korsujen viemärijärjestelmästä Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä. Kyseinen erikoisfoorumi (mukaan pääsee kun vain pyrkii) osoitti jälleen voimansa tiedonhankinnassa ja tiedon täydentäjänä. Ryhmän muutaman erikoistuntijan, Harri Ukkonen, Juha Kilpeläinen ja Elina Lyijynen, erinomaisilla tiedoilla täydennän aihetta.

Salpalinjassa on pallokorsut mukaan lukien noin 700 teräsbetonikorsua tai -pesäkettä. Vesi- ja viemärihuollossa niitä kaikkia yhdistää vähintään salaojitus, suurimpia myös viemäröinti. Kun Salpalinjan laitteista puhutaan, kaikkien korsujen erikoisratkaisuja ei pysty ottamaan huomioon, enkä minä edes niitä tiedä. Siksi tässäkin kirjoitussarjassa on pakko yleistää ja tarkoittaa suurimmassa osassa laitteita olevia yhtäläisyyksiä. Reino Arimo Suomen linnoittamishistoria-kirjassaan käyttää esimerkiksi korsukaivojen rakentamisessa ilmaisua ”nyrkkisääntönä oli”, jne.

Edelleen uskallan väittää, että teräsbetonikorsujen viemäröinti päättyy salakaivoon, joka useimmiten on kivipesä. Ja se on siksi, näin minulle on opetettu, että vihollinen ei pääsisi työntämään poistoviemäriputkesta taistelukaasua sisään. Poikkeus vahvistaa säännön. Salpalinjasta löytyy myös sellaisia korsuja, joiden viemäriputken pää on näkyvissä. On selvää, että korsuille ei ole ollut kahta samanlaista rakennuspaikkaa ja siksi myös poikkeusratkaisuja on ollut pakko tehdä tilanteen mukaan.

Uutta tietoa korsunviemäröinnistä sain eilen, kun minulle lukuisin valokuvin ja sitten ohjesääntötekstein todistettiin, että korsun kokoajakaivossa on kaksi kantta.

Pääesikunta, Pioneeriosasto 1963, Korsujen erikoislaitteiden käyttö- ja kunnostamisohjeita: ”Lattiasiilissä on hajulukko, mikä estää hajun nousemasta putkistosta korsuun ja toimii samalla kaasusulkuna. Kokooja- ja tarkastuskaivoissa on päällekkäin kahdet kannet. Välitilaan laitetaan lämpöeristys, vuori- tai lasivillaa tai heinäsäkkiä. Alimmainen kansi puinen ja ylimmäinen metallinen. Huom. Vedenheitto lattiasiiliin on ehdottomasti kielletty.”

Se ei nyt täysin käy ilmi, mutta arvelen kaksoiskannella (päällimmäinen on ritilä) haettavan paitsi lämpöeristystä putkista tulevaa kylmää vastaan, myös viemärihajuja vastaan. On muistettava, että viemäriin ei saanut kaataa kuin harmaita vesiä, ts. pesuvesiä. Samalla kaksoiskansi olisi tietenkin estänyt taistelukaasun sisäänpääsyn. Lattiakaivossahan haju- tai toiselta nimeltään vesilukko hoiti saman asian.

Tarkastuskaivojen kaksoiskansi on rakenteena hieman ristiriitainen, kun alla oleva kansi on tiivis. Miksi sitten päällimmäinen on metalliritilä, ikään kuin siitä voisi laskea vettä läpi. En varmuudella tiedä, olisiko esim. kevään lumien sulamisvedet voineet nousta korsuun käytön aikana, tuskin. Mutta joka tapauksessa käytön ulkopuolella niin varmasti joissakin korsuissa tapahtuu ja siksi sodan jälkeen tiiviit välikannet ja niiden päältä lämpöeristeet on luonnollisesti poistettu.

Korsujen viemäröinnissä yleisänä periaatteena oli, että maaperän vesi (salaojat) ja korsun likavedet (viemärit) johdetaan eri teitä korsun ulkopuolelle, jossa ne yhdistetään ja johdetaan yhteiseen päätekaivoon.

Korsujen kaasutiiveys vaatii tietysti muitakin toimia. Kahden kaasutiiviin teräsoven avulla on korsujen sisäänkäynnin yhteyteen erotettu pieni huonetila, ns. kaasusulku (opastuksissa olemme käyttäneet siitä nimeä sulkuhuone). Sen tarkoituksena on mahdollistaa liikkuminen ulos ja sisään kaasutuksen aikana. Korsun ilmanvaihtokoneen avulla kaasutilanteessahan hoidetaan ilman suodatus ja ylipaineen synnyttäminen sisään, jotta ilma virtaa ampuma- ja tähystysaukoista aina ulospäin. Käytetty ilma poistuu myös ovien läheisyyteen asetettujen säädettävien poistoilmaventtiilien kautta.

Ainakin sodanaikaisissa valokuvissa ja varsinkin fiktiivisissa elokuvissa linnoitustaisteluissa näytetään käytettävän liekinheittimiä. Minulle on toistaiseksi arvoitus, millä tavalla niitä vastaan suojauduttiin muutoin kuin pitämällä liekinheitinpartiot tarpeeksi kaukana omista korsukohteista. Ainakaan minun hataramuistini ei ole rekisteröinyt Salpalinja-kirjallisuudesta siitä merkintöjä.

Jospa facebook-keskustelu Salpavaeltajat-ryhmässä tuo liekinheitinproblematiikkaan lisävalaistusta. Minä kiitän ryhmän jäseniä tämän kirjoituksen tiedoista.

Kaunokirjallisuus ja Salpalinja

Olen viime aikoina pohdiskellut sosiaalisessa mediassa ja hiukan täälläkin, millä tavalla Salpalinja saataisiin tunnetuksi sotahistoriallisena matkailukohteena. Itärajamme linnoitus on tässä mielessä hankala, koska se oli pitkään sotasalaisuus ja ennen kaikkea, koska siellä ei taisteltu. Se taistelu olisi ollut Pohjoismaiden verisin ja se tunnettaisiin. Siinä taistelussa olisi ratkaistu Suomen kohtalo. Näin on sanonut ainakin sotahistorioitsija , eversti evp Sampo Ahto.

Salpalinja-kirjallisuus on toistaiseksi jäänyt dokumenttiteosten varaan. Ne eivät ole luonnollisestikaan ”tuntematonta” aihetta käsitellessään lyöneet itseään läpi suuren yleisön kulutuksessa.

Kaunokirjallisuus, jossa myös mielikuvitus saa sijansa, on näihin päiviin saakka malttanut olla puuttumatta itärajamme koskemattomaan linnoitukseen, Salpalinjaan.

Tietysti nyt jo joku älähtää, että fiktiota ei saa Salpalinjaan sotkeakaan. Kohta ihmiset eivät tiedä mikä Salpalinjassa on totta, mikä ei. Siksi älähtäjien mielestä on hyvä, ettei sitä ole otettu mielikuvituksen taistelutantereeksi. Toisaalta voi myös kysyä, mitä elämänalaa ei ole kaunokirjallisuudessa käsitelty? Onko kaunokirjallisuudelle mikään pyhää? Ja edelleen, eikö olisi kuitenkin kiehtovaa lukea, kuinka esimerkiksi taistelu Salpalinjassa sujuisi, olkoonkin se vain kirjailijan johtamaa?

Oli miten oli, Salpalinjan tunnettavuuden lisäämiseksi olen valmis hyväksymään sen riskin, että linnoitus pannaan kirjan sivuilla elämään. On eri asia, saako kukaan kirjailija aiheesta irti niin paljon, että julkaisu- ja kustannuskynnys ylittyy, saatikka että teoksesta tulisi menestys. No sitähän ei tiedä kokeilematta.

Paula Hahtolan esikoisromaani Salpalinja (Atena 2009) lienee ainoa kaunokirjallinen tuote tähän mennessä, joka otsikon tasolla käsittelee Salpalinjaa. En ole teosta lukenut, mutta ymmärtääkseni nimi on vain symbolinen ja kirja ei käsittele Salpalinja-linnoitusta konkreettisesti lainkaan.

Sen sijaan Ville Kaarnakari Operaatio Chevalier (Tammi 2011) kirjassaan jo muutamalla sivulla pyörii Salpalinjan maisemissa mainitenkin linnoituksesta muutaman yksityiskohdan. Mutta selkeään sivuosaan Salpalinja teoksessa jää.

Kaarnakarin päässä Salpalinja jäi kuitenkin elämään. Näinä päivinä kirjapainoteknisten viiveiden jälkeen kauppoihin tulee hänen uusin teoksensa Operaatio Para Bellum (Tammi 2013). Tiiliskivi käsittelee jatkosodan lopun ja sen aselevon jälkeisiä asekätkentäkuvioita ja mikä lupaavaa kirjan loppuosa huipentuu Salpalinjaan. Sen tiedän, vaikka en ole kirjaa lukenut. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen roolin kirjailija nyt on Salpalinjalle antanut. Tietämättä enempää epäilen vähintäänkin yhtä pääosaa!

Tietysti minua jännittää, miten Salpalinja kirjailijan mielikuvitusmaailmaan on ympätty. Vielä enemmän minua jännittää, minkälainen keskustelu kirjasta ja sen kytkemisestä Salpalinjaan syntyy. Ja jos syntyy, mitä se vaikuttaa Salpalinjan tunnettavuuteen. Nouseeko Salpalinja kirjakriitikoiden arvioihin ja sitä kautta lukijoiden ja suuren yleisön tietoisuuteen vai vaietaanko se edelleen kuoliaaksi?

Jääkäämme odottamaan.

 

 

 

 

Kaksi hyvää kysymystä!

Nykyisessä puhekielessä on tuttu ja jo kulunutkin ilmaisu: hyvä kysymys. Se sanotaan silloin kun kysymykseen ei osata vastata. Pikemminkin oikeampi sanonta olisi, olipa vaikea kysymys tai paha kysymys!

Minulta kysyttiin viime viikonvaihteessa opastustilanteessa kaksi hyvää kysymystä, joihin en siinä hetkessä pystynyt vääntämään hyvää vastausta. Sanoin suoraan: en tiedä. No, nyt hieman mietittyäni jonkinlaista vastausta osaisin kysymyksiin antaa.

Silakkakalliolla puolitoista kilometriä Salpalinja-museolta linjaa ylöspäin on 24 miehen majoituskorsu, johon on poikkeuksellisen syvä ja pitkä sisäänkäyntikuilu. Korsu on rakennettu kallioon. Syvää käytävää olen perustellut sillä, että korsun viemäröinti on vaatinut laskua, siis kaltevuutta poispäin. Tämä siksi, että vihollisen puoleista kalliorintaa ei ole haluttu rikkoa ja siten turvallisuutta heikentää puhkaisemalla viemärille aukko lyhyemmän kaavan mukaan.

Korsun poistoviemärointihän yleensä hoidettiin maaston salliessa joko sisäänmenokäytävän kautta tai rakentamalla putki ampuma-aukon alle ja johtamalla vesi ampumasektorin suuntaan. Muistettava on, että viemäriputken päätä tuskin kukaan nykykorsunkoluajista on löytänyt. Viemäröintihän päättyy salakaivoon, yleensä kivipesään, jottei sitä kautta vihollinen pääsisi operoimaan korsun sisälle epäterveellisiä tuotteita.

Kyseiseen Silakkakallion korsuun johtaa siis parikymmentä metriä pitkä paikoin viisi metriä syvä kuilu.

Se hyvä kysymys oli, miksi majoituskorsu piti sitten rakentaa niin lähelle kalliorinnettä, että jouduttiin louhimaan pitkä sisäänmenokäytävä? Miksi korsua ei voinut rakentaa lähemmäs vieressä olevaa tulenjohtokorsua tai lähemmäs käytävän suuta?

Etäisyys tj-korsuun on luokkaa 30-40 metriä. No maastollisesti se ei olisi viemäriongelmaa helpottanut senkään vertaa.

Yritin mongertaa, että yleensä kestolinnoitettujakaan korsuja ei rakennettu lähelle toisiaan. Hajasijoittamisella tietenkin yritetään välttää, ettei kenties sama pommi tuhoa kuin korkeintaan yhden rakenteen. Toisaalta Hurtanmaalla kaksi korsua (ne peittämättömät korsut) ovat vain muutaman metrin päässä toisistaan. Vaikka korsu sinällään kestäisikin tuhannen kilon lentopommin täysosuman, lähellä olevien korsujen sisäänmenokäytävät saattaisivat tukkeutua samasta räjähteestä ja molemmat olisivat pois pelistä. Siksi hajasijoitus teräsbetonikorsuissakin on puollettavissa.

Toisaalta mieleen tuli, että korsun tuli olla mahdollisimman lähellä sen asujien työpaikkoja eli ampumapoteroita taisteluhaudassa. Mutta sekään selitys ei käy, koska korsusta ei pääse ulos kuin ao pitkää käytävää myöten ja matka taisteluhautaan sen kuin pitenee.

Ainoa jäljelle jäävä johtopäätös on, että silloisen käsityksen mukaan lähimaastossa ei ollut parempaa paikkaa ao. korsulle. Muut vaihtoehdot olisivat olleet vieläkin työläämpiä ja kalliimpia kuin tehty pitkän sisäänmenokäytävän ratkaisu.

Joko ajatuksenjuoksuni pätkii yhä tavallista enemmän, mutta en keksi muuta selitystä saatikka hyvää vastausta esitettyyn vaikeaan kysymykseen. Salpalinjassa on tietysti monta muutakin yksityiskohtaa, joihin on vaikea loogista vastausta löytää.

Ja se toinen hyvä kysymys tuli silmille Härkämäen alaluolassa. ”Onko tuo koukku luolan katossa luolan tuhoamiseksi (jos asema olisi pitänyt jättää) tarkoitettua räjähdyspanosta varten?”

Sanoin, että en muista edes nähneeni (tai kiinnittäneeni huomiota) koko koukkua ennen, vaikka olen kymmeniä kertoja luolassa käynyt. No ihan hyvinhän se räjähdekoukkunankin olisi pelannut. Tarpeeksi tavaraa roikkumaan lähelle kattoa ja pum, luola olisi romahtanut umpeen.

Nyt asiaa tarkemmin mietittyäni, kyseinen koukku saattoi kuitenkin liittyä alla olevaan joko viemäri- tai vesikaivorakennelmaan, johon neliönmuotoinen betonikansi ao. kohdalla viittaa. Kaivo on joka tapauksessa jäänyt keskeneräiseksi ja sitä on kenties osin täytettykin. Katon teräskoukussa on voinut olla väkipyörä, jonka avulla kaivosta louhittua kiveä olisi nostettu ylös tai kenties raskasta betonikantta olisi liikuteltu. Paremman puutteessa tyydyn tähän.

Nuo hyvät kysymykset, vaikka en osannut niihin kysyttäessä vastata, otin kuitenkin hyvin myönteisessä mielessä vastaan. Ne osoittivat, että opastukseni oli saanut ryhmän jäsenet miettimään linnoituksen yksityiskohtia ja tekemään niistä havaintoja. Kaiketi muu osa opastusta oli vastannut riittävän hyvin jokaisen kuulijan ja näkijän päässä heränneisiin kysymyksiin. Siis lisää hyvin kysymyksiä!