Miten ulos tiedottamisen umpikujasta?

Salpalinja oli periaatteessa sotasalaisuus Neuvostoliiton luhistumiseen eli vuoteen 1991 saakka. Suomessa, muun muassa Virolahdella seiskatien varressa, oli aloitettu 1980-luvun alussa pienessä mitassa Salpalinjan salojen avaaminen. Aikaisemmissa kirjoituksissa viittaamani Reino Arimon Suomen Linnoittamisen historia 1918-1944 vuodelta 1981 paljasti jo lähes kaiken.

Sotasalaisuuden varjeleminen on aina vaikeaa, vuotoja tapahtuu. Silti siinä nykysuomalaiset huomioiden onnistuttiin yli odotusten. Nimittäin uskallan väittää, että Salpalinja on yhä edelleen suurelle osalle suomalaisia kerran pari kuultu yhdyssana jos sitäkään. Synonyymi Salpa-asema saattaa heittää jonkun ajatukset Salpausselkään, Salpausselän kisoihin ja siis vaikkapa Lahden rautatieasemalle!

Jos on vaikeaa salassapito, vielä vaikeampaa on tiedon levittäminen, vaikka siihen ei Salpalinjan osalta ole enää mitään esteitä.

Tiedottamisongelmaa ei olisi, jos Salpalinjassa olisi taisteltu. Sotahistorioitsija Sampo Ahto on sanonut, että taistelu Salpa-asemassa olisi ollut ainakin pohjoismaalaisittain kaikkien aikojen suurin ja verisin. Jos tuon taistelun olisi Suomi voittanut ja linnoitus jäänyt Suomen puolelle, Salpalinja vetäisi väkeä kuin magneetti.

Onneksi ei tapeltu. Sotaveteraanimme hoitivat asian kunniakkaasti nykyrajan takaa katsottuna vieraan vallan puolella. Hyvin moni suomalainen olisi jäänyt syntymättä, jos Salpalinjasta olisi tullut taistelupaikka. Ehkä yhteiskuntajärjestelmämmekin olisi ollut toinen Neuvostoliiton sortumiseen saakka.

Tuota kaikkea me täällä rajanpinnassa elävät ihmiset haluaisimme Salpalinjan kautta viestittää. Ehjä ja koskemattomaksi jäänyt linnoitus kertoo monumentaalisuudellaan enemmän kuin yksi kuva ja tuhat sanaa. Siis ihmiset pitäisi saada innostumaan aiheesta ja houkuteltua heidät paikalle Salpalinjasta kunnostettuihin kohteisiin. He eivät tulisi pettymään.

Salpalinjaa eri tavoin tiedoksisaattavat toimijat tuskailevat saman ongelman kanssa: tieto ei tavoita. Tai ainakin siltä tuntuu.

Joku helposti väittää, että vika on viestissä ja kohteessa. Se ei kiinnosta. Väärin. Kyllä kiinnostaa.

Emme vain toistaiseksi ole keksineet mitään muuta toimivaa keinoa Salpalinjan sanoman läpiviemiseksi, kuin näyttää ja kertoa siitä paikan päällä. Salpalinjan näkijät ovat poikkeuksetta ihmeissään. Kohde herättää lähes kaikissa kävijöissä myönteisiä intohimoja. Joskus on suorastaan hyökätty sanan säilällä kimppuun ja perätty: miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?

Eli siinähän se ongelma on. Emme pääse kertomaan, kun emme saa ihmisiä paikalle. Tietenkin kävijöitä jo on, ajoittain runsaasti, mutta paljon, paljon enemmän ehtisimme heitä hämmästyttää.

Sitkeyttä ja lisää sitkeyttä. Sitä tarvitaan ja sitä meissä onneksi on. Pitää tiedottaa ja markkinoida yhä uudestaan ja uudestaan.

Entisenä lehtimiehenä ymmärrän jotain tiedottamisesta lehdistön kautta. 70 vuotta sitten rakennettu linnoitus ei ole enää uutinen. Lehdistö haluaa ja julkaisee uutisia. Uutinen-sanaan sisältyy sen yksi perusvaatimus, tuoreus. Kiinnostavuus-näkökulma hukkuu toimituksissa siihen samaan, johon jo viittasin. Salpalinja ei näytä 1-2 liuskan tekstinä , eikä 1-2 kuvana miltään. Siis kun ei ole relevanttia, merkityksellistä, klikataan roskakoriin.

Onhan maksetut ilmoitukset! Tietysti on. Mutta millä pelimerkeillä ilmoittelet, jos ei ole riittävästi kävijöitä, tuottoja museomaksuista, opas- ja ravintolapalveluista. Umpikuja on sielläkin.

Tiedetään. Pitää keksiä ja järjestää tapahtumia ja synnyttää niistä uutisia. Niin Miehikkälässä tehdäänkin. Hyvänä esimerkkinä on muutaman viikon pyörinyt Salpalinja-museon sotahistoriallinen luentosarja. Väkeä on ollut yllättävänkin paljon, kymmenittäin per ilta.

Ja huippu on lauantaina 12.6.2010 Salpalinja-seminaarissa, jossa historiantutkija, professori Ohto Mannisen aihe, Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat Talvisodan päätyttyä, suorastaan syyhyttää kuuntelemaan. Filosofian tohtori, yliopistotutkija Pia Olsson puhuu lotta-aatteesta ja lottajärjestön kuvasta Talvisodan jälkeen.

Viikko jälkeen juhannuksen on jälleen suurtapahtuma, Salpavaellus. Kyllä näitä tapahtumia on ja niistä yritetään luoda aiheita uutisille. Puolustusministeri Jyri Häkämiehen mukanaolo vaelluksen päätösjuhlassa kertoo, millä tasolla Miehikkälässä asioita puuhataan.

Ainakin yritys on kova.

Lukijat, teitä on tälle blogille osunut lyhyessä ajassa jo pitkälti yli 500 henkeä! Hienoa! Antakaapa tiedottamis- ja muita ideoita Salpalinjan näkymiseksi, hullutkin, tarkoitan ajatuksia, kelpaavat! Klikkaus heti tässä perässä olevaan kommenttipalkkiin ja kanava on auki. Kirjautuminen ei ole välttämätöntä.

Kylmää koulutusta

Miehikkäläläisenä alkuasukkaana minä heräsin Salpalinjaan varsin myöhään. Synnyin- ja asuinkodistani lähimpään linnoitteeseen on linnuntietäkin matkaa kymmenen kilometriä. Korsut eivät kuuluneet leikkipaikkoihini, niin kuin monella muulla paikkakuntalaisella pojalla. Keskikoulun ja rippikoulun kävin Haminassa, eikä siten poikavuosina juuri montakaan kertaa matka suuntautunut Miehikkälän kirkonkylään. Matkan varrella olisi ollut nähtävää.

Linnoitustöistä yleisnimikkeenä kuulin poikasena kyllä silloin tällöin puhuttavan. Erityisesti naapurissani 1960-luvulla maata kymmenkunta vuotta viljellyt siirtolaisisäntä viittasi Miehikkälän linnoitustöihin tuon tuostakin. Valitettavasti minä en ymmärtänyt kiinnostua niistä, varsinkin kun miehen puheissa aikalaisten mielestä oli kauniisti sanottuna paljon "löysää". Saattoi olla, että mies puhui sittenkin totta. Salpalinjassa on nimittäin suunnaton määrä uskomattomilta tuntuvia asioita!

Ensimmäisissä kertausharjoituksissani vuonna 1972 huomasin rannikkotykistön tulenjohtajakoulutuksestani huolimatta minut sijoitetun paikallisjoukkoihin Koti-Miehikkälää ja osin myös naapurikunta Virolahtea puolustamaan. Johtohenkilöstön harjoitukseen sisältyi muun muassa ns. kovien paikkojen tiedustelu. Joukko johon kuuluin oli Salpalinjaan tukeutuva torjuntakomppania. Sitä ei ole ollut enää vuosikymmeniin.

Parikymppisenä reservin vänrikkinä minua ei oltu sijoitettu yhdenkään kolmesta torjuntajoukkueen johtajaksi vaan nuorimmaisena komppaniaan kuuluvan sissijoukkueen johtajaksi. Se vähän harmitti, sillä minua selvästi vanhempien torjuntajoukkueiden johtajien mukana tiedustelumatkalla havaitsin betonilaitteet kuusenhavuja turvallisemmiksi.

Mainittakoon, että noiden torjuntakomppanioiden miehistöön oli silloin varattu lähes kaikki paikkakunnan "vanhat ukot", muun muassa isäni, joka tuolloin oli 44-vuotias. Tosipaikan tullen olisi siinä ollut pojalla urakkaa johtaja-auktoriteetin hankkimiseen yhtä sukupolvea vanhemmalta joukolta.

Edellä mainittuun kertausharjoitukseen kuului myös teräsbetonikorsuihin sijoitettavien aseiden koulutus. Koulutuspaikkana oli Virolahden Ravijoella, Harjun maatalousoppilaitoksen lähes pihapiirissä sijaitseva kaksoisasekorsu, virallisesti konekivääri-, panssarintorjuntatykki- ja 20 miehen majoituskorsu.

Todennäköisesti koulutus käsitti myös konekiväärikoulutuksen, vaikka sitä en muista. Mutta korsutykin eli panssarintorjuntatykin koulutustapahtuman muistan oikein hyvin, sillä harjoitus oli kesäkuun alussa ja talven jäljiltä korsu oli kesävaatetuksessa hirvittävän kylmä. Sisällä paleli. Oli ilo päästä tauolla ulos lämmittelemään! Tykkikoulutuksen yksityiskohdista minulla ei enää ole hajuakaan.

Olen myös melko varma, että kyseisessä kertausharjoituksessa ei tarkoituksella pidetty yhtäkään yleisesitelmää Salpalinjan puolustuslaitteista ja rakenteesta. Kartta vain käteen ja maastoon; tutkikaa itse. Kaikki harjoituksessa syntynyt materiaali omia muistiinpanoja myöten kerättiin tiukasti sotilaspiirin lukkojen taakse. Salpalinjan saloja varjeltiin visusti.

Totta kai Salpalinjaa pidettiin sotasalaisuutena Suomessa. Isolle naapurille se oli tosin täsmälleen tiedossa heti jatkosodan päättäneen 19.9.1944 allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen. Nimittäin valvontakomission edustajat olivat seuraavana päivänä jo Myllykoskella Linnoitustoimiston ovella (tietolähteen ajoituksessa on ristiriita, sillä valvontakomissio tuli Suomeen vasta 22.9.1944).

Lainaus: Majuri Reino Lukkari soitti Myllykoskelta Päämajaan Mikkeliin ja kysyi, pitääkö kartat antaa. Eversti Valo Nihtilä vastasi: "Anna pois, kun niille pitää antaa paljon muutakin. Ei niiden kanssa kannata rähjätä." (Lähde: Pohjois-Kymenlaakson Asehistoriallinen Yhdistys ry, artikkeli netissä).

Viime syksynä pääsin käymään edellä mainitussa Ravijoen Harjun koulutuskorsussa, joka edelleen on puolustusvoimien lukitsema. Korsutykkiä ei enää sisällä ollut, ei konekivääriäkään. Sen sijaan kk-jalusta oli paikallaan. Myös korsuliesi ja ilmanvaihtojärjestelmä iv-koneineen olivat vielä varsin hyväkuntoisena paikoillaan.

Voi hyvinkin olla, että saamani linnoitusasekoulutus on ollut ainakin toistaiseksi tuon korsun viimeinen.

Teräsbetonikorsun rakennusmassat

Jalkaväen suoja ja tulivoima Salpalinjassa perustui teräsbetonikorsuihin. Kyllä, nimenomaan teräsbetonikorsuihin, jolla nimellä noita betonirakennelmia virallisesti kutsuttiin. Bunkkeri-sanaa ei asiakirjoissa tunnettu, vaikka sitä varmaan kansan suussa silloin niin kuin vielä nykyäänkin puheessa viljeltiin.

Korsu-sanallahan sotilaskielessä tarkoitetaan kenttälinnoitettua, maasta, puusta ja kivestä yleensä maanpinnan alapuolelle rakennettua vihollisaseilta suojaa antavaa sotilaiden suoja- ja majoituspaikkaa. Näitä kenttälinnoitettuja majoituskorsuja Salpalinjaankin tehtiin, yhteensä 720 kappaletta, a´-hinta 150 000 markkaa.

Teräsbetonikorsu on kestolinnoite. Nimi kertoo ajatuksen. Se on tehty kestämään. Järeiden korsujen oli laskettu kestävän tuon ajan suurimpien eli 500 - 1000 kilon lentopommien täysosuman.

Kun linnoitussuunnittelija löi kepin maahan tarkoittaen esimerkiksi konekiväärikorsun aseenjalustan tapin paikkaa, tarkoitti se tuon ajan rahassa karkeasti yhden miljoonan markan menoerää. Suunnittelijat tunsivat itsekin olevansa aika "tappeja", kun kalliita rakennelmia maastoon sijoittivat!

Teräsbetonikorsut pyrittiin, jos mahdollista, upottamaan kokonaan tai osittain peruskallioon. Tällöin säästettiin rakennusmateriaaleja ja saatiin vähemmällä työllä lujia rakenteita. Maaperusteisia korsujakin tehtiin kymmeniä. Seuraavat luvut pätevät niihin.

Lapiolla kaivettavalla korsumontulla oli siipimuuri huomioiden pituutta yli 20 metriä, leveyttä reilu kymmenen ja syvyyttä kuusi metriä. Montusta nousi irtomaata keskimäärin 1600 kuutiometriä. Pohjimmaiset lapiolliset nousivat kahden välilavan kautta reunan yli; vasta neljännen lapion jälkeen maa oli tarpeeksi kaukana niin, ettei se valunut takaisin monttuun.

Rengaskaivo kaivettiin korsumontun pohjalta tarvittaessa vielä jopa neljän metrin syvyyteen. Jos ei vieläkään vettä löytynyt, valmiiseen korsuun tuotiin muutaman sadan litran vesisäiliö. Viemäröinti ja salaojat tehtiin savesta poltetuista tiiliputkista.

Betonilaudoitukseen tarvittiin täyssärmälautaa 430 neliömetriä. Raudoitukseen meni pyöröterästä noin 45 000 kiloa. Harjaterästä ei tuolloin vielä käytetty. Betonia maavaraiseen korsuun valettiin noin 560 kuutiometriä. Kuutio betonia painaa kiviaineksesta riippuen noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi ottamaan laatikkolavalleen yhden kuution betonia. Eli korsuun ajettiin 560 kuormaa betonia.

Kun betoni oli sopivasti kastellen hitaasti kuivunut, muotti purettiin ja puutavara otettiin uusiokäyttöön. Paikasta ja tilanteesta riippuen maavaraisen korsun suojaksi tykistötulta vastaan seinien vieriin jopa kymmenen metrin levyiselle kehälle ajettiin isoja kivenlohkareita keskimäärin 1200 kuutiometriä. Sen lisäksi montusta kaivettu maa lapioitiin takaisin korsun päälle rakenteen maastouttamiseksi.

Kaiken kaikkiaan yhden maavaraisen korsun rakentamisessa liikutettiin lapioin, autoin ja käsin maa- ja rakennustarvikemassoja noin 10 000 tonnia. Jos se olisi pitänyt kaikki kuljettaa yhdellä kertaa autolla, tuohon määrään olisi tarvittu 3 000 kuorma-autoa. Koko Salpalinja-työmaalla oli käytössä vain noin tuhat kuorma-autoa, niistä 60 prosenttia puukaasu- eli häkäpyttyautoja.

Niin kuin aiemmin oli puhetta, kallioon osin tai kokonaan rakennetuissa korsuissa rakentamismassoja käsiteltiin vähemmän kuin maavaraisissa korsuissa.

Järeysluokaltaan edellä mainitun kaltaisia kestolinnoitteisia teräsbetonikorsuja rakennettiin Salpa-asemaan noin 450 kappaletta, a´-hinta noin yksi miljoona markkaa. Niistä kk-korsuja oli 168, kk- ja pst-tykkikorsuja 47, pst-tykkipesäkkeitä 5, tulenjohtokorsuja 30, majoituskorsuja 125 , kk-pesäkkeitä 46 ja kk-kupupesäkkeitä 26 kappaletta.

Näiden lisäksi selvästi kevytrakenteisempia pallo- tai toiselta nimeltään imubetonikorsuja Salpalinjaan valettiin 254 kappaletta.

Panssariesteessä 400 000 louhittua kiveä

Salpalinjan näkyvimpiä laitteita vielä tänäänkin ovat kiviesteet. Pääosin nelirivistä kiviestettä on maastossa 225 kilometriä. Varovaisesti arvioiden siinä on noin 400 000 kappaletta vähintään kolme tonnia painavaa, kalliosta louhittua kiveä.

Kun tiedämme kivikuution painavan karkeasti noin 2 700 kiloa, olivat yksittäiset estekivet siis reilun kuution kokoisia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi kuljettamaan yhden kiven kerrallaan. Toisin sanoen Salpalinjassa on noin 400 000 autokuormaa estekiviä!

Talvisodasta saatujen kokemusten mukaan kivieste oli vihollispanssareille kaivantoa vaikeampi vastus. Puutteita tietenkin oli. Kivet esterivissä olivat paikoin liian pieniä. Lisäksi kivieste saattoi olla jopa 500 metrin päässä omista asemista. Sitä ei pystytty kunnolla tulella valvomaan ja näin vihollinen sai lähes rauhassa tehdä esteeseen aukon.

Kivieste on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Ainoastaan luonnonjyrkänteiden kohdalla ei kiviestettä ole. Se tarkoittaa, että myös vesistöjen siis jokien, lampien ja järvien länsirannat on varustettu kiviestein.

Kaikkein todennäköisimmillä panssariurilla, teiden suunnat ja peltoaukeat, kiviestettä on kahdessa ja esimerkiksi Miehikkälän Salpalinjan-museon kohdalla Taavetintiellä jopa osittain kolmessa tasassa. Mainittakoon, että tien poikki oli lisäksi kolminkertainen kaivantoeste. Eli Taavetintien läpäisemiseksi museon kohdalla vihollistankkien olisi pitänyt päästä läpi kuudesta panssariestelinjasta!

Kiviesteen eturiviin louhittiin ja kuljetettiin noin 170 sentin korkuiset kivet, jotka upotettiin 30 - 50 sentin syvyyteen. Alapäästään levenevän kiven juureen kiilattiin hevoskuorma sepeliä. Neljänteen eli takimmaiseen riviin mentäessä kivet saivat ohjeen mukaan olla parikymmentä senttiä eturiviä matalampia.

Kivien väli keskeltä keskelle oli hieman päälle kaksi metriä. Joillekin työryhmille saattoi tulla kilpailua, kuka isoimmat ja komeimmat kivet sai linjaan. Tällöin kivivälit tiivistyivät ja saattoivat antaa vihollisen jalkaväelle suojaa. Tavoite oli, että puolustus pystyi tulittamaan kiviestelinjoja niiden suuntaisesti sekä myös rintamasta. Eli yhdenkään kiven takana ei vihollisella ollut turvapaikkaa.

Salpalinjassa kiviesteet sijoitettiin 100 - 150 metrin päähän jalkaväen taisteluhaudasta, joskus lähemmäksikin. Näin niiden koskemattomuutta olisi pystytty tehokkaasti valvomaan.

Kiviesteen todennäköisin tuhoamistapa olisi ollut panssarin oman tykin tuli. Oli laskettu, että kolme kranaatin osumaa per kivi ja 15 laukasta per este olisi tarvittu tankin mentävän aukon tekemiseen. Tuona aikana puolustajalla olisi ollut tietenkin mahdollisuus yrittää tuhota tihutyötä tekevä vihollisvaunu. Mahdollisen aukon syntymisen varalta joihinkin kohtiin tehtiin poikittaisesteitä estämään vaunujen sivuttaisliike ja siirtyminen valmiista aukosta läpi.

Kiviesteen hinnaksi laskettiin tekoaikana noin 750 000 markkaa kilometriltä. Salpa-aseman kokonaiskustannukset olivat ajan rahassa noin 2 500 miljoonaa markkaa. Siitä kiviesteen osuus (225 km x 0,75 milj.mk) oli lähes 170 miljoonaa markkaa.

Suomen Rauhanturvaajaliiton kesäpäivät järjestetään Kymenlaakson Rauhanturvaajien isännyydessä Salpavaelluksen 3.-4.7.2010 yhteydessä Miehikkälässä. Ajatus "tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla" ja yhden tapahtuman hinnalla on erinomainen. Rauhanturvaajat jos ketkä ymmärtävät rauhaa edistävien rakennelmien ja Suomen rauhaa puolustaneiden sotiemme veteraanien työn merkityksen. Linkki kesäpäivien tiedotteeseen löytyy etusivun alalaidasta http://www.salpavaellus.net

Linnoitustoimisto Waldenin valtakunnassa

Itärajan linnoitustöiden esikunnaksi määrättiin heti huhtikuun alussa 1940 Maavoimien linnoitustoimisto. Nimi lyheni käytännössä Linnoitustoimistoksi. Tämän noin 400 henkilön esikunnan sijoituspaikaksi tuli nykyiseen Kouvolaan kuuluva Myllykoski.

Myllykoskella tilat Linnoitustoimistolle osoitettiin Yhtyneiden Paperitehtaiden, sittemmin Myllykoski Oy:n tehdasalueelta. Osia toimistosta oli sijoitettu parakkeihin ja muun muassa Myllykosken seurantalolle.

Vaikka linnoitustöiden johtaja, kenraalimajuri E F Hanell paikan määräsi, on oletettavaa, että työmaan johtoesikunnan sijaintiin vaikuttivat korkeammat voimat.

Ylipäällikkö Mannerheimin läheisimpiin ystäviin ja yhteistyökumppaneihin kuulunut Rudolf Walden oli nimitetty maaliskuun lopulla Rytin hallitukseen uudeksi puolustusministeriksi. Walden oli Yhtyneiden Paperitehtaiden perustaja ja hallituksen puheenjohtaja. On hyvinkin mahdollista, että Mannerheimin ja Waldenin yhteistyö osaltaan selittää linnoitustoimiston sijoittumisen Myllykoskelle.

Rudolf Walden ylennettiin 1942 jalkaväenkenraaliksi ja sai myöhemmin Mannerheim-ristin. Hänen sotilasuransa on poikkeuksellinen.

Walden valmistui upseeriksi Haminan kadettikoulusta vuonna 1900 kurssinsa priimuksena. Hän vastusti Suomen venäläistämistoimia ja joutui viralta parin vuoden päästä. Hän lähti teollisuusuralle.

Helmikuun alussa 1918 sujuvaa venäjää puhuva, 39-vuotias liikemies ja luutnantti Rudolf Walden ilmoittautui Seinäjoella valkoisen armeijan palvelukseen ja tapasi Mannerheimin. Walden määrättiin päämajan komendantin apulaiseksi ja kaksi viikkoa myöhemmin ylennettiin suoraan majuriksi. Ja 14 kuukautta myöhemmin väliylennysten jälkeen hän oli jo kenraalimajuri.

Nuoren itsenäisen Suomen sotaministerinä (vastaa nykyisin puolustusministeriä) Walden oli vajaan vuoden elokuuhun 1919 saakka ja siinä ohessa hän oli puolustusvoimien komentajanakin pari viikkoa vuoden 1918 lopulla.

Teollisuusmies Walden vedettiin mukaan 1930-luvulla puolustusneuvoston jäseneksi Mannerheimin vaatimuksesta. Hän osallistui Suomen edustajana sekä talvisodan että jatkosodan Moskovan rauhanneuvotteluihin. Puolustusministerinä Walden oli joulukuun alkuun 1944 saakka.

Joka tapauksessa linnoitustoimiston sijaintia Myllykoskella pidettiin hyvänä työmaiden läheisyyden ja liikenneyhteyksien takia. Myös työrauha oli Helsinki-vaihtoehtoa parempi. Tosin myöhemmin tarkoituksenmukaisia osia linnoitustoimistosta sijoitettiin Helsinkiin.

Linnoitustoimistolla oli huikea määrä työtä työmaan perustamiseksi ja töiden käynnistämiseksi. Talvisodan kokemukset oli kerättävä ja otettava opiksi. Erityisen kiire oli kouluttaa linnoitussuunnittelijoita. Tavoitteena oli saada vähintään yksi pätevä maastosuunnittelija divisioonaa kohti.

Yksi Salpalinjan suunnittelu-upseereista oli myöhemmin 1960-luvulla yleisesikunnan päälliköksi edennyt kenraaliluutnantti Reino Arimo, joka välirauhan aikana oli sotilasarvoltaan kapteeni.

Tämän blogin ja monen muun Salpalinjaa käsittelevän kirjallisuuden tärkeimpänä lähdeaineistona on juuri Reino Arimon kirjoittama erittäin yksityiskohtainen Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Sen Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi vuonna 1981. Painos on loppu. Teosta on onneksi kirjastoista lainattavissa.

Arimon yksityiskohtaisen kerronnan rohkeutta korostaa se, että teos julkaistiin vielä varsin vahvana suomettumisen aikana. Tosin itse en ainakaan muista, että kirjan julkaiseminen olisi herättänyt juuri minkäänlaisia intohimoja. Ehkä joku muistaa paremmin tai sitten kenraali ei kertonut sellaista, mitä ei jo olisi tiedetty.